|
Post by spyrre on Jan 4, 2020 23:38:25 GMT 3
Sub: Voimme varmaankin aloittaa armottomasta, ikiaikaisen kylmän ja hirvittävien mullistusten runtelemasta erämaasta. Maan vaikerruksen rikkomasta näkymästä, jossa kivipaadet tunkevat esiin kuin luut rikkoutuneesta ruumiista. Aurinko on etäinen ja himmeä, pelkkä häilyvä, värisevä valonkehä taivaalla vellovien tuhkaisten pilvien lomasta.
Elämää ei juuri näy. Kitukasvuista risukkoa ja sitkaita ruohoja, jotka kasvavat lyhyiden lämpimien aikojen mukaan - sellaisten kuten nyt on. Jossakin kivien joukossa liikkuu jokin esiin uskaltautunut otus, jokin selviytyjä joka etsii ruokaa maassa, jossa sitä ei koskaan anneta helpolla - jossa saaliin ja saalistajan erona on vain julkeus ja voima.
Taivas jyrisee ja karjuu jossakin kaukana. Ukkonen välähtelee horisontissa ja sen raivo kajahtelee yli kivisen maan. Jäänne kuolettavasta tuhkamyrskystä, joka pyyhkäisi maan ylitse vain tunteja aikaisemmin. Nyt se raivoaa jo muualla ja raastaa varomattomien lihaa luiden ympäriltä toisaalla. Tässä maassa luonno raivo ei koskaan todella tyynny.
Jokin on saanut kokea noiden hirvittävien luonnonvoimien koko mahdin. Jokin horjahtelee taivaalla kuin haavoittunut lisko. Mutta se ei ole lisko, tai mitään muutakaan elävää. Sen linjat ovat suoria ja pitkiä, eikä mikään osa siitä todella liiku sen lentäessä. Kone, lentoalus. Elotonta metallia. Mutta siitä huolimatta se tekee kuolemaa. Se horjahtelee ja vajoaa ja oksentaa sisuksistaan paksua mustaa savua taivaan tuhkien joukkoon. Eikä mikään mahti maailmassa voi estää sen lankeamista maahan.
Uteliaat, epäinhimilliset katseet seuraavat aluksen vajoamista. Kivien joukossa kyyristelevät olennot, erämaan hirviöt ja selviytyjät, todistavat rautaisen pedon putoamista. Ne eivät ymmärrä siitä mitään, mutta se ei syöksy maahan holtittomasti. Se tulee loivassa kulmassa, kiskoen keulaansa ylöspäin viimeisillä voimillaan ollakseen murskautumatta täysin kylmään, välinpitämättömään maahan. Mutta siinä on kaikki, mitä aluksen matkustajat voivat tehdä.
Alus suurenee ja suurenee. Jokin pakenee sen tieltä. Se on rautajättiläinen, kuin jokin epätodellinen rakennus - kuin ne tarujen muinaiset alukset, joiden kerrotaan joskus kyntäneen meriä. Silloin kun vesi oli vuolasta ja juoksevaa. Ja lopulta, hirvittävällä voimalla, se kohtaa maan.
Ilma täyttyy uudesta jyrinästä, metallisesta valituksesta ja rytinästä. Alus kyntää pitkän matkan kivistä maata. Kivet riipivät sen kylkiin suuria haavoja, kuten sekin riipii jäiseen maahan massallaan. Kunnes lopulta valtava kivipaasi pysäyttää sen - lävistää sen rungon edestä. Metalli kirkuu, rusentuu, repeytyy auki.
Tomua, kiviä ja tuhkaa on kaikkialla. Melu on hädin tuskin hiljentymässä, kun aluksen sisältä kajahtaa räjähdys. Sitten toinen. Aluksen kyljistä purkautuu liekkejä ja kuolevat koneet huutavat tuskaansa.
Äkkiä tuhon ja kuoleman keskeltä purkautuu elämää. Aluksen kyljestä revitään auki luukku, josta alkaa purkautua ulos hätäisiä hahmoja. Ihmisiä, jotka eivät ehdi ajatella, vaan jotka pakenevat tuhoa minkä pystyvät. Kaikki on kaaosta, kun aluksen miehistö loikkii sen sisuksista. Räjähdysten alta kaikuu huutoja. Niiden joukossa on käskevä, epäinhimillisen kova ääni, joka ei tunnut jakavan toveriensa murheita.
"Typerykset! Lakatkaa vaikertamasta! Missä se nainen on!? Jos päästätte herranne saaliin heittämään henkensä, seuraatte sitä aivan kohta!" valtava, panssaroitu mies karjuu puskiessaan itse ulos aluksen sisuksista. Mutta kaikki on kaaosta, eikä kukaan vastaa.
Tokihan jokainen tietää vangin olleen teljettynä aluksen ruumaan, mutta harva ehtii miettiä moista pelastaessaan omaa henkeään. Kukaties aluksen tuho on avannut tällekin reitin vapauteen. Siinä lienee kaikki onni ja armo, jota vangittu nainen saattaa juuri nyt edes toivoa... jos tässä kaikessa nyt mitään onnea tai arvoa edes on.
Spyrre: Sisällä metallisen hirmun jytisevissä sisuksissa oli hyvin vaikea hahmottaa mitään mitä tarkalleen tapahtui. Olisi varmasti ollutkin vaikka Akela ei olisikaan ollut runneltu ja tuskainen, uuvuksissa koitosten jälkeen josta hän ei ollut varsinaisesti kunnolla toipunutkaan. Mutta tajunta oli sentään sen verran mukana todellisuudessa että ymmärsi jonkin olevan vialla ikkunattomassa ruumassakin kun ulkona alkoi rytistä. Kun kapine syöksyi maahan se ei napannut häntä aivan niin suurella yllätyksellä kuin olisi voinut... ja kun mahalasku koki karun pysähdyksen repien kylkiään kivisiin kalliohin oli tuho suurta. Rajua ja väkivaltaista... mutta lähes tervetullutta.
Savuttavan ruhon kylkeen revenneestä haavasta lähestulkoon hoiperteli kaaoksen keskellä esiin epävakaa hahmo. Tämä ei jäänyt kuitenkaan kuin heittämään kiireisen katseen ympärilleen vaan hurjistuneiden huutojen kajahtaessa kauempaa nainen säntäsi liikkeelle minkä kintuistaan pääsi, luikkien kivikon sekaan savuverhon suojin. Hänen kätensä olivat sidotut ja hengitys kulki tuskaisena puuskutuksena mutta sillä ei ollut nyt väliä. Akelalla ei ollut aikomustakaan jäädä odottamaan että miehistö saisi itsensä jälleen järjestykseen muistaakseen hänet.
Sub: Miehistö, ne harvat jotka selviytyvät ulos asti, horjahtelevat, rämpivät ja kompuroivat kauemmas rätisevästä hylystä. Harva todella katsoo minne on menossa tai mitä ympärillä tapahtuu. Osa suojautuu lähimpien kivipaasien taakse. Osa romahtaa maahan jostakin vammasta tai äskeisen järkytyksestä. Heidän keskellään seisova valtava hahmo ei kuitenkaan jaa heidän heikkouttaan tässäkään suhteessa.
"Sinä!" Bal Ashad karjaisee. Viimeinen hylystä paennut ei selvästikään ole jäänyt häneltä huomaamatta... eikä naiseltakaan varmasti jää huomaamatta, kun jättiläismäinen hahmo harppoo hänen peräänsä; järjettömän raskaan panssarin kalahdukset kaikuvat jopa muun melun ylitse. "Älä edes yritä paeta! Et pääse pitkälle sen haavasi kanssa, kurja!" mies karjuu savuun. Kukaties se on tottakin. Haava ei ole ehtinyt parantua paljoakaan. Se on eittämättä yhä paha. Mutta Bal Ashad ei selvästikään jää odottelemaan, uskooko tähän asti järkkymättömän itsepäinen vanki hyvällä...
Spyrre: Jää varmasti hyvin kyseenalaiseksi kuinka viisasta oli villi, nilkuttava pako tyhjin käsin keskelle kylmää, tyhjää erämaata, mutta puuskuttava, sarvipäinen nainen ei edes epäröi. Hengitys huuruaa ja tuhkasta harmaa routa on liukasta askelten alla mutta hän ei hidasta, ei varsinkaan kun tuttu metallisena kumiseva ääni kajahtaa hänen takaansa. Sarvekas nainen ähkäisee ja heittää rivakan katseen valtavaan mieheen ennen kuin säntää hampaitaan purren liikkeelle minkä vammoiltaan kykenee. Raadeltua kylkeä vihloo niin että se on vähällä viedä sen vähänkin voiman kehosta, mutta adrenaliini suo sentään äkillisen hyöyn energiaa... ainakin joksikin aikaa. Se kuinka pitkälle moinen kantaa on eri asia mutta ainakin Akela ei jää odottamaan perään harppovaa jättiläistä.
Sub: Bal Ashadin liikkeitä ei varmasti ole vaikea arvioida, eikä raskaasti varustettu mies todennäköisesti ole takaa-ajettavaansa nopeampikaan epätasaisessa maastossa, savun keskellä. Ensihätään voisi jopa väittää, että naisen mahdollisuudet paeta ovat hyvät.
Äkkiä edessä häämöttävien kivien takaa harppaa esiin hahmo, joka ilmestyy kuin tyhjästä ja liikkuu kuin muina miehinä. Paljon kevyempitekoinen ja mitäänsanomattomampi mies, joka kaiken tämän keskelläkin näkyy ottavan koko tilanteen varsin kepeästi. "Odotahan! Ei ole järkevää ryntäillä tuolla tavalla!" lurjus huudahtaa. Sanat ovat leppoiset, mutta hänen kädessään oleva tuliase kertoo aivan toista hänen aikeistaan. Se on suunnattu tiukasti naista kohti, vaatien tätä pysähtymään...
Spyrre: Jos Akela oli ehtinyt toivoa edes hetken ettei näkisi tätä hiipparia vähään aikaan, oli se selvästikin turha toivo... mutta ainakaan hän ei selvästikään ollut unohtanut tätä. Pakoon kompurointi vie suuren osan huomiosta kaiken keskellä, mutta kun joku äkkiä harppaa hänen eteensä hyvin tutuin elkein sarvekas nainen kavahtaa selvästi ja kompuroi. Oranssi katse siristyy kohti miestä ja tämän puristamaa asetta. "Sinä!" sarvekas nainen sähähtää puuskutuksensa lomasta, ja kohottaa sidottuja käsiään miettimättä. Epäilemättä riskialtista lieron puristaman tuliaseen suhteen, mutta Akelan ensisijainen huoli oli selvästikin perässä harppova panssaroitu jätti. Hänen särkevä mielensä kurottaa jälleen sisuksiinsa tavoitellen otetta voimistaan, saadakseen aikaan vielä edes jonkinlaisen ponnistuksen jolla paiskata mies pistooleineen sivuun tieltään. Tai sitten pako saattaisi loppua lyhyeen...
Sub: Korsto ähkäisee yllättyneenä, kukaties jopa peloissaan, kun sarvipäinen nainen näyttää ponnistavan jälleen kerran jostakin toismaallisen voiman lähteestä. Hän horjahtaa taaksepäin, kuin hakien edes jotakin suojaa... ja melkeinpä samalla liikkeellä paiskaa toisessa kädessään piilottelemansa kivenmurikan pelottavan tarkasti naista kohti. Heitto ei suinkaan ole mikään hapuileva, summittainen paiskaus, vaan se on nopea ja tarkka, ja sillä on selvä kohde - haavoittunut kylki.
"Noh! Rauhoitu!" mies tuhahtaa kuin kiukuttelevaa lasta sättien. Äkillinen kipu saa vangin kukaties toisiin ajatuksiin... tai ainakin tekee mokomiin temppuihin keskittymisestä paljon hankalampaa. Toivottavasti.
Spyrre: Normaalioloissa Akela olisi epäilemättä ollut tarkkaavaisempi ja ketterämpi mutta nyt sekavana ja keskellä hätäistä pakoa, hänen huomiokykynsä oli vähintäänkin rajoittunut. Hän keskittyy ja kurottaa mieleensä voimaa tavoitellen mutta myös tämä on kivuliasta ja vaivalloista. Ennen kuin Akela ehtii saada otteen tästä iskeytyy raskas murikka voimalla hänen revittyyn kylkeensä ja nainen älähtää tuskasta. Väkisinkin hän horjahtaa polvensa varaan henkeään haukkoen ja haavaansa puristaen kun silmissä uhkaa sumentua. Jotakin lämmintä valuu taas hänen kylkeään myöten kielien että haava on taas auennut. Akela joutuu haukkomaan henkeään tovin ennen kuin kuitenkin yrittää ähkien jaloilleen... oli tämä jo jokseenkin rimpuilua tai ei. Sarvekas nainen on eittämättä vieläkin yhtä itsepäinen kuin ennenkin vammoistaan huolimatta.
Sub: Mies hihkaisee ja nuolaisee huuliaan kuin innostuneena koko tilanteesta. Hän ei kuitenkaan ehdi jäädä nauttimaan voitostaan, sillä nainen ei selvästikään vielä itse tajua tappiotaan. "Minähän sanoin! Ei tuossa ole mitään mieltä!" mies huudahtaa ja harppaa eteenpäin nopeasti ja säälimättä.
Huolettomasta sävystään huolimattakin mies hyökkää armotta maahan isketyn päälle. Hän potkaisee naista jonnekin haavoitetun kyljen suuntaan melkeinpä suoraan juoksusta, epäröimättä millään tapaa. Kukaties aikaisempi on todistanut, että tämän vastustajan kanssa ei saa epäröidä. Tai kukaties tämä käärme vain nauttii tilaisuudesta iskeä säälimättä...
Sub: Härkäpäisesti sinnittelevä vanki ei ole aikeissa asettua aivan vähästä, ja vastaa miehen leppoisaan tokaisuun lähinnä epämääräisellä, sanattomalla ärähdyksellä. Pistooli jota tämä puristaa ei pidättele adrenaliinin voimin sinnittelevää naista mutta ennen kuin Akela ehtii koota itseään iskee hiippari jo säälimättömän innokkaasti kimppuun. Nainen älähtää tahtomattaan uudestaan kun pidättelemätön potku raastaa hänen kylkeään ja tuska heittää hänet takaisin maahan. Auki revitty kylki muiden vammojen mualla koettelee jo hänenkin itsepäisyyttään, mutta ainakaan ei voinut sanoa etteikö hän olisi yrittänyt. Kivuliaan puuskutuksenkin seasta mies sai kylmäävän murhaavan katseen oransseista silmistä, vaikka Akela ei onnistunutkaan saamaan ilmoille tähän hätään kovin ymmärrettäviä sanoja. Merkitys taisi olla silti melko ilmeinen ilmankin.
Sub: Mies jää huohottamaan maassa lojuvan ylle äkillisen ponnistuksen jäljiltä. Hänen pistoolinsa osoittaa yhä visusti naista kohti, eikä kepeän itsevarma ilme ole jättänyt hänen kasvojaan missään kohtaa. "Noh. Älähän nyt. Kunhan pelastan sinut omalta typeryydeltäsi. Menettäisit vain henkesi jos ryntäisit noin vain tuonne", mies hymähtää. Sävystä päätellen toisen hyvinvointi ei tosiaankaan ole hänen suurin murheensa.
Bal Ashad harppoo paikalle hetkeä myöhemmin. Raskas, panssarin peittämä hahmo pysähtyy yhtälailla raskaasti huomatessaan mitä on meneillään ja jää tuijottamaan näkyä pahaenteisen hiljaa. Tuskin on montaakaan asiaa, joita hän edes pystyisi tekemään muuten kuin pahaenteisesti.
"Ah. Näyttää siltä, että olen taas kerran tuonut vankisi käsiisi", lurjus hymähtää Akelan yläpuolelta tyytyväisenä. Hän astuu aavistuksen kauemmas hyväntuulisesti.
Bal Ashad ei vastaa. Hän vain harppaa eteenpäin ja luo katseen maassa lojuvaan vankiinsa. "Ylös siitä!" kaikuu vihainen käsky.
Spyrre: Akela näyttää joutuvan kokoamaan itseään hetken verran kyetäkseen jälleen vetämään kunnolla henkeä. Kuitenkin nainen näyttää olevan varsin tietoinen siitä mitä hänen ympärillään parhaillaan tapahtuu ja oranssit silmät pälyilevät villisti kuin nurkkaan ajetulla eläimellä. Bal Ashad ei ole kaukana, eikä kestä kauaa että mieshirviökin harppoo pahaenteisenä paikalle. Sarvekas nainen sähähtää tukahtuneesti. "Minä... Saatte ottaa minut hengiltä ensin!" hän ähkäisee ärhäkästi tuskaisuudesta huolimatta ja kokoaa vielä äkkiä viimeisiä voimiaan. Nainen potkaisee ärähtäen kohti vieressä omahyväisesti seisovaa niljaketta ja kurottaa sitten kätensä uudestaan, yrittäen vielä kiskaista pistoolin tämän kädestä ennen kuin mies tajuaisi mitä tapahtuu. Tämä oli epäilemättä helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin nyt.
Sub: Mies ähkäisee yllättyneenä. Kukaties hän uskoo jo potkineensa naisesta kaiken tarmon pois... mutta sitä tuntuukin olevan suorastaan pohjattomasti. Potku jalkaan saa hänet horjahtamaan... ja äkkiä ase kirpoaa hänen kädestään. Ei suinkaan maahan, vaan maassa makaavan vangin odottavaan käteen.
"Se ei ole sinun päätettävissäsi!" Bal Ashad karjaisee. Hän harppaa eteenpäin, joko ehtimättä tajuta naisen nappaamaa asetta tai piittaamatta siitä. Jokainen massiivinen liike lupaa tuskaa ja tuhoa.
Lurjus askeltaa kauemmas, horjahdellen ja liioitellen telottua jalkaansa kukaties liiaksikin. Ainakaan hän ei jaa raivokkaan jättiläisen vihaa...
Spyrre: Kukaties silkalla tuurilla ja odottamattomuudella villi huitaisu tuottaa tulosta. Haparoiva voima nykäisee kirvonneen pistoolin otteeseensa ja Akela ei jää edes miettimään järkeviä vaihtoehtojaan kun Bal Ashad harppaa jo eteenpäin. Sarvekas nainen sihahtaa uudestaan ja heilauttaa piipun kohti panssaroidun hirviön kasvoja yllään, painaen sitten liipaisinta ja tyhjentäen niin monta ammusta päin tätä kuin ehtii. Painokas vastalause kaikelle, epäilemättä.
Sub: Pistooli jyrähtää ja sylkee ilmoille laukauksen toisensa perään. Ne kajahtavat ilmoille yhtenä sarjana, joka päättyy voimattomaan naksahdukseen aseen tyhjentyessä.
Bal Ashad horjahtaa askeleen taaksepäin. Ammukset iskevät kipinää raskaasta kypärästä ja kimpoilevat ujeltaen kiviin. Niiden voima riittää moukaroimaan lommoja metalliin - ja eittämättä myös tappamaan tai ainakin iskemään tainnoksiin kenet tahansa tavallisen kuolevaisen. Mutta valtava jättiläinen reagoi enemmänkin kuin joku olisi lyönyt nyrkillä. Hän ärähtää ja ravistaa päätään. Eikä hän pysähdy tai taltu.
"Itsepäinen typerys!" Bal Ashad huudahtaa. Sitten hän kahmaisee valtavalla kourallaan naista päin, kiskaisten hänet maasta helposti kuin räsynuken.
"Usko hyvällä, tai päädyt herrani eteen vailla käsiä!" jättiläinen raivoaa. Hän ravistelee naista rajusti kuin raivoava myrsky, riepottelee yhden käden varassa hirvittävällä voimalla.
Spyrre: Jos aivan rehellisiä oltiin, saattoi olla hyvin mahdollista ettei Akela itsekään oikeasti uskonut että panssaroitu jätti kaatuisi moiseen kikkaan. Luodit iskevät kipinää vasten metallia ja terävät laukaukset raastavat korvia mutta hän puristaa liipasinta kunnes ase päästää vain tyhjän naksahduksen. Nainen irvistää ja kiroaa, yrittäen vielä koota jalkoja alleen kun massiivinen mies horjui... mutta ei päässyt pitkällekään kun lähes epäinhimillinen korsto ärähtää ja tarraa häneen vaivatta. Hän päästää kivuliaan mutta uhmakkaan ärähdyksen mutta ei voi lopulta paljoakaan kun hurjistunut jätti retuuttaa hänet ilmaan, rajusti ravistellen. Tuska vihloo ja silmissä lähes sumenee samalla kun tyhjä ase putoaa hänen kädestään. Ei sillä että kapineesta olisi hyötyä ollutkaan... taistelu vaikuttaa jo varsin hävityltä hänen osaltaan. Jos haavoittuneella naisella mahdollisuuksia oli alunperinkään.
Sub: Bal Ashad ravistelee naista vielä hetken kuin vihainen peto. Mutta kun viimeinenkin tarmo ja vastarinta alkavat kadota, hän lopettaa ja jää roikottamaan taintunutta vankiaan. Sitten hän tuhahtaa ja kiskaisee hänet olalleen kepeästi kuin säkin viljaa - joskin paljon välinpitämättömämmin kuin kukaan käsittelisi jotakin niin arvokasta. "Sinä tulet vielä oppimaan paikkasi, typerys", jättiläinen ärähtää. Hän lähtee tarpomaan takaisin kohti tuhon ja hämmingin ääniä.
Miehenlurjus odottaa hetken, ennen kuin luikkii perään. Hän pysähtyy vain noukkimaan maahan kirvonneen aseensa... ja irvistelemään kallisarvoisten ammusten holtitonta käyttöä.
Jostakin kauempaa kuuluu outo, epäinhimillinen, kirkuva ulvahdus. Jokin armottoman erämaan peto. Lurjus hätkähtää, työntää aseensa pois ja kipittää kiireellä Bal Ashadin perään. Heillä on eittämättä muitakin murheita kuin niskoitteleva vanki... ja ne murheet koskevat eittämättä tätäkin.
Spyrre: Villiä, epätoivonvimmaista vastarintaa tuskin oli tehty kestämäänkään tässä tilanteessa. Tästä huolimatta sarvekas nainen talttuu viimein pakon edessä kun adrenaliinin villitsemä energianpuuska hiipuu kivun ja retuutuksen edessä ja tämä jää riippumaan tukalasti henkeään haukkoen paikoilleen. Kun korsto lähtee retuuttamaan häntä takaisin kohti alusta loppuu pakoyritys lyhyeen. Puolitajuton Akela tuskin pystyy laittamaan hanttiinkaan, kiinnittämättä edes huomiota uhkaaviin ääniin kauempaa. Kukaties jokin peto väijyy heitä, mutta.... se rehellisesti oli hänelle nyt se pienempi huoli. Jos tajunnan rajamailla häälyvä nainen juuri nyt mietti suuremmin mitään. Eittämättä hän olisi mielummin rynnännyt vaikka tähän suuntaan kuin takaisin alukselle takaa-ajajansa raahaamana.
Sub: Aluksella asiat eivät ole juuri muuttuneet. Kourallinen väkeä, kaikki mustiin kankaisiin puettuja, on kerääntynyt kauemmas aluksesta korkeiden kivipaasien joukkoon.
Alus leimuaa ja sen rakenteista iskee lieskoja. Silloin tällöin jokin uusi räjähdys vapisuttaa sen ruhoa. Sen oudot, Muinaisten ihmeillä rakennetut koneet palavat niin kuumina, että lämpö tuntuu kasvoilla hyvän matkan päästäkin. Kohmeiset kivet hikoilevat ja ilmassa haisee outo, sähköinen lemu.
Osa väestä näyttää arvioivan onko mitään enää pelastettavissa, mutta kaikki valpastuvat kun Bal Ashad palaa paikalle. Tämä harppoo sanattomasti eteenpäin ja pudottaa naisen tylysti maahan. "Te siinä! Katsotaa tämän perään! Jos se pakenee, saatte maksaa siitä hengellänne!" sotapäällikkö komentaa. Kaksi mustanpuhuvaa miestä tekee työtä käskettyä. He ovat selvästi sotureita, sillä silmittömän paon keskelläkin heidän vöillään roikkuu yhä aseita.
Miehet tarttuvat vankiin ja kiskovat hänet pystyyn säälimättä. Bal Ashad harppoo antamaan vihaisia käskyjä ja vaatimaan jotakin selitystä tälle kaikelle. Kukaan ei näytä turhan halukkaalta tarjoamaan sellaista...
Spyrre: Akela alkaa tokeentua jälleen suunnilleen tolkkuihinsa vasta kun he lähestyvät jälleen maahan syöksyneen koneen hylkyä. Hän ähkäisee tukalasti kun Bal Ashad pudottaa vankinsa jättääkseen tämän mustanpuhuvien vartijoiden huomaan, kääntyäkseen itse selvittämään tuhoa. Sarvekas nainen siristelee kirkkaan tulen leimussa nähden itsekin vasta nyt ensimmäisen kerran kunnolla tuhon laajuuden, ja heittäen kireän katseen kahteen soturiin tuntumassaan kun nämä kiskovat hänet jaloilleen. Akela ärähtää mutta äskeiden jäljiltä vielä uupuneena ja runnottuna ei varsinaisesti vastustele kun nämä alkavat retuuttaa häntä. Enemmän kiinnostaa tapahtumat ympärillä, sekä eittämättä aseet sotureiden vyöllä jotka hän nopeasti laittaa merkille. Ainoa vaihtoehto tähän hätään taisi olla yrittää tarkastella tilannetta, vaikka tahmea veri tahrasikin jälleen hänen kylkeään. "Toivottavasti pedot löytävät teidät pian" Akela sihahtaa hampaidensa lomasta miehille näiden retuuttaessa häntä eteenpäin.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 5, 2020 23:02:44 GMT 3
Sub: Bal Ashad vaatii selityksiä ja vannoo hirvittävää kohtaloa sille, joka on vastuussa äskeisestä. Suurin osa väestä hänen ympärillään vain kyyristelee pois tieltä. Moni heistä on paennut ilman kunnollista varustusta, yllään pelkkä kevyt vaatetus ja mitä vain, mitä he tajusivat kaapata käsiinsä. Ja silti he ovat onnekkaampia kuin moni muu; ilma-aluksessa oli alun alkaen lähemmäs kaksi tusinaa miehistön jäsentä. Nyt heitä on jäljellä alta kymmenen.
Osa miehistöstä on selvästi palvelijoita ja sekalaisia työläisiä. Muutama soturikin seisoo yhä muiden joukossa, mukaanlukien Akelaa riepottelevat. Kaksi hahmoista on kuitenkin pukeutunut jossain määrin vähemmän käytännöllisesti, outoihin kaapuihin ja koristeltuihin päähineisiin. Toinen yrittää soperrella jotakin äkillisestä myrskystä ja salamoista. Bal Ashad ärjyy osaamattomista typeryksistä. Toinen kaksikosta yrittää sentään selittää, syy on todellisuudessa jonkun jo äskeisessä kuolleen "vihityn" harteilla. Bal Ashad tuhahtelee tälle kaikelle.
"Pedot löytävät meidät kaikki kyllä varmasti aivan pian. Eivät ne ole koskaan kaukana näillä main", lurjus äkkiä tokaisee Akelan sivulta. Hänen sävynsä on jälleen kepeän jutusteleva, kuin äskeistä nujakkaa ei olisi edes tapahtunut. Hänellä ei selvästikään ole mikään kiire lähemmäs raivostunutta Bal Ashadia...
Spyrre: Tunnelma rätisevän hylyn tuntumassa on vähintäänkin kaoottinen. Akela köhii niin viileästä viimasta kuin savustakin kun miehet retuuttavat häntä sivummalle, seuraten varautuneella kiinnostuksella Bal Ashadin selvittelyjä. Odottamaton myrsky oli ilmeisesti iskenyt aluksen säpäleiksi, eikä ainakaan hänen silmäänsä näyttänyt siltä että tämän korjaaminen olisi minkäänlainen helppo tehtävä... jos edes mahdollista. Kaiketi tämän olisi pitänyt huolestuttaa, mutta rehellisesti sarvekas nainen ei voinut olla tuntematta katkeraa vahingoniloa. Kun tuttu ääni vastastaa hänen manaukseensa lähistöltä Akela kaventaa silmiään ja kääntääkin katseensa tämän suuntaan. Niljakas liero ei todellakaan ollut varsinkaan nyt hyvissä väleissä hänen kanssaan, ja ilman itsessään roikkuvia vartijoita nainen olisi saattanut vakavasti harkita yrittävänsä jotain. Mutta nyt hänellä ei ikävä kyllä ollut muita mahdollisuuksia kuin näennäisesti alistua tilanteeseensa. "Psh. Minulla ei ole enää mitään menetettävää, eihän? Entä sinulla?" hän sihahtaa miehelle kivuliaasti, sylkäisten sitten maahan. Punainen tahrasi vaalean roudan. "Hirviöt haistavat veren varmasti kaukaa." Nainen huomauttaa kaunaisen pahaenteisesti.
Sub: Miehenlurjus kohottaa kulmaansa, ennen kuin hymähtää. "Tulet varmasti vielä huomaamaan, että jos voit sanoa jotakin tuollaista, niin voit menettää vielä paljonkin", hän tokaisee. "... ja mitä minuun tulee, niin yritän itse mieluummin miettiä mitä saavutettavaa minulla milloinkin on. Usko pois, kyllä tämä vielä iloksi muuttuu", hän naurahtaa sitten ja puhaltaa käsiinsä melkeinpä muodon vuoksi. Hänellä ei ole juuri sen enempää vaatteita kuin monella muullakaan, mutta se ei tunnut häiritsevän häntä erityisen paljoa.
Bal Ashad huutaa jotakin tiedustelijoista ja siitä, että osa tästä kurjasta, kelvottomasta väestä saa lähteä etsimään suojapaikkaa ja resursseja. Ihmiset kyyristelevät ja yrittävät turhaan vältellä hänen huomiotaan.
Spyrre: Vastaus ei selvästikään miellytä runneltua naista ja mies saa uuden jokseenkin murhaavan katseen kyseenalaisesta optimismistaan. Siinä oli kuitenkin kaikki mitä hän saattaa tehdä juuri nyt, ja siihen on tyydyttävä. Akela murahtaa epämääräisesti ja vetää henkeä hampaidensa lomasta, heittäen pikaisen puolittaisen katseen kohti Bal Ashadia ja tämän toimia. "Niin. Kunhan pääsen irti ja saan käsiini veitsen niin voin vannoa että olen varsin tyytyväinen. Sinusta ei luultavasti voi sanoa samaa" hän tokaisee, yrittäen hillitä voipunutta sävyään. Halusi tai ei, oli äskeinen varmasti vienyt suuren osan haavoittuneen naisen voimista... vaikka hän silti luultavasti oli varsin vakavissaan siitä mitä sanoi. Ainakin sen verran saattaa lukea kaunaisesta oranssista katseesta. "Kiemurtele minkä kiemurtelet. Sinä olet täällä jumissa keskellä erämaata missä muutkin, missä ei taida olla sellaista selkää jonka puukottaminen näppärästi ratkaisisi kaiken."
Sub: Mies kohauttaa olkapäitään kuin ei lopulta pitäisi asiaa erikoisen tähdellisenä. Sitten hän kuitenkin kiskaisee äkkiä tuliaseensa esiin ja alkaa askarrella sen kanssa. Akelaa pitelevät soturit valpastuvat, mutta hän näyttää lähinnä lataavan asettaan uudelleen. "Näemme varmasti pian, miten asiat menevät. Ja sivumennen, eivät ne verenhajua aio seurata. Tuo huuto niitä enemmän kiinnostaa. Muusta rytinästä puhumattakaan", mies toteaa. Hän viittaa ohimennen päällään kohti Bal Ashadia, joka ei ole ainakaan hiljenemään päin.
Bal Ashad riepottelee jotakuta huono-onnista kourissaan. Mies vaikertaa kauhuissaan ja potkii jaloillaan ilmaa, kunnes hänet paiskataan vaivatta syrjään. "Sinä, sinä ja sinä! Te otatte mitä pystytte ja teette tarkastuskierroksen! Etsitte suojaa, ravintoa ja poltettavaa! Toimikaa!" jättiläinen karjuu.
Väki tekee työtä käskettyä, mutta korkeintaankin hitaasti ja haluttomasti. Edes epäinhimillisen hirvityksen raivo ei tunnu olevan tarpeeksi kauhistuttava, että se ajaisi väkeä uhmaamaan jäistä erämaata ja sen kauhuja auliisti ja ilolla. Jostakin kuuluu jo odottavia, rääkyviä ulvaisuja. Lähempää tällä kertaa...
Spyrre: Myös Akela luo varautuneen katseen mieheen kun tämä vetää aseensa esille, mutta kun asian laita paljastuu, tyytyy hänkin vain tuhahtamaan. Tuskin lierokaan oli niin tyhmä että alkaisi ammuskella häntä syystä tai toisesta nyt. Moinen ei hyödyttäisi tätä tippaakaan, päin vastoin luultavasti. Nainen heittää pikaisen silmäyksen myös sotureihin ympärillään kuin tarkastaakseen olisiko näiden huomio herpaantunut, mutta tämä taisi jäädä enemmänkin periaatteeksi kuin oikeasti miksikään muuksi. Nilkuttava ja henkihieveriin riepoteltu, vertavuotava vanki tuskin pakenisi tässä kunnossa aivan helposti, kuten äsken jo nähtiin. Niljakkeen huomautus kiinnitti tosin hänenkin huomionsa hetkeksi kauempana tapahtuvaan metakkaan. Hän mittailee tapahtumia hetken kunnes puuskahtaa uudemman kerran. "Miten vain. Eiköhän lopputulos ole sama" hän tokaisee, hakien ähkäisten vähemmän kivuliasta asentoa voipuneilla jaloillaan. Mikään tästä ei lopulta ollut kiinni hänestä... Olisi kaiketi pitänyt sääliä väkeä joka jäi Bal Ashadin vihan kouriin ja ajettiin erämaahan toimittamaan ties mitä, mutta rehellisesti se oli hankalaa juuri nyt hänen omassa tilanteessaan. Uhkaavat ulvaisut toivat silti kylmiä väreitä hänenkin selkärankaansa, varsinkin kun Akela tajuaa näiden lähestyvän.
Sub: Mies lataa tottuneesti aseensa. Kapistus on varsin monimutkainen ja ammuksien saaminen paikalleen vaatii selvästi asettelua ja hakemista. Hän on kuitenkin tehnyt tämän selvästi monta kertaa ja kädet tekevät työtä tottuneesti, ilman todellista ajattelua. "Eittämättä", hän hymähtää kuin Akela olisi heittänyt jonkin ympäripyöreän vitsin.
Seuraavassa hetkessä joku huutaa varoituksen. Väen huomio kiinnittyy nopeasti korkeisiin kivipaasiin, joita kohti yksi ihmisistä osoittaa. Sen päälle on kivunnut ruma, kookas otus. Siinä on jotakin liskomaista - pitkä ruumis ja sivuilta tunkevat jalat, jotka ovat takertuneet kiveen. Mutta samalla sen pää on muodoton möykky, josta törröttävät pitkät leuat. Sitä peittävä luupanssari heijastelee himmeästi liekehtivän aluksen heittämää, loimottavaa valoa. Peto heiluttaa päätään kuin haistelisi tai maistelisi ilmaa. Sitten se päästää ilmoille oudon, kakovan ulvaisun. Kivien joukosta kuuluu monta vastausta.
"Petoja!" joku huutaa, niin turhaa kuin se onkin. Väkeen tulee äkkiä liikettä, kun itse kukin alkaa etsiä aseita tai suojaa...
Spyrre: Sarvekas nainen sihahtaa miehelle jälleen myrkyllisesti, mutta vaikka kääntääkin päänsä mielenosoituksellisesti muualle hän jää silti seuraamaan puolittain kun tämä lataa aseensa aiemman jäljiltä. Laite ei ole jotain jollaisen kanssa Akela itse olisi koskaan ollut paljoakaan tekemisissä ja toimenpide ei selvästikään ole aivan helppo... mutta mies selvästi tietää mitä tekee. Kuitenkin tilanne katkeaa äkkiä huutoon. Jopa Akela säpsähtää tajutessaan jonkun osoittavan jotakin häälyvien paasien suunnalla ja kääntää siristellen katseensa näiden suuntaan. Syytä ei tarvitse miettiä kauaa kun suuri, ruma kammotus tarkastelee näkymää ja päästää sitten ulvaisun... jota seuraa monta muutakin. Aiemmasta uhostaan huolimatta sarvekas nainen ei voi olla ähkäisemättä vaisua kirousta. Hän oli vähintäänkin puolustuskyvytön juuri nyt... ja pedot olivat löytäneet heidät nopeammin kuin hän oli olettanut.
Sub: Bal Ashad huutaa käskyjä, mutta komennot tarttua aseisiin tai puolustautua eivät paljoa paina: monella ei ole aseita, eivätkä aseistetut tarvitse erillisiä kehotuksia - joskaan he eivät myöskään aio selvästikään jäädä vain odottamaan verenhimoisten petojen tulemista. Väki vetäytyy lähemmäs kiviä, tai alusta, tai mitä tahansa edes jossakin määrin suojalta näyttävää.
Miehenlurjus kohottaa katseensa aseestaan, ennen kuin jatkaa kiireesti sen lataamista. "Luuhurttia. Tästä tulee rumaa. Me olemme niille pelkkä mukava suupala", hän tokaisee ja naurahtaa hermostuneesti.
Soturit Akelan kumminkin puolin vilkuilevat rauhattomina miestä ja petoa - petoja, sillä niitä on kiivennyt enemmänkin näkyviin. Heillä sentään on aseet... ja kädet täynnä vartioitavaa vankia, jonka laiminlyömisestä on luvattu kammottava kuolema.
Luuhurttia kiipeää ryömien kivien päälle. Ne ulvovat samalla kakovalla, rääkyvällä äänellä, joka kaikuu kivien välissä hirvittävänä, kakofonisena kuorona. Niiden pitkät, luisevat leuat huojuvat tuhkaista taivasta kohti huumaantuneessa, kouristelevassa tahdissa.
"Näetkö? Tuolla tavalla ne ajavat saaliin hajalleen. Ja sitten ne tulevat. Ovat muuten nopeampia kuin miltä näyttävät", lurjus jatkaa kohottamatta katsettaan aseestaan. Hän lataa ja valmistelee sitä nyt huomattavasti keskittyneemmin ja hätäisemmin. Sanat ovat silti ihmeen leppoisia, suorastaan pakotetun kepeitä. Maanisia, melkeinpä...
Spyrre: Kaaos oli nopeasti valmis muutenkin sekavassa tilanteessa. Petoja kapusi esille lisää, suuria ja nälkäisiä leukojaan louskuttaen, eikä taistelijoita tainnut olla läsnä kovinkaan montaa... ei sillä että Bal Ashad itse luultavasti olisi monenkin vastaavan arvoinen, mutta se tuskin lohdutti heitä muita. Akela heittää rivakan vilkaisun sotureihin tuntumassaan punniten itsekin tilannettaan, joka tuskin näytti erityisen suotuisalta. Jopa asettaan puristava lieromainen mies vaikutti jossain määrin levottomalta. Nainen kiroaa uudestaan, vaikkakaan ei ole varma miksi mies edes selittää tätä kaikkea hänelle. Ehkä tämä ei tiedä itsekään. Pedot tuskin tulevat suomaan armoa niin vangille kuin vangitsijoillekaan. Akela pakottautuu pitämään silmällä otusten liikkeitä, samalla kun yrittää vaivihkaa kurottaa käteensä mitä tahansa millä puolustaa itseään lähimpänä seisovan soturin vyöltä. Parempiakaan ideoita hänellä ei rehellisesti juuri nyt ole.
Sub: "Ne syövät aivan kaiken. Lihan ja luut. Joskus ne syövät luut mieluummin kuin lihan. Minusta tuntuu, että ne tarvitsevat luuta saadakseen panssarinsa", lurjus lisää ja naurahtaa uudemman kerran hermostuneesti. Kuin koko juttu olisi typerä vitsi, jonka vain hän ymmärtää.
Äkkiä ulvonta muuttuu nopeiksi, teräviksi ulahduksiksi. Luuhurttien hahmot pyyhkäisevät äkkiä kivien ylitse, ja yhdessä hirvittävän nopeassa hetkessä ne jo lankeavat kiviltä kohti sekaista joukkoa. Niiden terävät raajat napsahtelevat hirvittävässä äänten sekamelskassa vasten kiviä, kun ne ryömivät ja loikkivat pelottavan nopeasti kivipaasien ylitse.
Jotkut huutavat, toiset kääntyvät pakoon. Osa, lähinnä ne joilla on aseita, jopa tottelevat Bal Ashadia ja kääntyvät kohtaamaan pedot. Jättiläinen itse ei selvästi tunne mitään pelkoa. Hän kiskaisee toiseen käteensä julman sotanuijan ja toiseen yhden monista lyhyistä tuliaseistaan. Pedot lankeavat heidän ylleen laukausten ja huutojen myrskyssä.
Akelaa pitelevät soturit empivät ja haparoivat. Äkkiä toinen kuiskaa jonkin synkeän, vieraskielisen kirouksen ja päästää irti naisesta rynnätäkseen mukaan taisteluun. Toinen huutaa hänen peräänsä. Vaikka hän piteleekin yhä vankia, tämä unohtuu täysin kaaoksen ja sekasorron keskellä...
Spyrre: Liero tuntuu tietävän yllättävän paljon heitä kärkkyvistä kammotuksista, eikä mikään mitä tämä kertoo ole millään tavalla lohduttavaa. Jännittynyt Akela pälyilee ympärilleen yrittäen päättää mitä edes saattoi yrittää, kun pedot viimein syöksyvät loikkien eteenpäin. Väki pakenee, tai kääntyy vastarintaan. Vanki ei voi varsinaisesti tehdä kumpaakaan. Hätäisyys ja vaara saa kuitenkin kyntensä jopa häntä piteleviin vartijoihin. Äkkiä toinen näistä jättää paikkansa ja ryntää aseineen kohti yhteenottoa toverinsa huudoista huolimatta. Muuta armopalaa sarvekas nainen ei aio odottaakaan. Teko yllättää hänetkin hetkeksi, mutta nopeasti hän pääsee kuitenkin jälleen asioiden tasalle. Äkkiä hän survaisee kyynerpäänsä terävästi päin jäljelle jääneen miehen leukaa ja kurottaa sitten sidotut kätensä kiskaisemaan aseen tämän vyöltä. Hän ei todellakaan aikonut jäädä odottamaan hirviön ruuaksi päätymistään.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 10, 2020 23:14:20 GMT 3
Sub: Rujot pedot syöksyvät alas kiviltä ja käyvät armotta, pelotta saaliinsa kimppuun. Ilmassa kaikuu tuskaisia huutoja ja raivoisia karjaisuja. Pakoon yrittävät revitään maahan ensin ja monesta suunnasta; saaliista riittää valittavaksi, eivätkä pakoon yrittävät, sekaisesti sinne tänne ryntäilevät kurjat voi mitään nälän ja ikuisen selviytymistaistelunsa ajamille erämaan pedoille.
Jäljelle jäänyt soturi huutaa jotakin toverinsa perään. Sitten hän älähtää, kun Akelan kyynärpää pamahtaa hänen leukaansa. Hän putoaa hosuen ja taintuneesti maahan, huitoen käsillään mutta tajuamatta todella mikä häneen edes iski. Miehen suusta tursuaa verta ja hän kakoo katkenneen kielensä takaa jotakin käsittämätöntä.
Lurjus valpastuu. Hän kohottaa katseensa aseestaan ja vetäytyy askeleen kauemmas Akelasta ja tämän vartijasta, pälyillen hätäisesti ympärilleen. Kukaties etsiäkseen mahdollista apua hurjistuneen vangin taltuttamiseen... tai kukaties siitä yksinkertaisesta syystä, että petoja ryntäilee ympäriinsä veren ja saaliin humalluttamina...
Spyrre: Kaaoksen tuoman tilaisuuden tullen Akela toimi jälleen, nopeasti ja epätoivon vimmalla. Hänen haavoittunut kylkensä valittaa kun hän iskee vartijansa karusti maahan mutta nainen tukahduttaa esiin pyrkivän tuskaisen sihahduksen, tarraten miehen aseeseen. Hänen omat jalkansakin tuntuvat huterilta mutta sarvekas nainen hakee nopeasti tukevampaa asentoa, heittäen hätäisen katseen ympärilleen. Vartija kiemurtelee velta sylkien maassa ja suotuaan rivakan potkun miehen kylkeen Akela käännähti sihahtaen kohti pistoolia puristavaa lurjusta. Oranssi katse on terävä, mutta ympärillä raivoava teurastus sekä rynnistelevät pedot ovat vaara jota ei voinut vain sivuuttaa... vaikka nämä soivatkin harhautuksen Bal Ashadille, ainakin hetkeksi. Hän ärähti, ja nosti sitten kättään vaikka vihlova kallo protestoikin yritystä. "Pois tieltäni, tai sinä olet seuraava" Akela töksäytti terävästi, kurottaen sitten voimiaan viskatakseen miehen sivuun. Sen enempää hän ei kuitenkaan aikonut jäädä tuhlaamaan aikaa vaan käännähti uudestaan kohti kivikkoa ja säntäsi nilkuttaen liikkeelle.
Sub: Lurjus heittää ympärilleen vielä nopean silmäyksen, kuin arvioiden tilannetta, ennen kuin kohottaa käsiään melkeinpä antautuvasti - ja älähtää sitten kun näkymätön voima paiskaa hänet jaloiltaan. "Sinuna nilkuttaisin kovempaa! Nuo temput eivät taida pelastaa sinua tällä kertaa!" mies hihkaisee melkeinpä mielipuolisen kuuloisesti Akelan perään. Sitten hän saakin aivan muuta ajateltavaa, kun verinen, maassa vaikertava soturi alkaa kiinnittää petojen huomiota...
Kaikki on yhtä kaaosta. Mustakaapuinen "vihitty" ryntää huutaen Akelan ohitse kohti liekehtivää, savuavaa alusta; kukaties tämä toivoo tulen pitävän pedot loitolla. Jossakin lähellä toinen pakenija revitään ulvoen maahan. Mutta tämä kaaos ei tarjoa todellista suojaa, eikä yhdellekään pakenijalle anneta armoa. Nilkuttava nainen saa nopeasti huomiota...
Liskomainen luuhurtta loikkaa yläpuolella kohoavan kivipääden päälle. Se päästää nälkäisen rääkäisyn, ennen kuin hyökkää leuat louskuen alas, tavoitellen pakenevaa Akelaa. Sen röpelöinen, epäsäännöllinen luupanssari rohisee ja kitisee jokaisella liikkeellä, mutta siitä huolimattakin se on pelottavan nopea ja ketterä...
Spyrre: Ehkä toisessa tilanteessa Akelan valinta olisi ollut erilainen, mutta nyt huonokuntoisena ja keskellä vangitsijoitaan hänen ensimmäinen ja ainoa ajatuksensa oli paeta mahdollisten takaisinmaksujen sijasta. Hän joutuu tyytymään paiskaamaan lieron karusti tieltään ennen kuin pakeni paikalta, ryöväämäänsä asetta sidotuissa käsissään puristaen. Suorastaan vahingoniloinen hihkaisu hänen peräänsä ei saa vastausta vaikka nainen vilkaisi pikaisesti olkansa yli, keskittyen nopeasti sitten ympäristöönsä. Akela oli varsin hyvin perillä itsekin kuinka epätoivoinen hänen yrityksensä on, mutta hänellä oli varsin vähän vaihtoehtoja...
Samaan aikaan säälimättömät villipedot iskevät onnettoman väen kimppuun hänen ympärillään. Akela ei hidasta vauhtiaan mutta oli vain ajan kysymys koska nilkuttava, vereltä löyhkäävä kohde pistää jonkin otuksen silmään... eikä siinä kauaa mennytkään. Sarvekas nainen teki parhaansa livahtaakseen kaaoksen halki vaivihkaa, mutta se ei riitä kun äkkiä yksi peto loikkaa esille hänen ylleen. Akela ehti päästää ähkäisynsekaisen kirouksen kun otus hyökkäsi alas paadelta, ja harppasi hätäisesti taaksepäin väistääkseen louskuttavat leuat. Samalla hän heilautti puristamaansa kivikirvestä, toivoen ajavansa pedon kauemmas.
Sub: Luuhurtta puskee armotta naista kohti. Se on rujo, erämaan turmelema hirviö, jonka yksityiskohdat hukkuvat raskaiden luulevyjen ja karmaisevien mutaatioiden alle. Sen louskuvat leuat tavoittelevat lihaa. Peto tulee alas raskaasti, sohien kynsillään ilmaa saadakseen otteen naisesta, joka kuitenkin väistää saman tien kauemmas. Se ei kuitenkaan epäröi tai ajattele, vaan hyökkää suoraan tätä päin. Jos se edes näkee naisen kirveen, tai ymmärtää mikä se on, se ei yritä väistellä tai varoa, vaan ottaa osumat suoraan panssaroituun kalloonsa ja hartioihinsa, piittaamatta tai pysähtymättä.
Pitkät, neulanterävien hampaiden täyttämät leuat yrittävät tunkea iskujen lomasta ja raadella puolustautuvan naisen riekaleiksi...
Spyrre: Kirves iskeytyy louskuttavaan petoon voimalla, joka repäisee runneltua kylkeä ja saa Akelan horjahtamaan, mutta hirviö ei tunnu edes piittaavan. Hän ähkäisee jälleen hätäisesti ja perääntyy kun otus yrittää iskeä leukansa häneen, keräten kiireesti voimansa rippeitä. Hän kurottaa voimaansa paiskatakseen otuksen kimpustaan, ehtimättä pohtia vaihtoehtojaan itsekään kovin tarkkaan.
Sub: Näkymätön voima paiskaa pedon äkkiä syrjään. Se pamahtaa kiviä vasten ja huitoo, mutta isku ei selvästikään riitä haavoittamaan sitä sen pahemmin; seuraavassa hetkessä se sohii jo ilmaa päästäkseen jaloilleen. Peto ei varmasti tajua, mitä äsken tapahtui, mutta jo aivan hampaissa ollut saalis ajaa sitä. Samalla se ulvoo teräviä, korvia särkeviä kirkaisuja.
Toinen luuhurtta, yhtä ruma ja verenhimoinen kuin ensimmäinenkin, vastaa ulvaisuihin. Se kiipeää kivien ylitse nopeasti ja ketterästi kohti Akelaa... eikä ensimmäinenkään ole unohtanut tätä...
Spyrre: Jälleen kerran, Akela ei mieti vaan toimii, henkensä edestä. Peto rysähtää huitoen kivikkoon, mutta sen ulvaisuihin vastaa jo toinen. Hänellä tuskin on hetkeä edes vetää henkeä. Nainen päästää uhmakkaan huudahduksen ja hyökkää kohti vielä maassa tempovaa otusta, yrittäen paiskata kirveensä tämän haavoittuvampiin kohtiin. Hän tuskin on muutenkaan juoksemassa pakoon kumpaakaan näistä, yritti tai ei...
Sub: Maasta ylös vääntäytyvä luuhurtta rääkäisee korvia vihlovasti, kun raskas kivikirves rusahtaa sen niskan tyveen. Panssari murtuu... mutta peto ei kuole. Kirves törröttää sen luupanssarin lovesta ja musta veri tursuu terän alta, mutta sitkeä peto yrittää silti pystyyn. Se kouristelee ja vääntelehtii voimalla, niin lujaa että kirves on vaarassa tulla riuhtaistuksi naisen käsistä. Ja samalla kun ensimmäinenkin taistelee raivolla vastaan, hyökkää toinenkin...Toinen luuhurtta rynnistää ulvoen naista päin, runnoakseen tämän rikki kiviä vasten panssaroidulla kallollaan. Mutta äkkiä se ulahtaa ja horjahtaa sivuun. Ilman halki kajahtaa laukaus ja verinen roiskahdus räjähtää pedon lavasta. Se kaatuu sekopäisesti huitoen jaloiltaan, potkien ja sätkien kuin ensimmäinenkin... mutta paljon voimattomampana tekemään mitään millekään.Kaaoksen, tulen ja kuoleman läpi rynnistää hahmo. Ratsastaja. Nelijalkaisen, solakan sulkaliskon selässä istuu mies, joka kannustaa ratsuaan eteenpäin jaloillaan. Kukaties mistä hän tulee, mutta ainakaan hän ei epäröi rynnistää suoraan tuhon läpi. Hän on nojautunut sivuun ja puristaa käsissään pitkäpiippuista tuliasetta - yhä savuavaa laukauksen jäljiltä. Ratsu kiskoo päätään sinne tänne veren, huutojen ja tulen kauhistuttamana, mutta sitä ohjaava mies ei salli sen vaihtaa suuntaa; hän ajaa sen suoraan taistelevaa naista kohti.
Spyrre: Kivinen terä rusahtaa panssarin läpi, mutta hirviö tempoo silti tuskasta ulvoen. Akela irvistää tarraten aseeseensa kaksin käsin, yrittäen vääntää kammotuksen takaisin maahan vieläkin tämän niskasta törröttävästä kirveestä. Tämä alkaa kuitenkin nopeasti viedä veronsa hänenkin runnellusta kehostaan ja useammin kuin kerran hänen otteensa jo lipsahtaa. Silti nainen roikkuu pedossa ja yrittää runnoa terän syvemmälle tämän sisuksiin. Kuitenkin kovinkaan kauaa hän ei voi keskittyä tähän kun toinen ulvahteleva peto säntää päin. Sarvekas nainen ähkäisee ja kavahtaa jo valmistautuen otuksen loikkaavan kimppuunsa mutta äkkiä kajahtaa laukaus ja hurtta lysähtää maahan. Kestää hetki että Akela hahmottaa täysin tapahtumat keskellä taistelun kaaosta, mutta pienellä viiveellä hän tajuaa uuden otuksen rynnistävän kohti. Tämä tosin ei ole luuhurtta, ja sillä on selässään joku. Akela ei rehellisesti ollut odottanut tällaista käännettä mutta kun ratsukko suuntaa häntä kohti nainen valpastuu varuillaan. Hän ähkäisee ja harppaa rivakasti maassa vääntelehtivän pedon ääreltä vaikka joutuukin hylkäämään aseensa ja perääntyy, valmiina väistämään tai taistelemaan...
Sub: Luuhurtta ei mieti tai epäröi. Kun nainen äkkiä lakkaa vääntämästä vastaan ja harppaa kauemmas, se puskee rääkäisten ylös maasta. Veri ryöppyää, mutta se ei piittaa. Se käännähtää välittömästi naisen perään ja jännittyy loikkaan. Mutta ratsastajaa se ei kuitenkaan huomaa tai mieti.
Mies ei muuta suuntaansa tai edes hidasta edessä seisovan pedon vuoksi. Sen sijaan hän heilauttaa pitkän tuliaseensa taakse yhdellä kädellä ja heittää toisen alas satulaansa sivulle. Seuraavassa hetkessä välähtää kuolettava, armoton metalli.
Luuhurtta ehtii hädin tuskin rääkäistä ja käännähtää tajutessaan kohti rynnistävän ratsun. Se ulahtaa ja kavahtaa pystyyn kuin hyökätäkseen uutta uhkaa päin. Samassa silmänräpäyksessä ratsastaja kuitenkin pyyhkäisee sen ohitse. Hän nojautuu pelkillä jaloillaan satulastaan pidellen petoa kohti ja pyyhkäisee epäröimättä miekallaan. Ratsun massan ja nopeuden siivittämä terä raastaa läpi panssarista, lihasta ja luusta hirvittävällä rusahduksella.
Luuhurtta kaatuu maahan veren ryöpytessä. Leukojen väliin iskenyt miekka on melkeinpä raastanut puolet sen päästä irti, ja sen ruho kiemurtaa maassa ja potkii yhdessä hetkessä viimeisiään. Ratsastaja kiskaisee sulkaliskonsa ohjaksista rajusti toisella kädellään ja pakottaa sen ympäri melkeinpä vauhdista.
"Älä siinä seisoskele! Ala tulla!" kuuluu nopea, käskevä ääni. Tuttu ääni, jos sellaisen miettimiseen on aikaa. Melkeinpä ohimennen ratsastaja kiskaisee raskaan hupun päästään. Sen alta häämöttävät Akelalle jo tutut kasvot. Oudon nuoret ja vanhat yhtä aikaa, ajattomat mutta paljon kokeneet. Parta ja kuontalo, joita pitkä takaa-ajo näyttää taas kasvattaneen sekaisiksi, tuuheiksi pehkoiksi. Ja määrätietoinen katse, jota ympärillä raivoava kaaos ei saa haparoimaan millään tapaa.
Arkyn ojentaa kättään, kuin odottaen että voisi kiskaista naisen ratsaille.
Spyrre: Kaaos ei odota edes hetkellisen hämmingin aikana. Samalla kun Akela valmistautuu kohtaamaan uuden uhan toiselta suunnalta, puskee maahan runneltu peto jälleen ylös. Aseensa hylännyt nainen kiroaa ja kavahtaa taaemmas hyökkäävän hurtan tieltä, mutta ennen kuin otus ehtii tehdä muuta ratsukko karauttaa paikalle... ja ohi, jättäen jälkeensä roiskauksen kuumaa, löyhkäävää verta. Hämmentynyt Akela horjuu kauemmas tuijottaen runneltua raatoa kun kammotus rojahtaa kuolleena maahan, mutta havahtuu nopeasti siihen että ratsu on palaamassa. Sarvekas nainen ei selvästikään tiedä miten olisi suhtautunut mutta havahtuu nopeasti kun ratsastaja huudahtaa jokseenkin tutulta kuulostavan komennon. Hänen kurkustaan karkaa uusi melkoisen tyrmistynyt ähkäisy kun mies kiskaisee hupun päästään, eikä edes hölmistynyt Akela jää empimään kuin hetkeksi tajutessaan tilanteen edes suunnilleen. Hän harppasi viimein eteenpäin ja ojensi itsekin kätensä, vaikkakin ilmeisen häkeltyneenä käänteestä.
Sub: Arkyn ei jää selittelemään, ei edes paljasta että tilanteessa olisi mitään kummallista. Hän vain kiskaisee naisen taakseen satulaan. Hän ei jää myöskään katsomaan, istuuko tämä mukavasti tai onko tämän ote vahva; kun nainen on satulassa, hän riuhtaisee liskoratsun välittömästi liikkeelle - eikä turhaan. Useampikin luuhurtta on jo huomannut kookaan saaliin, ja panssaroituja, liskomaisia petoja hyökkää ulvoen joka suunnasta.
Arkyn kannustaa liskon takaisin tulosuuntaansa. Se nakkelee päätään ja päästää teräviä, kimeitä ääniä, mutta pysyy silti ihailtavan hyvin hallinnassa - joko hyvän ratsastajan tai hyvän kouluttajan ansioista. Mies ratsastaa miekka korkealla, iskien oikealle ja vasemmalle ympärilleen pitääkseen liian lähelle uskaltavat pedot kauempana. Joku aluksen väestäkin yrittää juosta käsiään heiluttaen heidän tielleen... mutta tajuaa ajoissa, ettei ratsastaja aio pysähtyä kenenkään muun vuoksi.
"Nainen! Sinä et pääse pakoon! Sinä kuulut herralleni!" kajahtaa raivostunut huuto takaa. Bal Ashad kohoaa hävityksen keskeltä, roikottaen murskattua luuhurttaa otteessaan yhdentekevästi. Jättiläisen koko huomio on kiinnittynyt pakoon ratsastavaan naiseen... ja kukaties myös mieheen, joka häntä auttaa. Ja vaikka hän ei voikaan singota perään muuta kuin kirouksia, ei hän selvästikään aio myöskään jättää asiaa tähän...
Spyrre: Akela ehtii hädin tuskin ylös eläimen selkään kun ratsu jo säntää uudelleen liikkeelle, pakottaen hänet tarraamaan kiireesti mihin tahansa sidotuilla käsillään saattaa. Arkyn ei viivyttele ja syykin on selvä kun useita petoja ryntää louskuttaen kohti suurempaa saalista. Sarvekas nainen voi vain sihahtaa kirouksen omistamatta enää edes asetta käteensä, mutta toinen ei selvästikään hermoile senkään vertaa. Mies iskee pedon tieltään toisensa perään ratsastaessaan kaaoksen halki samalla kun Akela roikkuu mukana henkensä edestä, säpsähtäen kuitenkin kun takaa kuuluu vielä pahaenteinen huuto. Hän heittää rivakan katseen taakseen jossa hurjistunut Bal Ashad kohoaa kaaoksen ylle, ennen kuin ärähtää kirouksen tämänkin suuntaan. Akelalla on omat mielipiteensä tästä, kun juokseva sulkalisko puikkelehtii kauemmas taistelusta. "Sinä... mitä sinä täällä teet?" hän onnistuu lopulta ähkäisemään Arkynille kaiken lomasta, vaikkakin vieläkin puuskuttaen rasituksesta.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 11, 2020 23:17:34 GMT 3
Sub: Arkyn ei ehdi kääntää katsettaan ympärillä myllertävästä kaaoksesta, mutta hymähtää silti terävän vastauksen. "Kunhan korjaan erheitäsi. Vai luulitko, että jättäisin sinut velhojen kynsiin noin vain?" Mies pyöräyttää miekkaa päänsä yläpuolella ja sivaltaa täydestä vauhdista luuhurttaa, joka yrittää rynnätä sivusta ratsun kimppuun. Isku saa sen horjahtamaan sivuun, vaikka tuskin läpäiseekään sen panssaria. "Jouduin vain odottamaan, että tuo kituuttava rautajätti lopulta laskeutuisi. Olkoonkin, että tämä meni rumemmin kuin olisi voinut", hän tuhahtaa perään.
Spyrre: Vastaus saa aikaan selvästi lisää hämminkiä... tai sitten Akela joutuu vielä keräämään henkeään puhuakseen. "Minä... en tiedä" hän ähkäisee lopulta, säpsähtäen sitten kiroten hyökkäävää petoa joka kuitenkin isketään syrjään. "...no, meidän pitää ainakin häipyä nopeasti" nainen jatkaa heittäen rivakan katseen kohti hurjistunutta Bal Ashadia. Rehellisesti tämä oli vieläkin hänen suurin huolensa, vaikka pedot riehuvat laumana heidän ympärillään.
Sub: "Se ei tule olemaan ongelma. Näillä hurtilla on aivan tarpeeksi puuhaa toistensa kurkuissa tähän hätään", Arkyn vastaa synkällä tuhahduksella. Mies polkaisee liskonsa kylkiä saadakseen eläimeen hieman lisää vauhtia. Se tottelee ja juoksee teenpäin nopeilla, kiemurtavilla askeleillaan.
"Siinä! Tarvitsen käsiäni tähän! Ja sinä tarvitset jotain kivikirveitä parempaa, jos jotain tapahtuu!" Arkyn huutaa taakseen. Samalla hän pyöräyttää miekan ympäri otteessaan ja kurottaa sitä taakseen Akelalle. Kaikesta huolimatta naisella on yhä kaksi kättä, joten käyttäkööt tarpeen mukaan niitä.
Spyrre: Akela ei osaa olla aivan yhtä luottavainen asioiden suhteen kuin Arkyn, mutta vaikka vilkaiseekin vielä taakseen kireästi hän tyytyy pysymään vaiti kun toinen kannustaa ratsua eteenpäin. Hän keskittyy pitelemään kiinni parhaansa mukaan mutta havahtuu kun mies huutaa taakseen ja lykkää sitten miekan hänen suuntaansa. Sarvekas nainen ähkäisee yllättyneenä mutta tarttuu aseeseen nopeasti. "Minä... Hyvä, sitten. Keskity vain saamaan meidät muualle" hän töksäyttää, haparoiden sitten pikaisesti aseen kahvan kanssa saadakseen tästä paremman otteen. Nainen kiroaa hieman keskittyessään hetkeksi leikkaamaan siteitään terällä samalla kun roikkuu juoksevan liskon kyydissä parhaansa mukaan, mutta pitää silti silmällä tilannetta.
Sub: "Äläkä putoa! Murtunut niska olisi typerä loppu tälle!" Arkyn huutaa vielä, ennen kuin tarttuu kaksi käsin ohjaksiin ja keskittyy kannustamaan ratsua eteenpäin.
Kaaos ja melu jäävät nopeasti taakse, ja pian ympärillä ulvoo tuskaisten kurjien sijaan tuuli. Hammasmaiset kivipaadet alkavat pian tasoittua mataliksi kummuiksi ja ympärillä aukeaa aaltoileva, kivikkoinen maisema. Tuuli ujeltaa ja viiltää kuten se aina tekee, ja kivien lomasta nousee miehenmittaista, käkkäräistä pusikkoa. Edessäpäin kohoaa kallionreuna, jonne kohoaa jyrkänpuoleinen rinne. Arkyn ohjaa ratsun sen suuntaan, hidastaen vain vähän.
"Sinulla kävi tuuri. Nuo pedot tappaisivat suuremmankin joukon. Kiitä onneasi, että roikuin yötä päivää kintereillänne", Arkyn hymähtää ohimennen taakseen.
Spyrre: Akela puuskahtaa varoitukselle toimiensa lomasta epämääräsesti, mutta ei taida katsoa tarpeelliseksi kommentoida sen enempää. Tai sitten naisella ei ollut moiseen ylimääräistä energiaa tähän hätään. Silti hän tekee parhaansa tarratakseen satulaan kunnes siteet hänen käsistään viimein napsahtavat poikki kun juokseva lisko loittonee kaaoksesta. Akela puristaa miekkaa sekä satulaa henkensä edestä hammastaan purren kun maisema ympärillä muuttuu. Arkynin viimein hidastaessa vauhtia sarvekas nainen vilkaisee kireästi taakseen, kuin odottaen jonkinlaisia takaa-ajajia, kuitenkin nyökäten lopulta vaisusti. "...melkein jo ajattelin että niin saattaa käydä. Vaikka kai sekin olisi ollut parempi kuin... no. Että niin ei olisi käynyt" hän puuskahti, irvistäen hengitys viileässä ilmassa huuruten. "Minä... kiitos. En tiedä miten löysit meidät, mutta... Maksan tämän vielä takaisin."
Sub: Arkyn tuhahtaa toisen lupaukselle. Ei niinkään halveksuvasti, vaan kuin sanoakseen, ettei piittaa mistään veloista. "Sainpahan jonkin syyn jättää Turamin sotilaat iloitsemaan linnakkeestaan keskenään. Soivat anteliaisuudessaan minulle vieläpä ratsun ja varusteitakin", hän tokaisee varsin yhdentekevästi.
Lisko kipuaa jyrkkään mäkeen. Sen liikkeet ovat käyneet työläiksi, ja Arkyn joutuu patistamaan sitä pariinkin kertaan eteenpäin, kun se yrittää kieltäytyä jatkamasta raskaine kantamuksineen. Lopulta se totteleekin ja ponnistaa kallion reunan ylitse sen laelle. Seuraavassa hetkessä ratsu äkkiä huojahtaa ja rojahtaa vatsalleen maahan, kun sen jalat pettävät alta. Arkyn kohottaa kätensä tasapainoa hakien. Hän arvioi hetken tilannetta, ennen kuin huokaisee. Ei turhautuneesti, vaan lannistuneesti. "... tiesin ettei se jaksaisi enää pitkään. Nousehan ylös. Näyttää siltä, että me emme jatka ratsain", mies tokaisee sitten taakseen. Hän loikkaa itse alas nopein liikkein, kaiketi tarkastamaan mitä uuvuksiin ajetusta liskosta on jäljellä.
Spyrre: Akela liikahtaa kiusallisesti toisen takana kun mies kertoo tapahtumista. Toinen oli selvästi joutunut ryntäämään suoraan liikkeelle linnakkeen yhteenoton jälkeen... jota hän itse ei ollut edes nähnyt loppuun. Hän pysyy kuitenkin vaiti. Pian jopa nainen laittaa merkille ratsun alkavan haparoida, ja lopulta rankka kallio osoittautuu liian rankaksi. Akela ehtii kurtistamaan kulmiaan huolestuneena kunnes päästää yllättyneen äännähdyksen kun lisko sortuu heidän altaan. Sarvekas nainen lähes suistuu selästä mutta onnistuu täpärästi tarraamaan kiinni vaikkakin tämä tuo kasvoille kivuliaan irveen. Arkynin jo loikatessa maahan kuin kaikkea odottaneena Akela heittää toiseen jälleen hieman epävarman katseen kunnes puree hampaansa yhteen ja kömpii itsekin satulasta miten taitaa, pysähtyen sitten hieman neuvottomana viereen toisella kädellään tummunutta kylkeään puristaen. Se tuntuu vieläkin tahmealta ja kostealta. "Mitä me nyt teemme? Emme kai voi vain... jättää sitä tuohonkaan." Jälleen kerran naisen katse käy kireästi takana, merkkiä seuraavasta uhasta etsien.
Sub: Arkyn kiertää liskun etupuolelle ja silmäilee sitä hetken. Se aukoo kitaansa kuin huohottaen tai uhitellen ja yrittää potkia jaloillaan, mutta on selvää, ettei se tajua juuri mistään mitään. Uupumus on murtanut äärimmilleen ajetun ratsun. "Nämä ovat sitkeitä otuksia. Mutta minä olen usuttanut sitä eteenpäin monta päivää ilman mitään todellista lepoa. On ihme, että se kesti näinkin pitkään", mies huokaisee lopulta. "Sen eteen ei voi tehdä enää paljoakaan. Ne pystyvät juoksemaan kunnes kuolevat, mutta eivät sen pidempään. Eikä sitä saisi pelastettua enää, vaikka olisi aikaa ja suojaa. Ja meillä ei ole", hän lisää.
Sanomatta sen enempää Arkyn astuu nytkähtelevän eläimen ohitse ja vetää satulan sivuun ripustetun tuliaseensa esiin. Hän alkaa sovitella siihen uutta ammusta. "Ainakin se on ansainnut tämän, jos ei muuta. En jätä sitä kitumaan ja odottamaan jotakin petoa", hän tokaisee. Ei lopulta aivan mitätön teko, vaikka se tuskin liskoa lohduttaakaan; moni ei tuhlaisi arvokasta ammusta kuolevaan eläimeen...
Spyrre: Akela liikehtii vieläkin levottomasti pälyillen, mutta yrittää itsekin tarkastella puuskuttavaa eläintä vaikka ei rehellisesti osaa sanoa tästä paljoakaan... paitsi kaiketi sen, että lisko ei selvästikään voi hyvin. Arkyn vahvistaakin aavistuksen pian ja nainen katsahtaa toista epäröiden. Hän avaa suunsa mutta sulkee sen kuitenkin tyytyen lopulta päästämään lähinnä epämääräisen henkäisyn. Tuntui tämä karulta tai ei, hän tuskin kykeni oikeasti väittämään vastaankaan. "...kai se teki parhaansa" hän mutisee syyllisesti. Akela huokaisee hampaidensa lomasta ja jää miekkaa puristaen odottamaan vaiteliaasti että Arkyn tekee mitä täytyy... vaikkakaan ei voi olla pälyilemättä kireästi ympärilleen vieläkin.
Sub: Hetken perästä erämaan ylitse kajahtaa laukaus, jonka kaiku kuolee yhtä nopeasti kuin liskokin. Arkyn työntää tuliaseen pois ja kääntyy sitten kiskomaan kantamuksia ratsun selästä miettimättä asiaa sen enempää. Kuolemaa julmassa maassa, ei mitään sen oudompaa."Jos tuuri käy, tuo harhauttaa mahdollisia takaa-ajajia. Ainakin jos ne ovat petoja", hän toteaa ohimennen.Himmeässä auringonvalossa on helppo nähdä liekit, jotka kohoavat yhä kivikon keskeltä. Alus on rysähtänyt pieneen, kivikkoiseen laaksontapaiseen, tuskin kurjaa notkelmaa kummoisempaan. Matkaa ei ole paljoa, ja se on jo itsessään hyvä syy jatkaa nopeasti eteenpäin."Joudumme jatkamaan jalan. Minulla on sinulle jotakin vaatetta täällä. Kestätkö tuon kanssa?" Arkyn tokaisee kiskoessaan kantamuksia alas. Hän nyökkää samalla kohti kylkeä, jota Akela selvästi varoo ja kipuilee.
Spyrre: Laukaus raastaa korvia ja Akelakin säpsähtää, mutta kaikki on ohi nopeasti. Hän jää hetkeksi silmäilemään kuollutta eläintä säälivästi, havahtuen kuitenkin Arkynin käydessä jo kiinni käytännönasioihin. "Ehkä. Toivottavasti ne ovat vain niitä" nainen mutisee, siristäen kireänä olkansa ylitse laaksossa loimottavaa hylkyä. "...en usko että edes ne saivat sitä pirua hengiltä" hän lisää pahaenteisesti lähes itsekseen ja irvistää. Epäilemättä Akelakin oli varsin halukas jatkamaan matkaa siitä huolimatta että naisen hengitys kävi vieläkin raskaana hampaiden lomasta. Hän kääntää päänsä jälleen Arkyniin suoden tälle jokseenkin härkäpäisen katseen. "Tietysti. Ei ole vaihtoehtojakaan! Kunhan vain pääsemme muualle" hän tokaisee ja suoristautuu, vaikkakin irvistäen. Siltikin olemus on jokseenkin kiusallinen. Akela tuskin omisti enää mitään muuta kuin ne saastaiset pukimet jotka hänelle oli jätetty. "...minne me olemme menossa?" tiedustellaan hetken kuluttua.
Sub: Arkyn kohottaa toista kulmaansa aavistuksen. "Pois täältä, tietenkin. Mutta sen jälkeen? Hyvä kysymys. Olemme syvällä erämaassa. Lähin asutus on viikon matkan päässä, ja sekin vain jos meillä on tuuria eikä ongelmia tule. Mikä on typerää haaveilua", hän vastaa epäröimättä sen suuremmin. "Tähän hätään me haluamme vain ottaa etäisyyttä tuohon ja selviytyä pois täältä", hän lisää ja viittaa ohimennen kivipaasien takaa kohoavaan savuun.
"Siinä. Yöt ovat yhä kylmiä, vaikka onkin lämmin aika", Arkyn tokaisee sitten ja kiskoo kantamuksien joukosta esiin mytyn, joka paljastuu karkeaksi, sulkaliskon nahasta tehdyksi takiksi - kukaties samanlaisesta, joka juuri antoi kaikkensa heidän eteensä.
Spyrre: Akela räpäyttää silmiään ykskantaiselle vastaukselle, mutta nyökkää sitten hieman tätä mietittyään. "...kai se on enintä mitä voi toivoa nyt" hän myöntää ja vetää syvään henkeä. Savuttava hylky kaukana saa vielä uuden epäluuloisen vilkaisun ja nainen nyökkää uudestaan, painokkaammin. "Etsitään jotain... parempaa kun on sen aika. Kokeilen mielummin onneani erämaassa kuin jään ainakaan odottamaan tuota." Nainen havahtuu jupinastaan kun Arkyn ojentaa mytyn hänen suuntaansa. Hän irrottaa viimein tiukan otteensa miekasta sen verran että ottaa vaatteen vastaan ja tarkastelee tätä. Vasta nyt pahimman adrenaliinin ehtiessä hiipua alkaa hänkin ehtiä tajuta ikävää hytinäänsä viimassa. "Tuota... Kiitos." Mutistaan samalla kun hän vetää takin niskaansa irvistyksensä parhaansa mukaan tukahduttaen, ja katsahtaa sitten ympärilleen. "....minulla ei ainakaan ole aavistustakaan missä edes olemme. Paras varmaan vain suunnata mahdollisimman kauas tuosta ja siitä suunnasta minne se oli menossa" hän pohtii varautuneesti nyökäten ohimennen hylyn suuntaan.
Sub: "Etäisyyden ottaminen on hyvä ajatus. Mutta tähän hätään me pyrimme vain selviytymään", Arkyn vastaa. Hän ei selvästikään ole ensimmäistä kertaa liikkeellä, eikä jää miettimään mitä tehtä tai miten toimia. Mies nyökkää ohimennen kohti laukkua, jonka on kiskonut ratsun selästä. "Ota tuo. Siinä on varusteita ja muonaa. Minä otan tämän", hän neuvoo kiskaistessaan samalla toisen samanlaisen omaan selkäänsä.
"Olemme pohjoiseen ja länteen lähimmästä asutuksesta, mutta loppujen lopuksi on vaikea sanoa mihin pystymme menemään. Tämä on vaarallista maata", Arkyn selittää vielä. Hän ottaa tuliaseen olalleen, vetää toisen miekan satulan sivusta vyölleen ja vilkaisee vielä olkansa ylitse ilma-aluksen palavia jäänteitä.
"Parempi liikkua. Voimme puhua enemmän kunhan löydämme jonkin suojapaikan yöksi", hän lisää vielä, ennen kuin lähtee harppomaan kallioita myöten poispäin äskeisestä hävityksestä ja pedoista... tai ainakin niistä pedoista. Eittämättä samanlaisia, tai jotakin pahempaa, vaanii myös edessäpäin.
Spyrre: Akela puuskahtaa syvään, mutta myötäillen sanoja. Hänen vaistonsa kehottavat jo kiirehtimään ja hän nyökkää vakavasti ennen kuin kumartuu noukkimaan hiukan vaivalloisesti toisen laukun maasta. Se saa vammat vihlaisemaan mutta se on pientä kaiken jäljiltä. "...jos vain menemme lähimpään asutukseen, on helppoa arvata missä olemme" nainen mutisee kireästi työntäessään oman miekkansa vyölleen. Hän luo vielä viimeisen katseen niin taakseen kuin kuolleeseen ratsuunkin ennen kuin nilkuttaa Arkynin jälkeen kivikkoon. Oli helppo nähdä että mies oli varsin hyvin perillä siitä mitä oli tekemässä... tai niin voipunut Akela ainakin halusi uskoa.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 18, 2020 0:21:47 GMT 3
Sub: Arkyn tuhahtaa, kuin ei lopulta pitäisi toisen murheita turhan tähdellisinä. "Meillä ei ole varsinaisesti varaa valittaa sellaisesta juuri nyt. Jos he ovat yhä elossa ja perässämme siinä kohtaa, kun kukaan selviytyy minkäänlaisen sivistyksen pariin, on aika murehtia pakoa heiltä. Mutta tähän hätään se on yhtä tyhjän kanssa."
Arkyn jatkaa matkaa määrätietoisen vaitonaisesti. Hän tarkkailee ympäristöään, mutta varsin nopeasti hänen elkeensä saavat tasaisen, tottuneen sävyn. Vaeltajan tasaisen, pitkään matkaan valmistautuneen askeleen ja tyynen, säästeliään vaitonaisuuden.
Kallioinen laaksonreuna murtuu pian hajanaisemmaksi maastoksi, kumpuilevaksi, matalan pusikon ja kivikkoisten rinteiden erämaaksi, joka jatkuu eittämättä pitkälle - mutta jonka epätasaisuus estää näkemästä pitkälle. Horisontissa kohoaa repaleisia, teräväkärkisiä vuoria vuoria ja yläpuolella myllertää tuhkainen taivas. Aurinko on pelkkä kalpean himmeä kajo taivaan raoista. Ja jossakin kauempana ärjyy yhä vain ukkonen.
Spyrre: "....en usko että meillä käy niin hyvä tuuri että se mielipuoli olisi kuollut" Akela mutisee olematta selvästikään aivan vakuuttunut, mutta ei lopulta voi kuin päästää uuden lattean puuskahduksen ja nyökätä levottomasti. Vaihtoehtoja tosiaan oli hyvin vähän... eikä ainakaan hän tiennyt mitä muutakaan tähän hätään olisi pitänyt tehdä... vaikka olisi kyennyt miettimäänkin. Ikävä tosiasia oli että varsinkin hänen kuntonsa sanelisi varmasti rajoituksensa, ja aivan vain selviytyminen olisi nyt tavoitetta tarpeeksi kuten Arkynkin totesi.
Kun mies lähtee tarpomaan eteenpäin seurasaa Akela perässä protestoimatta. Karu erämaa odottaa uhkaavana mutta tämä on ainoa suunta heille nyt. Sarvekas nainen nilkuttaa mutta puree hampaansa yhteen äänettä, siitäkin huolimatta että kivinen, epätasainen maasto levittäytyy lohduttoman tyhjänä ja loputtomana joka suuntaan. Jalkaa vain toisen eteen...
Sub: Arkyn nousee kallionnyppylälle ja tähystää ympärillä avautuvaa maastoa vaitonaisesti. Sitten hän vilkaisee Akelaan ja osoittaa jonnekin eteensä.
"Horisontissa on pitkä kivikko. Se tarjoaa todennäköisesti ainakin jotakin suojaa yötä vasten", mies tokaisee kuuluvasti. Sitten hän harppaa alas ja liukuu yllättävän ketterästi maahan. "Jos tuuri käy, selviämme sinne asti ilman häiriöitä. En ainakaan nähnyt mitään isoa", hän lisää, ennen kuin kääntyy jatkamaan matkaa.
"... sinä et kaiketi ole tottunut tähän?" Arkyn äkkiä tokaisee taakseen. Sävy on kysyvä, mutta loppujen lopuksi se on pelkkä muodollisuus. Hän on selvästi jo todennut asian.
Spyrre: Sarvekas nainen seisahtuu itsekin tähyilemään siristellen ympärilleen kun toinen tekee niin, ja nykii liskon-nahkaista takkia paremmin ympärilleen. On vaikea löytää kivutonta asentoa ja nopeasti hän luovuttaakin hetken liikehdittyään ja kääntää sen sijaan huomionsa Arkynin osoittamaan suuntaan. Hän itse ei edes yritä kavuta lohkareelle missä toinen seisoo, mutta nyökkää kuitenkin toteamukselle. "Parempaa emme varmaan voi oikein... toivoakaan nyt" hän töksäyttää hengähtäen, silmäten hieman yllättyneenä kun vanhempi mies harppaa alas varsin ketterästi. Matka jatkuu ja Akela nilkuttaa perään, protestoimatta sitä että toinen kulkee johto-asemassa... rehellisesti kukaties jopa aavistuksen helpottuneena siitä tähän hätään. Miehen kysymys saa hänet kohottamaan hieman yllättyneenä keskittyneen katseensa toiseen. "Minä... olen kulkenut... jonkin aikaa." nainen töksäyttää hetken epäröityään epämääräisesti. "Olen kyllä pärjännyt tarpeeksi hyvin" lisätään kuin kiusaantuneena selityksenä ennen kuin hän joutuu kuitenkin päästämään uuden tuskastuneen puuskahduksen. "...vaikka en ihan... näin kauhean usein." Hän vaikenee mutistuaan hetkeksi ennen kuin vilkaisee taas miestä. "Sinulle tämä ei selvästikään ole uutta. En olisi olettanut että... no. Että olisit edes saanut meitä kiinni näin nopeasti yrityksestä huolimatta. Tai että olisit vain rynnännyt perään muutenkaan."
Sub: Arkyn ei vilkaise taakseen, mutta ilmoille karkaa kuitenkin hymähdys. "En varsinaisesti perusta ajatuksesta, että jättäisin ketaan velhojen tai heidän palvelijoidensa armoille. Enkä yleensä hylkää tovereitani muutenkaan." "Eikä sitä kituuttavaa koneenraatoa ollut vaikea seurata muutenkaan. He eivät selvästi ehtineet korjata sitä kunnolla. Sellainen ei joudu pysähtymään, mutta eipä sitä ollut vaikea seuratakaan... enkä minäkään juuri pysähdellyt", hän tokaisee hetken perästä. Sävystä päätellen hän ei pidä asiaa kovinkaan kummoisena.
"Ai niin. Se roteva ystäväsi lienee ainakin kunnossa. Varmistin sentään, että hänestä pidetään huolta. Hän on todennäköisesti tässä kohtaa jo jaloillaan ja jatkaa matkaansa... tai sitten ei. Sotureille on eittämättä kysyntää siellä päin", Arkyn lisää vielä äkkiä.
Spyrre: Akela kuuntelee vaiti kulkiessaan silmäillen hieman varautuneena miehen selkää, ennen kuin nyökkää hieman vaikka toinen tuskin sitä näkeekään. Sarvekas nainen ei taida olla aivan varma miten suhtautua mutta tuskin on ainakaan tyytymätön tilanteeseen hämmingistään huolimatta. "...no. En kaiketi voi ainakaan... valittaa. Ette selvästikään pidä toisistanne sen noidan kanssa. Luulin, että sait jo kaiken haluamasi" hän toteaa viimein. Maininta Kiranista saa nopeasti voipuneen olemuksenkin valpastumaan jonkin verran. Hän nostaa päätään kunnes päästää pienen huokaisun. "Minä... hyvä. En oikein... nähnyt mitään loppuun siellä. Kai... kaikki onnistui sitten. Jos linnake on nyt heillä, ehkä asiat järjestyvät siellä paremmin kaikille. Toivottavasti hänellekin." Nainen vaikenee jälleen. Kaiketi tämä tieto oli ainakin melkoinen helpotus, vaikka tämä tuskin auttaakaan enää häntä. Luultavasti nuori soturi oli tähän hätään paremmassa tilanteessa kuin he, kuitenkin... "Puhuitko hänen kanssaan?" lisättiin vielä.
Sub: "Pah. He hallitsevat sitä kivikasaa taas hetken. Ja sitten joku toinen ottaa sen heiltä. Miehet ammuskelevat toisiaan ja veri vuotaa, jotta joku saa hetken aikaa hallita pientä maanpalaa", Arkyn toteaa happamasti. "Niin se aina menee. He eivät halua mitään sen suurempaa. Väki on tyytyväinen kivikasoihinsa." Arkyn huokaisee ja puistelee päätään. "Ja ei, en puhunut. Kunhan hakkasin päätäni yhteen Marak Tarnin kanssa, kunnes hän antoi minulle mitä halusin ja suostui hoitamaan hänet kuntoon. Tosin todennäköisesti lähinnä koska tarvitsee uusia sotureita kuolleiden tilalle", hän vastaa sitten lopulta.
Miehen pää kääntyilee, kuin hän katselisi mietteissään ankaraa, tuimaa maastoa kaksikon tarpoessa eteenpäin. "Joskus nämä maat olivat erilaisia. Lempeitä ja lämpimiä, ja niitä asutti mahtavampi, terveempi kansa. He hallitsivat, eivätkä vain selvinneet ja taistelleet. Suurimmalle osalle se on pelkkää tarua. Suurimmalle osalle muista yhdentekevää. Mutta joskus niin oli", hän huokaa voipuneesti.
Spyrre: Akela kallistaa hieman päätään happamalle vastaukselle. Tämä kuulosti eittämättä latistavalta hänellekin, ottaen huomioon kuinka paljon verta linnakkeen vuoksi oli vuodatettu. Hän ei lopulta osaa sanoa tähän paljoakaan, synkän ilmeen käydessä naisenkin arpisilla, veren tahrimilla kasvoilla. Toteamus Kiranista herättää aavistuksen ristiriitaisen tuntemuksen, kuin hän ei olisi ollut varma oliko pettynyt vaiko helpottunut siitä ettei toinen ollut ehtinyt puhua soturin kanssa. Sen sijaan Marak Tarnin suhteen hänen ei tarvitse pohtia suhtautumistaan liikaa. "...toivottavasti siihen korstoon voi luottaa sitten edes sen verran ja se teki minkä lupasi." hän tuhahtaa, selvästikään muistelematta miestä erityisen lämpimästi. Kaiketi ainoa mitä hän silti enää saattoi tehdä oli toivoa parasta. "...ehkä pidin lupaukseni niin hyvin kuin oli mahdollista" mutistiin vielä puoliääneen.
Haavoittunut nainen joutuu käyttämään melkoiseti huomiostaan aivan vain hankalan maaston yli kulkemiseen, varsinkin nyt mietteissään. Kuitenkin hän kohottaa päätään taas enemmän ympärilleen Arkynin puhuessa. "Olen kuullut jotain... sellaista joskus. Vaikea kyllä uskoa" hänkin huomauttaa aavistuksen skeptisesti. "En ole varma miten jokin sellainen voi vain... muuttua jos niin oli. Vaikka kaipa velhot ja muu väki tonkivat kaikenlaista rojua raunioiden uumenista tuon tuosta. Ilmeisesti sinäkin tiedät sellaisesta yhtä ja toista?"
Sub: Arkyn tuhahtaa uudemman kerran, kuin muuttaisi äkkiä mieltään. "No, samantekevää se pitkälti onkin. Älä kuluta voimiasi miettimällä sitä. Meillä on vielä pitkä matka edessämme. Älä turhaan vaivaa päätäsi minun horinallani", hän puuskahtaa, ennen kuin lähtee harppomaan eteenpäin itsepintaisesti.
Tuuli pyyhkii kivikkojen läpi. Vuoret kaukana horisontissa ulvovat hyisen erämaan ikuista sävelmää. Siihen kuitenkin liittyy myös jostakin kaukaa kantautuvia, paljon eläväisemmän tuntuisia ääniä. Jokin muukin ulvoo. Erämaa ei kaikesta huolimattakaan ole kuollut, eikä kaksikko ole siellä yksin...
Spyrre: Akela mutristaa aavistuksen kuin pitäisi hieman kyseenalaisena äkillistä aiheenmuutosta, mutta ei lähde kärttämään. Sen sijaan hän päästää pienen voipuneen puuskahduksen ja suuntaa jälleen toisen perään kun mies lähtee liikkeelle. Edessä odottava matka on kuitenkin raskas, kuten on kylkeään puristavan naisen askelkin. Kaukainen ulvonta saa hänet kohottamaan päätään varuillaan vaikka mikään ei vielä olekaan näkyvissä. Kuitenkin katse jää pälyilemään ympäristöä varuillaan... kuten vilkuilemaan taaksekin päin. Kivikko jonne he ovat suuntaamassa on vielä etäämmällä ja Akela nopeuttaa hampaitaan purren askeliaan parhaansa mukaan.
Sub: Matka jatkuu hiljaisuudessa, jota ainakaan Arkyn ei äkkiseltään tunnu haluavan rikkoa. Elämän merkit ovat edelleen vähissä, mutta erämaa ei ole niin kuollut kuin ensihätään voisi luulla: siellä täällä liikkuu pieniä eläimiä, kivien välissä luikkivista liskoista ilmassa pyöriviin hyönteisiin - joista suurin osa yrittää päästä kaksikon veren makuun. On lämmin aika, ja vaikka ilma on tällöinkin kolean kylmä, tuo se silti hanakan ja sitkeän elämän heti esille. Kivien välistä puskee kasveja ja okaisia pusikoita täplittävät pienet, vihertävät lehdet. Siellä täällä näkyy kirkkaampia väriläiskiäkin; kukkivia kasveja, jotka yrittävät parhaansa mukaan kurotella kohti värisevää aurinkoa.
Arkyn pysähtyy hetkeksi mäennyppylän päälle. Edessä aukeaa uudenlainen näkymä; maa viettää reilusti alaspäin notkelmaan, jossa kimaltelee lampi. Ei erityisen suuri, mutta elinvoimaisen oloinen; sulan veden ympärillä kasvaa tiheää ruovikkoa, joka heilahtelee viuhtovassa tuulessa. Lammen takana maasto näyttää jatkuvan hieman tasaisempana. Arkyn mittailee sitä katseellaan hetken, ennen kuin lähtee harppomaan lähemmäs - varuillaan, tietenkin.
Spyrre: Myöskään Akela ei tähän hätään riko kaksikon hiljaista kulkua, johon taitaa tosin olla syynä se että nainen käyttää suuren osan huomiostaan ja voimavaroistaan kiskoakseen itseään eteenpäin. Hän puuskuttaa hiljaa hampaidensa välistä ja vaaleanruskea iho on kalvennut jonkin verran. Kuitenkin hän jatkaa eteenpäin, askel kerrallaan, toinen kätensä tiukasti miekan kahvalla ja toinen kylkeä puristaen. Hän joutuu tuon tuostakin hätistämään ähkien ärhäkimpiä hyönteisiä kimpustaan, mutta onneksi nämä ovat tähän hätään pahimmat pedot joihin he törmäävät.
Matka etenee, ja hiljakseen sarvekkaan naisen kulku käy väkisinkin hankalammaksi ja kompuroivammaksi. Lopulta Arkyn löytää jotakin joka saa Akelankin valpastumaan nuutumuksestaan. Sula vesistö ei ole erityisen yleinen näky, mutta nyt hyvin tervetullut sellainen kuivalle kurkulle. Nainen henkäisee helpottuneena ja lähtee hieman joutuisampaan tahtiin alamäkeen kohti lampea.
Sub: Arkyn tähyää ympärilleen valppaasti ja tiuhaan. Vesi tarkoittaa elämää, ja elämä tarkoittaa yhtälailla tilaisuuksia tai uhkia. Mutta ympärillä näyttää rauhalliselta, eikä missään näy merkkejä siitä, että joki aikoisi kokeilla onneaan juomapaikalle eksyneiden kanssa. "Jos sinulla on jano, niin parempi juoda nyt. Vesileilejä on turha kuluttaa jos muutakin on tarjolla", mies tokaisee ohimennen taakseen.
Arkyn kumartuu ohimennen ruovikon reunaan ja pyyhkii korsia sivuun kädellään. Toden totta, kosteassa, pehmeässä maassa on paljonkin jälkiä. Osa niistä on kämmentä pidempiä. Elämä ei tosiaan ole kuollut tästä maasta...
Spyrre: Akelaa ei tarvitse kehottaa kovin montaa kertaa kun hän nilkuttaa lammen äärelle. Siitäkin huolimatta hän ei voi olla heittämättä hieman kireää katsetta heidän tulosuuntaansa. "Ehkä... olemme tarpeeksi kaukana ainakin tähän hätään" hän mutisee kuin itseään vakuuttaen ja kumartuu sitten ruovikon sekaan. Hän ryystää vettä hanakasti ja käyttää sitten tovin pyyhkiäkseen pahimman saastan niin kasvoiltaan kuin ohimoidensa jomottavista haavoista. Tämä saa aikaan niin irvistyksiä kuin kivuliaita sihahduksiakin. "Minne menemme tästä?" hän tiedustelee toimiensa lomasta saatuaan äänensä jälleen kulkemaan hieman paremmin.
Sub: Arkyn kohottautuu pystyyn ja osoittaa lammen ylitse - tai ohitse, ottaen huomioon, että veden kiertäminen ei vaadi käytännössä mitään; rannalta toiselle on arviolta parikymmentä pitkää harppausta. Joka tapauksessa toisella puolella maasto näyttää tasaisemmalta, ja se muuttuu kivisistä rinteistä enemmänkin mäkiseksi avomaastoksi. Pitkän matkan päässä horisontissa häämöttää pitkä, röpelöinen juova. Jonkinlainen pitkä kivikkoinen suoni. "Tuonne. Kivien välissä on suojaa säältä ja korkea maa tarjoaa suojaa saalistajilta", hän tokaisee ykskantaan.
Arkyn mittailee jälkiä vielä hetken, ennen kuin tarpoo itsekin rannan tuntumaan ja kastaa kätensä veteen. Se on tummaa ja mutaista. Useatkin kivikosta luikertelevat purot tuovat sinne eittämättä paljon sakkaa. Mutta eipä se usein sen puhtaampaa ole muutenkaan. Hänkin pyyhkii vettä kasvoilleen ja kauhoo sitä sitten suuhunsa. "Miten jaksat? Tuo kylkesi ei ole menossa ainakaan paremmaksi", mies tokaisee sitten.
Spyrre: Akela siristää silmiään toisen osoittamaan suuntaan arvioivasti ja nyökkää sitten aavistuksen epäröivänä. Tämä ei ehkä ole paras mahdollinen suoja, mutta kaiketi enintä mitä heille on tarjolla. "....no. Ehkä emme ole ainakaan niin... näkyvillä" nainen mutisee kunnes puuskahtaa ja kumartuu uudestaan veden äärelle. Hän ei ainakaan nirsoile edes mutaisen veden suhteen. Arkynin kysymys tuo pienen irveen naisen tatuoiduille kasvoille, mutta tämä tuhahtaa nopeasti hampaidensa lomasta. "Se kai... on mitä on. Kunhan pääsen lepäämään hieman niin... olen ihan tyytyväinen. Kunhan pääsemme kauemmas" Akela tokaisee, vaikka ote kyljen ympäriltä tiukkeneekin hieman. Tuskin valittaminenkaan auki revittyä kylkeä parantaa... ja hän ei halunnut jäädä odottamaan paikalleen yhtään pidempään kuin pakko oli.
Sub: Arkyn silmäilee Akelaa hetken tarkkaavaisesti, ennen kuin hymähtää. "Miten vain. Kunhan en joudu kantamaan sinua tuonne asti", hän tokaisee sitten ja kohottautuu seisomaan.
Veden pinta värähtää tuskin silminnähden. Jokin liukuu pohjasta pintaan. Ja äkkiä, varoittamatta, ilman minkäänlaista huutoa tai varoitusta, vedestä pyyhkäisee ylös jotakin suurta. Lähemmäs ihmisen kokoinen. Roiskuva vesi helmeilee sen kovasta kuoresta ja pitkät jalat työntyvät esiin veden alta, kun se ponkaisee yhtäkkiä ylös vedestä - kaksikkoa päin.
Jos ehtisi, Arkyn kiroilisi, ettei ollut tarpeeksi valppaana tajutakseen vesihämähäkkiä. Ikävä kyllä hän ei ehdi...
Spyrre: "Älä huoli, en minä tännekään aio jäädä" nainen tokaisee jokseenkin härkäpäisesti. Hän pyyhkäisee kylkeään vaivihkaa kuin miettien halusiko katsoa tätä tarkemmin nyt, mutta epäröi ja muutti sitten mielensä. Akela ottaa vielä viimeisen kämmenellisen vettä kasvoilleen ennen kuin alkaa suoristautua toista hitaammin, kunnes äkkiä rypistää aavistuksen kulmiaan. Jokin liike pisti hänen silmäänsä vedessä mutta voipunut Akelakaan ei ehtinyt oikeasti tajuamaan mistä oli kyse ennen kuin alkoi jo tapahtua.
Kun vedenpinta räiskähti ilmaan jonkin suuren ja monijalkaisen loikatessa esille sarvekas nainenkin saa vain ähkäistyä tyrmistyneenä ja horjahdettua taaksepäin törmällä, lähes kaatuen omiin huteriin jalkoihinsa. Käsi hapuilee refleksinomaisesti miekkaa vyöltä, samalla kun toinen ojentuu eteen, vaistomaisesti yrittäen tavoitella voimiaan ja iskeä hyökkäävän pedon taaksepäin. Se oliko aikaa tarpeeksi olikin sitten eri asia.
Spyrre: Vesihämähäkki on pirullisen nopea. Arkyn harppaa pystyyn, mutta peto liikkuu nopeammin kuin silmä ehtii edes kunnolla tajuta. Se on hänen päällään yhtenä piikikkäiden jalkojen ja rapisevan kuoren mylläkkänä. Sen takapää on pitkä ja pyrstömäinen ja antaa sille voimaa ponkaista suoraan vedestä. Mutainen maa liukuu jalan alta ja mies kaatuu huitovan hämähäkin alle.
Seuraavassa hetkessä hämähäkki tempaistaan sivuun. Näkymätön, aineeton voima pyyhkäisee sen pois Arkynin päältä yhtenä sohivien koipien mylläkkänä. Se tömähtää raskaasti ruovikkoon, sekopäisenä ja tajuamatta mitä edes tapahtuu. Arkyn päästää ärähdyksen. Hänen kätensä heilahtaa ja metalli välähtää. Yhtenä leimahduksena miekka heilahtaa suoraan vyöltä ilman halki, ja hän paiskaa sen suoraan petoa päin. Hirviö jää sohimaan rantatörmälle, naulittuna suoraan keskiruumiinsa läpi maahan.
"Typerä, sokea hölmö..." Arkyn sadattelee, kaiketi itselleen, vääntäytyessään pystyyn. Hänen takkinsa rintaan on ilmestynyt kaksi vierekkäistä, pyöreää reikää. Veri - ja jokin paljon pahempi - helmeilevät tuoreissa haavoissa...
Spyrre: Akela toimii puhtaan vaiston varassa, ehtimättä miettiä edes sitä mikä otus vedestä loikkasi. Ainoa, mitä hän tajusi oli suuri peto joka pyyhkäisi hänen ohitseen Arkynin niskaan ja sitten mieli jo tarrasi tuskaisena tykyttävään voimaan hänen sisällään. Kyseessä oli enemmän hätäinen, paniikinomainen pyyhkäisy kuin mitään muuta, mutta onneksi se riittää. Rumilus lennähtää raskaasti sivuun ja vapaaksi päässyt Arkyn iskee takaisin. Akela kompuroi tasapainoaan tapaillen miekka viimein kädessään ja tuijottaa henkeään haukkoen suurta, rumaa hämähäkkiä joka sätkii miehen terän lävistämänä, kunnes pienellä viiveellä havahtuu kääntymään Arkynin suuntaan. Lähes samantien oranssit silmät leviävät kun hän tajuaa haavat tämän rinnassa. "Se... Oletko kunnossa? Puriko se?" Töksäytetään hätäisesti.
Sub: Arkyn havahtuu Akelan hätäiseen kysymykseen ja vilkaisee alaspäin, huomaten vasta nyt haavansa. Hän kurtistaa kulmiaan ja pyyhkäisee sitä sormillaan. Niiden päät tahrautuvat punaisiksi ja hän ärähtää. "Olen joko tulossa vanhaksi tai hölmöksi. Ehkä kumpaakin", mies sadattelee. Hän kääntyy ympäri ja tarpoo ähkien kiskaisemaan miekkansa irti vesihämähäkin nykivästä ruhosta. Samalla hän polkaisee sitä kovaa niskaan, kuin varmistaakseen ettei peto enää yritä mitään.
"... vesihämähäkki puree saalistaan ja raahaa sen sitten veteen. Myrkky kylmettää ja sumentaa pään, ja kylmä vesi... ja tuo peto... hoitavat loput. Terve mies ei kuole pelkkään myrkkyyn, mutta näit kyllä mitä se teki toverillesi", Arkyn toteaa varsin ilmeettömänä samalla, kun työntää miekkaa takaisin huotraansa. "... uskoisin, että tuossa oli vähintään puolet enemmän kuin se annos, millä he yrittivät kiduttaa hänestä tietoja. Se on vahvaa ainetta", hän mutisee sitten. Oudolla tapaa hän kuulostaa enemmänkin turhautuneelta ja melkeinpä siltä, kuin olisi hämillään tällaisesta erheestä. Ei niinkään kuolemanpelkoiselta.
Spyrre: Akela puristaa vieläkin käteensä unohtunutta asetta toista tuijottaessaan, ja kalpenee lisää kun Arkyn vastaa. Väkisinkin kireän härkäpäinen naamio säröilee, ja hän päästää uuden typertyneen ähkäisyn. "Se kirottu, saastainen--!" hurjistunut purkaus keskeytyy nopeasti huomattavasti hätäisempään olemukseen kun nainen tajuaa tilanteen. "Oletko varma? Me... Mitä me nyt teemme?! Nopeasti, jos... kuulin, että myrkyn voi valuttaa pois haavasta jotenkin! Ehkä? Minä en vain... Tiedätkö miten sellainen tehdään?" Jos mies kuulosti epäilyttävänkin tyyneltä, ei Akela tainnut ehtiä tajuamaan moista omassa hätäisessä hämmingissään.
Sub: Arkyn huokaisee uudemman kerran. "Jos se olisi raajassa, niin ehkä. Sitten voisi kiertää siteen ympärille ja valuttaa veren ulos. Mutta katso nyt. Se on sydämen päällä, eikä tuota saa sidottua millään. Ei, tuo hämähäkki tappoi minut juuri", hän myöntää turhautuneesti. "... tai ainakin se olisi tappanut. Kaikeksi onneksi olen sitkeää tekoa ja vaadin hieman enemmän", hän mutisee melkeinpä kiusaantuneesti ja pyöräyttää sitten silmiään.
Taivasta halkoo äkillinen rääkäisy. Arkyn kohottaa turhautuneen katseensa ylöspäin ja nyökkää äkkiä taivaalle. "... tuo tosin saattaa riittää."
Tasaisen avomaan yllä, tuhkaisella taivaalla, kiitää suuri hahmo. Se on kuin silhuetti, pelkkä epäselvä kaistale myllertävää taivasta vasten. Mutta yhtäkkiä valtavat siivet iskevät ja pedon pää heilahtaa. Valtava siipilisko. Kaukaa on mahdotonta sanoa tarkkaan, mutta se on selvästi kaukana... ja silti sen muoto alkaa näyttää jo aivan liian selvältä. Aivan varmasti tarpeeksi suuri, että parin kulkijan kiskaiseminen taivaalle ei ole sille temppu tai mikään. Taivaiden hallitsija ja kuolema kaikelle katseensa alla. Ja nyt se näkee heidät - juomapaikalle erehtyneet saaliiseläimet. "Juokse", Arkyn käskee. Muuta tuskin tarvitsee sanoa.
Spyrre: Ei ole vaikea nähdä orastavaa kauhua Akelan kasvoilla kun toinen selittää oudon turhautuneeseen sävyyn tilannetta... vaikkakin lopun lisäys selvästikin hämmentää naista entisestään. Hän aukoo hetken suutaan epävarmasti. "...miten niin olisi--" hän aloittaa tietämättä hetkeen mitä tehdä tai ajatella, kunnes kaiken kuitenkin keskeyttää äkillinen uhkaava rääkäisy taivaalta. Sarvekas nainen säpsähtää takaisin nykyhetkeen ja nostaa kiireesti katseensa ylös, tajuten itsekin siellä liitelevän hahmon. Hän painuu vaistomaisesti matalammaksi ja töksäyttää kirosanan hampaidensa lomasta. Erämaassa asiat harvoin rajoittuvat vain yhteen harhailevaan petoon... Oranssi katse käy kuitenkin kiireesti verta vuotavassa Arkynissa. "Mutta... entä sinä? Voitko juosta?" hän ähkäisee, kokoillen kuitenkin jo jalkoja alleen arvioidessaan samalla toista.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 18, 2020 23:33:05 GMT 3
Sub: Arkyn katsahtaa Akelaan nopeasti ja tuhahtaa sitten toisen huolelle. "Jos en, niin sitten sinulla ei ole mitään hätää. Joka tapauksessa, liikettä!" Mies ei kuitenkaan noudata itse omaa käskyään, vaan käännähtää ympäri ja pudottaa kantamansa repun sivuun. Sitten hän kiskaisee käteensä pitkän tuliaseensa.
"Kaikista typeristä virheistä..." mies mutisee itsekseen kohottaessaan kivääriä hartiaansa vasten. Laukauksesta tulee parhaimmillaankin onnenkantamoinen... mutta olisi typerää jättää sitä kokeilematta.
Spyrre: Akelan huolestunut ilme värähtää jälleen hämmennykseen, ennen kuin vaihtuu kulmien kurtistukseen. Nainen oli ottamassa jo askelen liikkeelle mutta tajutessaan mitä toinen aikoi hän selvästikin empi. "Älä ole typerä! En minä itsekseni ryntää minnekään!" hän ärähtää lopulta ja paiskaa itsekin reppunsa maahan irvistäen. Nainen heitti nopean katseen ensin taivaalle ja sitten toisen puristamaan aseeseen. "Houkuttelen sen lähemmäs! Aiot käyttää minua syöttinä muutenkin, enkä minä sitä pakoon tässä kunnossa juoksekaan" hän puuskahti kunnes harppasi viimein liikkeelle, kauemmas heinikkoon ja katse varuillaan taivaalla. Miekka oli edelleen puristettuna toiseen käteen. Akela nilkutti niin nopeasti kuin saattoi, pitäen taivaalla liitelevän pedon liikkeitä silmällä samalla kun yritti vetää otuksen huomion Arkynista.
Sub: Arkyn ärähtää ja repäisee katseensa pois kiväärinvarresta. "Hölmö! Ei se tähän tule kuolemaan kuitenkaan! Häivy, juokse takaisin kivikkoon! Etsi kolo ja piiloudu!" hän huudahtaa.
Kuoleman varjo pyyhkii maan ylitse. Valtava siipilisko häämöttää hetki hetkeltä lähempänä. Se kasvaa pelottavan nopeasti pelkästä silhuetista tunnistettavaksi hahmoksi. Se on valtava. Sen kita on pitkä ja täynnä kuolemaa. Ei epäilystäkään, etteikö se olisi tulossa kohti...
Spyrre: Akela vain vilkaisee taakseen, sen verran kuin rohkenee irrottaa katseensa taivaalta. Kylkeä sekä päätä kivistää ja ei tainnut olla epäilystäkään siitä etteikö Arkyn olisi varsin oikeassa. Mutta hän tuskin olisi nopeampi kuin lentävä peto yrittäessäänkään... Sarvekas nainen puree hampaansa yhteen kun kireä katse seuraa liitelevää hahmoa, samalla kun hän lähtee kiroten kohti suojaisampaa maastoa. Adrenaliini saa aikaan turhautuneen kuohahduksen, mutta vaikka haluaisikin, huonokuntoinen Akela on eittämättä kivuliaankin tietoinen siitä että ei ole juuri nyt taistelukunnossa. Tosin, saattaahan hän saada pedon peräänsä jo muutenkin... oli kaiketi toivottava että Arkynilla oli suunnitelmia.
Sub: Arkyn vetää henkeä. Akela tuntuu tajuavan tilanteen laidan ja suuntaavan lopulta pakoon. Enempää hän ei ehdi miettiäkään, sillä hänen on tehtävä pian aivan samalla tapaa. Mies kohottaa aseensa uudelleen. Peto on taivasta vasten selkeä ja helppo erottaa... mutta se on kaukana ja valtava - ja hänellä on yksi pieni ammus. Ei mahdotonta, mutta ei mitään sellaista, minkä varaan kannattaisi laskea.
Arkyn odottaa hetken ja sitten toisen. Ja sitten kajahtaa laukaus. Hetkeä myöhemmin siipilisko heilahtaa taivaalla... ja jatkaa eteenpäin vailla mitään merkkiä, että äskeinen olisi sitä haavoittanut.
Tuhahdus karkaa Arkynin huulilta. Hän kiskaisee reppunsa maasta ja kääntyy pakoon. Koko tilanteessa tuskin kului montakaan hetkeä, mutta siinäkin on jo aivan liikaa. Kuolema kiitää kohti, eikä sen edessä auta kuin piiloutua. "Kivikkoon!" hän huutaa vielä kerran, kuin varmistaakseen, että nainen todella tajuaa yrittää piiloon.
Spyrre: Akela tuntee olonsa varsin pelkurimaiseksi nilkuttaessaan pakoon kuumeisesti miekkaansa puristaen. Hän tuskin rohkenee irrottaa katsettaan liitävästä pedosta joka lähestyy edelleen, ja säpsähtää itsekin kun Arkynin laukaus kajahtaa. Otus heilahtaa, mutta ei tunnu suuremmin häiriintyvän ja sarvekas nainen ähkäisee kirouksen. Hänen voimansa ovat rajoillaan jo muutenkin, ja ainoa syy miksi hän kykenee edes suunnilleen pyrähtämään juoksuun on se että hän joutui jättämään reppunsa heinikkoon. Arkyn tekee kauempana samoin hänen helpotuksekseen ja Akela kompuroi kivien joukkoon, yrittäen luikahtaa lohkareiden lomaan miten saattaa.
Sub: Peto on yllä nopeammin kuin voisi uskoa. Valtavat siivet kiidättävät sitä eteenpäin kammottavalla vauhdilla. Yhdessä hetkessä pelkkä hahmo taivaalla, seuraavassa kuoleman varjo aivan kintereillä. Ympärillä on kyllä kivikkoa, mutta missään ei näy todellista koloa, joka tarjoaisi sen parempaa suojaa. Pelkkiä lohkareita, jotka korkeintaan pidentävät tätä...
"Matalaksi!" Arkyn karjaisee. Hän ei katso taakseen tai yritä arvioida mistä siipilisko tarkalleen tulee. Korvat kertovat kaiken tarpeellisen: hirvittävän pauhun, kun sen valtavat siivet iskevät voimalla - valtavan pedon siiveniskut, joilla se pyyhkäisee alemmas.
Mies ei edes hidasta, vaan syöksyy matalaksi kivien väliin suorasta juoksusta. Ne kolhivat ja repivät, mutta valtava hahmo pyyhkäisee ylitse hirvittävän läheltä. Kunhan Akela tajuaa tehdä saman...
Spyrre: Lisko liitää heidän ylleen siivet suhisten, eikä Akela ehdi enää vahtimaan tätä katseellaan juostessaan... ei hänen kyllä tarvitsekaan, niin ääni sekä häälyvä varjo kertovat aivan tarpeeksi. Hänen katseensa haravoi hätäisesti maastoa suojapaikan toivossa, mutta varsin huonolla menestyksellä... Kivikko ei lopulta tarjoa lentävältä pedolta suojaksi kuin lohkareita sekä kumpareita. Sen enempää Akela ei ehdi miettiäkään kun lisko sukeltaa alas. Viimeistään Arkynin huuto ajaa nilkuttavan naisen tottelemaan. Hän heittäytyy ähkäisten sivuun lähimmän kivisen kumpareen taakse, ja törmää raskaasti maahan. Ilma karkaa keuhkoista ja tuska iskee revityn kyljen poikki iskien Akelan hetkeksi haukkomaan kivuliaasti henkeään ennen kuin hän saa jälleen nostettua epäluuloisen katseensa ylös... Peto tuskin luovuttaisi näin vähällä...
Sub: Arkyn kiskaisee jalat alleen nopeasti ja vääntää päänsä ylös kivien välistä. Siipilisko pyyhkäisee ylös, mutta se on laiska, kaartava nousu; peto aikoo kiertää takaisin. Kukaties se kokeilee vielä, kukaties se aikoo laskeutua. Kukaan erämaassa kulkenut ei voisi väittää, eteikö se tekisi heistä aivan yhtä selvää maassakin.
Akelaa ei näy. On helppo arvata, ettei nainen todellakaan ole parhaimmillaan juuri nyt. Mikä tahansa tämän julman, armottoman maan peto osaa kyllä nähdä, mikä saalis on heikoin ja helpoin.
"Pysy matalana!" Arkyn huutaa kivien joukkoon. Ja sitten, vastoin kaikkea kenenkään erämaan kulkijan kokemusta ja järkeä, mies harppaa pystyyn kivien välistä ja heilauttaa käsiään. Huutaa. Lähtee juoksemaan poispäin.
Spyrre: Ensimmäinen syöksy pyyhkäisee ylitse, ja kauempaakin Akela saattaa tuntea valtavien siipien viiman. Kuitenkin jopa hän arvaa että jokin näin helppo temppu tuskin nujertaa suurta petoa. Hän kohottaa varuillaan päätään vieläkin henki kurkussaan, nähden aavistustensa tulevan toteen. Varjo kaartaa takaisin. Akela kiroaa vaisusti. Suussa maistuu veri. Hän alkoi hapuilla jälleen jalkojaan kunnes huuto kauempaa pysäyttää hänet. Sarvekas nainen ähkäisee yllättyneenä ja kääntää katseensa tämän suuntaan. Arkyn on noussut kivikosta... ja ryntää äkkiä esille. Akela päästää jokseenkin typertyneen, kauhistuneen äännähdyksen. "Mitä sinä oikein-- Älä! Se on tulossa!"
Sub: Arkyn ei loppujen lopuksi ehdi miettiä. Se, ettei hän ole juuri nukkunut tai syönyt tämän ajojahdin aikana, ei varsinaisesti helpota mitään. Myrkky kylmää hänen rintaansa ja uhkaa levitä pidemmällekin, kaikesta huolimattakin. Mutta hänessä on polte, joka tekee siitä kaikesta yhdentekevää.
"Tule, senkin tyhmä peto! No niin, tule nyt!" Arkyn huutaa. Hän heiluttaa käsiään, teutaroi kuin heikkopäinen. Vähempikin todennäköisesti riittäisi. "Ryömi, typerys! Ryömi piiloon!" hän huutaa perään, paljon terävämmin ja nopeammin. Se tuskin on tarkoitettu siipiliskolla.
Siipilisko tulee. Se ei tarvitse rohkaisua. Se kohoaa melkeinpä laiskasti nousunsa huippuun ja käännähtää pelottavan terävästi syöksyyn. Sen siipien suhina melkeinpä kuuluu, kun ne leikkaavat ilmaa. Yhdessä hetkessä se on ylhäällä... ja seuraavassa se pyyhkäisee kivien ylitse.
Samassa silmänräpäyksessä Arkyn heilauttaa ärähtäen käsiään. Hänen reppunsa lentää ilmaan, suoraan ylöspäin. Ja peto kiskaisee sitä kohti. Mies pyörähtää kivikkoon, kun lisko nappaa repun lennosta ja pyyhkäisee taivaalle. Sen jalat melkein sipaisevat häntä.
Ei varmasti kestä kuin hetki, ennen kuin peto tajuaa petoksen. Mutta siinä on hetki lisää elinaikaa...
Spyrre: Akela saattaa vain seurata kauhulla Arkynin tempausta kun mies ryntää lentävän pedon edellä. Kukaties hänen olisi pitänyt yrittää tehdä jotain auttaakseen, mutta hänellä ei rehellisesti järkytyksessään ollut aavistustakaan mitä. Siipiliskon puolestaan ei tarvinnut miettiä. Se pyyhkäisee jälleen taivaalta samalla kun Arkynin huuto kajahtaa taas hänen suuntaansa. Akela säpsähtää ja kiroaa, kavahtaen liikkeelle ehtimättä ajattelemaan. Hän kompuroi törmältä kohti lohkarerykelmää toivoen näiden tarjoavan parempaa suojaa josta peto ei heti löydä saalistaan. Arkyn näyttää olevan tiukassa tilanteessa mutta peto harhautuu ainakin hetkeksi... ehkä mieskin pääsee suojaan tällä välillä?
Sub: Arkyn kiskaisee itsensä polven varaan melkeinpä heti maahan osuttuaan. Polte on vahvempi, liha heikompi. Kuri ja lihallinen ruumis on venytetty jo hajoamisen partaalle. Mutta polte on vain vahvempi. Ainoa, joka ei kulu tai väsy.
Siipilisko nousee taas ylös. Äkkiä se pyyhkäisee päällään sivuun. Arkynin reppu, pelkkä surkea, runneltu mytty, lentää kieppuen taivaan halki. Sen sisältö syöksyy sinne tänne. Ilman täyttää hirvittävä, korvia vihlova rääkäisy. Nyt peto on vihainen.
Arkyn irvistää, kun siipiliskon nousu ei päätykään enää kuolettavaan syöksyyn. Se alkaa kaartaa. Tiukka, hidas spiraali alaspäin. Hän tietää saman tien mitä se tarkoittaa: peto aikoo laskeutua. Enää ei kivien välissä piileskely auta.
"Pakene! Pakene!" Arkyn huutaa. Totta puhuen hän ei näe Akelaa tai tiedä mitä nainen edes tekee. Mutta huudoista tuskin on haittaakaan. Hän sen sijaan... jonkun on kaiketi kiinnitettävä pedon huomio. Mies kiskaisee miekan huotrastaan. Se on vielä saastainen edellisen tapon jäljiltä.
Spyrre: Akela ei ehdi miettiä paljoakaan muuta ahtautuessaan kivien lomaan parhaansa mukaan pois näkyvistä. Ainoa suunnitelma mikä mieleen tällä hätää pälkähtää on eittämättä livahtaa piiloon niin että Arkynkin saa tilaisuuden tehdä niin, ja kukaties peto luovuttaa... Mutta mikään ei tietenkään voinut olla niin helppoa. Ilmassa kajahti vihainen rääkäisy joka sai sarvekkaan naisen sävähtämään ja peittämään irvistäen suipot korvansa. Lisko ei ollut aikeissa nujertua... päin vastoin, vilkaisu ylös paljasti sen kaartelevan alemmas... kohti huutavaa Arkynia. Hetkeksi Akela jännittyi lähinnä tuijottamaan järkyttyneenä. Mies veti esille miekkansa kuin olisi ollut aikeissa taistella petoa vastaan. Hänkin puristi omaansa, mutta lähinnä kouristuksenomaisesti, käteensä unohtuneena. Akela henkäisi kirouksen, ja kompuroi hampaitaan kiristellen lohkareiden välistä... kuitenkin pälyillen varsin kahden vaiheilla kohti kaartelevaa liskoa sekä soturia.
Sub: Liikettä silmäkulmassa. Arkyn vilkaisee vain kerran sivuunsa, kohti kivien välistä nousevaa naista. Hän ei kuitenkaan huuda enää mitään. Akela on tehnyt valintansa, olkoot sitten niin. Eipä hän ole pedon ensimmäinen kohde muutenkaan.
Arkyn levittää käsiään, etsii jaloilleen paremman paikan kivikosta. Siipilisko kaartaa yläpuolella tasaista, kiertävää tahtiaan alaspäin. Sillä menee tovi, se haluaa varmistaa ettei riko koipiaan tai siipiään kivikkoon, ja sen voisi kukaties käyttää juoksemiseenkin, mutta viime hetket tuntuvat jo osoittaneen, miten tyhjänpäiväistä se on.
Äkkiä taivaan läpi kaikuu jysähdys. Hirvittävä pamahdus, jota seuraa yli pyyhkivä kohina. Arkyn kääntää katseensa sivuun nähdäkseen, miten kaukana kohoavien vuorten ylle on leviämässä valtaisa, taivaita kohti kohava harmaanmusta pilvi. Sen keskellä loimuavat lieskat. "Maa raivoaa", mies mutisee enemmänkin itselleen kuin kenellekään muulle. Ei lopulta mitenkään tavatonta.
Vuorten raivo leviää taivaalle, yhdistää hetkessä taivaalla myllertävän tuhkan maasta kohoavaan purkaukseen. Ja hetkeä myöhemmin ensimmäinen myrskynpuuska iskee maan ylitse. Se on kuin raivoisa tuuli, jossa haisevat savu ja tuli. Siipilisko päästää ilmoille uuden rääkäisyn, ja yhtäkkiä sen kaartava laskukierre katkeaa. Se lyö siivillään kovaa, kiskaisee itsensä takaisin taivaalle. Se haistaa vaaran, joka on sille yhtä varma ja suuri kuin mille tahansa muullekin.
Arkyn hymähtää vailla minkäänlaista iloa. Kohtalolla on julma huumorintaju...
Spyrre: Lisko etsii paikkaa laskeutua, samalla kun Arkyn valmistautuu kohtaamaan valtavan pedon. Akela kerää itseään kömpiessään piilopaikastaan aseensa kourassaan, epäröiden ja epäluuloisena. Hän ei todellakaan ole nyt juoksu-kunnossa... ja rehellisesti hän ei ole varma haluaisiko miehen usutuksesta huolimatta ollakaan. Tämän jättäminen pedon armoille tuntui vähintään petolliselta, varsinkin kaiken jälkeen. Siltikin, ennen kuin hirmu ehtii käydä saaliinsa kimppuun, puuttuu kohtalo äkkiä peliin. Jyrähdys sekä kohiseva purkaus iskee taivaalle, juuri ennen kuin tuhkamyrsky pyyhkäisee ylitse. Vielä itseään kokoileva Akela päästää yllättyneen huudahduksen ja huojahtaa epävarmoilla jaloillaan, pudoten raskaasti polvensa varaan savulta löyhkäävän puuskan viskaamana. Siipilisko pakenee... mutta he kaksi eivät voineet vain lentää pois myllerryksen tieltä.
Sub: Arkyn työntää miekkansa pois. Hän katsoo hetken siipiliskon perään. Se pakenee takaisin kohti avointa maata, kaiketi kohti kotipesäänsä. Sitten hän kääntyy ympäri ja katsahtaa kohti purkautuvaa tulivuorta. Sitä ei enää näy. Horisontin vuorten tilalla on vain kohoava, myllertävä tuhkaseinämä. Kuiva, haiseva tuuli pyyhkii jo kasvoja vasten. Mutta se on pelkkä kepeä varoitus tulevasta.
Arkyn havahtuu kauempana polvensa varaan pudonneeseen Akelaan vasta hetken perästä. Hän puuskahtaa ja lähtee harppomaan naista kohti. "Ylös siitä. Tarvitsemme suojaa tai hukumme tuhkaan aivan pian!" hän huudahtaa tullessaan. Tämä maa ei säästele ketään tai mitään...
Spyrre: Tuuli retuutti häntä armotta samalla kun koko kehoa jyskytti tuskallisesti. Akela siristi silmiään ja puri hampaansa yhteen, hahmottaen pienellä viivellä niin kohti harppovan Arkynin kuin taivasta nyt lähes kokonaan peittävän tuhkan. Tämän varoitus ajaa naisen punnertautumaan vaivalloisesti jaloilleen. Hän työntää viimein miekkansa kädestään. "Ei täällä ole kuin kiviä!" hän ähkäisee toisen huutoon, heittäen kiireisen katseen ympärilleen. Matkatavarat kellottivat vielä heinikossa, mutta se ehtisikö moisia edes pohtia oli toinen kysymys. "Tarvitsemme edes... kallion! Tai jonkin sellaisen!"
|
|
|
Post by spyrre on Jan 19, 2020 23:51:52 GMT 3
Sub: "Tarvitsemme kolon johon kaivautua", Arkyn ärähtää nopeasti. Hän harppaa lähemmäs Akelaa ja ojentaa kättään. Eleessä ei ole mitään pyytävää tai huomaavaista, enemmänkin se on määrätietoinen vaatimus. "Tartu käteeni. Muuten harhailemme erillemme ja kuolemme itse kukin omalle tahollemme", mies käskee. Maassa lojuvat tavarat eivät selvästikään kiinnosta häntä hiukkaakaan - tai ainakin ne ovat nyt täysin toissijainen murhe.
Maan ylitse vyöryy musta, läpitunkematon, myllertävä seinämä. Nopea, tukahduttava tuhka-aalto. Pelkkä kärki perässä seuraavasta myrskystä. Jossakin sen keskellä iskevät salamat, kun tuolivuore npurkaus herättää taivaiden helposti nousevan raivon täyteen mittaansa.
Spyrre: Akelakaan ei ehdi miettiä. Hän tarvitsee vain nopean katseen mustaan taivaaseen ennen kuin ojentaa irvistäen kätensä ja kömpii jaloilleen ähkäisyn keralla. "Mutta... minne muka?" hän töksäyttää, antaen katseensa kiireesti haravoida karun maaston yli. Hänen silmänsä ainakaan eivät löydä kovinkaan montaa oikeaa suojapaikkaa...
Sub: "Minulla ei rehellisesti ole hajuakaan, mutta pakoon emme pääse, ja jos jäämme tähän kyhjöttämään, kuolemme", Arkyn vastaa nopeasti ja ykskantaan. Asiassa ei ole enempää mietittävää tai neuvoteltavaa: pelkkiä tosiseikkoja, joiden edessä ei voi kiemurrella tai neuvotella.
"Liikettä! Joko löydämme jotakin, tai jokin surkea mutanttihirviö tonkii raatomme tuhkan keskeltä ennemmin tai myöhemmin! Tuo myrsky ei odota tai piittaa", mies tokaisee ja lähtee sitten ilman sen suurempia kiskomaan naista perässään kivikkoon. Hän vetäisee samalla hupun päähänsä. Myrskyrintama pyyhkii jo päin, mutta pahin on vasta tulossa...
Spyrre: Akela päästää kivuliaan sihahduksen ja kirosanan sekaisen äännähdyksen, lähtien sitten seuraamaan mukana parhaansa mukaan. Hän seuraa esimerkkiä kiskaisten itsekin huppunsa päänsä peitoksi yrittäen samalla hammastaan purren hoputtaa runneltua kehoaan eteenpäin. Taivaalle tuskin kannattaisi enää edes katsoa, hän tietää varsin hyvin mikä siellä odottaa, mutta ei silti voi sille mitään. Hätäisyys ajaa liikkeelle vammoista huolimatta. "Ehkä-- ehkä tuolla rinteen tuntumassa" hän onnistuu puuskuttamaan nilkuttaessaan, vaikka sanat tunkevatkin esiin vaivalloisina, varsinkin rikinkatkuisessa ilmassa.
Sub: Arkyn ei vastaa enää mitään. Hän tarpoo eteenpäin. Myrsky takoo jo selkään, ja sen mukana nouseva, ulvova tuuli tekisi puhumisesta muutenkin pelkkää korvaan huutamista - puhumattakaan salamoiden rysähdyksistä ja tulivuoren pauhusta. Muutamaa hetkeä myöhemmin tuhkamyrsky pyyhkäisee kaksikon ylitse. Myllertävä, harmaa massa kietaisee heidät hetkessä sisäänsä, ja äkkiä kaikkialla on pelkkään villisti pyörivää, riepottelevaa tuhkaa. Se tunkee silmiin, suuhun, kaikkialle. On hankala nähdä kättään pidemmälle ja kaikki muuttuu kaoottiseksi sekamelskaksi.
Arkyn jatkaa kiskomista ja tarpomista. Tässä kohtaa ainoa tapa etsiä mitään on tarpoa eteenpäin.
Spyrre: Sarvekas nainen ponnisteli kiirehtiessään kivikossa, ja kun savuinen, läpitunkematon myrsky iskee heidän päälleen tuuli saa hänet huojahtamaan pahasti. Hän on vähällä menettää jalansijansa myllerryksen keskellä ja kakoo tukalasti tuhkan iskiessä kasvoilleen. Akela ei voi muuta kuin kiskoa niin päähinettään kuin kättään kasvojensa suojaksi, mutta näkyvyys katoaa silti hyvin nopeasti. Ympärillä myllertää, ja niin hänen särkevässä päässäänkin kun hän joutuu kamppailemaan vetääkseen henkeä. Se vähäkin ajatus päämäärästä katoaa jonnekin kun suuntia on enää mahdoton erottaa toisistaan. Hutera askel haparoi pahasti vaikka kamppaileekin jatkaakseen eteenpäin.
Sub: Totta puhuen mahdollisuus löytää mitään suojaa myrskyn keskellä on eittämättä surkea. Arkyn kyllä tietää sen. Mutta ainoa vaihtoehto epätoivoiselle rämpimiselle on jäädä paikoilleen ja odottaa kuolemaa. Julmassa maassa selviytyminen tuntuu, jälleen kerran, olevan pelkkää sitkeyttä ja tosiasioiden sivuuttamista.
"Suojaa hengitystäsi!" Arkyn huutaa ohimennen Akelalle. Tuhkan vetäminen keuhkoihin on sekin kurja tapa kuolla. Kangaskaistale suun edessä pitkittää tätä kaikkea edes hetken.
Jokin pyyhkäisee pään ohitse, ja Arkyn kiroaa. Hän ei näe sitä kuin vilaukselta, mutta se on silti pään kokoinen, sätkivä möykky. Tuhkamyrskyssä se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: tuhkahaamuja, jotka sinkoavat alas taivaista myrskyrintaman kantamina. Jotakin hirviön ja pedon väliltä. Jotakin epämiellyttävää.
"Pidä pääsi alhaalla!" mies karjaisee perään pelkkänä nopeana lisäyksenä.
Spyrre: Kaaoksesta sekainen Akela pystyy vain vaivoin kamppailemaan mukana, ilman eteenpäin kiskovaa soturia hän olisi luultavasti jo sortunut jonnekin kivikkoon. Hän ei nähnyt mitään ja kuulikin vain korvissaan mellastavan myräkän sekä oman kivuliaan puuskutuksensa, Arkynin huudon kantautuessa kuin jostain kaukaa kaiken muun ylitse. Siitä huolimatta hän sai kiskottua hihaansa kasvojensa eteen edes suunnilleen suojakseen... mutta siinä olikin se mitä hän suunnelleen pystyi tekemään. Lopulta hänen on pakko puristaa tukalasti siristelevät silmänsäkin kiinni pystymättä muutenkaan näkemään kirvelyltä ympärilleen. Jotakin suhahtaa ohitse tuulen mukana, jonka hän saattaa lähinnä vain tuntea. Mikä se ikinä onkaan, se ei varmasti ole mitään mihin haluaa törmätä. Akela vetäytyy matalammaksi nilkuttaessaan, puoli sokeana ja horjuvana. Tuntuu jo varsin lohduttomalta edes yrittää löytää mitään myrskyn keskellä... Mutta ainakin Arkyn jatkaa vielä eteenpäin.
Sub: Eteenpäin ja eteenpäin. Arkyn tarpoo. Jokin osuu hänen niskaansa, ja hän riuhtaisee tuhkahaamun irti selästään ennen kuin se ehtii purra. Pelkkä sätkivä hampaiden ja nahan möykky, kuin täyteen puhallettu rakko. Hän paiskaa sen sivuun ja myrsky tempaa sen sätkien mukaansa. Ne eivät saalista tai jahtaa uhrejaan. Myrsky vain riuhtoo niitä mukanaan, ja ne ottavat mitä saavat.
Salama iskee jonnekin lähelle. Silmänräpäyksen ajaksi se saa ympärillä myllertävän tuhkan hohtamaan aavemaisesti. Ja sitten he vaeltavat taas sokeina.
Spyrre: Kaikki on pelkkää metakkaa, myllerrystä ja tukahduttavaa tuhkaa. Akelalla ei ole ollut enää aavistustakaan missä he ovat... voi vain toivoa että heitä eteenpäin puskeva Arkyn tietää, mutta rehellisesti tämäkin tuntuu liian toiveikkaalta. Ei sillä, että nainen ehtisi nyt pohtia sitäkään liikaa. Tuhka iskee kasvoille ja jotakin sätkii jälleen puuskan mukana ohitse. Akela kiroaisi jos voisi, mutta joutuu kamppailemaan jo hengittääkseen. Salaman terävä räsähdys saa naisen kavahtamaan ja avaamaan kiireesti silmänsä hetkeksi äänen hälyttämänä mutta hän katuu sitä samantien kun pistävä tuhka iskee taas silmille. Hän ähkäisee ja huojahtaa. Kylki polttaa ja päässä pyörii. Viimein hän lysähtää raskaasti polvilleen kivikkoon tuskaisena ja puolittain pökertyneenä. Myrskyn myllerrys olisi varmasti ollut koettelemus paremmassakin kunnossa, saati sitten nyt.
Sub: Vaikea sanoa, kauanko he vain tarpovat. Tuhkahaamu repäisee Arkynin takin selkään pitkän reiän, toinen raastaa hänen hihansa hajalle. Kumpikin saa rippusen lihaa vaivoistaan, ennen kuin hän ehtii paiskata ne menemään. Tuhka käy hengen päälle kangaslumpun läpikin. Se työntyy silmiin ja huokosiin ja kaikkialle, minne häviävän pienet hituset vain pääsevät. Ja koko ajan myrsky raivoaa ja riepottelee.
Äkkiä maa katoaa Arkynin jalan alta - ja sitä myöten kaiketi myös Akelan. Hän ehtii hädin tuskin ähkäistä, ennen kuin kaatuu alas jyrkkää rinnettä. Käsi irtoaa naisesta, kun hän kiskaisee kummankin niistä suojaamaan päätään - eikä turhaan. Hän vierii alas raskaasti, iskien kiviä vasten ja pyörien holtittomasti.
Spyrre: Akela ehtii tajuta että jotain tapahtuu vasta kun hän äkkiä suistuu tyhjyyteen, jonnekin alas. Hänen kurkustaan karkaa pelästynyt älähdys naisen horjahtaessa ja paiskautuessa raskaasti pyörien alas soraista rinnettä, sinne mitä tämän alla ikinä odottaakaan. Tämä viimeistään iskee viimeisenkin tolkun hänen päästään. Kivet ruhjovat haavoja sekä päätä vaikka hän yrittääkin suojata itseään sen verran mitä kykenee, mutta tuska leimahtaa pitkin kehoa. Sarvekas pää iskeytyy vähintään kerran vasten kivistä maata ja kun hän viimein törmää johonkin mikä katkaisee pudotuksen nainen jää makaamaan hervottomana paikoilleen, tajuamatta edes otteensa kirvonneen. Punaiset läiskät valuvat jälleen kivien repimistä haavoista routaiseen maahan tuhkan sekaan, eikä hän tunnu toviin liikkuvan, ennen kuin hänen suunnaltaan viimein irtoaa vaisu äännähdys. Ainakaan vielä ei olla hengettömiä...
Sub: Arkynin lento katkeaa rusahdukseen, kun hänen päänsä iskee kiveen. Useimmille se olisi myös elämän päätös. Mutta hän tyytyy irvistämään. Kaikki hehkuu punaisena ja kivuliaana. Arkyn antaa ruumiinsa valittaa ja särkeä hetken, ennen kuin lähtee kiskomaan itseään pystyyn. Tuska ja väsymys ovat vain pelkkiä turhauttavia jäänteitä, mutta hän sallii niille hetken huomiota. Ne ovat muistutus jostakin inhimillisemmästä. Mutta sitten hänen ruumiinsa jo löytää uutta elämää.
Arkyn vääntäytyy puolipystyyn, polvensa varaan. On pimeää, mutta suurempana huomiona myrsky on jossakin yläpuolella, ei heidän ympärillään. Ilma ympärillä kohisee ja virtaa kuin jossakin suljetussa paikassa. Luola, tai jotakin tarpeeksi sen kaltaista. "Akela, oletko..." Arkyn aloittaa, mutta vaikenee pimeyteen. Jokin liikkuu jossakin kauempana. Asialle on paras tehdä jotakin...
Spyrre: Kuluu pidempi tovi pimeässä ennen kuin Akelan järki alkaa osoittaa jonkinlaisia elonmerkkejä. Isku kuten armoton pyörityskin olu sumentanut hänen päänsä hetkeksi, mutta lopulta hänen mielensä alkaa hapuilla jälleen kohti tajuntaa... vaikka törmääkin melkoiseen jomotukseen. Hän ähkäisee ja puristaa päätään hetken, kunnes varovainen ääni kauempaa saa hänen huomionsa. Arkyn on jossakin lähellä... mutta missä he ovat? Vasta nyt Akelakin tajuaa pimeyden ympärillään, ja luo jokseenkin hämmentyneen siristyksen ylös. Kovin kauaa aikaa hahmotella ympäristöä ei kuitenkaan jää, kun toinen, vaivihkaisempi ääni iskee tajuntaan ja saa hänet jännittymään. Akela on vähällä vastata mutta tukahduttaa sanansa säpsähtäen ennen kuin esiin ehtii pientä äännähdystä kummempaa. Kauempana on jotain, eikä se ole Arkyn... tai ainakin miehen ääni kuului eri suunnalta. Hän siristää varuillaan pimeyteen liikauttaen jomotuksestaan huolimatta kätensä vyölleen miekan kahvalle, ennen kuin alkaa vaivalloisesti vääntäytyä ylös. Mahdollisimman hiljaa, mutta se ei ole erityisen helppoa kun retuutettu keho laittaa vastaan tällaiselle ponnistukselle. Päässä pyörii vieläkin. "Täällä" hän rohkenee silti sihahtamaan lyhyesti hiljaa, yrittäen sitten hivuttautua hitaasti suunnilleen siihen suuntaan mistä oli miehen äänen kuullut.
Sub: Vastaus Akelan sanoihin tulee sokaisevan välähdyksen muodossa. Kirkas valo viiltää pimeyden läpi. Ensin se rätisee silmiä särkevällä tavalla, mutta tasaantuu nopeasti loimuksi, joka voimistuu ja laajenee. Jonkinlainen metallinen kapistus, josta törröttävän lasin sisällä säkenöi valoa. Se paljastaa nopeasti Arkynin käden, joka sitä pitelee, kuten miehen itsessäänkin ja luolan... ja sen mitä se pitää sisällään.
Luola on pelkkä surkea kolo, mutta se ei ole tyhjä. Sen lattia on täynnä luita ja tähteitä niiden entisistä omistajista. Kukaties osa niistä on joskus kuulunut ihmisillekin. Paikka löyhkää. Valo koskettaa luolan perää ja paljastaa sen asukkaan. Se on kukaties ihmismäinen, mutta vain äärimmäisen summittaisesti ja osittain. Sen ruho on leveä ja sen nahka paksu, parkkiintuneen näköinen. Sillä ei ole minkäänlaista päätä, ja sen ruumiista työntyy esiin käsiä satunnaisissa suunnissa, kosketellen seiniä ja lattiaa kuin tietään haparoiva sokea.
Arkyn jännittyy ja tuijottaa mutanttia vaiti. Sen koko ruumis värisee, ja sitten kuuluu sisään vedettävän ilman ääni. Kuin se haistelisi saadakseen selville, mikä on tunkeutunut sen pesään. Yhtäkkiä sen hartioiden välissä, siinä missä ihmisen kaula olisi, aukeaa pitkä, pystysuuntainen kita. Esiin työntyy pitkä, heiluva kieli.
Hirviö ulvaisee ja lähtee sohimaan kaksikkoa kohti. Sen kädet läpyttävät seiniä mielipuolisessa rytmissä, sen jalat kipittävät kuin ravulla. Arkyn ärähtää ja harppaa taaksepäin tavoitellen miekkaansa...
Spyrre: Akela ähkäisee yllättyneenä ja horjahtaa uudestaan kun valo leimahtaa pimeyteen. Hän haparoi sokaistuneena mutta tavoittaa seinän takanaan kädellään ajoissa pelastaakseen tasapainonsa. Nainen kohottaa toisen käsivartensa silmiensä suojaksi ja hetken siristeltyään ympäristö alkaa jälleen hahmottua vaikka silmissä tanssiikin vielä sykkiviä valopalloja. Arkyn on ainakin lähellä ja hän harppaakin miestä kohti kuitenkin seisahtuen kun jokin rusahtaa jalan alla ikävästi. Akela laskee katseensa ja jännittyy tajutessaan mitä lattialla lojuu. Luita. Paljon. Ja ei ole vaikea arvata että lähistöllä on jotain ikävämpääkin... Nainen sihahtaa inhosta luolasta nousevalle raadonlöyhkälle, hoksaten viimein epämääräisen hahmon pesän perällä. On hyvin vaikea sanoa mikä se tarkalleen on, mutta... rehellisesti yksityiskohdilla on erityisemmin väliä siinä vaiheessa kun otus havahtuu tunkeilijoiden läsnäoloon. Akela ehti jo silmänräpäyksen toivoa ettei päätön otus olisi huomannut heitä mutta sitten se ulvaisee ja pyörähtää huitomaan heitä kohti. Sarvekas nainenkin kiroaa ääneen ja kavahtaa, kiskaisten miekkansa kohti rumaa hirmua, voiden vain toivoa ehtivänsä sivaltamaan ennen kuin se pääsisi kiinni heihin.
Sub: Arkyn harppaa taaksepäin, mutta vain tarpeeksi pitkäksi aikaa saadakseen miekan käteensä. Ja äkkiä, melkein samassa hetkessä, hän harppaa eteenpäin, terä kädessään välähdellen. Miekka uppoaa kahvaa myöten hirviön ruumiiseen, suoraan sen louskuttavan kidan alapuolelle. Se päästää korviasärkevän ulahduksen, ja haisevaa mustaa verta ryöpsähtää sen kidasta yhtenä suihkuna.
Hirviö ulvoo ja kurluttaa, mutta samassa silmänräpäyksessä sen sekaiset kädet tarraavat miekkaa pitelevään käteen... ja käden toisessa päässä olevaan mieheen. Arkyn ärähtää ja yrittää kiskoa itseään irti, mutta otuksen ote on pelottavan vahva...
"Tapa se!" mies huudahtaa Akelalle. Peto yrittää kiskoa häntä veriseen, louskuttavaan kitaansa, ja sen kieli sivaltaa hänen kasvojaan vasten terävästi ja sokaisevasti...
Spyrre: Arkyn on nopeampi kuin hän, ja miehen terä uppoaa korisevaan hirvitykseen... mutta otus on selvästi sitkeää tekoa. Akela sähähtää kun peto puolestaan tarraa toiseen vammastaan huolimatta eikä ehdi jäämään epäröimään. Nainen ei ole nopeimmillaan mutta silti hän harppaa ärhäkästi eteenpäin ja survaisee oman miekkansa kohti petoa, kohti sitä minkä toivoo olevan otuksen niska. Isku repii hänenkin haavoittunutta kylkeään ja kättään, mutta sitä nyt ei ehdi miettiä.
Sub: Mikään, mikä elää ja saalistaa näillä mailla, ei kavahda tuskaa. Mutantti yrittää puskea Arkynia päin, vaikka hänen miekkansa raastaa sen sisuksia. Ja samaan aikaan Akela hyökkää takaa sen kimppuun, silpoen sen niskaa ilman mitään esteitä. Mutta peto ei kavahda tai lopeta, ei vaikka metalli tappaa sitä parasta aikaa. Se vääntää kovempaa.
Arkyn vääntelehtii hirvityksen kammottavassa syleilyssä. Veri roiskuu sen kidasta ja Akelan miekan iskuista, mutta se ei ole kuolemassa tarpeeksi nopeasti. Kukaties se ei edes tajua asiaa. Joka tapauksessa se yrittää syödä häntä. "Silloin kun yksi ainoa saastainen mutantti..." Arkyn puhisee pattitilanteessaan, mutta sanat hiipuvat kesken kaiken.
Mies irvistää tuimasti, ja äkkiä ainoa varsinaisesti vapaa osa hänestä, hänen jalkansa, liikahtaa. Hän potkaisee voimalla mutantin ruhoa vasten ja ponnistaa itsensä taaksepäin. Roteva mutantti kaatuu ulisten hänen päälleen... ja kierähtää vauhdilla hänen ylitseen, kun hän potkaisee sen voimalla ylitseen.
Arkyn repeytyy irti mutantin otteesta, kun se sinkoaa kauemmas, ja rojahtaa pitkin pituuttaan luolan lattialle. Mutantti iskeytyy voimalla kauemmas, jonnekin luolan suuaukkoa kohti. Se sohii ja huitoo sekopäisesti, tajuamatta mitä tapahtuu. Hänen miekkansa törröttää yhä sen kitusista kuin naula. Mutta yhä vain sen kädet huitovat joka suuntaan, yrittäen kiskoa sitä pystyyn...
Spyrre: Iskiessään petoa parhaansa mukaan Akelakin tajuaa kauhukseen ettei kammotus ole nujertumassa rujoista vammoistaan huolimatta. Kaksi terää repii sen sisuksia ja veri roiskuu, mutta silti se louskuttaa ja kiskoo Arkynia monilla rumilla raajoillaan. Nainen kiroaa hätäisesti ääneen uudestaan yrittäessään upottaa miekkansa yhä syvemmälle mutta se ei irrota otettaan. "Se... ei kuole!" hän ärähtää katkonaisesti. Kuitenkin vangittu Arkyn löytää vielä itsestään yllättäviä voimia. Nainen ähkäisee tyrmistyneenä kun mies pyöräyttää otuksen irti ja sitten viskaa sen kauemmas. Hirviö rysähtää huitoen maahan, mutta alkaa kuitenkin sohia itseään pystyyn.... Akela ei ehdi miettiä tajutessaan tämän. Sarvekas nainen harppaa eteenpäin kohti ja survaisee uudestaan voimiensa takaa alas, maassa kiemurtelevaan petoon.
Sub: Hirviö yrittää kiskoa itseään ylös ja pystyyn, mutta äkkiä sen liikkeet muuttuvat paljon työläämmiksi. Se sohii ylöspäin kuin yrittäisi kiskoa raskasta painoa yltään. Näkymätön voima painaa sitä alaspäin. Mutta se on vahva, ja kita louskuen yrittää silti kiskoa itseään ylöspäin. Se vääntää ja kääntää, yrittäen murtaa pidättelevää tahtoa pelkällä sitkeydellään...
Arkyn vetää henkeä ja vääntäytyy nopeasti pystyyn. Hän luo tuiman katseen mutanttiin ja harppaa sitten eteenpäin uudelleen. "... pah. Liha kuolee ennemmin tai myöhemmin", mies mutisee, melkeinpä kuin itsekseen. Melkeinpä ohimennen, synkeän määrätietoisesti, hän kaappaa Akelan kädessä roikkuvan miekan. "Pidä se paikallaan!" hän ärähtää taakseen.
Mutantti sohii ja ulvahtelee. Arkyn laskee jalan sen rinnalle ja luo hirviöön tasaisen, ilmeettömän katseen. "Kuole, kurja", hän ärähtää. Miekka kohoaa hänen kädessään, ja äkkiä hän alkaa iskeä alaspäin, kerta toisensa jälkeen, kuin silpoisi paksua risukkoa. Kerta toisensa jälkeen, tappaen hirviötä pala palalta. Tappaen vaivatta nyt, kun hirvitys ei pysty vastustamaan...
Spyrre: Akela puree hammastaan ja päässä lähes sumenee uudestaan kun hän iskee hirviötä vastaan. Otus vääntelehtii ja hosuu mutta hän survoo sitä takaisin lattiaan, mutta se on kaikkea muuta kuin helppoa. Arkyn astuu onneksi nopeasti eteenpäin. Nainen ei ehdi tiedostamaan toisen tokaisua muuten kuin jokseenkin epämääräisellä sihahduksella hampaidensa välistä joutuessaan keskittymään pedon pitelemiseen... mutta on sentään varsin selvää mitä toinen aikoo. Hänen veren tahrima kätensä tärisee jo, mutta soturi käy jo armotta puolustuskyvyttömän pedon kimppuun. Terä iskee otukseen kerran toisensa jälkeen, mutta Akela ei pysy laskuissa mukana. Hän puuskuttaa rasituksesta, kunnes viimein lysähtää lattialle voimiensa loppuessa. Kalloa vihloo ja päässä pyörii. Hänen voimansa vaativat jo paljon hänen vähiä voimavarojaan.
Sub: Ensihätään mutantin kädet sohivat Arkynia kohti. Mutta se ei pysty puskemaan häntä päin, ja hän leikkaa ne irti kylmällä varmuudella. Ja kun kädet eivät enää ole tiellä, hän iskee kerta toisensa jälkeen ruhoa. Ensin yhdellä miekalla, ja pian kahdella. Hänen oma miekkansa irtoaa mutantin ruumiista, ja hän iskee sitä kaksin käsin, kahden terän voimalla. Lamppu putoaa syrjään kuumeisen tappamisen tieltä.
Veri roiskuu. Liha hajoaa. Kunnes Arkyn lopulta seisoo hirviön silvotun ruhon yllä matalassa loimussa. Hän vetää henkeä ja kääntyy ympäri, yltä päältä veressä. "... kukaties minun pitäisi vetää hetki henkeä", mies mutisee ennen kuin painuu silminnähden kasaan. Hän sallii hengityksensä käydä silminnähden raskaammaksi, ennen kuin päästää miekat putoamaan kalahtaen käsistään ja noukkii lampun maasta.
"Se oli hyvin tehty", Arkyn tokaisee Akelalle ja nyökkää toisen suuntaan laahustaessaan pois ruhon luota.
Spyrre: Koettelemus oli rankka kummallekin heistä, mutta lopulta hirviö makaa maassa runneltuna, verisenä ruhona. Arkynin raivokkaat iskut jättivät vähän tunnistettavia osia muutenkin epämääräiseen petoon, mutta ainakin se oli selvää millä oli väliä. Otus oli kuollut. Akela vetää syvään henkeä kerran jos toisenkin kunnes saa nostettua päätään luodakseen kireän, epäluuloisen katseen petoon varmistuakseen tilanteesta. Näky on melkoisen vastenmielinen, eikä yltä päältä verinen Arkynkaan näytä kovin paljoa paremmalta... vaikkakin onneksi suurin osa verestä ei taida olla miehestä peräisin. Sarvekas nainen henkäisee ja nyökkää vaisusti päätään kunnes irvistää ja vääntäytyy vaivalloisesti istualleen likaiselle lattialle. "...parempi... varmaan istua tovi" hän myötää voipuneesti, vieläkin henkeään tasaten. "Ainakin pääsimme pois myrskystä... Runnoiko se sinua... pahasti?"
|
|
|
Post by spyrre on Jan 20, 2020 23:22:44 GMT 3
Sub: Arkyn vetää henkeä ja tuhahtaa sitten. Kukaties hän seisoo hieman lysyssä ja näyttää äkkiä paljon raihnaisemmalta, mutta ainakaan hänen sisunsa ei ole murtunut. "Sinä päivänä, kun yksi ainoa saastainen mutantti riittää runnomaan minut, tiedän tulleeni tieni päähän", Arkyn toistaa aikaisemmat sanansta, vieden ne nyt päätökseen.
Kaikessa vaitonaisuudessa mies astuu lähemmäs luolan seinää ja asettuu sitten alas. Hän vilkaisee veren ja saastan tahrimaa takkiaan ja tuhahtaa uudemman kerran. Sitten, suuremmin epäröimättä tai pelkäämättä luolan koleaa ilmaa, hän kiskoo sen päältään ja paiskaa syrjään. Sen alla on varsin vähän vaatetta, jopa lämpimän vuodenajan huomioonottaen; pelkkä karkeatekoinen paita. Sen rintamuksessa on reikä, jota ympäröi pieni veritahra. Eittämättä aikaisemman jäljiltä. Mitään kunnollista haavaa ei kuitenkaan näy.
Arkyn hieraisee huomaamattaan hämähäkin puremakohtaa, ennen kuin katsahtaa Akelaan. "Tuo myrsky ei tule loppumaan hetkeen. Meidän on parempi odottaa täällä... niin surkea suoja kuin tämä onkin."
Spyrre: Akela mittailee toista vaiti, jokseenkin arvioivaan sävyyn huolimatta omastakin varsin runnotusta ulkomuodostaan. Lopulta hän kaiketi toteaa että miehen sanat pitävät paikkansa ja puuskahtaa vaisusti jonkinlaisesta helpotuksesta. "Emme ole ainakaan keskellä myrskyä. Kunhan pääsemme vielä jotenkin kiipeämään ylös" hän tuhahtaa. Nainen ei yritä itse vielä nousta jääden paikalleen luiden peittämälle lattialle, silmäillen silti toista tuon tuosta. "Entä se purema? Olet ilmeisesti vielä jaloillasi" hän huomauttaa kohta. Aiempaakaan ei selvästi ole unohdettu.
Sub: "Se vaikutti pahalta myrskyltä. Saatamme joutua kaivautumaan", Arkyn tokaisee, kuulostamatta siltä kuin erityisemmin vitsailisi. Hän nostaa maasta ohimennen kärsineen kallon, jostakin oudosta eläimestä, ja nakkaa sen yrmeästi kauemmas. Paikka on haiseva hirviönpesä, mutta varaa valittamiselle ei juuri ole.
Toisen huomautus saa miehen vilkaisemaan ylös uudemman kerran. Hän kohottaa kulmiaan kevyesti ja päästää mietteliään äänen. "Totta puhuen en ole. Istun takapuolellani", hän korjaa äkkiä paljon kepeämmin. Sitten hän päästää mietteliään äänen, melkein kuin kohauttaisi olkiaan. "Kuten silloin sanoin, olen kaiketi onnekasta sorttia. Nähtävästi tarpeeksi onnekas, etten kuollut tälläkään kertaa", hän lisää sitten varsin yksinkertaisesti, kuin asiassa ei edes olisi mitään mietittävää.
Spyrre: Akela katsahtaa ohimennen ylös luolan kattoon. Tuhkamyrsky riehuu vieläkin ulkopuolella ja pelkkä näky saa hänet yskähtämään. Rintaa puristaa vielä ikävästi, mutta henki sentään kulkee jo... vaikka montun löyhkä ei tätä rohkaisekaan. Hän päästää hiljaisen manauksen mutta keskittyy sitten Arkyniin. Toisen jokseenkin kepeä vastaus saa aikaan kulmien rypistyksen. "Pidätkö minua typeränä?" hän töksäyttää viimein, terävämmin oli tarkoituskaan. "Ei tuollaisesta selviä tuurilla! Takamuksillaan tai ei! Se... en tiedä mitä, mutta... tässä on jotain!" Akela vetää henkeä mutta kyräilee silti toista hieman likaisten rastojensa lomasta. "Tai siis... on hyvä että et ole kuollut, mutta... tuntuu että en tiedä mistä on edes kyse!"
Sub: Akelan äreä vastaus ei saa Arkynia varsinaisesti vakavoitumaan tai hämilleen. Hän huokaisee ja levittää käsiään kevyesti, kuin koko asia olisi pelkkä kiusallinen sivuseikka. "Harva tietää, ja se on vain hyvä. Näistä asioista ei ole tarkoituskaan tietää. Mutta kyllä, olet oikeassa siinä, ettei sillä ole mitään tekemistä tuurin kanssa", hän myöntää lopulta, jokseenkin innottomasti.
"Minä olen... sekaantunut asioihin ja tehnyt asioita, joiden vuoksi tuollaiset asiat eivät minua juurikaan huoleta. Pahoittelen jos en osaa selittää asiaa erityisen vaikuttavasti. Olen ehtinyt miettiä sitä pitkään, enkä voi väittää olevani varsinaisen ylpeä tai ihastunut nykyiseen tilanteeseeni", Arkyn jatkaa. Hän silmäilee vaitonaisesti lattialla lojuvia luita, kuin niissä olisi jotain syvällisempääkin mietittävää.
Spyrre: Ehkä Akela katuu hieman näpäkkää sävyään kun ehtii, mutta epämääräinen vastaus tuo silti uuden mutristuksen. Silti nainen vetää viimein henkeä syvään, kerran jo toisenkin, ja pyyhkäisee verta kasvoiltaan huteralla kädellä ennen kuin vastaa. Katse tosin ei varsinaisesti lähde miehestä. "Asioihin?" hän kysyy viimein varautuneeseen sävyyn, eittämättä omia päätelmiään pyöritellen. "...se velhoko? Onko se tehnyt jotain?"
Sub: Arkyn kohottaa katseensa rehellisen yllättyneen näköisenä. Sitten, melkeinpä saman tien, hän päästää ilmoille naurun, jossa ei ole mitään iloista tai mukavaa. "Se velhoko? Se velho... se velho on pelkkä pahainen pikkulapsi, joka kähmii asioita joista ei ymmärrä mitään. Se velho tappaisi kaiken jos vain saisi tehdä samat virheet kuin minä. Minulla vain on periaatteellinen tarve tehdä asioista hankalia heidän kaltaisilleen", hän tuhahtaa happamasti.
Arkyn puistelee päätään. Sitten hän puristaa toisen kätensä nyrkkiin ja silmäilee sitä mietteliäästi. "Minä kosketin tulta enkä palanut. Mutta en ymmärtänyt miten vaarallista tuli onkaan", hän huokaisee sitten. Miete ei ole uusi, eikä sen tuska ole enää näkyvää tai rajua. Vanha haava, aina tuskainen mutta tavalla josta on tullut jo jokapäiväistä.
Spyrre: Miehen reaktio saa Akelan selkeästi säpsähtämään rehellisen häkeltyneenä. Hän tuijottaa hetken nauravaa miestä tajuamatta mikä hänen mielestään hyvin perustellussa huolessa voisi aiheuttaa moisen, eikä nainen hetkeen osaa vastata. Velho ja tämän kaltaiset ovat kuitenkin hänen kokemustensa mukaan vakava ja paha uhka... mutta Arkynia tämä ei selvästikään oikeasti hetkauta. Päin vastoin. Eikä vähintäänkin salaperäinen selvennys oikeasti selventänyt Akelalle mitään. "...mitä tulta? Mikä se on?" hän kysyy viimein varovaisesti, pitkän hämmentyneen hetken jälkeen. Jopa hän osaa päätellä että kyse tuskin on vahingossa leirinuotioon lykätystä kädestä. Mitä tämä sitten ikinä tarkoittaakaan.
Sub: Arkyn luo Akelaan totta puhuen varsin terävän silmäyksen. Kuin lapseen, joka kysyy aivan vääriä kysymyksiä. "Siinäs näet. Nyt haluat jo tietää ja ymmärtää. Mutta se polttaa sinut ennen kuin edes tajuat. Siitä tietäminenkin polttaa sinut - mielesi ja ruumiisi", mies tokaisee ilottomasti.
Arkyn nappaa äkkiä luun maasta ja pyörittelee sitä käsissään. Pituudestaan ja muodostaan päätellen se saattaa hyvinkin olla peräisin ihmisestä... tai jostakin ihmisen kaltaisesta. "Ihmisen elämä on kipinä. Se välähtää ja säkenöi raivokkaasti, sinnittelee... ja seuraavassa hetkessä se jo kuolee. Miten kipinä haluaakaan sinnitellä! Se on puhdasta ja oikein!" Arkyn karjaisee äkkiä, niin että luola kaikuu. Hän ärähtää ja paiskaa luun kädestään niin lujaa, että se särkyy kiveä vasten. "Niin selkeää ja yksinkertaista. Mutta se ei riitä. Kipinä haluaa leimuta, palaa voimalla. Ihminen kiroaa heikkouttaan ja kurjaa paikkaansa tässä kurjassa maailmassa. Mutta he eivät tiedä, mitä se tarkoittaa", mies mutisee huohottaen oman, äkillisen tunnepurkauksensa voimasta.
Spyrre: Hämmentynyt Akela päätyy jälleen räpyttelemään silmiään, ymmärtämättä mistä hänen saamansa terävä katse johtui. Kysymyshän oli varsin perusteltu, ja luonnollinen! Jostain syystä se tuntui vain saavan Arkynin tolaltaan. "No siis... tietysti! Kuka nyt ei haluaisi ymmärtää! Miten edes voisi varoa jotain jos ei tiedä siitä mitään!" hän töksäyttää takaisin puolustelevasti, rypistäen kuitenkin kulmiaan. Tämä oli selvästi jotakin suurta, joka kävi nopeasti jäytämään ajatuksia ja mielenrauhaa kun siitä oli saanut hajun. Arkyn jatkaa, aiheuttaen lähinnä lisää hämminkiä. Sarvekas nainen kallistaa päätään filosofoinnille mutta ei ehdi kommentoida ennen kuin mies päästää ilmoille odottamattoman tunnepurkauksen. Tämä yllättää Akelan ja nainen jännittyy siristelemään toisen suuntaan. "Eikö sekin ole ymmärrettävää? En tiedä mikä siinä on pahaa ettei halua olla heikko!" kysytään vielä kaikesta huolimatta, lähes aavistuksen uhmakkaasti. Tämä alkoi mennä jo kaiketi henkilökohtaiseksi.
Sub: Arkyn vetää henkeä ja pudistaa sitten päätään, melkeinpä kuin tyynnytelläkseen itseään. "Kaikki elävä yrittää taistella. Mikään elävä ei halua olla heikko. Mutta kaikki elävä kuolee, ja sen estämiseksi moni on valmis mihin vain", hän toteaa sitten ykskantaan. Hän huokaisee ja nojautuu luolan kylmää seinää vasten.
"Ja siksi tuli on vaarallista. Sitä himoava polttaa kaiken. Meitä ei ole tarkoitettu leikkimään tulella", Arkyn mutisee voipuneesti. Tässä kaikessa on jotakin oudon haikeaa. Jotakin sellaista, mistä katkeruus on kaikonnut jo kauan sitten. Vihan ja raivon tilalle jää pelkkä ymmärrys kaikessa kivuliaisuudessaan.
Spyrre: Jälleen kerran hämärään luolaan nousee epätietoinen hiljaisuus. Akela joutuu sulattelemaan sanoja päätään hieman kallistellen, mutta laittaa merkille muutoksen miehen olemuksessa. Mistä ikinä onkaan puhe, on siinä jotain vaikeaa. "...tuossa ei ole paljoakaan järkeä. Minulla ei ole aavistustakaan mistä tuossa on edes kyse" hän huomauttaa viimein suoraan. Kaiketi sanoissa on kuitenkin aavistus jotain vähemmän terävää ja kärttävää. "Kunhan et ole ainakaan kuolemassa jalkoihini yllättäen. Se olisi... ikävää" lisätään töksähtäen, hetken sanojen hakemisen jälkeen. Akela päästää itsekin voipuneen, hieman lattean huokauksen. "...no. Joka tapauksessa. Kiitos kun... tulit apuuni, vaikka se olisikin ollut sen velhon kiusaksi. En tiedä miten pitkälle olisin päässyt muuten. Tämä saastainen kolokin on parempi kuin... se."
Sub: Arkyn katsahtaa Akelaan uudelleen, kuin täysin yllättyneenä toisen sanoista. Sitten hän hymähtää oudon pirteästi. "Enpä usko, että sinun tarvitsee murehtia minun hengestäni", mies tokaisee kuin asiassa olisi jotain kovinkin hassua. Sitten hän kohauttaa olkapäitään. "Tulin apuusi, koska en halunnut jättää sinua oman onnesi nojaan. Mutta en pistä pahakseni, että pystyn samalla tuhoamaan velhojen suunnitelmia. Todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin joudun myös tappamaan heidän palvelijoitaan, kunhan he ehtivät peräämme. Tai myöhemmin, kukaties", hän lisää aavistuksen vilpittömämmin.
Spyrre:
Akela liikahtaa ja pälyilee kiusallisesti, kohauttaen hieman epämääräisesti olkapäitään. Hänen on kaiketi hankala suhtautua tähän, mutta ymmärsi asioita tai ei, oli sananvaihto ilmaissut kuitenkin... jotain. Tosin Arkynin maininta velhon palvelijoista saa aikaan kireän katseen ylös kohti monttua. Tuskin vaikea arvata ketä ainakin Akela miettii parhaillaan. "...toivottavasti se ei löydä meitä sitten. En ole varma voiko sitä pirua tappaa. Minä... yritin, monta kertaa, mutta... se ei riittänyt. En ole tarpeeksi vahva" nainen mutisi viimein levottomuuden ja turhautumisen sekaisesti.
Sub: Arkyn hymähtää. "Se rujo tekele on kaukana kuolemattomasta. Mutta sen herrat ovat tehneet siitä varsin sitkeän pelkkää väkivaltaa vastaan. Ei ole häpeä, ettet pysty tuhoamaan sitä. Minäkään en mielisi yrittää noin vain", mies vastaa sen suuremmin ihmettelemättä. "Se tietää sen itsekin. Selvinnet paremmin, jos et pelaa sen ehdoilla vaan keksit jotakin muuta. Jos sinun pitää vielä kohdata se, ole ovelampi, älä vahvempi."
Arkyn vilkaisee kohti luolan suuaukkoa, ennen kuin huokaisee uudemman kerran ja painuu aavistuksen kasaan istumapaikallaan. "... olen jahdannut sinua kaksi viikkoa, joiden aikana uni ja lepo olivat pelkkä huono vitsi. Minusta tuntuu, että minun pitää ummistaa silmäni hetkeksi ennen kuin jatkamme", hän mutisee. "Sinunkin on parempi levätä. En usko, että mikään yrittää tunkea tänne tähän hätään. Vaikka jokin peto eksyisi tänne, se vie todennäköisemmin tuon ruhon kuin yrittää elävää saalista. Herätän sinut kun on aika mennä", Arkyn jatkaa. Hän katsahtaa ohimennen Akelaan, kuin arvioiden naisen vointia. Se on tuskin erityisen hyvä.
Spyrre: Akela ei vastaa heti, kääntäen vain hieman katsettaan kuin ei olisi varma moisista vakuutteluista. Hän ei ainakaan saa rauhaa epäilyksiltään toviin pälyillen sinne tänne, kunnes puuskahtaa ja suo jonkinlaisen epämääräisen olkienkohautuksen. Toisen huomautus ajojahdin pituudesta kiinnittää kuitenkin huomion ja nainen kohottaa jälleen päätään huolestuneena. "Onko siitä... niin kauan?" hän töksäyttää rehellisen yllättyneen, kunnes irvistää. On ollut varsin vaikea pysyä mukana ajankulussa siellä missä hän on ollut... mutta Arkynin huomiossa on epäilemättä perää. "Niin... tietysti. Lepää vain. Äh. Minä... heitin reppuni aiemmin heinikkoon. En voinut juosta sen kanssa. Ehkä voimme hakea sen myöhemmin" nainen mutisee syyllisesti. Varusteet olisivat varmasti olleet heidän tilanteessaan elintärkeitä... Ei sillä, lepääminen olisi varmasti tarpeen hänellekin. Keho ja mieli olivat jo venyneet rajoilleen, ja takki oli liimautunut ikävästi hänen kylkeensä. Sille tosin ei tainnut voida juuri nyt paljoakaan. Hän nosti kätensä kokeilemaan varovaisesti vammaansa mutta veti sen irvistäen pois ennen kuin nojasi ähkäisten taaksepäin jaksamatta välittää nyt niin saastaisesta luolan lattiasta kuin muustakaan. Levon suhteen edes hänellä ei ollut energiaa väittää vastaan.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 21, 2020 22:58:06 GMT 3
Sub: "Siellä minunkin reppuni on. Jos selviämme huomiseen, voimme kaiketi katsoa mitä on jäljellä", Arkyn myötää toisen ajatuksia. Asia ei näytä lopulta huolettavan häntä erityisen paljoa - tai kukaties väsymys vain alkaa lopulta vaatia veroaan. Joka tapauksessa hän laskee päänsä luolan seinää vasten ja sulkee silmänsä.
"Kukaties ymmärrät ennemmin tai myöhemmin yhtä jos toistakin", mies tokaisee äkkiä silmiään avaamatta. Sanoissa on tietty lopullinen sävy, kuin hän ei olisi aikeissa selventää niitä edes kysyttäessä. Sen sijaan hän nukahtaa, tai ainakin vaipuu hiljaisuuteen, joka kukaties vastaa jotakin unen kaltaista. Siitä huolimatta, että kaksikko viruu hyisessä, kuoleman täyttämässä mutantin pesässä, Arkyn näyttää totta puhuen löytävän levon ihanteellisen hyvin.
Spyrre: Akela kohottaa hieman päätään lattialta kun toinen heittää vielä viimeiset sanansa. Hän ei selvästikään ole alkuunkaan varma mitä tämä edes tarkoitti, mutta hänenkin voimansa alkoivat olla sen verran lopussa ettei nainen alkanut tivata. Hän lysähtää takaisin lattialle selälleen oli tämä mitenkään siistiä tai mukavaa tai ei. Akela ei olisi olettanut kykenevänsä nukkumaan moisessa montussa mutta lopulta ei kulunut kauaakaan kun hän sammahtaa suunnilleen niille sijoilleen. Ja pitkän tovin nainen vain makaakin paikallaan, syvässä uupuneessa unessa. Ja myrsky raivoaa heidän yllään. Oli vaikea sanoa kauanko aikaa on kulunut, mutta ympäristö on hiljakseen käynyt entistä pimeämmäksi. Hirviönpesä on haiseva ja hiljainen, kunnes jokin luiden seassa rahisee kuin jotain liikkuisi varjoissa. Nukkuva Akela tosin ei moista huomaa.
Sub: Milloin viimeksi Arkyn oli todella nukkunut? Pystyykö hän enää siihen? Vai onko uni lopulta tarkoitettu vain niille, jotka elävät lihansa ehdoilla? Joka tapauksessa Arkyn ei herää, hän vain havahtuu. Ei todellista tietoisuuden ja tahdon katkeamista, vain vaimentuminen ja voimistuminen. Mies pyörähtää jaloilleen kuin ei olisi juuri lojunut kylmässä kiviluolassa hyisellä kivellä ja kaappaa pimeydessä käteensä lampun siitä, mihin sen aikaisemmin jätti.
Valo välähtää pimeyden keskellä, paljastaen hetkessä lamppua puristavan, valmiiksi kyyristyneen Arkynin... ja toivon mukaan myös pimeydessä liikehtivän tunkeilijan.
Spyrre: Oman uupumuksensa nujertama Akela ei liiku vaikka Arkyn karkaa jo jaloilleen äänien hälyttämänä. Mikä ikinä onkalossa olikaan, ei äkillinen liike ja valo miellyttänyt sitä. Sieltä täältä kuuluu vihaisia sihahduksia ja joukko pienehköjä, mutta ärhäköitä otuksia luikkii kauemmas verilöylyn jäännösten keskellä. Voi nähdä lukuisia pieniä mutta teräviä hampaita niiden suurissa kidoissa kun ne jäävät louskuttamaan kiukkuisesti ja liikehtimään, verenlöyhkän houkuttelemina. Jonkinlaisia kiukkuisia raadonsyöjiä, kaiketi. Paljoa muuta kapisista rumiluksista on hankala sanoa kun ne luikkivat pois valon tieltä... ainakin toistaiseksi. Mutta tyytyväisiltä ne eivät varsinaisesti näytä, varsinkin kun niitä näyttää olevan liikkeellä melkoinen parvi. Ne epäröivät tosin vain hetken ennen kuin ensimmäinen rohkaistuu ja loikkaa louskuttaen kohti tunkeilijoita. Toinen seuraakin pian perässä.
Sub: Arkyn tuijottaa näkyä hetken, ennen kuin suoristautuu. Hän ärähtää kuuluvasti. Kukaties sen on tarkoitus havahduttaa Akela, kukaties saada pikkupedot epäröimään. "Älkää yrittäkö! Teillä on jo iso raato. Ette te meistä lisää tee", mies tuhahtaa ja astuu eteenpäin. Siinä sivussa hän tulee kenkäisseeksi Akelaa, kaiketi herättääkseen naisen unestaan ennen kuin jokin hampaikas erehtyy luulemaan tätä toiseksi ateriaksi.
"Takaisin!" Arkyn jatkaa kovaan ääneen. Hän tamppaa jalallaan eteenpäin niin että pamahtaa ja kohottaa rätisevää, särisevää lamppuaan eteenpäin, heiluttaen sitä puolelta toiselle niin, että valo viuhtoo ja säkenöi raadonsyöjien parvea päin. Pikkupedot pitää saada saman tien epäröimään. Jos ne luulevat olevansa saalistajia, eivätkä vahvempiensa jaloissa pyöriviä selviytyjiä, saattavat ne tajuta myös sen ikävän tosiseikan, että raja on lopulta kovin häilyvä...
Spyrre: Kiukkuinen parvi louskuttaa luiden seasta uhittelevaan sävyyn, määränsä sekä verenhajun rohkaisemina. Muutama tekee jo uhkaavan loikan kohti tunkeilijoita, mutta väistää sähisten kun kirkas valo heilautetaan niiden suuntaan. Äänekäs, valoa heilutteleva mies joka ei tunnu arkailevan ei ole otusten mieleen. Akela ähkäisee ja säpsähtää hereille, päätyen kavahtamaan huudahtaen löytäessään yhden pienistä rumiluksista lähes naamaltaan. Nainen kiroaa ja ponnistautuu irvistäen ylös. "Mitä piruja nuo ovat?!" hän ähkäisee hapuillessaan miekkaansa. Suunnilleen samaan aikaan sisukkain (taikka vain vihaisin) otus päättää kokeilla onneaan. Se sähisi uhmakkaasti mutantin raadon päältä kunnes loikkasi ja yritti iskeä leukansa valon kanssa sohivan miehen kinttuun.
Sub: "Nälkäisiä vieraita", Arkyn tuhahtaa Akelan tyrmistykselle. Sitten hän ärähtää ja sohaisee kintuille käyvää pikkupetoa jalallaan armottoman nopeasti ja napakasti. Terävä isku kengästä paiskaa sen jonnekin lajitoveriensa sekaan. Nämä ilkeät pikkuotukset eivät ole selvästikään arimmasta päästä...
"Taaksepäin. Otetaan etäisyyttä ja katsotaan josko ne rauhoittuvat", Arkyn komentaa. Hän lähtee vetäytymään raadonsyöjien lauman tieltä, sohien samalla lampullaan terävästi lattianrajaa. Täytyy vain toivoa, että otukset tajuavat omaa parastaan...
Spyrre: Nainen kiroaa jälleen ääneen kun louskuttava otus potkaistaan kauemmas kesken loikkansa. Pikkuhirviö singahtaa tömähdyksen ja vinkaisun keralla jonnekin saadan toverinsa luikkimaan kauemmas, mutta tätä seuraa uusi kuoro vihaista louskutusta. Liikaa hampaita, sen näistä saattoi ainakin sanoa. Akela irvistää ja perääntyy nilkuttaen toisen mukana valppaasti raadonsyöjiä katseellaan seuraten. "Mistä nuo pirut tulivat? Myrskystäkö?" hän manaa iskien itse yhden lähelle tunkevan pedon sivuun miekallaan. Räiskyvä valo tuntuu sentään saavan ne pysymään suurimmaksi osaksi loitommalla vain harvan rohjetessa uhmata tätä. Tosin valo paljastaa jotain muutakin. Pimeässä onkalon perällä missä mutantti oli aiemmin kyyristellyt erottuu synkempi, kiinteämpi varjo. Kuin matala tunneli, osittain jäännösten taakse hautautuneena.
Sub: "... mietin sitä usein. Jostakin tällaisia aina puskee", Arkyn tuhahtaa. Pienet hirvitykset eivät tunnu varsinaisesti kauhistuttavan häntä, mutta ne ovat ikävän hanakoita... eikä kaksikolla ole loputtomiin luolaa, johon vetäytyä. Kokonaisen louskuttavien kitojen lauman tamppaaminen maahan ei tosiaan viehätä. "Tämä on nyt kaiketi niiden, ja me nähtävästi kelpaamme hyvin tulevaksi ruokavarastoksi", hän ärähtää perään. Terävä kantapää murskaa yhden louskuttamaan puskevan elukan, mutta totta puhuen niiden määrä tuntuu vain lisääntyvän tästä väkivallasta, ei suinkaan vähenevän...
Luolan peräseinä tulee vastaan nopeasti, ja mutantine ntisten saaliiden luut kalisevat jaloissa, kun kaksikko vetäytyy sitä vasten. Arkyn ei edes vilkaise taakseen, mutta äkkiä tieltä potkaistu kallo päästääkin kaikuvan, kolahtelevan äänen, kuin se vierisi jonnekin syvemmälle. Se saa hänetkin katsahtamaan nopeasti olkansa ylitse. "... loistavaa. Ties vaikka tuolla olisi lisää samanlaisia", mies mutisee. Mutta rehellisesti, kun hän katsahtaa taas eteensä ja näkee, miten luolan lattia tuntuu suorastaan kuhisevan pieniä, hampaitaan louskuttavia petoja, alkaa pieni kivenkolokin näyttää kutsuvammalta...
Spyrre: Akela ei ole sen mieltyneempi tilanteeseen kuin mieskään, vaikkakin tuntuu lähinnä kiristelevän jälleen kireästi hampaitaan. Pienten otusten territoriaalisuus on selvästi laukaistu ja siitä huolimatta että ne tuntuvat parveilevan mutantinruhon äärelle ne selvästi kokevat että joutuvat nyt puolustamaan saalistaan. Eikä verenlöyhkä joka varsinkin haavoittuneesta naisesta nousee luultavasti auta heidän tilannettaan... Akela puristaa manaten kylkeään vapaalla kädellään yrittäen itsekin uhkailla petoja kauemmas mutta havahtuu äkkiä kun heidän takaansa kuuluu ontompi ääni. Hän kääntää nopeasti päätään, ja räpäyttää silmiään varjoista paljastuneelle onkalolle. "....luultavasti onkin. Ehkä ne ryömivätkin tänne sieltä" hän myötää vastahankaisesti mutta irvistää sitten. "Joko sinne, tai joudumme tappamaan koko lauman. Minä... katson, pääseekö sieltä johonkin!" nainen tokaisee lopulta ja kääntyy sitten kumartumaan ryömiäkseen onkaloon. Luut ja muut jäännökset rutisevat alla. Ja samaan aikaan pikkupetojen lauma kihisee kiihtyneenä.
Sub: "Mene" Arkyn vahvistaa. Hän asettuu Akelan ja pienen tunnelin eteen ja kiskaisee samalla miekan käteensä. Ase tuntuu totta puhuen varsin kehnolta tähän touhuun, mutta kelpaa se silti saapasta paremmin näiden ärhäköiden rumilusten loitolla pitämiseen.
"Häipykää! Teillä on jo raato! Jos tungette tänne, saatte vain jakaa sen kohtalon!" Arkyn ärähtää petoja kohti. Melkein ohimennen hän sivaltaa yhden innokkaan tunkijan riekaleiksi. Jokin toinen raahaa sen äkkiä sivummalle, mutta tämä kaikki tuntuu melkeinpä vain innostavan niitä...
Spyrre: Akela ei epäröi vaan ryömii nopeasti pimeään onkaloon, aristavaa kylkeään paljoakaan varomaan ehtimättä. Takaa kuuluu Arkynin ääni sekä pienten otusten kiukkuinen mekastus. On pilkkopimeää ja hän lähes odottaa törmäävänsä johonkin hetkellä millä hyvänsä, mutta niin ei tunnu käyvän. Sen sijaan tunneli kääntyy alaviistoon. "Ilmavirtaa! Se jatkuu jonnekin!" Sarvekas nainen huikkaa taakseen, jatkaessaan lähes käsikopelolla eteenpäin. Äkkiä lähes hänen kasvojensa edestä kuuluu kiukkuinen kirahdus. Jokin huitaisee kohti ja pureutuu hänen käteensä. Akela älähtää ja tarraa pieneen petoon kiskoen sen hurjistuneesti kiroten irti itsestään. Hampaat raastavat lihaa mutta sen ote irtoaa ja hän paiskaa sen onkalon seinään, survaisten perään miekkansa kädensijalla. Peto päästää kivuliaan vinkaisun ja kaikkoaa nopeasti hänen ulottuviltaan, jättäen Akelan puuskuttamaan pimeään.
Sub: Arkyn ärähtää, kun pikkupedon hampaat iskevät hänen käsivarteensa. Hän jää tuijottamaan äreästi kyynärvarrestaan roikkuvaa elukkaa. Se sätkii ja huitoo kuin ei tajuaisi, miksi lihakimpale ei vain jo irtoa.Äkkiä Akelan huuto kajahtaa onkalosta. Mies vilkaisee taakseen, tuhahtaa ja pamauttaa kätensä luolan seinää vasten rusentavalla voimalla. Raadonsyöjä valahtaa lattialle kallo murskana."Tyytykää siihen mitä saatte", mies ärähtää laumalle. Hän potkaisee jo kengässään roikkuvan rumiluksen irti, ennen kuin pyörähtää ympäri ja sukeltaa itse Akelan perään."Parempi ryömiä kovaa! En halua noiden roikkuvan kohta takamuksestani!" hän huudahtaa eteensä. On tämäkin herätys...
Spyrre: Kuulostaa siltä ettei Arkynillakaan ole kummoiset oltavat hänen takanaan. Akela vilkaisee taakseen hampaitaan purren sen verran kuin kapeassa onkalossa kykenee, vaatimatta kuitenkaan sen enempää usutusta ennen kuin lähtee jälleen joutuisasti eteenpäin. Mitä edessä odottaakaan on kaiketi ainakin jotain muuta kuin umpikuja... toivottavasti. Hän haparoi aina pidemmälle alaspäin pienten otusten äänien saattelemana, kunnes onkalon pohja katoaa. Nainen ähkäisee ja horjahtaa eteenpäin, lysähtäen rähmälleen jonkinlaiseen pimeään, mutta suurempaan tilaan. Läheltä kuuluu hiljaista solinaa. Sekä lisää kiihtynyttä vinkumista.
Sub: Arkyn on vain hieman Akelan perässä. Hän joutuu potkimaan sitkeimpiä pikkupetoja nilkoistaan mennessään, mutta ainakin suurin osa tuntuu onneksi menettävän mielenkiintonsa, kun kaksikko katoaa luolasta... joskin heidän ikäväkseen edessä taitaa odottaa lisää samaa.
Akela putoaa edestä johonkin suurempaan tilaan. Arkyn välttyy samalta kohtalolta valonsa ansioista, ja kiskoo itsensä näppärämmin jaloilleen. Hänellä on yhä miekka toisessa kädessä, lamppu toisessa. Ja ympärillä avautuu kammio. Vikiseviä, hampaikkaita pikkupetoja vilistää valon tieltä tai louskuttaa kitojaan. Kammio ei näytä suurelta, mutta seinästä noruu vettä pieneksi puroksi lattialle. Se mutkittelee jonnekin pimeyteen... kookaaseen halkeamaan vastakkaisessa seinässä. Tunneli, nähtävästi.
"Ylös siitä. Me emme halua jäädä tähän", Arkyn tokaisee napakasti ja tönäisee massa lojuvaa Akelaa kengällään samalla, kun osoittaa nopeasti takaseinän reikään. Valosta tyrmistyneet luolapedot ympärillä näyttävät jo harkitsevan, kelpaavatko tunkeilijat ruuaksi...
Spyrre: Akela puhisee ja manaa kivuliaan tuskastuneesti kömpiessään varuillaan ylös lattialta kaikkea muuta kuin ketterästi Arkynin usutuksesta. Hän vilkaisee miestä mutta ei väitä vastaan laittaen myös nopeasti merkille tilanteen nyt lampun valossa. Hirviönluolan alla näyttää tosiaan levittäytyvän jonkinlainen tunneli... "Parempi mennä sitten" nainen ähkäisee ja harppoo liikkeelle kohti aukkoa, haluamatta antaa pienille pedoille aikaa päättää mitä tehdä heidän kanssaan. Varsinkin kun hän jättää jälkeensä ikävän verinoron lattialle. Nainen lähestyy onkaloa varuillaan miekka kädessään ja kurkistaa sisälle, valmiina liikkumaan jos näyttää siltä että sisällä on jotakin joka haluaisi myös maistiaiset hänestä.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 22, 2020 22:30:27 GMT 3
Sub: Aikaa miettimiseen tai arvailuun ei ole liiaksi. Kaksikko harppoo kammion ylitse pienet, vihaiset otukset jaloissaan. Arkyn ei pysähdy katsomaan mitä edessä odottaa sen enempää kuin Akelakaan. Hän kohottaa vain nopeasti lamppuaan ja paljastaa ahtaan tunnelin, joka työntyy kiven läpi jonnekin kauas eteenpäin. Vesinoro mutkittelee sitä pitkin eteenpäin. Alaspäin, kukaties.
"Ole varuillasi", mies tyytyy tokaisemaan taakseen, ennen kuin harppoo jo itse eteenpäin. Tämä lienee parempi kuin elävältä syödyksi tuleminen... mutta se ei vielä välttämättä tarkoita paljoakaan.
Spyrre: Akelakaan ei jää odottelemaan. Hän potkaisee valossa hämmentyneesti pyörivän pienen otuksen jaloistaan ja harppoo sitten aukon takana odottavaan käytävään. Askelet läiskyvät vedessä kun nainen seuraa tunnelia pienessä purossa kahlaten. Hän nyökkää Arkynille vakavasti ja pälyilee epäluuloisesti ympärilleen, kuulostellen. "Toivottavasti tämä tulee ulos jossakin" hän mutisee kireästi.
Sub: Tunneli jatkuu pitkän matkaa mutkittelevana ja ahtaana. Se viettää kevyesti alaspäin, ja edestä tuntuu sekä ilmavirta, että lämpö. Maan kidutettu, herätetty lämpö. Jonkin ajan kuluttua pienet, äreät elukat eivät enää yritä näykkiä koipia, ja Arkyn hidastaa harppomisesta aavistuksen hitaampaan, määrätietoisempaan kävelyvauhtiin.
"Sitä sanotaan Ytakin lämmöksi", mies rikkoo äkkiä hiljaisuuden. Hän vilkaisee Akelaan, kuin yrittääkseen päätellä, merkitsevätkö sanat mitään tälle. "Tätä lämpöä, siis. Ytak on jumala, jonka ruumiista Amatuk kuulemma aikoinaan rakensi tuskalla ja kivulla maailman. Väittävät, että tämä lämpö on merkki siitä, että jumalat eivät vielä ole hylänneet meitä kurjia, vaikka ovatkin syösseet meidät kurjuuden ja kärsimyksen tielle. Jotta oppisimme katumaan virheitämme", hän selittää. "... niin ne väittävät", hän lisää aavistuksen kärkevästi, kuin korostaakseen, ettei tosiaankaan kerro omista näkemyksistään.
Spyrre: Sarvekas nainen jatkaa eteenpäin hiljaa puuskuttaen. Onneksi pienet pedot jäävät jälkeen pian... vaikkakin sitä seuraa jotain muuta. Akelakin alkaa hiljakseen laittaa merkille ympäristön muutoksen ja rypistää varautuneena kulmiaan lämpimän ilmavirran pyyhkiessä ohitseen. Arkynin sanat saavat hänet vilkaisemaan miestä vaikkakin tämä näyttää saavan hänet jälleen enemmän varautuneeksi kuin suovan rauhoittavan selityksen. "...epäilen, että täällä ei varmaan kärky mitään sellaista. Toivottavasti. Mikä ikinä onkaan" hän tuhahti viimein. "Vaikka jos tämä käy kuumemmaksi en silti ole aivan varma onko hyvä vain harppoa sinne" hän lisää, jokseenkin epäröivästi. Johan he olivat todistaneet vuoren syöksevän ilmoille tuhkamyrskynsä, liittyi tähän muuta mystiikkaa tai ei. Ikävä kyllä muita suuntia ei pahemmin ollut ellei aikonut takaisin joten Akela jatkoi eteenpäin vaikkakin varautunein askelin.
Sub: Arkyn hymähtää. "Se käy kuumemmaksi vasta paljon alempana. Täällä se on vain lämmintä. Tarpeeksi lämmintä, että kaikenlaiset ikävät otukset pystyvät elämään täällä", hän vastaa varsin yhdentekevästi. "... mutta se sinun pitäisi tietää muutenkin. Kuten kuka tahansa mistään mitään tietävä tietää", mies äkkiä huomauttaa, silmäillen toista aavistuksen tarkemmin.
"Sinä et tosiaan tiedä mitään mistään, eikö niin? Mistä sinä edes tulet? Miten olet selvinnyt edes tänne asti?" Arkyn äkkiä tokaisee. Sanat tuskin on tarkoitettu oikeiksi kysymyksiksi, ainakaan sellaisiksi joihin hän odottaisi vastausta. Mutta asia selvästi mietityttää häntä.
Spyrre: Akelan epäluuloinen ihmettely ympärille keskeytyy kun Arkyn puhuu jälleen. Nainen harkitsee sanoja ja nyökkää hieman hyväksyen selityksen, mutta kun toinen jatkaa hänen pasmansa sekaantuvat silminnähden. Hän räpäyttää silmiään selvästikään odottamatta moista henkilökohtaista kysymystä ja avaa jo suunsa puolustautuakseen mutta hetken sanojaan haettuaan saa ilmoille jonkinlaisen epämääräisen ähkäisyn. "Minä... Mistä minä sen kaiken tietäisin? En ole vielä ollut missään... tällaisessa!" hän töksäyttää lopulta defensiivisesti, tosin vaieten taas hankalana hetkeksi. Kysymys, tai siihen vastaaminen, saa selvästi hyvin kahden vaiheille. "Minä... jostain... pohjoisesta. En ole varma" Akela tapailee kohta varautuneesti. Pian tämä kuitenkin ähkäisee uudestaan. "Se... jossain siellä oli se... velho. Ja sen torni. En muista minkä ikäinen olin kun minut vietiin sinne. Mutta karkasin, kun olin tarpeeksi vahva että pystyin siihen. Olen... opetellut asioita sen jälkeen!"
Sub: Seuraa hiljaisuutta, ennen kuin Arkyn hymähtää mietteliäästi. "On ihme, että olet päässyt näinkin pitkälle. Vielä suurempi, ettei kukaan ole yrittänyt ottaa sinua tosissaan hengiltä. On paikkoja, joissa uskotaan, että tuollaiset sarvet parantavat tauteja. Puhumattakaan siitä, mitä sinun kaltaisesi sisuskalut kuulemma tekevät", mies töksäyttää lopulta ilmoille. Ei kovin hienovaraista. Mutta ei myöskään valetta.
"... no, joka tapauksessa. Velhot tuntuvat haluavan sinua jostain syystä vähintään yhtä paljon. Kukaties meidän pitää ottaa selvää miksi. Kukaties kysyn siltä rujolta jätiltä, jos vielä näen sen", Arkyn lisää mietteliäästi. Asia selvästi kiinnostaa häntä...
Spyrre: Akela jatkaa nilkutustaan hiljaa, kiusalliseen sävyyn. Arkynin vastaus tosin saa aikaan jälleen ensin jokseenkin närkästyneen, sitten pöyristyneen katseen. "Mitä? Onhan väki välillä yrittänyt, mutta... Ei kai kukaan nyt voi uskoa tuollaista! Eihän siinä ole järkeä! Eihän?" nainen töksäyttää hieman kalvenneena. Varmastikin entistä enemmän motiivia edes yrittää esittää huomaamatonta... vaikka rehellisesti hän ei ole tainnut olla erityisen hyvä siinä tähänkään saakka. Jatko-pohdinta ei ole ainakaan yhtään huojentavampi ja Akela liikahtelee levottomana. Hän kohauttaa varautuneena olkapäitään, vaikkakin kasvoilla käy myös kaunainen kulmien rypistys. "Toivottavasti emme näe. Tai yritän irrottaa sen pään harteilta uudestaan" jupistiin, ennen kuin hän pyyhkäisee arpisia kasvojaan kädellään. "No... jotain ainakin se noita yritti. En tiedä mitä, ei se sitä minulle kertonut. Mutta en minä tätäkään itsellenikään tehnyt." Sävy oli jossain määrin lattea, vaikka senkin alla kyti vaivihkaa. "Mutta ei se ainakaan sarviani vienyt" hän lisäsi.
Sub: Arkyn vaikenee jälleen. Toisen sanat saavat hänet selvästi mietteliääksi. Akela herättää kysymyksiä, joihin ei pysty vastaamaan. Naisen luonto, tilanne ja takaa-ajajat ovat kaikki eittämättä varsin mielenkiintoisia kysymyksiä. "On lopulta vain yksi asia, mitä yksikään heistä haluaa: voimaa ja valtaa. Ja heidän ainoa tiensä siihen on Tuli", mies lopulta toteaa. Hän tuijottaa vaitonaisesti jonnekin pimeyteen edellään.
"... olen vaeltanut unessa liian kauan. Nähtävästi maailma on vyörynyt ohitseni. Ne epätoivoiset hullut ovat olleet valppaampia", Arkyn mutisee hämärässä.
Spyrre: Mietteliäisyys, vaikkakin jokseenkin kireämmänsävyinen, valtaa Akelankin. Hänellä ei rehellisesti ole sen kummempia vastauksia kaikkeen kuin toisellakaan... luultavasti vielä vähemmän, sattuu olemaan keskellä kaikkea tai ei. Kun Arkyn pohtii ääneen sarvekas nainen katsahtaa kysyvästi, rypistäen kulmiaan. "....taas se ´tuli´. Osaan kyllä tehdä nuotion, mutta olen aika varma että et puhu siitä" nainen huomauttaa. Arkyn puhui taas asioista, joista hänellä ei ole aavistustakaan. "Etkö voisi vaihteeksi puhua jotenkin... järkevästi?" hän töksäyttää tuskastuneena.
Sub: Arkyn naurahtaa, ja vilkaisee sitten Akelaan. Hän näyttää jotenkin valppaammalta. "Kukaties. Kukaties, kunhan selviydymme pois täältä, jonnekin missä sopii puhua. Kukaties, kunhan pääsen ensin puhumaan joillekuille muille", hän hymähtää oudon virkeästi. "Mutta joka tapauksessa, vaikuttaa siltä, että asiat saattavat olla mutkikkaampia kuin luulinkaan. Nyt kun olen ehtinyt miettiä kaikkea hetken, siinä on järkeä", hän jatkaa. Välittämättä ilmeisesti hiukkaakaan toisen tuskaisista toiveista ymmärtää edes jotakin tästä kaikesta.
"Nähtävästi olen turtunut liiaksi tähän kaikkeen. Mutta tässä haisee jokin uusi tuuli. Ehkä ne horinat muutoksista eivät olekaan vain horinaa... Minun pitää puhua tästä niiden kanssa, jotka väittävät itseään viisaiksi", Arkyn mutisee itsekseen. Akela tuntuu melkeinpä unohtuvan hänen suurien mietteidensä keskellä...
Spyrre: Nainen laittaa eittämättä merkille toisen olemuksenmuutoksen ja tämä saa hänet hieman varautuneeksi. Hän rypistää jälleen hieman kulmiaan kun kärttäminenkään ei tunnu suuremmin saavan ilmoille vastauksia. "Eikä ole! Ei tässä ole yhtään sen enempää tolkkua!" Akela töksäyttää ja heilauttaa kättään tuskastuneesti vaikka se saakin aikaan nopean kivuliaan irvistyksen. "Ja puhua kenelle? Joillekin... toisille kirotuille velhoilleko? Minä en mene enää lähelle yhtäkään ellen aio iskeä terää niiden sisuksiin!" hän ilmoitti painokkaasti, melkoisesti vähemmän innokkaana kaikkeen. Ainakaan hän ei arkaillut näyttää sitä.
Sub: Arkyn katsahtaa Akelaan, melkein kuin havahtuen muistamaan naisen vasta nyt. Hän kurtistaa kulmiaan hieman ja kohauttaa sitten hartioitaan. "Ei sinun tarvitse puhua kenellekään. Minä aion puhua. Eikä asia ole niin yksinkertainen. En minäkään luottaisi keneenkään, joka nimeää itsensä velhoksi. Mutta on niitäkin, jotka ainakin yrittävät jahdata todellista ymmärrystä... ja on niitä, joilla on kukaties jopa välineet sen tavoittamiseen."
Arkyn miettii hetken vaiti. Sitten hän vetää henkeä ja pudistaa päätään. "Sama se. Tule, aion joka tapauksessa etsiä meille tien ulos täältä. Sen jälkeen vien sinut minne haluat ja voit jatkaa minne haluat, mikäli et ole kiinnostunut lähtemään mukaani - mitä en rehellisesti voi suositella muutenkaan. Mennään, meidän on parempi keskittyä löytämään tie ulos... ja minusta tuntuu, että edestä kajastaa valoa", hän tokaisee lopulta, ja keskittyy sitten tarpomaan eteenpäin.
Jostakin kaukaa näyttää tosiaan kajastavan häviävän pieni aavistus valoa. Pelkkä äärimmäisen tummanharmaa läiskä täyttä mustuutta vasten. Jossakin kaukana, hyvin kaukana, näyttää todella olevan valoa. Lienee eri asia, mistä se oikein tulee...
Spyrre: Närkästynyt Akela kyräilee takaisin kun hänen läsnäolonsa jälleen muistetaan. Vastaus sentään hillitsee tätä hieman, mutta nainen näyttää silti jokseenkin varautuneelta. Tähän on silti taas hiipimässä melkoinen annos epätietoisuutta. Nainenkin harkitsee hetken, nostaen sitten päätään kun Arkyn jatkaa jälleen. Syystä tai toisesta hän näyttää jälleen jokseenkin epävarmalta... mutta nyökkää silti lopulta hieman. Kumpikaan heistä ei varmasti halunnut ainakaan jäädä tänne tunneleihin. Kuinka ollakaan; edestä tosiaan erottuu aavistus valoa. Akela havahtuu siristämään silmiään tämän suuntaan. "...jotain siellä on. Tuurilla se vie jonnekin ulos. Ehkä myrskykin alkaisi olla hiljakseen ohitse" huomautetaan varovaisen toiveikkaasti. "...keitä se väki sitten on jos eivät niitä velhoja?" hän tiedustelee kuitenkin lopulta vielä varuillaan kaikesta.
Sub: "Kaikki aikanaan. Sillä ei ole mitään väliä, ennen kuin olet selvinnyt hengissä ulos täältä", Arkyn tyytyy huomauttamaan. Ilmeisesti hän ei lue itseään niin merkittäväksi... tai pidä asian mainitsemista tarpeellisena.
**
Kepeät, ahneet kädet työntyvät tuhkan joukkoon ja kiskovat sieltä ylös jotakin. Harmaat hiutaleet ropisevat sen päältä, kunnes kapistus paljastuu pitkäksi tuliaseeksi. Lurjus, kelmi, kunniaton koira, pyörittelee asetta hetken kädessään ja hymähtää sitten. "No, tämä ei ole lojunut täällä kauaa", hän tokaisee omahyväisesti ja vilkaisee taakseen.
Bal Ashad seisoo nilkkojaan myöten tuhkassa. Hänen takanaan seisovat, mustanpuhuvat soturit ovat siinä puolisääreen asti. Miehenjätti puuskuttaa vaitonaisesti ja tuhahtaa sitten kuuluvasti. "Sinusta on siis jotakin hyötyä, surkea mato", hän murahtaa lopulta. Hänen pedonkasvoinen kypäränsä on kolhiintunut ja kärsinyt, ja ääni kuuluu sen alta entistäkin vääristyneempänä.
Lurjus hymähtää ja kohottaa kiväärin hartialleen. "No. Kun osaa temput, niin tällaiset on helppo löytää. Joka tapauksessa, saaliimme on mennyt tästä", hän tokaisee ja katselee ympärillä aukeavaa, tuhkan peittämää maisemaa.
Bal Ashad päästää oudon, kirahtavan äänen. Kukaties se on tuhahdus. "En tiedä, miksi kaltaisesi heikko pelkuri on yhä täällä. Sinun pitäisi olla kuollut... tai vähintään jo karannut."
Lurjus kääntyy katsomaan valtavaa, hirviömäistä miestä. Hänen silmissään on melkeinpä mielipuolinen kiilto. "Jokainen meistä saa ansionsa mukaan, arvon siunattu. Minä en ansaitse kuolla. Sen sijaan minulle ollaan velkaa. Ja minä ansaitsen velkani", mies sihahtaa ja virnistää kuin peto.
Bal Ashad tyytyy murahtamaan, ennen kuin tarpoo konnan ohitse, eteenpäin. Mestari tulee saamaan omansa...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 23, 2020 23:18:47 GMT 3
Sub: "No. Tämän pidemmälle tämä ei mene", Arkyn tyytyy toteamaan itsestäänselvyyden. Tunneli, jota kaksikko on seurannut, päättyy reikään kalliossa. Arkyn on kumartunut tutkimaan matalaa reikää. Sen toiselta puolelta tulee selvä ilmavirta, eikä ole vaikea todeta siellä olevan selvästi paljon suurempi tila. Jonkinlainen kammio.
"Ehkä tästä virtasi joskus isompi virta. Se kaiversi tiensä tänne mutta kuoli sitten myöhemmin. Todennäköisesti kylmyyteen", mies pohtii. Kammiosta tulee kevyttä, heikkoa hehkua, mutta sen avulla ei pysty sanomaan juuri mitään. Korkeiden pilarien epämääräiset silhuetit ovat mustuutta harmaudessa, mutta tarkempia yksityiskohtia kammiosta ei pysty arvioimaan...
Spyrre: Kulku on päätynyt varsin selvään välietappiin, joka tosin herättää ainakin Akelassa epäluuloa. Nainenkin silmäilee aukkoa kalliossa siristellen ja arvioiden. "....no. Ainakaan vielä sieltä ei ole rynnännyt mitään puremaan meitä" hän pohtii. Hetken punnittuaan nainen nyökkää Arkynille ja harppaa eteenpäin vedettyään henkeä. "Oli miten oli, valo ja ilma tarkoittavat jotain, eikö? Mennään. Haluan ulos tästä kirotusta loukosta." Akela tokaisee ja kumartuu sitten lampun valossa sisälle halkeamaan haluamatta jäädä viivyttelemään.
Sub: "Odota", Arkyn komentaa aavistuksen tiukemmin kuin kukaties oli aikonutkaan. Hän tarraa naisen takin selkämykseen ja kiskaisee tämän takaisin saman tien. "... nämä ovat vaarallisia paikkoja, ja minulla on epäilykseni tästä. Minä menen ensin. Jos tuolla on jotain, se on varmasti jo nähnyt valomme", hän toteaa varsin suorasukaisesti, ennen kuin kumartuu itse reikää kohti lamppuaan puristaen.
Spyrre: Akela ähkäisee yllätyksestä kun hänet äkkiä kiskaistaan takaisin. "Hei! Mitä--" hän protestoi, mutta vaikenee kyräillen kun Arkyn selittää. Sarvekas nainen ei näytä innostuneelta mutta tajuaa itsekin nopeasti ettei hänen kukaties kannata olla ensimmäinen joka työntää nokkansa kaikkialle. Jo rivakka nykäisy on pakottanut hänet puristamaan kylkeään hampaitaan kirskutellen ja lopulta hän nyökkää, vaikkakin happamasti. "...en ainakaan kuule mitään. No... ole varovainen. Tulen perässä."
Sub: "Kaikki vaarat eivät pidä ääntä", Arkyn toteaa omalla mystisellä tavallaan. Jäämättä empimään sen enempää Arkyn kumartuu, tarraa reiän reunaan ja heilauttaa itsensä ketterästi jalat edellä sisään pimeään kammioon.... ja ehtii hädin tuskin päästää hätäisen älähdyksen, kun putoaa pimeyteen.
Jostakin alapuolelta kuuluu vetinen molskahdus - tai kukaties enemmänkin läiskähdys. Kaikesta päätellen vesi ei ole erityisen syvää. Jostakin reilusti alempaa, kukaties pari-kolme miehenmittaa, kuuluu ähinää ja vaimeaa sadattelua.
Spyrre: Akela on juuri vastaamassa jotain mutta sanat muuttuvat myös epämääräiseksi äännähdykseksi kun mies katoaa huudahtaen näkyvistä. Tyrmistynyt nainen harppaa kiireesti eteenpäin, sentään itse tajuten viimeistään nyt vahtia jalkojaan paremmin ja seisahtuu silmänsä ymmyrkäisinä aukon reunalle kurkistaen sisään. Kammio ei selvästikään ollut aivan sellainen kuin he olivat odottaneet... "Arkyn! Oletko kunnossa?" hän huikkaa hätäisesti tähyillen alas ja hakien miehen lamppua katseellaan. Ainakin äänestä päätellen toinen on vielä elossa... vaikkakin märkä ja kiukkuinen. Hän puuskahtaa itsekseen pienestä helpotuksesta ja katsahtaa ympärilleen. Tuskin tännekään jääminen auttaisi yhtään mitään. "Odota, tulen alas!" Akela ilmoittaa, kääntyen sitten laskeutumaan parhaansa mukaan jokseenkin varovaisemmin alas reunalta. ...tai niin ainakin oli tarkoitus. Hyvin nopeasti tämäkin tosin päätyy lipeämiseen ja veteen luiskahtamiseen. Hänen kylkensä ei rehellisesti tainnut olla kiipeilykunnossa.
Sub: "Pah!" kaikuu pimeydestä. Alapuolella, keskellä synkkää kammiota, Arkyn vääntäytyy istumaan hyisessä, seisovassa vedessä. Hän sadattelee ja irvistää, kukaties enemmän ylpeytensä kuin todellisten kipujensa vuoksi... mutta saa pian muuta mietittävää, kun Akela päättää seurata perässä. "Varo, se seinä on..." mies aloittaa, mutta siinä kohtaa varoitus on jo turha. "... liukas!"
Voivottelu jää sikseen. Arkyn loikkaan käytännössä istualtaan eteenpäin, kohti putoavaa naista. Liike olisi varmasti naurettavan näköinen jos joku näkisi sen... tai jos sitä yrittäisi joku muu. Mutta jollakin ilveellä mies suorastaan räjähtää eteenpäin, täyteen liikkeeseen asennosta, josta sitä tuskin voisi olettaa kenenkään pystyvän tekemään. Ja yhtäkkiä mies on Akelan alapuolella. Toinen käsi pitelee lamppua sivussa, toinen kahmaisee melkeinpä kevyen kopin, kun hän nappaa naisen kiinni kainaloiden alapuolelta.
"... se seinä on liukas", Arkyn ähkäisee uudestaan, roikottaen toista yhdellä kädellään kuin jokin typerä tarujen sankari.
Spyrre: Koko toilaus ei pääty sentään aivan niin kuin olisi voinut olettaa. Jälkiviisaus ei paljoa lohduta siinä vaiheessa kun ote kivestä lipeää, mutta onneksi joku toinen on enemmän valppaana. Akela ei rehellisesti tunnu edes ehtivän tajuamaan kunnolla mitä tapahtuu ennen kuin hänet jo kirjaimellisesti kaapataan ilmasta. Hän ähkäisee typertyneenä ja jää hetkeksi räpyttelemään silmiään aavistuksen kalvenneena. "...minä... luulin että minulla oli ote" töksäytetään viimein varsin kiusallisesti, vaikkakin vieläkin melko suurisilmäisenä. Arkyn oli tosiaan varsin... nopea. "Olen kunnossa! Tuota... missä me oikein olemme? Pitää löytää ulos täältä!" hän lisää sitten, yrittäen vaivihkaa kiemurrella pakosalle ja kiinnittää huomion mielummin vaikka ympäristön tutkimiseen. Kaiketi hän ei ollut ainoa joka päätyi tipahtamaan, mutta silti.
Sub: Arkyn laskee Akelan alas liioitellun varovasti jalilleen, ennen kuin antaa hänelle askeleen verran tilaa. Toisen kysymys saa hänet vilkaisemaan ympärilleen. Hän päästää mietteliään naksahduksen. "No. Jos minulta kysytään, olemme todennäköisesti jossakin Muinaisten viimeisten loiston päivien kaupungeista. Niistä, joita kutsutaan hirviöiden haudoiksi, ja joita vain kaikista hulluimmat onnenonkijat uhmaavat, ja joista harva palaa. Hekin yleensä kertoen kauhistuttavia tarinoita hirvittävästä tuhosta, joka näissä paikoissa vaanii", mies tuumaa hetken mietittyään.
Arkyn kohottaa värisevää lamppuaan niin, että se valaisee kammion heidän ympärillään. Huonossakin valossa on helppoa nähdä, että kyseessä ei ole mikään luonnonluola. Seinä, jonka vieressä he seisovat, on työstettyä, rakennettua kiveä. Kammio on pitkänomainen, joskin melko leveä, ja heidän kummallakin puolellaan kulkevat paksut kiviset pilarit. Niiden välissä, toisessa päässä, häämöttää oviaukko, neliskanttinen ja korkea. Sen takaa hohtaa valoa. Tila on tarpeeksi suuri, että kaksikon puhe kaikuu aavistuksen.
Huoneessa on nilkkaan asti vettä. Seinillä on outoja kaiverrettuja kuvioita, mutta aika ja vesi näyttävät tuhonneen kaiken muun siellä joskus olleen, lukuunottamatta pilareiden välissä roikkuvia, ikivanhoja ja repaleisia kankaiden riekaleita. Kaikki on rakennettu oudosta, tummasta, himmeästi heijastavasta kivestä. Jonkinlainen sivukammio, kukaties.
Spyrre: Akela laskeutuu jokseenkin lammasmaisesti kyräillen lammikkoon, irvistäen hieman kylmälle vedelle. Sen kummempia protesteja ei kuulu äskeisen kömmähdyksen jäljiltä. Moinen ei tuntunut mukavalta vammoissa, mutta ainakaan hän ei pudonnut niskoilleen kivikkoon niine hyvineen. Nopeasti hänkin keskittyy katselemaan ympärilleen ja kohottaa päänsä ylös kun Arkyn nostaa lamppuaan. Hänen kurkustaan karkaa uusi, entistä tyrmistyneempi ähkäisy. Pimeä kammio joka oli hyvää vauhtia paljastumassa joksikin muinaiseksi, valtavaksi raunioksi ei varmasti ollut jotain mitä Akela oli odottanut... tai tuskin oli nähnytkään aiemmin, päätellen tavasta jolla hän jäi tuijottelemaan ympärilleen häkeltynein elkein. "Miten... En olisi uskonut että jotain tällaista on... täällä" hän töksäytti viimein, irrottamatta katsettaan näkymästä. Kukaties Arkynin sanat olivat aiheuttaneet jonkinlaista varausta mutta nyt se taisi jäädä hämminginsekaisen ihmetyksen varjoon. "Oletko ollut tällaisessa ennen? Onko se niin vaarallista?" Akela tiedusteli varuillaan, hänen huomionsa kiinnittyessä nopeasti kuitenkin muualle. "Katso, tuolla on valoa! Meidän pitäisi katsella hieman ympärillemme. Pakko täältäkin on ulos päästä jostakin. Ehkä löydämme jotain jos olemme varovaisia, emme taida päästä takaisinkaan kovin helposti" nainen lisäsi lopulta osoittaen eteenpäin. Hän katsahti lyhyesti ylös ja harppasi sitten jälleen eteenpäin, ilmeisen aikeissa suunnata kohti ovea sekä valoa tämän takana. Mikä se olikaan. Ainakin se selvästi kiinnosti.
Sub: "... oli aika, kun ryöstin tällaisia paikkoja. Siitä on kauan, mutta niitä riittää, eivätkä niiden vaarat taltu helpolla. Jos kukaan edes tietää tästä paikasta, sitä tuskin on kuitenkaan ryövätty tai kesytetty", Arkyn vastaa. Hän tarkkailee ympäristöään vaitonaisesti, ennen kuin huokaisee. "Ja kyllä. Nämä paikat ovat vaarallisia. Nämä ovat täynnä Muinaisten pahansuopia ansoja ja vartijoita, ja näissä sikiää hirviöitä ja demoneja, jotka vetävät vertansa mille tahansa maan päällä odottavalle. Todennäköisesti, ainakin", hän lisää. Hän puhuu ilman sen suurempaa liikutusta, tarkkaillen ympäristöään vaiti, yrittäen selvästi arvioida sitä mikä edessä odottaa.
Jokin herää eloon kammiossa samalla hetkellä, kun Akela ottaa ensimmäisen, varovaisen askeleensa. Konemainen ulvahdus, kuin liekehtien maahan syöksyneestä ilma-aluksesta. Jokin raskas pamahtaa ja kolahtaa, ja kammion varjoista lähtee kohoamaan ylös suuri, raskas hahmo. Jättiläinen, josta kuuluu metallinen, kohoava ulvona. Pimeyteen syttyy kaksi loimottavaa valokiilaa, kuin jonkin kammottavan hirviön silmät. Ne alkavat kohota kolisten ja rytisten. Valtava hirviö herää.
"Vartijoista puheenollen", Arkyn ärähtää ja harppaa eteenpäin, suojaamaan Akelaa...
Spyrre: Akela kuuntelee, mutta ei irrota katsettaan ihmettelemästä näkemäänsä. Hän ehtii ohimennen heittää vain lyhyen kiinnostuneen katseen kohti miestä. "Ryöstit? Minkä vuoksi? Eivätkö velhotkin tongi kaikkea... tätä?" sävy oli varautunut, mutta rehellisesti tuskin niin paljon kuin olisi kukaties pitänyt. "No, muutama hirviö löytyy aina kaikkialta. Emmeköhän me niistä-" sarvekas nainen ehtii aloittaa, kunnes hänet kuitenkin keskeyttää outo, luonnoton ääni. Hän säpsähtää pysähdyksiin kesken askelen ja pyörähtää ympäri, voimatta kuitenkaan olla jäämättä tuijottamaan kun varjoista kohoaa jotakin suurta ja rämisevää, johon syttyy uhkaavia valoja. "Mikä... piru tuo on?" Akela ähkäisee typertyneenä, yrittäen ottaa tolkkua näkemästään. Miekka on lähestulkoon unohtunut hetkeksi hänen käteensä.
Sub: Arkyn astuu Akelan eteen, kohottaen lamppuaan ja selvästi suojaten toista varjoista kohoavan hirviön edessä. Mutta kun se astuu esiin, on helppo nähdä, ettei se ole mikään tavallinen hirviö. Se on kuin rikkinäinen patsas, tai valtava haarniska. Kuin veistetty ja koristeltu kuori. Sen sisältä iskee iskee kipinöitä. Se on monista paikoista halki tai murtunut, mutta siitä huolimatta ilmestys on hirvittävän pitkä ja hirvittävän raskas. Kahden miehen mittainen. Sen jokainen askel jysähtää lattiaan tavalla, jota pieni vesikerros ei edes vaimenna.
"Muinaisten jättämä vartija. Mieletön luomus, joka ei tajua herrojensa jo kuolleen pois", Arkyn vastaa irroittamatta katsettaan ilmestyksestä. Vartija on muodoltaan löyhän ihmismäinen. Huomio kiinnittyy tahtomattakin siihen, missä ihmisen pää olisi. Vartijalla on kuitenkin vain outo, merkityksettömällä tavalla koristeluilla veistetty mutta piirteetön pääkappale, jossa on kaksi loimuavaa, kipinöivää reikää. Ne eivät edes ole vierekkäin, vaan allekkain, vinossa. "... jos se yrittää mitään, juokse", mies murahtaa taakseen, ennen kuin astuu äkkiä eteenpäin.
Spyrre: Akela on selvästikin parhaillaan kuin kala kuivalla maalla tuijottaessaan häkellyttävää, massiivista ilmestystä. Aivan otuksen raskaat askelet jytisyttävät kiveä ja hän alkaa nopeasti epäillä että hänen miekkansa tuskin tekisi paljoakaan tämän patsasmaiseen pintaan. Mutta ainakin Arkyn tuntuu tietävän mikä heillä on vastassaan. Nainen vilkaisee toista nopeasti ennen kuin irvistää hieman. Ainakaan otus ei ole vielä hyökännyt ja kuin järkyttynyt saaliseläin Akelakin tuntui jääneen paikalleen kuin toivoen ettei se huomaisikaan heitä jos he eivät liikkuisi. "Miten kirotussa tuollainen edes tapetaan?" hän manasi hiljaa, räpäyttäen sitten silmiään hätäisesti kun mies äkkiä liikahti eteenpäin. "Mitä sinä teet? Älä härnää sitä! Ehkä jos... se ei ehkä seuraa ovesta jos menemme sinne!" Akelalla oli pahat aavistuksensa ja nainen jännittyi varuillaan, ilmeisen huolissaan siitä mitä toinen yritti.
Sub: "Tykillä, sotajoukolla tai kukaties jollakin kaltaisellaan", Arkyn vastaa toisen tyrmistyneeseen manailuun. "Se yrittää todennäköisesti päättää, olemmeko me tunkeilijoita. Minä yritän vakuuttaa sille, että näin ei ole. Yritä paeta vasta sen jälkeen, kun se on jo tehnyt päätöksensä", hän tokaisee ohimennen, antamatta Akelan järkytyksen juuri hidastaa itseään.
Arkyn astuu eteenpäin ja huutaa ilmestykselle äkkiä outoja sanoja... jos ne ovat sanoja. Jotakin outoa kieltä, joka tuntuu jatkuvalta melulta ilman taukoja. Hädin tuskin sellaiselta, mitä ihmissuu edes pystyy pitämään. Se tuottaa selvästi vaikeuksia, ja kerran tai kaksi hän takeltelee. Mutta siitä huolimatta äänessä on jossakin määrin käskevä, määrätietoinen sävy. Kuin hän yrittäisi komentaa valtavaa vartijaa väistymään... tai jotakin sellaista.
Arkyn vaikenee hetkeä myöhemmin. Vartija tuijottaa häntä vaiti, jos leiskuvat aukot sen päässä edes ovat silmiä. Samanlaisia on muuallakin ympäri sen runkoa, ja niistäkin iskee kipinää ja leiskuntaa. Mutta se ei tee mitään. "... minusta tuntuu että se uskoi", Arkyn toteaa varovasti. Hän kääntyy vilkaisemaan Akelaa ja nyökkää hänelle.
Samassa hetkessä valtava, veistetty hahmo yhtäkkiä päästää kovan kirahduksen. Se iskee jalkansa eteenpäin, harpaten miestä päin. Valtava, metallinen koura heilahtaa kaaressa ja pyyhkäisee häntä päin kammottavalla voimalla, kuin itikkaa tappava jättiläinen. Vartijan nyrkki iskeytyy Arkyniin kammottavalla voimalla. Hän paiskautuu kammion poikki, ja hänen ruumiinsa osuu pyörien yhteen pilareista ja kimpoaa pois näkyvistä kuin paiskattu, veltto säkki.
Vartija kohoaa Akelan yläpuolelle. Yhtäkkiä sen pään etuosa alkaa pyöriä villisti ulisten. Siinä ammottavat reiät muuttuvat hetkessä kammottavaksi, liekkejä iskeväksi kehäksi, joka kääntyy naista kohti...
Spyrre: Arkynin selitys ei selvästikään ainakaan huojenna Akelaa tippaakaan, mutta tietämättä mitä muutakaan tehdä, hän ei lopulta estele kun toinen harppaa kohtaamaan kammotuksen. Miten toinen aikoi vakuuttaa jotakin tuollaista yhtään mistään hänellä ei ollut aavistustakaan, ja sarvekas nainen jäi kyttäämään tapahtumia kireästi. Outo luonnoton kieli joka miehestä irtoaa saa hänet säpsähtämään ja tuijottamaan tätä vähintäänkin kyseenalaisesti... mutta vastoin pahoja aavistuksia myöskään patsasmainen hirvitys ei hyökännyt. Akela ei ollut alkuunkaan varma miten tulkita tilanne ja hän kyräili vartijaa vähintäänkin epäluuloisesti vaikka Arkyn tuntuukin onnistuneen yrityksessään.
Äkkiä hirvitys päästää korvia vihlovan äänen. Akela älähtää ja kavahtaa kun se harppaa jysähtäen eteenpäin ja paiskaa Arkynin tieltään, kunnes kääntyy häntä kohti. Sarvekas nainen ei tule edes ajatelleeksi miekkaansa tähän hätään. Hän kiroaa ja syöksähtää liikkeelle miten vedessä saattaa. Hätäinen ryntäys suunnataan kohti lähintä pilaria jonka taakse hän syöksähtää otuksen tieltä jäämättä katsomaan mitä se tarkalleen aikoo tehdä.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 25, 2020 1:24:33 GMT 3
Sub: Vartijan kasvot ovat pelkkä pyörivä valokehä, josta kohoaa hirvittävä, korvia särkevä ulina. Se seuraa Akelan liikkeitä, kääntyen tätä kohti. Samalla hetkellä, kun nainen syöksyy pilaria kohti, ääni kohoaa korvia vihlovaksi räsähdykseksi. Koko kammio välähtää. Ilman halki leikkaa valtaista, silmiä tappava valovasama. Se leikkaa naista kohti kuin kuolema. Viime hetkellä, aivan liian lähellä, se osuu väliin jääneeseen pilariin. Kivi murtuu ja lohkareita sinkoaa sinne tänne.
Koko kammio kaikuu. Kaikkialla haisee palava, rätisevä energia ja höyrystynyttä vettä nousee pilvinä kohti kattoa. Vartijan pyörivä kasvolevy pysähtyy. Kummastakin reiästä sen päässä nousee paksua savua. Se ei kuitenkaan jää odottamaan mitään, vaan harppaa eteenpäin, kuin aikoakseen jahdata piiloutuvan naisen esille... sitä tuskin lopulta huolettaa, onko sen surmattava tunkeilija kammottavalla mahdin vasamalla, vaiko vain Arkynin murskanneilla nyrkeillään...
Spyrre: Hirviö jytistää ujeltaen perään hänen takanaan, eikä Akela hidasta. Onneksi hän ei edes katsonut taakseen koska muuten kammottava, kiveä pirstova valovasama olisi varmasti sokaissut hänet... mutta hän kuuli silti tarpeeksi hyvin mitä se oikein sai aikaan. Sarvekas nainen heittäytyy puuskuttaen suojaan pilarin taakse, ehtien vasta nyt tarkalleen sisäistämään mitä oli tapahtunut. Arkyn oli ilmeisesti sitkeämpi kuin olisi olettanut... mutta äskeinen isku oli paiskannut miehen hirvittävällä voimalla. Missä toisen raja oikein kulki? Hän pälysi sinne minne oli nähnyt miehen sinkoavan kuin räsynukke, mutta sen keskeytti jytinä kun valtava vartija lähestyi. Ilmeisesti vain sen näkyvistä pääseminen ei riittänyt... Sydän takoi, mutta hurjistunut adrenaliini kuohahti raivokkaasti. "Sinä... sinä hirviö! Tule sitten! Jos luulet saavasi kiinni!" Akela sähähti, livahtaen sitten uudelleen liikkeelle, pitäen pilarin itsensä sekä hirvityksen välissä. Hän ei voinut vain jättää Arkynia näin ja paeta. Luulisi että hän olisi ainakin vikkelämpi kuin massiivinen otus... pakkohan silläkin oli olla heikot kohtansa. Ehkä.
Sub: Vartijalla ei selvästi ole mitään syytä olla tottelematta Akelan usutusta. Se harppaa perään. Se liikkuu hitaasti... mutta samalla nopeasti. Sen liikkeet ovat harppauksia ja horjahduksia, hirvittävän pitkän jätin kömpelöitä, pitkiä siirtymiä. Se kiskoo itseään perässään, siirtyy paikasta toiseen aivan eri tavalla kuin ihmisruumis liikkuisi. Kuin hyönteinen valtavan ihmisruumiin muodossa. Tai rapu.
Vartija työntää jalkansa pilarin ohitse ja harppaa sen ohi yhdellä ainoalla liikkeellä. Levy sen kasvojen kohdalla pyörii laiskasti ja nykien. Se ajaa naista takaa. Pitkiä, holtittomia mutta kammottavan ulottuvia liikkeitä. Valtava nyrkki iskee eteenpäin, yrittäen pyyhkäistä naisen sivuun tai murskaksi kuten Arkyninkin...
Spyrre: Jos tilanteessa oli yhtään mitään positiivista, niin oli se varmaankin se, että ainakin hirvityksen liikkeitä ei ollut vaikea seurata. Oli kammottavaa kuinka koko lattia jytisi sen harppoessa kohti, mutta sille ei nyt voinut mitään. Otus harppasi esille huojuen mutta nopeammin kuin Akela olisi olettanut, mutta ei jäänyt miettimään. Massiivinen koura heilahti ja nainen sukelsi kiroten sivuun, joutuen lähestulkoon heittäytymään veteen. Hän irvisti kun valtava voima suhahti ohi läheltä, mutta ponnistautui jälleen ylös ja sukelsi kohti otuksen jalkoja. "Kirottu kammotus!" hän ärähti luikahtaessaan valtavien jalkojen ohitse. Kukaties kömpelö otus teloisi itse itseään...
Sub: Vartija seuraa naisen liikkeitä pää edellä kuin jokin valtava lisko. Sen loppu ruumis seuraa perässä. Se pyörähtää ympäri ohitseen livahtavan saaliin perään, mutta tila on pienempi kuin se tajuaa... jos se edes miettii sellaista. Se törmää aikaisemmin runtelemaansa pilariin.
Kivi valittaa ja rutisee. Koko pilari lohkeaa rikki ja kaatuu kammottavalla rytinällä seinää päin. Vartija horjahtaa sivuun sen tieltä. Sen toinen jalka työntyy kuitenkin saman tien eteenpäin, estäen sitä kaatumasta. Kolhu ei näytä edes saavan aikaan mitään ilmeistä vahinkoa. Mutta hetkeksi se kadottaa saaliinsa tuhon ja horjunnan keskellä. Kukaties siinä on mahdollisuus pakoon... tai mielipuoliseen hyökkäykseen.
Spyrre: Otus seurasi, kuten hän oli toivonutkin. Se huojahti ympäri, ja törmäsi voimalla pilariin. Akela joutui kompuroimaan sivuun maahan satavien kivien tieltä. Hirviö horjuu... mutta ei kaadu. Hengästynyt nainen kiroaa mielessään tajutessaan ettei nähnyt suurempia kolhuja edes tällaisesta rytinästä... Kuitenkin, hetkeen vartija ei ole aivan ajan tasalla. Rehellisesti, Akela ei ole alkuunkaan varma suunnitelmastaan... tai edes siitä, onko hänellä sellainen. Hirviön huojuessa paikallaan hän kuitenkin harppaa esille hurjistuneena ja kaunaisena, edelleen miekkaansa puristaen. Patsasmainen kuori on paksu, mutta siinä ammottaa outoja aukkoja joiden takana hehkuu jotain. Miettimättä nainen keskittyy, ärähtää sitten ja paiskaa miekkansa kädestään, kaikella fyysisellä sekä ylimaallisella voimallaan kohti suunnilleen silmämäistä aukkoa hirvityksessä. Tuskin miekka mitään muutakaan tällaiseen petoon saisi aikaan jos tämä ei riittäisi...
Sub: Valtava kone ei piittaa rikkoutuvasta pilarista. Sen pää haravoi jo edestakaisin, etsien tunkeilijaa uudelleen. Nainen ei kuitenkaan edes yritä paeta, ja hyvin nopeasti se jo päästää uuden ulvahduksen saadessaan tämän silmiinsä. Seuraavassa hetkessä se saa jotakin muutakin silmäänsä. Vartija ei väistä tai suojaudu, jos se nyt edes tajuaa miekkaa. Sen sijaan terä uppoaa sen päähän suoraan ja esteittä. Pyörivä levy sen päässä iskeytyy paikoilleen kuin naulittuna. Osuma ei tietenkään saa sitä horjahtamaan, vaan se jää kyyryyn, reagoimatta mitenkään silminnähden miekanterään päässään.
Äkkiä lävistetystä reiästä iskee hirveä, holtiton energian purkaus. Häviävän lyhyen hetken ajan se rätisee miekan ympärillä, ja nielaisee sitten koko aseen. Holtiton, suuntaamaton vasama iskeytyy jonnekin kammion lattiaan, höyrystäen vettä ja pirstoen kiveä. Vartijan silmästä iskee holtittomia valonpurkauksia. Ne iskeytyvät sinne tänne, ryöppyävät kuin avatusta haavasta. Se horjahtaa seinää vasten kuin sokaistuna tai mielettömänä ja heittelee päätään sinne tänne, singoten energianpurkauksiaan kaikkialle. Ne iskevät pilareihin ja rakenteisiin, lävistävät kiveä ja pirstovat kammiota hirvittävällä, suuntaamattomalla voimalla...
Spyrre: Kuten mistään muustakaan suunnitelmastaan, Akela ei tiennyt mitä varsinaisesti odotti viskatessaan ainoan aseensa kädestään. Voima kirpaisi hänen aivojaan mutta paiskasi terän sinne minne oli tarkoituskin eikä hirvitys edes yrittänyt väistää. Hetken aikaa tuntui siltä kuin he kaksi olisivat tuijottaneet toisiaan... tai ainakin Akela teki niin vartijan hyytyessä paikalleen. Sitten, hirvittävä rätinä iskee ulos olennon päästä. Sarveas nainen päästää tyrmistyneen älähdyksen ja kompuroi taaksepäin kun purkaukset iskevät valtavan otuksen ympäriltä kaikkialle, saaden kiven murtumaan ja veden muuttumaan höyryksi. Hän kiskaisi kätensä silmiensä suojaksi ja usutti sitten itsensä liikkeelle paeten parhaansa mukaan lähimmän pilarin taakse. Hetken aikaa hän kokosi hengitystään ja pyyhkäisi jyskyttävää päätään, alkaen sitten kiireesti katsella ympärilleen Arkynia hakien. Hän ei tiennyt kuolisiko valtava hirvitys siihen mitä sille ikinä tapahtuikaan, mutta... jos mahdollista oli varmaankin viisainta etsiä mies nyt ja olla jäämättä katsomaan...
Sub: Vartija horjahtelee paikallaan kuin ei varsinaisesti tajuaisi mitä tapahtuu, tai että sen jokainen liike kylvää hirvittävää tuhoa. Se ei tajua tai huomaa mitään. Eikä se huomaa sitäkään, kun sen aikaisemmin seinää vasten sortama pilari alkaa kallistua... Raskas kivipaasi lipsahtaa alas hirvittävällä rytinällä. Tällä kertaa se ei töytäise vartijaa pois tieltään, vaan murskaa sen alleen rutisten... tai ainakin sen alaruumiin.
Vartija kaatuu raskaan kivipilarin alle, ampuen yhä mahdin vasamiaan kaikkialle. Suurin osa niistä iskeytyy lattiaan aivan sen oman pään alapuolella. Sen kädet painautuvat kammion lattiaan kuin se yrittäisi kiskoa itsensä takaisin pystyyn. Se ei huomaa, kun mitätön ihmishahmo kiipeää pilarin päälle.
Arkyn ei aikaile. Mies kiipeää pilarille - loikkaa sen päälle. Hänen käsissään on raskas lohkare pilarin mustaa, pirstoutunutta kiveä, ja hän kantaa sen nopeilla, rivakoilla vedoilla kohti teutaroivaa vartijaa. "Herrasi ovat kuolleet ja kaupunkisi on raunio", mies ärähtää, joskaan se tuskin kuuluu rätinän ja sihinän alta minnekään. Sitten hän kohottaa lohkareen päänsä ylle ja iskee sen alas, suoraan vartijan metalliseen kalloon.
Ensimmäinen isku ei saa aikaan mitään. Mutta tyrmistyttävällä voimalla Arkyn kiskaisee lohkareen takaisin päänsä ylle ja rysäyttää sen kaikin voimin vartijan niskaan uudelleen. Jokin rusahtaa ja halkeaa. Hirvitys tuntuu itsekin tajuavan, että jokin runtelee sitä. Sen kädet kohoavat pään ylle hapuillen, mutta mies ei piittaa siitä. Hän kohottaa lohkareen uudelleen, ja iskee taas. Ja taas.
Kammiossa kaikuu uudenlainen melu. Arkyn ei lopeta. Vartija ei selvästikään ole aikeissa murtua helpolla, mutta Arkyn iskee kerta toisensa jälkeen. Murikalla, jota hänen ei kaiken järjen mukaan pitäisi pystyä kuin korkeintaan hädin tuskin liikuttamaan... vierittämällä, todennäköisesti.
Spyrre: Vartijan teutaroidessa villisti tuhoavalla voimalla, yrittää Akela epätoivoisesti etsiä rujosti sivuun viskattua Arkynia. Pilari sortuu rytinällä ja hän vilkaisee rivakasti salamoita sylkevän hirvityksen suuntaan nähdäkseen kuinka se viimein rusentuu puolittain pilarin alle. Se ei selvästikään kuole, mutta riittää hänelle. Nainen sähähtää kaunaisen, vaisun kirouksen tämän suuntaan ja luikkii sitten pilareiden lomassa sinne minne mies paiskattiin aikaisemmin. Hän eittämättä oletti löytävänsä tämän -parhaimmassakin tapauksessa- runneltuna jostakin... mutta melkoiseksi huolestuksekseen tätä ei löytynyt. Hämmentynyt Akela tutki varjoja ja kierteli kivien lomassa pitäen kireästi silmällä pilarin alla rimpuilevaa hirvitystä, kunnes äkkiä huomasi lisää liikettä siellä missä tätä ei kyllä olisi pitänyt olla. Joku kapusi rikkonaisen pilarin päälle. Vaihtoehtoja siitä kuka tämä voisi olla ei tainnut lopulta olla paljoakaan. "Arkyn?!" Hän päästi tyrmistyneen äännähdyksen samalla kun mies kampesi suuren kivenmurikan ylös, ja iski sen sitten alas kammotuksen päähän. Useita kertoja. Akela ei pitkään hetkeen osannut reagoida kunnolla tilanteeseen, jääden varsin tyrmistyneenä tuijottamaan kaikkea.
Sub: Vartija on tehty metallista, tai jostakin sen kaltaisesta. Se on valtava. Kuolevaiset aseet tuskin pystyisivät juuri muuhun kuin naarmuttamaan sitä. Valtava kivenlohkarekin kimpoaa sen päästä kerta toisensa jälkeen. On varmaa, ettei se tuhoudu vähällä. Mutta sitäkin varmempaa on, ettei mikään mahti maailmassa kestä moista, itsepintaista takomista lopputomiin.
Vartijan takaraivo lommoutuu. Se halkeilee. Jokaisella iskulla metalli menettää hieman lisää muotoaan ja sen kasvot painuvat kovempaa kiviseen lattiaan. Kunnes lopulta Arkyn ärähtää ja syöksee lohkareen koko hirvittävällä voimallaan sen niskaan. Metalli rääkäisee ja rusahtaa - ja halkeaa. Kivi uppoaa vartijan päähän... ja melkein välittömästi se räjähtää. Sokaisevan kirkas leimahdus nielaisee koko huoneen silmänräpäyksen ajaksi. Metallinsirpaleita lentää sinne tänne. Räsähdys iskee korvat hetkeksi kuuroiksi.
"... minä käskin sinua juoksemaan, jos se ei toimisi", Arkyn tuhahtaa hämärästä, kun vain on mahdollista nähdä tai kuulla taas mitään.. mikä tosin ei ole paljoa. Kaikkialla on paksua savua.
Spyrre: Akela osasi vain seurata epäuskoisena kun mies takoo raivokkaasti metallista jättiläistä, niin kauan kunnes sen kuori antaa periksi. Tämä vaatii selvästi valtavaa voimaa, kuten aivan vain lohkareen heiluttaminen. Ja siltikin, lopulta Arkyn iskee viimeisen kerran halkeilevaa metallia ja se rusahtaa... ja sitten seuraa räjähdys. Harhautunut Akela huudahtaa uudemman kerran ja horjahtaa kaatuen vasten pilaria takanaan. Hän ähisi tuskaisesti puristaessaan korviaan ja valo silmissään välkkyen, ennen kuin tajusi viiveellä kammion pimenneen uudestaan. Nainen kohotti varuillaan päätään ja siristeli, säpsähtäen kun viimein hahmotti tutun äänen kuin jostain kaukaa, jyskyttävien tärykalvojensa läpi. "Minä... aioinkin! Etsin sinua, ja... " hän haparoi vieläkin melkoisen sekavasti, päätyen ravistamaan irvistäen päätään. Tämä alkoi mennä aina vain hullummaksi... "Miten se... Luulin että se murskasi sinut!"
Sub: Arkyn istuu pilarin päällä. Sen alla lojuvat vartijan jäänteet. Sen hartioiden välissä ei ole muuta kuin iso, savuava reikä. Pää ja iso palanen lattiaa sen alla ja ympärillä on vain kadonnut. "Pah. Se yritti. Sitten minä murskasin sen", Arkyn murahtaa. Hän on tukenut kätensä polviinsa, mutta on silti helppo nähdä, että ne tärisevät kuin valtaisan ponnistuksen jäljiltä. Hänen vaatteensa ovat repeilleet ja hänen nahassaan on tuoreita, ilkeän näköisiä haavoja - todennäköisesti ilman halki sinkoilleesta metallista.
Mies vetää henkeä monta kertaa, pitkään ja syvälle. Vartijan ruho savuaa hänen allaan, ja hän hengittää sen kuolemaa keuhkoihinsa. Se ei saa häntä edes yskimään. "... kaiketi minun pitää kiittää sinua. Se miekkatemppu oli typerä. Mutta ainakin se antoi minulle paikan", hän tuhahtaa lopulta. Jollakin oudolla tapaa hän näyttää väsyneemmältä ja voimallisemmalta, kuin missään kohtaa tähän asti. Kuin hän olisi ponnistanut jokaisella piirulla itsestään... ja kuin se olisi herättänyt hänessä voiman ja halun tehdä saman uudelleen.
Spyrre: Akelalla ei ole hetkeen varsinaisesti vastausta mihinkään. Hän siristelee laskeutuneen pimeän halki epätietoisena, kunnes viimein astuu lähemmäs märän lattian poikki. Vartija ei enää liiku. Arkyn oli tehnyt otuksesta selvää jälkeä, niin järjettömältä kuin se tuntuikin, ja selvinnyt. "En keksinyt muutakaan. Ei se miekka olisi siihen mitään muuten tehnytkään" nainen mutisee viimein, jäädessään mittailemaan näkymää tämän eteen kulmiaan kurtistellen. Yllättävän hyvässä kunnossa tai ei, oli mies silti selvästi tehnyt valtavan ponnistuksen... eikä hän ollut aivan varma mitä mieltä olla siitäkään että tämä pystyi johonkin tällaiseen. "...no ei tuokaan kauhean viisasta ollut! En voi uskoa että hyökkäsit sen kimppuun... noin! Tai että edes... jokin tuollainen on mahdollista!" töksäytettiin perään kiihtyneeseen sävyyn.
Sub: "Pah. Minun piti tehdä jotakin. Juoksit paniikissa ympyrää kuin pieni lisko. Se olisi tappanut sinut ennemmin tai myöhemmin", Arkyn tuhahtaa. Mies yskäisee ja ponnistaa sitten alas pilarin päältä. Hän horjahtaa aavistuksen jalkojen osuessa maahan, mutta kohottautuu sitten täyteen mittaansa - kukaties täydempään kuin on missään kohtaa tähän asti seisonut. Kukaties juuri nyt olisi väärin seisoa huonossa ryhdissä. "No, nyt olemme saaneet aikaan melua ja julistaneet saapumisemme aivan kaikelle, mitä tässä loukossa vain odottaa. Ja kaiken lisäksi minä olen... unohtanut kaiken itsehillintäni, nähtävästi", Arkyn mutisee. Syystä tai toisesta hän vaikuttaa olevan pahasti hämillään äskeisestä. Mies vilkaisee ohimennen kättään. Hän puristaa sen nyrkkiin, kuin kokeilisi miltä se tuntuu. Hänen suunsa puristuu tiukaksi, haluttomaksi viivaksi. Sitä seuraa tuhahdus, ja nyrkki aukeaa. Hän ei edes vuoda verta. Kaikella todennäköisyydellä äskeisen olisi pitänyt silputa kuka tahansa tavallinen mies. Hänessä on hädin tuskin kivuliaita raapaleita kummempaa.
Spyrre: Akela räpyttelee silmiään hämillään, vaikka ei voikaan olla mutristamatta silti tyytymättömänä. "Minä yritin auttaa sinua! Mistä olisin tiennyt että teet jotain... tuollaista!" Hän töksäytti jokseenkin närkästyneesti. "Enkä juoksennellut paniikissa, yritin harhauttaa sitä! Ja toimihan se!" Loukkaantuneesta näreydestä huolimatta sävyssä on silti eittämättä melkoinen annos helpotusta. Nainen tuhahtaa ja tönäisee jalallaan mielenosoituksellisesti metallisen jätin pään jäänteitä, heittäen varautuneen katseen ympärilleen. Hänen miekkaansa ei tosiaan taida näkyä enää missään... mikä ei luultavasti ole hyvä, jos paikka tosiaan kuhisee ties mitä muutakin. Arkynin olemus saa kuitenkin huomion kääntymään pian. Akela kallistaa hieman päätään tälle, jääden mittailemaan miestä arvioivasti. Hän oli olettanut että tämä olisi ollut edes runneltu äskeisestä joka olisi myös ollut tyrmistyttävän hyvää tuuria, mutta tajuaa pian ettei niin viskonta kuin räjähdyskään ollut tuonut esiin verta. Oranssit silmät räpäyttelevät muutamaan kertaan. "Miten... sinä edes teit sen? Ei tuollaista murikkaa pitäisi pystyä heiluttelemaan! Ja sinä olet... kunnossa! Sen olisi pitänyt murskata kenet hyvänsä!"
Sub: Arkyn huokaisee syvän turhautuneena - kukaties moneenkin asiaan. Hän pudistaa päätään. "Näetkö nyt? Tämä on se ongelma. Ihmiset kyselevät ja haluavat tietää. Ja ikävä kyllä minä en halua selittää tai kertoa", hän puuskahtaa ja vetää sitten kätensä puuskaan, melkein kuin peittääkseen surkean vähäiset haavansa näkyvistä. Hän tuijottaa naista hetken itsepintaisesti, ennen kuin ähkäisee ja pudistaa päätään uudestaan, lannistuneemmin. Toinen on jo nähnyt aivan tarpeeksi. Asian salailu tuntuu surkealta ja teennäiseltä.
"... meillä ei ole aikaa mennä siihen nyt. Tuo tuskin oli ainoa vartija. Ja vaikka olisikin ollut, niin kyllä täällä muutakin riittää. Jos me aiomme puhua tästä, niin sitten me puhumme tästä myöhemmin. Enkä todellakaan pidä tästä puhumista tarpeellisena muutenkaan", Arkyn toteaa lopulta melkeinpä happamasti. Sitten hän äkkiä heilauttaa kättään. Miehen miekka läiskähtää kolahtaen lattialle ja jää lojumaan veteen. Hän astuu sen ja naisen ohitse itsepintaisesti. "Siinä. Tarvitset sitä kun onnistuit jo särkemään edellisen", hän tokaisee.
Kuten viisaat tietävät, mikään ei ole lapsellisempi kuin vanha mies omien kaavojensa ulkopuolella...
Spyrre: Toisen vastahankaisuus laitetaan kyllä merkille, ja Akela jää mittailemaan miestä entistä tarkemmin. Oli eittämättä jo itsessään saavutus ettei nujertunut valtavaan annokseen myrkkyä, mutta suoraan kiviin runnotuksi tuleminen ja siitä käytännössä vammoitta selviäminen olivat jo asia aivan erikseen. Mitä tähän ikinä liittyikään oli se jotain... vähintäänkin outoa. Eikä Arkynilla ollut vieläkään haluakaan selittää sitä. "Voitko syyttää siitä?! Jos joku pystyy johonkin tuollaiseen, niin... se... " nainen aloitti, keskeyttäen repliikkinsä jonkinlaiseen epämääräiseen kädenliikkeeseen kuin ei olisi tiennyt miten jatkaa. Kuitenkaan hänelläkään ei ollut vastaväitettä Arkynin happamaan huomautukseen. Hän mutristi mutta nyökkäsi sitten kuitenkin itsekseen puuskahtaen samalla kun loi kireän katseen ympärilleen pimeään kammioon. Mikään muu ei vielä liikkunut ympärillä mutta odottamaan tuskin kannatti jäädäkään. "Häivytään sitten täältä. En halua nähdä enempää tuollaisia tähän hätään" Akela myötäsikin. Hän veti henkeä valmiina seuraamaan jäljessä kun Arkyn kuitenkin heitti jotakin kädestään. Sarvekas nainen katsahti hämmentyneenä jalkoihinsa ja sitten toiseen. "Minun oli pakko!" hän protestoi, ennen kuin kumartui poimimaan miekan matalasta vedestä. Ei voinut väittää etteikö olisi silti tuntunut paremmalta saada jonkinlaista asetta taas käteensä. "Tuota... no. Kiitos, kuitenkin. Etkö tarvitse sitä?"
|
|
|
Post by spyrre on Jan 26, 2020 23:35:46 GMT 3
Sub: Arkyn tuhahtaa Akelan kysymykselle ja heittää toiselle nopean katseen olkansa ylitse. "Näyttää siltä, että olen jo hylännyt kunnolliset aseet pelkän raakalaismaisuuden tieltä", mies tokaisee. Hän pyöräyttää silmiään kuin turhautuneena - ilmeisesti lähinnä itselleen. "Sitä paitsi tarvitset sitä enemmän kuin minä. Enkä usko, että joudumme kulkemaan tyhjin käsin loputtomiin. Kuolemaa ja sen välineitä riittää tällaisissa paikoissa", hän lisää puuskahtaen.
Arkyn ei jää mietiskelemään sen pidemmäksi aikaa, vaan lähtee jo astelemaan kohti kammion oviaukkoa. Hänellä ei enää ole lamppuaan, ja ainoa valonkajo tulee sen takana odottavasta tilasta. Malttamattomuudesta huolimattakin hänen liikkeensä ovat varautuneita ja tarkkaavaisia. Äskeisen melu tuskin on jäänyt huomaamatta miltään, mikä siellä mahdollisesti odottaa...
Spyrre: Akela harkitsee, mutta nyökkää sitten myötäävästi. Lopulta hänellä ei tainnut olla epäilystäkään varsinkaan äskeisen jäljiltä etteivätkö sanat olisi pitäneet paikkansa sen suhteen että Arkyn pärjäsi oikein hyvin ilmankin miekkaansa. "No. Jos voi tehdä... noin, niin kaiketi ase ei ole välttämättä tarpeenkaan" hän huomauttaa, puolittain itsekseen. Väkisinkin äskeinen oli tehnyt melkoisen vaikutuksen kaiken jo nähdynkin jälkeen.
Sarvekas nainen puristi siis miekan käteensä, veti henkeä ja asteli toisen perään varuillaan. Lampun kadottua ympärille oli melkoisesti hankalampi nähdä, mutta ainakin edessä kajasti jotain... Akela teroitti aistinsa parhaansa mukaan kulkiessaan vetisen kammion poikki kohti ovea ja kurkistaakseen sisälle.
Sub: Arkyn seisahtuu yhtälailla kammion oviaukolle, hämärään valoa vasten. Hän tähystää vaiti sisään, etsien jotakin merkkiä vaarasta. Kuumeinen, jännittynyt palo saa hänet valmistautumaan jo uuteen, kuolettavaan kohtaamiseen.
Odotuksista huolimatta kammio on hiljainen. Se on kukaties hieman pienempi kuin tämä, mutta aika ja olosuhteet eivät ole turmelleet sitä samalla tavalla. Matalat, lyhyet portaat laskeutuvat kammioon, jonka keskellä kohoaa suuri, oudosti muotoiltu, epäsäännöllinen pilari. Liian kookas ja monimutkainen, että se vain kannattelisi kattoa. Oudot, näennäisen satunnaiset kulmat ja särmät risteävät pyöryttävillä tavoilla. Silmä erottaa ne kaikki selkeästi, sillä kammion jokaisessa kulmassa on outo pylväs tai tolppa, jonka päässä hehkuu värisevä, kelmeä valo.
Arkynin silmät käyvät pilarissa ja sen katon hämäriin karkaavissa, monoliittimaisissa muodoissa. Hänen huomionsa kiinnittyy paljon nopeammin maassa lojuviin hahmoihin. Metallisia, patsasmaisia, kärsineitä ihmismuotoja. Ne ovat samankaltaisia kuin kammiossa lojuva vartija, mutta suurin osa niistä on paljon pienempiä, hädin tuskin ihmistä suurempia. Ne lojuvat siellä täällä umpimähkään, kuin olisivat vain käyneet makaamaan niille sijoilleen. Kammion läpi käy matala, humiseva särinä, mutta mitään elämän merkkejä sieltä ei pysty erottamaan. Kummallakin sivuseinällä on oviaukko, ja pilarin takana häämöttää vielä yksi eteenpäin...
Spyrre: Akela jää Arkynin tuntumaan siristelemään yhtälailla sisälle uuteen huoneeseen. Katse kiertää niin kammion kuin nurkissa särisevät oudot valot eittämättä mitä vain liikettä etsien, mutta kun tätä ei löydy vie huoneen keskellä kohoava monoliitti väkisinkin huomion. Arpinen nainen henkäisee ja seuraa massiivista rakennelmaa katseellaan ylös ihmetyksen vallassa. "Mikä tuo edes... on?" hän töksäyttää. Kuitenkin katseen palatessa alas nainen säpsähtää tajutessaan viiveellä liikkumattomat hahmot lattialla. Nämä näyttivät liikaa äskeiseltä hirvitykseltä hänen makuunsa ja Akela jännittyy välittömästi. "Voimme ehkä... jos emme mene lähelle niitä, niin ehkä ne eivät huomaa kun menemme ovelle" mutistaan punnitsevaan sävyyn, samalla kun nainen viittaa oviaukkoihin kauempana miekkansa kärjellä. Ainakaan vielä oudot otukset eivät näyttäneet aktiivisilta... Akela hivuttautuu kokeilevasti eteenpäin seinää myötäillen, mahdollisimman kaukana niistä, pitäen kuitenkin ilmestyksiä tarkasti silmällä liikkeen varalta.
Sub: Arkyn tutkii vaiti edessä avautuvaa näkymää. Sitten hän suoristautuu ja astuu keskelle oviaukkoa, valon ja hämärän rajamaille. "Ne ovat viruneet täällä kauan, ja suurin osa niistä tuskin on selvinnyt siitä. Jos mikään niistä olisi erityisen hengissä, se olisi jo tajunnut äskeisen. Älä astu niiden päälle niin todennäköisesti selviämme. Odota, menen ensin", mies toteaa taakseen. Hänen äänensävynsä on varsin määrätietoinen... mutta siltikin matala. Vain typerys alkaisi huutaa tässä ja nyt.
Arkyn astuu portaisiin varovasti, kiirehtimättä. Mikään ei reagoi, vaikka hänen askeleensa kaikuvatkin kammiossa. Outo monumentti kohoaa edessä ja kuolleet koneet lojuvat niillä sijoillaan. Mies laskeutuu portaat varovasti, ennen kuin vilkaisee ympärilleen. Tilassa on jotakin temppelimäistä - tai ainakin seremoniallista. Sen seinät ovat kivipaaden tapaan oudosti muotoillut, kulmikkaat ja särmäiset. Kukaties niissä on jotakin säännönmukaisuutta, tai ainakin muotoja joihin silmä melkein tarttuu... mutta ei kuitenkaan. Ne on muotoiltu jonkin tarkoituksen ja järjen mukaan, mutta ne kumpikin tuntuvat ihmisjärjelle täysin vierailta. Eikä mikään liiku...
Spyrre: Akela luo toiseen varautuneen katseen mutta nyökkää lopulta hitaasti. Luotti hän tilanteeseen tai ei, Arkyn tuntui tietävän mistä puhui. Hän odotti hetken tarkastellen terävästi lattialla lojuvia hahmoja kun mies eteni alas portaita kunnes hivuttautui itsekin tämän perään, ase tosin valmiina kädessään. Mikään ei liiku tai nouse ylös lattialta edes kun he seisahtuvat kammioon. Nainen kyräilee koneita, mutta todettuaan että toisen arvio piti paikkansa hän rohkenee katsoa muutenkin ympärilleen tarkemmin. Jos monoliitti oli vaikuttava kauempaa, niin oli kyllä kammio itsekin kun sen keskellä viimein seisoi. Akela jäi katselemaan silmiään räpytellen ympärilleen yrittäen saada tolkkua siitä mitä edes näki. "...mikä tämä paikka on?" hän ähkäisi viimein ennen kuin loi kysyvän katseen toisen suuntaan. Kuin lähestulkoon jo olettaen miehen tietävän vastaukset.
Sub: Arkyn tutkii kammiota melkeinpä yhtä tarkkaavaisesti kuin Akela - joskaan hänen elkeitään ei väritä samanlainen hämmennys. Hän antaa katseensa kiertää rakenteissa hitaasti ja varuillaan, mutta myös puhtaan tutkiskellen. Koko paikka tuntuu samaan aikaan kiusaavan silmää ja vetävän sitä puoleensa. Kaikissa oudoissa muodoissa on jokin hirvittävä merkitys, jokin suurempi järjestys, mutta mikään siitä ei välity katsomalla. Ei heidän silmillään. "... olen nähnyt tällaisia paikkoja aikaisemminkin. Muinaisten paikkoja. Jos joku osaa kertoa niiden todellisen merkityksen, en tunne häntä. Näitä paikkoja ei ole tarkoitettu tavalliselle kuolevaiselle", mies murahtaa lopulta.
Arkyn katsahtaa vielä ohimennen maassa lojuviin koneisiin. Ne ovat ihmismäisen muotoisia vain löyhällä, yleisellä tavalla. Niiden päät tai osat eivät ole edes samalla tapaa yhdistettävissä ihmispiirteisiin, kuten vartijalla. Kukaties senkin "kasvot" silmineen olivat vain käytännön sanelema edellytys. Maassa lojuvien vartijoiden... palvelijoiden, olivatpa mitä olivatkaan, muodot ovat samankaltaisia kuin ympäröivän tilan; ne seuraavat jonkinlaista outoa tahtoa ja tajua, jossa on selvästi logiikka. Tuo logiikka ei kuitenkaan paljasta itseään ihmiselle. Se häilyy juuri ymmärryksen ulkopuolella, piinaavana ja oudon kutsuvana.
"... moni olisi valmis tappamaan jos pääsisi ryöväämään tällaista paikkaa. Mutta meidän on parempi häipyä", Arkyn toteaa ilottomasti. Hän repäisee katseensa irti tästä kaikesta, ennen kuin lähtee kiertämään outoa monumenttia ympäri. Valo ympärillä värisee tasaisen kelmeänä.
Spyrre: Oranssi katse palaa kammioon samalla kun nainen kuuntelee toisen selitystä. Tämä kaikki sai päässä pyörimään oudolla tavalla, eikä hän osannut saada siihen tolkkua, vaikkakin Akela yrittikin. Kulmat rypistyivät kevyesti ja huomio laskeutui viimein lattialla makaaviin konemaisiin olentoihin. Niiden inhimillinen (mutta ei kuitenkaan) ulkomuoto oli omalla tavallaan kiehtova samalla kuin myös melkoisen karmiva. "...tässä on varmasti ollut jotain tärkeää. Silloin joskus" Akela pohti hiljaa katsellessaan, ja astui sitten varuillaan eteenpäin katsoakseen yhtä maassa makaavaa olentoa tarkemmin. Toisen huomautus saa hänet kuitenkin säpsähtämään hieman ja kääntämään päätään. "Onneksi tämä on ainakin hyvin piilossa. Mekin osuimme tänne vain silkalla tuurilla... maan päältä ei voinut edes arvata mitään" hän huomautti. "....ovatko nämä sellaisia mitä sillä korstolla oli siellä laatikossa? Se, jonka pään veit?" Nainen tiedusteli kuitenkin, voimatta olla vilkuilematta vielä melkoisesti ympärilleen hivuttautuessaan toisen jälkeen. Vaarallista tai ei, paikassa olisi varmasti ollut todella paljon tutkittavaa ja ihmeteltävää hänellekin.
Sub: Akelan kysymys saa Arkynin vilkaisemaan koneita uudelleen mietteliäästi. "Kukaties samankaltaisia. Se oli tosin monimutkaisempi. Mutta ei sen väliä. Tuhosin sen joka tapauksessa ennen kuin lähdin perääsi. En halunnut jättää sitä vääriin käsiin", hän tokaisee. "... mutta se sopisi hyvin velhojen palvelijan kähmintöihin", Arkyn toteaa happamasti, ennen kuin astelee ulos kammiosta.
Kammion ulkopuolella, pilarin toisella puolella, odottaa käytävä. Nopea vilkaisu myös paljastaa, että sekin on valaistu - ainakin osittain. Siellä täällä on outoja, hehkuvia valoja, jotka värisevät, himmenevät ja voimistuvat taas. Tunneli näyttää jatkuvan oikealle ja vasemmalle siedettävän tilavana, joskin epäsäännöllisenä ja mutkittelevana. Se katoaa pian näkyvistä kumpaankin suuntaan. Valoa sentään riittää.
Arkyn vilkaisee kumpaankin suuntaan, ennen kuin imaisee sormeaan ja kohottaa sen ilmaan. Kummastakaan suunnasta ei tunnu erityisen vahvaa ilmavirtaa - joskin ilma tuntuu sentään kiertävän heikosti tunnelissa. Paha kyllä liian heikosti, että se estäisi tunnelia löyhkäämästä tunkkaiselta ja vanhalta...
Spyrre: Akela hymähtää mietteliäästi ja nyökkää. Hän seisahtuu hetkeksi ja kumartuu varuillaan silmätäkseen lähempää yhtä koneista ohi mennessään, ennen kuin irvistää hieman. "Hyvä. Se vielä puuttuisi että niillä piruilla olisi... tuollaisia, mikä kävi jo kimppuumme" jupistiin, samalla kun nainen perääntyy uudestaan.
Pian edessä avautui taas uusi käytävä. Akela hivuttautuu oviaukkoon ja luo katseen kumpaankin suuntaan. Värisevä valaistuis saa olon aavistuksen epämääräiseksi, mutta hän kirskauttaa vain hampaitaan ja astuu varovaisesti peremmälle. Hän katsahtaa Arkynia kun mies kokeilee sormellaan ilmavirtaa, tehden sitten samoin. Tulokset eivät ikävä kyllä kerro hirvittävän paljon. "...vaikuttaa siltä että on aivan sama mihin suuntaan menemme" hän puuskahtaa. "Ei kai auta kuin mennä katsomaan. Näyttää ainakin helpolta tulla takaisin jos suunta on väärä." Akela kohauttaa olkapäitään ja luo vielä kireän, arvioivan katseen kumpaankin suuntaan kunnes astahtaa oikealle, aikeissa ainakin kurkistaa kulman taakse. Ehkä se kertoisi heille jotakin.
Sub: Arkyn katsahtaa Akelaan ja nyökkää vahvistukseksi toisen sanoille. "Ole varuillasi. Kuten jo sanoin, nämä paikat ovat todellisia kuolemanloukkuja. Vaikka tuo vartija olisi ollut viimeinen tähän asti selvinnyt kaltaisensa, ei se todellakaan olisi ainoa vaara täällä", mies tokaisee. Sitten hän astuu Akelan perään.
Oikealla, nurkan takana, odottaa ainoastaan lisää tunnelia - kuten myös vasemmalla, nopeasti vilkaisten. Kaksikko lähtee hivuttautumaan mutkitteleviin tunneleihin, ja hyvin nopeasti Akelan sanat tuntuvat osoittautuvan suorastaan pahaa-aavistamattoman vääriksi; hyvin nopeasti tunnelit alkavat erkaantua ja risteillä moneen suuntaan. Tunneli haarautuu, tai siitä erkanee sivutunneleita, tai se tekee outoja mutkia. Lyhytkin harhailu tunneleissa paljastaa välittömästi, ettei niitä ole rakennettu minkään siistin kaavan mukaan. Ne ovat yksi labyrintti, jossa on mahdotonta liikkua suoraan tai järjestelmällisesti. Mutkitteleva, kouristeleva, mielivaltaisesti haarautuva ja yhdistyvä verkko.
Arkyn etenee varovasti edellä. Tunnelit risteilevät sinne tänne, ja hyvin nopeasti alkaa tuntua mahdottomalta edes kunnolla seurata, mistä he tarkalleen ottaen edes tulevat. Jotkin sivutunnelit ovat pimeitä, jotkin taas sortuneet aikojen saatossa. Joissakin kohdin suuret halkeamat pakottavat hyppäämään ylitse. Mutta mitään todellista järkeä siinä ei ole. "... tätä pelkäsinkin", mies tuhahtaa ääneen. "Nämä ovat todellakin sokkeloita. Niiden rakentajia on tuskin ohjannut mikään terve järki..."
Spyrre: Hyvin nopeasti osoittautuikin kuinka väärässä Akela oli uskaltaessaan olettaa minkään täällä olevan edes suunnilleen yksinkertaista. Heidän valitsemastaan tunnelista avautui suoranainen sokkelo, jossa vain kulkeminen vaati melkoista tarkkaavaisuutta jos halusi pysyä edes suunnilleen mukana missä meni. "Piru vieköön. Miten KUKAAN on voinut kulkea täällä? Ei tällaisen rakentamisessa ole mitään tolkkua" Akela mutisi nilkuttaessaan miehen perässä ja yrittäen samalla tarkastella heidän ohittamiaan risteyksiä parhaansa mukaan. Suuri osa niistä ei ollut kuljettavissakaan, mutta harhailtavaa oli silti enemmän kuin tarpeeksi... ja hänen jomottava päänsä alkoi disorientoitua raskaasti järjettömässä mutkittelussa. Kuitenkin, reitti läpi oli jotenkin löydettävä. Nainen jatkoi eteenpäin, yrittäen etsiä ilmavirtaa tai luonnollisempaa valoa pimeistä käytävistä... mitä vain, joka kertoisi että he olisivat saapumassa jonnekin. Muuten ainoa mitä he saattoivat tehdä oli yrittää jatkaa eteenpäin lähes summanmutikassa.
Sub: Arkyn murahtaa mietteliäästi, tavalla joka enemmänkin myötää naista kuin yrittääkään kiistää. "Tällaisia paikkoja on muuallakin. Ne ovat erilaisia kuin Muinaisten muut kaupungit. Sekaisia, mielipuolisia, paljon vaarallisempia. Huhut väittävät, että nämä kurottavat ties miten syvälle maan sisuksiin. Harvassa on edes mitään järjellistä kulkureittiä ulos tai sisään. Mutta vartijoita ja kuolonloukkuja riittää", mies puhuu matalalla, varautuneella äänellä.
Kaksikon askeleet kaikuvat hiljaisilla, kuolleilla käytävillä. Usein niiden sivussa on oviaukkoja. Niiden takana häämöttää vain lisää käytäviä... tai mahdollisesti huoneita tai kammioita, joilla ei tunnu olevan mitään järjellistä merkitystä. Seiniin on kaiverrettu sisennyksiä, kuin hautojen alkoveita, mutta ne ovat tyhjiä. Toisinaan niissä on samanlaisia pilareita tai paasia, mutta mitään todellista, järjellistä syytä näiden paikkojen olemassaoloon on vaikea nähdä. Käytävä laajenee oudoksi puolikammioksi, jonka reunoilla häämöttää lisää samanlaisia outoja, merkityksettömiä sivukammioita. Arkyn seisahtuu kuitenkin tilan eteen ja jää tarkkailemaan sitä. Sen keskellä kohoaa jotakin poikkeavaa. Kone.
Keskellä kivistä lattiaa on outo pylväs, mutta tämä on metallia. Siitä törröttää outoja varsia tai putkia, ja sen runko humisee. Metalliset osat liikahtelevat sinne tänne. Kapistuksesta lähtee paksuja, metallisia kaapeleita, jotka katoavat pieniin sivukammioihin ja tilasta pois johtaviin käytäviin. Arkyn tarkkailee humisevaa kapistusta vaiti, kiirehtimättä tekemään mitään kohtalokasta virhettä.
Spyrre: Akela kuuntelee vaiti nilkuttaessaan mietteliäänä miehen perässä. "...ehkä niiden muinaisten itsekään ei ollut tarkoitus olla täällä. Tai asua ainakaan" hän pohti, pudistaen päätään jälleen yhdelle absurdille käytäväryppäälle. Missään ei ollut tolkkua tai tarkoitusta, eikä hän voinut uskoa että edes paikan rakentajat olisivat halunneet kuljeskella pitkin sokkeloitaan. Tosin, eipä tässä tuntunut olevan järkeä muutenkaan.
Heidän harhailunsa kuljetti heidät viimein jonnekin. Ainakin tavallaan. Akela oli jo menettänyt suuren osan niin suunnan- kuin ajantajustaankin, ja lähes säpsähtää kun kiemurainen käytävä korvautuu lähes koherentilla kammiolla. Hän pysähtyy Arkynin tuntumaan ja rypistää kulmiaan tarkastellakseen näkymää. "Mikä tuo on?" kysytään jälleen pian, ja nainen jää mittailemaan epäluuloisesti konetta keskellä huonetta. Se pitää ääntä ja liikkui, mutta ei tunnu tekevän muuta. Tovin kyräiltyään Akela astuu varovaisesti peremmälle ja alkoi varovasti kiertää niin huonetta kuin laitettakin, arvioiden. "...tuon on pakko olla jotain varten. Ehkä jos seuraamme noita, löydämme jotain" Akela huomauttaa, viitaten ylös kohti laitteesta kiemurtavia kaapeleita.
Sub: Arkyn tutkailee aikansa, ennen kuin päätyy lopulta myös astumaan lähemmäs outoa kapistusta. Se ei reagoi hänen olemassaoloonsa millään sen suuremmalla tavalla, eikä heidän läsnäolonsa tunnu vaikuttavan sen huminaan tai liikkeisiin millään tapaa. Hän astuu tutkimaan sitä tarkemmin, ennen kuin nyökkää Akelalle. "En tiedä mikä se on, mutta Muinaiset rakensivat uskomattoman monimutkaisia kojeita, jotka valjastivat ihmeellisiä voimia. Tämä tekee jotakin", mies tokaisee jokseenkin itsestäänselvästi.
Arkyn vilkaisee ympärilleen. Suurin osa sivukammioista on pimeitä, ja niissä näyttää lähinnä olevan samanlaisia, outoja koneita. Oudot energiat välähtelevät niiden sisällä ja niiden metalliset, elottomat ulkokuoret kolahtelevat ja napsahtelevat tuntemattomien toimien vuoksi. Osa kaapeleista kuitenkin selvästi lähtee jonnekin muualle. Käytäviin, jotka näyttävät nopeasti laajenevan samanlaisiksi kammioiksi.
Arkyn avaa suunsa, mutta äkkiä jostakin kajahtaa kolahdus. Paljon terävämpi ja nopeampi kuin koneiden oudot ja tasaiset äänet. Kuin jokin kaataisi jotakin. Hän käännähtää ääntä kohti ja jää tähyämään hämärään sivukäytävään, mutta siellä ei näy mitään itsestäänselvää. "... mennään tuonne", mies toteaa lopulta ja suuntaa vastakkaiseen sivukäytävään. Ei, he eivät tosiaan ole yksin tässä paikassa...
Spyrre:
Akela tarkastelee yhtäaikaa kiinnostuneena kuin epäluuloisena laitetta sekä useita muita joihin se selvästi on kytkettynä. Siltikin katse seuraa kaapeleita arvioiden, yrittäen päätellä johtaako joku niistä kauemmas, jonnekin jonne he saattaisivat haluta suunnata. Arkynin sanat saavat vastaukseksi uuden mietteliään hymähdyksen mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään kantautuu jostakin rämähdys. Akela säpsähtää ääntä kohti välittömästi jännittyneenä. "Mikä piru... Lisää niitä... laitteita?" hän mutisee, nyökäten sitten rivakasti Arkynille. Hän suuntaa miehen perään, vaikkakin kyräillen varuillaan suuntaan josta ääni oli kuulunut. Ainakin jokin täällä tuntui olevan vielä elossa...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 27, 2020 23:39:28 GMT 3
Sub: Arkyn harppoo rivakasti sivukäytävään. Kelmeät, kituuttavat valot tuntuvat täällä erityisen epävakailta, ja tuon tuostakin ympärillä himmenee tai välähtelee. Sivukäytävässä, johon osa kaapeleista johtaa, häämöttää samanlainen näky: outo kammio, jossa tuntemattomat koneet kohisevat, kolisevat ja nytkähtelevät. Syvemmältä kantautuu metallista jyskytystä, kukaties suurempia koneita.
"Tänne", Arkyn toistaa ja astelee itse ensimmäisenä sisälle. Yhden sivukammion oviaukossa lojuu maahan lyyhistynyt konepalvelija, mutta se ei reagoi heihin mitenkään. Ties miten kauan sitten sekin on kuollut. Mutta oudot koneet ympärillä elävät yhä... Mies seisahtuu hetkeksi kammioon ja luo vaitonaisia, mietteliäitä katseita outoihin, suuriin koneisiin kammion sivustoilla. Metallisia kaapeleita tulee ja menee niistä muihin kammioihin. Kiven läpi kulkee syvä, raskas jytinä. Ilmassa on outoa värinää.
Spyrre: Akela epäröi silminnähden kulkiessaan, mutta seuraa silti. Paikka ei ollut tervetulleeksi toivottava alunperinkään, ja alkoi eittämättä käydä karmivammaksi hetki hetkeltä kun jyskytys kiveä myöten lähestyy. Sarvekas, arpinen nainen astuu miehen perässä kammion ovelle ja kyräilee sisälle. Maassa makaava kone-olento saa epäluuloisen katseen mutta kun se ei liiku hän kääntää huomionsa huonetta kiertäviin koneisiin. "En pidä tästä" hän mutisee viimein tukalasti, pyyhkäisten päätään kädellään kunnes vilkaisee Arkynia joka tutkii laitteita. "...mitä aiot? Luuletko että noista on jotain hyötyä?"
Sub: Arkyn katsahtaa toiseen ja kohauttaa olkapäitään. "Tuskin. En ajatellut alkaa kajoamaan niihin turhan päiten. Se on vaarallista. Kunhan yritän pohtia. Ei täällä turhaan ole näin paljon näitä kapistuksia. Paikalla on siis jokin tarkoitus", hän mutisee lopulta. Hän jää vilkuilemaan ympärilleen vielä hetkeksi. Totta puhuen kammio tuntuu paljon lämpimämmältä, kuin aikaisemmat hiljaiset käytävät - jotka nekin ovat jo paljon lämpimämpiä kuin hyinen maankamara. Jos hänellä vielä olisi takkinsa, kiskoisi hän sitä eittämättä viimeistään nyt pois. Se tosin jäi raadonsyöjien saaliiksi.
Jokin kolahtaa taas kaksikon tulosuunnassa. Vaikea sanoa, tuleeko se jostakin koneesta vaiko jostain aivan muusta. Arkyn vilkaisee vaitonaisesti häilyvään hämärään, ennen kuin osoittaa näennäisen umpimähkäistä, kammiosta poispäin johtavaa käytävää. "Mennään. Emmeköhän saa selville aivan tarpeeksi jos vain jatkamme eteenpäin", mies murahtaa ja harppoo käytävän suuntaan.
Spyrre: Akela näyttää hieman epäluuloiselta toisen ympäripyöreästä vastauksesta, katsahtaen itsekin sitten uudestaan ympärilleen. "En tiedä. Ehkä ne... vievät tuota voimaa johonkin. Saattaa olla.... isompi kone jossain" hän pohtii varautuneesti. Sen enempää hänkään ei osaa sanoa. Ohimennen hän pyyhkäisee jälleen irvistäen päätään sormillaan ja nykäisee takkiaan vähemmän tiukalle. Huone on tosiaan selvästi jo lämpimämpi. Sitten takaa kuuluu uusi ääni. Nainen hätkähtää ja pyörähtää ympäri, jääden tuijottamaan pimeään. Arkynin kehottaessa jatkamaan matkaa hän silmää toista kulmiaan kurtistaen, ennen kuin epäröityään kääntää selkänsä äänelle seuraa eteenpäin. "...luulen että joku seuraa meitä" Akela huomauttaa vaiteliaasti miekkaansa kädessään puristaen.
Sub: Arkyn reagoi toisen sanoihin varsin hillitysti. Hän nyökkää kevyesti ja vastaa sen jälkeen tasaisella äänellä, kuin jatkaisi jotakin yhdentekevää keskustelua: "eittämättä. Kuten sanoin, vaara vaanii näissä paikoissa. Ole valmiina, se saattaa olla jokin hirviö." Arkynilla ei ole miekkaa, jonka kahvalla lepuuttaa kättään. Siltikin hän näyttää astelevan aavistuksen suorempana ja voimallisemmin askelin, kuin hänen koko ruumiinsa olisi iskuun jännittynyt ase. Siltikään hän ei pälyile ympärilleen tai pysähdy kuuntelemaan tai odottamaan - ei osoita mitään merkkiä, mikä saisi hänet näyttämään ainakaan saaliilta.
Kammion takaa paljastuu toinen samankaltainen. Lisää kuolleita konepalvelijoita siellä täällä. Nopealla vilkaisulla näitä outoa, kuolleiden ja elävien koneiden kammioita näyttää olevan ympärillä paljon. Eivätkä he voi tehdä muutakaan kuin jatkaa, kaikesta huolimattakaan. Seuraava kammio paljastaa jotakin erilaista. Sen keskellä on suuri reikä lattiassa. Siihen luikertaa useista suunnista pitkiä kaapeleita, jotka katoavat reunan ylitse.
Arkyn astuu varovasti lähemmäs kuilun reunaa. Hänellä ei ole enää lamppua, mutta nopeakin vilkaisu paljastaa, että se olisi turha; kaukana alapuolella häämöttää valoa, mutta pudotus on pitkä eikä silmä erota juuri muuta kuin epämääräisen tilan. "Tämä jatkuu ties miten pitkälle", mies mutisee. Oudot tunnelit jatkuvat ties miten syvälle maan sisuksiin. Kuin jokin käsittämätön hulluus olisi ajanut paikan rakentajia kaivautumaan yhä alemmas...
Spyrre: Arkyn saa jälleen kyseenalaisen katseen osakseen rauhallisesta asennoitumisestaan. Akela kirskauttaa hampaitaan ja vilkaisee kireästi olkansa ylitse mutta nyökkää silti. Hän ei pitänyt siitä että jotakin tuntematonta kärkkyi hänen selkänsä takana näin. Nainen keskittyy kuuntelemaan taakseen eikä heti laittanut merkille kaikkia yksityiskohtia kammiosta johon he astuvat. Huomatessaan kuitenkin valtavan montun hän seisahtuu epäluuloisena. Mihin ikinä tämä kuilu veikään, se oli aivan liian syvä hänen makuunsa. "Mitä kirottua ne oikein tekivät täällä" hän töksäyttää, haluamatta kuitenkaan tulla liian lähelle. Sen sijaan Akela vilkaisee jälleen kireästi taakseen. "...meidän pitäisi jäädä odottamaan, jos sieltä on tulossa jotain. Voimme yllättää sen ennen kuin se on niskassamme" nainen sihahtaa kätensä miekan kahvaa puristaen.
Sub: "Harva osaisi todella vastata tuohon kysymykseen. Muinaisten teot ja pyrkimykset ovat mysteeri, jota lukemattomat mystikot, velhot ja viisaat ovat hamunneet. Harva heistä on ymmärtänyt heistä mitään - vielä vähemmän kuin siitä, miten heidän luomuksensa toimivat", Arkyn vastaa toiselle. Hän silmäilee vaitonaisesti, melkeinpä synkeästi maan syvyyksiin kurottavaa kuilua. Kuin se olisi jokin kammottavan tuhon tyyssija - kuin hän tietäisi aivan liikaakin sen luonteesta.
Toisen sanat saavat Arkynin havahtumaan. Hän vilkaisee naiseen, ja nyökkää sitten synkeästi ja katsahtaa ympärilleen. Seiniä myöten ammottaa oviaukkoja, joiden takana häämöttää pieniä, outojen koneiden täyttämiä sivukammioita. "Väijytetään ne tuolta käsin", mies tokaisee ja osoittaa umpimähkäistä oviaukkoa. Toisen puheissa on eittämättä perää, kohtaamista on turha pitkittääkään...
Spyrre: "Tuskin ainakaan mitään hyvää" Akela mutisee kireästi pohdiskeluihinsa, mutta vaikka heittääkin pohtivan katseen kohti miestä on hänen huomionsa kiinnittynyt jo melkoisesti konkreettisempaan uhkaan. Perässä kärkkyvä mystinen seuraaja kuumottaa hänen niskaansa ja nainen nyökkääkin terävästi toisen ehdotukseen. Tuntuu huomattavasti vähemmän epämukavalta kääntyä ympäri kuin odottaa näkymättömän hyökkäystä ja Akela luikkii käytävän varjoihin. Hän kumartuu hieman seinän viereen ja jää odottamaan jännittyneenä, asetta puristaen.
Sub: Arkyn seuraa Akelaa, kyyristyen itsekin sivukammion hämärään. Oudot koneet humisevat ja jyskyttävät ympäri ahdasta kammioita, tarjoten hyvän suojan jonka takaa väijyä outoja takaa-ajajia. Arkyn tulee ohimennen sysänneeksi jälleen yhden maassa lojuvan, liikkumattoman konepalvelijan syrjään tieltään. Sen ruho ei reagoi mitenkään hänen saappaaseensa. Kaksikon ei tarvitse odottaa pitkään. Pian, yllättäen, kuilukammioon luikkii outoja hahmoja. Häilyvässä valossakin on helppo nähdä, ettei kyse ole ainakaan mistään ihmisestä... mutta ei myöskään tavallisesta erämaan pedosta. Ensin kammioon luikkii yksi. Se pysähtyy kuilun lähelle ja pälyilee ympärilleen. Sen liikkeet ovat nopeita ja nytkähteleviä. Se liikkuu kahdella jalalla, mutta ei pystyssä, vaan kyyryssä, kuin jokin epämuodostuma painaisi sen kelmeää ruumista nelin kontin. Epäluuloisesti liikkuva pää pyyhkii sinne tänne, ja sen pyyhkäistessä sivukammiota kohti näkyviin ilmestyvät oudot, eläimelliset kasvot. Kuin jollakin oudolla pedolla. Silti sen silmissä on pahantahtoista valppautta. Nälkäistä kiirettä. Hirviö pysähtyy kuilun reunalle. Se pälyilee puolelta toiselle ja nuuskii ilmaa. Sen kädet ovat pitkät ja päättyvät teräviin kynsiin, jotka raapivat hermostuneesti kivistä lattiaa. Se selvästikin etsii vihiä siitä, mihin äskeiset tunkeilijat ovat kadonneet.Otuksen perässä kammioon luikkii kourallinen samanlaisia. Arkyn laskee neljä muuta nopeilla, vaivihkaisilla vilkaisuilla. Ne säpsähtelevät toisiaan ja paljastelevat pitkiä, teräviä hampaita, mutta samaan aikaan ne ovat siltikin hyvin hiljaisia. Varuillaan, valppaina. Hirviöt levittäytyvät kammioon, kuin yrittäisivät haistella mihin niiden saalis oikein on mennyt. Sillä saalista ne selvästi etsivät...
Spyrre: Odottaminen hiljaa hämärässä koneiden jyskytyksessä kiristi hermoja itsessään, mutta ainakaan sitä ei tarvitse tehdä kauaa. Akela valpastuu entisestään kun äskeiseen kammioon viimein luikkii jotakin... jotakin, jonka olemuksesta hän ei ole alkuunkaan varma. Se ei ainakaan ole minkäänlainen peto jonka hän on nähnyt aiemmin ja nopeasti ensimmäisen jäljessä seuraa joukko muita. Nainen irvistää mielenosoituksellisesti näylle. On karmivaa kuinka vikkelästi ja äänettä otukset liikkuivat. Onneksi he olivat kuulleet ne aiemmin... Akela puristaa miekan otteeseensa ja luo Arkynin suuntaan ärhäkän katseen. Hirviöt saalistivat heitä, siitä ei ole epäilystäkään. Nainen odotti varjoissa että yksi muotopuolista pedoista liikkuu lähemmäs, ennen kuin sihahtaa ja hyökkää esille iskien miekkansa päin otusta. Kaiketi tämä luotti melkoisesti yllätyksen voimaan... jos ehti miettiä niin pitkälle.
Sub: Piileskelevä kaksikko hyökkää yhdessä kohtalokkaassa hetkessä - joko toistensa liikkeet aavistaen tai soturin ja tappajan vaistojen paljastaessa kummallekin parhaan hetken yhtä aikaa. Joka tapauksessa he harppaavat piilosta kuin toistensa varjoina, ja yhtäkkiä saaliit muuttuvat saalistajiksi.
Lähin hirviö ehtii pyörähtää Akelaa kohti ja päästää ilmoille korvia särkevän kirkaisun, ennen kuin naisen miekka pyyhkäisee sen kurkun poikki ja kaataa sen sivuun veren ryöpytessä. Heti perässä seuraa Arkyn, harpaten naisen ja kuolevan pedon ohi voimallisilla, kuolettavilla askeleilla. Toinen lähellä olleista hirviöistä käännähtää miestä kohti samalla hetkellä, kun hän on sen kimpussa. Ne eivät tosiaan ole hitaita, eivätkä ne epäröi. Arkyn näkee jo, miten kammotuksen koko pää vaikuttaa avautuvan valtavaksi, hirvittävien hampaiden täyttämäksi kidaksi. Ja samassa hetkessä hänen saappaansa, raivokkaalla voimalla ajettu, sulkee sen murhaavan rusahduksen saattelemana. Haavoittunut hirviö horjahtaa, mutta mies ei anna sille mahdollisuutta toipua tai käydä vastarintaan. Hän ajaa nyrkkinsä voimalla sen päähän ja kurkkuun, runtelee sitä nopeilla iskuilla jotka murskaavat sen vastustelut heti alkuunsa ja syöksevät sen maahan. Isku toisensa jälkeen moukaroi sitä, kunnes se kaatuu.
Kammio täyttyy kammottavasta ulinasta ja kirkaisuista. Muut hirviöt eivät epäröi hetkeäkään. Ne loikkaavat suoraan kaksikkoa kohti. Niiden silmät ovat sameat, kukaties melkein sokeat, mutta siitä huolimatta niistä näkyy mielipuolinen, riivattu tuijotus. Nälän ja hulluuden riivaama, kammottava tuijotus. Ne aikovat tappaa tai kuolla kaikella voimallaan, kynsillään ja hampaillaan...
Spyrre: Oli leukojaan louskuttava otus kuinka ruma ja kammottava hyvänsä, tämä sentään oli uhka jonka suhteen Akela tiesi mitä tehdä. Veri suihkuaa teutaroivasta otuksesta kun se kompuroi kouristellen ja raajoillaan hosuen maahan samalla kun nainen harppaa äristen kauemmas tästä. Arkyn on jo käynyt käsiksi toiseen hyvin kirjaimellisesti, eivätkä muut pedot jääneet ihmettelemään. Jos ne yllättyivät äskeisestä eivät ne ainakaan kavahtaneet...
Seuraava hirvitys hyökkää jo kohti vaikka tämän verta vuotavan toverin ruho tuskin on edes lakannut sätkimästä. Akela ähkäisee ja ehtii täpärästi harpata tarpeeksi taaksepäin vetääkseen miekkansa eteensä kun kita jo tavoittelee häntä, ja nainen survaisee miekkansa suoraan sisään. Otus päästää kurluttavan rääkäisyn ja sylkee verta, mutta syöksyä tämä ei pysäytä. Se saa hänet kompuroimaan ja pedon kynnet harovat häntä, repien paksuun takkiin rumia repaleita. Akela kiroaa ääneen ja paiskaa otuksen miekastaan vääntäen sivuun. Hän kiskaisee terän irti saaden aikaan lisää tuskaista kirskunaa ja korinaa, mutta peto ei ole vielä kuollut. Sen sijaan sillä on vielä tovereita, eivätkä ne odota kiltisti vuoroaan. Toinen loikkaa jo kohti pakottaen hänet ottamaan kiroten etäisyyttä samalla sohien petoa kauemmas. Ne olivat kirotun vikkeliä, eikä hänen kylkensä sallinut naisen vieläkään liikkua niin nopeasti kuin hän olisi halunnut.
Sub: Arkyn pyörähtää ympäri murtamansa pedon yllä, kohottaen käsiään valmiiksi hyökkäykseen. Toinen hirviö loikkaa toverinsa yli ulvoen, leuat louskuen ja pitkät kynnet sohien. Arkyn ei epäröi. Hän survaisee nyrkkinsä pedon rintaan suoraan lennosta. Iskun voima saa luut rutisemaan... mutta sitkeä, häijy hirvitys puskee sen lävitse. Sen kurkusta karkaa korahdus, mutta siitä huolimattakin se vääntäytyy nyrkin ohitse ja tarraa mieheen pitkillä, raatelevilla kynsillään.
Arkyn ärähtää. Mutanttipedon kynnet raastavat hänen selkäänsä. Sen leuat täyttävät jo hänen näkökenttänsä, mutta viime hetkellä hänen kätensä pyyhkäisee kiinni hirviön yläleuasta. "Älä yritä!" Arkyn ärähtää. Hän kiskaisee mutantin pään sivuun voimalla, pakottaa sen pois linjasta. Sen mätä, kuuma hengitys pyyhkii hänen ylitseen, ja se yrittää sohia kynsillään hänestä otetta.
Purren hammasta, tuimana, Arkyn raahaa pedon päästä pidellen maahan. Sen hampaat lousuvat hänen sormiaan vasten, saavat veren norumaan haavoista, mutta seuraavassa hetkessä hänen toinen kätensä saa otteen alaleuasta. Hirviö rimpuilee, huitoo kynsillään, ravistelee päätään. Mies ja peto rimpuilevat puoliksi maassa, vääntävät ja rusentavat toisiaan verisesti...
Spyrre: Akela ei ehdi suuremmin pitää silmällä Arkynin rujoa vääntämistä vastustajansa kanssa joutuessaan itse kamppailemaan pitääkseen nopean, verenhimoisen otuksen irti itsestään. Se louskuttaa ja hakee paikkaa josta livahtaa hänen miekkansa terän ohitse, nykien ja loikkien sinne tänne kuin vihainen, ruma näätä. Nainen ärisee kirouksia hirviön niskaan sivaltaessaan tätä aina tilaisuuden saadessaan mutta onnistumatta saamaan aikaan kuin pintahaavoja. Lopulta hänen arviokykynsä lipsahtaa ja peto syöksähtää terän alta. Se vetää ruman avohaavan mutantin niskaan mutta otus ei edes välitä loikatessaan koko painollaan kohti. Akela älähtää ja kiskaisee hätäisesti käsivartensa louskuttavien leukojen tielle. Hampaat pureutuvat syvälle - ja läpi - paksun takin nahasta saaden naisen irvistämään. Hän huojahtaa taaksepäin lattialle raskaasti, tempoen takkiin kaikilla raajoillaan otetta harovaa hirviötä. Hän potkaisee tätä rujosti kerta toisensa jälkeen ja viskaa tämän sitten sivuun ylitseen kun pedon ote hellittää, kömpien puuskuttaen jaloilleen.
Sub: Hirviö rimpuilee ja ärisee Arkynin otteessa, mutta lopulta Arkyn on se, joka puristaa hirviön elämää käsissään. Ärähtäen hän lopettaa sen. Leukojen ympärille puristuneet kädet vääntävät, ja hirviön leuat rusahtavat kammottavalla tavalla. Se päästää korisevan, kurluttavan ulahduksen, kun sen pää näyttää leviävän kahtia.
"Takaisin syvyyksiisi", Arkyn pihisee synkeästi. Hän luo petoon yhden ainoan tuiman katseen, ennen kuin paiskaa sen vieressä häämöttävän kuilun reunan ylitse. Hirviö katoaa ulvoen syvyyksiin. Arkyn ei katso sen perään, vaan pyörähtää jaloilleen kädet veressä.
Yksi nopea vilkaisu kertoo, ettei koetus ole vielä ohitse. Arkynin huulilta karkaa uusi, entistä ärhäkämpi ärähdys, kun hän harppaa kohti Akelaa ja mutanttia, jonka kanssa tämä yhä painii elämästä ja kuolemasta...
Spyrre: Akela kiroaa kömpiessään ähkien polvensa varaan, samalla kun kauemmas paiskattu hirviö pyörähtää myös ylös... ikävä kyllä melkoisesti nopeammin kuin runnottu nainen. Hetkessä se on jälleen jaloillaan haavoistaan huolimatta ja loikkaa uudestaan. Tällä kertaa hän sentään oli saanut silmänräpäyksen enemmän aikaa. Akela kiskaisee miekkansa kohti otusta eikä tämä ehdi kunnolla tajutakaan kun terä uppoaa sen rintaan tämän oman hyökkäyksen voimasta. Se ulvahtaa singotessaan uudestaan hänen niskaansa ja kumoten naisen alleen, jääden huitomaan ja louskuttamaan. Akela rimpuilee vääntääkseen haavoittuneen hirmun sivuun, mutta mokoma on sitkeä.
Sub: Arkyn on hetkessä vielä raivoavan taistelun keskellä. Akela on jo tappanut hirviön, mutta se ei ole tajunnut sitä vielä - tai sitten se aikoo edes kostaa ennen kuolemaansa. Joka tapauksessa hän ei epäröi. Miehen veriset kädet työntyvät keskelle hirvittävää kuolonkamppailua, ja hän kiertää ne mutantin kurkun ympärille, kiskoen väkipakolla sen louskuttavat leuat kauemmas naisesta.
"Olet jo kuollut, kurja!" Arkyn puuskuttaa riuhtoessaan hirviötä ilmaan. Se yrittää tarrata mieheen takanaan, ja sen kynnet raapivat hänen jo raastettua selkäänsä. "Lopeta se!" hän ärähtää kiljuvan pedon ylitse naiselle, jonka miekka törröttää yhä hirviön rinnassa. Pideltynä, ylös pakotettuna se tuskin vaatii yhtä kunnollista vääntöä ja survaisua enempää...
Spyrre: Akela ei ehdi kamppailunsa keskellä tajuta Arkynia ennen kuin mies on jo tempaissut huitovan pedon ylös hänen yltään. Se hosuu ja teutaroi kuitenkin vielä, kukaties kuolinkamppailuissaankin vielä verenhimonsa ajamana. Nainen ei tarvitse montaa kehotusta saadessaan aavistuksen tilaa hengittää sekä ennen kaikkea käyttää asettaan paremmin. Akela sähähtää ja ponnistaa rusauttaen miekan koko voimallaan ylös syvemmälle riehuvaan elikkoon, tämän sohivista kynsistä piittaamatta. Se kirahtaa ja jäykistyy, mutta nopeasti sen raivokkaasta tempomisesta alkaa viimein loppua voima. Nainen survaisee asetta vielä kerran kuin varmistaakseen, kunnes onnistuu viimein vetämään tukalasti henkeä kaiken alla. Viimeinenkin peto taitaa olla maassa...
Sub: Terä runtelee hirviön sisuksia. Sen kiljunta kohoaa tuskaiseksi rääkynäksi, kunnes katkeaa veren ja sapen ryöppyyn. Sätkivä, kouristeleva mutantti oksentaa raastetut sisuksensa ulos, ja Arkyn riuhtaisee sen syrjään naisen yltä. Hirviö rojahtaa kouristellen maahan. Se yrittää huitoa, sohia, taistella jollakin ilveellä kuolemaansa vastaan. Mutta veri ryöppyää sen rinnasta ja kidasta, ja nopeasti se alkaa veltostua.
Arkyn luo puuskuttaen synkän katseen kuolevaan mutanttiin, ennen kuin ojentaa kätensä Akelaa kohti. Se on verinen, repaleiden ja raapaleiden peitossa. "Ylös siitä, nyt ei ole hyvä hetki jäädä maahan makaamaan", mies tokaisee napakasti toiselle.
Ja kuin sanojen esiin manaamana kohoaa jostakin ympäriltä kauhistuttava kiljuna entistäkin voimakkaampana...
Spyrre: Viimeisen hirviön suostuessa kuolemaan Akela jää vetämään hetkeksi henkeä ennen kuin alkaa taas haparoida hieman huterasti jalkoja alleen. Hän joutuu hakemaan tukea lattiasta kädellään joka on liukas niin verestä kuin ties mistä muustakin saastasta. Arkynin tokaisu saa hänet nostamaan katseensa ja nainen ojentaa manaten omankin varsin likaisen kätensä. "Olisi pitänyt olla nopeampi" hän ähkäisee turhautuneena, kunnes säpsähtää ja jännittyy uudestaan kun villi kiljunta jostakin kajahtaa pimeästä. Otukset eivät selvästikään olleet kaikki tässä... "Olisihan se pitänyt arvata että... niitä on... lisää" Akela töksäyttää ponnistaessaan jaloilleen ja heittää nopean katseen ympärilleen. Oli parasta liikkua...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 29, 2020 23:02:10 GMT 3
Sub: Arkyn ei jää ihmettelemään tai kauhistelemaan. Hän kiskaisee Akelan jaloilleen ennen kuin osoittaa jo kohti yhtä kammiosta vievää käytävää - yhtä monien joukossa. Loppujen lopuksi on vaikea sanoa, mistä suunnasta ympärillä kaikuva ulvonta edes kuuluu, mutta hän ei selvästikään ole aikeissa jäädä odottamaan ja katsomaan. "Tule. Aika juosta", mies tokaisee yksioikoisesti ja harppaa matkaan.
Hiljaisten, kuolleiden tunnelien hirviöt eivät aikaile sen enempää. Huudot eivät ehdi kaikua montaakaan hetkeä, ennen kuin ne jo tulevat; lauman lukemattomat juoksuaskeleet kaikuvat pimeydestä, ja valoon, kaksikon perään, rynnistää useita hahmoja. Ne ovat nopeita ja ketteriä, ja niiden ajojahti on vimmaista ja riivattua - kuin niitä ajaisi kammottava nälkä tai raivoisa hulluus...
Spyrre: Akela irvistää kun hänet kiskaistaan jaloilleen, mutta ei myöskään viivyttele. On helppo nähdä että nyt on kiire, eikä aikaa pohtia tarkemmin edes sitä minne juosta ole. Hän heittää villin katseen ympärille yrittäen hahmottaa mistä pedot ovat tulossa kunnes juoksee nilkuttaen Arkynin jälkeen. Missä hyvänsä oli parempi kuin täällä. "Toivoin että edes raadot harhauttaisivat niitä..." nainen ähkäisee juostessaan manaten.
Sub: Arkyn juoksee nopeasti ja voimalla, kuin peto - mutta hidastaa äkkiä vauhtiaan. Akela on haavoittunut ja huonokuntoinen muutenkin, paljon pahemmin kuin hän ainakin. Eikä hän selvästikään ole aikeissa jättää toista oman onnensa nojaan. "Ovat todennäköisesti saaneet järsiä toistensa jäänteitä jo aivan tarpeeksi! Suu kiinni ja juokse, tai ne saavat pian vaihtelua!" Arkyn ärähtää. Se ei tosin muuta sitä tosiasiaa, ettei hän kiirehdi yhtään sen enempää.
Ympärillä kaikuu painajaismainen melu. Sivukäytävistä ryntää rujoja hirviöitä, jotka melkeinpä saavat tarrattua pakenijoihin. Ympärillä vilistävät oudot kammio, joissa koneet rutisevat, kolisevat ja iskevät outoja energiapurkauksia. Mutta heidän takanaan, ja kummallakin puolella ympärillään, ulvovat nälkäiset pedot. Kaikesta päätellen ne ovat saartamassa kummaltakin puolelta...
Spyrre: Sarvekas nainen pihisee jotakin epäselvää juostessaan, pystymättä juuri tähän hätään parempaankaan. Hän ei todellakaan ole parhaassa kunnossaan, eikä äskeinen yhteenotto parantanut tilannetta. Silti, takaa-ajajat eivät kyselleet tai suoneet armoa eikä hän sitä odottanutkaan. Akela keskittyi juoksemiseen ja ympäristö hukkui varjoihin ja kaoottiseen meluun. Hän ei tiennyt missä he enää juoksivat, ja petojen ääniä tuntui kuuluvan jo kaikkialta. Vaistot rääkyivät että he olisivat pian saarroksissa... mutta niitä oli jo liikaa vain vastaan otettavaksikaan...
Sub: Arkyn juoksee, ja pidemmän päälle tarraa jo Akelaa kiinni hartiasta pitääkseen huolen, ettei toinen ainakaan jää jälkeen. Mutta vaikka hän tukee tätä, vaikka kammiot tuntuvat vilisevän loputtomina ohitse, pedot saavuttavat. Mies ärähtää ja iskee hirvittävällä, murskaavalla nyrkillä tielle rynnänneen mutantin sivuun. Mutta toinen saa heti repäistyä hänen selkäänsä uuden aukinaisen haavan.
"Ne saavuttavat... tuntevat nämä surkeat kolot paremmin!" Arkyn puuskuttaa. Siinä missä he joutuvat kuluttamaan silmänräpäyksiä reitin etsimiseen ja suunnan vaihtamiseen, lauma ympärillä tietää tarkalleen miten heitä saalistetaan. Ne ovat joka puolella, edessä ja takana.
Mies heittää ympärilleen villejä katseita ja on jo vähällä rynnätä suoraan alas valtavaan kuiluun, joka ammottaa kammion lattiassa. Viime hetkellä hän kiskaisee itsensä (ja Akelan) ärähtäen pysähdyksiin ja harppaa kiertämään - vain nähdäkseen miten pedot rynnistävät jo siltä puolelta kammioon.
... kuten ne rynnistävät toiseltakin puolelta.
Spyrre: Haavoittunut nainen olisikin luultavasti jäänyt jo jälkeen tai kompuroinut ilman saamaansa apua, mutta takaa-ajajat eivät olleet hellittämässä kun saalis oli jo lähes niiden hampaissa. Hän puuskuttaa ja juoksee, yrittäen pitää jalkansa liikkeessä samalla kun puristaa miekkaansa kädessään. Saalistajat ovat nopeita ja yrittävät onneaan tilaisuuden saadessaan ja hänkin joutuu iskemään teränsä varjoista ilmestyvään rujoon hahmoon, ehtimättä kuitenkaan hidastaa. Kuitenkin tilanne alkoi näyttää pahalta. Arkynin huuto osoittautuu todeksi, ja siinä missä he juoksivat summanmutikassa pedot tiesivät täysin mitä tekivät. Akelakaan ei huomaa äkkiä eteen ilmaantuvaa kuilua ennen kuin mies äkkiä kiskaisee heidät pysähdyksiin aivan reunalla. Hän päästää yllättyneen huudahduksen ja on vähällä kompastua, joutuen kuitenkin kompuroimaan liikkeelle samantien. Mutta paikkaa paeta ei enää löydykään niin helposti. Akela sihahtaa kireän, hätäisen kirouksen. "Niitä... on kaikkialla! Meidän täytyy vain... ottaa ne vastaan tässä!" hän ähkäisee, kiskaisten puuskuttaen miekkansa eteensä.
Sub: Arkyn ärähtää ja kiskaisee Akelan puoliksi taakseen, huusipa nainen mitä huusi. Hän heittää nopean vilkaisun hirviöiden laumaan, joka rynnistää kidat auki heitä kohti. Äänistä päätellen niitä tulee myös takaa. Ja sitten hänen katseensa laskeutuu kohtalokkaasti kuiluun heidän edellään. "... ei tässä juuri vaihtoehtoja ole!" mies ärähtää, ja tarraa äkkiä kiinni naisesta huomattavasti tiukemmin. Hän harppaa jo kohti reunaa, kuin aikoisi tosiaan loikata sen ylitse...... ja yhtäkkiä jokin räjähtää keskelle kaikkea. Valtava, epäinhimillinen, groteski kammotus. Se syöksyy jostakin sivutunnelista paiskoen mutanttien rääkyviä ruhoja tieltään ja iskeytyy keskelle niiden massaa. Arkyn ei erota, mikä se todella on. Kaikki tapahtuu kammottavan nopeasti ja hirvittävällä, verisellä raivolla. Hän saa vaikutelman jostakin valtavasta, hirviömäisestä, monijalkaisesta massasta. Valtavista kidoista - ja aivan liian älykkäästä, terävästä katseesta. Valtava hirviö raatelee ja repii ja karjuu. Mutantteja lentää sen tieltä sinne tänne. Loput rääkyvät ja kavahtavat sen tieltä... jopa nekin, jotka puskevat kaksikon takaa heitä kohti. Kukaties ne ymmärtävät ajoissa sen karjaisujen merkityksen - tai kaltaistensa kuolinkiljaisut. Arkyn jähmettyy kuilun reunalle. Uusi, kammottavampi hirviö tuhoaa ja tappaa, värjää kammiota verellä ja kuolemalla... mutta vielä tällä hetkellä se tappaa heidän kimpussaan olleita hirviöitä, ei heitä. Tällä silmänräpäyksellä heillä on aikaa harkita tekojaan...
Spyrre: Akela valmistautuu hyökkäykseen (tai luultavaan kuolemaan) koko eläimellisen adrenaliininsa vimmalla, koko keho jännittyneenä ja tiukasti asettaan puristaen. Hän keskittyy petojen ryöppyyn niinkin kovasti ettei ehdi tajuta mitä Arkyn tarkalleen aikoo ennen kuin mies äkkiä tarttuu häneen ja kääntyy ympäri, kohti kuilua. "Mitä sinä nyt--!" hän älähtää, ehtimättä kuitenkaan itsekään sitä pidemmälle kun tilanne sai uuden kammottavan käänteen. Hänellä ei ollut aavistustakaan mikä rynnisti pimeästä keskelle pienempiä petoja mutta se minkä hän ehti nähdä oli silti paljon suurempaa ja kammottavampaa kuin jopa groteskit mutantit heidän kintereillään. Ja mikä se olikaan, se iski armotta keskelle rääkyviä otuksia. Sarvekas nainen jähmettyi typertyneenä ja kauhistuneena, kunnes pienellä viiveellä ehti tajuta suuren, monikitaisen hirviön keskittyneen muualle. "Se... ei ole huomannut meitä! Häivytään!" hän henkäisi nykäisten Arkyniä hätäisesti käsivarresta kohti käytävää kauempana otuksesta. Kukaties livahdus onnistuisi keskellä tätä kaaosta.
Sub: Kammottavan, valtavan hirviön väkivallassa on jotakin groteskin lumoavaa. Hetkeksi Arkyn unohtaa koko tilanteen katsoessaan sen kammottavaa työtä. Se repii ruumiita kappaleiksi, raastaa kiljuvia ja rääkyviä mutantteja elävältä, tuhoaa ja runtelee enemmän kuin mitenkään syö. Totta puhuen sen valtava kita ahmaisee vain murto-osan niistä. Se ei tapa elääkseen, vaan tappaakseen.
Akelan hätäinen huudahdus saa Arkynin havahtumaan. Hän heittää nopean vilkaisun Akelaan ja tunneliin, ennen kuin nyökkää ja harppaa kohti sivutunnelia. "Juokse! Juokse äläkä katso taaksesi! Se on demoni eikä mikään mutantti!" mies ärähtää tavalla, jonka pitäisi kukaties merkitä jotain. Hänelle se ainakin selvästi merkitsee.
Spyrre: Akelalla tuskin on täyttä käsitystä siitä mitä toinen tarkoitti sanalla, mutta ainakaan hän ei jää kyseenalaistamaan sitä. Hän rynnistää kompastellen paniikissa teutaroivien hirviöiden ja saastaisen kivilattian poikki kohti käytävää, miekkaansa puristaen mutta enemmänkin kouristuksenomaisesti. Heidän takaansa kuuluvat kammottavat äänet saavat hänet vilkaisemaan olkansa yli Arkynin varoituksestakin huolimatta ja näky rehellisesti saa hänet katumaan nopeasti. Teurastus on groteski, sekä täysin järjetön. Mikä ikinä hirviö olikaan, se repi tiensä säälittä läpi pienemmistä pedoista ja hän saattoi olla kiitollinen vain siitä että se oli kiinnostuneempi niistä kuin heistä. Sarvekas nainen keskittyi jälleen juoksemaan arpiset kasvot kalvenneina ja kompuroi käytävän varjoihin edes miettimättä mitä siellä odotti. Sillä tuskin olikaan väliä nyt.
Sub: Käytävä on vain muutaman pitkän harppauksen päässä sivulla. Mutta nekin harppaukset on otettava pakenevien, sekopäisten mutanttien ohitse, tönien ja puskien niitä pois tieltä. Arkyn ei tosin epäröi tehdä juuri niin. Hän harppaa ärähtäen edelle ja tarraa kiinni lähimpään kiljuvaan hirviöön. Se paiskautuu sivuun voimalla, ja toinen kaatuu heidän tieltään pelkällä raskaalla iskulla.
Vain muutama pitkä harppaus ennen turvaa. Ja siltikin niiden aikana Arkyn ehtii nähdä aivan liikaa. Demoni raastaa päätä irti rääkyvältä, veriseltä mutantilta. Ja äkkiä se tuijottaa suoraan heihin. Hetkeksi hän katsoo sitä suoraan silmiin. Siellä ei odota mikään hullun hirviön himmeys, vaan kammottava, terävä, pahansuopa järki. Hän näkee sen katseen... ja se on nälkäinen jollekin muulle.
Demoni viskaa mutantin sivuun ja päästää kammottavan, ulvovan huudon. Jollakin tapaa se kuulostaa melkein naurulta. Arkyn ei ehdi miettiä enempää, hän juoksee.
Kammottavat, hirvittävän lujat äänet heidän takaansa riittävät kertomaan, että demoni lähtee perään. Tunneli kaikuu epäinhimillisestä naurusta ja hirvittävän monien jalkojen paukkeesta...
Spyrre: He raivasivat tiensä käytävän suulle mutanttien lauman lävitse. Akela oli vähällä kompastua sivuun ja heidän jalkoihinsa paiskattuun petoon mutta onnistui loikkaamaan täpärästi tämän ylitse ja kiirehti eteenpäin. Kuitenkin äkkiä heidän takaansa teurastuksen seasta kantautui uusi, entistä kammottavampi ääni. Nainen kavahti ja heitti uuden hätäisen katseen kammioon. Suuri, hirvittävä otus tuijotti suoraan heihin... ja puski sitten läpi pienemmistä pedoista, paiskaten repimänsä saaliin otteestaan. Sillä oli selvästi uusi kohde. Akela päästi väkisinkin kauhistuneen äännähdyksen ja pyörähti uudestaan ympäri rynnistääkseen käytävään niin rivakasti kuin saattoi. "Se--- miksi se-- Juokse! Nopeammin!" hän onnistui töksäyttämään typertyneesti paetessaan. Saattoi tosin olla kyseenalaista kuinka hyvin tätä olentoa saattoi paeta sen omissa käytävissä...
Sub: "Koska se ei ole tyhmä ja meissä on parempaa lihaa! Tai koska meistä lähtee uudenlaisia ääniä!" Arkyn puuskuttaa. Tämä viimeisin uhka tuntuu saaneen hänenkin asenteensa kääntymään itsepintaisesta määrätietoisuudesta puhtaaseen selviytymistarpeeseen - tai ainakin Akelan selviytymistarpeeseen. Joka tapauksessa hän tuntuu tietävän mikä se on... ja että sen kanssa ei leikitä.
Demoni jahtaa heitä. Käytävä kaikuu naurua ja kakofonista potkivien jalkojen rapinaa. Kaikesta päätellen sillä on jalkoja kuin hämähäkillä... mutta mitään muuta hämähäkkimäistä siinä ei varmasti ole. Se nauraa ja louskuttaa leukojaan kuin tietäisi niiden kirvoittavan takaa-ajettavissa vastakaikua. Mikä pahinta, otus saavuttaa. Se on kammottavan nopea, ja sen jalkojen takova epärytmi lähestyy.
Äkkiä koneiden täyttämät kammiot jäävät taakse, ja kaksikko pakenee jälleen tyhjiä, autioita kammioita myöten. Se on tosin hyvin laiha lohtu juuri nyt...
Spyrre: Arkynin vastaus ei suo ainakaan minkäänlaista lohtua. Akela heittää suurisilmäisen katseen ehtimättä kuitenkaan vastata kompuroidessaan entistä villimmin eteenpäin. Tässä otuksessa oli jotain minkä kanssa hän ei olisi halunnut joutua tekemisiin... ei ainakaan nyt, jo valmiiksi runneltuna ja revittynä. Alkoi vain vaikuttaa siltä että vaihtoehtoja ei välttämättä ollut. Mikä hirvitys ikinä olikaan, se oli nopea. Nainen puristi miekkaansa entistä tiukemmin, aivan vain demonin äänet ja jalkojen rapina saavat selkärangan hyytymään. Kysymys kaiketi oli, kuinka kauan hän jaksaisi juosta? "Etsitään jotain... mihin se ei mahdu" nainen sihahtaa hengityksensä lomasta. "....tai sitten täytyy... taistella. Jos se aikoo raadella minut, niin aion laittaa edes hanttiin!"
Sub: "Emme me tuota voita tällä tavalla! Sinussa on reikä ja minä... minä olen vanha, hölmö kiertolainen!" Arkyn ärähtää toisen uhmalle, sylkäisten suustaan yllättävän ärhäköitä sanoja. Ne tosin eivät estä häntä sysäämästä toista eteenpäin entistäkin napakammin. "Pitää... piiloutua. Mutta se näkee meidät", hän puuskuttaa ääneen ajatuksia, jotka pyörivät pahasti kehässä.
Aika tehdä valintoja. Paha kyllä ne kaikki ovat huonoja. Siitä huolimattakin on aika tehdä jotain.
Äkkiä Arkyn tekee valintansa. Hän kiskaisee naisen miekan hämmentävän nopeasti käteensä ja pyörähtää ympäri. Samalla liikkeellä hän tarraa kiinni toiseen ja paiskaa Akelan eteenpäin. Siinä on tarpeeksi voimaa nostamaan tämä jaloiltaan. "Juokse ja piiloudu! Juokse nyt heti! Minä ostan meille hetken aikaa! SInun pitää piiloutua tai se on täysin turhaa!" mies karjaisee taakseen ja kohottaa miekkaa kädessään. Se näyttää naurettavan pieneltä sen kammottavan hirviön rinnalla, joka miehen edessä häämöttää...
Spyrre: "Sitten... sitten se on niin!" Akela ärähtää takaisin ja tekee eittämättä jo omia varsin epätoivoisia laskelmointeja päässään. Hän ei kuitenkaan varautunut siihen mitä toinen suunnitteli. Nainen päästi uuden epämääräisen ärähdyksen kun häntä sysätään eteenpäin mutta se muuttui nopeasti typertyneeksi kun Arkyn äkkiä tempaisi miekan hänen otteestaan. Akela ehti tuskin edes tajuta tätä kun mies jo tyrkkäsi hänet rajusti liikkeelle. "Mitä pirua--!" hän kompuroi tyrmistyneenä ja hengästyneenä, ollen vähällä menettää tasapainonsa. Nainen seisahtui ja pyörähti ympäri silmänsä ymmyrkäisenä tajutessaan mitä Arkyn aikoi tehdä. "Oletko sekaisin?! Enhän minä vain--" hän aloitti mutta empi. Ei ollut vastaanväitettävää etteikö hän olisi ollut huonossa kunnossa nyt. Akela sulki suunsa neuvottomana, kunnes päästi epämääräisen ähkäisyn. "Sinä... katsokin, että... selviät tästäkin! Tai... minä tulen hakemaan!" sarvekas nainen ähkäisi viimein, ja heitettyään vielä viimeisen vastahankaisen katseen nilkutti eteenpäin. Kaiketi hän oli nähnyt Arkynin pystyvän jo tyrmistyttäviin asioihin...
Sub: Loppujen lopuksi ei ole aikaa sen erikoisempiin sanoihin tai tekoihin. Tilanne on äkkiä huomattavan selkeä. Mies, miekka ja hirviö. Ja jos hän haluaisi teeskennellä jotakin jaloa ja suurta, viaton jota suojella. Mutta tässä on kyse miekasta ja hirviöstä... ei, vaan miehestä.
Arkyn kohottaa miekkaa kädessään. Hän heittää Akelan perään vain nopean vilkaisun joka vahvistaa, että tämä tosiaankin tajuaa juosta... niin hyvin kuin pystyy. Sitten hän keskittyy vain edessään olevaan. Demoni rynnistää kohti. Sen leuat ovat valtavat ja sen kielet lipovat ilmaa nälkäisesti. "Surkea epäsikiö! Minä kannan tulta ja kuolemaa!" Arkyn ärähtää. Ja sitten, täysin mielipuolisesti, hän harppaa demonia päin.
Käytävät tarttuvat groteskeista, kammottavista äänistä. Demoni ulvoo ja huutaa tavalla, jota tuskin voisi sanoin kuvailla. Sen äänessä kuultaa kammottava tuho ja kuolema. Groteski tuho. Mutta se ei naura. Jos Arkyn pitää minkäänlaista ääntä, se hukkuu korvat rikkovaan meluun.
|
|