|
Post by spyrre on Mar 9, 2019 1:10:12 GMT 3
Sub: Loimottava yö oli väistynyt ja Mu-Ata, Taivaiden herrojen viimeinen tyyssija, oli heräämässä uuteen päivään. Väki nousi asumuksissaan raadantaan, joka heidän tehtäväkseen oli asetettu maallisessa taakassaan. Viljelijät lähtivät pelloilleen, käsityöläiset avasivat pajojaan, palvelijat nousivat herrojensa huoneissa. Vartijat vyöttivät sotisopansa ja viisaat virkistivät mielensä mietiskelläkseen menneitä mysteerejä. Pian kylä kuhisisi taas elämää, kuten se aina teki. Ihmiset heräsivät majoissaan, kuten myös Mu-ata-Tarassa, linnassa joka aikanaan oli ollut osa taivaiden valtakuntaa. Ennen jumalten sotaa.
Taivaiden valtakunnan aikaan Mu-ata-Tara oli kohonnut tähtien joukossa, yhtenä niitä. Kaltaistensa tavoin se ollut osa jumalten ääretöntä valtakuntaa. Mutta kun jumalten sota oli tullut, se oli syöksynyt putoavan tähden lailla maan kamaralle kuten moni muukin. Silloin, kun taivaiden valtakunta oli murrettu ja tähtien sijaan ylisen valtakunnan olivat vallanneet kelmeät, demoniset valot, joiden joukossa kajasti enää harvan jumalaisen linnan valo. Mu-ata-Tara oli kaltaistensa tavoin kirottu maan kamaralle, kuten viisaat tiesivät kertoa. Sen asukkaat joutuivat nyt elämään raadannalla ja kärsimyksellä siinä, missä he aikaisemmin olivat nauttineet ikuisesta auvosta tähdissä.
Viisaat tiesivät kertoa tuon kaiken muinaisista taivaiden valtakunnan ajoista. Mutta ne ajat olivat olleet lukemattomia sukupolvia sitten, eikä Mu-ata-Tara ollut enää muinaisten jumalten tyyssija. Se oli ikivanha ja sen väki ei enää ollut jumalia, vaan heidän kaukaisia jälkeläisiään. Sen asukkaat olivat heräämässä samaan, maalliseen tapaansa kuin sen ympärille levittäytyneessä kylässäkin. Väki kuljeskeli unisesti linnan ikivanhoilla käytävillä. Mu-ata-Tara oli tehty oudosta, valkeasta metallista, jota yksikään kylän seppä ei kyennyt muovaamaan, jumalten teräksestä, mutta silti väki siellä ei eronnut paljoakaan niistä, jotka kuljeskelivat tomuisia katuja pitkin sen ulkopuolella. Palvelusväki liikkui nopeasti suorittamaan askareitaan. Sotilaat yrittivät näyttää ryhdikkäiltä suunnatessaan vartioon tai teeskentelivät valppaita huojuessaan nukkumaan yövuoroistaan. Kaikenlaiset tärkeämmät käsityöläiset ja hoviväki, jotka nauttivat Mu-ata-Taran muurien suojasta, jättivät alemman väen huomiotta keskittyessään omiin, kiireisiin tehtäviinsä.
Linnan käytäviä kulki myös yksi, joka erosi monesta muusta. Nuori, pitkä mies, jonka askelia ei ajanut samanlainen polttava kiire. Hän kulki ryhdissä ja hänen askeleensa oli napakka, mutta hän ei kiirehtinyt kuten muut hänen ympärillään. Ja vaikka joku ulkopuolinen olisikin saattanut luulla hänen olevan jokin jahkailija, tervehti hänet ohittava väki häntä silti kaikesta kiireestään huolimattakin. Hän tiedosti nämä nopeilla nyökkäyksillä, vaikka hänen pakotetun tyyni ilmeensä saattoikin paljastaa tarkkasilmäiselle, etteivät huomionosoitukset miellyttäneet häntä. Nuori mies oli vyöttänyt kupeelleen miekan, mutta hän ei ollut sonnustautunut sotisopaan kuten sotilaat. Hänen yllään oli vain yksinkertainen, mutta hyvälaatuinen tunika, joka paljasti hänen vahvat raajansa. Hänen kenkänsä olivat kevyet ja hädin tuskin kelvolliset liikkumiseen missään muualla, kuin Mu-ata-Taran sileillä ja tasaisilla (joskin aavistuksen vinoilla) käytävillä. Kukaties olisi voinut sanoa, että hän ei ollut vielä edes varsinaisesti pukeutunut. Nuorukainen suoritti aamuaskareitaan. Nuori mies kulki käytävien läpi tottuneesti. Hän ei hidastellut, mutta ei myöskään kiirehtinyt määränpäähänsä. Hän ohitti matkansa varrella useitakin vartijoita, joiden raskas varustus kertoi hänen astuneen johonkin linnan tärkeämpään ja varjellumpaan osaan. Silti yksikään heistä ei edes yrittänyt pysäyttää häntä. Jos he jostain syystä olisivat yrittäneet, olisi hän joutunut iskemään jokaisen heistä tieltään oman, pyhän valansa velvoittamana - tai kuolemaan yrittäessään. Sillä vaikka hän ei kiirehtinyt, oli hänelle silti langetettu raskas tehtävä. Hänelle, joka varjeli pyhintä ja siunatuinta Mu-atassa.
Kiran, Siunatun vartija, seisahtui lopulta oven eteen. Ovi oli samaa paksua, valkeaa metallia kuin kaikki muukin Mu-ata-Tarassa. Hän odotti hetken, kuunteli, ennen kuin kohotti kättään ja iski oveen toistamiseen. Oli uusi aamu, ja kuten kaikkina aamuina, hänen tehtävänsä ennen kaikkea muuta oli pitää huoli, että Siunattu, hänen omaa henkeään paljon tärkeämpi, huolehtisi harjoituksistaan. Kiran ei koskaan varsinaisesti odottanut pääsevänsä tämän tehtävän pariin...
Spyrre: Vanha, taivaallinen linnoitus oli kokenut lankeemuksensa, mutta tämä kohtalo tuskin merkitsi tämän nykyisille asukkaille enää paljoakaan muuta kuin tarinoita sekä muinaisia filosofioita. Kukaties näitä kunnioitettiin vielä, mutta suurin osa väestä oli silti pakotettu elämään hyvin elämäänsä hyvin käytännönläheisesti. Tästä tosin taisi olla olemassa joitain poikkeuksia maallisenkin keskellä... vaikka tuskin kukaan oli vapaa jonkinlaisista velvollisuuksistaan.
Kun pitkä nuorukainen seisahtui käytävälle ja koputti metalliseen oveen, kantautui tämän läpikin kammiosta liikettä. Jotakin kolahti kuin lattialle kaatuneena, mutta pian jokseenkin rivakasti ovi kuitenkin kiskaistiin auki. Nuori nainen tämän takana, Elara, oli jo pukeissa mutta nyki vaivihkaa vaaleita kaapujaan yllään. Elkeissä oli verhottua kireyttä, mutta tämä astui silti ulos viivyttelemättä, tunnistaen saapujan välittömästi. Kaiketi hänkin tiesi jo mitä odottaa. "Mennään sitten" hän puuskahti puolittain itselleen, nykäisi vaatteitaan vielä kerran ja kääntyi nyökättyään lyhyesti toiselle. Elara oli epäilemättä odottanut jo tovin ennen saattajansa saapumista. Vaikka hänet olikin säästetty siltä kaikkein maallisimmalta, velvollisuudet odottivat... ja näiden implikoitu painoarvo itsessään oli jotain mistä nuori nainen itsekin oli hyvin perillä. Lähes mustien silmien sekä hiusten kontrasti oli pistävä vasten vaaleita kankaita, ja Elara teki parhaansa pitääkseen askelensa itsevarmoina harpatessaan liikkeelle. Kuten kuuluisikin.
Sub: Kiran, Siunatun vartija ja täten siunattu itsekin, kuten häntä usein muistutettiin, tuijotti jalkojaan. Hänen varpaansa pilkistivät kevyistä jalkineista, ja hän kulutti lyhyen odotusaikansa naputtamalla niitä järjestyksessä. kohotettu kenkä napsahteli lattiaa vasten. Joskus hän oli väittänyt omalle, turhautuneelle opettajalleen sen olleen mietiskelyharjoittelua. Mies tuskin oli uskonut siihen sen enempää, kuin hän itsekään. Rehellisesti hän oli vain jännittynyt. Tai kukaties turhautunut. Hän huomasi olevansa sitä usein tässä nykyisessä, hänelle auliisti annetussa elämäntehtävässään.
Tänään odotus ei ollut pitkä. Siunattu, jumalten verta kaikkein vahvimpana kantava, tähtien valossa kylvetetty ja niin edelleen ja niin edelleen, oli nähtävästi herännyt hyvissä ajoin. Kiran itse oli ollut hereillä jo monta tuntia ja tehnyt omat, velvoitetut harjoituksensa pimeydessä ennen monen muun heräämistä. Hän silmäsi tutun, nuoren naisen nopeasti läpi ja yritti lukea hänen aivoituksiaan hänen kasvoiltaan. Hänen oli oltava aina valmis, kaikin tavoin ja kaikissa asioissa, ohjaamaan ja opastamaan, siitä huolimatakin ettei hänellä ollut mitään oikeutta varsinaisesti sanoa missään vastaan. Hän ei varsinaisesti nauttinut tästä ristiriidasta.
"Huomenta, arvoisa taivaiden valon kantaja", Kiran tervehti. Hän käytti sanoja, jotka hänelle oli opetettu ja hänen päähänsä iskostettu - siitä huolimattakin, ettei hän ollut varma riemuitsiko heistä kumpikaan siitä. Mutta, kuten hänet oli myös opetettu muistamaan, ei ollut hänen tehtävänsä miettiä tai suhtautua toiseen, ainoastaan olla vartija ja ohjaaja. Kiran oli pitkä ja vahvavartinen. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pitkät, lihaksikkaat ja jäntevät, niskansa paksu ja ruumiinsa voimakas. Hän ei ollut koskaan oppinut elehtimään kuten olisi pitänyt, eikä hän saanut yrittämälläkään nopeaa nyökkäystään näyttämään sulavalta tai soveliaalta.
"Voitte jättää päälliskaapunne tänne. Tänään aloitamme taisteluharjoituksilla. Kuten tiedätte, teidän on osattava puolustautua", Kiran jatkoi suojeltavansa läpi katsottuaan. Ei, hän ei tosiaan osannut tehtä tätä luontevasti...
Spyrre: Elara onnistui suunnilleen hillitsemään pienen vaivautuneen irvistyksensä saamalleen tervehdykselle, ja sen sijaan nyökkäsi nuorukaiselle uudemman kerran. Tällainen tuskin oli millään tavalla uutta, mutta hän ei silti voinut väittää nauttivansa tällaisesta.... muodollisesta hehkutuksesta. Hänen olisi pitänyt osata ottaa moinen vastaan jo paljon luotevammin mutta siltikin, se särähti pahasti korviin yhä edelleen... ei sillä, että hänkään saattoi varsinaisesti protestoida. Elara tiesi kyllä miten kuka hyvänsä viisaista (tai kenestä hyvänsä) luultavasti reagoisi, jos hän yrittäisi... hän oli sortunut tähänkin erehdykseen aiemmin, ja hän muisti kuinka kauan hänen korvansa olivat soineet siitä läksytyksestä... Kukaties häneen ei kajottu tai huudettu, mutta se häpeä oli silti jotain mitä hän ei halunnut uusia.
"Huomenta, Kiran" hän vastasi mahdollisimman tasaisesti, vaikka ei voinut olla itsekin liikahtamatta kireähkösti. Nuorukainen oli jälleen liikkeellä niin ajoissa, ettei hän voinut olla miettimättä eikö tätä väsyttänyt. Mutta kaiketi tälläkin oli raskas velvollisuutensa. Josta tämä rehellisesti ei vaikuttanut olevansa erityisen innostunut. Elara nykäisi jälleen kaapuaan, havahtuen kun tämä puhui uudestaan, kertoen aamun suunitelmista. Tällä kertaa nuori nainen ei voinut olla irvistämättä hetkeksi herpaantuessaan. "Näin aikaisinko? Mutta... luulisi että sellainen olisi parempi... myöhemmin. Emme ole vielä edes syöneet mitään" hän protestoi vastahakoisesti, mutta rehellisesti aavistuksen vaisusti. Tällaiset raskaat fyysiset harjoitukset eivät olleet alkuunkaan hänen alaansa, vaikka näiden tärkeydestäkin oli eittämättä puhuttu... Elara ähkäisi ja pyyhkäisi takaraivoaan, vetäen sitten kuitenkin lopulta hetken epäröityään päällimmäisen kaapunsa päältään. Hän itse oli kaikkea muuta kuin vaikuttavan näköinen ilman sitä, vaikka jäntevä rakenne toikin Elaralle edes jotakin potentiaalia. Ei sillä, että lyhyehkön naisen elkeet olivat eittämättä vähintään yhtä epäluontevat tässä vaiheessa kuin toisenkin.
Sub: Kiran peitti kevyen puuskahduksen nopealla asennonvaihdolla. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen suojattinsa osoitti haluttomuutta itsensä rasittamista kohtaan. Hänen oli muistutettava itseään tiukasti, ettei kyseessä ollut mikään tavanomainen soturikokelas. Kaikeksi onneksi vastarinsa oli pientä. "Minulle on annettu ymmärtää, että teillä on tänään tavallisesta poikkeavia kiireitä, joiden vuoksi joudumme keskittymään tärkeimpiin harjoituksiin jo varhain", Kiran vastasi. Se, että hänen lävitseen saneltiin yhtä ja toista, josta hänelle itselleen ei kuitenkaan kerrottu kuin kaikista oleellisin, ei varsinaisesti tehnyt asioista helpompia.
Olipa miten oli, siunattu tuntui mukautuvan nopeasti tilanteeseensa ja jättävän raskaan, seremoniallisen päällysvaatteensa pois. Muutkaan vaatteet eivät olleet omiaan aseharjoituksiin, mutta linnan vanhimmat olisivat todennäköisesti huutaneet Kiranin korvat hajalle, jos hän olisi vaatinut nuorta naista esiintymään ihmisten ilmoilla missään, mikä ei korostanut hänen ylimaallista olevaisuuttaan. Kevyemmät kaavut saivat siis kelvata.
"Minun pitäisi myös kuulustella teiltä opintojenne etenemisestä ja Siunatun velvollisuuksista, joita linnanvanhimmat taukoamatta vaativat opettelemaan... mutta pelkäänpä, etten löytänyt sille aikaa kiireiltämme", Kiran lisäsi hetkeä myöhemmin. Ensimmäistä kertaa hänen äänessään kuulsi pienen pieni kepeämpi sävy. Mu-atan väelle tämä nainen oli Siunattu, jumalaisen valon kantaja monta muutakin asiaa, mutta hänen oli kovin vaikea nähdä toinen pelkästään siinä valossa. Hän, toisin kuin he, oli viimeiset kolme vuotta katsonut päivittäin nuoren naisen perään, pistänyt hänet hikoilemaan ja ajautunut, kaikesta huolimattakin, useampaankin sanaharkkaan. Yksioikoinen, palvova ihailu oli vähintäänkin kaukaa haettua tässä kohtaa. Tietynlainen rutiini oli vain luonnollista seurausta tästä kaikesta.
"Tulkaa. Harjoitustilat ovat vapaana käyttöömme", hän lisäsi ja kääntyi johdattamaan toista.
Spyrre: Elara ei ollut erityisen halukas inttämään tähän hätään, vaikka vastahankaisuus olikin ilmeistä, peittely-yrityksistä huolimatta. Vaikka se olikin Kiran joka ilmoitti hänelle seuraavat suunnitelmat tiesi hänkin että se hyvin harvoin oli nuorukainen itse joka laati nämä, vaan takana oli epäilemättä korkeampi väki joka katsoi asiat oleellisiksi. Kinaaminen, ainakaan tässä tilanteessa, ei maksanut vaivaa. Hän pääsisi luultavasti helpommalla vain hoitamalla kärvistelynsä pois alta nopeasti. Ei sillä, että velvollisuudet olivat loppumassa tähän, tietenkään.
Elara päästi huokaisun ja lykkäsi raskaan kaapunsa vaivihkaa ympärilleen vilkaisten ovenraosta huoneensa lattialle ennen kuin veti tämän jälleen kiinni takanaan. Hänen vartijansa huomautus kiinnitti nopeasti naisen huomion ja hän suoristautui, kääntäen hieman varautuneena tumman katseensa tähän. "....tavallisesta poikkeavia? Minulle ei ole kerrottu. Sanoivatko he mitä se on?" Elara tiedusteli, vaikkakin lähes osasi jo odottaa vastausta. Kiran ei luultavasti ollut perillä yksityiskohdista, vaikka olikin se joka läpi hänelle usein välitettiin tällaisia asioita. Kuten tämän harteille oli sälytetty paljon muutakin. Elara oli vähällä irvistää uudemman kerran kun nuorukainen kertoi vaadituista kuulusteluista kaiken muun lisäksi, mutta tämä muuttui pian vaivihkaiseksi helpotukseksi kun tämä viimeisteli virkkeensä. "Sääli. Ehkä ensi kerralla sitten. Ehdin lukea niitä vielä hieman lisää" hän totesi, kääntyen sitten itsekin seuraamaan toista. Edessä olisi kaiketi aamun verran hikoilua ja hosumista, mutta ainakin tältä oli vältytty. Ja kaiketi tämä harjoittelu kaikesta huolimatta oli ainakin yksinkertaista muuhun verrattuna... Lopulta Kiran ei ollut vastenmielistä seuraa, kaiken huomioon ottaen.
Sub: "Minulle ei tietenkään ole suotu kertoa niin merkittäviä asioita", Kiran tyytyi vastaamaan lyhyesti ja tasaisen mitäänsanomattomasti toisen kysymykseen. Hän ei lopulta ollut yllättynyt, ettei Elara itse ollut sen tietoisempi asiasta. Tämä ei ollut pohjattoman harvinaista. Linnan vanhimmat, hoviväki ja hallitsija itsekin suunnittelivat yhtä jos toista, ja kylän Mu-atan Siunattu oli sen kaiken kannalta uein keskeisessä osassa. Hän ei halunnut edes miettiä, miltä se tästä itsestään tuntui - vaikka hän kukaties osasikin aavistaa ainakin osan siitä.
Kiran johdatti suojattinsa käytävien poikki, kolme askelta edellä kuten ehdottoman soveliasta oli. Se, ettei hän ollut pukeutunut edes täyteen vaatekertaansa, saati sitten mihinkään henkivartijan rooliinsa soveliaaseen, eittämättä rikkoi vaikutelmaa. Mutta henkivartijan sotisopa oli raskas, eikä hän nähnyt syytä pukeutua sitä siihen linnan sisällä, siellä mistä kaikki vaarat olivat mahdollisimman kaukana. Sitä paitsi hän hikoaisi pian vain uudestaan; ei ollut mitään mieltä vaihtaa harjoitusvarusteitaan muuhun tähän hätään.
Pian kaksikko saapui harjoitusten saliin, joka oli palvellut niin linnan sotilaiden kuin monen muunkin asetaitojaan harjoittaneen oppipaikkana. Kammio oli suuri ja sen seinät kaareutuivat ylöspäin pehmeästi ja sulavasti. Se oli myös suljettu, mutta siitä huolimattakaan siellä ei ollut pimeää kuten lamppujen valaisemilla käytävillä; suuren osan ulkoseinästä muodosti suuri, kaareutuva ikkuna. Lasi oli paksumpaa ja kestävämpää kuin yksikään kivirakennus, jonka Mu-atan kuolevaisten kädet olivat nostattaneet Mu-ata-Taran juurelle. Kiran asteli kaikessa hiljaisuudessa lasiseinän luokse ja loi katseensa alas. Mu-ata-Taran valkeat, metalliset muodot kumpusivat alaspäin, ja niiden juurella häämötti koko kylä, muureineen ja pienine kivisine rakennuksineen. Hän näki siellä liikkuvat ihmiset, mutta ne olivat kaikki kovin etäisiä - enemmänkin henkisesti kuin varsinaisen matkan puolesta tosin. Mu-ata-Tara ei lopulta ollut valtavan suuri.. Joskus hänkin oli raatanut alhaalla kulkevan väen joukossa. Mutta siitä oli aikaa. Nuori mies huokaisi ja kääntyi ympäri katsomaan suojeltavaansa. Hänellä oli velvollisuuksia hoidettavanaan.
"Käymme läpi tavalliset harjoitukset ja siirrymme sitten kaksintaisteluun", Kiran tokaisi ykskantaan. Hän tarttui seinää vasten nojaaviin pitkiin harjoitussauvoihin, ja ojensi toisen niistä nuorta naista kohti. "... minulle on sanottu, että on häpeällistä etten ole vieläkään onnistunut opettamaan sinua tarpeeksi hyvin, että olisit voittanut edes yhden kerran", henkivartija lisäsi. Hän kumartui kevyesti peittääkseen hymynpoikasen. Elarakin oli eittämättä varsin tietoinen siitä tosiseikasta, ettei ollut koskaan voittanut näitä otteluita - siitäkin huolimatta, että tälle opetetut alkeet eivät järjestäänkään vetäneet vertoja linnan asemestareiden kouluttamalle soturille.
Spyrre: Kaavutettu nainen ei voinut muuta kuin puuskahtaa hiljaa uudestaan sille epätietoisuudelle, joka Kiranilla vain oli tarjottavanaan. Vastauksia ei tietenkään suotu kuin vasta sitten kun päättäjien ja viisaiden mielestä oli sen aika... ja mitään mielipiteitä ei toki odotettu. Ei edes häneltä, vaikka "siunattu" olikin tärkeässä osassa. Hän oli kuitenkin jo kauan sitten oppinut ettei vastaan väittäminen auttanut tässäkään. Elara seurasi vaiteliaana vartijansa kintereillä, ajatuksissaan. Hän luotti siihen että nuorukainen johti heitä oikeaan suuntaan, ja havahtui uudestaan oikeastaan vasta kun lasiseinäinen sali kohosi heidän edessään.
Elara suoristautui, ja astahti komeaan saliin jälleen jokseenkin hankalin elkein. Hänen kaapunsa eivät olleet ne kaikkein mukavimmat (tai käytännöllisimmät) mihinkään siihen mitä täällä oli tarkoitus tehdä, ja hän vilkaisi lähes happamasti nuorukaisen melkoisesti vähemmän muodollista vaatetusta. Hän itse tuskin edes omisti mitään muuta kuin hänelle luovutettuja kaapuja ja muita "soveliaita" pukimia. Tai paljoa muutakaan, oikeastaan. Se ettei joutunut koskaan kärsimään puutetta oli silti epäilemättä käsittämätön ylellisyys tavallisemmalle väelle, ja vaikkei Elara ollut koskaan varsinaisesti kokenut tällaista toisenlaista elämää, ei hän rohjennut valittaa vaikka mikään ei oikeasti ollut hänen omaansa. Siunattu oli aina elänyt suojattuna ja vaalittuna, muiden armosta. Tästä oli oltava nöyrä ja kiitollinen, kuten hänet oli kasvatettu. Ikkunan takana häälyvät kaukaiset rakennukset kiinnittivät hetkeksi hänenkin huomionsa kun Kiran seisahtui. Elara tosin silmäili tätä kaikkea uteliaalla kiinnostuksella, ennen kuin kääntyi taas toista kohti nuorukaisen puhuessa.
Se mitä tällä oli sanottavanaan kirvoitti naisesta vaisun ähkäisyn. Hän mutristi mutta otti silti vastaan ojennetun sauvan. "Se ei ole kovin reilua, eihän? Minä... Kauanko sinä itse oikein olet harjoitellut tätä? Miten minun olisi tarkoitus voittaa?" Elara puuskahti. "Viisaat tuskin ovat itse edes kokeilleet" tämä jupisi vielä, vaikkakin hiljaa, ja heittäen varautuneen katseen ympärilleen. Oli ainakin vaikuttanut siltä että he olivat kahden, mutta parempi varmistaa...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 11, 2019 1:03:39 GMT 3
Sub: Kiran piilotti hymynsä nopeasti. He olivat kahden, eikä yksikään vanhin tai kukaan muukaan ollut näkemässä heidän sanailuaan, mutta hänet oli silti opetettu suhtautumaan tähän kaikkeen sillä vakavuudella, kuin asiaan kuului. Hän oli siunatun vartija ja taisteluopettaja, ja kaikesta huolimatta hänen tehtävänsä oli tärkeä. "Minä olen harjoitellut siitä asti, kun pystyin kannattelemaan miekkaa käsissäni. Mutta reilua tämä ei ole koskaan. Ne uhat, joiden varalle te harjoittelette nyt, eivät piittaa siitä, ovatko kokeneempia. Suurin osa niistä varmasti onkin. Soturi tai paha henki, sama se. Jos ette pysty puolustautumaan, olette niiden armoilla", Kiran vastasi lopulta. Hän oli vakavampi, melkein totinen, ja ensimmäistä kertaa todellakin varma sanoissaan ja eleissään. Hän tunsi aseiden käytön ja niiden vaarat - siitäkin huolimatta, ettei hän ollut juuri sen kokeneempi todellisesta henkensä vaarantamisesta.
"Ja nyt, ottakaa asento. Sauva eteen, kädet tasaisin välein, polvet antavat myöten", Kiran luetteli. Tämä kaikki oli tuttua Elarallekin, mutta toisto ja tutut harjoitukset olivat kaiken lähtökohta. Ne palauttivat mieleen kaiken muun. Hän itse kyyristyi sauvansa kanssa esimerkillisesti, kuin olisi odottanut jonkin näkymättömän vastustajan säälimätöntä hyökkäystä.
Spyrre: Elara itsekään tuskin todella odotti mitään hyötyä jupinastaan, mutta soi silti kaikelle uuden puuskahduksen kun toinen vastasi. Hänen odotettiin oppivan ja menestyvän tässäkin... mutta hän ei silti voinut olla kokematta ettei jokin tällainen ollut alkuunkaan hänen alaansa. Varsinkaan pitkän yön vanhojen tekstien lukemisen jälkeen, hankaliin kaapuihin pukeutuneena... "Jos niin käy, niin olen pulassa tällä menolla joka tapauksessa. Siksihän sinä olet täällä" nainen totesi, huokaisten kuitenkin. Elara oli kyllä perillä siitä mitä odotettiin, ja miksi. Uhka oli vakava... vaikkei hän ollutkaan vielä koskaan varsinaisesti joutunut minkään sellaisen eteen.
Kun Kiran aloitti ohjeistuksensa Elara noudatti näitä jo tuskin ajattelemattakaan. Liikkeet olivat jo paljon puituja, eivätkä se vaikea osa harjoituksessa. Sen sijaan naisen mustat silmät pälyilivät toista epäluuloisina, kuin jo uumoillen pian alkavaa, kammottua kaksintaistelua. Ikävä kyllä hän osasi jo aavistaa miten tämä päättyisi, mutta... no. Kukaties hän oli onnistunut oppimaan hieman jotain viimekerrasta. Ainakin hän saattoi yrittää toivoa niin. Ehkä heidän molempien puolesta. Kuulosti siltä että jo Kirankin oli saanut haukkuja hänen kustannuksellaan. "Voisimmeko pelata mielummin vaikka noppaa? Olen parempi siinä. Tai missä hyvänsä muussa" Elara ei silti voinut olla jupisematta.
Sub: Kiran peitti kevyen huokauksen ja puisteli päätään. Hän ymmärsi Elaran turhautumuksen, mutta loppujen lopuksi hän ei voinut antaa myöten toisen nurinalle. Tämä oli hänelle määrätty tehtävä... ja vieläpä tärkeä tehtävä. Hän ei voinut noin vain myöntää tämän kaiken turhuutta ja kohauttaa harteitaan velvollisuuksilleen. "Pelkäänpä pahoin, että vihollisenne tuskin välittää nopanheitoista", soturi tyytyi vastaamaan ykskantaan ennen kuin laskeutui takaisin valmiusasentoon sauvansa kanssa. Oli parempi aloittaa tämä nopeasti, niin aikaa ei jäisi vastaanväittämiselle.
"Noniin. Käydään läpi harjoitusliikkeet ensin. Ensin puolustus", Kiran totesi. Nyt hänen äänensä oli tinkimätön ja vakaa. Elara ei ollut ainoa, jota hän oli opettanut, ja kaikesta huolimatta hän oli itsekin oppinut yhtä ja toista oppilaiden käsittelystä. Kiran kohotti sauvaansa sanomatta enää muuta. Liike oli näkyvä ja selkeä. Paikka, johon hän antoi nopean iskun, oli moneen kertaan harjoiteltu, eikä se toivon mukaan tullut Siunatulle yllätyksenä - tämä kaikki oli käyty moneen kertaan läpi. Vielä kyse ei ollut kaksintaistelusta, vaan nuorukainen kävi nopeasti läpi sarjan iskuja, jotka toisen oli määrä torjua. Ne eivät olleet nopeita tai tarkoitettu tekemään vahinkoa, mutta niissä oli silti tarpeeksi voimaa, että ne edellyttivät puolustautujaa pitämään ainakin sauvansa tiukasti linjassa, tai kärsimään kipeän napsahduksen.
Kiran antoi iskuja kummallekin puolelle, käyden läpi toisen puolustuksen tärkeimmät kohdat järjestelmällisesti ja huolellisesti. Hän saattoi vain toivoa, että ainakin tämä sujuisi jo kelvollisesti...
Spyrre: Elara soi kaikelle uuden epämääräisen henkäisyn, mutta tyytyi sitten lähinnä kohauttamaan olkapäitään huomautukselle. Kiran oli oikeassa, piti hän siitä tai ei. Ja kaiketi nuorukainen tiesi mitä teki, paljon paremmin kuin hän. Hänen olisi vain yritettävä päästä siitä perille. "Niin kai" hän huokaisi, kohottaen sitten sauvansa varuillaan. Hänen opettajansa oli jo aloittamassa, ja Elara tiesi jo tähän mennessä että herpaantuminen saisi nopeasti kivuliaita seurauksia.
Nuori nainen korjasi asentonsa miten kaavuissaan taisi, ja jäi leukaansa kiristäen seuraamaan tiukasti toisen liikkeitä. Kaikeksi onneksi kaava oli vanha ja harjoiteltu, ja Elara heilautti rivakasti oman sauvansa iskujen tielle vaikka huojahtikin hieman taaksepäin. Napsahdus tuntui ikävästi käsivarsissa saakka, mutta se tuskin oli mitään verrattuna siihen jos tämä pääsisi livahtamaan läpi puolustuksesta. Hän keskittyi torjumaan järjestelmällisen hyökkäyksen parhaansa mukaan, jonka oli jo oppinut ulkoa lähestulkoon kantapään kautta, kivuliaalla tavalla. Mutta ainakin se sai nopeasti liikkeet jäämään mieleen...
Sub: Kiran antoi nopeita iskuja, jotka keskittyivät enemmänkin pitämään Elaran valppaana, kuin todella haastamaan hänen puolustustaan. Osa niistä oli kuitenkin yllättävän kovia, vain varmistuksena, että toinen tosiaankin ymmärsi puolustuksen tarkoituksen, eikä vain kopitellut kepillä hänen keppiään vasten. Jos toinen joutuisi torjumaan oikeita iskuja, ei niiden antaja välittäisi mistään puolivillaisesta yrityksestä. Soturi nopeutti tahtiaan ja vaihteli iskusuuntia, teki muutaman harhautusliikkeenkin. Välistä hän löi tarkoituksellakin äkillisemmän iskun, jonka oli määräkin osua nuoreen naiseen, ennen kuin huitaisi välittömästi uudestaan. Yhtä tärkeää oli muistaa, että vaikka yksi isku pääsisi läpi, muita ei saanut päästää.
Kiran koetteli naisen puolustusta aikansa, ennen kuin lopulta hellitti. Hän laski sauvansa pään maata vasten ja nyökkäsi. "Muistakaa liikkeiden nopeus. Torjukaa mahdollisimman vähällä vaivalla, älkää tuhlatko aikaa ylimääräiseen", hän ohjasti. Melkein yhtä nopeasti Kiran vetäytyi äkkiä taaemmalle jalalleen, ottaen nyt itse puolustavan asennon. Puolustautuminen oli tietenkin vain puolet taistelemisesta. "Käydään läpi hyökkäykset. Muistakaa, iskujen pitää tulla voimalla. Muuten tuo sauva ei ole mikään vaara. Iskekää kuin yrittäisitte rikkoa luuni", nuori soturi opasti toista rennossa puolustuksessa.
Spyrre: Elara ei ollut elementissään näissä harjoituksissa, ja se paistoi läpi väkisinkin. Hän keskittyi tiukasti, kukaties hieman liiankin, tuttuihinkin kuvioihin ja horjahti ähkäisten kovimpia iskuja. Mutta ainakaan sauva ei pysähtynyt hänen käsissään vaikka ilme värähtikin tukalasti. Nainen torjui parhaansa mukaan siitäkin huolimatta että joitain salakavalampia huitaisuja livahti lävitse ikävällä tavalla. Hän harppasi taaksepäin ja pyöräytti aseensa nopeasti takaisin kohti opettajaansa kun nuorukainen lopulta hellitti... joka tosin sai Elaran lähinnä irvistämään hieman. Tästä seuraavasta osasta hän piti vielä vähemmän...
"Minä... yritän" Elara ähkäisi, mutta nyökkäsi kuitenkin. Hän oli sentään oppinut jo kauan sitten että hänen tuskin tarvitsi murehtia siitä että onnistuisi oikeasti satuttamaan Kirania lyömällä kovaakin... Kuten sanottua, nuorukainen oli tässä kaikessa melkoisesti häntä parempi. Nainen veti henkeä, otti muutaman kokeilevan askelen ja harppasi sitten eteenpäin iskien sauvansa kohti toista miten taisi, jo muistiin iskostetulla liikkeellä. Takaraivossa piili vieläkin pieni arkailu, mutta hän kykeni sentään jo suunnilleen jättämään sen huomiotta... vaikka kukaties huitaisussa oli kuitenkin pieni aavistus epäröintiä. Elara toisti parhaansa mukaan aiemmin esitettyjä hyökkäyksiä, yrittäen vaivihkaa onnistua harhauttamaan puolustusta edukseen. Hän keskittyi jälleen tiukasti siihen mitä teki, kuten kuului.
Sub: Kiran odotti valppaana Elaran hyökkäyksiä, ja torjui ne nopeilla, tarkoilla vedoilla. Totta puhuen hän käytti enemmän voimaa kuin olisi tarvinnut ja iski napakasti jokaista iskua vasten, niin että se varmasti tuntui Siunatunkin käsissä. Niiden tarkoitus oli opettaa toinen olemaan pelkäämättä iskuja ja totuttaa häntä taistelun voimaan ja meluun. Kumpaakin oli siedettävä tositilanteessa. Elara oli kaikesta huolimattakin kehittynyt, kuten Kiran saattoi todeta puolustautuessaan. Hän oli jo ymmärtänyt pelkän suoran, yksinkertaisen hyökkäyksen turhuuden ja yritti jo harhauttaakin, etsi paikkaa josta kiertää hänen puolustuksensa. Nuori soturi ei ollut varma, kuuluiko hänen olla ylpeä, mutta ainakin se oli jotakin... vaikkakaan ei ikävä kyllä tarpeeksi. Harjoitustilanne oli liian selkeä ja suorasukainen, ja Elaran liikkeet olivat silti liian varautuneita.
Lopulta, monen sarjan jälkeen, Kiran harppasi äkkiä taaksepäin ja kohotti kättään merkiksi lopettaa. Hän odotti hetken, ettei toinen yrittäisi vielä vahingossa hyökätä, ennen kuin suoristautui. "Se... menee jo paremmin. Mutta liikkeenne ovat liian itsestäänselviä ja yritätte liian hanakasti ennalta päättämiänne hyökkäyksiä. Näen jo etukäteen, miten yritätte harhauttaa minua. Ja jos pelkäätte iskeä, ei minulla ole mitään syytä pelätä puolustautua", Kiran totesi yksioikoisesti. Hänen kasvonsa olivat tasaiset, mutta ääni väritön tavalla, jota se usein oli kun hän oli tyytymätön.
Elara ei ollut soturi, siitä ei päässyt mihinkään. Siunatun elämässä nämä taisteluharjoitukset olivat eittämättä pelkkä kiusallinen päänvaiva monen muun joukossa. Hänellä ei ollut omistautumista tai uskoa. Mutta Kiran ei ikävä kyllä voinut vain todeta toista surkeaksi ja jättää asiaa sikseen. Tämä oli hänen pyhä tehtävänsä, halusipa hän tai ei...
Spyrre: Elara ei voinut väittää olevansa yllättynyt kun Kiran torjui hänen iskunsa yksi toisen jälkeen, vaikka hän punnitsi tarkkaan jokaisen liikkeensä. Nuorukainen oli silti nopeampi ja näppärämpi, ja monta kertaa lähetti hänet ähkäisten horjahtamaan taaksepäin. Siltikin hän kiersi ja iski uudestaan kuten oli nähnyt toisenkin tekevän. Hän oli kyllä seurannut tarkkaan... ainakin sen verran mitä oli kaiken keskellä ehtinyt. Joka tosin ei välttämättä ollut hirvittävän paljon kun hänen oma puolustuksensa vaati suurimman osan huomiosta, mutta... kuitenkin. Elara arveli että oli silti onnistunut hoksaamaan muutaman liikkeen, joka oli livahtanut varsin läheltä häntä tai jopa kolahtanut maaliinsakin. Sääli, etteivät nämä toimineet nuorukaiseen aivan yhtä hyvin...
Lopulta Kiran perääntyi jälleen ja antoi merkin pysähtyä. Elara seisahtui raskaasti hengittäen ja pyyhkäisi kostuneita hiuksia kasvoiltaan jäädessään odottamaan mitä toisella oli sanottavana. Mutta vaikka nuorukaisen palaute alkoi lupaavasti, päättyi se melkoisen eri tavalla kuin Elara oli toivonut. Odottava ilme muuttui nopeasti jokseenkin latistuneeksi ja nainen laski aseensa ähkäisten. "Mutta... minähän melkein osuin jo! Ainakin... kerran" hän yritti, kuitenkin vaieten ilmeisen pettyneenä. Yritys ei selvästikään ollut tarpeeksi. Elara veti henkeä, jääden haromaan niskaansa kiusallisesti hetkeksi. "Yritänkö sitten uudestaan? Ehkä... voin olla nopeampi jos yritän."
Sub: Kiran vetäisi henkeä, mutta pudisti kuitenkin sitten päätään. "Parempi olla hosumatta. Tai siis... en usko, että saavutamme mitään yrittämällä hätäillä. Yrittäkää jatkossa kiinnittää huomiota iskujenne nopeuteen ja voimaan. Eikä kyse ole pelkästään vauhdista muutenkaan", hän vastasi päätään pudistellen. Oli varottava sanojaan. Siunattu ei varmastikaan hätäillyt tai hosunut. Sellaista ei sopinut väittää.
Kiran pyräytti sauvaansa kevyesti, ennen kuin nyökkäsi sitten Elaralle. Hän otti taas valmiimman asennon, mutta nyt tarkoituksellisemmin ja selvästi toista kohti. "Siirrytään kaksitaisteluharjoitukseen. Saatte vapaasti hyökätä ja puolustautua. Ottakaa asento kun olette valmis, niin voimme aloittaa. Muistakaa, kyse ei ole vain vauhdista, vaan myös rytmistä", Kiran totesi. Hän ei välttämättä odottanut paljoakaan, mutta tämäkin oli parempi hoitaa kunnialla loppuun. Olihan se hänen tehtävänsä... hyvässä ja pahassa.
Spyrre: Elara avasi suutaan kuin aikeissa sanoa vielä jotakin, mutta päätyi lopulta kuitenkin vetämään henkeä ja nyökkäämään sitten vaiteliaasti. Tässä kaikessa oli paljon opittavaa ja hahmotettavaa, vielä samaan aikaan. Se vaati melkoisesti keskittymistä, eikä pelkkä liikkeiden muistaminen ollut vielä tarpeeksi. Hän kuunteli mietteliäänä Kiranin kritiikin vaikkakin laskien katseensa hieman happamana. Tämä oli hankalaa, ja jatkuva epäonnistuminen turhautti. Hänen olisi pitänyt olla parempi. Tässäkin.
Nainen havahtui uudestaan kun toinen vetäytyi uudestaan valmiusasentoon sauvaansa pyöräyttäen. Elara suoristautui, vaikkakaan ei erityisen innokkaasti. Tämä oli epäilemättä se osa, joka oli kaikkein haastavin... ja mitä eittämättä kivuliain. Siltikin hän nosti varautuneena asettaan, jo odottaen rivakoita iskuja osakseen. Muistutus tekniikasta sai aikaan pienen turhautuneen häivähdyksen mutta Elara veti henkeä, ja nyökkäsi sitten huuliaan kiristäen. Onneksi hän oli saanut tasattua hengitystään hieman, vaikka jo aiempikin oli rasittanut häntä. Kiran puolestaan näytti siltä että tuskin oli edes päässyt alkuun. Elara puuskahti itsekseen, ja astahti sitten eteenpäin kiristäen otettaan sauvasta. Kaiketi tämä oli tosiaan vain tehtävä...
Sub: Kiran tunsi otteensa kiristyvän sauvasta ja joutui rauhoittelemaan itseään. Tämä oli harjoitus, ja hänen vastustajansa oli sekä kevyempi, että kokemattomampi. Se oli oma haasteensa, jota hän oli joutunut harjoittelemaan paljon: miten tarjota vastustajalle kunnollinen harjoitusottelu ja pidätellä silti omia iskujaan.
Kiran kohotti vielä sauvaansa nopeasti, tervehdykseksi ja merkiksi että harjoitusottelu oli alkanut - että kummankin oli keskityttävä siihen. Elara lähestyi jo varovaisesti, etsien paikkaa. Kiran odotti petollisen liikkumatta, ja samalla hetkellä kun nuori nainen astui eteenpäin, hän äkkiä hyökkäsi. Sauva liikahti hänen käsissään nopeasti ja kääntyi vaivattomaan, tehokkaaseen survaisuun, joka tavoitteli toisen ruumista puolustuksen alta. Siinä ei ollut luita rikkovaa voimaa, jollaista kokeneen soturin iskun takana olisi varmasti voinut olla, mutta se oli silti nopea ja kivulias aloitus...
Spyrre: Elara astui eteenpäin kokeilevasti, suorastaan epäluuloisesti kun Kiran valmistautui koitokseen. Vaikka rehellisesti se kaiketi oli enemmän koitos hänelle kuin nuorukaiselle itselleen... Joka tapauksessa, nainen oli eittämättä aiemman valossa jo valmistautunut itse iskemään kun toinen äkkiä harppasikin liikkeelle. Elara ähkäisi yllättyneenä ja kiskaisi sauvansa eteensä enemmän refleksinä kuin harkiten, ja harppasi sivuun nopealta survaisulta. Puu kolahti puuta vasten kun hän ohjasi hyökkäyksen sivuun, yrittäen sitten rivakasti vastata tähän omalla huitaisullaan. Nopeat liikkeet eivät jättäneet paljoakaan aikaa harkinnalle ja Elara iski hätäisen lyönnin kohti nuorukaisen kylkeä joka näytti hyvältä maalilta ensimmäisellä vilkaisulla.
Sub: Kiran oli melkeinpä odottanut ensimmäisen iskun menevän lävitse kipeänä muistutuksena puolustuksen tärkeydestä, mutta Elara oli selvästi saanut jo aivan tarpeeksi tätä oppia. Nuori nainenkin liikkui nopeasti kepillä ajettuna, ja äkkiä Kiran itse joutuikin pyyhkäisemään sauvansa torjuntaan vastaiskua vasten - mikä sekin oli todiste siitä, etteivät aivan kaikki oppitunnit olleet valuneet hukkaan. Toinen muisti vastata hyökkäyksiin eikä jäänyt puolustuskannalle. Kohde oli vieläpä hyvin valittu. Kiran iski sauvansa Elaran sauvan tielle. Liike oli aavistuksen kömpelö, sillä pitkä sauva ei liikkunut yhtä sulavasti kuin miekka, mutta hän torjui silti iskun pyyhkäisyllä, joka kääntyi heti uudeksi napaukseksi Elaran hartiaa kohti.
Spyrre: Elara enemmänkin tunsi kuin näki miten hänen aseensa torjuttiin kohteestaan, mutta hänelle ei jäänyt aikaa jäädä pohtimaan tätä. Kiran oli jälleen nopea iskemään, ja hän harppasi uudemman kerran sivuun lyöden voimalla sauvansa uudestaan tätä vasten. Puu kolahti, yllättäen naisen itsensäkin. Kenties nuorukaisen vastaus äskeiseen oli aavistuksen haparoiva mutta Elara toimi silti uudestaan vaikka isku tuntuikin vielä käsissä saakka. Hän kaarsi uudestaan yrittäen päästä sivustalta vastustajansa taakse, survaisten sitten uudestaan, tällä kertaa matalammalle. Kaiketi hän toivoi horjuttavansa toista jalkoja tavoittelemalla.
Sub: Elara pysyi tänään varsin hyvin tahdissa. Kiran perääntyi jalkoja tavoittelevan hyökkäyksen tieltä - joutumatta totta puhuen tekemään juuri muuta kuin nostamaan jalkaansa. Hän antoi nopean, ponnettoman iskun, joka vain kolahti toisen sauvasta. Mutta se oli pelkkä harhautus, joka veti aseen sivuun. Ja äkkiarvaamatta hänen oma sauvansa pyyhkäisi alas, tavoitellen toisen jalkoja samalla hetkellä, kun naisen sauva nousi ylös. Pyyhkäisy oli nopea ja luja, varmasti tarpeeksi kiskaistakseen kevyemmän vastustajan kumoon. "Jalat voivat olla hyvä paikka kaatoon, mutta ne liikkuvat nopeasti. Iske vasta kun olet varma", Kiran puuskahti liikkeidensä lomasta.
Spyrre: Hän oli selvästi kuvitellut oman temppunsa olevan ovela ja odottamaton, mutta kun Kiran vastasi samalla mitalla, Elara ei ehtinyt reagoida paljoakaan. Hän ehti vain tajuta iskunsa pyyhkäisevän tyhjää ja sitten nainen jo älähti tyrmistyneenä kun tunsi jalkansa tulevan kiskaistuksi altaan. Oli tuskin mitään mitä hän saattoi tehdä sinä lyhyenä hetkenä kun löysi itsensä tyhjän päältä, juuri ennen kivuliasta tömähdystä lattialle. Ilma pakeni keuhkoista, ja kului silmänräpäys tai pari ennen kuin Elara varsinaisesti tajusi tilanteen kunnolla. Oli varsin nöyryyttävää saada maistaa omaa lääkettään samantien, ja hän tunsi uuden aallon turhautumista yrittäessään kiskoa itseensä jälleen rotia. "Minä... luulin olevani" hän ähisi tuskastuneesti tapaillessaan jalkoja uudestaan alleen, samalla kun vetäisi aseensa jälleen kohti vastustajaansa pitääkseen tämän loitolla. Hän oli heittäytynyt varomattomaksi... mutta ei aikonut sortua samaan aivan heti uudestaan.
Sub: Kiran tyytyi naksauttamaan kieltään paljonpuhuvasti. Luulo ei ikävä kyllä ollut paljonkaan arvoinen taistelussa. Ensin hän harkitsi vain päästävänsä Elaran jaloilleen ja antavansa tämän löytää tasapainonsa uudelleen, mutta tulikin äkkiä toisiin ajatuksiin. Tämä oli taisteluharjoitus, eikä taisteluissa edetty heikommassa asemassa olevan ehdoin. Oli parempi muistuttaa, ettei sanailu kuulunut taistelun tuokseeseen - häntä itseäänkin, siis.
Elara kömpi vielä pystyyn, mutta äkkiä Kiran harppasi jo naista kohti. Hän päästi kovan sihahduksen ja ajoi toista edellään, ennen kuin äkkiä iski kipeästi kohti kylkeä. Melkeinpä samalla liikkeellä hän pyöräytti sauvansa ympäri ja iski sen voimalla alas, kohti toisen puolustukseen kääntynyttä asetta. Isku oli voimakas. Sen tarkoitus oli iskeä ase pois toisen käsistä - tai kukaties jopa pirstoa puu. Kipeät tällit olivat vain osa taisteluoppia...
Spyrre: Hyvin pian Elara sai myös todeta, ettei aikomus merkinnyt paljoakaan siinä vaiheessa, kun kaikki todennäköisyydet olivat häntä vastaan. Hän oli suunnitellut ottavansa etäisyyttä ja kokoavansa itsensä, mutta hänen opettajallaan olikin erilaiset suunnitelmat tämän varalle. Kiranin rivakka, armoton hyökkäys yllätti vielä ylös kompuroivan naisen, sotkien hänen omat aatteensa kertaheitolla kokonaan. Elara päästi uuden tyrmistyneen äännähdyksen kompuroiden hätäisesti taaksepäin ja kiskaisten sauvaansa suojakseen, mutta nuorukainen oli jo kimpussa. Hän ehti tajuta täpärästi kovan iskun kohti kylkeään ja heilautti kiireesti sauvansa torjumaan... mutta tämä olikin vain harhautusta. Äkkiä isku muutti suuntaansa ja pirstoutuvan puun ääni räsähti ilmassa.
Elara saattoi vain tuijottaa tyrmistyneenä kun katkenneen sauvan palaset singahtivat hänen käsistään, samalla kun jalat menettivät jälleen tasapainonsa. Nainen lysähti raskaasti selälleen lattialle henkeään haukkoen. Ymmyrkäiset tummat silmät tuijottivat ylös, kun hän yritti vieläkin sisäistää mitä oli tapahtunut... ja saada henkensä jälleen kulkemaan kunnolla. "Mitä-- Sinä... rikoit sen" hän onnistui ähkäisemään lopulta häkeltyneenä. Rehellisesti, hänellä ei ollut aavistustakaan olisiko hänen pitänyt olla nöyryytetty vaiko järkyttynyt äskeisestä. Isku oli pirstonut puuta aivan hänen edessään. "Miksi löit noin kovaa?! Se olisi voinut... osua!"
Sub: Harjoitusottelu näytti olevan ohitse. Kiran suoristautui ja laski sauvansa lattiaa vasten. Kaikesta huolimattakin hänen hengityksensä oli muuttunut aavistuksen raskaammaksi, ja hän huokaisi odottaessaan, että Elara nousisi ylös... mikä tosin ei näyttänyt tapahtuvan aivan heti. Nuori soturi kohotti kulmiaan, kun lattialle lysähtänyt nainen huudahti ilmoille tyrmistyneen vastalauseen koko äskeiselle tempulle. Sitten hän puuskahti, mutta hillitsi sen kuitenkin nopeasti. "Se on puuta, Siunattu. Aseet hajoavat toisinaan käytössä, eivätkä puusauvat ole kestävimmästä päästä muutenkaan", Kiran töksäytti. Hänen äänensä oli tahtomattaankin aavistuksen kireämpi kuin mitä hän oli tarkoittanut.
"Tähtäsin sauvaanne. Vastustajan riisuminen aseista on vain yksi taistelukeino muiden joukossa. On lyötävä voimalla, jos haluaa varmistua asiasta", Kiran jatkoi. Hetken hän epäröi itsekin, oli kukaties mennyt liian pitkälle. Mutta johdonmukaiset sanat toivat ainakin hieman lisää itsevarmuutta - vaikka hän ei voinutkaan väittää, etteikö olisi joutunut hieman puolustuskannalle toisen tyrmistyksestä. "... olipa miten oli, suoriuduitte siitä paremmin kuin toisinaan", soturi yritti hieman kääntää puheenaihetta. Hän tarjosi kättään auttaakseen toisen pystyyn. Aavistuksen vaisusti, mutta tarjosi kuitenkin.
Spyrre: Elara ei ollut aivan vakuuttunut Kiranin selityksestä, vaan pälyili nuorukaista ilmeisen varuillaan ennen kuin alkoi kohottautua lattialta. Hän ei ollut tottunut siihen että häntä viskottaisiin aivan... tällä tavalla, ja äskeinen oli liipannut hänen mielestään aivan liian läheltä... vaikkakin toinen oli kaiketi tähdännyt vain puuhun. Kukaties Kiran oli tarpeeksi taitava tehdäkseen niin, mutta se oli silti onnistunut jättämään jälkeensä melkoisen hyytävän tuntemuksen. "Olisit voinut varoittaa" hän töksäytti, vaieten kuitenkin uudestaan. Tuskinpa oikea vastustajakaan antaisi varoituksia... Elara veti henkeä kiskoakseen pintaan karanneet tuntemuksensa taas hallintaan, kohottautuen sitten taas varovasti lattialta. Hän heitti happaman katseen Kiraniin ja lykkäsi ojennetun käden sivuun kömpien itse vielä hieman huterilta tuntuville jaloilleen.
"Ei sillä ole väliä. Epäonnistuin silti" nainen puuskahti, jääden pudistelemaan roskaa (ja puunsäleitä) kaavuistaan. "Voimmeko nyt lopettaa? ..ethän kerro tuosta äskeisestä viisaille? He... eivät välttämättä pitäisi siitä että... en etene sopivalla tavalla." Elara vaikeni uudestaan ja heitti jokseenkin hankalan katseen ympärilleen. Jos ei muuta, ainakaan kukaan muu ei toivottavasti ollut nähnyt tätä nöyryytystä... tai harkitsematonta purkausta.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 12, 2019 0:14:02 GMT 3
Sub: Kiran laski kätensä aavistuksen latistuneesti ja huokaisi. Tämä kaikki ei koskaan tuntunut muuttuvan juuri sen mutkattomammaksi. Hän odotti kaikessa hiljaisuudessa, että Elara oli noussut pystyyn, ennen kuin työnsi oman sauvan pois kädestään takaisin seinätelineeseen. "Kehitystä ei voi tapahtua ilman epäonnistumisia. Jos voittaisitte ongelmitta, teidän ei tarvitsisi harjoitella, Siunattu", Kiran huomautti toiselle. Siinä, sentään, oli jotakin mihin hänkin saattoi uskoa ilman hankalia, pakolla keksittyjä muodollisuuksia. Sellaiset asiat, joissa pystyi olemaan hyvä harjoittelematta, olivat harvassa. Ja harva niistä taisi olla paljonkaan arvoinen.
Äkillinen naurahdus harjoittelusalin ovelta sai Kiranin käännähtämään sitä kohti. Ovenkarmiin nojasi mies, jonka hän tunnisti oikein hyvin. Darshan, Mu-ata-Taran asemestari ja hänen opettajansa, katseli nuoria aavistuksen huvittuneesti. Vaikea sanoa miten kauan tämä oli edes seissyt siinä. "Huomaan, ettet vieläkään ole oppinut opettajan hienovaraisuutta, Kiran", asemestari Darshan tokaisi. Hän astui sisälle saliin, ja Kiran jäykistyi tahtomattaankin ryhtiin, jonka oli oppinut pitkässä koulutuksessaan. Siitä huolimattakaan hän ei osannut varsinaisesti vastata mestarin sanoihin. Darshan oli jo vanhenemaan päin. Hänen askeleensa oli yhä varma ja hän kulki soturin tapaan, mutta ikä oli kaventanut miehen kasvoja ja vienyt jo paljon voimaa hänen ruumiistaan. Miekka hänen kupeellaan muistutti kuitenkin jokaista hänet näkevää, että hän oli yhä soturi. Yksikään Mu-atan soturi ei voinut väittää vetävänsä vertoja hänen asetaidoilleen, olivatpa vuodet niitä verottaneet tai eivät.
"Mestari. Olimme juuri lopettamassa harjoituksiamme", Kiran vastasi jäykästi. Hän ei enää ollut Darshanin oppilas, ei virallisesti, mutta Darshan oli siitä huolimatta asemestari. Mies kuitenkin vain heilautti kättään ilmeisen huvittuneena. Sitten hän teki pienen kumarruksen Elaran, Siunatun, suuntaan ja pysähtyi muutaman askeleen päähän heistä. "Se lienee hyvästä. Ymmärtääkseni arvon Siunattua kaivataan pian hoviväen edessä. Isälläsi taitaa olla hänelle jotakin tärkeää asiaa, Kiran", asemestari vastasi.
Kiran tunsi jäykistyvänsä uudestaan, mutta eri syystä. Jokaiselle oli varmasti selvää, että Darshan puhui Mu-ata-Taran hallitsijasta. Hänen isästään, niin karsastettu kuin tämä tosiseikka olikin. Harva puhui tästä niin suoraan; harvalla oli asemestarin aseman suomaa vapautta. Kiran peitti nyrkkiin puristuneet kätensä selkänsä taakse ja teki jäykän, vaitonaisen kumarruksen.
Spyrre: Elara ei vastannut heti yrittäessään itsekin jokseenkin pettyneenä siistiä retuutettua olemustaan. Ainakaan hän ei valittanut mustelmiaan, mutta hidas kehitys turhautti selvästi naista vähintään yhtä paljon kuin opettajaakin. Nainen puuskahti hieman mutta ei ehtinyt sanoa mitään kun äkillinen naurahdus ovelta sai hänetkin hätkähtämään melkoisesti. Se siitä toiveesta sitten ettei kukaan olisi ollut näkemässä...
Elara tukahdutti ähkäisyn ja käännähti toisen keralla kohti ovea. Mies joka tämän tuntumassa seisoi oli tuttu hänellekin, eikä tämän huvittuneisuuden tajuaminen vaatinut paljoakaan hoksottimia. Elara suoristautui itsekin kiireesti ja nykäisi kaapujaan parempaan järjestykseen. Tämä oli vähintäänkin kiusallista... Hän vilkaisi jännittynyttä Kirania, kumartaen sitten hieman päätään tervehdykseksi mahdollisimman muodollisesti. Toivottavasti tämä peitti hieman hänen kasvojensa epämääräistä punotustakin. "Huomenta, mestari" hän vastasi, yrittäen löytää edes hitusen johonkin hetki sitten viskottua arvokkuuttaan. Darshanin toteamus muistutti Elaraa nopeasti siitä että äskeinen oli ollut vasta alkua päivän velvollisuuksille. Kaavutettu nainen veti henkeä ja nyökkäsi sitten uudestaan, kuitenkin aavistuksen varautuneesti. Kiran oli jännittynyt hänen tuntumassaan, ja hän vilkaisi nuorukaista vaivihkaa. Taisi olla parasta että hän tarttuisi puheeseen... "...niin, me... Ymmärsin, että tänään on jotakin erikoista tehtävää. Joko on aika mennä? Tuskin ehdin suorittaa harjoitukset." Elara tiedusteli tavoitellen tasaista ääntään ja tyyntä olemustaan... siitä huolimatta että hänen päässään pyöri vielä hieman äskeisen jäljiltä.
Sub: Darshan heilautti kättään Elaran kysymyksille, kuin ei olisi varsinaisesti edes välittänyt asiasta. Harvan asian tiedettiin koskaan todella vavahduttaneen asemestaria, ja nytkin hän vaikutti melkeinpä välinpitämättömältä tyyneydessään. "En ikävä kyllä tiedä siitä sen tarkemmin, Siunattu. Mutta jotakin on meneillään, enkä pidätyttäisi hoviväkeä odottamassa sen kauempaa kuin on tarpeen. He lähettänevät pian jonkun noutamaan teitä, jos eivät kuule jotakin ennen sitä", asemestari tokaisi huolettomasti. Hän astui hieman kauemmas kaksikosta ja vilkaisi ympärilleen harjoitussalissa.
"Jos sallitte minun sanoa, arvon Siunattu, ei ole kuitenkaan hyväksi murehtia ylenpalttisesti velvollisuuksistanne. Päivässä riittänee aikaa tarpeeksi muutenkin", Darshan tokaisi. Hän katsahti nuoreen Siunattuun hieman tarkemmin, kuin tutkien hänen kasvojaan. "Mu-atassa on ollut Siunattu viimeksi, kun olin itse vielä nuori, tuskin paljoakaan teitä vanhempi. Eittämättä tämä kaikki tuntuu teistä nyt aivan liian valtavalta taakalta. Mutta älkää huoliko, hänestäkin kehkeytyi kaikesta huolimatta kelpo Siunattu", asemestari tokaisi.
Spyrre: Kaavutettu nainen räpäytti silmiään hieman hämillään asemestarin puolivillaiselle asenteelle. Hän ei tiennyt miten mies saattoi olla näin tyyni lähestulkoon aina, eikä tämä seikka ollut muuttunut nytkään. Kaiketi se toivottavasti kertoi siitä ettei kyseessä ollut mitään liian vakavaa, ainakaan Darshanin mielestä. Se sai Elaran vetämään vaivihkaa hieman syvempään henkeä ja hän nyökkäsi kehotukselle.
Hän oli jo vastaamassa kun Darshan puhui uudestaan. Elara ei ollut odottanut mitään aivan tällaista ja naisen jo puolittain muotoilema vastaus unohtui nopeasti. Nuori nainen napsautti suunsa kiinni mutta ei aivan onnistunut piilottamaan hankalaa liikahdusta. Asemestari taisi onnistua näkemään hänen lävitseen liiankin hyvin. "Minä... tuota. Kiitos, pidän sen mielessä. Teen kyllä parhaani, mestari" hän tapaili yrittäen jälleen jokseenkin jäykähköä kumarrusta. Oli kiusallista kun tunteet pääsivät livahtamaan pintaan tällä tavalla, vaikkakin sanat eittämättä olivat silti onnistuneet nappaamaan hänen huomionsa. "Tunsitteko te hänet?" Elara ei ehtinyt estää itseään tiedustelemasta, ennen kuin sanat jo karkasivat ulos.
Sub: Darshan päästi surullisen hymähdyksen ja puisteli päätään, kuin koko kysymys olisi ollut jokseenkin onneton. "Korkeintaan tiesin hänestä. Pahoin pelkään, ettei väki suhtautunut edeltäjäänne juuri eri tavalla, kuin teihinkään suhtaudutaan. En tuntenut häntä sen enempää, kuin kukaan muukaan. Velvollisuuksia ja muodollisuuksia... no, hän suoritti tehtävänsä joka tapauksessa ihailtavasti. Eikä hän nähdäkseni ollut sen ihmeellisempi aikanaan kuin tekään", asemestari vastasi. Jopa Kiran jäi hetkeksi miettimään, oliko Elaran tarkoitus ottaa sanat kannustuksena vai ei. Sen ihmeellisempi tosiaankaan...
Äkkiarvaamatta Darshan veti miekkansa esille. Kiran valpastui, mutta ei lopulta tehnyt mitään. Hyvin harva Mu-taran asukas olisi tohtinut paljastaa aseen Siunatun läsnäollessa, ja Kiranin olisi pitänyt vastata heistäkin suurimmalle osalle omalla terällään. Mutta Mu-ata-Taran asemestari oli poikkeus, ja tämä oli taisteluharjoitusten sali - hänen valtakuntansa. Täällä häntä ei olisi voinut estää mikään mahti. Darshan ei näyttänyt itse edes tiedostavan rikosta lähentelevää tekoaan, vaan kääntyi poispäin kaksikosta ja vilkaisi olkansa ylitse heitä kohti. "Jatkakaahan askareitanne. En kaipaa sivustakatsojia todistamaan raihnaisten käsieni haparointia miekan kahvalla", hän tokaisi. Sanat olivat suurimmilta osin hyväntuuliset, mutta silti hänen oppilaansa erotti niistä aavistuksen todellista katkeruutta. Aikaa ei voinut miekkamestarikaan voittaa...
Spyrre: Eittämättä Elarakin joutui jäämään hetkeksi sulattelemaan vastausta, ja miten tämä olisi pitänyt tulkita. Hän rypisti hieman kulmiaan ja katsahti Darshania ymmällään ennen kuin soi pienen epäröivän nyökkäyksen. Suhtautuminen Siunattuihin oli kaiketi mitä oli, ja ajatus siitä että hänen edeltäjänsäkin oli ollut samassa asemassa toi pientä, outoa lohtua. Tavallaan. Ehkä tokaisusta olisi voinut onnistua löytämään pienen piikinkin jos olisi halunnut, mutta rehellisesti Elara ei osannut loukkaantua tästä vaikka sanoista seurasi taas pieni kiusallinen liike. Siunatun rooli oli toimia muun väen yläpuolella... ja kaiketi samalla myös ulkopuolella. Tämä oli yksinäinen asema olla.
Elara havahtui vasta vedetyn miekan ääneen. Hän hätkähti hieman ja nosti katseensa kun asemestari tarttui aseeseensa, mutta jäi silmäilemään tätä lähinnä hämillään. Hän tuskin tuli edes ajatelleeksi sääntöjä jotka koskivat käytöstä hänen lähellään tähän hätään, olihan Darshan Mu-taran luotettu asemestari... sekä Kiran seisoi hänen lähellään. Darshanin kääntyessä ympäri kehottaen heitä palaamaan asioihinsa, onnistui Elara vetämään ajatuksensa takaisin nykyisyyteen... osittain vanhemman miehen synkeän virkkeenkin vuoksi. Kaavutettu nainen katsahti mestarista tämän oppilaaseen ja kumarsi sitten jälleen päätään. "Me... niin, toki. Meillä on vielä tehtävää. Parempi että emme anna hoviväen odottaa. Tuota... onnea harjoituksiinne" Elara vastasi hakien hieman sanojaan. Vanha asemestari tuskin kaipasi holhoamista... eikä hän rehellisesti tiennytkään miten vastata katkeralta kalskahtaviin sanoihin. Sen sijaan nuori nainen alkoi vetäytyä kunnioittavasti paikalta takaisin kohti käytävää, heittäen odottavan katseen Kiraninkin suuntaan. Taisi olla aika poistua... mitä hän kaiketi ei varsinaisesti harmitellut äskeisen jäljiltä.
Sub: Darshan nyökkäsi ja hymähti Elaran hämeliäälle onnentoivotukselle, muttei sanonut mitään sen erikoisempaa. Kiran puolestaan vaikutti vain tyytyväiseltä päästessään pois harjoitussalista. Hän kumarsi asemestarille, ennen kuin käännähti ympäri ja lähti johdattamaan Siunattua ulos salista, takaisin Mu-ata-Taran mutkitteleville käytäville. Hänen olemuksessaan oli yhä jäykkyyttä, jota asemestarin sanat olivat saaneet aikaan, ja joka ei missään kohtaa ollut täysin poistunut. Kukaties se ei johtunut niinkään sanoista itsessään, vaan siitä, miten ne muistuttivat häntä siitä mitä tuleman piti; hän kohtaisi hallitsijan pian siinä missä Elarakin.
"Siunattu, teidän on vaihdettava vaatteenne ja pukeuduttava hovin velvoittamalla tavalla. Minä tarvitsen sotisopani", Kiran totesi ääneen, kun he olivat päässeet hieman kauemmas harjoitussalista. Hän kulki yhä kireyden tuomalla tarmolla, eittämättä nopeammin kuin äskeisestä voipunut Siunattu olisi halunnut, eikä varmasti edes tajunnut asiaa itse. Joka tapauksessa hän yritti keskittyä välittömään. "Saatan teidät huoneeseenne, minkä jälkeen poistun noutamaan varusteeni. Palaan hakemaan teidät sen jälkeen", Kiran kävi läpi.
Mu-ata-Taran käytävät olivat ahtaita ja paikoitellen varsin sokkeloisia. Väki joutui usein väistelemään toisiaan tai tekemään tilaa. Sen lisäksi jokaisen linnan käytävillä kulkevan oli opittava myötäilemään sen kaltevia lattioita, sillä koko linna lepäsi maan kamaralla aavistuksen vinossa. Eittämättä se oli asettunut niin langetessaan taivaiden kimmeltävästä valtakunnasta. Loppujen lopuksi sitä oli vaikea huomata, ainakaan jos oli tottunut kulkemaan käytävillä, eikä se ollut erityisen ilmeistä ulkopuoleltakaan. Mutta sekin lisäsi oman mutkansa käytävillä kulkemiseen.
Spyrre: Elara poistui salista Kiranin jäljessä, edelleen vaiteliaana. Ainakin hän oli saanut hetkeksi muuta ajateltavaa kuin äskeisen kiusallisen löylytyksensä, vaikkakin pian olikin palattava takaisin nykyisiin asioihin ja velvollisuuksiin. Nainen huokasi ja nykäisi jälleen kaapuaan, vilkaisten sitten edellä harppovan nuorukaisen jäykäksi käynyttä hahmoa. Edessä odottava kohtaaminen kuumotti eittämättä tätäkin, vaikkakin eri syistä kuin häntä. Hän silmäili toista vaiteliaana, kuitenkaan sanomatta mitään. Heidän oli noudatettava hallitsijan kutsua.
Hän joutui kiirehtimään askeleitaan hieman pysyäkseen vartijansa perässä, vilkaisten nuorukaista uudestaan. Huomautus sai aikaan pienen henkäisyn, mutta Elara ei voinut kuin nyökätä tälle. Nainen olisi osannut kammioonsa omin avuinkin mutta tiesi varsin hyvin ettei moisen ehdottaminen ollut soveliasta. Moisesta seuraisi varmasti vain ongelmia heille kummallekin. "Niin, toki. Tietysti. Ehkä se on vain... hyvä käydä katsomassa pian mitä he haluavat" Elara myötäsi. Rehellisesti pieni hetki hengähtää omissa oloissaan ja siistiytyä olikin tervetullutta juuri nyt. Hän asteli valkeita, kaltevia käytäviä jälleen mahdollisimman tyynin askelin, mutta ei voinut olla täysin miettimättä kuinka epämääräiseltä mahdollisesti näytti juuri nyt vastaan tulevan väen mielestä, hiuksensa sekaisina ja ilman päällyskaapuaan. Siltikin, hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä ajatuksiaan, suoden vain vaiteliaita nyökkäyksiä tervehdykseksi. "...tuskin siinä hirveän kauaa menee että voimme taas lähteä" hän lisäsi varovaisesti, vilkuiltuaan hetken nuorukaisen selkää.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 14, 2019 1:01:31 GMT 3
Sub: Kiran kulki hiljaa ja nopeasti. Jos hän ajatteli mitään sen suurempaa Elaran varovaisesta huomautuksesta, ei sitä ainakaan tiedostettu. Nuorukainen johdatti suojattinsa nopeasti ja suorasukaisesti huoneensa ovelle. Hänellä oli oven toinen avain, ja kaikessa hiljaisuudessa hän kiskaisi sen auki Siunatulle. "Noudan varusteeni. Odottakaa, kunnes tulen koputtamaan", Kiran töksäytti lyhyesti, ennen kuin marssi pois paikalta. Hän pidätteli selvästi jonkinlaista tunteenpurkausta ja kätki sen kylmän virallisuutensa taakse. Siitä huolimattakin taisi olla selvää, ettei hän odottanut tulevaa hovin tapaamista millään tapaa...
Spyrre: Elara jatkoi asteluaan vaiteliaana, saamatta varsinaista vastausta sanoihinsa. Oli parasta vain seurata ja tehdä mitä kuuluikin... ei sillä että valinnanvaraa tuskin edes oli. Hän kävi mielessään läpi mahdollisuuksia mistä tämän päivän erikoinen ohjelma saattaisi johtua, mutta ei tuonut tätä lopulta ilmi vaikka ajatukset toivatkin pienen rypyn hänen otsalleen.
Pian tutun kammion ovi oli jälleen heidän edessään ja kaavutettu nainen palasi ajatuksistaan nykyhetkeen. Hän katsahti vartijaansa ja nyökkäsi sitten sanattomasti tämän töksäytykselle vaikka tummien silmien katse viipyikin tässä hetken pidempään. Kukaties Siunattu aavisti jotakin, mutta astui vastustelematta sisälle huoneeseensa.... joutuen tosin harppaamaan aiemmin maahan pudottamansa kaavun ylitse. Vasta oven sulkeuduttua takanaan rohkeni hänkin vetää syvään henkeä ja päästää ryhtinsä vajoamaan hieman. Hovin eteen joutuminen ei ollut koskaan erityisen mieluisa kokemus... Nainen nojasi hetken kädellään ovenpieleen ennen kuin kumartui noukkimaan jälleen rakaat, koristeelliset kaapunsa ja suuntasi kohti huoneen laidalla odottavaa istuinta sekä peilipöytää. Hänellä oli ainakin hetki aikaa koota itsensä Kirania odotellessaan niin sisäisesti kuin kaiketi ulkonäöltäänkin.
Sub: Kiran sulki kammionsa oven takanaan. Vihdoin hän tohti päästää syvän, vihaisen ärähdyksen, jota tahditti isku seinään. Mu-ata-Taran taivaallinen metalli ei hievahtanutkaan, mutta hänen nyrkkinsä kyllä valitti lyönnin voimasta. Kukaties jomottava kipu oli kaikki, mitä hän oli edes hakenut. Hetken nuorukainen seisoi synkeästi paikallaan, ennen kuin ärähti uudelleen ja harppoi niukasti sisustetun huoneensa poikki varustearkulleen. Sieltä hän kiskoi esille kevyemmän, seremoniallisemman panssarinsa. Hänen oli kuljettava virallisissa tilanteissa varustuksessaan, valmiina taistelemaan ja kuolemaan Siunatun puolesta, mutta hän ei kuitenkaan ollut lähdössä sotaan. Samasta syystä hän jätti kypäränsäkin pois. Hänen oli elettävä ja kuoltava kuten hänen hallitsijansa... hänen isänsä... oli määrännyt, mutta ainakaan hän ei aikonut läkähtyä hengiltä siitä ilosta, että pääsisi pokkuroimaan tämän eteen mahdollisimman näyttävästi. Varustearkku lävähti kiinni voimalla. Kevyt suojapaita tuntui hänen päällään paljon raskaammalta, kuin olikaan.
Elara sai pukeutua kaikessa rauhassa, sillä rivakoista askelistaan huolimatta Kiranilla ei tuntunut olevan todellinen kiire takaisin. Vasta pitkähkön hetken jälkeen Siunatun oveen jälleen koputettiin. Loppujen lopuksi velvollisuuksiaan ei kukaan voinut paeta...
Spyrre: Jos ei muuta, niin ainakin Elara otti Siunatun kammion hiljaisuuden kiitollisuudella vastaan. Samaa ylellisyyttä tuskin oli tarjolla pitkään, mutta tämä soi tilaisuuden vetää henkeä. Pöydälle oli asetettu kaunis kannu raikasta vettä pikareineen, ja hän joi pitkän siemauksen ennen kuin suuntasi itsekin vaatekaapilleen. Tämä piti sisällään lähestulkoon hyvin samankaltaisia kaapuja, ja nainen ei käyttänyt paljoakaan aikaansa valikoidakseen näiden seasta puhtaat pukimet harjoituksissa kärsineiden tilalle. Hänen kissansa Silke ei näyttänyt kiinnostuneelta koko toimituksesta vaan tuskin avasi silmiäänkään sängyltä hänen saapuessaan. Elara vilkaisi eläintä ja tuhahti hieman ennen kuin istui setvimään mustia hiuksiaan.
Kun koputus viimein kuului ovelta, oli Elara jo pukeissa... vaikkakin henkinen valmius oli kaiketi asia erikseen. Tällaiset tilanteet kuumottivat häntä vieläkin vaikka Siunatun olisi jo pitänyt tottua moiseen huomioon. Nainen veti henkeä, kiskaisi sitten seremonialliset valkeat kaavut ylleen ja lipui jälleen ovelle. Ainakin hän näytti jälleen melkoisesti siistimmältä astuessaan käytävälle, vaikka askelissa olikin jännittyneisyyttä. "No. Menemmekö?" Hän katsahti Kiraniin, tehden parhaansa näyttääkseen itsekin mahdollisimman tyyneltä.
Sub: Oven toisella puolella seisova mies katsoi hetken esiin ilmaantuneeseen, lähtöä tekevään Siunattuun peitellyn yllättyneenä. Se lieni ymmärrettävää, sillä oven takana ei seissyt Kiran. Mies oli suunnilleen saman ikäinen, ja totta puhuen hänessä oli hieman samaa näköäkin, mutta yksikin vilkaisu riitti kertomaan, ettei tämä ollut nuoren naisen henkivartija; mies oli paljon kevytrakenteisempi, eikä hän kantanut yllään soturin sotisopaa. Hänen vyöllään roikkui miekka, mutta se oli lyhyt ja kevyt, enemmänkin vallan merkki kuin tositarkoituksella kannettu ase - vaikka moni tiesikin hänen silti harjoittelevan sen kanssa. Oven takana seisoi Rajit nuorempi - hallitsijan poika. Kiranin velipuoli, kuten juorut kertoivat.
Nuori mies kohotti ohuita kulmiaan, ennen kuin kuitenkin teki tervehtivän kumarruksen. "Pelkäänpä, ettei olisi sopivaa, jos saattaisin teidät, arvon Siunattu", Rajit totesi kevyesti hymyillen. Hänen kätensä leikittelivät leveiden, kirjailtujen hihojen sisällä, kun hän katsoi nuorta naista päästä varpaisiin. "Olen ainoastaan tullut toivottamaan teille hyvää huomenta, sillä uusi kunniakas päivä on koittanut, ja saamme jälleen kylpeä taivaiden valtakunnan valossa", hallitsijan poika jatkoi. Hänet tunnettiin kaunopuheisuudestaan ja oppineisuudestaan, eikä hänen tiedetty koskaan tuhlanneen mahdollisuutta esitellä tätä seikkaa.
Spyrre: Elara oli jo varautunut lähtöön odotettuaan vartijansa saapumista jo tovin verran, eikä ollut osannut odottaa jonkun muun ilmaantuvan oven takaa. Nainen piilotti parhaansa mukaan yllättyneen säpsähdyksen tajutessaan kuka hänen edessään seisoi, ennen kuin veti henkeä ja kumarsi nopeasti. "Ah... Hyvää huomenta, Rajit-herra. Niin, edessä on selvästikin taas... tärkeä päivä" hän tapaili. Nuori nainen tuskin tavoitti samankaltaista kaunopuheisuutta mutta yritti paikkailla tätä pienestä hämmingistään huolimatta miten taisi. Joka tapauksessa tällaiset yllätykset saivat hänet väkisinkin jokseenkin epämukavaksi, kuten tutkiva katsekin. Rehellisesti hän oli kiitollinen kaapunsa koristeellisesta hupusta tähän hätään, kuten leveistä hihoistakin joihin saattoi vetää kätensä jäljitelläkseen tyyntä, ylevää olemusta. Tai niin hän ainakin toivoi. "En aavistanut, että... Meidän oli määrä lähteä hoviväen eteen piakkoin. Vaikka kaiketi tiedättekin jo mitä suunnitteilla on. Odotin, tuota, veljeänne että pääsemme lähtemään."
Sub: Rajit nuorempi kohotti kättään vähättelevästi ja pudisti päätään. "Älkää turhaan minun vuokseni vaivaantuko. Kuten sanottua, tulin vain ohikulkiessani tervehtimään teitä, arvon Siunattu", hän totesi. Toisen sanat hänen veljestään hallitsijan poika näytti sivuuttavan täysin - kuten tietysti kuuluikin. Kyseessä oli surkeasti varjeltu, mutta likainen salaisuus. Se mitään sellaista, mistä hänen kaltaisensa mies olisi voinut puhua noin vain linnan käytävillä. "Huomaan, että henkivartijanne ei ole vielä saapunut. Ilmeisesti odotatte häntä", mies lisäsi paljonpuhuvasti ja eleettömästi.
"On totta puhuen onnekasta, että satuin kohtaamaan teidät näin. Teillä on ilmeisestikin tosiaan asiaa hovin eteen tänään. Ymmärrän toki, että velvollisuutenne vaativat paljon huomiotanne, mutta mahtaisitteko mitenkään löytää hetken aikaa vedota isääni erään vähäpätöisen asian suhteen?" Rajit äkkiä tokaisi. Hän vilkaisi ympärilleen rauhallisesti ja kepeästi. Ketään uteliasta sivustakatsojaa ei näyttänyt tähän hätään seisoskelevan missään.
Spyrre: Elara tajusi nopeasti itsekin puhuneensa sivusuunsa ja vaikeni nopeasti. Hän yritti paikata tämän kumartamalla muodollisesti uudestaan kun Rajit vastasi. "Olen tietysti kunnioitettu huomaavaisuudestanne" hän lisäsi. Nuorukaisen seuraavat sanat nappasivat kuitenkin hänen huomionsa pian, ja Elara kohotti kysyvästi katseensa. Selvästikin Hallitsijan pojalla oli asiaa isälleen... joka liittyi jotenkin häneenkin? Nuori nainen ei rohjennut rypistää kulmiaan tälle, mutta epäröi hetken ennen vastaustaan. "Minä... Tuota, mitä asia koskee? Jos se on vallassani, niin..." Siunattu tiedusteli varovaisesti. Se, ettei Rajit syystä tai toisesta ilmeisesti halunnut kysyä tästä itse sai hänet hieman varautuneeksi vaikkei hän voinutkaan näyttää jotain tällaista hallitsijan pojan edessä...
Sub: Rajit heilautti kättään kuin kyseessä ei olisi ollut kummoinenkaan asia, mutta kohotti kuitenkin äänensä kuuluviin valittaen. "Pahoin pelkään, että isäni on ummistanut korvansa vetoomuksieni puoleen. Toivon, että kaltaisenne merkittävä ääni kallistaisi sen taas asiani puoleen, arvon Siunattu. Olen jo pitkään yrittänyt tuloksetta kannustaa isääni neuvottelemaan uuden sopimuksen Mu-sogin kylän kanssa. Kuten tiedätte, ovat kansamme pitkään kamppailleet elintilastaan, eikä isäni ole millään muotoa halunnut lopettaa kiistoja välillämme. Mutta minä uskon, että yhdistämällä voimamme pystyisimme saamaan aikaan paljon enemmän, kuin kumpikaan yksinään. Kaikesta huolimatta isäni ei kuitenkaan ole suostunut punnitsemaan ehdotuksiani."
Rajit nuorempi puisteli päätään surullisesti, ennen kuin loi Elaraan vetoavan katseen. "Mutta te, arvon Siunatte, olette ainutlaatuisessa asemassa. Mikäli isäni kuulisi teidän ehdottavan neuvotteluja, saattaisi hän nähdä asian uudessa valossa. Pyydän, ajatelkaa toki Mu-atan parasta. Kuten tiedätte, ovat nämä vuodeet olleet vaikeita. Epäilenpä, että teidän kutsumisenne hovin eteen liittyy juuri näihin asioihin. Se olisi oiva hetki ottaa asia puheeksi", hän vetosi auliisti.
Spyrre: Elara räpäytti silmiään Rajitin pienelle melodraamalle, mutta laski kuitenkin mietteliäänä katseensa. Tiukat ajat eivät olleet salaisuus kenellekään kuten eivät myöskään kireät välit ja kiistat naapurikylien kanssa. Hän ei rehellisesti olisi ollut innokas työntämään lusikkaansa tällaiseen soppaan, mutta... dramaattisuudesta huolimatta nuorukaisen ehdotus rauhasta kylien välillä ei kuulostanut pahalta. Kaiketi Rajit nuorempi vain omasi omat melodramaattiset elkeensä... "Kaiketi hänellä... isällänne... on syynsä. Mutta... saatatte toki olla oikeassa" Elara myötäsi viimein, hetken pohdittuaan. "Vaikea uskoa että kiistoilla voitetaan paljoakaan, kummallakaan osapuolella. Varsinkin jos nämä voitaisiin välttää. Olisi tietysti hienoa jos näin ei tarvitsisi olla" hän huokaisi, silmäten nuorukaista huppunsa varjosta. "...tietysti tämä on kaikki hallitsijamme päätettävissä. Mutta voin kaiketi... ehdottaa tätä, jos se tulee puheeksi. En toki voi luvata tulosta, mutta..."
Sub: Rajit painoi kätensä vastakkain kiitollisuuden merkkinä ja kumarsi syvään. "Muuta en tietenkään pyydä, kuin että muistatte asian ja otatte sen puheeksi, jos vain mitenkään tilanne sen sallii. Ymmärrän toki, että velvollisuutenne asettavat teille omat vaatimuksensa", hän totesi tyytyväisesti hymyillen. Hän oli vielä nuori mies, ja kun hän hymyili, oli hänen kasvoillaan selvää poikamaisuutta - siitäkin huolimatta, että hallitsijan poika mietti selvästikin jo raskaita asioita. "Lienee paras, mikäli ette mainitse minua, kun otatte asian esille. Kuten sanoin, isäni on sulkenut korvansa ehdotuksiltani, enkä usko että hän piittaisi, vaikka se tulisikin arvon Siunatulta. Hänen tulee uskoa, ettei minulla ollut osaa tai arpaa koko asiaan", hallitsijan poika lisäsi vielä.
Äkkiä käytävältä kantautuivat rivakat askeleet, jotka saivat Rajitin vaikenemaan ja kääntymään katsomaan. Kulman takaa astui esille Kiran, kevyessä metallista ja nahasta punotussa panssaripaidassaan. Hän seisahtui varuillaan nähdessään suojattinsa oven edessä jonkun - eikä hänen ilmeensä ainakaan kirkastunut, kun hän erotti kuka oli kyseessä. "Arvon siunattu. Kehotin teitä olemaan avaamatta, ennen kuin palaisin", Kiran tokaisi kireästi ja astui lähemmäs. Hän ei vilkaissutkaan kohti Rajitia, mutta välttely oli niin selkeää, että yhtä hyvin hän olisi voinut kyräillä tätä avoimesti.
Spyrre: Elara vastasi elkeeseen itsekin, vieläkin hieman hämillään. Hän ei ollut varma miksi heidän hallitsijansa kieltäytyi kuuntelemasta poikaansa mutta tämä oletti että hän saisi aikaan enemmän, mutta... no, oli myös vaikea uskoa että ehdotus voisi saada aikaan mitään kovin pahaa. Pahimmassa tapauksessa hän saisi saman vastauksen kuin Rajit, ja parhaimmassa, kaiketi, voisi tästä seurata paljon hyvääkin rauhan-neuvottelujen muodossa. Jos hallitsija harkitsisi tiukkaa kantaansa uudestaan, siis. Nuori nainen vilkaisi Rajitia vielä hieman varovaisesti kun nuorukainen totesi ettei tämän osallisuutta kannattaisi mainita, mutta harkittuaan hän kuitenkin nyökkäsi. "...kukaties, sitten. Jos hän ei kysy suoraan, niin voin tietysti puhua omasta puolestani" Elara myöntyi.
Lähestyvät askelet saivat kaavutetun naisenkin valpastumaan ja kääntämään huomionsa äänen suuntaan. Viimeinkin esille asteli nuorukainen jota hän varsinaisesti oli odottanutkin... eikä tämän ilme ollut ilahtunut kun tämä tajusi kuka seisoi hänen kammionsa edessä. Elara liikahti kiusallisesti ja veti kätensä uudestaan hihojensa kätköihin Kiranin tokaistessa tyytymättömästi. "Luulin, että se olit sinä" hän puolustautui, vilkaisten hankalasti puolittain toiseenkin nuorukaiseen. "...enkä minä toki voi vain jättää Rajit-herraa käytäväänkään jos hänellä on asiaa" lisättiin vielä. Olihan hänellä asemansa Siunattuna, mutta hänenkin täytyi toki osoittaa kunnioituksensa hallitsijaa ja tämän poikaa kohtaan. Vaikka hänkin oli väkisinkin hyvin perillä Kiranin ja näiden välien kireydestä...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 16, 2019 0:48:39 GMT 3
Sub: Kiran asteli paikalle nopeasti ja tiukasti, kasvot jännittyneen ilmeettöminä ja eleet liioitellun pidäteltyinä. Hän oli kuin peilikuva Rajitille, joka katsoi nuorukaista tyynesti ja kepeästi, omaan kepeän maltilliseen tapaansa. Hallitsijan poika tunnettiin pitkämielisestä luonteestaan, eikä hän näyttänyt varsinaisesti edes piittaavan tavasta, jolla Siunatun henkivartija osoitti hiljaista epäkunnioitustaan. "Teidän tapaamisenne hovissa kutsuu, Siunattu. Hallitsija tuskin haluaa teidän myöhästyvän", Kiran vastasi lyhyesti ja pidättyväisesti. Hän ei vilkaissutkaan kohti toista miestä, saati sitten tehnyt asianmukaisia kunnianosoituksia. Rajit nuorempi ei kuitenkaan väräyttänyt silmäänsäkään moiselle.
"Ah, epäilemättä olen kuluttanut jo liiaksikin aikaanne", Rajit tokaisi ja teki kumarruksen. "Toivotan teille siis terveyttä ja onnea raskaalla polullanne", hän jatkoi. Sitten hän kääntyi ympäri ja asteli pois. Kiran jäi tahtomattaankin tuijottamaan hallitsijan pojan etääntyvää selkää. Lopulta hän raastoi katseensa irti siitä synkeästi ja katsahti Elaraan. Hän ei sanonut mitään, mutta liikahti tavalla joka kieli kärsimättömyydestä. Vaikka hänen ei millään muotoa olisikaan kuulunut olla se, joka sanelisi Siunatulle minkäänlaista tahtia...
Spyrre: Elara oli jäänyt varsin ikävällä tavalla kahden nuorukaisen välille, siitäkin huolimatta että toinen näistä omasi sentään malttia olla kyräilemättä avoimesti. Moinen asetelma sai silti Siunatunkin liikahtamaan hankalasti, epäilemättä laittaen merkille itsekin Kiranin synkeän olemuksen ja epäkunnioituksen. Rajit puolestaan ei tuntunut reagoivan... kaikeksi onneksi, kaiketi. Kun hänen vartijansa puhui, nuori nainen nyökkäsikin nopeasti. Tilanteen katkaisu oli tervetullutta, vaikka se tapahtuikin ilmeisen töksähtävästi. "Niin, toki. Paras etteivät he joudu odottamaan enempää" hän vastasi, kääntyen sitten vastaamaan Rajitin hyvästeihin. Kukaties tässä oli vaivihkaa aavistuksen pahoittelevakin sävy. "Eihän toki. Kiitokset huomaavaisista sanoistanne, ja samaa onnea teille." Elara kumarsi poistuvalle nuorukaiselle, vaikka ei voinut olla olematta tietoinen vartijansa kireästä olemuksesta. Hän veti henkeä ja suoristautui, nykäisten sitten kaapujaan. "...kaiketi meidän olisi paras mennä" nainen totesi tasaisuuttaan tavoitellen. Äskeinen pyyntö herätti kieltämättä ajatuksia, mutta myös Kiranin kärsimättömyys oli ilmeistä.
Sub: Kiran vastasi Elaran sanoihin pienellä nyökkäyksellä, ennen kuin lähti johdattamaan häntä jälleen käytävien poikki. Tällä kertaa hän hillitsi askeleitaan ainakin hieman; olipa hänen mielentilansa mikä hyvänsä, ei olisi koskaan ollut sopivaa juoksuttaa Siunattua pitkin käytäviä kaiken linnanväen nähden. Samaan aikaan olisi tosin ollut aivan yhtä sopimatonta viivytellä askeleitaan - virallista kutsua ei oltu annettu, mutta siltikin oli selvää, että Siunattua odotettiin ilmestyväksi hovin eteen, eikä hidastelu olisi ollut sopivaa.
Moni kumarsi tai tervehti siunattua, kun kaksikko kulki Mu-ata-Taran metallisilla käytävillä. Niin hoviväki kuin palvelijatkin ymmärsivät osoittaa kunnioitustaan jumalten verta kantavalle - tosin sillä erotuksella, että siinä missä hoviväki vain kumarsi syvään, palvelijat lankesivat kuuliaisesti polvilleen. Kuten oli sopivaa, Kiran ei tiedostanut tästä mitään. Hänen ainoa tehtävänsä, hänen olemassaolonsa tarkoitus, oli vain pitää huoli, ettei yksikään heistä erehtynyt liian lähelle. Elara itse sai tiedostaa tai jättää tiedostamatta itse kunkin miten mieli.
Käytävät olivat mutkaisia ja sokkeloisia, mutta lopulta kaksikon edessä häämötti suuri ovi. Se oli metallia, kuten kaikki muutkin, mutta paljon suurempi kuin tavalliset, jopa ahtaat huoneiden ovet. Sen takana odottaisi Mu-ata-Taran hovi hallitsijoineen ja vanhimpineen. Mutta sen edessä odotti jotakin muuta. "Kuka lähestyy hallitsijan valtaistuinta?" kuului kovaan ääneen. Valtaistuinsalin oven edessä seisoi kookas, raskaaseen sotisopaan pukeutunut hahmo. Bishal, hovin vartija, kohtasi seremoniallisesti jokaisen hovia lähestyvän. Mies nojasi kookaaseen, koristellisesti kaiverrettuun miekkaansa ja katsoi jokaista saliin yrittävää silmästä silmään, kuin viimeisenä koetuksena. Hän tiesi varmasti vastauksen itsekin, mutta tämä oli rituaali, jota edes Siunattu ei voinut uhmata. Hallitsijan eteen astuvan oli tunnistauduttava ja kohdattava hallitsijan miekka silmästä silmään.
Kiran astui vaiti sivuun Elaran tieltä. Hän oli pelkkä henkivartija, pelkkä varjo ja airut. Siunattu oli se, jota hovin eteen odotettiin.
Spyrre: Elara seurasi jälleen vaiteliaasti Kiranin jäljessä valkeisiin metallisiin käytäviin. Hän kulki rauhallisuutta tavoitellen, kuin lipuen pitkissä kaavuissaan, antaen vartijansa johtaa tietä. Käytävät olivat sokkeloisia, mutta epäilemättä kumpikin heistä oli jo kulkenut näitä tarpeeksi tunteakseen reitin. Tuon tuostakin heitä vastaan saapui muutakin linnoituksen väkeä sekä palvelijoita jotka tekivät nopeasti tietä kunnioittavin elkein. Kaavutettu nainen pyrki tiedostamaan nämä nyökkäyksillä, vaikkakaan rohkenematta hidastaa kulkuaan nyt omaa kutsuaan noudattaessaan. Hän oli kukaties nähnyt näitä kasvoja ennenkin useaan kertaan, mutta tuskin tunsi varsinaisesti ketään. Hänen asemansa ei sallinut sellaista, mutta Elara teki parhaansa näyttääkseen tyyneltä ja suopealta. Kiranin rooliin puolestaan taisi kuulua tehdä juuri päin vastoin.
Kun he viimein alkoivat saavuttaa määränpäätään kohosi käytävän päässä tuttu näky, joka kuitenkin sai jännittyneen väreen juoksemaan pitkin selkää. Kookas, vaikuttava metallinen ovi sekä yhtälailla massiivinen, panssaroitu vartija odottivat saapujia tuimina. Elara suoristautui parhaansa mukaan ja astui esiin vartijan eteen vaiteliaan Kiranin takaa kun kookas mies huikkasi rituaalisen kysymyksensä. "Mu-ata-Taran Siunattu ja hänen vartijansa. Meidät on kutsuttu" Elara vastasi muodollisesti, ja soi vartijalle pienen kumarruksen tervehdykseksi. Tämä kaikki oli tuttu rituaali mutta korosti silti painoarvoa ja sitä mitä salissa tämän takana odotti, ja nuori nainen ei voinut olla tuntematta vieläkin pientä ramppikuumetta kaikesta. Mutta ainakin hän tiesi mitä häneltä odotettiin.
Sub: Hallitsijan miekka kohtasi nuoren naisen kylmäkatseisesti. Tämä ei kiirehtinyt tai säpsähdellyt nimiä, vaan seisoi vankasti paikoillaan. Tämä olisi varmasti kohottanut miekkansa vaikka Siunattuakin vastaan, mikäli olisi katsonut tämän kelvottomaksi astumaan sisään. Mutta kaikeksi onneksi vartija laski lopulta päänsä kunnioittavaan kumarrukseen. "Toden totta, kunnioitettu Siunattu. Teitä odotetaan", Bishal vastasi. Hän kääntyi ympäri ja painoi voimakkaan kätensä raskasta ovea vasten. Heiveröinen mies tuskin olisi edes jaksanut työntää sitä auki yksinään, mutta väkevä hovivartija astui määrätietoisesti eteenpäin ja pakotti oven auki edellään. Sisältä kajasti kirkas valo, joka oli täysin ristiriidassa hämyisten käytävien kanssa.
"Mu-ata-Taran Siunattu lähestyy hovia! Hallitsijan huone olkoot kunnioitettu!" Bishal huudahti kovaan ääneen. Vartija astui sivuun ja päästi Elaran henkivartijoineen sisään. Ja heti, kun he olivat astuneet ovista, ne suljettiin heidän perässään jysähtäen. Heidän edessään odotti hovi.
Valtaistuinsali kylpi runsaassa valossa, joka kumpusi ylhäältä ja valaisi koko salin - koko Mu-ata-Taran linnan korkeimmasta tornista lähtien. Sillä suuri, pyöreä sali oli auki ylös asti kaikkien kerrosten läpi. Yläpuolella sitä kiersivät useat kerrokset, joiden kaiteita vasten oli nojautunut joitakin hahmoja seuraamaan hovin menoja. Salin lattia oli leveä, ja sen reunoilla istui erinäisillä paikoillaan hoviväkeä, vanhimpia ja oppineita. Suurimman osan huomiosta vaati kuitenkin keskellä kohoava, valtaisa pilari, kuin taivaisiin kurottava torni. Se oli kaiverrettu hopeisesta metallista, jonka sisällä kajastivat valon suonet. Sitä vasten kohosi myös korkea valtaistuin, jolla istui Rajit vanhempi, Mu-ata-Taran hallitsija.
Rajit vanhempi oli teräväkasvoinen, olemukseltaan ylevä mies. Hän istui valtaistuimellaan kuin olisi tarkoitettu siihen, ja hänen ruumistaan verhosivat perinteiset punaiset kankaat. Hänen piirteitään ei pehmentänyt mikään alempi veri, toisin kuin Kiranin. Perijänsä tavoin hän kantoi ylhäisiä piirteitä ja noudatti niiden asettamia vaatimuksia myös käytöksellään. "Tervehditty olkoon Siunattu, jumalten suoma valo pimeytemme keskelle. Voitte lähestyä", Rajit Taranu, Taran poika, lausui kuuluvasti. Monet katseet seurasivat nuorta siunattua. Hänen henkivartijastaan piittasivat vain harvat.
Spyrre: Elara otti saamansa tiukan, punnitsevan katseen vastaan vähäeleisesti, kuten kuului. Hän ei kiirehtinyt tai näyttänyt kärsimättömyyttä vaan odotti Bishalin arvioivan saapujien arvollisuuden... kuten tämänkin kuului. Tämä kaikki oli odotettavissa, mutta siltikin nuori nainen joutui tukahduttamaan hiljaisen henkäisyn kun kookas mies viimein vastasi ja kääntyi sitten työntämään massiivisen metallioven auki. Hän katseli hiljaa vartijan vieläkin vaikuttavaa voiman-näytettä, joutuen kuitenkin pian laskemaan hieman päätään huppunsa varjoon suojaksi salista kajastavalle kirkkaalle valolle. Bishal kuulutti saapujat, ja Elara astui miehen ohitse saliin, tarkoituksella ennen kuin ehti miettiä tilannetta liikaa. Hän kuuli Kiranin seuraavan perässään, vaikka ei kääntynytkään katsomaan.
Kaunis, ylimaalliselta tuntuva sali kylpi valossa joka lähes sokaisi silmiä hämärämpien käytävien jälkeen. Siltikin saattoi erottaa pyöreän huoneen reunoilla sekä korkeilla, kaartavilla parvekkeilla häälyvät hahmot joiden huomio oli kääntynyt saapujiin heti ovien auettua. Tämä jysähti jo dramaattisesti kiinni heidän takanaan ja Elara kiristi leukaansa ryhdistäytyen, samalla kun ajoi itsensä katseista huolimatta liikkeelle keskemmälle pyöreää huonetta. Hänen kaapujensa kultaiset kirjailut hohtivat valossa ja hän oli kiitollinen muodollisen huppunsa tarjoamasta suojasta kun hän eteni, ennen kuin pysähtyi kunnioittavan matkan päähän hopeisesta pilarista sekä tämän edessä kohoavasta valtaistuimesta. Siunattu soi syvän kumarruksen, jääden odottamaan hänen saapumisensa tiedostusta.
Tätä ei tarvinnut odottaa kauaa. Rajit vanhempi oli kunnioitusta vaativa näky punaisine kaapuineen ja ylevine piirteineen. Eittämättä ylistävät sanat tämän suusta olisivat kuulostaneet absurdeilta missä tahansa muussa tilanteessa, ellei Elara olisi suorastaan kasvatettu tähän rooliin. Kuuluva ääni sai hänet nielaisemaan hiljaa mutta hän kumarsi uudestaan kehotukselle ennen kuin suoristautui, ja lähestyi viimein valtaistuinta. "Tervehdys teidän korkeudellenne. Olitte pyytänyt saapumistani" Siunattu vastasi omasta puolestaan tervehdykseen, jääden sitten jälleen odottamaan selvennystä vetäen vaivihkaa kätensä koristeellisiin hihoihinsa. Hän saattoi tuntea kaikki katseet itsessään joka suunnalta, ja tällä hetkellä hän olisi voinut yhtälailla seisoa sen kaiken edessä yksin. Tämä oli eittämättä jotain, miltä hänen henkivartijansa ei häntä suojannut... ja tämä tunsi kaiken varmasti itsessään omalla tavallaan.
Sub: Pehmeä supatus kantautui hovin edessä seisovien korviin reunoilta ja yläpuolelta, mutta hallitsija Rajit Taranu ei tuntunut tiedostavan sitä millään muotoa. Ylevä mies salli Siunatus astua valtaistuimelle johtavien portaiden juureelle, ennen kuin kohotti kättään. Se hiljensi myös kaikenlaisen hoviväen juoruilun. Kiran seisoi kauempana, lähellä ovea. Hän oli pelkkä varjo, mutta edes varjot eivät saaneet lähestyä hallitsijaa noin vain. "Sinut on noudettu tänne, sillä sinua odottaa tehtävä", hallitsija totesi suoraan ja kaartelematta. Hän vaikeni, mutta se ei selvästikään ollut odottavaa hiljaisuutta. Hallitsija antoi sanojensa kaikua salissa juuri itselleen sopivan ajan, ennen kuin jatkaisi.
"Kuten varmasti tiedät, Siunattu, ovat Kirottujen tähtien tuomat sairaudet pahentuneet entisestään. Moni on sairastunut tai kuollut viimeisen vuoden aikana. Viisaat kertovat, että heidän määränsä tulee nousemaan entisestään. Sinä et kykene vielä parantamaan näitä tauteja. Siksi sinun tulee rientää Tietäjien torniin pyytämään heiltä apua. Tulet saamaan matkallesi tarpeellisen saattueen. Lähtösi aika on huomenna aamunkoitteessa, ja kylämme vuoksi sinun tulee kiirehtiä kaikin tavoin", hallitsija totesi kuuluvasti, mutta eleettömästi.
Kiran valpastui. Käsky ulos oli ymmärrettävä, mutta siltikin poikkeuksellinen. Tietäjien torni oli kaukana ja matka sinne pitkä. Mu-Taran laaksossa matkaaminen oli aina vaarallista, niin Pahojen henkien kuin monen muunkin seikan vuoksi. Vaikka hallitsija olikin eleetön, oli pyyntö itsessään aivan tarpeeksi merkittävä. Samalla se olisi neljäs kerta, kun Elara koskaan edes lähtisi kylästä - ja hänen toinen kertansa. Mutta jos hallitsija, Rajut Taranu, tiedosti mitään sanojensa eittämättä aiheuttamasta myllerryksestä, hän ei paljastanut mitään katsoessaan ilmeettömästi Siunattua kohti...
Spyrre: Hiljaiset äänet ympäriltä kantautuivat kaavutetun naisen korviin ilmeisempinä kuin nämä edes olivat, ja hän pakotti huomionsa tiukasti vain ja ainoastaan valtaistuimen edustalle. Hän ei kohottanut katsettaan kohtaamaan hallitsijaa suoraan, mutta tiedosti kuuliaisesti tämän elkeet kun mies kohotti kättään. Sali hiljeni ja Elara kohotti aavistuksen päätään Rajit vanhemman nostaessa äänensä kuuluviin tavalla, joka vaati kaikkia kuuntelemaan.
Nuori Siunattu räpäytti silmiään huppunsa alla epätietoisesti kuullessaan julistuksen. Hän ei ollut aivan varma mitä odottaa mutta odotti näennäisen kärsivällisesti kun hallitsija piti painokkaan tauon. Tämä kuulosti tärkeältä ja sai Elaran jännittymään hieman. Kun punakaapuinen mies jatkoi, Elara kuunteli tiukasti sanoja punniten jo heti kun nämä kantautuivat hallitsijan suusta. Hän rypisti kulmiaan ja soi pienen nyökkäyksen tiedostuksena ensimmäisille virkkeille vaikka nämä tuskin sellaista odottivat. Siunattu eli suojassa linnoituksen turvissa mutta oli kyllä kuullut julmista taudeista jotka riehuivat ajoittain ulkopuolella... mutta tuskin oli selvillä moisten tapausten yksityiskohdista. Ennustus epidemioiden pahenemisesti kuulostivat huolestuttavilta Elaran kuitenkaan ehtimättä kuin rypistämään kulmiaan levottomana ennen kuin hallitsija julisti tehtävänsä. Tämä oli vähällä saada nuoren naisen ähkäisemään ääneen, vaikka tämä kiirehti tukahduttamaan tämän.
Ilmoitus vaati silmänräpäyksenverran aikaa upotakseen perille kunnolla. Hänen oli... matkattava laakson poikki? Huomenna? Kyseessä ei missään tapauksessa pyyntö vaan asia oli jo päätetty, eikä edes Siunatulle jätetty tässä varaa valita. Elara seisoi hetken sanattomana kalveten huppunsa alla, kunnes tajusi tilanteen. Vastausta odotettiin ja se oli annettava, eikä hänellä ollut varaa kuin yhteen. "Minä-- Niin. Huomennako jo? Mitä minun pitäisi sanoa heille?" hän tapaili vieläkin häkeltyneenä, kiirehtien kuitenkin kumartamaan. Nuori nainen pyrki kokoamaan itsensä ennen kuin jatkaisi. Tämä se nyt oli. Hänen ensimmäinen oikea tehtävänsä Siunattuna. Hän oli aina kuvitellut saavansa edes varautua siihen kunnolla kun se lopulta tulisi eteen tavalla tai toisella, mutta... "...toki, herra. Jos... jos joku voi auttaa meitä, niin he varmasti voivat. Pahoittelut, en tiennyt että... vaara on kasvanut jo niin vakavaksi. Minä... teen parhaani."
|
|
|
Post by spyrre on Mar 18, 2019 0:30:56 GMT 3
Sub: Hallitsija Rajit Taranu soi nuorelle Siunatulle ylevän, ilmeettömän katseen. Jos hän aavisti nuoren naisen sisällä tapahtuvaa myllerrystä tai koki sympatiaa sen suhteen, ei siitä näkynyt merkkiäkään. Hallitsijan tehtävä oli olla ylevä johtaja, järkkymätön kivi maailman myllerryksissä. Nytkin hän noudatti tuota tehtäväänsä esimerkillisesti. "Sinä olet kasvomme ja äänemme Tietäjien edessä, Siunattu. Hae heidän apuaan ja tee se, mihin sinut on tarkoitettu. Muista, että sinun käsissäsi on suosiomme Tietäjien silmissä. Mu-ata tarvitsee kipeästi helpotusta sairauksien kynsistä", hallitsija lausui kuuluvasti ja tasaisesti. Edes Kiran ei todella voinut kyräillä tätä juuri tähän hätään; hän oli saanut äkkiä aivan liikaa muuta mietittävää.
"Hallitsija! Vastustan tätä!" kajahti äkkiä kuuluva huuto salin sivustalta. Vartijat valpastuivat ja kohottivat aseitaan, mutta esiin astui tuttu mies hoviväestä. Nasan, kärkkäydestään tunnettu, astui näkyviin pyytämättä. Hän oli pitkä ja voimakaspiirteinen mies, jonka pitkäpartainen leuka työntyi eteenpäin ylväästi. "Sinua ei ole kutsuttu esiin, oppinut Nasan. Millä oikeudella vastustat päällikkösi päätöstä?" Rajit tokaisi valtaistuimeltaan. Hänen ilmeensä ei ollut muuttunut, mutta sanoihin oli ilmestynyt vaarallista kylmyyttä. Nasan teki kunnioittavan kumarruksen, mutta kohotti kuitenkin nopeasti ja kärkkäästi päänsä. "Hallitsija, Taran kunniakas poika, Siunattu on vielä kovin nuori ja kokematon! Kylämme tulevaisuus ja väkemme henki on uhattuna, enkä voi vaiti katsoa kun ne lasketaan pelkän tyttösen käsiin! Pyydän teitä, lähettäkää Tietäjien luokse kokeneempi ja viisaampi! Tietäjät ymmärtävät kyllä päätöksenne, sillä onhan asioitamme aikaisemminkin ajanut joku toinen!"
Rajit kohotti kättään vaientaakseen kärkkään miehen. "Ja kuka sinun mielestäsi olisi se, joka on arvollisempi kohtaamaan Tietäjät, kuin Siunattu itse, jumalten valitsema ja kaukaisten tähtien valon kantaja?" hän lausui koleasti. Suora, läpäisevä katse olisi jo itsessäänkin riittänyt vaientamaan monia, mutta Nasar ei vaiennut niin helposti, vaan kohotti kättään tehdäkseen kunniaa ja avasi suunsa uudelleen ylväästi. "Hallitsija, te tiedätte oman tyttäreni olevan kokenut ja nokkelasanainen. Hän on toimittanut viestejä muihin kyliin jo monta vuotta, eikä hän koskaan ole tuonut teille minkäänlaista harmia. Sallikaa minun lähettää hänet, ja takaan teille, että kylämme saa kaiken avun jota tarvitsee!"
Salissa oli revennyt varsinainen kuiskutuksen ja muminan myrsky. Jokaiselle oli selvää, että Nasanin puheet lähentelivät julkeuksissaan jo rikosta, mutta samalla hänen julkeutensa selvästi myös teki vaikutuksen moniin. Kiran tunsi jännittyvänsä. Hänen katseensa hakeutui Elaran selkään. Jos siunattu itse sallisi tällaisen puheen kaikua läsnäollessaan, antaisi se vain vahvistusta Nasanin sanoille...
Spyrre: Äkillinen, raskas julistus oli onnistunut yllättämään ja järkyttämään Elaran muutenkin jännittynyttä mielenrauhaa, mutta hän teki parhaansa haparoidakseen tästä taas nopeasti otetta pintansa alla. Kaikeksi onneksi koristeellinen, syvä huppu peitti pahimmat tunnekuohut varsinkin kauempaa, kukaties jopa hallitsijalta itseltään. Niin nuori nainen ainakin toivoi, punakaapuinen mies sentään antanut merkkejä että olisi huomannut. Hän veti hiljaa henkeä ja kumarsi uudemman kerran päätään kun tämä puhui. Tämä tehtävä oli äärimmäisen tärkeä, mistä epäilemättä riippui hyvin moni henki... ja ne kaikki olisivat tämän myötä hänen niskoillaan.
Nuori siunattu ei ehtinyt tapailla kummempaa vastausta kun sivumpaa äkkiä kajahti melkoisesti ärhäkämpi huudahdus. Tämä sai Elaran säpsähtämään yllättyneenä ja kääntämään itsekin päänsä kohti esiin astuvaa miestä... jonka hänkin ikäväkseen tunnisti. Määrätietoinen ja ylevä vanhempi mies oli intimitoiva näky harpatessaan eteenpäin, ja kaavutettu nainen jäi vilkuilemaan tätä epätietoisen varautuneena. Nasan rohkeni uhmata jopa hallitsijansa päätöstä protestoimalla, jättäen Elaran varsin ikävään väliin kaiken keskelle. Miehen mielestä hän ei selvästikään ollut pätevä Siunatuksi... siihen ainoaan asiaan, jonka vuoksi hänet oli kasvatettu. Tämä sekä protestin aiheuttama kuistuttelu lähetti kylmäävän tunteen vatsanpohjaan... mutta myös loukattua ylpeyttä. Elara rypisti kulmiaan ja mittaili miestä, yrittäen sulkea kaiken ympärillä katselevan väen mielestään. Tehtävän vakavuus ja äkillisyys oli laatua joka rehellisesti olisi saanut harvan kadehtimaan sen saajaa... mutta myös miehen osoittama suora halveksunta pisti pahasti juuri arkaan kohtaan. Olisiko tämäkin epäonnistuminen hänelle jo alkuunsa?
"Kaikella kunnioituksella, ymmärrän toki huolenne. Mutta jos haluamme lähestyä Tietäjiä kuten kuuluu ja saavuttaa heidän suosionsa, tämä on minun tehtäväni. En vielä hallitse parantajien ihmeitä, mutta olen jo opiskellut tarpeeksi että kykenen neuvottelemaan asiasta" Elara tapaili, vedettyään hiljaa henkeään huppunsa alla. Hän kumarsi jälleen kunnioittavasti, mutta suoristautui sitten jääden silmäilemään pitkää miestä hieman yläviistoon. "Olen jo vieraillut Tietäjien tornilla aiemmin, sekä opiskellut siellä. Voin toki ottaa tyttärenne neuvoja vastaan jos hänellä on viisauksia jaettavana, mutta näin vakavassa tilanteessa me emme voi riskeerata Tietäjien epämieltymystä kyläämme kohtaan, tai minkäänlaisia väärinymmärryksiä."
Sub: Nasan tohti kohottaa leukaansa jopa Siunatun sanoille, mutta Rajit vanhempi kuunteli tätä kaikkea vaiti ja vakavana. Ja ennen kuin kärkäs oppinut ehti avata suutaan vastauksena Elaralle, kohotti hallitsija uudelleen kättään vaientaakseen nämä kaksi ja salissa vellovan kuohunnan. "Siunattu puhuu totta, Nasan. Hän on valittu tehtäväänsä jumalten verellä, älköön kukaan väittäkö muuta. Tyttäresi on tuonut sinulle kunniaa viestinviejänä, mutta nyt purnaat sitä asettamalla itsesi hänen yläpuolelleen. Häpeäisit!" Rajit jyrähti. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, mutta sanojen paino oli valtava.
Nasan kavahti ja ähkäisi. Hetken julkean oppineen katse haparoi, kun hän tuntui etsivän jotakin tapaa pelastaa kasvonsa. Mutta äkkiä hän kohottautui taas täyteen mittaansa, kuin uhmaten jopa hallitsijansa sanoja. Ja äkkiä hän lankesikin polvilleen pää lattiaa vasten painettuna, äärimmäisen alistumisen merkiksi. "Hallitsija, minä välitän ainoastaan kylämme kohtalosta. Mikäli olen tuottanut teille epämieltymystä, miekkanne langetkoon niskaani. Mutta mikäli ette usko tyttäreni arvoon, pyydän teitä edes olemaan valpas valitsemienne arvosta! En toki Siunatun itsensä, vaan hänen vartijoidensa!"
Varovainen kuiske kohosi taas salissa, mutta Rajit Taranu ei sanonut mitään. Nasan tuntui ottavan sen rohkaisuna jatkaa ja kohotti katsettaan metallisesta lattiasta. "Matka Tietäjien tornille on vaarojen täyttämä, eikä hänen henkivartijaansa ole koeteltu sen enempää, kuin häntä itseäänkään. Vaikka hän onkin Mu-ata-Taran asemestarien kouluttama, on hän silti kokematon. Ymmärrän Siunatun vartijan merkityksen, hallitsijani, mutta ettekö kuitenkin harkitsisi toista vartijaa näin merkittävälle, ensimmäiselle koetukselle!?" Nasan melkeinpä aneli.
Kiran jännittyi uudelleen. Kaikesta karsastuksestaan huolimatta, kaikesta velvollisuuksiensa purnauksesta välittämättä, hän tunsi sisällään kiristyvän. Nyt Nasan solvasi sanankäänteillään häntä ja hänen tehtäväänsä - hänen tehtäväänsä, jota hän ei koskaan ollut jättänyt vaillinaiseksi. Hänen osaansa, jonka hän oli päättänyt suorittaa kunnollisesti jo pelkästään uhmatakseen niitä, jotka tuhahtelivat hänelle hänen selkänsä takana. Kiran astahti eteenpäin ja huudahti vihaisesti. Vartijat kohottivat aseitaan, mutta hän ei piitannut. "Kehtaatko väittää, etten ole osani arvoinen!? Sinä kynänpyörittäjä! Mikäli sinä epäilet minua, mikäli kukaan tässä salissa epäilee minua, asettakoot haasteensa eteeni! Älkööt yksikään teistä väittäkö, että olen kelvoton tehtävääni!" hän karjaisi kuuluvasti.
Supina salissa kohosi jo suoranaiseksi puheensolinaksi. Niin Nasan kuin Kirankin rikkoivat kaikkia sopivuussääntöjä käytöksellään, mutta hallitsija pysyi silti vaiti. Rajit seurasi tätä kaikkea hiljaa, ennen kuin käänsi katseensa äkkiä tutkivasti Elaraan. Kuin nähdäkseen, miten Siunattu itse toimisi. Kuin nähdäkseen, luottiko hän vain asemaansa ja sen tuomaan koskemattomuuteen, vai tohtisiko myös seistä uhmaajiensa edessä.
Spyrre: Elara kiristi vaivihkaa leukaansa kun vastahankainen oppinut lähestulkoon nyrpisteli hänen sanoilleen. Hetken aikaa vallitsi painava hiljaisuus, mutta sitten kajahti valtaistuimelta jälleen ääni joka hiljensi kaiken muun. Rehellisesti nuori nainen ei ollut ollut varma mitä hänen protestistaan seuraisi, mutta ainakin hän oli uskonut siihen vilpittömästi. Oli äärimmäisen loukkaavaa että Nasan oli tuntunut tekevän tyhjäksi lähestulkoon hänen koko olemassaolonsa, siitäkin huolimatta että hän oli ainoa Mu-atassa joka ymmärsi parannuksen ihmeistä edes tämän verran. Rajit vanhemman painokas ääni sai hänetkin havahtumaan kyräilystään hieman säpsähtäen ja sitten hiljainen helpotus häivähti hänen mielessään. Hän ei katsonut taakseen mutta kumarsi ja suoristi sitten selkäänsä uudestaan, jääden jälleen katselemaan odottavasti tyrmistynyttä oppinutta. Mies ei selvästikään ollut tyytyväinen vastaukseen... mutta tajusi nopeasti ettei tällä tainnut olla vaihtoehtoja.
Ohikiitävän hetken näytti siltä että Nasan olisi ollut aikeissa oikeasti uhmata jopa hallitsijaansa ja Siunattu jännittyi itsekin, kunnes mies kuitenkin lankesi polvilleen. Elara jäi tuijottamaan hämillään tämän purkausta, ennen kuin hänenkin silmänsä laajenivat typertyneinä. Mies oli ilmeisesti joutunut hyväksymään hallitsijan päätöksen hänen suhteensa... mutta oli silti aikeissa puuttua asioihin miten taisi. Ja nyt vuorossa oli hänen vartijansa kelvollisuuden syyttely. Kauempana odottanut Kiran ei selvästikään ottanut moisia epäilyksiä hyvällä. Epäröimättä hetkeäkään nuorukainen harppasi ärähtäen eteenpäin, kirvoittaen pienen ähkäisyn naisestakin. Hänkin oli tyrmistynyt Nasanin silkasta röyhkeydestä, mutta valtaistuinsalissa riehuminen tuskin auttaisi heidän asiaansa.
Hetken Elara osasi vain tuijottaa kaikkea typertyneenä äkillisestä konfliktista, kunnes havahtui astahtahtamaan kiireisesti eteenpäin. Kiukku käväisi jo hänenkin kasvoillaan vaikka sitä yritettiinkin hillitä. "Rauhoittukaa! Meidän pitäisi huolehtia kylän edusta, sen sijaan että heittelemme vain perättömiä syytöksiä toisillemme! Kiran on aina toimittanut tehtävänsä esimerkillisesti, tuskin edes sinä voit väittää toisin!" hän tokaisi, vetäen kätensä hihoistaan rivakalla elkeellä. Nasan yritti selvästikin astua kaikille mahdollisille varpaille näin mahdollisimman julkisesti, ja moinen niljakkuus herätti Elarassa tarpeeksi närkästystä ettei hän ehtinyt hetkeen miettiä ympäristöään liikoja. Mutta ainakaan hän ei ollut aikeissa tirvaista ketään harkitsemattomasti äkkipikaisuuksissaan... Kiranista hän ei puolestaan ollut niin varma jos Nasan jatkaisi ylimielisyyttään.
Sub: Nasan oli yhä polvillaan, mutta hänen silmissään pilkotti taas sama, julkea kiilto. Hän ei selvästikään ollut vielä lopettanut... totta puhuen hän tuntui jopa toivoneen jotakin tällaista. Hän ei tosiaan pidätellyt liiaksi sanojaan, vaan puhui kuuluvasti. Se puolestaan tuntui vain ruokkivan rauhattomuutta salissa. "Arvon siunattu, kylän etu on ainoa asia, josta nyt murehdin. Sanotte, että vartijanne on toimittanut tehtävänsä esimerkillisesti, mutta pystyttekö todella väittämään niin? Pystyttekö tosiaan sanomaan, että olette todistanut henkivartijanne puolustavan henkeänne, jota mikään ei todella ole vielä uhannut? Miten voitte tietää, miten hän selviytyy todellisesta vaarasta? Sillä tietäähän jokainen keskuudessamme, että soturin mitta on veri hänen käsillään, ei korea harjoittelu suojatuissa saleissa!" Nasan lausui ääneen. Hän kohotti sanansa korkealle kuin paraskin runonlausuja.
Kiran puri hammasta, mutta vaikeni. Nasan esitti julkeita syytöksiä, joita hädin tuskin edes kätki kauniiden puheidensa taakse, mutta toisaalta hän ei voinut kiistääkään miehen sanoja. Hän ei ollut kastanut käsiään vereen tai ottanut pahojen henkien tai vihollistensa henkiä miekallaan. Sanoissa oli terävä särmä, joka löysi paikkansa hänessä... mutta samalla hän aavisti niissä jotakin salakavalmpaakin.
"Joten, Nasan, miten sinä vaatisit todisteita Siunatun vartijan kyvykkyydestä?" Rajit tokaisi valtaistuimeltaan. Hallitsijankin oli joskus siedettävä tällaisia pelejä. Nasan tuntui aistivan sen ja valpastui nopeasti entisestään. "Hallitsijani, minun henkilökohtainen vartijani on todistanut itsensä soturina useaan otteeseen. Hän on surmannut soturin ominaisuudessa useita miehiä ja yön hirviöitä. Sallikaa hänen saattaa Siunattua tärkeällä tehtävällään", Nasan lausui mitä nöyrimmin ja painoi taas päätään. "Eittämättä olisit tyytyväinen Siunatun turvallisuuden lisäksi myös vartijasi sinulle tuomaan kunniaan", Rajit tokaisi. Huomautus oli eleetön, mutta jo sanat itsessään puhuivat paljon.
Kiran puhui ennen kuin Nasan, tai kukaan muukaan, pystyi vastaamaan. Hän ei harkinnut tai miettinyt osaansa tai arvoaan. Tällä hetkellä hän ei ollut Siunatun varjo, vaan oma julkea ihmisensä. "Tuo sitten vartijasi esiin! Jos hän kerran on todellinen soturi, jonka kelpuutat, vuodatan hänen vertaan!" Kiran ärähti.
Salin läpi kävi kohahdus. Vaikka nuoren henkivartijan sanat olivat karkeita, niistä kuulsi kuitenkin selvä kaksintaisteluhaaste. Sitova kunnia-asia. Haasteen julistaminen oli vakava tilanne; siitä ei voisi perääntyä menettämättä kasvojaan. Ja juuri nyt sen esitti Siunatun henkivartija yhdelle oppineista. Yhtä hyvin sen olisi voinut esittää Siunattu itsekin, sillä hänen henkivartijansa oli kaikissa silmissä vain hänen tahtonsa jatke - ellei sitten niskoitellut sitä vastaan.
Monet katseet kääntyivät Elaraa kohti, niin myös hallitsijan. Hänen vartijansa oli esittänyt haasteen, mutta hänen itse oli tehtävä jotakin suuntaan tai toiseen. Vetäytyminen johtaisi kasvojen menettämiseen, jolta edes Siunattu ei olisi turvassa... minkä Nasankin selvästi ymmärsi. Oppineen puoliksi piiloon käännetty katse oli äkkiseltään kovin tyytyväinen...
Spyrre: Tilanne oli nopeasti paisunut paljon enemmän kuin nuori Siunattu oli osannut pelätäkään. Nasan jatkoi melodraamaansa niin kaikkien silmien, kuin itse hallitsijankin edessä, röyhkeästi ja vain hädintuskin aikeitaan verhoten. Elara oli kasvanut hovissa suuren osan iästään, mutta ei vieläkään voinut sanoa olevansa aivan sinut moisen vehkeilyn kanssa. Kalpeille poskille nousi tuohtunut punotus ja nainen jäi tuijottamaan lattialla salakavalasti kyhjöttävää miestä pistävästi kun tämä jatkoi... kuitenkin kykenemättä itsekään kumoamaan tämän sanoja. Hän veti henkeä sanattomasti ja heitti hankalan katseen ympärilleen. Edes Kiran ei tiennyt hetkeen mitä sanoa, ja Elara ei voinut olla tuntematta että he olivat joutuneet jonkinlaiseen ansaan. Kun Rajit vastasi valtaistuimeltaan, oli kysymys jotakin mitä hän oli lähes jo pelännytkin.
Elara saattoi vain kuunnella sananvaihtoa vastahankaisesti, halusi tätä tai ei. Kävi nopeasti selväksi että Nasan oli hyvin motivoitunut työntämään mukaan edes jonkun omasta väestään... ja vaikka hän ei kaiketi voinut kumota tämän väitteitä, Elara ei silti voinut olla jännittymättä ehdotuksesta vain korvata Kiran, jonka kanssa hän oli viettänyt viimeiset vuodet, jollakin vieraalla. Kukaties nuorukainen teki mitä teki lähinnä velvollisuudentunnostaan, mutta... silti, hän oli jo tottunut tämän läsnäoloon. Varsinkin jos edessä odottaisi uusi, aivan vieras koitos. Hän epäröi, mutta Kiran hänen tuntumassaan ei.
Nuori nainen hätkähti hieman toisen ärhäkkää haastetta, ja käänsi väkisinkin kastseensa nuorukaiseen. Tuskin oli vaikea nähdä mitä mieltä hän oli tällaisesta konfliktista, varsinkin kun tämä oli äkkiä päätynyt väkivallankin uhkaan, mutta.... hän tajusi itsekin tilanteen nopeasti. Jos edessä olisi vaarallinen matka laakson poikki, siihen oli oltava valmis.... tai sitten vain varmistaisi röyhkeän oppineen syytökset. Kiran oli valmis tähän, eikä hän voinut vain kieltääkään tätä ilman että kävelisi suoraan nuorukaisen ylitse. Elara katsahti vaivihkaa toista huppunsa alta huolestuneena kuin varmistaakseen että toinen oli aivan tosissaan, ennen kuin veti henkeä nyökäten hieman. Kiran oli omillaan, jos niin halusi tehdä...
Sub: Kohina vain yltyi, kun nuori Siunattu astui eteenpäin ja antoi suostumuksen merkkinsä - niin pieni kuin se olikin. Nasan nousi äkkiä pystyyn, kuin valmistautuen itsekin nyt haasteeseen, joka oli heitetty ja vahvistettu. "Olisin kunniaton kurja, mikäli en tohtisi todistaa sanojani teoilla. Kunal astukoon siis esiin!" Nasan huudahti kättään heilauttaen. Hovin huomio kiinnittyi heti kookkaaseen hahmoon, joka astui esille kauempaa. Kunal, Nasanin oma henkivartija, oli kookas mies. Hänen kasvojaan koristivat monet arvet ja hän kantoi painonsa soturin lailla. Hänen varusteensa vastasivat Kiranin varusteita. Yllään hänellä oli kevyt panssaripaita, samankaltainen kuin Kiranillakin, ja hän kantoi vyöllään miekkaa hovivartijan tavoin. Mutta siinä missä Kiran oli nuori ja kokematon, näkyi Kunalista heti, että hän oli toden totta surmannut miehiä ja hirviöitä; hänen katseensa ja olemuksensa kertoivat kaiken tarpeellisen.
Nasanin henkivartija astui esille ja teki vaitonaisesti kunniaa hallitsijaa kohti. Rajit Taranun vartijat olivat astuneet suojelevasti valtaistuimen eteen, ja hoviväki kammion reunoilla vetäytyi kauemmas. Nasan itsekin astui sivuun. Kiran katsoi tätä kaikkea, mutta hänen huomionsa oli silti Elarassa. Tulistumisensa läpikin hän ymmärsi tekojensa seuraukset. Elaralle ei lopulta oltu annettu vaihtoehtoa. Hän katsahti suojattiinsa, ennen kuin astui häntä kohti ja kumarsi. "En aio hävitä, Siunattu", Kiran totesi hiljaa, ennen kuin käänsi nuorelle naiselle selkänsä ja astui kohti toista soturia. Hän ei lopulta voinut tarjota juuri muitakaan sanoja Siunatulle...
Spyrre: Nöyristelevä oppinut oli heti tarttunut tilaisuuteensa kun sen huomasi ja suoristautui lattialta, nyt kaikkea muuta kuin nöyrään tapaan. Elara saattoi vain seurata tätä varuillaan mutta vähäeleisesti kun Nasan komensi koko hovin edessä vartijansa esiin. Hän ei luottanut tähän mieheen eikä olisi halunnut olla missään tekemisissä tämän kanssa, mutta asetelma oli jo pedattu niin ettei vaihtoehtoja ollut. Viivyttelemättä kookas ja arpinen soturi astuikin valtaistuinta kohti, valmiina haasteeseen. Tästä näki jo kauempaakin että mies oli kokenut tositilanteita raa-allakin tavalla, ja Elara joutui tukahduttamaan halun vetäytyä. Kukaties Kunal saattoi olla kunniallinen mies tai ei, oli tämä varsin uhkaava näky... varsinkin nyt.
Hoviväki seurasi henkeään pidätellen tilannetta, ja vartijat vetäytyivät lähemmäs valtaistuinta. Samaan tapaan oli nuoren Siunatunkin tehtävä. Oli vaikea arvata mitä muutaman hetken sisällä vielä tapahtuisi, ja hän ei voinut olla liikahtamatta hermostuneena. Nasanin vartija oli suuri ja hurjan näköinen mies, ja Kiran kiihtynyt loukkauksistaan... joku saattaisi vahingoittua pahasti. Tämän lisäksi ratkaistaisiin se, mitä tapahtuisi hänen matkansa ja vartijansa suhteen. Kumpikin ajatus kuumotti hänen mieltään melkoisesti. Elara irrotti katseensa Kunalista ja muusta väestä, kääntäen huomionsa takaisin nuorukaiseen tuntumassaan kun tämä astui häntä kohti. Kaavutettu nainen räpäytti hieman silmiään hiljaiselle vakuutukselle, ennen kuin henkäisi ja nyökkäsi tälle vaisusti. Kiran pärjäisi kyllä... niin hän halusi uskoa. Elara astui itsekin taaksepäin sotureista tehden näille tilaa, vaikka pitikin katseensa tiukasti näissä. Hän teki parhaansa pitääkseen jännityksensä vain sisällään, mutta siltikin kädet vetäytyivät jälleen vaivihkaa koristeellisten hihojen suojiin ja leuka kiristyi.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 18, 2019 23:50:05 GMT 3
Sub: Jännitys kasvoi valtaistuinsalissa kouriintuntuvaksi. Väki kohisi, mutta heidänkin äänensä olivat tukahtuneita ja varovaisia. Soturit silmäilivät toisiaan vaitonaisesti. Kunil oli roteva mies, mutta Kiran ei totta puhuen ollut juuri sen hintelämpi itsekään. Kunil kantoi kuitenkin arpia merkkinä todellisista taisteluistaan siinä missä hänen ihonsa oli vielä sileä ja eheä. Tässä seisoi kokenut soturi, jonka tyyni katse ei paljastanut mitään.
Hallitsija Rajit Taranu veti henkeä, ennen kuin kohotti äänensä kuuluviin. "Hyvä on sitten. Siunattu on esittänyt haasteen itsensä ja henkivartijansa kunnollisuuden puolustamiseksi, ja oppinut Nasan on vastannut haasteeseen. Mu-ata-Taran hallitsijana tehtäväni on valvoa oikeuden tapahtumista. Kumpikin soturi tarttukoot aseisiinsa ja astukoot eteenpäin. Ohjatkoot jumalat käsiänne ja paljastakoot totuuden", hallitsija totesi lopulta kuuluvasti. Sanat olivat silkkaa rituaalia, johon harva edes kiinnitti huomiota. Heidän katseensa olivat kiinnittyneet sotureihin.
Kumpikin soturi veti miekkansa ja teki kunniaa hallitsijaa kohti, ennen kuin he astuivat kauemmas toisistaan salin keskelle auenneeseen tilaan. Kunilin askellus oli tasaista, ja Kiran yritti kohdata sen samalla tapaa. Hän oli harjoitellut aikaisemminkin oikeilla aseilla, mutta tämä miekka ei pyrkisi vain haavoittamaan; hänen vastustajansa tappaisi, jos löytäisi tilaisuuden siihen. Hän yritti aavistella tämän aikeita tai hyökkäyshetkeä, mutta Kunil ei paljastanut mitään aivoituksistaan. Hän ei lopulta tiennyt muutenkaan mitään miehestä, jonka kanssa taistelisi elämästä ja kuolemasta.
Kukaties Kunil aavisti nuoremman vastustajansa epäröinnin, sillä äkkiä hän hyökkäsi Kirania kohti. Kookas soturi hyökkäsi raskailla, kovilla iskuilla, iski olkansa takaa kuin olisi tavoitellut nopeaa loppua ennen kuin toinen ehtisi edes mukaan. Mutta Kiran oli valppaana. Hänen miekkansa iski lyöntien tielle. Yksikään ei tavoittanut häntä, mutta raskaat iskut saivat hänet silti irvistämään. Hän väisti sivuun ja perääntyi vastustajansa ulottumattomiin. Kädet vihloivat ja hengitys uhkasi muuttua raskaaksi.
Kunil ei hätäillyt. Hän päästi Kiranin perääntymään tieltään, ennen kuin seurasi määrätietoisesti hänen perässään. Arpinen soturi kohotti miekkaansa kuin painostaakseen häntä, ennen kuin harppasi äkkiä uudelleen kohti, jakaen raskaita lyöntejään. Seurasi uusi, nopea iskujenvaihto, jossa miekat iskivät kipinää toisistaan ja miehet puskivat toisiaan vasten. Ja aivan yhtä nopeasti he erkaantuivat uudestaan. Mutta tällä kertaa hoviväen joukosta kohosi kiihtyneitä ääniä, sillä verta oli vuodatettu. Kiran askelsi raskaasti. Hänen reidessään, panssaripaidan helman alla, oli pitkä viilto. Veri norui jalkaa pitkin ja hän joutui hakemaan paikkaa jalalleen ennen kuin laski sen alas. Hetken verran hän oli haavoittuvainen, mutta Kunil ei seurannut. Tarkkasilmäisemmät saattoivat erottaa hänen kyljessään punertavan jäljen siitä, mistä miekka oli nirhaissut lihaa panssarin läpi.
Kunil odotti hetken varuillaan. Kumpikin mies hengitti raskaasti. Kiran askelsi keskemmälle salia, varoen tahtomattaankin haavoittunutta jalkaansa. Sitten Kunil harppasi uudelleen eteenpäin haavastaan huolimatta, kuin olisi nähnyt tarpeeksi voidakseen saattaa taistelun päätökseen.
Kunil hyökkäsi entistä rajummin. Hän iski kovaa ja pakotti Kiranin kipeän jalkansa päälle. Toinen ja kolmaskin isku tavoittelivat nuoren soturin päätä, ja hän horjahteli iskujen tieltä - mutta ei kuitenkaan kaatunut. Kunil iski voimalla, mutta iskujen välistä kajasti myös Kiranin määrätietoinen, tuima katse. Nuorukainen iski lyönnit sivuun ja painoi irvistellen vastaan. Kunilin hyökkäyksen murskaava tarmo alkoi ehtyä, ja äkkiä Kiran heilautti miekkaansa iskujen lomasta. Kunil löi kovan, vinon iskun, mutta Kiranin miekka sivalsi sen ohitse ja suoraan kyynärtaipeeseen, jota panssaripaita ei suojannut.
Tuskaisa parkaisu kaikui salissa. Kunilin kaaressa iskenyt miekka lankesi kalahtaen maahan - mutta hänen miekkakätensä ei missään kohtaa irrottanut otettaan aseesta. Kunil itse kaatui polvilleen. Hänen kätensä, ainoa kätensä, kohosi tuskaisesti puristamaan kyynärpään tynkää, josta ryöppysi veri valkealle lattialle. Kiran oli jähmettynyt aloilleen. Hän tuijotti jalkojensa juureen sortunutta miestä ilmeettömästi ja verettömästi. Punaiseksi tahriintunut miekka roikkui veltosti hänen kädessään. Tappava ase oli unohtunut yhdentekevästi sivuun.
"Seis!" kajahti hallitsijan huuto. Vartijan harppasivat eteenpäin valtaistuimen edestä ja puskivat sotureiden väliin. Typertynyt Kiran horjahti taaksepäin tuuppauksen voimasta ja kaatui istumaan lattialle. Hallitsijan vartijat kiskoivat hänet nopeasti sivummalle ja retuuttivat pystyyn. "Tämä kaksintaistelu on ohitse. Älköön kukaan epäilkö sen tulosta tai hautoko kostoa. Taran poika on nähnyt oikeuden tapahtuvan!" Rajit Taranu jyrähti.
Monet äänet repesivät äkkiä puheensolinaan salissa. Kiran horjui jaloillaan - taistelun huumaa ja kipua.
Spyrre: Soturit lähestyivät toisiaan mittaillen kuin vaanivat pedot, kun heidän hallitsijansa kuulutti koitoksen alkavaksi. Kyseessä oli tarkkaan ritualisoitu tilanne mutta tämä piti silti sisällään oikeaa vaaraa... sen näki jo kahden miehen elkeistä. Nämä puristivat käsissään nyt oikeita aseita jotka vuodattaisivat verta... tai kukaties jotain pahempaakin. Siltikin Elara seurasi tätä sivusta muiden mualla, tuskin liikkuen. Kädet puristuivat hiljaa tiukasti yhteen hihojen piilossa kun hänkin odotti henkeään pidätellen... ja sitten soturit iskivät yhteen.
Taistelu puhkesi nopeasti, vain silmänräpäyksessä kun arpinen mies näki tilaisuuden iskeä. Siunattu henkäisi kaapujensa suojassa ja säpsähti, mutta hänen vartijansa torjui. Hän ei ollut soturi ja tuskin edes nähnyt ennen oikeaa taistelua mutta siltikin jopa Elara saattoi tajuta nopeasti että Kiran oli todellisessa vaarassa. Nuorukainen joutui tekemään todella töitä välttyäkseen hurjilta mutta punnituilta iskuilta ja äkkiä lattialle ryöpsähti verta. Kaavutettu nainen ähkäisi ja kalpeni. Kuitenkin koitos jatkui vielä. Kumpikin sotureista horjui, mutta kumpikin pysyi jaloillaan... siitäkin huolimatta että Kiranin jalkaa myöten valui vuolas verivana. Arpinen mieskään ei kuitenkaan ollut selvinnyt vahingotta, vaikkakin Elaran oli vaikea kokea suurtakaan helpotusta tästä. Siunattu tuijotti tätä ymmyrkäisin silmin ja joutui käyttämään melkoisesti itsehillintäänsä vain pysyäkseen paikoillaan. Tämä oli kaukana harjoituksista joihin hän oli tottunut... iskut purivat oikeasti lihaa ja verta, eikä hän ollut koskaan joutunut näkemään Kirania näin tukalassa tilanteessa. ....mikä kenties oli ollut röyhkeästi puhuneen oppineen argumenttikin.
Kaavutettu nainen sai jännityksestään huolimatta tuskin silmiään irti tapahtumista, ja äkkiä, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, koitos loppui karulla tavalla. Hän hätkähti kun Kunil iski voimalla kimppuun... ja sitten veri roiskahti lopulliseen sävyyn äänekkään tuskaisen huudon keralla. Miekka putosi kalahtaen, eikä se kuulunut nuoremmalle, jalkaansa aristavalle miehelle. Elara tuijotti typertyneen järkytyksen vallassa kun arpinen, nyt yksikätinen mies vajosi valittaen lattialle, havahtuen vasta kun huuto valtaistuimelta päätti taistelun. Hän heitti kiireisen katseen kohti Rajitia, ennen kuin laski kätensä joita ei ollut edes tajunnut kohottaneensa suunsa eteen. Kun vartijat harppoivat erottamaan taistelijat Elara astahti kiireesti eteenpäin ehtimättä miettimään itsekään liikoja. Hän kiirehti lattialle tyrkätyn Kiranin tuntumaan kun salissa puhkesi jälleen jännittynyt, äänekäs sorina. Nainen ei voinut olla kumartumatta nähdäkseen paremmin, mutta veti vaivihkaa henkeä tajutessaan ettei vamma ollut henkeä uhkaava. Tilanne oli selvästikin saavuttanut yksiselitteisen ratkaisunsa, mutta oli mitä mieltä oli, hovin edessä oli säilytettävä kasvonsa. Elara suoristautui nuorukaisen vierelle ja käänsi katseensa kohti maahan iskettyä vastustajaa. Näky oli julma eikä hän voinut olla rypistämättä kulmiaan tälle, mutta hänen oli hillittävä tunteensa. Siltikin, sisältä hän kihisi kiukusta Nasania kohtaan, jonka sinnikkäästä vaatimuksesta tämä koko tilanne oli syntynyt.
Sub: Kaikki tuntui myllertävän Kiranin ympärillä pahasti. Hän oli hädin tuskin tajunnut edes lyöneensä vastustajansa, saati sitten aiheuttamaansa hirvittävää vammaa, ja nyt kaikki eteni jo yhtenä ryöppynä. Vartijat tungeksivat, ihmiset puhisivat... ja äkkiä Siunattu itse oli hänen luonaan. Hän näki jo pelkästään tämän kasvoiltakin huolen ja hädän. Haparoiden hän kohotti kättään ja tuli melkein tyrkänneeksi Elaran kauemmas, ennen kuin pudisti päätään. "Olen kunnossa, Siunattu", hän tokaisi tiukasti ja kireästi. Hän oli voittanut, eikä kukaan voinut väittää muuta, mutta hänen oli myös näytettävä voittajalta; tappio ei ollut ainoa tapa menettää kasvoja.
Haavoittunutta Kunilia kiskottiin sivuun. Mies haparoi ja haroi sinne tänne, mutta ei tuntunut tajuavan senkään vertaa kuin Kiran. Hän jätti peräänsä vuolaan verivanan, ja yksi vartijoista tuimasti irti iskettyyn käteen. Raaja näytti epätodellisen mitäänsanomattomalta nyt, kun se ei enää liikkunut tai edes ollut kiinni missään elävässä; pelkkä eloton kappale lihaa. Hoviväki kohisi ja supisi keskenään. Kaksintaistelut eivät olleet jokapäiväisiä, mutta niiden merkitys oli silti suuri. Vain harvat olivat vaiti, mutta Nasan oli yksi heistä. Oppinut kyräili tätä kaikkea synkeänä. Hän oli menettänyt kasvojaan ja vartijansa, eikä ainakaan onnistunut millään muotoa missään mitä oli tavoitellut.
Rajit Taranu kohotti jälleen äänensä kuuluviin. "Kaksintaistelu on päättynyt ja asia selvitetty. Siunattu, voit poistua valmistautumaan tehtävääsi hallitsijasi suosiossa", hän lausui samalla ilmeettömällä, ylevällä tavallaan. Mutta kun hän katsoi selkkauksen toiseen osapuoleen, synkkeni hänen ilmeensä nopeasti. "Mutta sinä, Nasan. Jos tohdit vielä uhmata tahtoani omassa hovissani, en tule olemaan enää yhtä suopea. Poistu silmistäni, mutta tiedä, että selässäsi on epämieltymykseni taakka!" hallitsija jyrähti. Nasan kumarsi jäykästi, mutta hänen silmissään kyti synkeä katse. Se pyyhkäisi Elarankin ylitse, kuin lupauksena kostosta, mutta hän käännähti kuitenkin nopeasti kannoillaan ja asteli hoviväen joukkoon.
Kiran kumarsi melkein yhtä jäykästi, ennen kuin astui lähemmäs vartioitavaansa. "Meidän olisi paras mennä", hän kuiskasi Elaralle. Hän ei tosiaan halunnut kohdata enää yhtään uutta käännettä tälle päivälle...
Spyrre: Jos olisi oikeasti tiennyt edes hieman siitä mitä valtaistuinsalissa oli tänään odottanut, olisi Elaraa epäilemättä kylmännyt vielmä melkoisesti enemmän noudattaa saamaansa kutsua. Koko välikohtaus oli jättänyt hänet jännittyneeksi ja jäykäksi, vaikkakin tämä oli varmasti pientä verrattuna siihen mitä retuutettu Kiran tunsi. Oli kaiketi pohjimmiltaan totta ettei kumpikaan heistä ollut oikeasti tottunut tällaiseen... Hän harppasi ajattelematta nuorukaisen tuntumaan, mutta epäröi kun toinen kohotti torjuvasti kättään. Nainen veti henkeä ja pakottautui jälleen kokoamaan itsensä miten saattoi... julkisesti kumpikaan heistä ei voinut muutakaan.
Siunattu seurasi synkästi kun haavoittunut vartija kiskottiin puolitajuttomana muualle. Hän ei ollut varma olisiko hänen pitänyt yrittää auttaa tätä, mutta epäröi lopulta. Tässä tilanteessa taisi olla parasta jättää tämä tehtävä jollekin muulle... Siunatulla ei ollut kaunaa tätä miestä kohtaan, mutta viimeistään äskeisen valossa synkeät ajatukset oli suunnattu toisaalle. Nämä tunteet taisivat olla molemminpuolisia. Kauempana myös Nasan kyräili ympärilleen, eikä miehen täydellinen suunnitelmien nujertuminen saanut tätä tyytyväiseksi. Kun Rajit Taranu puhui, kääntyi Elara vaiteliaasti jälleen kohti valtaistuinta. Mahdollisimman ilmeettömästi tunnekuohunsa piilottaen hän kumarsi, heittäen vaivihkaa itsekin pienen varautuneen katseen kohti Nasania. Tämä joutui poistumaan nöyryytettynä ja raskaan komennuksen saattelemana. Siunattu silmäsi tämän jälkeen, kääntäen sitten huomionsa kohti Kirania. Nuorukainen oli epäilemättä oikeassa kehotuksessaan, eikä Elarakaan ollut erityisen halukas pidättelemään hengitystään koko hovin edessä. Hän nyökkäsi hiljaa, ja astahti sitten kauemmas valtaistuimesta. "Kiitos, teidän korkeutenne. Minä olen valmis lähtööni huomenna aamulla." Siunattu vastasi, ja kääntyi sitten astelemaan salin poikki takaisin kohti vaikuttavia ovia... tällä kertaa aavistuksen arvokkaammin vilkaisten vaivihkaa jalkaansa aristavaa Kirania huolissaan. Kaiketi toinen sentään pysyi jaloillaan, vaikka haava näytti pahalta...
Sub: Kiran kiirehti Siunatun askeleiden tahtiin ja hänen ohitseen, kun hän kääntyi lähteäkseen. Vaikka miekanisku poltteli hänen jalkaansa, oli hänen siitä huolimattakin täytettävä velvollisuutensa - juuri niitähän tässä oli kyseenalaistettu. Siispä hän piilotti kipunsa ilmeettömien kasvojensa taakse ja kiirehti ensimmäisenä ovesta. Samaan tapaan hän jatkoi myös käytävää pitkin, johdattaen vartioitavaansa takanaan takaisin huoneeseensa. He jättivät taakseen melkoisen määrän tarkkaavaisia katseita. Niille ei saanut paljastaa minkäänlaista heikkoutta, josta äsken oli vihjailtu.
Käytävät olivat hiljaisia ja synkeitä valtaistuinsalin ihmiskuhinan ja valon rinnalla. Kiran oli vaitonainen johdattaessaan Elaraa niitä pitkin. Niin hän oli aina, kuten pitikin olla, mutta juuri nyt hän ei olisi kaivannutkaan muuta. Tapahtumat olivat olleet nopeita ja rajuja, eikä hän ollut vieläkään pystynyt käymään niitä läpi millään tapaa. Hän oli taistellut ensimmäisen varsinaisen kaksintaistelunsa - ja hyvin mahdollisesti surmannut ensimmäisen vihollisensa. Vaikka Kunil ei menehtyisikään vammaansa, ei hän enää koskaan heiluttaisi miekkaa. Se kaikki oli käynyt kovin nopeasti ottaen huomioon, että tavalla tai toisella hän oli runnellut pilalle jonkun elämän. Vaikka se olikin soturin velvollisuus ja vastuu.
Siunatun huone ilmaantui eteen yllättävän nopeasti. Kiran hätkähti tajutessaan uppoutuneensa mietteisiin. Hän tuskin olisi edes huomannut suojattiaan vaanivaa vihollista, ennen kuin olisi ollut jo liian myöhä. Hieman hankalasti hän astui sivuun oven luota ja kumarsi Elaralle. Hän ei tohtinut kohdata nuoren naisen katsetta. Henkivartija oli pakottanut suojattinsa kättä ja aiheuttanut kärkkäydellään yhteenoton, jota hän ei todellakaan voinut nähdä Elaran muuten halunneen. Se ei ollut hyvän henkivartijan ominaisuus...
Spyrre: Elara ei laittanut alkuunkaan pahakseen kun hälisevä ja heidän jälkeensä tarkkaavaisesti tuijottava sali jäi heidän taakseen, mutta siltikään hän ei kiirehtinyt askeleitaan poistuessaan. Vaikea sanoa oliko kyse ylpeydestä vaiko jostain muusta mutta ainakaan kaavutettu nainen ei puhunut koko matkalla metallisten käytävien poikki. Hän kulki hiljaa kätensä jälleen hihojensa suojassa, tumma katse jokseenkin jähmeänä. Tässä kaikessa oli eittämättä paljon käsiteltävää hänellekin... Hovissa tapahtui yhteenottoja ja draamaa aina välillä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun hän, tai kukaan hänen läheisyyteensä luettu, oli ollut tällä tavalla keskiössä. Heitä kumpaakin oli koeteltu, ja Kirania eittämättä vielä armottomammin... vaikkakin suuremman hinnan oli saanut lopulta maksaa joku muu. Ajatus ei silti varsinaisesti lohduttanut. Silti, hän toivoi että edes Kunilin henki säästyisi, vaikkakaan miehen kädelle tuskin voitaisiin tehdä enää mitään.
Kun nainen lopulta havahtui, olivat he jo astuneet tuttuun käytävään jonka varrella hänen kammionsa sijaitsi. Elara suuntasi yhtälailla vaiteliaana ovelle, vilkaisten ohimennessään kömpelösti kumartavaa Kirania. Tämä oli eittämättä toiminut varsin kärkkäästi, ja ajanut heidät molemmat suoraan Nasanin asettamaan ansaan. Mutta kaiketi miehen röyhkeät väitteet oli nyt kumottu yksiselitteisesti, niin selvästi kuin se oli mahdollista. Elara seisahtui hankalasti heittämään katseen ympärilleen käytävässä ennen kuin työnsi ovensa auki huokaisten. "Jalkasi näyttää pahalta. Parempi että katson sitä ennen kuin se vuotaa lisää" hän totesi mahdollisimman tasaisesti. "Tule sisään ja istu, niin katson mitä voin tehdä."
Sub: Kiran ei ollut varma mitä odotti. Kukaties jonkinlaista nuhtelevaa sanaa, vaikka se tuntuikin epätodennäköiseltä. Kukaties hän ei ollut odottanut mitään - vain ja ainoastaan, että Elara vetäytyisi kammioonsa kaikessa hiljaisuudessa. Joka tapauksessa toisen todelliset sanat ja teot saivat hänet hätkähtämään. Hän kohotti katseensa ja katsahti nuoreen naiseen hämillään. Moinen ehdotus soti soveliaisuutta vastaan; henkivartijan ei kuulunut tulla suojattinsa holhoamaksi. Eikä Siunatun muutenkaan kuulunut sotkeutua tällaisiin likaisiin ja epämiellyttäviin asioihin - ei ainakaan ellei kyseessä ollut merkittävä ja uhkaava tilanne.
"Se... on vain naarmu. Verenvuoto on jo melkein lakannut. Olen kyllä aamuun mennessä täysin kunnossa", Kiran vastasi lopulta haparoiden. Totta puhuen hän oli varma, että syvä nirhama kivistäisi pitkään. Mutta Siunatun tiloihin tällä tavalla astuminen, suoranaisena potilaana, oli silti täysin sopimatonta. Siitä olisi varmasti juoruiltu, jos joku olisi nähty. Ja sitä paitsi hän oli henkivartija, eikä hän saanut näyttää heikkoutta tai kipua kaikkien nähden... siitä huolimattakin siis, että käytävä oli tyhjä.
Spyrre: Elara mittaili vartijaansa huppunsa alta tutkimattomasti. Väitti mitä väitti, hän ei silti voinut sanoa olevansa ilahtunut aiemmasta... vaikka kaiketi ymmärsikin mikä tähän oli ajanut. Joka tapauksessa häntä ei myöskään ilahduttanut nähdä Kiran verta vuotavana ja viilleltynä. Kaiketi hän oli saanut hiljaisen kävelyn aikana koottua pahimman tunnekuohunsa, mutta silti äänessä häivähti lopulta aavistus tuskastuneisuutta. "Se oli miekka. Ja näyttää syvältä. Ehdit mennä minne haluat sitten kun et liukastele vereesi" hän töksäytti, jossain määrin terävämmin kuin oli tarkoittanut. Nainen veti uudemman kerran henkeä ja heitti taas katseen ympärilleen, kunnes työnsi ovensa kokonaan auki ja harppasi rivakammin elkein sisälle. Ovi jäi auki hänen jälkeensä. "En halua että saat jonkin tulehduksen, enkä usko että haluat sinäkään. Ja sulje se ovi" hän tokaisi varsinaisesti katsomatta, samalla kun nykäisi koristeellisen tuolin huoneen seinustalta. Kaiketi Siunattu itsekin tiesi ettei jokin tällainen ollut varsinaisesti sopivaa, mutta... no. Kukaan ei kaiketi ollut näkemässä, ainakaan jos Kiran ei jäisi käytävään odottamaan ohikulkijoita.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 31, 2019 23:51:04 GMT 3
Sub: Kiran vilkaisi ympärilleen vielä uudelleen, ennen kuin puristi suunsa kiinni ja astui sisälle Siunatun huoneeseen kaikessa hiljaisuudessa. Hän veti oven kiinni perässään kuten oli käsketty, mutta jäi silti empimään tuolin suhteen. Tällainen ei tosiaankaan ollut sopivaa, ja sitä paitsi hän oli kiusaantunut koko asiasta - siitä, että oli edes haavoittunut, saati sitten miksi. Ja siitä, että Elara aikoi katsoa sitä. "Ei se ole sen kummempi kuin jotkin harjoituksissa saamani haavat", nuori henkivartija mutisi vielä, ennen kuin suostui lopultakin istumaan aloilleen. Hän risti käsivartensa rinnalleen, kaiketi yhtälailla pois tieltä kuin jonkinlaiseksi omaksi varmuudekseen.
Loppujen lopuksi haava ei tosiaan ollut erityisen vakava, sen Kirankin osasi sanoa. Mutta siitä huolimatta hänen oli myönnettävä, että Siunatun sanoissa oli perää; pienetkin haavat saattaisivat tulehtua hoitamattomina. Kaiketi hänen oli siis purtava hammasta ja sallittava toisen katsoa... tosin lähinnä koska tämä itse sitä niin kovasti vaati.
Spyrre: Elara oli siirtynyt tutkimaan hyllykköön aseteltuja tavaroitaan, tuntuen jättävän Kiranille sen mitä nuorukainen päättäisikään tehdä. Kun toinen viimein astuikin sisälle oli selvää ettei hänen vartijansa ollut tästä erityisen hyvillään... Elara puuskahti itsekseen. "Parempi varmistaa. Se joka lähti paikalta ilman kättä olisit voinut yhtähyvin olla sinä" nainen tokaisi viimein, heti kääntymättä. Sävy oli jokseenkin tutkimaton, mutta tuskin oli vaikea päätellä ettei mitä oli tapahtunut ollut Siunatun mieleen.
Elara vaikeni jälleen toviksi, mutta kääntyi viimein mukanaan nippu tarvikkeita. Hän asetti sidetarpeet pöydälle ja nykäisi jupisten raskaat päällyskaapunsa sivuun parhaansa mukaan ennen kuin kumartui katsomaan haavaa tarkemmin. Taisi olla totta ettei tämä ollut pahin mahdollinen vamma olosuhteet huomioon ottaen, ja nainen henkäisi hieman alkaessaan kuitenkin puhdistaa sitä kankaanpalalla. Kaiketi hänkin oli lähinnä halunnut varmistua asiasta itsekin... vaikka mielessä eittämättä vellovat silti rsitiriitaiset tuntemukset.
Sub: Kiran vaikeni synkeästi. Hän ei osannut saman tien vastata mitään Elaran sanoihin. Toisaalta hänen ei kuulunut väittää muutenkaan vastaan, eikä hän sitä paitsi olisi voinut muutenkaan; oli täysin totta, että taistelun voittaja olisi yhtä hyvin voinut olla Kunal - ja hän sen häviäjä. Yhtä totta oli, ettei hän välttämättä olisi selvinnyt yhtään vähemmällä. Vasta nyt hän alkoi todella ymmärtää, miten vaarallista äsköinen oli edes ollut. Totta puhuen hän ei muistanut koko tilannetta täysin, mutta välähdykset ja tuntemukset siitä olivat kaikki hätäisiä ja melkeinpä epätoivoisia.
"... minun on harjoiteltava kovemmin tulevan varalle", Kiran mutisi lopulta. Hän vältteli Elaran katsetta, kun Siunattu tutki hänen haavaansa. Rikottu liha valitti kosketuksesta, mutta hänellä ei ollut halua tai oikeutta valittaa. Ikävä kyllä hän ei kaiketi voinut muutakaan, kuin luvata selviytyvänsä jatkossa paremmin...
Spyrre: Elara työskenteli hetken vaiteliaana itsekin. Äskeinen oli lopulta tainnut tulla yllätyksenä heille kummallekin - puhumattakaan siitä ettei kumpikaan ollut joutunut tuollaiseen tilanteeseen aikaisemmin. "Pärjäsit hyvin. Mutta luulen, että tuo oli juuri se mitä Nasan yrittikin. ...vaikka se ei päättynytkään niin kuin hän oli kaavaillut. Toivottavasti Kunalia voidaan vielä edes auttaa. " hän totesi, huokaisten hieman toisen mutinalle. "Kaiketi tuon pitäisi ainakin ratkaista kaikki valitukset hyvin yksiselitteisesti. Edes Nasanilla ei pitäisi olla enää mitään painoarvoa väitteilleen tämän suhteen" Siunattu vaikeni jälleen, keskittyen rumaan viiltoon. Tehty mitä tehty... Hän ei kyennyt lopulta syyttämään Kirania aivan kokonaan. Nasan oli selvästi suunnitellut nostavansa äläkän asioista, ja kokeneempana tiesi miten tehdä tämä hovin kiemuroita noudattaen. Mikä sen kätevämpi tapa kuin loukata hänen vartijaansa tämän velvollisuuksista... varsinkin Kiranin kärkkäyden tietäen. Kaiketi äkkipikaisuudesta oli seurannut jotain hyvääkin, niin vaarallista kuin se oli ollutkin.
Sub: Kiran päästi kireän äänen ja puuskahti. Hän ei varsinaisesti perustanut toisen sanoista, vaikka ymmärsikin niiden olevan totta. "On tehtäväni puolustaa teitä, Siunattu. En voinut vain... sallia sen jatkua", hän puuskahti ja puristi kätensä nyrkkiin. Jo sanoessaan sen hän tiesi, ettei se ollut totta, ei kokonaan. Hän oli tehnyt sen henkivartijana... mutta myös soturina. Hän oli tehnyt sen, koska Nasan oli kaikesta huolimattakin onnistunut löytämään hänestä heikon kohdan, johon sivaltaa. Hän oli voittanut teräksellä, mutta hävinnyt henkisesti. Se kirvelsi.
"... eikä se tule olemaan viimeinen kerta, kun sanoja on puolustettava teoilla", Kiran lisäsi synkeästi. Hän ei ollut itsekään varma, tarkoittiko Mu-ataa vai matkaa sen ulkopuolelle. Kumpaakin, kaiketi. Siunatun tie ei varmasti olisi helppo millään suunnalla. Ja hänen oli suoriuduttava paremmin omasta osastaan.
Spyrre: Nuori nainen kaatoi jotakin ainetta pienestä pullosta puhtaalle rivulle ja laski sen haavalle. Se kirvelsi, mutta se oli tarpeen. Ohimennen hän heitti viimein pienen mietteliään katseen nuorukaiseen kuin arvioiden tämän sanoja. Rehellisesti Elara ei ollut varma oliko Kiran tarttunut asiaan näin hanakasti hänen kunniansa vuoksi vaiko omansa. Kuitenkin toisen sanat saivat hänetkin rypistämään kulmiaan hankalasti. Piti tästä tai ei... toinen nuorukainen taisi olla oikeassa, varsinkin nyt kun ei voisi pian enää edes luattaa Mu-atan turvaan. "Niin. Kaiketi. Välttelemällä asioita ei kaiketi... saavuta paljoakaan" hän pohti viimein hiljaa henkäisten. "Meillä tulee muutenkin olemaan pitkä matka edessämme huomenna. Siitä on aikaa kun olen ollut tornilla viimeksi, mutta se matka on kaikkea muuta kuin kaikki täällä." Elara vaikeni jälleen hetkeksi ennen kuin vilkaisi nuorukaista. "...oletko ollut ulkopuolella laaksossa aikaisemmin?"
Sub: Kiran sieti haavojensa kirvelin ilmeenkään värähtämättä. Hän oli saanut kärsiä paljon pahemmistakin kivuista, ja tämä vähä oli pieni hinta äskeisestä muutenkin. Yhtä hyvin joku olisi voinut tähän hätään parhaansa mukaan parsia kasaan jalantynkää pelkän reiteen tulleen naarmun sijaan. Valittamiselle ei ollut sijaa, ja kaikista vähiten hänen oman suojeltavansa edessä. "Olen osallistunut partioihin nuorempana, mutta... pelkäänpä, että se oli vain muodollisuus. Kun... paikkani valittiin minulle, minua pidettiin liian tärkeänä mokomiin tehtäviin", Kiran vastasi Elaran kysymykseen. Hän empi hetken sanojensa suhteen. Oli outoa puhua hänestä itsestään tärkeänä, mutta totta puhuen hän oli kaiketi kuitenkin monessa suhteessa tavallisen väen yläpuolella... ja ainoastaan verensä vuoksi. Ajatus tuntui varsin happamalta.
"... olen tietenkin myös saattanut teitä edellisellä matkallanne tornille. Mutta se matka oli rauhallinen ja minä vasta oppilas", Kiran jatkoi. Hän muisti vaaralliset matkat Mu-atan ulkopuolelle oikein hyvin, mutta totta puhuen niistä ei tainnut olla paljoa kerrottavaa. "Olen nähnyt pahoja henkiä kaukaa, mutta... en kuitenkaan ole vielä joutunut kohottamaan miekkaani niitä vastaan. Jos onni on myötä, niin ei tapahdu tälläkään kertaa", henkivartija lisäsi. Hän empi hetken, ennen kuin tokaisi vielä nopeasti: "... vaikka en tietenkään pelkääkään tarttua aseeseen."
Spyrre: Elara pohti sanoja toimiensa lomassa, nyökäten sitten hieman. Kiran oli siis kokenut tämänkin suhteen enemmän kuin hän, mutta se ei silti ollut erityisen paljon. Nuorukainenkin oli saanut nauttia Mu-atan suojasta... vaikkakaan tämä ei tainnut olla erityisen ilahtunut siitä mistä tämä johtui. Eittämättä Kiranin suhde isäänsä ja veljeensä ei tainnut olla salaisuus. Hänen vartijallaan ei ollut ollut sen enempää valinnanvaraa asioiden suhteen kuin hänelläkään. Siunattu huokaisi ja liikahti hieman rauhattomasti kurottaessaan käteensä jotakin jolla sitoa haavan. Se saattoi olla pieni pyyhe, tai sitten jotain muuta, rehellisesti hän ei ollut katsonut niin tarkkaan. Kunhan se ajoi asiansa.
"...edellisestä matkasta on kauan, en muista niistä kauhean paljon. Ehkä meidän ei tarvitse murehtia sellaisesta tälläkään kertaa. Kaiketi pärjäsimme viimeksikin" nainen pohti vaisusti. Hän kääri kankaan paikalleen ja suoristautui sitten. Hän pudisteli käsiään ja kääntyi sitten. "Ainakaan sen ei pitäisi nyt tulehtua. Mutta ole varovainen sen kanssa" hän totesi hieman mutisten. Hän halusi uskoa itsekin että matka, sekä ennenkaikkea tehtävä sujuisi, mutta se ei ollut aivan niin helppoa kuin olisi toivonut.
Sub: Kiran nousi jaloilleen yhä hämillään ja epämukavana tästä kaikesta. Hän nyökkäsi vaisusti, muttei saman tien tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa. Hetken hän oli melkeinpä hukassa, mutta löysi nopeasti jalkoja alleen. "Teidän on paras levätä, Siunattu. Kiitän teitä avustanne. Noudan teidät huomenna aamunkoitteessa, kun olen selvittänyt matkajärjestelyt", henkivartija tokaisi. Sanat olivat viileän virallisia, suoja tai tuki johon hän oli tottunut useina kertoina. Totta puhuen hänellä ei ollut tämänpäiväisen jäljiltä voimia juuri muuhun - vaikka ei ollut vielä edes ilta.
Kiran astui ovelle ja laski kätensä jo sen kahvalle, mutta pysähtyi sitten vielä. Hän vilkaisi varovasti taakseen, ennen kuin laski päänsä kumarrukseen. "Pyrin suoriutumaan tehtävistäni paremmin seuraavalla kerralla, Siunattu", nuorukainen lupasi, ennen kuin kiskaisi kiskaisi oven auki ripeästi. Hän livahti ulos sen raosta ja marssi nopeasti pois paikalta. Ajatukset myllersivät jossakin edessä odottavien velvollisuuksien ja sekaisten ajatusten välillä. Tämä kaikki oli löytänyt hänestä heikon kohdan aivan liian hyvin...
Spyrre: Elara oli vieläkin kireä ja tolaltaan kaiken jäljiltä, onnistuen kuitenkin vetämään vielä tasaisen pinnan kaiken ylle. Kerralla oli tapahtunut hyvin paljon sellaista, johon hän ei ollut osannut edes varautua. Kiran sentään oli kaiketi kunnossa, mutta... vastuu ja edessä häämöttävä painoi harteilla raskaasti. Hän käänsi hieman päätään kun nuorukainen nousi ja puhui, kunnes nyökkäsi itsekin jokseenkin yksiselitteisesti. "Kiitos. Minunkin täytyy valmistautua" hän totesi, häivähdyksen voipuneena. Viileä virallisuus oli jotakin josta hän kaiketi oli jo luistanut enemmän kuin olisi pitänyt ja vaiteliaana nainen astui ikkunan äärelle, pienen pöydän luokse kun toinen suuntasi ovelle. Sen päällä oli vadillinen raikasta vettä jossa hän huuhteli käsiään, varsinaisesti odottamatta enää vastausta. Askelet loittonivat ovelle, mutta nuorukaisen sanat saivat Elaran vielä kohottamaan päätään. Hän katsahti taakseen kun hänen vartijansa livahti käytävään. Hetken aikaa hänkin seisoi paikallaan olematta aivan varma mitä tehdä, kunnes nainen veti syvään henkeä. Huoneen toisella laidalla oli hänen sänkynsä jonka suojaksi oli vedetty koristeellinen sermi, ja koottuaan itseään Siunattu viimein istui tämän reunalle. Jalat tuntuivat huterilta, eikä hän jaksanut edes kiinnittää huomiota peitteillä lepäävän kissan moittivaan katseeseen. Hän huokaisi uudelleen. Oli valmistauduttava aamua varten....
Sub: Kului ilta ja kului yö. Mu-ata-Taran väki kiirehti askareissaan. Siunatulle tuotiin ilallinen tavalliseen aikaan, eikä kukaan ilmaantunut muutenkaan häntä häiritsemään. Yö hiipi salakavalan nopeasti linnan saleihin - ja yötä seurasi yhtä arvaamatta, mutta vääjäämättä, uusi päivä. Aamu oli hädin tuskin ehtinyt edes alkaa valjeta, kun linnassa kävi jo kiireinen hyörinä. Eikä kestänyt paljoa sen pidempään, ennen kuin Siunattukin joutui havahtumaan unestaan.
Koputus ovelle oli kova ja selkeä. Yksi, kaksi ja kolmas lyönti. Samanlainen suorasukainen merkki, jollaista Kiran aina käytti. Aamu oli hädin tuskin ehtinyt edes selventää Siunatun kammion ääriviivoja pelkästä mustuudesta harmaiksi hahmoiksi, mutta velvollisuudet ja pyhät, raskaat taakat vaativat jo huomiota...
Spyrre: Siunatun lepo ei kestänyt erityisen pitkään vaikka hän saikin vetää tovin verran henkeä. Lopulta levottomasti aikansa liikehdittyään hän nousi sängyltään ja siirtyi kuljeskelemaan ympäri huonettaan, hakien esille tavaroita ja varusteita joita oletti tarvitsevansa. Toimi teki kaikesta konkreettisempaa, ja antoi jonkin tavan käsitellä asioita. Elara oli jo koonnut yhtä ja toistakin mukaan otettavaksi kun hänet keskeytti palvelija, joka kantoi sisään hänen illallisensa. Nuori nainen kiitti lyhyesti ja söi, mutta palasi nopeasti asioihinsa. Matkalla oli varauduttava moneen, ja hänen olisi yritettävä edes löytää hetki selata kirjojaankin matkallakin... Huone pimeni salakavalasti ja kun Elara lopulta havahtui tähän, alkoi uupumus viimein tehdä itseään väkisinkin tiedettäväksi. Lähtö oli heti aamulla, ja lepoakaan ei olisi saanut laiminlyödä...
Niin hankalalta kuin tuntuikin laittautua aloilleen, pakottautui Siunattu lopulta tekemään niin. Uni ei ollut erityisen levollista, ja se keskeytettiin aikaisemmin kuin yleensä. Määrätietoinen koputus havahdutti nuoren naisen, ja hän ponnistautui ähkäisten ylös sängyltään. Vieläkin hieman häkeltyneenä Elara siristi kohti hädin tuskin valkenevaa näkymää ikkunansa takana kunnes kuitenkin kiskaisi nopealla liikkeellä päällyskaapunsa ylleen ja nyki hiuksensa suunnilleen järjestykseen huppunsa alle ennen kuin asteli ovelle. Hän tunnisti koputuksen... Kiran oli liikkeellä jo aikaisin. Hän veti henkeä, ja työnsi ovensa auki kohdatakseen jälleen vartijansa... ja kaiketi päivän koitoksen.
Sub: Kiran seisoi oven takana, valmiina ja vakavana. Jos hän mietti yhä eilistä, ei siitä näkynyt merkkiäkään; nuorukainen oli sonnustautunut raskaaseen sotisopaansa metallisuomuisine panssaripaitoineen ja pääsuojuksineen. Hänen ilmeensä oli vakavan tyyni ja mitäänsanomaton. Reiden haava oli peitetty suojuksella ja paksuilla housuilla, ja hänen kätensä lepäsi vakaasti miekan kahvalla. Oli selvää, että henkivartija oli terästänyt mielensä ja valmistautunut tuleviin vaaroihin - eikä siihen sopinut menneestä murehtiminen.
"Siunattu, on aika. Saattueenne odottaa teitä linnan pihalla. Teille on valmisteltu tarpeet matkaa varten ja vartionne seisoo valmiina", Kiran lausui. Sanoissa oli melkoinen annos rituaalinomaista muodollisuutta. Nyt he eivät olleet suorittamassa vain päivän harjoituksia tai tavallisia linnan velvollisuuksia; edessä oli jotakin vaarallisempaa ja merkittävämpää. Oli käyttäydyttävä sen mukaan.
Spyrre: Näky oli suunnilleen sellainen kuin hän oli olettanutkin kun Elara veti ovensa auki. Nuori nainen suoristautui itsekin nopeasti jo täysin valmiin Kiranin edessä. Hän ei muistanut koska oli nähnyt toisen aivan täydessä kokonaisessa panssarissa... tämä vahvisti entisestään tunnetta kaiken tärkeydestä kuten normaaliakin huomattavampi muodollinen sävy. Siunattu veti henkeä ja nyökkäsi sitten kehotukselle, suoden itsekin muodollisen nyökkäyksen. Pahin tunnekuohu oli jo laannutettu, ja jäljellä oli lähinnä jännitystä. "Selvä. Pukeudun kunnolla, ja sitten voimme mennä. Omat tavarani ovat tuossa." Hän totesi, viitaten oven tuntumassa olevalle pöydälle lykättyyn laukkuun. Sieltä pilkisti kangasta, kirjoja ja muuta tavaraa joita nainen oli arvellut tarvitsevansa tavalla tai toisella... vaikkakin tämä joutui ohimennen nostamaan kaiken päälle asettuneen kissan sivuun.
Odottamatta liikoja Elara harppoi jälleen huoneen poikki vetämään kaapistaan uuden, siistimmän kaapunsa. Kuluisi hetki pukeutua tähän soveliaasti mutta se oli pienempi paha kuin saada moitteita. Onneksi suurin osa muusta olikin jo käsitelty hänen puolestaan. Elara sitoi kankaiset vyöt paikalleen ja veti jälleen päällyskaapunsa paikalleen siistittyään hiuksensa harjallaan, ja suuntasi sitten jälleen ovelle. Hän veti henkeä ennen kuin työnsi oven jälleen auki ja astui käytävään. Nyt hän todistaisi olevansa velvollisuutensa arvoinen, ja toisi Viisaiden avun Mu-ataan.
Sub: Kiran odotti kaikessa hiljaisuudessa, kuten kunnollisen henkivartijan kuuluikin. Nyt oli hänen tilaisuutensa ja velvollisuutensa näyttää, ettei hän tosiaan antaisi edellisen päivän typeryytensä enää toistua. Hän oli henkivartija, ja Elara hänen suojeltavansa, ja heillä kaikilla oli osansa suoritettavanaan. Hänen kohdallaan se tarkoitti tähän hätään, että hänen olisi näytettävä asianmukaiselta. Eittämättä moni muu, vähemmän yksinkertainen tehtävä seuraisi myöhemmin, mutta henkivartijan kuului myös keskittyä käsillä olevaan.
Kun Elara oli valmis, Kiran teki kunniaa nopealla nyökkäyksellä, ennen kuin lähti johdattamaan Siunattua linnan käytäviä myöten. Väkeä ei ollut vielä juurikaan liikkeellä, sillä Siunatun saattue oli lähdössä palvelusväkeenkin nähden aikaisin. Matkaa oli taitettava mahdollisimman pitkälle valoisan turvin. Silti kaikki ne, jotka näkivät hämärillä käytävillä kulkevan kaksikon, kumarsivat syvään ja vetäytyivät nopeasti sivuun.
Tyhjillä käytävillä liikkuminen oli verrattain nopeaa, ja pian Kiran johdatti Elaran ulos Mu-ata-Taran suuresta portista linnanpihalle. Muurit olivat myöhemmin rakennettuja, pelkkää vaivaista kiveä, eivätkä ne vetäneet millään tapaa vertoja sille itselleen, eivät korkeudessa tai lujuudessakaan. Mutta ainakin se tarkoitti, että aamuaurinko valaisi pihaa - ja sillä seisovaa saattuetta. Kourallinen sotureita, puolen tusinaa suunnilleen, seisoi löyhästi aloillaan. He olivat selvästi varustautuneet matkaa varten, ja heidän johdossaan seisoi Rashn, kokenut partioiden johtaja. Hänet tunnettiin jousitaidoistaan ja herkeämättömästä tarkkaavaisuudestaan, jonka ansiosta moni vihollisten ja hirviöiden salakavala hyökkäys oli tehty tyhjäksi heti alkuunsa. Kaikesta tyyneydestään huolimatta hallitsija Rajit Taranu oli asettanut Siunatulle tehtävänsä tärkeyttä vastaavan saattajan.
Soturit valpastuivat nopeasti Siunatun ja hänen henkivartijansa ilmaantuessa näkyviin. "Huomio!" kajahti huuto, ja heidän levollinen ryhtinsä suoristui nopeasti.
Spyrre: Elara soi vielä viimeisen silityksen pöydällä heidän jälkeensä ihmettelevälle Silkelle ja seurasi sitten vartijaansa käytävään, enää taakseen katsomatta. Vaikka käytävät olivat lähes tyhjiä näin varhain tapailivat hänen askelensa tyyntä ja arvokasta tahtia, eivätkä ne epäröineet. Nämä olivat viimeiset hetket pitkään toviin jonka he tulisivat viettämään Mu-ata-Taran suojaisilla käytävillä ja jännittynyt väre kulki hänen lävitseen, mutta nainen kiristi leukaansa ja veti kätensä jälleen hihojensa suojiin. Hän seurasi vaiteliaasti, kunnes heidän edessään viimein avautui linnoituksen komea portti sekä hailakan auringon valaisema piha... sekä odottava joukkio sotureita. Tässä oli eittämättä luvattu saattue.
Siunattu suoristautui ja haparoi askelen kunnes tavoitti jälleen tyyneytensä. Hän suuntasi kohti odottavaa joukkoa ja seisahtui sitten sopivan etäisyyden päähän. "Olen valmis lähtemään" hän ilmoitti, suoden nyökkäyksen tervehdykseksi. Lähes kaikki kasvot näyttivät vierailta kun Elara silmäisi vaivihkaa ympärilleen, mutta kärjessä seisovan ilmeisen kokeneen miehen hänkin oli nähnyt joskus... vaikkakaan tuskin ollut suoranaisesti tekemisissä tämän kanssa. Oli selvää että tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun tämä kohtasi vaaroja, ja Siunattu loi mieheen odottavan katseen. Ainakaan hän ei ollut lähdössä liikkeelle omillaan Kiranin kanssa.
|
|