|
Post by submarine on May 15, 2019 17:33:27 GMT 3
Aamuauringon ensimmäiset säteet vasta hivelivät Khorasin suuren satamakaupungin valkeita kattoja, mutta satama kuhisi jo. Niin se teki yleensäkin, kun kalastajat ja satamatyöntekijät heräsivät varhain päivän koetuksiin, mutta tänä päivänä kuhina oli tavallistakin kovempaa. Tänään jälleen uusi laiva nostaisi ankkurinsa jahdatakseen tarujen ja legendojen ihmeitä.
Suuri laiva lepäsi satamassa. Sen valtava runko näytti aamuhämärässä melkeinpä liikkumattomalta, kuin jonkin valtavan meripedon langenneelta ruholta joka ei koskaan enää suuntaisi merelle. Mutta sen köysissä ja mastoissa kiipeili jo merimiehiä kuin syöpäläisiä ja aivan yhtä moni hahmo liikkui kannella tai sen alla. Laivan miehistö teki viimeisiä valmistelujaan lähtöä varten. Alus oli vanha ja arpinen meripeto. Se oli suuri ja kömpelö, todellinen jättiläinen joka oli kuljettanut monia lasteja monissa eri käsissä elämänsä aikana. Se oli palvellut viimeisintä kapteeniaan pitkään, ja hänen käsissään se oli tunnettu Aavevalaana. Nimi oli annettu eteläisten merten kelmeiden, aavemaisesti pimeässä laulavien syvyyksien jättiläisten mukaan ja se palautti mieleen ne vapaat ajat, kun tuo aluskin oli seilannut vapaana niillä vesillä, millä mieli. Mutta ei enää. Nyt Aavevalas palveli eri herroja. Sen kapteeni ei ollut vaihtunut, mutta enää hän ei sanellut mitä vesiä hänen laivansa seilaisi. Aavevalas oli liitetty osaksi Valtakunnan laivastoa. Nyt se purheti keisarin tahdon mukaan - ja aivan pian tuo tahto kuljettaisi sen merten ylitse ryöväämään unohtuneita valtakuntia.
Laivan päällä ja sisällä kuhisi, mutta niin kuhisi sen ulkopuolellakin. Tänä aamuna väkeä oli kokoontunut sankoin joukoin satamaan, ja vellova joukko suorastaan piiritti Aavevalasta laiturin puoleiselta kyljeltä. Heidän joukossaan oli monenlaisia kasvoja; nuoria ja vanhoja, niin ihmisiä kuin muidenkin väkien edustajia. Mutta hämärässäkin heidän joukostaan erotti kahta eri tyyppiä; vähiä tavaroitaan mukaansa pakanneen, lähtöön valmistautuvan väen ja heidät jotka hyvästelivät lähtijöitä tai anelivat heitä jäämään. Lähdön hetki toi mukanaan iloa, surua ja jännitystä, ja jo nyt aamuvarhaisella hälinä ja huudot täyttivät sataman. Satamassa lähtöä odottava väki, monta tusinaa matkustajaa, olivat Aavevalaan todellista lastia. Sen ruuma oli toki täynnä kaikenlaisia varusteita ja tarvikkeita, mutta nämä miehet ja naiset, jotka olivat aikeissa astua laivaan, olivat vähintään yhtä merkittävä ja tärkeä osa sen tuomisista. Sillä vaikka meren takana huhuttiinkin siintävän unohtuneiden valtakuntien loisto ja ihmeet, jotka vain odottivat ottajaansa, ottajia myös tarvittiin. Tämä kaikki oli kasvanut lyhyessä pelkästä haparoivasta, varovaisesta tunnustelusta vahvaksi ja voimistuvaksi jalansijaksi legendaaristen raunioiden keskellä. Siinä ajassa oli ehditty jo hyvin huomata, etteivät rauniot olleet vaarattomia tai antaneet aarteitaan ja ihmeitään helpolla. Eikä Valtakunta halunnut lähettää sotilaitaan mielin määrin merten taakse kuolemaan - ei, kun moni muu tekisi sen heidän puolestaan. Ja niinpä nopeasti oli alettu julistaa lupausta, jota moni ei pystynyt jättämään huomiotta: Kuka tahansa mies tai nainen, vapaa tai rikollinen, rikas tai köyhä, matkaisi legendojen Athariin Valtakunnan siunauksella ja suojeluksessa, ja siellä voisi työllään ja tuskillaan lunastaa itselleen armahduksen - tai ainakin suuren osuuden löytämistään rikkauksista ja ihmeistä, mikäli ei sellaista kaipaisikaan. Atharista palaavat palaisivat sankareina, jotka nauttisivat Valtakunnan ikuista suosiota. Lupaus rikkauksista, legendojen maan ihmeistä ja armahduksista, puhumattakaan sankarin maineesta tai Valtakunnan suosiosta, oli ollut monille vastustamaton kutsu. Ja huolimatta siitä, ettei juuri kukaan ollut todella palannut merten takaa tässä lyhyessä ajassa, ei lähtijöistä koskaan ollut pulaa. Eikä olisi tänäänkään.
Ja niin vellova väkijoukko odotti, että kävelysillat laskettaisiin alas ja he voisivat nousta laivaan. Määräykset olivat tiukat; vain se mitä itse kukin voisi kantaa ja vain yksi laukku, säkki tai muu kantamus, eikä pelkällä valtakunnan armolla matkustaville olisi luvassa muuta kuin yhteinen, välttävä majoitus pitkiksi viikoiksi. Mutta harvempi tässä joukossa seisomista olisi juuri sen enempää tuonut mukanaan muutenkaan. He jättäisivät taakseen vanhan löytääkseen onnensa uudesta maasta... siitä huolimattakin, että moni heistä (etenkin nuoremmista) joutui kääntämään katseensa tiukasti pois anelevan perheensä puolesta. Edessä odottivat vaara ja tuntematon, mutta myös mahdollisuudet.
|
|
|
Post by spyrre on May 15, 2019 18:45:16 GMT 3
Suolainen merituuli puhalsi purevina puuskina massiivisen, runnellun laivan tuntumassa parveilevan väen ylitse. Se toi mukanaan sataman kalamaista hajua sekä yllä kaartelevien lokkien rääkynää joka tuntui omasta puolestaan kuin korostavan vierasta kohti suuntaavien matkalaisten jännitystä ja odotusta. Kun joukko viimein alkoi puolittaisena sekasortona kulkeutua laiturilta ylös ramppia kohti vanhan Aavevalaan kantta, oli näkyvissä eittämättä monia erilaisia seikkailijoita. Osa rymisti eteenpäin ärhäkästi ja itsevarmasti aseita vyöllään, etunenässä, jotkut viivyttelivät järkevän varautuneena vähine matkatavaroineen päästääkseen nämä kaikkein karkeimmat kanssamatkustajansa menemään menojaan ennen kuin tekivät itse samoin paremmassa järjestyksessä. Kukaties tämä olikin se paras taktiikka ellei aikonut liittyä ryntäilijöihin, koska harvalla tuskin oli niin kiire laivaan jossa tultaisiin joka tapauksessa viettämään koko pitkä ja epämukava matka.
Tai niin olisi ainakin luullut. Karski mies ärähti ja puski joukon lävitse etunenään, jättäen jälkeensä epämääräisen, protestoivan älähdyksen. Väki kirosi ja parveili jonkin ympärillä josta seurasi jälleen muutama (jokseenkin matalalta huudettu) "Hei, varokaa nyt vähän!" Lopulta näiden lomasta viimein puski kannelle jotakin lyhyttä ja jokseenkin närkästyneesti puhisevaa. Tämä puristi itseään pidempää, kaiverrettua sauvaa sekä pientä laukkua tiukasti sylissään tömistellessään kyräillen suolaiselle kannelle, joutuen kuitenkin vielä väistämään muutamia ohitse harppovia puolta pidempiä hahmoja. Onnistuttuaan hivuttautumaan sivummalle pahimmasta mylläkästä tämä sai viimein suoristauduttua koko lyhyeen mittaansa, ja vedettyä henkeä. Kaikki tuntui epäilemättä vähintäänkin valtavalta häneen verrattuna ja hetkeksi vaatimattomiin matkakaapuihinsa kääriytynyt, ilmeisestikin nuorehko puolituinen jäi tuijottelemaan niska kenossa ympärilleen. Jännitys kupli rinnassa kaikesta huolimatta, ja tätä oli hetki hetkeltä vaikeampi pitää pinnan alla. Hänen peräänsä ei jäänyt haikeita jäähyväisiä tai anelevia perheenjäseniä, mutta hän ei sallinut askeleidensa epäröidä tämän kaiken edessä.
Samaan aikaan kun seikkailijat parveilivat laivaan kuin lauma karjaa, seurasivat tapahtumia ylhäältä monet silmäparit. Vähäelkeisesti kauempana laitaan nojaili päivettynyt, arpinen hahmo, eittämättä yksi seiloreista. Nainen ei tuntunut piittaavan meren viimasta vaan oli pukeutunut vain väljään tunikaan sekä housuihin, mittaillessaan mitäänsanomattomin ilmein kyytiin tunkevia muukalaisia. Likaisenvaaleat hiukset oli pyyhkäisty huolimattomalle poninhännälle ja jokseenkin ahavoituneet sormet pitelivät tupruttelevaa piippua, mutta vaikka nainen tuntuikin olevan omissa ajatuksissaan tarkastelivat teräksenharmaat silmät silti väkeä valppaammin kuin olisi voinut olettaa. Siltikään hän ei liikkunut vielä ympärillään pyörivästä hyörinästä huolimatta. Vielä ei ollut aika lähteä. Jos hän oli laittanut merkille pienimuotoisen hässäkän rampilla, ei tämä tuntunut ainakaan aikovan puuttua moiseen vaikkakin katse olikin kääntynyt vaivihkaa puolittain tähän suuntaan.
|
|
|
Post by submarine on May 16, 2019 1:35:10 GMT 3
Laivan kävelysillat laskettiin lopultakin, ja innokkaimmat joukosta suorastaan kinastelivat järjestyksestä päästäkseen astumaan kannelle mahdollisimman nopeasti. Kukaties he halusivat varmistaa parhaat mahdolliset paikat itselleen, mutta suurin osa tuskin ajatteli edes niin pitkälle. Yläpuolelta ja sivusta tuota kaikkea seuraava miehistö hymähteli ja tuhahteli tuolle kaikelle. Tietämätön, innokas väki tuskin edes aavisti, mitä edessä odotti; yksikään heistä ei iloitsisi laivalla olemisesta enää parinkaan viikon jälkeen. Kun määränpää vihdoin häämöttäisi, he tuskin kaipaisivat mitään muuta yhtä paljoa kuin tukevaa maata jalkojensa alle. "Älkää tönikö, kurjat! Jokainen teistä pääsee kyllä matkaan! Eikä yksikään teistä ole sen nopeammin perillä, vaikka kuinka puskisitte! Kuuletteko, hölmöt!?" kookas mies karjui kannelta. Laivan perämies, jonka huudot eivät lopulta saaneet aikaan paljoakaan. Kapteeni itse, jo iän rauhoittama mies, tyytyi katsomaan tuota kaikkea vaitonaisemmin sivusta. Hän oli nähnyt tämän kaiken aikaisemminkin, eikä odottanut tai kammonnut mitään siitä, mitä tuleman piti. Hänen katseensa tutkaili joukkoa vaitonaisesti. Kokenut merimies tiesi, että arvauksia oli turha tehdä, mutta siitä huolimatta hänkään tuskin pystyi olemaan pohtimatta ikuista kysymystä edes hieman; ketkä tästä joukosta astuisivat maihin kaukana meren takana? Sillä matka tulisi olemaan pitkä, eikä Valtakunnan suojelus merkinnyt paljoakaan kun se olisi pelkkä kaukainen muisto. Harvassa olivat ne matkat, joiden aikana meri ei vaatinut ainakin jotakuta...
-
Ne, joilla ei ollut yhtä kiire, tai jotka eivät edes aikoisi nousta laivalle, odottivat tungoksen reunamilla. Heidän löyhemmästä joukostaan saattoi melkeinpä erottaa lyhyen hahmon - päätä lyhyemmän kuin yksikään paikalla seisova ihminen, mutta leveämmän ja vantteramman kuin suurin osa. Hän oli kuin kivinen kukkula puiden keskellä, matala mutta mahdoton hukuttaa väen alle. Ihmiset kiersivät hänet, sillä ne harvat, jotka yrittivät tönäistä hänet sivuun, horjahtivat itse. Yksikin vilkaisu riitti kertomaan, että kyseessä oli kääpiö: maan matalaa, vantteraa väkeä. Hän kantoi olallaan raskasta sotahakkua, johon oli ripustanut omat kantamuksensa. Säkki kolahteli tavalla, joka kertoi metallisen panssarin vievän suurimman osan tilasta sen sisällä. Siltikään hän ei tuntunut edes huomaavan taakkansa painoa; paksut, lihaksikkaat käsivarret kannattelivat asetta ja säkkiä yhdentekevän unohtuneesti. Suurimman osan kääpiön huomiosta veikin edessä kohoava laiva. Vanttera mies silmäili oudota, aalloilla kelluvaa puun ja köysien kammotusta synkeästi. Hänen nenänsä tuhisi kiivastuneesti sen näkemisestäkin ja parta tutisi kuin vastakaikuna mielen kuohahtelulle. Surkeasti mahtoivat olla asiat, jos vuortenalisen kulkijan täytyisi nousta vetten päälle. Hän tuijotti sitä synkeästi, kuin olisi katsonut edessä häämöttävää kohtaloaan. Mutta vaikka hän selvästi inhosikin koko näkyä ja kaikkea, mitä se mahtoikaan edustaa, ei hän silti järkkynyt. Kääpiö tuhahti katse tuiman päättäväisenä ja tarpoi ihmisten paljouteen liittyäkseen osaksi tätä hulluutta. Eihän hänellä ollut varaa valita.
-
Vielä kauempana tungoksesta, väkijoukon takana, läheisten rakennusten varjoissa, kaksi hahmoa seurasi tuota kaikkea. He eivät olleet mitään sataman korstoja, vaan selvästi ylhäistä väkeä. Nuorempi mies oli pukeutunut vaatteisiin, jotka yksinkertaisuudestaan huolimatta olivat virheettömän ehjät, kuin käyttämättömät; hän oli selvästi hankkinut ne tätä päivää varten. Hänen kasvonsa olivat puhtoiset ja kädet raskaan työn koskemattomat. Toinen, vanhempi mies hänen takanaan oli pukeutunut myös sikäli vaatimattomiin vaatteisiin, mutta hänen asemansa oli entistäkin selvempi; hän oli pukeutunut kuin palvelija, ja piteli toisessa kädessään kahden hevosen ohjaksia - kahden hyväverisen, jalon hevosen. Toisessa kädessään hän roikotti verrattain nukkavierua reppua, mutta ei tuntunut kuitenkaan olevan halukas tekemään mitään sille. "Herrani. Tämä on hlluutta. Palatkaa kotiin, vielä ei ole myöhäistä. Hovin magukset ja viisaat voivat varmasti-" palvelija aloitti, mutta nuorempi mies vaiensi hänet kohottamalla kättään. "Ei enää sanaakaan, Julius. Olet saanut toistaa haluamasi jo aivan tarpeeksi moneen kertaan. Siellä ei ole mitään minulle. Kunhan tukahdun olemattomiin ja alan vielä samanlaiseksi. Ei, tämä on minun tieni", nuorempi mies tokaisi. Sivustakatsoja olisi melkeinpä voinut luulla, että hän kuulosti jopa varmalta. Mutta palvelijalle hänen harjoitellut sanansa ja tyhjä sävynsä olivat ilmeisiä. Hän pysyi kuitenkin vaiti. Nuori mies kiskaisi harteilleen ruskean, mitäänsanomattoman viitan. Hän kiristi sen ylleen ja nosti hupun päähänsä. Sitten hän kääntyi palvelijaansa kohti käsiään levittäen. "No, näytänkö tarpeeksi rahvaalta, Julius?" Vanhempi mies näytti olevan aikeissa sanoa jotakin aivan muuta, mutta pudisti sitten päätään ja huokaisi lannistuneesti. "Yksikään tavallinen kulkija ei käytä huppua kun aurinko hädin tuskin on edes noussut. Mutta ehkäpä se peittää hiuksenne ja partanne." Nuori mies pyyhkäisi hipiäänsä harmistuneesti. "Ei minulla ollut aikaa kasvattaa niitä sen enempää", hän protestoi, mutta päätyi lopulta vain tuhahtamaan ja ojensi kättään. Palvelija, Julius, empi. Hän tiesi mitä häneltä vaadittiin. Hän halusi vastustella, yrittää vielä, mutta samalla hän tiesi ettei se muuttaisi mitään. Ja lopulta hän vain ojensi repun nuorelle miehelle. "Kiitos, Julius. Kiitos kaikesta. Palaa takaisin kotiin", nuorukainen tokaisi, ja kääntyi sitten ympäri.
Nuori mies astui ulos kujalta. Hän ehti ottaa jo useammankin askeleen, ennen kuin ääni pysäytti hänet: "Titus-herra. En voi valehdella perheellenne, kun he alkavat vaatia vastauksia. He saavat kyllä tietää kohtalostanne." Titus kääntyi katsomaan vanhaa, uskollista palvelijaansa kohti ja paljasti hymyn huppunsa alta. "Silloin olen jo kaukana, Julius. Älä huoli, kukaan heistä ei enää tohdi epäillä minua kun palaan." Palvelija pudisteli päätään. Hänellä ei kuitenkaan ollut sydäntä sanoa mitään. Kaikessa hiljaisuudessa hän kääntyi ympäri ja lähti taluttamaan hevosia toiseen suuntaan. Titus katsoi hänen peräänsä hetken, ennen kuin kääntyi ympäri ja kiiruhti väenpaljouteen. Repun paino hänen selässään tuntui paljon oudommalta kuin hänen vyöllään roikkuva miekka.
|
|
|
Post by spyrre on May 16, 2019 20:00:27 GMT 3
Arpinen Aavevalas odotti lastiaan natisten ja keinahdellen aalloilla kun väki kapusi parveilevana joukkona kannelle. Harva uusista seikkailijoista oli täysin perillä siihen mihin oli astunut, vaikka mukana erottui eittämättä myös kokeneempia, vakavampiakin kasvoja. Pitkästä matkasta tuskin tulisi helppo.
Laivan täyttyessä hiljakseen huutojen ja satunnaisen töninnän saattelemana, oli jo ylös ehtinyt puolituinen harhautunut hetkeksi aiemmasta närkästyksestään huolimatta. Massiivinen, karaistunut alus jonka mastoissa sekä köysissä kapusi joukko hämmentävän ketteriä merimiehiä oli väkisinkin vaikuttava näky eikä hän voinut olla tuijottelematta niska kenossa ympärilleen hivuttautuessaan peremmälle. Hän henkäisi silmät ymmyrkäisinä hiljaisen ihmetyksen vallassa valtavalle jalkojen alla keinahtelevalle rakennelmalle, sen keskeytyessä kuitenkin nopeasti suolaisen viiman aiheuttamaan yskänpuuskaan. Tämä ilmasto oli kaikkea muuta kuin mihin hän oli tottunut ja pistävä meri-ilma sai silmät vettymään mutta siltikin pieni tavaroitaan tiukasti puristava hahmo näytti lähes pidättelevän henkeään jännityksestä. Ensi-ihmettelyn väistyessä puolituinen harhaili peremmälle kannelle uteliain elkein, väistellen itseään kookkaampia hahmoja parhaansa mukaan... ja kiertäen ärjyvän perämiehen varmuuden vuoksi kauempaa. Ei epäilystäkään, täällä olisi varmasti paljon nähtävää... vaikka ilmeisesti hän itse oli puolestaan melkoisesti vähemmän näkyvä. Tuskin tuli yllätyksenä (ainakaan kenellekään muulle) että lopulta harhautuneena haahuileva puolituinen epäonnistui hoksaamaan ajoissa kiireesti kohti harppovan merimiehen kun tämä luovi rivakasti joukon halki. Lyhyt hahmo älähti typertyneenä kun mies tuskin edes hidastamatta tönäisi hänet tieltään karskein ottein ja lähetti hänet rähmälleen kostealle kannelle. "Hei! Mitä luulet tekeväsi?!" puolituinen huudahti kömpiessään polvilleen, ähkäisten sitten tajutessaan kannelle lennähtäneen laukkunsa. Välikohtaus oli väkisinkin herättänyt huomiota ja ympäriltä kantautui huvittuneita hörähdyksiä kun ähisevä puolituinen kiirehti tavoittelemaan märillä lankuilla kellottavat tavaransa ennen kuin nämä tallautuisivat jalkoihin.
Hässäköinti kauempana kannella oli vetänyt puoleensa vakavammankin huomion. Laitaan nojaillut piippuaan tuprutteleva nainen oli kääntänyt päätään metakan suuntaan ja jäänyt seuraamaan touhua puolittaisella mielenkiinnolla. Kuitenkin tämä ei tainnut olla se ainoa mielenkiintoinen asia. Tavanomaisempien seikkailijoiden ja onnenonkijoiden joukossa erottui eittämättä, edukseen tai epäedukseen, joitain erikoisempiakin tapauksia. Äänekäs puolituinen oli epäilemättä yksi näistä, mutta melkoisen kulmien kohotuksen ansaitsi osakseen myös lyhyt, mutta paljon järeämpää tekoa oleva matkalainen. Kääpiö ei selvästikään harpponut laivaan innolla, mikä kaiketi oli ymmärrettävää. Tätä kansaa harvemmin taisi nähdä vetten päällä, tai ainakaan arpinen nainen ei muistanut moista. Hän tarkasteli saapujan toimia, kunnes jokin toinenkin nappasi hänen huomionsa joukosta. Rehellisesti hän ei ollut aivan varma mikä oli alunperin vetänyt hänen silmänsä huppupäiseen hahmoon matkalaisten joukossa, mutta tarkemmin tarkasteltuna terävä katse hoksasi tässä jotain epämääräistä. Koruttomasta vaatetuksestaan huolimatta nuori mies ei tuntunut istuvan tähän joukkoon ollenkaan, ja nainen jäikin seuraamaan tämän liikkeitä jokseenkin valppaammin, harmaat silmät mietteliäinä. Laivaan oli tälle matkalle selvästikin astumassa yhtä jos toistakin väkeä...
|
|
|
Post by submarine on May 17, 2019 23:59:30 GMT 3
Suurin osa väestä ei kiinnittänyt jaloissaan pyörivään pieneen puolituiseen juuri minkäänlaista huomiota, tai jos kiinnittikin oli se ivallista. Harva piittasi juuri sen enempää tämän vastaväitteistä ja huudoistakaan - kunhan naurahti tai tuhahti. Edessä oli suuri matka ja suuri kohtalo; kenellä oli aikaa murehtia pienoisista murheista tai -kulkijoista? Moni tuskin edes huomasi tätä väentungoksessa, jossa ihmiset tönivät toisiaan ja puskivat joka tapauksessa vastakkain. Samaan tapaan lukemattomat saappaat tömistelivät myös sivuun lentäneen laukun ylitse ilman, että niiden omistajat edes miettivät tai tajusivat asiaa. Äkkiä kookas koura ojentui sieppaamaan puolituisen laukun, jota tämä epätoivoisesti tavoitteli väenpaljouden keskeltä. Se kohotettiin tarkasteltavaksi kaikessa rauhassa, eikä kouran omistajalla selvästikään ollut kiire pois tunkevan väen keskeltä, saati sitten samanlaisia murheita kuin puolituisella; tätä kulkijaa väki ei voinut töniä noin vain pois tieltään tai jättää huomiotta. Joku yritti ja oli vähällä kaatua sillalta alas satama-altaaseen. Vanttera kääpiö tarkasteli laukkua kulmat kurtussa, kuin yrittäen pohtia mikä sen rooli kaikessa tässä oli. Vasta jälkeenpäin hän tuntui oivaltavan, että sillä oli varmasti omistajakin. Hän tihrusti ympärilleen tuuheiden kulmien alta ja pisti lopulta merkille hätäisen puolituisen. Sitäkin näkyä hän tutki hetken. Sitten hän puuskahti ja työnsi laukun puolituista kohti. "Äläpä levittele tavaroitasi tähän. Joku tallaa ne vielä", kääpiö murahti. Hän tuhahti vielä takana kärsimättömästi tuuppiville, ennen kuin asteli itse pois tungoksesta kannelle - niin vähän kuin se selvästi miellyttikään.
-
Kun viimeisetkin kannelle pyrkivistä olivat astuneet laivaan, alettiin siltaa vetää ylös ja lähtöä valmistella. Aivan viimeisten joukossa kannelle astui Titus, nuori ja suurisilmäinen. Hän ei sopinut arkisissa vaatteissakaan tungokseen ja liikkui, kuin olisi hädin tuskin koskaan kulkenut edes kaupungin katujen jokapäiväisessä väenpaljoudessa. Hän unohtui hetkeksi ihmettelemään laivan kantta kaikessa komeudessaan, kunnes joku takaa tuleva tönäisi hänet sivuun tuhahtaen. Edelleen hieman hämillään hän astahti sivummalle. Totta puhuen hän ei ollut ehtinyt miettiä, mitä tekisi kun pääsisi näin pitkälle; siinä, että hän ylipäätään oli todella tehnyt tämän, oli jo tarpeeksi ihmeteltävää.
Väki jäi vellomaan kannelle hetkeksi, mutta melko pian alkoivat jo kaikua perämiehen uudet, kovat huudot: "Älkää siinä seisoskelko! Viekää tavaranne kannen alle ja pysykää poissa miehistön tieltä kun lähdemme matkaan! Liikettä! Nukkumapaikat jaetaan nopeusjärjestyksessä!" Se pisti liikettä suurimpaan osaan. Väki kiirehti nopeasti osoitettuja portaita alas kannen alle etsimään majapaikkaa ja nurkkaa, johon työntää kantamuksensa. Monilla oli raskaita aseita tai laukku, joka painoi jo kovasti käsissä koko aamun seisoskelun jäljiltä. Harva halusi myöskään jäädä viimeiseksi ja joutua tyytymään huonoimpiin paikkoihin - olkoonkin, ettei tälle väelle ollut luvassa mitään kummoista majoitusta muutenkaan.
Titus seurasi väkijoukkoa, vaikka osasikin jo aavistella, ettei tulisi pitämään näkemästään...
-
Kun väenpaljous alkoi valua kannen alle, astui joku äkkiä lähemmäs naista, joka katseli sitä kaikkea sivusta. "Damaia", käheä ääni tokaisi kuuluvasti. Kapteeni oli jättänyt paikkansa ruorin vieressä ja seisoi nyt miehistönsä jäsenen lähettyvillä. Hänen kasvonsa olivat ahavoituneet ja katseensa tyyni, kuten sopi odottaakin mieheltä, joka oli nähnyt monet vaarat ja merten kauhut ja selvinnyt niistä kaikista. Hänen piirteensä eivät paljastaneet juurikaan tunteista tai ajatuksista, kun hän katsoi alaistaan suoraan silmiin sen enempiä kiertelemättä. "Damaia," kapteeni toisti. "Teemme lähtöä. Sinulla ei liene aikaa seisoa katselemassa matkustajien perään. Menehän hoitamaan velvollisuutesi", hän tokaisi, mutta ei kuitenkaan saman tien jatkanut kierrostaan. Kapteenin katse viipyili naisessa, ja ilmeettömyydestään huolimattakin oli selvää, että hän arvioi tätä. "Et ole ollut entisesi sen jälkeen, kun teimme selvän siitä rosvojoukosta. Olet menettänyt ilman purjeistasi, sanoisin. Mutta minun miehistöni pitää olla valppaana ja valmiina toimimaan", kapteeni murahti. Hän antoi sanojensa upota hetken, ennen kuin katsahti naiseen uudemman kerran merkitsevästi. "Voinko luottaa siihen, että selviydyt yhä kuten pitääkin?"
|
|
|
Post by spyrre on May 18, 2019 13:23:25 GMT 3
Hätäisesti kantamuksiaan tavoitteleva puolituinen tuskin ehti itsekään tajuta toista erikoista lähestyjää ennen kuin kookas koura ja nappasi laukun otteeseensa. Hänen kurkustaan karkasi uusi typertynyt ähkäisy kun katse nousi aallonmurtajan lailla väkijoukonvirrassa kiireettä pönöttävään kääpiöön. "Äh... Hei! Se... se on minun!" puolituinen töksäytti kömpiessään kiireesti jaloilleen ja kohti massasta helposti erottuvaa, mutta silti melkoisesti häntä itseään kookkaampaa miestä. Kääpiö ei kuitenkaan pitänyt kiirettä vaan tuijotteli niin laukkua kuin tämän omistajaakin tovin, saaden tämän liikahtamaan jo levottomana kuin peläten miehen vain harppovan tiehensä tavaroiden keralla. Puolituinen, (eittämättä naispuolinen, mutta tarkkaa ikää oli rehellisesti vaikea päätellä jo luonnostaan lapsenomaisista kasvoista) rypisti kulmiaan ja valmistautui jo sauvaansa jämäkämmin puristaen uuteen protestiin kun toinen kuitenkin viimein tuhahti ja lykkäsikin laukun suuremmitta juhlallisuuksitta takaisin, ennen kuin harppoi ohi peremmälle laivaan. Tämä sai aikaan uuden jokseenkin häkeltyneen ähkäisyn, naisen kuitenkin kiirehtiessä sieppaamaan kantamuksensa nyt jo varsin tiukkaan otteeseen. Hetken hän räpytteli tummia silmiään kunnes kauempaa kajahtava huuto havahdutti hänetkin. Väkeä komennettiin kannen alle, ja tämä saikin joukon parveilemaan uudestaan entistä määrätietoisemmin. Puolituinen sävähti, heitti rivakan katseen ympärilleen ja kiirehti sitten itsekin liikkeelle, tosin tällä kertaa kohti tätä liikkuvaa aallonmurtajaa kaiken keskellä. Hän asettui vaivihkaa kääpiön leveähköön vanaveteen, mutta sellainen salavihkaisuus ei kestänyt erityisen kauaa. "Tuota... kiitos tuosta! En ole oikein tottunut tällaiseen, ja joku tönäisi minua kaiken keskellä. Siinä olisi voinut käydä ikävästi! Oletko sinä ollut laivalla ennen? Meidän pitäisi varmaan mennä myös tuonne alas nyt!" Lyhyt nainen (tyttö?) aloitti pudistellen ryvettyneitä kaapujaan, vaikka puristi vieläkin toisella kädellään huolellisesti laukkuaan. Kaiketi jostain oli ainakin opittu jotain...
Kauempana seisova arpinen seilori ei tuntunut hetkahtavan jälleen hetkellisesti nousevaa mellakaa kun matkustajia alettiin hätyyttää kannelta kajuuttaan. Oikeastaan hän ei tuntunut edes kiinnittävän tähän huomiota vaan katse seurasi edelleen hiljaa huputettua nuorukaista joka hivuttautui kannelle muiden muassa. Tämän elkeissä oli epäilemättä jotain eksynyttä kuin tämä ei olisi tiennyt mitä olisi tehnyt, eikä nainen varsinaisesti edes salaillut punnitsevaa katsettaan. Kuitenkin toinen ääni vaati pian huomiota, joka viimein sai hänet kääntämään päätään. Paikalle astellut kapteeni ja tämän jämäkkä ääni olivat jotain mitä ei miehistönkään parissa jätetty huomiotta ja nainen suoristautui hieman vaikkakaan ei pitänyt kiirettä. "He pärjäsivät hyvin ilman minuakin hetken" Damaia totesi napauttaen piippunsa pesän tyhjäksi laitaa vasten, ennen kuin työnsi kapineen talteen. Vanhempi mies ei ollut kuitenkaan vielä sanonut sanottavaansa. Päivettynyt nainenkin pisti tämän merkille ja katsahti tätä odottavasti. Kun tämä viimein puhui, eivät kapteenin sanat selvästikään tainneet olla erityisen mieluisia. Harmaat silmät kapenivat hieman ennen kuin Damaia suoristi selkänsä. "Säästä minut valituksiltasi. Olenko muka jättänyt työni tekemättä?" hän tuhahti, vaikkakin pinnan alla kyti epämääräistä kireyttä. "Älä siitä huoli. Osaan kyllä käsitellä köysiä vieläkin. Ja jos jostain ilmaantuu lisää ryövereitä, yksikään niistäkään ei seilaa enää elossa mihinkään jos se on minusta kiinni. Teen tehtäväni kuten ennenkin" lisättiin terävähkösti kun nainen laski ohimennen kätensä vyöllään riippuvalle kapealle miekalle kunnes tämä kääntyi ympäri harppoakseen tiehensä. Laiva oli viimein lähdössä, oli paras tarttua toimeen. Mitäpä muutakaan hän olisi tehnyt.
|
|
|
Post by submarine on May 19, 2019 18:44:36 GMT 3
Väki kiirehti laivan alakansille, kuten miehistö ohjasi ja osoitti. Samalla nämä saatiin näppärästi pois lähdön tieltä, jotta loput miehistöstä saattoivat keskittyä ohjaamaan Aavevalaan vesille. Suurin osa laivaan nousseista matkustajista ei selvästi ymmärtänyt tuon taivaallista laivoista tai niiden toiminnasta ja harvempi taisi varsinaisesti aavistaa, mitä kannen alla edes odottaisi. Myös puolituisen vierellä alas asteleva kääpiö (tai enemmänkin kääpiö, jonka rinnalle puolituinen oli kiirehtinyt) katseli sitä kaikkea oudoksuvin silmin - joskin hänen katseestaan paistoi myös selvä epämieltymys tähän kaikkeen. Hän tyytyi vastaamaan toisen kysymyksiin lähinnä murahdellen, jos ollenkaan. Hän tuntui kyräilevän koko tilannettaan, laivaa ja kaikkia sillä olevia. Kääpiön kyräilyn määrä ei ainakaan vähentynyt, kun väki lopulta pääsi näkemään tulevat makuupaikkansa - eikä niistä tainnut riemuita juuri kukaan muukaan. Alhaalla odotti pelkkä raivattu ruumatila; ei mitään muuta kuin hämyisä, tyhjä tila ja kova lattia jalkojen alla. Parhaista paikoista taisi olla turha edes puhua; ensin ehtineet lojuisivat samoissa kylmissä nurkissa kuin muutkin. Ruuman hämäryys tuntui latistavan innokkaimpien kiirettä ja ääniä. Väki levittäytyi ympäri ruumaa haluttomasti ja nihkeästi. Onnekkaimmat huokailivat helpotuksesta kiskoessaan esiin mukanaan tuomia huopia tai jotakin päänalukseksi kelpaavaa; ruumassa tuskin odottivat erityisen lämpöiset tai edes kuivat olot... pehmeistä unista puhumattakaan. Vaitonainen kääpiö kohtasi ruuman yhtäläisellä kyräilyllä kuin kaiken muunkin. Oli vaikea sanoa, lisäsikö se hänen happamuutensa määrää, vai oliko se vain odotettua jatkoa tälle kaikelle muulle surkeudelle. Ainakaan hän ei epäröinyt etsiä itselleen paikkaa. Samapa se, minkä niistä lopulta otti; tulevat viikot tuskin siitä helpottuisivat.
Viimeisten joukossa alas laahustanut nuorukainen katseli tuota kaikkea irvistellen. Sitten hän harppoi takaisin ylös päätään pudistellen.
-
Aavevalaan kapteeni silmäili Damaiaa vaitonaisesti ja tyynesti. Nainen oli kärkäs, jopa suorastaan julkea, mutta se ei ollut mitään uutta - eikä varsinaisesti kiellettyäkään. Vaikka Valtakunta oli siirtänyt laivan miehistöineen käskyvaltansa alle, ei se kuitenkaan ollut mikään keisarillisen laivaston alus, jossa alaiset tottelivat sokeasti ylempiään. Loppujen lopuksi kapteeni nyökkäsikin tyynesti. Kukaties hän oli tyytyväinen kuulemaansa, kukaties samat epäilykset vaivasivat häntä edelleen; kapteeni ei liiaksi tunteitaan paljastellut. "Kunhan asiat hoituvat", kapteeni murahti ja kääntyi jatkamaan kierrostaan. Käskyhuudot kajahtelivat miehistölle, joka kiirehti parhaansa mukaan saadakseen laivan liikkeelle. Purjeita laskettiin ja viime hetken tarkastuksia tehtiin. Ankkureita kiskottiin ylös. Seisoskelulle ei tosiaan ollut aikaa - toisin kuin myöhemmin avomerellä tulisi olemaan.
Kun Aavevalas vihdoin erkani satamasta, se jätti peräänsä sankan joukon huutelijoita ja heiluttajia, niin riemuisia kuin murheen murtamiakin. Pian laiva olisi enää pelkkä muisto, jossakin kaukana muualla. Ja yhtälailla Khoras, sen satama ja itse kunkin edellinen elämäkin olisivat pian pelkkiä muistoja. Purjeet pullistuivat ja pian laiva olikin enää pieni ja mitäänsanomaton piste kimaltelevilla aalloilla.
-
Tuntia myöhemmin, kun kaupunki ja maat sen ympärillä olivat muuttuneet pelkäksi piirteettömäksi, kumpuilevaksi muodoksi horisontissa, Damaialle ilmoitettiin, että hänen riippumattopaikkansa oli annettu jollekin matkustajalle. Jollekin nuorukaiselle, jolla oli tarpeeksi rahaa hankkia itselleen hieman parempi nukkumapaikka matkan ajaksi. Jotkut muutkin merimiehet saivat pian kuulla saman. Heidän olisi tyytyminen kansipaikkoihin tai mitä soppia nyt onnistuivatkaan löytämään. Moni nurisi, mutta loppujen lopuksi heillä ei ollut juurikaan sananvaltaa asiaan; kuria tai ei, kapteeni oli silti kapteeni. Niin tai näin, matka näytti alkaneen.
|
|
|
Post by spyrre on May 20, 2019 13:08:54 GMT 3
Vielä hetken puolituinen yritti herätellä jutustelua nyreän kääpiön kanssa kun parveileva väkijoukko hätyytettiin alas kosteaan, hämärään ruumaan. Kuitenkin kun toinen ei tuntunut lämpenevän vaan kaikki mitä hän sai irti olivat epämääräisiä murahduksia, tajusi hänkin tilanteen. Lyhyt nainen hiljeni ja päästi vaisun, jokseenkin latistuneen henkäisyn mutta seurasi kuitenkin mukana alas ruumaan. Odottava näky ei selvästikään ollut ilahduttava kenenkään mielestä, vaikka ei niin hölmö olisikaan ollut että olisi odottanut ensiluokkaista majoitusta. Puolituinen siristi silmiään hämärässä mutta tuntui sitten terästäytyvän ja harppovan peremmälle. Kääpiön tuntumassa pysyttely sentään vähensi vaaraa tulla kaksi kertaa pidempien matkustajien tallomaksi ja tämä kaiketi katsoikin parhaaksi tehdä niin. Ainakin hän etsiskeli oman surkean soppensa suunnilleen lähietäisyydeltä... vaikka näissä tiloissa tuskin kenellekään suotiin varsinaisesti omaa tilaa muutenkaan. "Ei edes olkia alla" hän huokaisi itsekseen silmäillessään haikeasti kylmiä lankkuja, kunnes istui kuitenkin ja laski vähät tavaransa viereensä. Nopeasti jännittävältä tuntuvan matkan realiteetit alkoivat tehdä itseään tiettäviksi, mutta hän ei aikonut nujertua näin vähästä.
Laiva alkoi erkaantua satamasta kun kuhisevat matkustajat oli viimein saatu pois jaloista. Jäljellä oli enää vain säänpieksemää, kiireistä miehistöä. Damaia toimi näiden joukossa, kiskoen ja sitoen köysiä sekä purjeita paikoilleen. Khoras laiturilla hyvästejään vilkuttavien omaisten keralla jäi taakse, mutta se ei lopulta liikuttanut häntä. Se oli vain yksi satama muiden joukossa.
Pahin hässäkkä rauhoittui kun Aavevalas oli saavuttanut avomeren. Edessä oli lähinnä tasaista seilaamista, ja miehistönkin kiire hellitti hieman. Rehellisesti kapteenin välittämät uutiset menetetystä petipaikasta eivät tulleet edes erityisen suurena yllätyksenä Damaialle, mutta ei silti voinut väittää että nainen olisi ollut hyvillään tästä sen enempää kuin muutkaan saman kohtalon kokeneet. Epäilemättä hänellä oli jopa varsin hyvä aavistus siitä kuka tämä mystinen, varakas nuorukainen oli ollut... tai ainakin kun aiempi huputettu mies ilmaantui jälleen näkyviin sai tämä peräänsä jokseenkin pistäviä katseita. Kuitenkin Damaiakin tiesi miten asiat laivalla toimivat. Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta kuin jotain tällaista tapahtui, mutta lepopaikan menetys kaiken raskaan työn keskellä ei silti lämmittänyt mieltä. Ja edessä oli pitkä, raatamisen täytteinen matka.
|
|
|
Post by submarine on May 20, 2019 18:16:45 GMT 3
Kun maa jäi taakse, asettui Aavelaiva miehistöineen nopeasti tavanomaisiin rutiineihinsa. Kuka tahansa laivalla matkustanut tai työskennellyt tiesi hyvin, että lähdön ja määränpään välissä oli loputtomalta tuntuva aava, pelkkää merta silmänkantamattomiin. Ja vaikka laiva saattoikin hyvällä tuulella näyttää suorastaan kiitävän aalloilla, ei mikään silti tapahtunut nopeasti. Se tarkoitti viikkokausien hidasta, loputonta matkantekoa jota tahdittivat ainoastaan rutiinit ja yön ja päivän vaihtelut. Mikäli sää pysyisi hyvänä tai mitään muuta sen ikävämpää ei tapahtuisi, olisi suurin osa matkasta pelkkää odottamista ja tylsyyttä. Ja mikäli ei, se olisi odottamista ja tylsyyttä, jota tähdittäisivät kauhu ja hätä. Innokkaimmatkin matkustajista alkoivat ymmärtää matkan pituuden ja yksitoikkoisuuden viimeistään kolmen päivän kuluttua, kun Aavevalas ohitti Keisarin nuolenpään kaukaa - pienen saariryppään, joka tunnettiin Valtakunnan syrjäisimpänä, kaukaisimpana rajana. Tai siis oli tunnettu, ennen kuin vielä paljon kauempana odottava Atharin kuollut maa oli todettu lähestymiskelpoiseksi. Pian matkustajatkin alkoivat vaipua samanlaiseen mieltä tylsyttävään rutiiniin kuin miehistökin. He tappoivat aikaansa miten pystyivät, mutta loppujen lopuksi päivät alkoivat sulautua nopeasti toisiinsa. Yksi toisensa jälkeen, ympärillä vain aavaa merta. Siitä oli vaikea keksiä mitään mieltäylentävää.
Loputtoman odottamisen keskellä yhdentekeväkin muuttui nopeasti kohokohdaksi. Päivä oli kirkas, eikä miehistöstäkään tarvittu suurinta osaa tähän hätään. Väki liikuskeli kannella, nukkui tai yritti parhaansa mukaan tappaa aikaa. Monelle se hetki, kun lounaan julistettiin olevan käsillä, oli eittämättä päivän kiinnostavin hetki. Kun tynnyrit kannettiin ylös, ihmisiä alkoi kerääntyä nopeasti kärkkymään osinkojaan. Tavallisesti harva olisi edes vilkaissut kohti kuivattua, mautonta laivamuonaa tai eltaantunutta vettä, mutta täällä ne tarjosivat edes jotakin tekemistä. Ja olihan siinä sivussa myös annos surkeaa viiniä. Suuri osa miehistöstäkin kerääntyi noutamaan päiväannostaan. Ruoka tarjoiltiin kannelta, koska väenpaljouden vuoksi laivan messissä ei olisi ollut tarpeeksi tilaa. Ja kun kuivat laivakorput, mauttomat pavut ja pieni pala kuivalihaa, puhumattakaan tarkkaan säännöstellyistä vesi- ja viiniannoksista oli annettu, väki alkoi hajaantua yhtä nopeasti pitkin kantta tai sen alle. Osa söi yksin, osa yhdessä. Osa matkustajista tuntui löytäneen itselleen sopivaa matkaseuraa. Jotkut tohtivat jo puhua keskenään yhteisistä aikomuksista rikastua legendaarisen valtakunnan raunioissa. Osa kehuskeli omilla kyvyillään tai saavutuksillaan. Osa tyytyi vain uneksimaan aarteista, joita edessä odotti. Ja osa pysyi mieluummin vaiti koko asiasta.
Muiden joukossa ruokansa haki myös tuttu, helposti erottuva kääpiö. Hän ei ollut edes yrittänyt lähestyä ketään kuluneen viikon aikana, saati sitten iskenyt juttua kenenkään kanssa. Hän tuntui ottavan koko asian samanlaisena kurjana, tuimana velvollisuutena kuin pitkälti kaiken muunkin, valittamatta tai riemuitsematta. Hän ei selvästi kaivannut yhtäkään jakajaa koettelemuksilleen... vaikka olikin helppo aavistella, ettei eräs häntäkin lyhyempi matkalainen roikkuisi aivan kintereillä.
Hieman kauempana, myöskin erillään muista, istui sama nuorukainen, joka oli astunut laivaan empien, ja jota oikeastaan yksikään muista matkalaisista ei muistanut nähneensä ruumassa, jossa nukkuminen oli lähinnä heittelehtimistä ja muiden tönimistä - sikäli kun kukaan nyt suuremmin asiaa edes miettiä. Hän oli työntänyt lounaansa sivuun, odottamaan hetkeä jolloin se ei vääntäisi vatsaa samalla tavalla, ja tuntui keskittyneen jonkin erehdyttävästi kirjalta näyttävän tutkiskeluun. Sellaisia näki harvemmalla tästä väestä. Näky oli omiaan kiinnittämään huomiota, mutta toisaalta myös pitämään monia loitolla.
|
|
|
Post by spyrre on May 20, 2019 21:20:12 GMT 3
Aika matoi hyvin hitaasti keinuvalla kannella, ilman oikein mitään varsinaisia kiintopisteitä missään keskellä aavaa merta. Jo ensimmäiset päivät alkoivat havainnollistaa sitä millaista laivamatkalla oli, mutta tässä vaiheessa oli jo myöhäistä kääntyä takaisin kun alkoi kunnolla tajuta että tätä (parhaimmillaan) olisi luvassa viikkoja. Kukin, varsinkin merielämään tottumattomat, etsivät pian epätoivoisesti jotakin jolla kuluttaa aikansa.
Puolituinen oli kuljeskellut ja tutkinut lähes koko Aavevalaan kokasta perään varsin nopeasti ensimmäisinä päivinä. Kaiken suurin jännittävyys oli varmasti alkanut jo hiipua mutta lyhyt nainen vietti silti aikaansa mielummin jossakin kannella kuin alla, katsellen niin veden ylitse kuin mastoissa kiipeileviä merimiehiä. Hän oli väistellyt vieläkin suurempia, ärhäkämpiä matkustajia mutta seurasi silti kaikkea tapahtuvaa tarkkaavaisella uteliaisuudella... oli kyseessä sitten korttipeli taikka tapa jolla massiivisia purjeita käsiteltiin. Kun niukka ateria kannettiin esiin kulkeutui hänkin hakemaan osansa... jälleen kerran jämäkämmän kääpiön jälkimainingeissa. Tara Vihervainio (hän oli eittämättä esittäytynyt jossakin välissä, vaikkakin ilman kummempaa vastausta) istahti vaatimattoman annoksensa keralla huokaisten kookkaan tynnyrin varjoon, ei taaskaan erityisen kauas kääpiöstä. Hän oli vetänyt huppunsa tummanruskean, lyhyehköksi leikatun kuontalonsa päältä ja pyöritteli vaivihkaa mutristellen ruokaansa pitkin lautastaan. Hetkellisesti jostakin kaavun alta pisti esiin pieni pitkäviiksinen kuono, joka kuitenkin katosi nopeasti kun nainen lykkäsi tälle palan kuivaa korppua. Puolituinen kuunteli uteliaasti lähistöllä istuvan joukon äänekästä jutustelua poimiessaan esille nyssäkän vyöltään. "Mautonta. Minulla on hieman suolaa ja yrttejä jos haluat" hän totesi ohimennen avuliaasti nyreälle kääpiölle lähimaillaan. Rehellisesti Tara ei odottanut tämän oikeasti vastaavan nyt sen enempää kuin aiemminkaan, mutta... no. Ei kai se estänyt yrittämästä.
Myös Damaia oli syönyt kannella mitä tarjolla oli. Toisin kuin matkustajat, hän ei valittanut tai irvistellyt surkealle ruualle. Tällaista laivalla oli aina. Jos mieli parempaa ateriaa taikka juotavaa, sitä varten oli poikettava kapakassa maihin päästessä... ja tätä moni miehistöstä aina odotti jo pitkän matkan aikanakin. Lähin hyvä ateria tai mukavampi peti oli kuitenkin vielä viikkojen päässä. Hänkin saattoi vain nojailla mastoon siemaillen viimeisiä vetisestä viinistään ennen kuin olisi tartuttava takaisin töihin. Purjeita ja tuulta oli pidettävä silmällä, vaikkakin juuri nyt tämä ei ollut tarpeen. Hänen katseensa pyyhki kantta kansoittavan väen yli, ja hetken näkymää tarkasteltuaan hänen huomionsa tarttui tutun näköiseen nuorukaiseen joka istui lukemassa sivummalla, koskematon annos vieressään. Arpinen nainen kyllä tunnisti tämän, ja puuskahti itsekseen. Tämä ilmeisen varakas mies oli selvästi liian hyvä ruualleenkin, ja hetken näkymää mittailtuaan Damaia hörppäsi mukinsa tyhjäksi ja suoristautui. Vaivihkaa, sen suurempia epäröimättä hän harppoi muun miehistön tuntumasta ja suuntasi sivummalle, ohittaen nuorukaisen kirjoineen. Tuskin tarvittaisiin kuin näppärä kädenliike ja mukit vaihtaisivat paikkaa... kukaties hän saisi edes tämän verran hyvitystä itselleen toisen viinitilkan muodossa. Olisihan se parempi kuin ei mitään, sen jälkeen kun hän oli menettänyt yösijansakin tälle hiipparille.
|
|