|
Post by spyrre on Jan 6, 2019 1:34:47 GMT 3
<Sunbaron>: Aurinko porotti armottomasti allaan vaeltavien niskaan. Se korvensi ja poltti, eivätkä nuo kurjat voineet kuin kiristellä hampaitaan ja tuntea sen niskassaan. Siihen oli kaksikin syytä. Ympärillä ei ollut mitään kunnollista suojaa. Maa oli avointa, pelkkien harvojen kallioiden ja matalan, kitukasvuisen pusikon kirjomaa, eikä mikään tarjonnut varjoa jonka alle suojautua. Mutta sitäkin tärkeämmin näillä matkalaisilla ei ollut valtaa päättää siitä, minne olisivat menneet muutenkaan; heidän käsiään painoivat raskaat kahleet, jotka liittivät heidät pitkäksi letkaksi. Ne jotka päättivät kulkivat heidät edessään, takanaan ja ympärillään. Rumien, örähtelevien otusten selässä istuvat orjapiiskurit, jotka tuhahtelivat heille ratsujensa selästä, heristelivät keppiä liian hitaille ja huusivat vauhtia. "Kirotut orjat, nopeammin! Tätä vauhtia emme ole illallakaan perillä kaupungissa! Tämä on osanne nyt, opetelkaa siihen!" pulska mies ärähteli joukon edestä. Tämä joi syviä kulauksia leilistä, jota kahlehdittu väki pälyili ahnaasti. "Jos myöhästymme, yksikään teistä ei syö tai juo ennen kuin olemme muurien sisällä!" mies kivahti. Uhkaus tuskin oli vakavasti otettava, tässä kurjassa maassa se olisi tietänyt orjakauppiaalle tienestien menetystä, mutta väkeä oli piesty ja kaltoinkohdeltu viime päivinä siinä määrin, etteivät he tohtineet sulkea sitä poiskaan. Kahleissa vaeltavaa väkeä yhdisti lopulta vain yksi seikka: kurjuus. Heidän piirteensä ja olemuksensa erosivat suuresti, sillä orjakauppiaat eivät olleet olleet nirsoja sen suhteen, mistä olivat saaliinsa napanneet. Pienten kylien väkeä ja matkalaisia. Nyt he riutuivat kuitenkin kahleissa, ja pian heidän alkuperällään ei olisi enää väliä; he olivat kaikki matkalla kaupunkiin, jossa heistä tulisi pelkkää kauppatavaraa, ihmiskarjaa. Vangitsijoilleen he olivat sitä jo...
<spyrreh>: Kuiva ja karu auringon polttama maa jatkui kauas armottomana, ilman helpotusta onnettomille matkalaisille. Puolikuollut kasvillisuus kahisi ja tomu nousi niin kurkkuun kuin silmiinkin, joka piinasi jo valmiiksi auringon polttamia kulkijoita. Varsinkin kahlehdittuja ja kurjia vankeja, siinä missä ratsujen selässä huutelevien piiskurien olo oli epäilemättä melkoisesti parempi... varsinkin näiden luultavasti jo laskeskellessa tulevia tienestejään uusimmasta kauppatavarastaan. Julma kulkue oli tähän hätään ainoa liikkuva asia karujen kallioiden lomassa... mutta jokseenkin lähellä tämän reittiä erottui tarkemmin katsottuna jotain muutakin. Se näytti epäilyttävästi oksien varaan nostetulta, tomun peittämältä kankaalta, jonka olisi kukaties voinut tulkita ainakin paremmalla silmäyksellä pikaiseksi aurinkosuojaksi. Joukon lähestyessä jotain liikahtikin vaatimattoman suojan alla kuin metelin havahduttamana. Pari suorastaan kiiluvan vihreitä silmiä syttyi hämärään ja tumma hahmo kohottautui siristelemään auringonpaahteeseen. Hetken aikaa tämä tuntui tarkkailevan, kunnes hän viimein nousi suojastaan muutaman vaimean kirosanan keralla. Matkalainen joka astui esiin tuskin oli kenenkään silmään mitenkään tavallinen näky. Nainen oli solakka ja jäntevä, mutta vaatteiden lomasta näki kuinka tämän koko kehoa peitti musta turkki. Koko olemus oli muutenkin varsin petomainen kasvonpiirteitä sekä pitkää häntää myöten inhimillisestä muodosta huolimatta, kun olento suoristautui tarkastelemaan ohi tömistelevää kulkuetta. Lopulta ei tainnut olla vaikea arvata kenellekään mistä tässä oli kyse. "Mmh. Väkesi näyttää väsyneeltä. Oikeastaan suuri osa näyttää siltä etteivät he taida edes haluta olla täällä." Petomainen nainen totesi jokseenkin avoimen pisteliäästi selvästikin johdossa ratsastavalle miekkoselle. Tämä sai osakseen arvioivan, synkän katseen. Outo nainen tuskin piti näkemästään, vaikka tämä ei ollutkaan vielä tarrannut vyöllään riippuvaan miekkaan jonka kahvalla pitkäkyntinen käsi lepäsi.
<Sunbaron>: Orjakauppiaiden letka oli saanut edetä tämän päivää rauhassa kuivuneen joen vartta myöten, mutta vartijoiden huomio ei kuitenkaan ollut kääntynyt vain orjien puoleen. Ratsujensa selässä istuvat vartijat valpastuivat nopeasti, kun lähettyvillä näkyi liikettä. LIhava orjakauppias kohotti kättään, ja kahlehdittuja vankeja huudettiin pysähtymään samalla, kun useampikin vartija ratsasti nopeasti eteen kohtaamaan mahdollisen uhan. Vaikka nainen oli näennäisen yksin, reagoitiin tähän silti nopeasti ja varuillaan; orjakauppiaiden joukko oli pienehkö, eivätkä he halunneet ottaa riskejä. Harva yksinäinen kulkija tohtisi muutenkaan ehdoin tahdoin lähestyä lihan kauppiaita.. "Mikäli et halua liittyä heidän joukoonsa, sinun olisi parempi pitää suusi ja pysyä poissa tieltämme! Minä toimitan arvokasta kauppatavaraa Rexlanin ylimystölle, eivätkä he katso suopeasti kaltaistasi rosvoa, mikäli häiritset liiketoimiani!" lihava mies kivahti, heilauttaen vihaisesti kättään kuin häätääkseen pahanilmanlinnun tiehensä. Hänen sanansa olivat ylenkatsovia ja halveksuvia, mitä varmasti auttoivat aseistetut miehet, joiden takaa hän kyräili naista. Orjat pälyilivät toisiaan epävarmasti ja heidän kahleensa kolahtelivat, kun he liikahtelivat rauhattomina. Osa toivotti mahdollisuuden pysähtyä edes hetkeksi tervetulleeksi ja rojahti maahan, osa vilkuili pelokkaasti ympärilleen kuin yrittäen aavistella mitä tuleman piti. Heidän joukossaan oli kuitenkin yksi, joka erosi muista. Kookas mies, jäntevä ja harteikas, seisoi muiden orjien joukossa kuin peto lampaiden keskellä. Hänen vaatteitaan ja ihoaan halkoivat palkeenkielet orjuuttajien kepeistä ja ruoskista, mutta hän ei tuntunut edes välittävän niiden kivuista. Hän ei painanut päätään kuten väki ympärillä, vaan tarkkaili tilannetta uhmakkaan valppaana - valmiina tarttumaan mihin tahansa tilaisuudeen. Peto tunnisti kaltaisensa, eikä hänen ollut vaikea arvata, ettei tämä nainen luikkisi kyyristellen pois muutaman sanan vuoksi...
<spyrreh>: Halveksuva asenne sekä tielle astuvat vartijat eivät varmasti olleet mikään hienovarainen merkki, mutta ainakaan näennäisesti outo muukalainen ei liikkunut paikaltaan. Petomainen nainen tarkkaili niin johtomiestä kuin aseväkeä, ennen kuin käänsi katseensa mittailemaan orjajoukkoa. "Vai että Rexlanin ylimystölle? Jopas jotakin" tämä totesi, kuitenkin varsin selvä kylmä piikki äänessään. Jos tämä koki olonsa uhatuksi muukalainen ei ainakaan liikkunut... vaikka mustaturkkinen nainen näytti siristelevän melkoisesti kirkkaassa auringossa. Paahde iski niskaan ikävästi vaikka hän olikin karsinut vaatetustaan lähinnä kevyeen paitaan ja housuihin. Jopa pitkäkyntiset jalat olivat kengättömät, mutta lanteilla riippui silti asevyö huotrineen. Elkeistä saattoi nähdä ettei miekka jota hän kantoi ollut mukana vain koristeena... ja eläimellinen olento selvästi mittaili tilannetta. Orjat olivat surkea näky, mutta näiden joukosta erottui kuitenkin joku... erilainen. Tummaturkkiset kulmat kohosivat aavistuksen kun nainen huomasi kookkaan, hurjan miehen kahlittuna muiden seassa. Tämä ei selvästikään sopinut joukkoon eikä alistunut kohtaloonsa samalla tavalla ilmeisestä kaltoinkohtelusta huolimatta. Hän vilkuili kaikkea hetken varsinaisesti vastaamatta pöyhkeän johtomiehen uhkauksiin. Pitkäkyntinen käsi löyhytti kevyesti ilmaa kasvoille kuin kuuma ilma olisi ollut naisen suurin tuskastus tähän hätään, ennen kuin tämä kohta hymähti. "Niinkö? Kukaties, sitten. Kaiketi minua on joskus rosvoksikin kutsuttu" todettiin mietteliääseen sävyyn. "En taida pahemmin piitata liiketoimistasi, jos rehellisiä ollaan. Ehkä on sitten aika rosvoilla hieman, pitkästä aikaa. Nostalgian vuoksi, ymmärrättehän." Nainen katsahti mietteliäästi ympärilleen, sylkäisi maahan, ja kiskaisi sitten odottelematta aseen vyöltään. Aikoen jättää vartijoille mahdollisimman vähän aikaa reagoida sihahti kaareva sapeli huotrastaan samalla kun nainen loikkasi petomaisen ketterästi keskelle näitä, iskien ohi mennessään lähimpiä ratsuja. Muutama villiintynyt ratsu eittämättä aiheuttaisi hänen makuunsa miellyttävästi kaaosta... vaikka näyttikin siltä että olento oli suuntaamassa kohti pulleaa, äänekästä miestä kaiken takana.
<Sunbaron>: "Tappakaa se!" orjakauppias karjaisi, kun petomaisen naisen aikeet kävivät selviksi. Vartijat ärähtivät ja kiskoivat esiin raskaita miekkoja, mutta hyökkääjä oli nopeampi kuin nämä olivat aavistaneetkaan. Suuret, tyhmät ratsut mylvivät terävien iskujen myötä ja kavahtivat kauemmas ennen kuin niiden ratsastajat olivat ehtineet edes aseitaan vetää. Yksi miehistä putosi raskaasti maahan samalla, kun toinen jätti miekkansa sikseen ja alkoi riuhtoa raskaasti sadatellen ratsunsa ohjaksia. Kauempana olleet vartijat paljastivat omat aseensa, mutta päin törmäilevät, metelöivät eläimet saivat heidänkin ratsunsa villiintymään. Ilman täyttivät kiroukset ja huudot. Lihava orjakauppias päästi tyrmistyneen huudahduksen, johon sekoittui pelon häivähdys. Mies yritti kiskoa sekaannuksenssa vikuroivan ratsunsa kauemmas ja hapuili jotakin, mutta naisen hyökkäys oli yllättävä ja nopea. Miestä ei pelastanut tuholta suinkaan hänen oma ketteryytensä, vaan päin vastoin juuri tuo sekaannus itsessään. Äkkiä hänen ratsunsa jalka lipesi kuivuneelta joenpenkalta, ja se sortui mylvien, orjakauppias yhä satulassaan, alas jyrkkää penkkaa. Tämä katosi reunan taakse, ja äkkiä joku karjaisi raivoisasti hyökkäävän naisen sivusta. Yksi miehistä, kookas ja tummanahkainen, oli päässyt teutaroivien juhtien ohitse. Tämä puristi raskasta miekkaa, ja harppasi nyt kohti petomaista hyökkääjää ase korkealla, huitoen villisti ja tavoitellen naisen päätä. Kaaos ja sekasorto sai orjatkin kauhun valtaan. Osa heistä heittäytyi maahan, huusi armoa tai yritti vain pysyä matalana. Osa huusi apua, tohtimatta kuitenkaan tehdä mitään. Mutta uhmakas soturi heidän keskellään toimi. Vartijoiden huomio oli kääntynyt muualle, ja äkkiä hän harppasi kohti lähintä kuin saalistava peto. Häntä lähimmät orjat ulahtivat kauhuissaan, kun hänen rynnäkkönsä kiskoi heidätkin mukaansa. Hämmentynyt vartija ehti käännähtää ratsunsa selässä ja älähtää, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä soturi heilautti raskaita ketjujaan päin tämän kasvoja. Taintunut mies syöksyi alas ratsunsa selästä, kovaan ja tomuiseen maahan, ja soturi oli tämän kimpussa saman tien. Raskaat, ketjujen painottamat iskut satoivat taintuneen miehen ylle. Toinen vartija kauempana huomasi tilanteen, ja harppasi apua huutaen alas ratsunsa selästä rynnistääkseen niskoittelevaa orjaa kohti. Soturi ei kuitenkaan uhrannut tälle ajatustakaan kumartuessaan runnomansa miehen ylle, etsien nopeasti jotakin...
<spyrreh>: Rivakkaa toimintaa seurasi kaaos, kuten mustaturkkinen nainen oli toivonutkin. Äkkiä kaikkialla oli kaoottisia huutoja, ilmaan nousevaa tomua ja riehuvia eläimiä jotka eivät enää osanneet kuunnella ratsastajiensa hätäisiä käskyjä. Hän ei kuitenkaan jäänyt seuraamaan tätä vaan suuntasi kaiken läpi, aikomuksenaan lopettaa kohteensa nopeasti. Pullea orjakauppias selvästikin tajusi mitä oli tulossa, kun huomasi hänen lähestyvän. Pelko tämän äsken niin ylimielisillä kasvoilla aiheutti synkän tyytyväisyyden häivähdyksen hänen sisuksissaan kun petomainen nainen syöksähti eteenpäin... kuitenkaan ehtimättä aivan perille. Huitova ja metelöivä juhta jota mies yritti hätäisesti kiskoa kauemmas horjahti yhtäkkiä, ja kaatui sitten alas kuivaa törmää. Hölmistynyt nainen sihahti hampaidensa lomasta ja harppasi näiden perään, tosin saamatta aikaa selvitellä joenuomaan luiskahtaneen orjakauppiaan kohtaloa. Sivusta kajahti hurjistunut ärähdys ja pakotti petomaisen soturin pyörähtämään rivakasti tätä kohti kiroten. Yksi vartijoista oli onnistunut tunkeutumaan kaaoksen lävitse ja iski nyt puolestaan häntä kohti raivokkain iskuin. Nainen harppasi ketterästi sivuun ja matalaksi, syöksähtien sitten lähemmäs sapeliaan heilauttaen. Isku oli yhtälailla armoton kuin hänellekin tarjottu, vain kevyissä vaatteissaan hän ei voinut muuta kuin osua ensin. Jossakin kauempana muun metakan takana kuuluivat orjien pelokkaat huudot... ja jotain muutakin, jota hän tosin ei ehtinyt jäädä miettimään liikaa.
<Sunbaron>: Raskastekoinen vartija hyökkäsi naista kohti raivoisalla voimalla, heiluttaen miekkaansa suurissa, kuolettavissa kaarissa. Nainen oli kuitenkin vikkelä, eivätkä raskaat iskut tavoittaneet tätä. Mies ärähti raivoisasti, ja päästi sitten ähkäisyn kun vastustajan sapeli iski äkkiä odottamattomasta suunnasta kohti. Mutta siinä missä naista suojasivat pelkät vaatteet, oli vartijoilla panssaria. Sapeli iski, mutta ei vuodattanut verta. Mies horjahti taaksepäin huitoen peräänsä, mutta tajusi nopeasti, ettei ollut todella haavoittunut. Hänen kasvoilleen levisi julma virne, kuin lupaillen hirvittävää kostoa. Mitään muuta hän ei ehtinytkään tehdä, kun raskastekoinen ja panikoiva juhta iskeytyi miestä päin ja paiskasi tämän taintuneena kumoon. Seuraavassa hetkessä teutaroiva elikko talloi kaatuneen ylitse ja rynnisti mylvien pakoon. Runnottu vartija kuoli välittömästi, mutta vihaiset huudot riittivät kertomaan, etteivät naisen murheet olleet ohitse. Kaksi muuta vartijaa oli vihdoinkin saanut setvittyä itsensä ja loikannut alas ratsujensa selästä, ja nyt he lähestyivät petomaista hyökkääjää kummaltakin puolelta aseet välähdellen, kuin saalistaan piirittävät sudet. Lähettyvillä soturi penkoi hätäisesti läpi runnottua miestä. Vartija rynnisti jo häntä kohti, ja kauempana toinen kiiruhti perään, mutta hän ei suonut näille kuin tuiman vilkaisun. Hetken näytti jo siltä, että vartija ehtisi harpata hänen ylleen ja heilauttaa miekkaansa, ja tahtomattaan mukaan kiskotut orjat vaikersivat. Äkkiä soturi kuitenkin riuhtaisi vihdoinkin jotakin irti miehen vyöltä, ja paiskasi sitten ärähtäen ruumiin toverinsa jalkoihin. Vartija horjahti ja kaatui älähtäen. Tämä vääntäytyi nopeasti pystyyn, mutta sai huomata tuijottavansa silmästä silmään pitkää soturia, jonka käsiä kahleet eivät enää sitoneet. Sivussa kumpikin orja hapuili ähkien sivuun paiskattua avainta. "Minä lupasin, että saisitte vielä kärsiä tästä!" mies jyrähti. Vartija kompuroi ähkäisten taaksepäin ja kohotti miekkaansa, mutta hän oli tämän yllä armottoman nopeasti. Raskas nyrkki iskeytyi miehen naamaan samalla kun toinen käsi tarttui miekkaa pitelevään käteen ja väänsi aseen irti. Jo toinen vartija lankesi murjottuna maahan. Soturi pyyhkäisi miekan maasta ja kääntyi ärähtäen kohtaamaan kolmannen vartijan, jännittyneenä ja kuolema katseessaan.
<spyrreh>: Iskujenvaihto oli nopea. Miehen raskas miekka suhahti ohitse hänen hiuksiaan hipoen mutta ei tavoittanut lihaa, siinä missä hänen sapelinsa tavoitti kohteen... mutta ei päässyt maistamaan verta. Nainen kirosi mielessään tajutessaan samalla hetkellä aseensa kilpistyneen vain vasten panssaria, ja joutui harppaamaan taaksepäin kun vartija tajusi saman. Tästä tosin ei ollut miehelle iloa pitkäksi aikaa. Mustaturkkinen olento valpastui äkkiä, juuri ajoissa loikatakseen sivuun kun villiintynyt kuormaeläin nelisti paikalle. Vartijasta ei jäänyt jäljelle montaakaan ehjää luuta otuksen painavien jalkojen jälkeen, ja vain vilkaisu kertoi ettei tämän ruumista tarvinnut edes varmistaa. Vikkelän naisen liikkeet oli kuitenkin hoksattu jo muun kaaoksen joukostakin. Hän pyörähti ympäri kun kaksi muuta vartijaa loikkasi maahan aseitaan vetäen, ja kaarsi kohti. Kenties kevyesti varustautunut kissamainen olento oli lähtenyt konfliktiin aavistuksen liian hanakasti omaksi hyväkseen, mutta tätä taisi olla myöhäistä harmitella. Vihreä katse välähti kummankin miehen välillä ja nainen perääntyi varuillaan. Tämä kaarsi joenpenkkaa näiden mukana aistit valppaina odottaen, ennen kuin äkkiä syöksähti jälleen kohti. Sapeli sivaltsi, ja samalla toinen käsi veti esiin tikarin. Lyhyempi terä seurasi nopeasti perässä, tavoitellen haavoittuvampia kohtia kuin huomattavasti huolimattomampi huitaisu. Uhkarohkeaa tai ei, selvän ylivoiman edessä oli toimittava nopeasti... vaikka kauempaakin kuului jonkinlaista vihaista metakkaa. Aivan kuin vartijoilla olisi jonkinlaisia ongelmia silläkin suunnalla.
<Sunbaron>: Orjakauppiaat olivat ehtineet luulla, että heidän kimppuunsa oli käynyt vain typerä kiusankappale. Sekasorron keskelläkin he toimivat ensialkuun raivoissaan, epäilemättä hetkeäkään pystyisivätkö surmaamaan yksittäisen vihollisen. Mutta kiusankappale paljastui kuolettavaksi saalistajaksi, ja varsin pian he saivat myös huomata, että uhkia olikin kaksi. Kaksi soturia, jotka kumpikin jakoivat sekasorron keskellä kuolemaa puolin ja toisin jokaiselle, joka tohti lähestyä. He niittivät veristä satoa ja kastelivat tomuista maata kuten vain todellinen tappaja pystyi. Elävän lihan kauppiaat olivat tottuneet lyömään heikkoja ja puolustuskyvyttömiä ja nappaamaan uhrinsa salakavalasti. Kun heidän toverinsa lankesivat verissä päin maahan ja kuolivat nopeasti ja vaivattomasti, murtui heidän tahtonsa yhä helposti. Kun soturit alkoivat puskea toisiaan kohti ja hajanainen orjuuttajien joukko kutistui, eivät loput jääneet miettimään uskollisuutta tai mahdollisuuksiaan. Pian pakenevien huudot kaikuivat pitkälle, kun vielä elävä kourallinen vartijoita kääntyi kannoillaan ja säntäsi pakoon, kuka minnekin. Pitkä soturi lopetti viimeisen vastustajansa survaisemalla miekkansa maahan langenneeseen mieheen armottomasti ja nopeasti. Kuolevien valitus, orjien pelokkaat äänet ja eläinten mylvintä kaikui ympärillä. Veri haisi ilmassa ja kohisi suonissa. Soturi loi katseen ympärilleen, etsien outoa naista, jota hänen lieni kiittäminen tilaisuudestaan toimia.
<spyrreh>: Nainen toimi hurjasti ja nopeasti. Sapeli iski ja torjui samalla kuin armoton tikari haki aukkoja vihollisen puolustuksessa sekä panssarissa, siitäkin huolimatta että monta kertaa murhaava terä viisti aivan liian läheltä häntäkin. Siltikin orjien käsittelyyn tottuneet vartijat alkoivat tulla toisiin ajatuksiin ylivoimastaan huolimatta kun raivokkaan taistelun (sekä kuoleman) äänet kovenivat toisellakin suunnalla. Mustaturkkinen soturi pyörähti kohti seuraavaa miestä verta tihkuvine aseineen valmiina kohtaamaan tämänkin, mutta näiden puhti saavutti rajansa oikean hengenvaaran edessä. Mies kääntyi ja pakeni, jättäen mustaturkkisen naisen katselemaan jännittyneenä ympärilleen seuraavaa vastustajaa etsien. Äänet olivat kuitenkin jo heikkenemässä kun viimeiset vartijat pakenivat erämaahan. Mustaturkkinen nainen pälyili näiden perään puuskuttaen, ennen kuin todettuaan että juhdat olivat tömistelleet tiehensä eikä kukaan ollut enää hyökkäämässä, hän viimein suoristautui. Tämä ravisti verta terästään rivakalla heilautuksella ja pyyhkäisi otsaansa kämmenselällään, kunnes käännähti kohti ainoita jäljelle jääneitä. Orjia... sekä näiden suunnalla miekkaa yhdestä panssaroidusta ruumiista kiskovaa kookasta miestä. Tämä oli selvästikin onnistunut pääsemään jollakin tapaa irti kesken kaaoksen... mikä rehellisesti taisi olla onnenpotku hänellekin. Mustaturkkinen nainen tasasi hengitystään (joka kulki tällä hetkellä melkoisesti raskaammin kuin olisi pitänyt) tarkastellessaan näkyä ja astui sitten lopulta kohti orjajoukkoa sekä soturia. "Olet päässyt irti? Hyvä. Meillä olisi ollut ongelmia jos avain olisi ollut jollakin typeryksellä joka pääsi pakoon" hän totesi päästyään lähemmäs. Pistävä katse piti tosin vieläkin tilannetta silmällä.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 7, 2019 1:25:54 GMT 3
<Sunbaron>: Soturi silmäili naista vaitonaisesti, punniten ja arvioiden pelastajaansa. Loppujen lopuksi mietittävää ei ollut paljoakaan. Tämä oli jo osoittanut luontonsa äskeisellä. Hän vilkaisi olkansa ylitse kohti orjia, jotka nahistelivat epätoivoisesti avaimesta keskenään, ennen kuin murahti epämääräisesti, kuin ei olisi lopulta antanut sanoille juurikaan painoa. "Etsin tikaria jolla vääntää lenkit auki, en avainta. Eivät nämä kurjat tuhlaa hyvää terästä orjiensa kahleisiin. Suurin osa ei yrittäisi paeta vaikka saisikin tilaisuuden", mies vastasi. Hänen sävynsä tai katseensa orjien suhteen ei ollut varsinaisesti imarteleva. Soturi karistikin nopeasti näyn silmistään ja kääntyi katsomaan takaisin naiseen. "Kiitän sinua, muukalainen. Olisin joutunut kokeilemaan onneani illan tullen, jos et olisi tarjonnut tilaisuutta. Minä olen Artan. Mutta kerrohan, minne se lihava mato pakeni?" hän tokaisi lopulta, pyyhkien katseellaan taistelun jälkiä. Hän etsi silmiinsä miestä, jonka itseriittoisia virneitä oli saanut tuijottaa jo monta päivää.
<spyrreh>: Kaksi soturi mittaili toisiaan hetken (vaikkakin toinen taisi joutua tekemään niin jokseenkin yläkenoon). Petomainen, mustaturkkinen nainen piti valppaan katseensa miehessä pitkän tovin, ennen kuin katsahti itsekin kohti hätäisesti avaimen kimpussa hosuvia orjia. Nämä olivat selvästi aivan erilaista väkeä... mutta sillä ei kaiketi ollut enää väliä. Vartijat olivat kuolleet tai paenneet, ja oli enää ajan kysymys koska loputkin orjista askartelisivat itsensä vapaaksi. Kookkaan soturin sanat saivat hänet kääntämään katseensa jälleen tähän, ja kirvoittivat olennostakin pienen myhähdyksen. "No. Kaiketi sekin olisi toiminut. Vaikka varmaankin ikävämpää näiden muiden kannalta" hän totesi heittäen puolittaisen nyökkäyksen muuhun väkeen. Tässä ei kaiketi ollut samanlaista happamuutta, mutta toteamus sai silti pienen myötäilevän olankohautuksen. Kiitokset saivat naisen suoristautumaan hieman ja hän hymähti uudestaan. Eittämättä tämä tavoitteli itsevarmaa olemustaan, siitä huolimatta että mustaturkkinen olento vaikutti rehellisesti aavistuksen tukalalta auringonpaahteessa. "Mmh. Mitäpä tuosta, tuollainen väki ansaitseekin harvennusta. Ei sitä siedä vain sivustakaan katsoa. Olen Cathryn" tämä puuskahti, työntäen aseensa puolihuolimattoman pyyhkäisyn jälkeen takaisin huotraansa. Kysymys orjakauppiaiden johtajasta palautti hänenkin ajatuksensa tämän suuntaan. Nainen sihahti pienesti ja käänsi katseensa kohti kuivaa uomaa jonne oli nähnyt tämän aiemmin sortuvan ratsuineen. "Tosiaan. Se niljake lipsahti alas törmältä. Murskautui elikkonsa alle, toivottavasti. Tosin, en ehtinyt tarkistaa. Nyt luulisi olevan hyvin aikaa, tietäisin mielelläni itsekin miten siinä kävi." Äänessä oli aavistus pahaenteisyyttä kun nainen silmäili taistelun jälkien yli. Cathryniksi nimetty olento ei jäänyt empimään kauaksi aikaa vaan kääntyi kohti paikkaa missä oli nähnyt miehen viimeksi, heittäen vielä katseen kohti hätäisiä orjia. "Rauhoittukaa hölmöt, ei teillä enää kiire ole! Kun saatte itsenne irti, katsokaa onko noilla vesileilejä" tämä huikkasi näille heilauttaen kättään surmattujen vartijoiden suuntaan. Sitten askelet suuntasivat tahmeaksi muuttuneen hiekan poikki kohti myllerrettyä törmää.
<Sunbaron>: Artan vilkaisi Cathrynin osoittamalle joentörmälle ja kurtisti kulmiaan. "Se kurja petturi ei siis ainakaan paennut. Toivottavasti ei murskaannu liian nopeasti. Minulla on hänelle vielä jotakin", soturi tuhahti. Hän riuhtaisi miekkansa irti jalkansa alla lojuvasta ruumiista ja pyyhkäisi pahemmat veret pois sen terältä. Välittämättä juurikaan katsoa itseään pelastavien orjien perään mies asteli törmälle. Yksi maahan isketyistä vartijoista tavoitteli viimeisillä voimillaan otetta hänen jalastaan, mutta hän potkaisi sen tuhahtaen pois. Sääliä nämä lihan kauppiaat eivät ainakaan ansainneet, ja soturin eleissä oli synkkyyttä, jota vain henkilökohtainen viha saattoi tuoda. Artan astui törmän partaalle samoihin aikoihin, kuin nainenkin. Hän nojasi sen yli polvensa varassa, tuijotti hetken näkyä, ja päästi sitten ilmoille remakan naurun. Näky, joka hänen jalkojensa juuressa odotti, oli säälittävä - ja herkullinen miehelle, joka oli jo monta päivää viihdyttänyt itseään samankaltaisilla. Kuivuneen joen pohjalla kiemursi piskuinen, hädin tuskin nilkkaan yltävä puronrääpäle, jäänne muinaisesta mahdistaan, pelkkää mutaa ja sotkua. Raskastekoinen, typerä juhta oli vierinyt melkein sen päälle, ja sen alla makasi nyt vaikertaen turpea hahmo, joka hädin tuskin onnistui pitämään kasvojaan mutaisen veden yläpuolella. "Miltä kura maistuu, senkin etana!? Sinun mielestäsi se kelpasi hyvin orjillesi, joten kyllä sen on sinullekin sovittava!" Artan huusi alas. Näky oli omiaan kirkastuttamaan synkeää mieltä.
<spyrreh>: "Yrityksestä ei ainakaan ollut puutetta, mutta en usko että se pääsi ainakaan kovin kauas" Cathryn totesi harppoessaan hiekan poikki. Paljaat jalat takertuivat tummuneeseen maahan ja hän varmisti vielä vilkaisulla ettei mikään ollut enää kömpimässä jaloilleen ennen kuin kurottautui itsekin katsomaan alas uomaan. Mitä alhaalla odotti oli omiaan herättämään silminnähtävää tyytyväisyyttä Artanissa, ja petomainen nainen ei voinut väittää etteikö olisi pitänyt näkymästä itsekin. "Katsohan, se sai sittenkin pehmeän laskun. Olin jo hetken huolissani!" hän totesi. Tyytyväisestä äänestä huolimatta vihreä katse mittaili mutaan rusentunutta orjakauppiasta epämiellyttävään sävyyn. "No. Teillä kahdella taitaa olla puhuttavaa. Älkää toki piitatko minusta" Cathryn väläytti terävähampaisen hymyn, harpaten sitten kapuamaan alas törmää. Vaikertavan hahmon sijasta petomaista olentoa kiinnosti tähän hätään enemmän suuri ratsu itse... tai tarkemmin sanottuna tämän mahdolliset kantamukset. Ainakin nainen suuntasi kohti elikon satulaa, tutkiakseen mitä tämän selkään oli kiinnitetty kuin juhdan alla ulisevaa miestä ei olisi ollutkaan.
<Sunbaron>: Pullea orjakauppias hätkähti ja kohotti hätäisesti päätään nähdäkseen joen törmällä seisovat soturit. Tämä tuijotti heitä ensin vaiti, silmät suurina, mutta kohotti sitten kättään anelevasti. "Auttakaa minua! Jalkani ovat murtuneet! Ettehän voisi jättää minua hukkumaan tähän törkyyn!? Pelastakaa henkeni, ja lupaan, että teille maksetaan Rexlanissa mahtava palkkio! Kunniani ja nimeni kautta vannon, että maksan teille suuren palkkion, jos vain pelastatte minut!" mies aneli ja parkui. Hidas, hiipivä kuolema lietsoi tässä kauhua jo kauan, ennen kuin se oli lähimaillakaan. Artan tuhahti ja sylkäisi. "Tiedän kunniasi, kurja! Sen saman, jota osoitit tarjotessasi minulle ystävällistä kättä ja ateriaa - jonka päätteeksi heräsin kahleissa! Nimesi ei paina minulle mitään, eikä sitä tule muistamaan kukaan muukaan tässä maailmassa - sinusta tulee hyvä ateria raadonsyöjille ja kasa auringon korventamia luita!" hän huusi. Sitten hän vilkaisi naiseen vierellään ja tuhahti. "Kukaties toverini tässä on armollisempi ja katsoo ettet kärsi pidempään, mutta minun puolestani voit mädätä siihen missä olet. Ainakaan et kuole janoon", mies tuhahti, ja kääntyi sitten ympäri. Hän asteli takaisin tutkimaan hävitystä orjakauppiaan kirousten sataessa niskaansa. Pullea mies huusi solvauksia soturin perään monta epätoivoista hetkeä, ennen kuin keskittyi naiseen, joka ei ainakaan vielä ollut kadonnut. Jälleen hän kohotti anelevasti käsiään. "Sinä! Anelen sinua, ethän voisi jakaa tuon kurjan raakalaisen julmuutta!? Minulla on suuria rikkauksia kaupungissa! Voin maksaa minkä tahansa palkkion, jos vain autat minut sinne! Ota koruni ja rahani, ota mitä vain! Kunhan et vain jätä minua tänne!" mies aneli kauhuissaan. Kovin eri tavalla, kuin vielä hetki sitten oli ylimalkaisesti komentanut naista häipymään - ja miehiään surmaamaan tämän. Hän nyhti hätäisesti paksuja, kultaisia sormuksia pulleista sormistaan ja yritti tuputtaa niitäkin naisen suuntaan. "Ota ne! Ne eivät ole mitään, minulla on paljon suurempiakin aarteita!"
<spyrreh>: Cathryn eittämättä kuunteli välikohtausta, vaikka ei näennäisesti osallistunutkaan muuten kuin katselemalla ja raapimalla mietteliäästi lyhyehköksi kynittyä harjasmaista niskaansa. Hän ei näyttänyt tippaakaan yllättyneeltä kauppiaan äkillisestä asenteenmuutoksesta, vaan mittaili tätä katseellaan kiinnostuneena kuin peto ontuvaa saaliseläintä. Lyhyt sananvaihto tämän ja Artanin välillä selitti eittämättä paljon, ja soturin kaunainen ärähdys toi aavistuksen lisää terää viileään katseeseen. Vangittu soturi ei selvästikään aikonut osoittaa edes miekanterän vertaa armoa murjoutuneelle, anelevalle miehelle. Mustaturkkinen nainen ei vastannut, mutta heitti katseen pois päin astelevan soturin perään ennen kuin kohautti puolihuolimattomasti olkapäitään ja käänsi huomionsa uoman pohjalle kellistyneeseen kuormaeläimeen. Kauppiaan ulvomat kiroukset eivät saaneet paljoakaan huomiota, mutta kun tämä alkoi huudella anelujaan puolestaan hänen suuntaansa, käänsi kissamainen nainen aavistuksen päätään alas tämän suuntaan. Cathryn jatkoi auki kiskomansa satula-laukun penkomista vetäen täältä esille esineen toisensa jälkeen ja antaen miehen huutaa lupauksiaan. "Niin. Sinun kaltaisesihan voivatkin ostaa mitä tahansa, eikö totta?" hän totesi, vihreiden silmien siristyessä aavistuksen. Mutta vain hetkellisesti ennen kuin olento naurahti kuivasti. "Enpä tiedä. Luulen, että kuulin aiemmin tarpeeksi kunniallisuudestasi, hmm? Ja taidat unohtaa että olen kuitenkin vain alhainen rosvo. En tarvitse lupaasi ottaakseni tuon kaiken sinulta joka tapauksessa, senkään vertaa kuin sinä tarvitsit viedessäsi kaikki nuo onnettomat kotoaan." Katti istahti juhdan ruholle ja väläytti terävähampaisen virneen. "Liiketoimia vaikeuttaa ikävästi kun väki laittaakin hanttiin, hmm?" Cathryn sormeili tikarinsa kahvaa, vetäen sitten terän esille. Satulalaukkujen hihnat leikattiin puolihuolimattomasti irti ja olento viskasi kantamukset kiireettä törmälle, ennen kuin kääntyi itsekin kavutakseen ylös.
<Sunbaron>: Orjakauppiaan huudot siivittävät naista, kun tämä kiipesi ylös kuivuneesta joenuomasta. "Varas! Kurja kunniaton barbaari!" mies solvasi, ennen kuin huudot hajosivat pelkäksi epätoivon ja vihan täyttämäksi, epäselkeäksi meluksi. Orjakauppias saisi kohdata arvoisensa kohtalon kaikessa rauhassa. Artan näytti potkineen jo ruumiit lävitse. Hän oli kiskonut saappaat yhden ruumiin jalasta, kiskonut harteilleen viitan toiselta, ja vyöttänyt löytämiään aseita lanteilleen. Hän katsahti ylös kiipeävään, kissamaiseen soturiin ja hymähti. "Melusta päätellen hän ei onnistunut puhumaan sinuakaan sen enempää ympäri, tai edes anelemaan nopeampaa kuolemaa", soturi tokaisi. Hänen äänessään oli synkkää mielihyvää. Hän katsahti veriseen miekkaan kädessään, nakkasi sen maahan ja asetti vyölleen toisen. Aseet ja niiden rikkomat miehet kirjoivat tannerta, eikä ollut tarvetta olla säästäväinen. "Ja mitä teet nyt? Näyttää siltä, että olen kiitollisuudenvelassa. Maksan sen miekallani, kunhan kerrot minne aiot seuraavaksi. Voimme olla varmoja, etten joudu istumaan velkani päällä pitkään", Artan tokaisi sitten ja katsoi toista tarkkaavaisemmin. Orjat velloivat epävarmasti lähettyvillä. Osa etsi ruumiilta juotavaa tai orjuuttajien varastamia tavaroita. Osa pälyili ympärilleen pelokkaasti ja epävarmasti, kuin lauma lampaita, jotka oli jätetty tuntemattomille laitumille. Eikä niillä ollut täällä edes ruohoa, jota nyrhiä...
<spyrreh>: Vihaiset huudot uoman pohjalta saivat aikaan vain uuden kuivan naurahduksen kun Cathryn työnsi nappaamansa korut taskuunsa ja kiipesi sitten itsekin ketterästi tavaroiden perässä ylös. Epätoivoiset loukkaukset kuoleman oman miehen suusta eivät tuoneet naisen tummille kasvoille kuin synkkää vahingoniloa kun hän poimi laukut mukaansa suunnatessaan jälleen kohti soturia sekä orjia. Artan oli jo hyvää vauhtia koonnut itselleen varusteita ruumiiden joukosta hänen saapuessaan. Mustaturkkinen olento heitti itsekin puolittaisen katseen olkansa ylitse kohti heikentyviä ääniä alhaalta uomasta, hymähtäen tämän tokaisulle. "Ei vaivan arvoista. Tiedän kyllä tuon väen. Jos tilanne olisi toisin päin tai tuo saisi apunsa, olen varma että kaikki lupailtu armo ja kiitollisuus katoaisi samantien" hän totesi. Cathryn puuskahti itsekseen ja loi vaivihkaisen, syyttävän katseen ylös aurinkoon otsaansa pyyhkäisten. Esitetty kysymys havahdutti hänet kuitenkin pian, ja petomainen nainen kallisti päätään mietteliäästi. "....no. Voit toki tehdä mitä mielit. En odota maksua, otin sen jo itse" nainen myhähti taputtaen ohimennen taskuaan jonne oli lykännyt kourallisen helyjä. "Mutta kaavailin kaiketi ylittäväni tämän kirotun erämaan, Rexlan taitaa olla toisella puolella. Sinne tämäkin väki taisi olla matkalla, mutta... no. Joskus asiat mutkistuvat hieman. Tarvitsen varusteita sieltä joka tapauksessa" nainen totesi kyhnyttäen leukaansa. Ei välttämättä ollut viisasta tunkea nokkaansa paikkaan, jossa oli mahdollisesti juuri astunut suurille varpaille, mutta... no. Sai kaiketi nähdä ehtisivätkö pakoon nelistäneet vartijat edes kannella ajoissa kaikesta... jos ehtisivät ollenkaan. Mietteliäästi nainen heivasi retuuttamansa laukut kohti parveilevia orjia, ennen kuin katsahti näitä. "Ottakaa mitä otatte. Tällä väellä on varmasti ruokaa ja vettä sekä muuta, eivätkä ne selvästikään enää tarvitse niitä. Teidän kannattaisi palata kotiinne."
<Sunbaron>: Artan mietti hetken, ennen kuin nyökkäsi. "Rexlaniin ei ole pitkä matka, jos tätä saastaa on uskominen. Jos kiirehdimme, ehdimme sinne illaksi. Ja sinne siis kulkee tiemme. En jätä velkojani maksamatta", hän murahti, ja nosti olalleen kangassäkin, jonka oli tehnyt vähemmän vereen tahriutuneesta viitasta ja täyttänyt sillä, mikä oli ollut ottamisen arvoista. Entiset orjat, jotka eivät olleet ehtineet edes kunnolla ymmärtää uutta osaansa, saati sen äkillistä vaihtumista, säpsähtelivät ja pälyilivät epäluuloisesti, kun petomainen nainen äkkiä huusi heidän suuntaansa. Heissä oli yhä lyötyjen kauhu, ja kaikki ympärillä häämöttävä oli heille uusi uhka - heidän pelastajansakin. Osa vilkuili epävarmasti heille heitettyjä laukkuja, mutta vain yksi rohkeni lopulta tarttumaan niihin. Artan tuhahti. "Helppoa saalista orjakauppiaille. Olen varma, että moni noista suuntaa samaan kaupunkiin mieluummin kuin yrittää palata kotiinsa. Se on lähempänä, ja he välittävät enemmän turvasta kuin vapaudestaan", mies tokaisi. Hänen kasvoillaan ei näkynyt halveksuntaa, enemmänkin synkeä hyväksyntä kovan maailman kurjuutta kohtaan.
<spyrreh>: Cathryn silmäili epäluuloisia orjia, näyttämättä itsekään erityisen yllättyneeltä näiden varauksesta ja ilmeisestä pelosta. Lopulta joku näistä rohkeni tarttua hänen viskaamiinsa laukkuihin ja nainen huokaisi. "Se on varmaankin parasta. En usko että täällä on hyvä tuhlata aikaa, varsinkaan tuon äskeisen jäljiltä" hän myötäsi. "Tiedän reitin, ainakin suunnilleen. Sen ei ainakaan pitäisi olla liian vaikeaa." Petomainen soturi raaputti niskaansa ja heitti uuden synkähkön katseen kohti orjajoukkoa. Artanin sanat tuntuivat eittämättä jokseenkin karulta näkemykseltä, mutta... tämä oli silti luultavasti oikeassa. Orjilla tuskin oli tähän hätään muutakaan suuntaa, ja Cathryn oli jo tehnyt voitavansa. "....no. Kai hekin... tekevät mitä haluavat. Tulkoot samaa matkaa, jos niikseen. Kukaties he löytävät sieltä reittinsä jonnekin parempaan paikkaan" nainen pohti ääneen. Hän ei ollut varma mitä mieltä oli perässä harhailevasta laumasta entisiä orjia, mutta... no. Hän ei rehellisesti halunnut jättää näitä vain petojenkaan armoille. Hän puhui tarpeeksi äänekkäästi että nämäkin kuulivat ja vilkaisi orjia uudemman kerran, kunnes henkäisi. "Minunkin pitää kerätä varusteeni. Siinä tuskin menee liian kauaa. En varautunut näin... pikaiseen lähtöön" katti totesi, kääntyen sitten kohti kuivaan pensaikkoon pystytettyä vaatimatonta suojapaikkaansa.
<Sunbaron>: Artan tuhahti toisen mietteille orjista, jälleen enemmänkin synkän hyväksyvästi kuin pilkallisesti. "Enpä usko, että he haluavat jakaa seuraamme. Verta vuodattavat soturit tuskin ovat heidän mieleensä tähän hätään", hän totesi ja loi puolittaisen katseen väkeen, joka pälyili heitä yhä epäluuloisesti. Hän ei selvästikään aikonut varjella ketään näistä väkipakolla. "Kerää tavarasi, mutta tee se nopeasti. Meidän ei ole sen parempi viipyillä täällä, kuin noidenkaan. Veri ja kuolema kutsuvat paikalle näitä raadonsyöjiä pahempia petoja", mies tokaisi sitten. Tässä kuivassa ja kivisessä autiomaassa verellä ja lihalla voideltu maa olisi juhlapöytä kauhuille, joita harva kuolevainen mieli kohdata, eivätkä epäröisi jatkaa mässäilyään elävillä. Artan seurasi naista ja jäi odottamaan, että tämä saisi tavaransa kerättyä. Veri hänen käsillään ja ihollaan oli alkanut kuivua, ja hän sylkäisi pahimpiin kohtiin saadakseen sen hierottua pois. "Joskus tämä maa oli vehreä ja eloisa. Muinaiset mahtavat saivat veden virtaamaan täällä ja rakensivat tänne ihmeellisen paratiisin. Niin kerrotaan muinaisissa kirjoituksissa. Ja nyt täällä kyhjöttää vain surkeita pieniä kaupunkeja, joiden kurjat herrat hallitsevat harvoja lähteitä ja sikäli elämää, kuolemaa ja tavallista kurjaa väkeä", hän mietiskeli ääneen ja tuhahti päälle. Maailma oli toden totta julma. "... siellä mistä tulen oli edes vettä", hän lisäsi happamasti.
<spyrreh>: Cathryn ei lopulta voinut väittää vastaan Artanin mietteille, jotka luultavasti pitivät paikkansa. Hän saattoi kyllä tuntea itsekin orjien katseet kauempaakin, eikä ollut vaikea huomata näiden heijastelevan kiitollisuuden sijasta pelkoa ja epäluuloa. Kaiketi sen vuoksi mustaturkkinen nainen ei lopulta ollutkaan suuremmin lähestynyt näitä, mutta sanat saivat silti synkän varjon häivähtämään hänenkin kasvoillaan. "No. He tekevät miten haluavat nyt." Petomainen nainen toisti ja kääntyi sitten ympäri. Hän oli tarjonnut apunsa, ja se oli paras mitä hän saattoi tehdä. Niine hyvineen Cathryn asteli myllerretyn hiekan poikki. Hän nyökkäsi soturille arvioiden ohimennen pikaisella vilkaisulla (jossa oli aavistus epämääräistä kaunaa) auringon liikehdintää taivaalla, ennen kuin kumartui suojansa eteen. Pensaiden oksiin sidotun kankaan alle hiekkaan oli kaavittu matala syvänne, josta hän kiskoi esille nuhjuisen laukun. "Toivoin, että olisin voinut vain levätä pahimman kuumuuden ajan. Mutta ei tietenkään" olento jupisi lähinnä itsekseen keräillessään tavaroita laukkuunsa ja kiskoen saappaita jalkaansa. Tässä ei tosin ollut oikeaa ärtymystä, enemmänkin vaivihkainen aavistus tukaluutta. Nainen veti varusteistaan leilin ja joi pitkän siemauksen kuivaan kurkkuunsa, kuunnellen samalla Artanin pohdiskeluja. Hän myhähti hiljaa ja kohautti olkapäitään, ojentaen ohimennen leiliä miehen suuntaan. "Vaikea uskoa enää nykyään. Olen kieltämättä itsekin käynyt melkoisesti mukavammissakin paikoissa" katti puuskahti, jatkaen toimiaan. Vaatimaton suojakangas oli pian kääritty kasaan ja vedettyään ylleen yhtälailla tomuisen viitan suojaksi porotukselta, Cathryn suoristautui paikaltaan. Varusteet ja näiden tuntumassa lojunut jousi heitettiin olalle, ja ohimennen itseään pudisteltuaan mustaturkkinen nainen viittasi eteenpäin karun maaston poikki. "Tuonne päin. Toivottavasti löydämme iltaan mennessä oikeaa suojaa" hän totesi, astellen sitten osoittamaansa suuntaan. Kaiketi tämä oli melkoisen varma itsestään tässä asiassa. Joukko entisiä orjia sai vain ohimenevän, puolittaisen vilkaisun. Jos nämä olivat mielummin omillaan kuin tulisivat mukaan, olisi hänen huolensa näistä kaiketi ohitse.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 10, 2019 0:12:22 GMT 3
Sub: Soturit jättivät teurastuksen ja sitä kauhistelevat orjat taakseen nopeasti ja määrätietoisesti. Heidän suuntansa oli selvä, eikä kumpikaan heistä jakanut näiden kurjien pelkoa tuntemattomasta. Joenuoma ja horisontti näyttivät tietä, ja polttava aurinko korvensi niskaa. Artan heitti ympärilleen vielä katseen, mutta ruumiilla ei ollut lopulta paljoa otettavaa, ja heidän arvokkain kauppatavaransa tarvitsi todennäköisesti sitä kaikkea enemmän muutenkin. Kaksikko oli ehtinyt jo niin kauas, että tuho ja hävitys takana olivat jo kadonneet kuivien kumpujen taakse, kun äkkiä siltä suunnalta kajahti hirvittävä, tuskainen huuto. Se kaikui kituuttavassa maassa hetken, ennen kuin katkesi äkkiä kuin veitsellä leikaten. Artan katsahti taakseen, mutta tyytyi vain tuhahtamaan. "Jaloutesi - tai julmuutesi - näyttää menneen hukkaan. Vaikka en syytäkään noita kurjia kostonhimostaan", hän tokaisi toverilleen, ennen kuin kääntyi jatkamaan matkaansa.
Aurinko paahtoi alas armottomalla voimalla, mutta suunnan pitäminen ei ollut hankalaa, eikä sen kulkeminen lopulta sen vaikeampaa. Maa oli tiukkaan painunutta ja helppoa tallata. Siellä täällä siinsi ikivanhoja, hylättyjä raunioita, joista ulvova tuuli ja lukemattomien vuosien hylky olivat tehneet pelkkiä piirteettömiä röykkiöitä. Niitä oli liikaa, että kyse olisi ollut pelkistä yksittäisistä asumuksista tai muista vastaavista. Artan katseli niitä arpisen käden varjostamin silmin, osoittaen todellista mielenkiintoa tomuisia kiviä kohtaan. "Täällä oli joskus aikanaan vehreä ja yltäkylläinen maa. Muinaiset mahtavat tekivät tästä puutarhansa ja viljelysmaansa. Tässä on täytynyt kulkea tie, ja nuo ovat ehkä olleet latoja tai muita säilytystiloja", hän totesi. Soturilla tuntui olevan paljonkin ajatuksia uhrattavana muinaiselle maailmalle, josta ei ollut enää jäljellä muuta kuin irvokas perintö ja taikauskoisia huhuja - enemmän kuin väellä tavallisesti, ainakin. Jokin sai hänet kuitenkin tuhahtamaan synkästi. "Nykyään yksikään elävä ei tietenkään ymmärrä tai edes piittaa enää siitä, miten tällainen maa saatiin kantamaan hedelmää ja miten paratiisista tuli pahainen kuollut aro", hän mutisi.
Spyrre: Cathryn johti kulkua kuivan maan poikki tottuneen matkaajan elkein. Hänen kantamuksensa olivat kevyet ja askelet jäntevät (vaikkeivatkaan juuri nyt aivan niin sulavat kuin olisivat kaiketi voineet) eikä hän epäröinyt suuntansa suhteen edes keskellä outoa, karua maisemaa. Mustaturkkinen nainenkin jätti jälkeensä jättämien ruumiiden koluamisen sikseen tuskin enää vilkaisemattakaan niihin kulkiessaan ohitse. Hän hidasti katsomaan taakseen vasta kun kumpujen takaa kajahti tuskainen huuto, mutta tässäkään tuskin oli yllätystä sen enempää kuin soturillakaan. Tuskin oli vaikea arvata mistä ääni oli lähtöisin. "Eivätköhän he ansainneet edes tuon verran oikeutta" Cathryn tuhahti miehen toteamukselle, kuin petomainen olento olisi uumoillutkin jotakin tällaista. Joka tapauksessa, vaikutti siltä että juuri tästä orjakauppiaasta ei kenenkään tarvinnut enää murehtia. Orjat olivat saaneet kostonsa.
Välikohtaus ei hidastanut matkaa kuin hetken. Tasainen maa helpotti kulkua vaikkakin porottava aurinko sai petomaisen olennon viittansakin suojassa jokseenkin tukalaksi. Hän siemaili vesileilistään viitsimättä säännöstelläkään tähän hätään näin lähellä määränpäätä ja jupisi itsekseen jotakin epäselkeää. Artan osoitti selvää mielenkiintoa ympäröiviin raunioiden jäänteisiin, mikä sai pienen puoliuteliaan silmäyksen naisenkin hupun varjoista. "Ennen oli keinoja, joita nykyään ei enää tunneta...hyvässä ja huonossa, kaiketi. En kyllä osaa arvatakaan millä kirotulla vettä olisi saatu tähän kivikkoon" Cathryn hymähti vilkaisten ympärilleen. "Yleensä olen kiinnostuneempi jäänteistä, joista saattaisi jopa löytyä jotain, vanhat ladot tuskin olivat kovin kiinnostavia edes hyvinä aikoina. Olet ilmeisesti kiinnostunut historiasta?"
Sub: Artan katseli ympärilleen, kuin yrittäen etsiä katseellaan jotakin tai muodostaa kokonaiskuvaa, ennen kuin tuhahti toisen kysymykselle kuin siinä olisi ollut jotakin kovinkin epämiellyttävää. "Kunhan haluan ymmärtää miksi ympärillämme on loputtomiin pelkkiä suuremman ja mahtavamman luhistuneita jäänteitä, jotka kuhisevat demoneita ja saavat kaiken nykyisten kansojen aikaansaaman näyttämään surkealta rimpuilulta rappiota vastaan", hän puuskahti. Sanat eivät tosiaankaan kuulostaneet siltä, kuin hän olisi miettinyt asiaa ensimmäistä kertaa. Hän huokaisi ja heilautti kättään. "... mikä tuntuu olevan aivan liian yhdentekevää näille surkeasti rimpuileville. He ovat tyytyväisiä, kunhan löytävän jonkin menneen mahdin jäänteen jonka avulla voivat leikkiä hetken jumalaa - tai jota voivat palvoa jumalana!" hän ärähti entistäkin turhautuneempana. Soturin katse kääntyi tahtomattakin heidän tulosuuntaansa ja jo näkyvistä kadonneeseen taistelukenttään. Siinä oli kaikki, mitä hän tarvitsi esimerkiksi tästä rappioituneesta, ulvovasta raakalaismaisuudesta. Artan veti henkeä. "Samapa se. Mutta sinä. Mistä sinä tulet, Cathryn? Valtakunnan perintö lienee sinua lähempänä kuin suurinta osaa väestä", hän totesi. Oli turha jäädä hautomaan barbarismin ja taantumuksen kiroja; matka oli pitkä, eikä siitä tarvinnut tehdä sen pidempää tällaisella vatvomisella...
Spyrre: Katti kallisti jälleen päätään, mittaillessaan miestä tämän puhuessa. Lopulta hän hymähti ja siemaisi taas vettä ennen kuin työnsi leilin takaisin vyölleen. "Mmh. En ole velho tai tietäjä, en voi sanoa perehtyneeni tällaiseen. Mutta mitä ymmärsin, väki ilmeisestikin heittäytyi... varomattomaksi jonkin sellaisen suhteen minkä ei olisi pitänyt" nainen totesi puolittaisesti kohauttaen hieman harteitaan. Hän ei näyttänyt suoranaisen huolestuneelta aiheesta mutta silmäsi itsekin mietteliäästi autioitunutta maisemaa. Artanin hapan ärähdys sai hänetkin kuitenkin puuskahtamaan ja nyökkäämään. Jokin tässä toi jonkinlaisen synkän häiveen hänenkin kasvoilleen. "Hitunenkin valtaa, vaikka kuviteltuakin sellaista, ajaa typerykset hulluiksi ja loput jotka eivät rohkene laittaa hanttiin jäävät vain jalkoihin" Cathryn tuhahti, ja kissamainen häntä olennon takana heilahti terävämmin kuin äänensävy oli ilmaissut. Kummallakaan heistä ei selvästikään ollut imartelevia mielikuvia tällaisesta.
Artanin suora kysymys havahdutti petomaisen olennon nopeasti. Häntä heilahti uudemman kerran ja kiiluvat silmät vilkaisivat miestä, kunnes hän kuitenkin puuskahti. Hänen ulkomuotonsa sekä sen merkitys olivat varsin ilmeisiä epäilemättä kaikille, ja Cathryn itsekin oli tästä kyllä tietoinen vaikkei katse ollutkaan suoranaisen imarreltu. "Niin kaiketi voi sanoa" naisen äänessä oli aavistus verhottua happamuutta, mutta hän kohautti olkapäitään. "No. Se tuskin on salaisuus kenellekään kenellä on silmät. Tulen kauempaa, idästä. Mitä kauemmas pääsen, sen parempi. En varsinaisesti ikävöi paikkaa. Tai mitään muutakaan. Kaiketi moni meistä on jättänyt.... asioita taakseen, hmm?"
Sub: Artan myönty nyökkäämään. "Eittämättä. Harva kulkee näillä mailla koska kaipaa sinne mistä tuli. Täällä menneen jättäminen taakseen ainakin onnistuu. Täällä kukaan ei ole mitään muuta, kuin vaeltaja ja elävä tai kuollut", hän totesi. Hän ei aikonut udella sen enempää. Nainen oli osunut varsin oikeaan arvaillessaan itse kunkin jättäneen asioita taakseen, eikä hänellä ollut sen enempää intoa palata siihen, kuin toisellakaan. Täällä mokomalla ei tosiaan ollut merkitystä. "Paras pysyä liikkeessä", hän murahti ja tarpoi eteenpäin. Vanhojen raunioiden tuijottelu ei lopulta johtaisi mihinkään... eikä niistä ollut missään sellaista pulaa, etteikö sitä voisi jatkaa myöhemminkin.
Kahden vaeltajan matka jatkui. Vaikka aurinko alkoi laskea, ei sen korventava kuumuus vieläkään hellittänyt. Jonkun piruparan levitellyt luut matkan varrella kertoivat vaitonaista tarinaansa siitä, mikä kohtalo tänne jääviä odotti. Niin tekivät myös jostakin kaukaa kuuluvat, epäinhimilliset ulvaisut. Oli jatkettava, vaikka ruumis olisikin halunnut lepoa. Surkea moska, joka joen pohjalla yhä virtasi, peitti suun mutaan ja kuivui pian tomuksi. Koko maa tuntui elottomalta, kirotulta, kiviseltä aavikolta. Heidän seuranaan olivat pitkän aikaa vain vanhat luut, rauniot ja kaukana huutavat erämaan pirut.
Aurinko oli laskeutunut jo lähelle taivaanrantaa ja sorainen maa näytti liekehtivän punaisena, kun he lopulta löysivät merkkejä elämästä. Merkit itsessään olivat tosin aivan yhtä kuolleita, kuin kaikki muukin ympärillä. Artan pysähtyi silti silmäilemään paalua, johon sidottu luuranko irvisteli alaspäin. Sen jalat olivat kadonneet jo aikaa sitten jonkin raadonsyöjän saaliina, mutta hän potki tomusta esille ikivanhat kahleet, jotka eittämättä olivat aikanaan roikkuneet niistä. "Orjuuttajia tosiaan. Tuo lienee varoitus tänne tuleville... tai täältä pakeneville", Artan murahti. Kaukana hän pystyi näkemään toisen paalun, josta roikkui samankaltainen luuranko. Maa oli nousemassa ylöspäin, ja joentörmä kulki jo kaksikon alapuolella äkkijyrkän törmän alla. Edessä häämötti suuri kukkula, jonka laella kohosi jälleen yksi paalu. Maa sen toisella puolella oli kukaties asuttua, mutta sivistyksestä oli vaikeampi puhua...
Spyrre: Soturin toteamus sai vastaukseksi vaiteliaan myhähdyksen ja nyökkäyksen. Tämä oli osunut varsin naulan kantaan sanoillaan, varmasti monenkin asian kannalta. Ja kuulosti vahvasti siltä, että sama päti heihin kumpaankin, tavalla tai toisella. Cathryn vilkaisi Artania mutta ei myöskään tiedustellut enempää. Sen sijaan nainen nykäisi joustaan olallaan paremmin saataville, ja käänsi huomionsa pyyhkäisemään maiseman yli. Mitään elävää ei näkynyt vieläkään... mutta kumpikin heistä tiesi varmasti ettei petollinen erämaa ollut niin kuollut kuin miltä näytti.
Aurinko liikkui hitaasti alemmas, mutta porotti silti yhtä armotta Cathrynin tuskastukseksi. Siristelevä nainen jupisi kirouksia ja pyyhki turkin peittämää otsaansa vaikka yrittikin parhaansa mukaan olla näyttämättä tukaluuttaan. Joen pohjalla ei virrannut enää edes mutaa, vaan tuntui että koko maa oli hyvää vauhtia käymässä entistäkin kuumemmaksi. Ne merkit elämästä (tai ainakin siitä että jotakin elävää oli ollut) joita matkan varrelta löytyi, eivät myöskään olleet erityisen mieltä ylentäviä. Kalvakat luut kovassa maassa saivat petomaisen naisen hidastamaan aavistuksen kuin arvioiden mutta tämä ei lopulta pysähtynyt. Näky ei vaatinut paljoakaan pohtimista... ja välittömämpää valppautta vaativat epäilemättä pahaenteiset äänet jotka kantautuivat kukkuloiden ylitse. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan Cathryn katsahti taakseen heidän tulosuuntaansa. "Toivottavasti ne hölmöt ovat osanneet edes painua jonnekin suojaan" hän mutisi, ennen kuin kääntyi jälleen eteenpäin.
Hänen vesileilinsä oli keventynyt ikävällä tavalla aivan tämän matkan aikana, ennen kuin laskevan auringon valossa alkoi edessä piirtyä esille muutakin kuin kiviä ja kuollutta pensaikkoa. Cathryn sihahti seisahtuen itsekin Artanin tuntumaan kun mies tarkasteli maasta kohoavaa paalua sekä epäonnisia jäännöksiä... joita tarkemmalla vilkaisulla paljastui nopeasti ympäriltä enemmänkin. "No. Oli miten oli, meillä ei kaiketi ole valinnanvaraa tähän hätään." Petomainen olento sylkäisi ruostuneita kahleita, pyyhkäisi sapelinsa kahvaa kädellään ja kääntyi sitten varautuneen valppaana silmäilemään ympärilleen. "Ainakin täällä on jonkinlaista väkeä. Parempi olla valmiina vaikeuksiin kaiken varalta" hän totesi ja suuntasi jälleen eteenpäin suuntaan, jonka tulkitsi oikeaksi. Mahdollisen vastaanoton laatu sai eittämättä Cathryninkin varuilleen... mutta ei ilmeisesti kuitenkaan pysäyttänyt tätä.
Sub: Artan nyökkäsi toisen sanoille. "Tämän kaltainen väki saalistaa heikkoja ja haavoittuvaisia. Paras olla näyttämättä uhrilta", hän tokaisi ja hieraisi itsekin miekkansa kahvaa. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö se näkisi vielä käyttöä. Uhreja tai ei, onneaan kokeilevia riitti aina. Kaksikko oli ehtinyt ottaa tuskin askeltakaan kukkulan ylitse, kun jostakin sen takaa kajahti hätäinen huuto. Sävynsä ja pelon puolesta se kuului juurikin jollekulle saaliille, eikä todellakaan saalistajalle. Nopea, kauhistunut huudahdus, jossa oli hengenhätää. Artan heitti ympärilleen nopean katseen, mutta mitään ei näkynyt kukkulan tällä puolella. Heidän kimppuunsa ei oltu hyökkäämässä. "Paras katsoa mitä tuolla tapahtuu. Ole varuillasi", soturi tokaisi, ennen kuin lähi harppomaan kivisen kukkulan laelle.
Nopeat, jäntevät askeleet kiidättivät soturin nopeasti kukkulan päälle, josta aukesi hyvä näkymä alla parhaillaan tapahtuvalle, raakalaismaiselle näytelmälle. Kokonainen kourallinen mustiin pukeutuneita roistoja hätyytti pientä väkijoukkoa. Heidän käsissään välähteli teräs ja he huusivat vihaisesti samalla, kun heittivät väkeä maahan. Yksi upotti miekkansa surutta koiraan, joka yritti puolustaa isäntäänsä, toinen potkaisi maahan miehen, joka heilutti hädissään keppiä omiensa turvaksi. Suurin osa keräsi kuitenkin kasaan huutavia vuohia, jotka pakenivat hämmentyneinä sinne tänne kahakan tieltä. Osa väkijoukosta pakeni, ja Artan erotti heidän olevan lyhyitä ja hinteliä; naisia tai keskenkasvuisia. Pitkä, harmaa parta peitti maahan potkaistun miehen kasvoja, ja hänen vieressään kyhjötti käsiään anelevasti kohottaen vantterampi hahmo. "Vuohipaimen perheineen. Rosvot vievät koko lauman", Artan ärähti. Saalistajia ja saaliita tosiaan...
Spyrre: Cathryn oli aikeissa suoda synkän nyökkäyksen miehen toteamukselle mutta ei ehtinyt ennen kuin kukkulan toiselta puolelta nouseva meteli hälytti molemmat soturit. Petomainen nainen jännittyi välittömästi kun kiljahdus kajahti ja oli jo vähällä kiskaista refleksinomaisesti sapelinsa ennen kuin totesi että mitä ikinä tapahtuikaan, se ei koskenut heitä kahta.... vielä. Hätääntyneiden äänien sävystä oli hyvin helppo aavistaa ettei kyseessä ollut mikään oikea taistelu... vaan jotakin hyvin samankaltaista kuin mistä he olivat juuri puhuneet. Näky, joka eteen aukesi ei siis ollut suoranainen yllätys, mutta sitäkin synkempi. Kurjat ja heikot eivät saaneet armoa täälläkään.
"Olisi pitänyt arvata ettei tästä päivästä näin helpolla päästä" petomainen soturi sihahti, suunnaten itsekin jo rivakoin askelin Artanin tuntumassa ylös rinnettä. Mustanpuhuville kasvoille oli jälleen ilmaantunut pahaenteinen ilme, ja hänen kätensä tapaili jo asetta ennen kuin nainen edes näki toiselle puolelle... ja kun hän viimein näki, kiristyi leuka nopeasti. Asetelma oli varsin selkeä eikä nainen tarvinnut kuin silmäyksen hahmottaakseen mielestään kaiken oleellisen. Cathryn antoi kiiluvan katseensa pyyhkiä kohtauksen yli huppunsa varjosta, sihahtaen Artanin sanoille. "Kirotut kojootit... Annetaanpa niille hieman haastetta" nainen murahti, vetäen jousensa olaltaan. "Katsotaan montako saan ennen kuin ne tajuavat mistä on kyse. Sitten kai pitää siirtyä johonkin lyhyempään" tokaistiin samalla kun nainen harppasi asemiin kukkulan reunalle ja kohotti nuolensa. Tämä ei selvästikään aikaillut työntää nokkansa tähänkin soppaan, huolimatta koko päivän erämaassa tarpomisesta.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 13, 2019 1:25:52 GMT 3
Sub: Artan katsahti toiseen ja kohotti kevyesti kulmaansa. Hän vilkaisi naisen esiin vetämää jousta ja hymähti pahaenteisesti. Verenvuodatus häämötti edessä ja julman maailman karaisema tappaja kohtasi sen synkän hyväksyvästi, joskaan hän ei näyttänyt aivan vakuuttuneelta toisen sanoista tai aseesta. "Luuletko osuvasi tältä matkalta? Sen haluaisin nähdä. Samalla onnenkantamoisella lävistänet yhtä todennäköisesti vuohen tai yhden noista kurjista", mies tokaisi haastavasti, mutta vakavoitui kuitenkin nopeasti. Hänen sävynsä oli melkein huvittunut, mutta tapa jolla hän katsoi alla tapahtuvaan murhenäytelmään oli kaikkea muuta.
Mustanpuhuvat rosvot juoksivat pakenevan hahmon kumoon, samalla kun muut piirittivät vastarintaan käynyttä ja yksi lepuutti jalkaansa maahan kaadetun, vanhemman miehen päällä. Nämä olivat ahdistelijoidensa armoilla, avuttomia ja pahojen miesten suopeliaisuuden varassa. Näky oli julma, eikä siinä ollut oikeutta. Artan itse veti esiin miekkansa silmät synkeää vihaa tuikkien. Joko hän ei luottanut toisen ampumataitoon, tai sitten janosi jo runtelemaan nämä pahaiset piinaajat kasvotusten. Hän puristi asettaan voimalla ja irvisti. Tai ehkäpä hän ei vielä ollut maksanut itse omia velkojaan samanlaisille heikompiensa ahdistelijoille, ja oli löytänyt nyt sopivan korvikkeen...
Spyrre: Miehen synkkä tiedustelu sai puolestaan vastaukseksi vilkaisun ja tuhahduksen. Moinen haaste ei selvästikään jäänyt huomaamatta ja petomaisen olennon häntä heilahti terävästi. "Psh. Olemme ylärinteessä. Osun tarpeeksi hyvin. Ajattelitko itse rynnätä jotenkin avoimen poikki ilman että ne kaikki näkevät sinut?" Cathryn tokaisi vastaan ja heitti pienen terävähampaisen virneen. Epäilemättä oli selvää kummallekin mitä seuraavaksi tapahtuisi... tällaista touhua ei jäätäisi vain katsomaan sivusta.
"Kaarrapa sitten hieman toiseen suuntaan. Luultavasti pääset lähemmäs miekkasi kanssa kun ne alkavat ihmetellä nuolia täältä. Minä tulen sitten perästä" nainen sihahti kääntäen huomionsa jälleen tiukasti alas ja alkoi hakea sihtiä. Ainakaan päällepäin hän ei näyttänyt huolestuneelta, tai sitten tämä luotti taitoihinsa miestä enemmän... tai halusi ainakin antaa ymmärtää näin. Hän odotti hetken Artanin siirtoa tarkastellen asetelmaa heidän allaan. Hetken verran punnittuaan nuoli kääntyi maahan potkitun vanhuksen päällä seivovan rosvon suuntaan, ja katti vapautti ammuksensa. Huonomallakin menetyksellä tällä saataisiin toivottavasti aikaan ainakin kaaosta... kunhan nuolet nyt edes välttäisivät uhrit joita he yrittivät auttaa.
Sub: Artan punnitsi toisen ehdotusta hetken, ja nyökkäsi pahaenteisesti. Seuraavassa hetkessä hän viskasi kantamuksensa ja viittansa sivuun, ennen kuin livahti matalana alarinteeseen. Kukkula oli kivinen ja epätasainen, ja sen kasvoja täplittivät kitukasvuiset pusikot. Soturi harppoi suojasta suojaan vaanivan pedon tavoin, hivuttautuen alemmas ja lähemmsä saalistaan notkeasti ja kuolettavasti. Nainen osoittakoot jousitaitonsa jos halusi. Hänen tuimassa kädessään odottaisi paljon välittömämpi kuolema.
Tummanpuhuvat hahmot toimivat armottomasti ja tehokkaasti. Köyhillä paimenilla ei ollut juurikaan ottamisen arvoista, ja suurin osa rosvoista keskittyikin jahtaamaan vuohia. Niiden nappaaminen ei ollut vaikeaa, sillä eläimet iskettiin surutta hengiltä ja nostettiin nopeasti harteille. Siitä huolimattakin ryövärit olivat levittäytyneet ympäriinsä tannerta, ja kiinni otettujen miesten luona heitä oli vain kourallinen. Yksi piteli vanhusta ylenkatsovasti kantansa alla maassa, samalla kun seurasi tovereidensa hätistävän sauvallaan huitovaa nuorukaista. Heidän otteensa olivat säälimättömiä ja tehokkaita, mutta siitä huolimattakin he suhtautuivat tähän kaikkeen selvästi kepeästi. Aseistautuneille ryöväreille tämä ei ollut mitään todellista vastarintaa. Rosvojoukko joutui harkitsemaan nopeasti uudelleen, kun viheltävä nuoli lävisti vanhuksen yllä seisovan miehen kurkun ja kaatoi tämän koristen maahan. Vanha mies ulahti ja yritti suojella itseään kaatuvalta, verta tursuavalta ruumiilta. Osa miehistä hätkähti äänten havahduttamina ympäri nuorukaisen hätyyttämisestään. Nuorukainen ärähti ja harppasi raivoisasti eteenpäin, iskien yhden harhautetuista piinaajistaan maahan. Toinen rosvo huudahti vihaisesti ja sivalsi tätä miekallaan, ennen kuin kaatui itse ulahtaen maahan nuoli alaselässään väristen.
Ilman halki sinkoavat nuolet ajoivat rosvot hajalleen. Isketty nuorukainen horjahti kumoon, mutta mustanpuhuvat rosvot eivät enää välittäneet tästä. He etsivät suojaa ja ampujaa, kunnes yksi heistä huudahti ja osoitti kohti kukkulaa. Samaan aikaan vuohia ajaneet miehet viskoivat jo elikoiden ruhoja maahan ja sinkosivat kuka mihinkin suuntaan suojaan. Tavallinen rosvojoukko olisi hajaantunut ja kaikonnut nopeasti, kun pelkkä ryöstely sai äkkiä kuolettavan käänteen. Tämä joukkio vaikutti kuitenkin paljon kurinalaisemmalta, sillä alun tyrmistyksen ja hämmennyksen jälkeen ryövärit karaisivat nopeasti itsensä. Pakenemisen sijaan koko joukko hyökkäsi nuolien ujeltaessa kohti kukkulaa kurinalaisen hallitusti. Mustat hahmot ryntäsivät kohti kiviä, pusikoita ja kumpuja, jotka tarjosivat parhaan mahdollisen suojan - ja samalla mahdollisuuden lähestyä ampujaa mahdollisimman hyvässä suojassa. Vaikka useampikin heistä kaatui matkalle, eivät he osoittaneet mitään merkkejä aikeista paeta noin vain. Äkkiä mustanpuhuvat hahmot muuttuivat pelkiksi epäselviksi vilahduksiksi kivikon varjoissa ja notkoissa. He liikkuivat kokeneesti ja tiesivät selvästi miten toimia. Kaikki kymmenkunta rosvoa liikkuivat kuka minnekin, löytäen jokainen oman reittinsä kukkulaa ylös, mutta edeten samalla kauhistuttavan kurinalaisesti samalla vauhdilla. Nämä eivät olleet mitään tavallisia erämaan ryöväreitä...
Vaikka salakähmäisten rosvojen hyökkäys olikin omiaan yksinäistä jousiampujaa vastaan, saivat nämä pian huomata, että vastassa oli jotain muutakin - ja ettei hajaantuminen kivikkoon ollut yhtä hyvä puolustuskeino tuimaa soturia vastaan. Artan vilahti kivien lomassa, ennen kuin harppasi ärähtäen niiden välissä sukeltavien miesten kimppuun. "Olisitte ottaneet vuohenne ja paenneet! Nyt pääsette tekin teuraalle!" hän karjaisi ja iski luikkivia hahmoja vasten. Rosvot kohottivat miekkojaan soturia vastaan, ja hänen oli myönnettävä, että näiden kurinalaisuus oli tosiaankin ihailtava. Kumpikaan kahdesta lähettyvillä seisovasta miehestä ei epäröinyt, vaan käännähti häntä kohti kuin täysin valmiina uuteen, odottamattomaan uhkaan. Hän ei edes nähnyt pelkoa silmissä, jotka pilkottivat peittävien päähineiden alta. Kurinalaisia tai ei, Artan iski rosvoja vastaan voimalla. Hän iski ja sivalsi rajuin vedoin, runnoi yhden miehistä kiviä vasten tainnoksiin ja sivalsi toisen alas rinteeltä. Vaikka pelottomuus ei heitä auttanutkaan, he kuolivat silti ihailtavan vaitonaisina.
Muu rosvojoukko reagoi melkein yhtä nopeasti, kuin loppunsa kohdanneet toverinsakin. Jostakin kivien lomasta kuului merkkihuuto, ja osa näistä harppasi nopeasti kohti miekkamiestä samalla, kun osa jatkoi etenemistään kohti jousiampujaa. Nämä eivät selvästikään olleet aikeissa vain murtua ja paeta, vaikka veri vuosi ja kuolema häämötti aivan yllä...
Spyrre: Suurista sanoistaan huolimatta Cathrynin puheet eivät tainneet olla aivan pelkkää uhoa. Hetkensä löydettyään kuolettavat nuolet sukelsivat ilman halki ja upposivat yllätettyihin kohteisiinsa. Ensimmäinen ja toinenkin rosvo kaatui, samalla kun muut havahtuivat siihen että vastassa oli selvästikin jotain muutakin kuin epätoivoinen vuohipaimen sekä maahan lyöty vanhus. Petomainen nainen seurasi synkäntyytyväisin katsein kun hyökkääjät hajaantuivat matalaan pensaikkoon, antaen näille vielä vauhtia nuolillaan. Siltikin, kaikki ei ollut aivan niin kuin hän olisi olettanut. Tämä joukko ei käyttäytynyt samalla tavoin kuin tavallinen parvi ties mitä puukkojunkkareita, vaan todellista vastarintaa saadessaan osasi toimia rivakasti ja päättäväisesti. Ryövärit eivät hajaantuneet paetakseen, vaan alkoivat selvästi hivuttautua yllättävän nopeasti kohti kukkulaa. Nainen rypisti tummia kulmiaan ja hänenkin kasvoillaan kävi jokseenkin vakavampi, harkitsevampi ilme. Tämä väki selvästi tiesi mitä teki. Siltikin, näillä oli pitkä matka lähes avointa maastoa sekä rinnettä ylitettävänään.
Cathryn tajusi tilanteen myös nopeasti, karsien joukosta hitaampia jäseniä matkan varrelle. Hänkään ei kuitenkaan ehtinyt reagoida kaikkiin kun sinne ja tänne livahtaneet rosvot hajaantuivat suojiinsa. Hän kirosi ääneen mutta jäi haravoimaan maastoa silmä terävänä ja käsi valmiina. Joukko luikahteli lähemmäs nopeammin kuin hän olisi olettanut, mutta ainakin nopeasti osa kohtasi yllättävää vastusta matkansa varrella. Katti kuuli ärjäisyn lohkareiden lomasta, ja vaikka ei nähnytkään kunnolla mitä tapahtui, kertoi tämä silti tarpeeksi. Artan oli astunut toimeen... mutta silti osa joukosta kapusi yhä rinnettä nopeaan tahtiin.
Nainen kirskautti hampaitaan ja pudotti sitten jousensa. Hän harppasi hieman taaksepäin reunalta ja vetäytyi matalaksi, kiskaisten vuorostaan itsekin sapelinsa esille. Hän oli olettanut voivansa karsia ylivoimaa enemmän ennen kuin joutuisi kohtaamaan nämä suoraan... mutta siltikään hänen liikkeensä eivät epäröineet. Cathryn livahti itsekin näkyvistä ja kaarsi sivumpaan paikaltaan hakien jonkinlaista suojaa matalista lohkareista. Hän odotti kuin vaaniva peto kuunnellen lähestyviä ääniä... ja kun ensimmäiset rosvot ilmaantuivat näkyviin saivat nämä vastaansa nuolien sijasta salakavalasti sivaltavan sapelin sekä aiempaa melkoisesti hiljaisemman hyökkääjän. Naisen sapeli ei suonut armoa tai pohtinut, vaan iski murhaavasti ajaakseen ryövärit taaksepäin ja hajalleen, ennen kuin näillä olisi mahdollisuutta järjestäytyä kunnolla.
Sub: Teurastus ja kuolema pääsivät taas valloilleen. Kumpikin soturi sai vastaansa kurinalaiset, mustanpuhuvat ryövärit. Nämä iskivät armotta ja nopeasti heitä päin, yrittivät käyttää ylivoimaansa edukseen ja iskivät tappavasti miekoillaan. Mutta heillä oli vastassaan kokeneita tappajia, jotka olivat saaneet kumpikin eittämättä kohdata kuolettavaa vastarintaa kerta toisensa jälkeen. Muutama ovela temppu ja kunnollinen kuri eivät muuttaneet sitä. He kumpikin olivat valinneet parhaan mahdollisen paikan, josta päästää julma teräs valloilleen, ja he ottivat niistä kaiken irti.
Artan jakoi raskaita, armottomia iskuja häntä piirittäville miehille. Vaikka hänen hyökkäyksensä näytti holtittoman hurjalta, hän etsi paikkansa tarkkaan ja piti huolen, että lohkareet ja ryteikkö suojasivat hänen kylkiään. Rosvojen miekat olivat nopeita ja jalat ketteriä, mutta hän pakotti heidät tulemaan luokseen ja sivalsi armottomin vedoin, runnoi raajoja ja katkoi jäseniä jokaiselta, joka yritti hyökätä. Rosvojen peloton kurinalaisuus kääntyi pian näitä vastaan, kun he lakosivat ennen kuin ehtivät edes löytää tietä tarpeeksi lähelle. Viimeinen mies kaatui maahan miekkansa kalahtaessa kivikkoon. Artan naulitsi hänet maahan saappaallaan ja tuhahti. "Vaikka olisittekin susia ettekä kojootteja, kuolette silti kuin rakit", hän tuhahti. Mies yritti sanoa jotakin hänen jalkansa alta, mutta hän oli jo nähnyt tarpeekseen näiden kurjien sopertelua ja antoi viimeisen nopean iskunsa.
Artan oli vähällä kaatua saman tien etsimään Cathrynia katseellaan, kun huomasi äkkiä jotakin. Surmatun miehen kädessä oli jotakin, jota tämä oli hapuillut viimeisinä hetkinään. Se kimalsi kuin jalometalli, ja hän jätti hetkeksi miekkansa törröttämään tämän rinnasta ja kumartui noukkimaan esineen. Se oli jokin symboli, hopeinen levy jossa häämötti irvistävä kallo. "Luulitko tämän auttavan?" soturi tokaisi aavistuksen hämillään, ennen kuin muisti vilkaista ympärilleen toveriaan etsien.
Spyrre: Tilaisuuttaan väijynyt Cathryn ei jäänyt harkitsemaan sen enempää kuin Artankaan, kun synkät hahmot harppasivat näkyviin. Nämä olivat nopeita ja ketteriä liikkeissään mutta niin oli hänkin, ja nainen hyödynsi tätä syöksähtäessään rosvojoukkoa vastaan teräs auringossa välähtäen. Kukaties miehillä oli ylivoima puolellaan ja nämä iskivät pelottomasti kimppuun kuin sudet. Cathryn joutui tekemään tosissaan töitä estääkseen joukkoa levittäytymästä ympärilleen, mutta kaikeksi onneksi kukkulan lohkareet tarjosivat suojaa hänellekin. Hän ärähti ja paiskasi yhden miehen taaksepäin takaisin rinteeseen tikarinpisto kaulassaan, joutuen harppaamaan samantien sivuun toisen tieltä joka pyrki lähemmäs sivustasta. Tämä pakotti naisen ottamaan rivakasti etäisyyttä, mutta liikkeen pitäminen perääntymisenä kostautui nopeasti. Soturin terävät aistit hoksasivat tilaisuutensa välttömästi ja tämä iski uudelleen kimppuun, toisesta suunnasta. Yhteenotto oli muuttunut ärhäkäksi kaarteluksi puolin ja toisinkin, jossa jokainen haki paikkaa sekä tilaisuuttaan. Kaikeksi onneksi tämä ei selvästikään ollut ensimmäinen kerta kun Cathryn oli joutunut vastaavaan tilanteeseen.
Alarinteestä kantautuivat vielä taistelunäänet, mutta petomaisella naisella ei ollut aikaa jäädä kuuntelemaan näitä liian tarkkaan. Tosin näin lyhyessäkin ajassa hän oli pystynyt päättelemään ettei Artanista luultavasti tarvinnut huolehtia liikoja, sen sijaan hän keskittyi ensin omiin vastustajiinsa. Sapelinsivallukset sekä välähtelevä tikari iskivät julmasti ja jättivät jälkeensä ammottavia viiltoja sekä lävistettyjä elimiä, siitäkin huolimatta että muutama isku pääsi humahtamaan aivan liian läheltä häntäkin. Katti harppasi sivuun aseen tieltä avaten lähes samalla liikkeellä ryövärin kyljen koko pituudeltaan. Potkaisten ruumiin sivuun häin pyörähti kohti viimeistä, ja astahti rivakasti tätä kohti. "Sinun olisi kannattanut juosta kun vielä ehdit" hän sihahti ennen kuin kohotti sapeliaan sivallukseen. Tämä väki tuskin ansaitsi armoa sen enempää kuin oli ollut valmis antamaan aikaisemmin... tai ainakaan Cathryn ei selvästikään aikonut epäröidä iskeä tätäkin maahan. Jos tässä kaikessa oli ollut jotakin outoa, hän kaiketi kaavaili pohtivansa sitä myöhemmin.
Sub: Viimeinen mies hätkähti taaksepäin tovereidensa laotessa ja hirvittävän, petomaisen soturin kääntyessä kohtaamaan hänet. Oli jo selvää, ettei koko joukko yhdessäkään olisi saanut tätä hengiltä, saati sitten viimeiseksi jätetty. Siitä huolimattakin hän näytti olevan aivan valmis kohtaamaan loppunsa ja kohotti jo miekkaa, ennen kuin sai kuulla naisen sanat. Mustan kankaan lomasta häämöttävä katse koveni jäisen tuimaksi, ja mies jännittyi kuin hyökätäkseen. Sitten hänen katseensa kuitenkin harhaili kuolleisiin tovereihin, ja emmittyään hetken hän laski miekkansa. "Kadutte tätä. Kadutte vielä, että uhmasitte meitä!" rosvo sihahti uhmakkaasti. Hän teki oudon, kouristavan käsimerkin, ennen kuin pakeni. Tapa, jolla hän kääntyi ja säntäsi pakoon näytti melkeinpä uhmakkaalta. Se ei ollut lyödyn koiran luikkimista, vaan kuin laumaansa hakemaan livahtavan suden uhmakas perääntyminen. Niin vähän kuin sillä lopulta olikaan väliä.
Artan ilmaantui esiin hetkeä myöhemmin. Loppuvan taistelun ääniä ei ollut vaikea seurata, ja mies harppasi pian kivien takaa verinen miekka kädessään. Hän katsahti pakenevan rosvon suuntaan, ruumiisiin ja selvästi jo rentoutuneeseen naiseen, ennen kuin murahti mietteliäästi. "Tuossa on enemmän armoa kuin olisit saanut heiltä. Samapa se, olemme häipyneet ennen kuin hän palaa toveriensa kanssa, jos uskaltaa edes palata", mies tokaisi. Hän heristeli miekkaansa karistaakseen siitä pahimmat veret ja pyyhkäisi sivumennen hartiaan saamaansa haavaa, joka ei näyttänyt juurikaan haittaavan suurta soturia. "Nämä eivät olleet mitään tavallisia ryöväreitä", hän tokaisi ja nakkasi toisen jalkoihin oudon, hopeisen symbolin jonka oli ottanut kuolleen miehen käsistä. Hän paljasti toisen samanlaisen kädestään. "Jokaisella oli tällainen", hän lisäsi.
Kukkulan juurella pelastetut paimenet liikuskelivat epävarmasti ja näyttivät yrittävän hädissään kutsua hengissä selvinneitä vuohiaan takaisin. Totta puhuen he eivät näyttäneet niinkään kiitollisilta tai helpottuneilta, kuin hätäisiltä ja kiireisiltä. Mutta kaukaa oli vaikea sanoa tarkkaan, eikä se lopulta ollut kaiketi suurikaan ihme; he olivat juuri pelastuneet julmilta piinaajilta ja kuolemalta, eivätkä varmasti halunneet uhmata kohtaloaan enempää.
Spyrre: Cathryn oli jo valmis antamaan miekkansa iskeytyä päin viimeistä ryöväriä nähdessään tämän tuiman olemuksen mustien kankaiden lomasta. Tämä näytti valmiilta hyökkäämään kuolemaansa jo loppunsa kohdanneista tovereistaan huolimatta mutta viimehetkellä mies tuntui harkitsevan uudestaan. Petomainen nainen rypisti kulmiaan mutta viivytti teräänsä kun rosvo laski aseensa ja perääntyi. Hän ei laskenut sapeliaan mutta ei seurannut uhmakkaasti perääntyvää miestä... vaikka rehellisesti lähes harkitsi sitä. Vannottu kauhea kosto sekä oudot uhkaavat eleet saivat lähinnä lattean tuhahduksen. "Niin varmasti" hän tokaisi rosvon perään näennäisen hetkahtamatta. Kuitenkin nainen jäi seuraamaan mietteliäästi tämän elkeitä kun mies luikki tiehensä. Tässä oli eittämättä jotakin pahaenteistä... vaikkakaan se ei enää pelastanut joukon nykyistä tappiota.
Mustaturkkinen nainen oli jäänyt silmäilemään mietteliäästi hiipparin jälkeen, kääntyen kuitenkin kun Artan astui rinteestä näkyville. Tämä oli ollut selvästi voitokas omallakin tahollaan. Cathryn katsahti miehen puristamaa veristä asetta ja sitten kukkulan huipulla retkottavia ruumiita, kunnes soi tokaisulle pienen, kukaties aavistuksen kiusallisen olkapäiden kohautuksen. Soturi oli epäilemättä oikeassa, ja hänkään ei rehellisesti voinut olla pohtimatta kuinka typerää oli ollut päästää joku tällainen pakoon. Joukko ei selvästikään ollut ollut tavallisia ryöväreitä... ja viimeistään Artanin löytö varmisti tämän. Nainen kohotti kulmiaan ja astui lähemmäs nähdäkseen tarkemmin oudon symbolin jonka toinen viskasi maahan. "Hmmh. Siltä näyttää.... Mietinkin että niiden elkeissä oli jotakin melkoisen outoa" hän totesi. Tämä tönäisi hopeista symbolia saappaansa kärjellä, kumartuen sitten poimimaan kapineen käteensä. "En usko että olen nähnyt tällaista ennen. Oletettavasti tätä väkeä on sitten melkoisesti enemmän." Cathryn pyöritteli symbolia kädessään, heittäen synkeän katseen paenneen miehen jälkeen. Lopulta hän kuitenkin puuskahti.
"Parempi tosiaan olla olematta täällä kun ne tulevat takaisin" hän totesi, happamahkosti. Mustaturkkinen soturi pyyhkäisi teränsä lähimpään ruumiiseen ennen kuin työnsi sapelin taas paikalleen, ja harppasi vilkaisemaan kohti alarinnettä. Paimenet liikehtivät alhaalla hätäisesti ja kokosivat jäljellä olevaa laumaansa, ja hetken katti tarkasteli tätä harkiten. "No. Kaiketi teimme jo mitä voimme heidän eteensä. Ehkä meidän kannattaa vain vilkaista tilannetta ja jatkaa matkaa" nainen pohti, pyyhkäisen hieman irvistäen niskaansa. Tavallinen väki harvoin halusi olla tekemisissä heidänkaltaistensa kanssa, ja hänkin epäilemättä jo tiesi sen. Siltikin hän puuskahti, lykkäsi suuremmin miettimättä symbolin taskuunsa ja harppasi kohti ruumiiden kirjomaa rinnettä. Kaiketi heidän matkansa kulki suunnilleen tähän suuntaan joka tapauksessa.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 19, 2019 1:19:59 GMT 3
Sub: Artan tuijotti vaiti pitelemäänsä symbolia, mutta se ei paljastanut hänelle mitään suuria salaisuuksia. Pelkkä metallinpalanen, johon oli karkeasti painettu kallo. Silti kuoleva mies oli puristanut sitä viimeisinä hetkinään kuin varjelevaa amulettia pahuuden edessä. Se merkitsi jotakin. "... olen nähnyt tarpeeksi mustariepuisia fanaatikkoja", mies mutisi, ennen kuin paiskasi tuhahtaen toisenkin merkin tomuiseen maahan. Hän pyyhkäisi veret miekastaan kädellään ja ravisti ne metallinpalan perään. Hänellä ei ollut kiinnostusta tai kunnioitusta yhdellekään uudelle palvotulle merkille tässä rikkinäisessä maailmassa - väki näytti ripustautuvan sellaisten varaan pienimmästäkin tilaisuudesta. "Lähdetään. Sama se mitä olivat, jos jäävät vain haistelemaan jälkiämme. Kaupungin luulisi pitävän tällaiset loitolla... vaikka niissä sikiääkin toisenlaisia rosvoja", soturi myötäsi naista. Hän astui toisen rinnalla alas rinnettä, katse valppaana uusien vaarojen varalta, mutta osoittamatta pelkoa tai huolta.
Mäkeä myöten oli helppo tarkkailla sen alapuolta, kun kaksikko laskeutui. Se, mitä siellä tapahtui, sai Artanin kuitenkin kurtistamaan kulmiaan. Paimenet eivät edes yrittäneet kerätä laumaansa, vaan näyttivät olevan niin suunniltaan kauhusta, että yrittivät vain haalia nopeasti haalia itselleen vähää sinne tänne pudonnutta omaisuuttaan ennen kuin pakenisivat silmittömästi johonkin. Vanhempi ja nuorempi mies huusivat toisilleen, vaikersivat ja kuulostivat siltä kuin tuho ja kuolema olisivat häilyneet heidän yllään - vaikka se Artanin näkemyksen mukaan oli juuri väistynyt kauemmas. "Olen kyllä nähnyt pelokasta ja kurjaa väkeä yllin kyllin, mutta tuossa on jotakin vialla. Nuohan huutavat kuin vähämielet - eivät edes piittaa lopuista vuohistaan!" Artan puuskahti kummissaan. Soturi vilkaisi ympärilleen, etsien jotakin vielä vaanivaa uhkaa jota ei ollut vielä huomannut - mutta turhaan. Kukkulan ympärillä häämötti vain kuollut maa vähine raunioineen - ja nyt, ensimmäistä kertaa, kaukana edessäpäin kohosi rumia, korkeita muotoja siellä täällä ryppäinä, merkkinä todellisista rakennuksista ja asutuksesta. Kaupunki häämötti edessä, mutta huutavat paimenet veivät tahtomattakin huomion siitä...
Spyrre: Sanat fanaatikoista saivat kissamaisen naisenkin harkitsemaan, ja nyökkäämään mietteliäästi. Tällaista väkeä ikävä kyllä löytyi, milloin mistäkin, eikä hänkään rehellisesti halunnut olla tekemisissä sellaisten kanssa sen enempää kuin oli pakko. Tosin hyökkääjien elkeet olivat kielineet vielä jostakin enemmästä. "Oli siinä jotain muutakin. Liian järjestäytyneitä pelkiksi tavallisiksi sekopäiksi. Ne tiesivät mitä ne tekivät" Cathryn totesi. Hän heitti puolittaisen, synkän katseen paenneen miehen perään ja pyyhkäisi sormillaan jousensa ylitse, mutta kääntyi sitten kuitenkin nyökäten. Tuskin maksoi vaivaa lähteä yhden pakoon luikkineen rosvon perään, oli tämä kuka hyvänsä. Ainakaan mustaturkkinen soturi ei uskonut moisen olevan tarpeen, sen enempää kuin toinenkaan. "No. Eipä kai jäljillä kärkkyvissä kojooteissa ole lopulta mitään uutta" hän tuhahti, astellen sitten miehen keralla alas rinnettä.
Varmistettuaan ympäristön soturikaksikolla oli viimein aikaa tarkastella tarkemmin hätäisesti liikehtiviä paimenia. Näiden pelko ei ollut odottamatonta, mutta siitäkin huolimatta että ryövärit eivät enää uhanneet, väki näytti joutuneen lähestulkoon vielä pahemman pakokauhun valtaan. Cathryn rypisti kulmiaan tälle lähestyessään yhtälailla hämmentyneenä kuin Artankin. "Mitä kirottua nuo hölmöt luulevat tekevänsä" katti sihahti oudoksuen hampaidensa lomasta. Hän hidasti aavistuksen kulkuaan heittäen vielä varautuneen katseen ympärilleen käsi sapelillaan ennen kuin sihahti uudelleen. "Hei siellä! Rauhoittukaa! Ne rosvot ovat menneet! Me emme kuulu siihen väkeen!" Cathryn korotti ääntään harppoessaan lähemmäs, pistävä katse panikoivan väen yli pyyhkien. Hänen elkeensä olivat eittämättä jokseenkin kärsimättömät, mutta reaktiossa oli jotakin outoa hänenkin silmiinsä.
Sub: Paimenet huusivat kuin tuhoon ja kadotukseen tuomitut, mutta heidän hätänsä vain syveni entisestään, kun heidän pelastajansa lähestyivät. Naisen huudahdus havahdutti nämä hätäisestä ryntäilystään, ja kumpikin mies kavahti ja jäi tuijottamaan lähestyviä sotureita kauhulla. Sitten nämä parkaisivat kuin olisivat nähneet kuoleman silmästä silmään. Artan hätkähti tahtomattaankin ja kohotti varuillaan miekkaansa. "Tuho! Tuho yllämme! Olemme tuhoon tuomittuja!" nuorempi mies parkaisi. Tämän karkeita vaatteita tahrasi veri jostakin haavasta, ja vanhemmankin miehen pään sivussa paistoi rujo ruhje, mutta kumpikin näytti siinä samassa unohtavan kaikki haavansa. He paiskasivat koko vaivalla keräämänsä omaisuuden käsistään ja kääntyivät pakoon.
"Odottakaa, senkin sekopäät!" Artan ehti ärähtää, mutta kumpikaan miehistä ei kuunnellut. He säntäsivät pakoon. Kumpikin nilkutti ja juoksi kuin holtiton, mutta heidän askeleitaan siivitti silti selvä kuolemanpelko. Jäntevä soturi olisi varmasti pystynyt juoksemaan heidät kiinni edes yrittämättä, mutta hän ei osannut kuin tuijottaa. "Mikä kirottu hulluus täällä oikein vallitsee?" mies mutisi epäluuloisesti. Hän pälyili miekkaansa puristaen ympärilleen kuin peläten jonkin näkymättömän mielipuolisuuden kirouksen vaanivan jo itseäänkin...
Spyrre: Vaikka olikin nähnyt paimenten paniikin, tuli puhdas kauhu silti yllätyksenä jopa Cathrynille. Tummien kasvojen terävä ilme muuttui nopeasti epäluuloiseksi ja hämmentyneeksi kun epätoivoisesti omaisuuttaan haalinut väki puhkesi silkkaan pakokauhuun kun he lähestyivät. Nainen seisahtui typertyneenä kun nämä pakenivat tuhoa parkuen, viskaten tavaransa takaisin maahan mennessään. Hänkään ei osannut kuin katsoa näiden perään kun paimenet ryntäsivät nilkuttaen tiehensä, runnottuina ja verta vuotaen. Niin hänen kuin Artaninkaan sanat eivät selvästikään tavoittaneet kenenkään korvia eikä Cathrynkaan edes yrittänyt pakoon kompuroivan väen jälkeen, päätyen lähinnä vain suomaan mieheen vieressään yhtälailla hämmentyneen katseen.
"Kukaties hulluus tarttuu näillä main" hän pohti varautuneesti silmäillessään ympäriinsä levinnyttä, hylättyä omaisuutta sekä karjaa. Nainen pudisti epäuskoisesti päätään ja pyyhkäisi niskaansa pitkäkyntisellä kädellään. "Täällä on meneillään jotain. Ne jättivät jopa vuohensa." Cathryn yritti vielä hetken löytää jotakin selitystä katseellaan, kunnes vain puuskahti uudemman kerran turhautuneena. "....no. En tiedä mistä kirotusta tuossa oli kyse, mutta... tuskin saamme mitään selville täällä seisomallakaan. Jos nuo hölmöt ovat valmiita vain hylkäämään kaiken omaisuutensa näin, niin se ei kuulu enää meille" nainen tokaisi happamasti. Etäällä erottuivat jo rakennusten hahmot ja hän kääntyikin niitä kohti... vaikka ei voinutkaan olla hivelemättä varautuneesti miekkansa kahvaa. Kukaties oli tosiaan parasta vain olla jäämättä odottamaan...
Sub: Artan katsoi miesten perään, mutta nyökkäsi lopulta Cathrynille. He eivät voineet tehdä muutakaan... sikäli kuin olisivat edes halunneet. "... jos se tosiaan on tarttuvaa, parempikin jos häipyivät tieltämme. Menkööt menojaan", soturi murahti. Hän kyräili hetken epäluuloisesti surmattuja vuohia ja vielä eläviä, hämmentyneesti käyskenteleviä ja määkiviä eläimiä. Sääli jättää lihaa vain lojumaan, mutta äskeisen jäljiltä hän ei ollut varma, oliko siihenkään kajoaminen järkevää. Varmuuden vuoksi hän soi tuijottavalle vuohelle tuiman katseen ja kohotti sille varoittavasti miekkaa. Eläin ei reagoinut, kunhan jatkoi avutonta ihmettelyään. "... no, jos nuo kurjat tulevat tolkkuihinsa, he löytänevät eläimensä. Ne tuskin ovat ainakaan heitä suuremmassa vaarassa", hän puuskahti.
Tuuli ulvoi ja vuohet ilmoittivat epämieltymyksistään. Artan puisteli päätään ja työnsi miekkansa pois, ennen kuin nyökkäsi toverilleen. "Tule, mennään katsomaan ovatko kaupungitkin täynnä hulluja täällä. Siis sen enempää kuin tavallisesti", soturi totesi ja käänsi selkänsä oudolle välikohtaukselle ja verenvuodatukselle. Hän ei tosiaan ollut varma, mitä oli äsken tapahtunut, tai halusiko edes tietää. Kaikeksi onneksi heidän ei tarvinnut jäädä selvittelemään. "Maailma on seonnut muutenkin. Ehkä tämä vain kuuluu asiaan. Maailma on toden totta seonnut, tiedätkö. Ehkäpä ne, jotka yrittävät vielä löytää jotakin järkeä ja ymmärrystä näistä syöpäläisten jäytämästä raunioista ovat niitä todellisia hulluja. Olen kuullut yhtä jos toista mielipuolisilta paasaajilta unohtuneilla tienpätkillä, tiedätkö? Kerrankin..." Artan mutisi, alkaen kertoa jotakin epämääräistä kertomusta hullusta miehestä, jota jossakinpäin palvottiin todellisena näkijänä ja profeettana. Milläpä muullakaan olisi matkaansa taittanut.
Ruumiit ja vuohet seurasivat sotureiden häipymistä. Ja jossakin kukkulan takana ulahtelivat epäinhimilliset äänet. Kuin haaskansyöjät olisivat jo oppineet, että he jättivät peräänsä tuhoa ja hävitystä. Elämää kuolemasta...
Spyrre: Cathryn puuskahti itsekin kaikelle, osaamatta ottaa selvää mitä mieltä olisi ollut tästä kaikesta... muuten kuin epäluuloinen, kaiketi. Hänkin oli kyllä ehtinyt nähdä jo kaikenlaista, mutta köyhä väki harvoin vain hylkäsi koko elantoaan silloin, kun olisi kyennyt vielä pelastamaan edes osan tästä. Mitä paimenet ikinä olivatkaan pelänneet, oli selvästi ajanut nämä suunniltaan. "Mmh. Ne, tai joku muu jolle ne kelpaavat. Tehköön mitä tekevät. En odottanutkaan suurta kiitollisuutta, mutta..." katti tokaisi naputtaen ohimennen sapeliaan. Hänkin katsahti vielä hämmentyneitä eläimiä sekä hengiltä iskettyjä ruhoja, mutta ei lopulta kajonnut mihinkään näistä. Kukaties toisessa tilanteessa hänkin olisi päätynyt ottamaan palkkiokseen edes lihaa, mutta näin lähellä asutusta moinen tuskin maksoi edes vaivaa... puhumattakaan siitä että tämä kaikki epäilytti häntäkin melkoisesti. Siltikin, tällainen veti väkisinkin aavistuksen happamaksi, siitäkin huolimatta ettei nainenkaan ollut puuttunut välikohtaukseen kiitollisuuden toivossa. He olivat jälleen laittaneet henkensä likoon astuessaan väliin johonkin joka ei edes kuulunut heille... eivätkä saaneet edes selitystä mistä oli kyse. Nainen pyrki kuitenkin pitämään tämän parhaansa mukaan pintansa alla kääntyessään pois.
"En olisi yllättynyt siitäkään. Mutta aina voi toivoa parasta. Sieltä luulisi saavan edes katon päänsä päälle" hän puuskahti vastaukseksi Artanille, suunnaten kohti kaupungin hahmoa. Kummankin soturin elkeissä oli eittämättä vieläkin varautunutta hämminkiä, ja Cathryn nyökkäsi synkästi toisen pohdinnoille. Hulluus ja epätoivo tuntuivat tosiaan leviävän kurjuuden mukana kaikkialle. "Saatat olla oikeassa. Helpommalla pääsisi, jos vain antaisi periksi ja jäisi mätänemään paikoilleen jonnekin. Tai ainakin vähemmällä vaivalla" nainen naurahti latteasti. Hän soi vielä viimeisen mietteliään katseen heidän jälkeensä jättämään verilöylyyn ja hämmentyneesti harhaileviin eläimiin kuunnellessaan miehen kertomusta kulkiessaan. Raadonsyöjät ulvoivat jo heidän jäljessään, mutta vaikka äänet saivatkin petomaisen soturin valpastumaan hieman, nämä eivät olleet ne joista hän oli oikeasti huolissaan. Ainakaan niin kauan kuin otukset pitivät etäisyytensä. Mitä luultavimmin he saavuttaisivat kaupungin suojan iltaan mennessä joka tapauksessa, jonka hän olikin valmis toivottamaan varautuneesti tervetulleeksi karun ja kuuman erämaan jälkeen.
Sub: He kulkivat polttavan auringon alla, kiintopisteenään taivaanrannassa siintävät rakennelmat ja tienviittoinaan ikivanhat rauniot ja jonkin aikanaan tienoota hallinneen rakennuttaman tien viimeiset, murentuneet jäänteet. Vaikka määränpää siinsi jo heidän silmissään, oli heidän jalkojensa tehtävä silti vielä raskas työ. Heidän ainoa helpotuksensa oli, että aurinko alkoi jo hiljalleen laskeutua - vaikka se lupasikin hyytävää kylmyyttä ja yön vaaroja. Helpotuskin oli täällä yhtälailla uusi uhka. Oli jatkettava. Elämän merkit lisääntyivät heidän jatkaessaan iltaa myöten. Pieniä, asutettuja rakennuksia, telttoja ja majoja. Osa ikivanhaa perua, osa karkeita ja uusia - heikkoja ja katoavia. Niiden väki tähysi muukalaisia epäluuloisesti ja kohotti nopeasti aseitaan, jos pelkäsi heidän tulevan liian lähelle. Eivätkä he etsineet mitään, mitä pahaisten seiniensä sisässä kyhjöttävät olisivat voineet heille tarjota. He jatkoivat yhä. Oudot, ikivanhat hylyt ja jäänteet reunustivat sotureiden tietä. Ne olivat kuin jotakin ikivanhoja koneita, ruhoja ja hylkyjä jotka aika ja ryöstelijät olivat jäytäneet pelkiksi rangoiksi. Hämärä teki niistä kuin muinaisten petojen luurankoja. Ja tasaisin välein heitä tervehtivät myös orjuuttajien jättämät luurangot. Niitä tuntui riittävän loputtomiin.
Mutta lopulta, kaiken jälkeen, edessä häämötti myös kaupunki. Se oli ruma, hämärtyvässä illassa muodoton röykkiä, josta ikivanhojen, osittain luhistuneiden rakennusten jäänteet työntyivät kohti taivaita kuin valtavat luiset sormet. Monien valloittajien ja aikojen perintöä, jonka jälkeiset rakennelmat kyhjöttivät niiden varjoissa pieninä ja heikkoina. Pimentyvää taivasta vasten kohosi savua, ja tuntemattomien koneiden jyske kumpusi matkalaisten korviin. Artan silmäili tuota kaikkea vaiti. Kaupunki oli ruma, ja hän tiesi jo, että sen muurien sisällä odottaisi vain omanlaisensa julmuus ja raakalaismaisuus. Mutta yö pimeni, ja surkean rosvojen pesän lisäksi muurit merkitsivät turvaa monelta muulta kurjuudelta. "Meidän on parempi pitää varamme. En ole kuullut tai nähnyt mitään, mikä antaisi syyn odottaa mitään hyvää tästä paikasta", soturi murahti. Hänelle, joka oli ollut jo vähällä joutua tänne aivan toisella tavalla, merkit olivat vielä synkempiä.
Äkkiä muurien tienoolta kohosi outo pauke ja kolkutus. Artan vilkaisi varuillaan ääntä kohti, alas loivalta kukkulalta, ja näki miten muurien ulkopuolella ollut väki kiiruhti kohti suuria ja synkeitä portteja. Näytti siltä, että kaupungin portteja oltiin sulkemassa yön kauhuja vastaan. "Meidän lienee paras kiirehtiä", hän tokaisi.
Spyrre: Matkaaminen hiipuvan auringonvalon alla teki olosta ainakin hetkellisesti vähemmän epämiellyttävää, ainakin mustaturkkisen olennon kannalta. Vaikka Cathryn oli pysynyt vaiti tukaluudestaan, oli hänen vesileilinsä silti käynyt vähiin matkan varrella ja hänen olemuksensa kävi eittämättä helpottuneemmaksi lähempänä iltaa. Erämaan olosuhteet tuskin olivat kovinkaan armollisia koskaan mutta kaiketi tämä oli ainakin hänestä se pienempi paha, ja kulku helpottui jossain määrin. Vaikka puheenaiheet eivät olleetkaan erityisen mieltä ylentäviä oli heistä molemmilla varmasti yhtä jos toistakin kerrottavaa matkan varrella. Rauniot ja näiden jäänteissä piilottelevat kurjat siivittivät heidän kulkuaan kun kaupungin siluetti läheni. Cathryn ei uhrannut epäluuloiselle väelle paljoakaan huomiota ohi kulkiessaan, vaikka soikin varautuneen vilkaisun oudoille, lähes tyhjiksi riivityille koneiden rangoille. Näiden häälyvässä olemuksessa oli jotakin väijyvää vaikka nämä olivatkin epäilemättä olleet elottomia jo sukupolvia. Konkreettisemman varoittavan merkin antoivat huomattavasti inhimillisemmät luurangot, jotka oli jätetty armotta jälkeen kuten aiemmatkin jotka he olivat nähneet. Katti silmäili näitäkin synkästi ja sylkäisi maahan jatkaessaan matkaa. Tällainen toi hyvin happaman maun hänen suuhunsa ja eittämättä kieli siitä mitä he saattaisivat pian nähdä määränpäässään. Vaitelias katse kävi ohimennen Artanissa, mutta tuskin oli tarpeen sanoa tästä paljoakaan. Heistä kumpikin muisti varmasti tarpeeksi hyvin mitä oli vähällä olla tapahtua aikaisemmin.
Välimatka taittui illan edetessä ja kun kaupungin muurit kohosivat viimein heidän edessään, näky ei ollut kaunis tai mieltä ylentävä... ei sillä, että kumpikaan sotureista oli sitä varmasti odottanutkaan. Cathryn päästi pienen mietteliään, eikä erityisen innostuneen äännähdyksen mittaillessaan näkyä. Pahaenteinen, rähjäinen kaupunki ei houkutellut luokseen, varsinkaan kaiken jälkeen mitä he olivat nähneet matkalla, mutta parempaakaan tuskin oli nyt tarjolla ellei halunnut viettää yötä erämaassa. Vaikkakin petomainen nainen osasi mielestään asioida paremmin erämaan rosvojen kuin sellaisten, joita yleensä piileksi kaupunkien suojissa. "Ei tosiaan vaikuta erityisen houkuttelevalta. En usko että haluan viettää täällä sen enempää aikaani kuin on pakko" Cathryn mutisi vastaukseksi Artanin varoitukselle. Ohimennen sormet pyyhkäisivät jälleen sapelin ylitse, mutta pian nainenkin valpastui muureilta nousevaa metakkaa, joka kohosi outojen koneiden taustamelun ylitse. Tämän merkitystä tosin ei tarvinnut miettiä kauaakaan kun hänkin hoksasi väen kiirehtivän kohti raskaita portteja. Nainen irvisti hieman mutta nyökkäsi toisen sanoille ja harppasi sitten itsekin rivakammin eteenpäin. "No. Olemme varmasti nähneet pahempaakin. Eiköhän rahaa vastaan saa yösijan ja lämpimän aterian lähes mistä tahansa" hän totesi tavoitellen puolittaista hymähdystä.
Sub: Soturit lähestyivät viimeistä etappiaan. Porttien ympärillä kävi kuhina, kun väki keräsi tavaroitaan ja kiiruhti sisään. Tulokkaita vilkuiltiin, mutta kenelläkään ei ollut aikaa tai halua asettua häiritsemään heitä. Väellä oli selvästi murheita yllin kyllin muutenkin, sillä heitä päästettiin porttien läpi hitaasti ja niiden edustalle oli jo kertymässä tyytymätöntä tungosta. "Näyttää siltä, ettei edes kaupungin väki liiku täällä vapaasti", Artan murahti. Porttien luona väkeä käytiin selvästi läpi. Hän ei erottanut hämärässä, perittiinkö heiltä tullia, vai oliko hidastelun takana jokin muu syy, mutta hän erotti silti vartijoita ja aseita.
Muurit olivat vanhat ja kärsineet siinä missä kaupungin runko itsessäänkin. Artan erotti siitä lukemattomia karkeita korjauksia ja rujoja vahvistuksia. Se oli pelkkä metallin ja kiven sekamelska, rapistuva ja epätoivoisesti korjailtu kuori ulkomaailmaa vastaan. Siellä täällä sen pinnassa pilkotti valoja, jotka rätisivät energiasta ja loivat heikkoa ja haljua valoa kerääntyvän, valittavan ja pälyilevän väkijoukon ylle. Koneet jyskyttivät jostakin kaupungin uumenista, ja ilmassa oli pistävä haju. Soturi pani merkille, että moni väestä kantoi raskaita taakkoja. Osaa painoivat ikivanhat, ties mistä tongitut koneiden palaset, osa taas raahasi puuta tai muuta raaka-ainesta tai jotakin syötäväksi kelpaavaa; lintuja tai pikkueläimiä. Melkein jokainen näytti olevan palaamassa jonkinlaiselta tonkimisretkeltä. Yhtälailla moni kantoi vanhoja tai tuoreempia vammoja; petojen raatelujälkiä, aseiden iskuja tai vaarallisista paikoista tulleita kolhuja. "Herrat eivät salli edes kahleitta kulkevien istua tyhjänpantteina", mies huomautti kolkosti. Ihmiset heidän ympärillään olivat saastaisia ja kumaraan painuneita, surkeita selviytyjiä jotka palasivat kyhjöttämään kurjiin pesiinsä.
Äkkiä Artan näki väpättävien lamppujen leimahduksissa jotakin, joka sai hänet valpastumaan. Hän kohotti vaivihkaa kättään kohti porteilla seisovia vartijoita, jotka tarkastivat laiskasti sisään tulevia ja arvioivat heidän lastejaan. Hämärässä oli vaikea erottaa tarkkoja yksityiskohtia, mutta siitä huolimattakin heidän mustat, peittävät riepunsa pistivät nyt selvään - kuten myös ne metalliset kallosymbolit, joita pilkotti sieltä täältä. "Vartijoita. Se kurja saasta oli vartijoita", soturi ärähti. Tummanpuhuvat miehet seisoivat porteilla kiväärit ja miekat kourassaan julkeasti ja tyytyväisesti, kuin vain asemastaan ja vallastaan nauttivat pystyivät...
Spyrre: Aiemmista sanoistaan huolimatta Cathryn ei kiirehtinyt liikoja suunnatessaan väen keralla kohti portteja. Näkymä sekä vallitseva tunnelma saivat hänetkin varuilleen jo ennen kuin mitään suoranaisen hälyttävää pistikään silmään. Mustan turkin peittämät kulmat rypistyivät kun nainen tarkasteli vaivihkaa kurjia ihmisiä heidän ympärillään. Nämä olivat selvästi palaamassa vaarallisilta ja uuvuttavilta retkiltä raahaten mukanaan kuka mitäkin kokoon haalimaansa... näky epäilemättä puhui puolestaan. Katin hampaiden välistä karkasi hiljainen sihahdus. "Siltä näyttää. Olisi pitänyt arvata" nainen vastasi mutisten. Vaivalla hankittu materiaali tuskin oli menossa ainakaan kurjan väen omaan taskuun... sen epäilemättä näki joukosta, joka kerääntyi portin eteen. Ei kaiketi yllättävää, mutta tämä sai silti naisen jälleen sihahtamaan ja sylkäisemään uudestaan. Orjuuttajien kaupunki taisi olla suunnilleen sitä mitä olisi odottanutkin muillekin asukkailleen, jotka eivät kyenneet pitämään puoliaan.
Cathryn oli suunnannut synkän huomionsa laahustavaan väkeen, mutta havahtui kun Artan äkkiä huomasi jotain. Nainen kohotti päätään ja käänsi päänsä miehen osoittamaan suuntaan, ja siristi itsekin äkkiä silmiään. Hän tajusi nopeasti mitä toinen oli huomannut, ja tämä sai petomaisen olennon viimein epäröimään askelissaan. Aiemmin kohdattu väki ei selvästikään tosiaan ollut ollut tavallisia rosvoja... "Kirottua... Aavistin että siinä väessä oli jotakin outoa. Minun olisi pitänyt iskeä maahan se viimeinenkin vaikka aseettomana" katti sähähti matalasti. Hän ei ollut epäröinyt harpata ryöväreitä vastaan erämaassa, mutta kivääreitä ylimielisesti puristava joukko kaupungin portilla sai jopa hänet harkitsemaan kahdesti. Cathryn ei voinut olla manaamatta raskaasti mielessään pehmeyttään aikaisemmin. Tämä saattaisi hyvinkin palata puremaan heitä nopeasti, jos mies oli päässyt luikkimaan takaisin kaupunkiin. Asetelman äkillinen käänne sai hänet selvästi hyvin kahden vaiheille.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 20, 2019 1:54:56 GMT 3
Sub: Artan tuijotti synkeästi mustiin pukeutuneita miehiä, jotka kävivät portista pyrkivää väkeä läpi avoimen julkeasti. He tarkastivat väen kantamuksia ja ottivat niistä avoimesti mitä mielivät, tönivät ja antoivat nyrkkiä mielensä mukaan. Yksikään alistetusta väestä ei tohtinut kohottaa edes ääntään heitä vastaan, saati sitten kättään. Aseet ja saalistajien julkeus pitivät huolen, ettei kukaan tohtinut vastustaa heitä. "Kuten aina ja kaikkialla. Siellä missä haiskahtaa heikkous on aina tällaista väkeä", Artan murahti. Samaan aikaan hän itse kuitenkin silmäili miehiä valppaasti ja vailla pelkoa. Mustariepuiset eivät näyttäneet etsivän mitään tiettyä tai olevan erityisen varuillaan. Heistä paistoi irstas tyytyväisyys pelokasta väkeä kohtaan, laiskistunut ja tottunut julmuus. Lyönnit ja sysäykset olivat ponnettomia, jokapäiväisiä.
"Joko se pakoon päästämäsi luikki johonkin koloon nuolemaan haavojaan, tai sitten hän kertoi verenvuodatuksesta joillekin muille. Nuo tuskin olisivat noin velttoja, jos etsisivät ketään", Artan totesi. Samaan aikaan hänen katseensa tosin kiersi miesten varusteissa ja aseissa, arvioi heidän määräänsä ja valmiuttaan todellista vastarintaa vastaan. "Jos tarpeen, selviämme kyllä pois tuolta. Mikäpä olisikaan sen helpompaa, kuin työntää päänsä suoraan petojen kitaan?" soturi hymähti synkästi. Hän eittämättä tiedosti vaaran, joka liittyi porteista yrittämiseen... mutta ei syystä tai toisesta tuntunut todella murehtivan siitä. Ehkäpä hänkin oli ehtinyt jo menettää järkensä.
Spyrre: Petomainen nainenkin käytti tovin arvioidakseen näkymää ohi laahustavan surkean väkijoukon lomasta. Ei tainnut olla epäilystäkään siitä että portilla seisovat vartijat olivat olleet samaa väkeä kuin heidän erämaassa kohtaamansa, ja tämä sai Cathrynin manaamaan ääneen. Aloittelijamaisen ylimielisyyden tajuaminen joka oli sallinut hänen aikaisemmin vain päästää pakoon pyrkivä rosvo tiehensä jäyti turhauttavasti mieltä ja musta häntä heilahti terävästi ennen kuin olento edes vastasi Artanille. "...saatat olla oikeassa. Ne eivät ainakaan odota minkäänlaista vastarintaa. Kaikesta päätellen ne tuskin sitä yleensä saavatkaan" hän myötäsi viimein tarkasteltuaan vartijoiden itsetyytyväisiä elkeitä kun nämä kävivät mielensä mukaan läpi saapujien omaisuutta. Jos rehellisiä oltiin hän ei pitänyt ajatuksesta jonkun tuollaisen tapauksen näpeistä tavaroissaan, mutta kaupunki oli epäilemättä se helpoin paikka saada täydennyksiä varusteisiin. Ei sillä, että Artan puolestaan olisi näyttänyt olevansa senkään vertaa huolissaan. Cathryn kohotti kulmiaan miehelle kun tämä tokaisi arvionsa, eikä voinut olla vilkaisematta tätä silmäkulmastaan. "Työnnätkö usein nokkasi aivan tarkoituksella selviin ongelmiin?" katti tokaisi, naurahtaen sitten kuitenkin. Hän oli kaiketi parempikin puhumaan... ja niin hullulta kuin tämä kuulostikin, syystä tai toisesta asenne miellytti häntä. Nainen harkitsi hetken sormeillen sapeliaan ja soi sitten kapean terävähampaisen virneen. "No. Katsotaan miten siinä käy. Ehkä pääsemme tirvaisemaan muutamaa kojoottia lisää." Cathryn nykäisi kantamuksiaan ja harppasi sitten tasaisin, uhmakkain askelin eteenpäin, kohti portteja. Vaara ei varmasti ollut jäänyt tiedostamatta häneltäkään päätellen siitä kuinka vihreät silmät mittailivat muurejakin lähestyessään, mutta kaiketi myöskään häntä ei lopulta kiinnostanut jäädä arkailemaan tällaista väkeä... niin hölmöä kuin se taisi ollakin. Kukaties itsetuhoisuuskin oli hulluuden tapaan tarttuvaa laatua.
Sub: Artan puuskahti ja heivasi kädellään ylimalkaisesti toisen kepeälle kysymykselle. "Tässä maailmassa ei anneta mitään, eikä mitään saa ellei ole valmis taistelemaan siitä", hän murahti loppujen lopuksi synkemmin, kuin toinen oli varmaankaan odottanut. Soturin kasvoilla kareili tuima periksianto, kuin hän olisi joutunut jälleen kerran myöntämään itselleenkin sanojensa totuuden. Heidän edessään kohosi synkkä, rujo kaupunki, menneiden aikojen saastainen ruho, jonka syövereihin heidän oli nyt työnnyttävä. Kumpikaan heistä tuskin uskoi, ettei jonkun veri vuotaisi, ennen kuin he näkisivät taas valon sen muurien ulkopuolella.
"Mennään sitten. Minulla ei ole kärsivällisyyttä pelata enää näitä haaskansyöjien pelejä tänään. Nahkani on raastettu riekaleiksi ja veri on pinttynyt jo nahkaani kiinni. Mennään ja etsitään tästä surkeasta loukosta jokin paikka, jossa voi ummistaa silmänsä edes hetkeksi joutumatta taistelemaan hengestään - jos sellaista edes on", Artan ärähti. Hän sylkäisi käsiinsä ja pyyhkäisi pahinta saastaa kasvoistaan - vaikka olikin vaikea väittää, että tämä paikka ansaitsisi mitään siistiytymistä.
Väki sotureiden ympärillä töni ja tungeksi kärsimättömästi. Jossakin kaukana kukkuloilla ulvahtelivat pedot, kuin muistuttaen pelokkaita siitä, mikä muurien ulkopuolelle jäävää odottaisi. He olivat laumaa, jota pelko ja nälkä paimensivat takaisin kurjaan pesäänsä, saastaista ja vellovaa tungosta. Ja siitä huolimatta he jättivät kaksikon ympärille pelokkaan kunnioittavaa tilaa. Sen turvin heidän onnistui puskea porttien luokse armollisen nopeasti. Väki väisti heidän tieltään, pelkäsi varmasti heidän olevan valmiita samanlaiseen julmuuteen kuin portinvartijoidenkin. Ja pian he jo seisoivat näiden edessä. Vartijoita oli neljä. Kaksi seisoi sivussa kivääriensä kanssa samalla, kun kaksi muuta piinasi sisään yrittäviä kepein ja miekoin. Sotureiden edellä mennyt mies valitti kauhuissaan, kun toinen näistä ärähti ja sivalsi tätä jaloille kepillään. Mies sortui maahan kädet anelevasti päänsä yllä häilyen. "Sinä saasta! Luuletko tällaisen kelpaavan!? Tämä surkea roju ei ole minkään arvoista! Herrasi antavat sinulle suojan ja elämän! Jos vielä yrität jotakin tällaista, menetät kummatkin!" teräväkasvoinen mies ärisi, iskien maahan kaadettua miestä. Tämä heristi kädessään jotakin surkeaa, ajan turmelemaa koneen palasta, jonka paiskasi ylimalkaisesti pois. Luiseva, saastainen mies soperteli surkeita selityksiä vielä sittenkin, kun julma portinvartija potkaisi tämän pois tieltään ja syyti solvauksia tämän ryömiessä porteista sisään.
Portteja vasten nojailevat miehet naureskelivat, mutta valpastuivat nopeasti huomatessaan, ettei heidän eteensä astunut seuraavaksi surkeita, murrettuja orjia. Voimakkaat ja määrätietoiset soturit saivat koko vartijoiden joukon havahtumaan. Aseet kohosivat valmiiksi, ja miekkoja ja keppejään heristelevät tarkastajat suoristautuivat. He loivat erämaan sotureihin halveksivia katseita ja irvistelivät kuin koirat, joiden reviirille oli tullut tunkeilijoita. "Keitä olette ja mitä haluatte, muukalaiset?" toinen miehistä ärähti kysymyksen, jonka oli selvästi määrä saada heidät ymmärtämään nöyristellä ja alistua saman tien. Artanille se oli kuin vihaisten rottien vikinää, pelkkää laumaansa turvaavien tuholaisten uhittelua.
Spyrre: Miehen synkkä vastaus sai aikaan uuden vilkaisun, ennen kuin Cathryn soi tälle puolittaisen myötäilevän olankohautuksen. Kumpikaan sotureista ei varmasti epäillyt hetkeäkään sanojen todenmukaisuutta, ja kaiketi kenen hyvänsä heidän tavallaan elävän oli ollut jo pakko hyväksyä tämä tavalla tai toisella. Siltikin, kissamaisesta naisesta irtosi lähinnä pieni myhähdys ja hän kääntyi jatkamaan matkaansa. "Kaipa sen pian näkee montaako täytyy tirvaista yösijansa eteen" hän totesi toista melkoisesti kepeämmin, vaikkakin ilmeisen ilottomasti. Tuskin kukaan nautti siitä että joutui taistelemaan kynsin ja hampain jokaisesta askeleestaan... Tämä kaiketi näkyi selvimmin Artanista, joka oli kirjaimellisesti raastettu verille matkan aikana. Hän itse oli päässyt vähemmällä, vaikka päivän kuuma tarpominen oli verottanut katinkin voimia melkoisesti.
Cathryn tarkasteli tapahtumia portin edustalla jo kaukaa heidän lähestyessään. Kurja väki kaikkosi pelokkaasti aseistautuneen ja oudon kaksikon tieltä, eikä mustaturkkinen nainen kiinnittänyt paljoakaan huomiota tähän. Sen sijaan hän pisti kyllä nopeasti merkille mitä vartijat puuhasivat. Hän kirskautti hiljaa hampaitaan katsellessaan kun ärisevä vartija iski maahan miehen, joka ei ilmeisestikään ollut tuonut mukanaan tarpeeksi arvokasta tavaraa, ennen kuin laski tämän ryömimään surkeasti muurien sisälle. Tämä huvitti aseistautuneita vartijoita selvästi melkoisesti, ainakin siihen saakka kunnes nämä tajusivat lähestyvät muukalaiset. Cathryn ei edes yrittänyt piilotella petomaisia piirteitään sen enempää kuin mitä hupun varjo laskevassa valossa soi, vaan kiiluvat silmät tuijottivat pistävästi kun miehet järjestäytyivät ärhäkästi. Nämä eivät selvästikään pitäneet näkemästään, ja hän tuskin auttoi asiaa vetäisemällä kasvoilleen uuden puolittaisen petomaisen virneen. "Vain vaatimattomia matkalaisia. Haemme yösijaa, ei sen kummempaa" nainen vastasi tasaisesti kuin ei olisi huomannutkaan uhittelua. Sen sijaan hän astahti lähes empimättä eteenpäin, kuin aikeissa vain kävellä ohitse, kätensä rennosti sapelinkahvalla leväten kuin epähuomiossa tähän unohtuneena. Ilmeisestikin katti aikoi kokeilla olisiko vartijoilla sisua alkaa oikeaan vastarintaan avuttomien potkimisensa lomassa.
Sub: Miehet kyräilivät sotureita riepujensa lomasta epäluuloisesti ja vihamielisesti. Aseita ei oltu kohotettu heitä kohti, mutta ne häilyivät valmiina. Nämä vartijat olivat tottuneet helppoon, alistettuun saaliiseen, eivätkä selvästi halunneet ottaa riskejä minkään sitä vaarallisemman kanssa. Yksi heistä päästi vihaisen ärähdyksen kuullessaan naisen sanat ja kohotti keppiään varoittavasti heitä kohti, haluamatta päästää näitä eteenpäin, etenkään sen mittaa lähemmäs itseään. "Seis! Vai vaatimattomia matkalaisia!? Olette aseistautuneita ja teissä on taistelun jälkiä! Lienette pahaisia rosvoja, aikeissa etsiä helpompaa saalista kaduiltamme!" tämä tiukkasi syyttävästi.
Artan paljasti hampaansa. Miehen julkeus sai hänen verensä kiehahtamaan, ja hän astui eteenpäin ja tarrasi keppiin jota tämä heilutti. Mies säpsähti ja kohotti jo miekkaansa. "Vai rosvoja? Teidän luulisi tietävän mistä puhutte, kurjat! Luuletteko, että meistä on suurempi vahinko tälle kurjalle väelle kuin teistä raadonsyöjistä!?" soturi tiukkasi. Vartijan silmissä kävi pelko, ja hän riuhtoi hetken keppiään hätäisesti, ennen kuin Artan päästi irti. Vartija kiskaisi keppinsä itselleen ja otti askeleen taaksepäin, pälyillen ympärilleen kuin tukea etsien. Tämä tuntui oivaltavan nopeasti, että pelkkä uhittelu ja kovistelu eivät tosiaan tepsisi erämaan kovettamiin sotureihin... ja että aseella koettamisella voisi olla seurauksensa.
"... pah. Mikäli mielitte kaupunkiin, on teidän maksettava kuten kaikkien! Enpä usko, että surkeista kantamuksistanne löytyy mitään ottamisen arvoista!" toinen vartija ärähti kauempaa. Tämä puristi kivääriään, ja tuliase ja muutaman askeleen pidempi välimatka tuntuivat tuovan edes hieman enemmän sisua.
Spyrre: Vartijoiden asenne tuskin tuli yllätyksenä kenellekään, mutta Cathryn kohotti silti aavistuksen kulmiaan kun yksi näistä uskalsi heristellä keppiä heidän suuntaansa. Kyseessä taisi olla enemmänkin vaivihkaisempi loukkaus kuin oikeaa yllätystä, mutta mustaturkkinen nainen piti elkeensä melkoisesti tasaisempana kuin Artan. Hän katsahti miestä kun tämä harppasi kohtaamaan vartijan suoraan, tämän sanojen haastamana. "Aseistautuneita? Toki, olemme juuri tarponeet vaarallisen erämaan poikki. Vain hölmö tekisi niin tyhjin käsin, eikö totta? Rosvoja voitte hakea muualta kuin meidän suunnaltamme" nainen myötäsi soturin sanoja, epävaikuttunein elkein heidän saamastaan vastarinnasta. Kukaties hän ei puhunut aihan yhtä karun suorasanaisesti kuin Artan mutta vihreässä katseessa oli silti terää, joka kiersi ympäröivissä vartijoissa samalla kun mies sysäsi yhden heristelemän aseen halveksivasti sivuun. Hänen kätensä lepäsi vieläkin sapelilla, vetämättä mutta alleviivaavasti, siltä varalta että kepillä heristely vaihtuisi oikeisiin aseisiin. Miekkoja enemmän nainen piti silmällä kivääreillä aseistautunutta väkeä, ja jäikin mittailemaan näitä varsin avoimesti kun yksi näistä puhui kauempaa, tivaten maksua. Cathryn vaihtoi asentoaan mietteliääseen sävyyn. "Vai maksua. No, kukaties minulta liikenee kuparilantti, meistä molemmista. Muuten kantamuksemme ovat omaa omaisuuttamme. Maksamme ostamistamme palveluista sisällä kuten kuuluu, emme aseiden edessä ovensuussa" hän totesi lopulta, uuden petomaisen hymyn keralla. Tai sitten kyseessä oli enemmän kevyt hampaiden paljastus, oudoista kasvonpiirteistä ei voinut olla aivan varma. Ja kukaties nainen tiesi sen itsekin oikein hyvin. Ainakin hän poimi jostakin vaatteidensa alta anteliaasti lupaamansa kolikon, ja harppasi sitten jälleen eteenpäin, kuin asia olisi loppuun käsitelty.
Sub: Portinvartijat kyräilivät itsepintaisia sotureita kuin tiuskeat piskit. Heidän takanaan väki liikehti rauhattomasti ja pelokkaasti, kauhistellen mahdollista verenvuodatusta - omasta ulosjäämisen pelostaan puhumattakaan. Naisen tarjous sai vartijat vain irvistelemään lisää, kuin se olisi ollut pelkkä kurja loukkaus. Nämä olisivat halunneet alistumista ja nöyristelyä, ylivaltaa, mutta eivät löytäneet sitä. "Kuparilanttisi ei ole minkään arvoinen! Joko te maksatte kunnollisen hinnan saamastanne suojasta, tai jäätte tänne petojen syötäviksi!" mies ärähti. Se tuli kuitenkin liian myöhään, kun kissamainen nainen harppasi samalla hetkellä jo eteenpäin. Tämä kohotti keppiään hätäisesti, mutta ei kuitenkaan uskaltanut iskeä. Artan seurasi perässä. "Tuossa lantissa on aivan tarpeeksi teidän arvollenne. Ymmärtäkää lopettaa hyvällä", hän tuhahti täynnä jäntevän pedon uhkaa.
Vartijat jännittyivät ja kohottivat aseitaan. Äkkiä jostakin kauempaa muurin ulkopuolelta kajahti kuitenkin huuto: "Pysäyttäkää nuo!" Artan heitti katseensa huudon suuntaan, ja näki miten pimentyvää tannerta vasten porttia kohti kiiruhti nilkuttaen samanlainen mustanpuhuva hahmo. Toisin kuin toverinsa, kertoi tämän miehen olemus ja kivulias askellus, että hän oli taistellut. Kukaties riepujen vaimentamassa äänessäkin oli jotakin tuttua, mutta Artan ei jäänyt kuuntelemaan sitä. "Liikettä, kissa!" soturi ärähti. Miekka oli hänen kädessään yhdessä silmänräpäyksessä.
Sotureiden tielle asettunut mies ehti hädin tuskin kavahtaa taaksepäin. Hänen mustaa kangasta vasten pilkottavat silmänsä levisivät suuriksi ja ymmyrkäisiksi kauhusta, ja seuraavassa hetkessä valkoista seurasi punainen. Artanin miekka upposi miehen rintaan, ja veri ryöppysi haavasta ja kankaan peittämästä suusta. Muut vartijat älähtivät ja haparoivat kauemmas sotureista. He hapuilivat miekkojaan ja kivääreitään, kohottivat aseitaan ja tähtäsivät. Väkijoukko ulahti ja kavahti yhtenä kauhun massana kauemmas, kun teräs ja veri saivat taas vallan...
Spyrre: Loukkaus tulkittiin eittämättä juuri niin kuin katti oli tarkoittanutkin, kun hän nakkasi lantin puolihuolimattomasti kohti vartijoita askeliaan sen suuremmin hidastamatta, kuin ei olisi vastalauseita kuullutkaan. Hän tiesi kyllä mitä ylimieliset haaskaeläimet halusivat eikä kummallakaan heistä ollut aikomustakaan alistua johonkin tällaiseen. Näyttikin siltä että vartijat epäröivät määrätietoisen uhman edessä vaikka kohottivatkin aseitaan. Ja sitten tilanne äkkiä laukaistiinkin eri suunnalta. Cathryn valpastui ja käänsi päätään kiristäen vaistomaisesti kätensä miekkansa kahvalle kun kauempaa heidän tulosuunnastaan kajahti huuto. Vain silmäys tähän riitti kertomaan kuka saapuja oli, ja katti irvisti vaivihkaa itsekseen. Kuinka ollakaan, aiemman partion pakoon livahtanut osui paikalle juuri samalla hetkellä kun he sattuivat seisomaan portilla... Aikaa jupinalle ei kuitenkaan jäänyt, ja Artan hyökkäsi jo toimintaan. Vaihtoehdot jäivät samantien hyvin vähiin.
Cathryn sihahti, ja soturin iskiessä nainen harppasi kohti kivääreitään hapuilevia vartijoita tuskin edes miettimättä. Sapeli heilahti esiin ja sivalsi, kerran jos toisenkin. Kivääri putosi maahan tuskaisen huudahduksen ja korahduksen keralla, mutta petomainen soturi ei pysähtynyt vaan pyörähti jo kohti seuraavaa. Miekat olivat epäilemättä vaarallisia, mutta kiväärit olivat jotakin joista oli hankkiuduttava eroon nopeasti. Ärähtäen hän syöksähti eteenpäin tarraten kohti hätäisesti kääntyvän aseen piippuun kiskaistakseen tämän sivuun, samalla kun sapeli tavoitteli jälleen kohdettaan tämän ohitse. Kukaties tilanne oli puhjennut jokseenkin väkivaltaisemmaksi kuin edes Cathryn oli tähän hätään kaavaillut, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan tulla ammutuksi portille ylivaltansa juovuttamien korppikotkien toimesta.
Sub: Kaikesta kyräilystään ja uhittelustaan huolimatta vartijat eivät selvästikään olleet valmistautuneet käyttämään aseitaan siinä yhdessä ainoassa hetkessä, jonka soturit tarvitsivat tarttuakseen aseisiin. Artanin miekka upposi vartijaan rujolla rusahduksella, mutta hän ei jäänyt edes katsomaan tappamaansa mieheen. Soturi ärähti ja tempaisi seivästetyn jaloiltaan toveriaan vasten, ennen kuin hyökkäsi miekka verta pirskoen tätä päin. Hänen toverinsa iski kiväärein aseistautuneita päin yhtälailla kuolettavalla nopeudella, ja hän tohti keskittyä muihin vastustajiin.
Porttia vasten nojanneet vartijat kohottivat kivääreitään hätäisesti huutaen, mutta heidän vallan ja ylimielisyyden turruttamat reaktionsa eivät vetäneet vertoja kissapedon jäntevyydelle. Toinen mies kaatui auki revittynä maahan ennen kuin ehti edes vetää sormeaan liipaisimelle. Toinen kompuroi taaksepäin, kiskoen hartiahihnaansa vapaaksi, mutta pitkäkyntiset sormet kiertyivät piipun ympärille ja riuhtaisivat sen syrjään samalla hetkellä, kun korviasärkevän kova laukaus kajahti. Luoti jysähti kipinöiden jonnekin ikivanhaan muuriin samalla hetkellä, kun vartija kaatui portinpieltä vasten koristen, kurkku auki leikattuna.
Artan riuhtaisi miekkansa irti vartijasta, joka oli jäänyt toivottomasti toverinsa alle ansaan, ja heitti villin katseen ympärilleen. Väki pakeni sinne tänne, mutta hän erotti enemmänkin huutoja ja mustia hahmoja, jotka harppoivat pakenijoiden lomasta sotureita kohti. Yksi hahmoista kohottautui pystyyn, osoittaen jollakin heitä kohti. Soturi kyyristyi vaistomaisesti, ja aivan hänen päänsä ylitse vihelsi luoti, joka iskeytyi portinpieleen. "Sisään porteista!" Artan ärähti, ennen kuin harppasi matalana kohti ammottavaa, synkeää porttiholvia. Väkijoukko huusi ja velloi, ja heidän välissään kuhisi lisää vartijoita. Takaisin erämaahan he eivät ainakaan olleet pakenemassa, eivät ainakaan tästä kohtaa...
Spyrre: Cathryn ei ollut suunnitellut päättävänsä tätä päivää kolmanteen verenvuodatukseen, mutta siitäkin huolimatta kun aseita alettiin vetää pelkän kalistelun sijaan, ei soturi enää perääntynyt. Artan iski päin etummaisia vartijoita ja nopeasti hän oli sivaltanut maahan kaksi kivääriään tapailevaa, ennen kuin kumpikaan oli ehtinyt tehdä oikeaa vahinkoa. Laukaus pirstoi ilmaa mutta iski vain säänpieksemään muuriin. Korvia raastava ääni sai naisen irvistämään, sapelin kuitenkin tehdessä tehtävänsä. Vartiomies lysähti verta suihkuten maahan ja Cathryn nykäisi puristamansa kiväärin tämän otteesta, valpastuen itsekin katsomaan ympärilleen välittömimmän uhan kaaduttua. Surkeat kyläläiset pakenivat villisti verenvuodatusta, mutta joukossa oli myös väkeä joka liikkui kohti. Portilla seisoneet mustanpuhuvat vartijat eivät olleet olleet yksin.
Nainen sihahti kirouksen tajutessaan myös mitä tapahtui. Tuliaseita kohotettiin heitä kohti ja huutoja kantautui enemmänkin välittömänä kostautumisena harkitsemattomaan toimintaan. Hetken verran Cathryn epäröi kahden vaiheilla mitä tehdä seuraavaksi, mutta Artan ei aikonut hukata aikaa. Kun mies ryntäsi huutaen porteista katti vilkaisi epävarmasti tämän perään, mutta pyörähti sitten itsekin ympäri seuratakseen. Pakeneminen sisään kaupunkiin tuntui hölmöltä, mutta... niin toisaalta juuri nyt avoimeen erämaahankin. "No. Nyt ne ainakin tietävät keitä olemme" hän tokaisi juostessaan. Katse haki rivakasti sopivaa pakoreittiä jonne livahtaa, samalla kun nainen viskasi tuskin huomaamattakaan itselleen kiskaisemansa kiväärin olalleen. Kukaties katujen kujia myöten olisi mahdollista livahtaa jonnekin jossa eksyttää pahin väki kannoilta.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 20, 2019 23:59:23 GMT 3
Sub: Soturit pakenivat sisään porteista huutojen ja laukausten kajahdellessa heidän peräänsä. Niiden takana odottivat synkät, ahtaat kadut, joiden yllä vanhat, rapistuneet rakennukset häämöttivät kuin kyyristelevät jättiläiset. Kummallakaan heistä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä tutkimaan suuntia tai tekemään sen tarkempia päätöksiä. He juoksivat pimeydessä, jota rikkoivat vain harvat, värisevät valot ja siellä täällä liikkuvien kantamat soihdut. Katu mutkitteli, ja korkeiden rakennusten väliset, ahtaat kujat olivat yhtä sokkeloa. Roskaa, kyyristeleviä kurjia ja jyskyttäviä koneita. Karvasta savua ja seisovia, saastaisia vesilammikoita. Hetkessä he saivat maistaa koko kaupungin karvasta kirjoa. Siellä täällä kuului hätäisiä ja vihaisia huutoja, mutta niiden tarkempia suuntia oli vaikea arvioida.
"Kaikki suunnat näyttävät samalta! Kaikkialla on pelkkää surkeaa saastaa!" Artan ärähti hampaidensa välistä. Kipinöitä syytävä lamppu rätisi heidän yläpuolellaan, ja hän huomasi vain hädin tuskin jonkin rääsyläisen, ennen kuin törmäsi tähän ja paiskasi tämän sivuun tieltään. "Tarvitsemme jonkin piilopaikan!" soturi sihahti. Takaa-ajajien huudot kuuluivat jostakin läheltä, mutta siitä huolimattakaan hän ei kyennyt arvioimaan, mistä ne tarkalleen tulivat. Kaupunki tuntui yön pimeydessä pelkältä kuolemanloukolta...
Spyrre: Pako pimeille, saastaisille kujille ikivanhojen rakennusten lomaan tarjosi heille hetkellistä suojaa, mutta tämä oli eittämättä vain ajan kysymys. Cathryn ei tiennyt minne kirottuun he olivat ryntäilemässä sen enempää kuin Artankaan vaan toimi summanmutikassa vain kerätäkseen etäisyyttä huutoihin jotka kantautuivat heidän takaansa. Toisin kuin pakenijat, vartijat varmasti tunsivat katunsa paremmin, mikä ei tiennyt erityisen hyvää heille... puhumattakaan siitä että koko paikka sai hänen aistinsa vellomaan.
Nainen murahti Artanin sanoille yrittäen itsekin kiiluvia silmiään siristellen hahmottaa ympäristöstään jotain, vaikka jostakin ilmaan puskeva savu sai hänet köhimään ja silmät pistelemään. "Ne lähestyvät! En saa selvää mistä!" Hän kirosi vastaukseksi verinen sapeli vieläkin käteensä puristettuna. Pelokas väki kapeilla kaduilla vetäytyi kiireesti kauemmas ohi ryntäävästä kaksikosta, ja Cathryn kaarsi kulman ympäri, yrittäen päästä edes sivummalle kaikesta... missä jokin tällainen oli, oli tosin hankala arvioida lennosta tällaisessa sokkelossa. Nainen pälysi ympärilleen loikkien saastaisten kasojen ylitse joita oli viskottu seinustoille, ja ähkäisi sitten. "Tällä menolla ne vain ajavat meidät nurkkaan!" Manaten katti hidasti kulkuaan pälyten katua molempiin suuntiin, kunnes viimein käänsi katseensa ylöspäin. "Ylös, nopeasti. Odota, minulla on köysi" hän tokaisi, työntäen rivakasti sapelinsa paikalleen. Jäämättä odottamaan olento haki hetken paikkaansa ja ponnisti sitten ylös, tavoitellen otetta ikkuna-aukosta tai mistä hyvänsä mistä teräväkyntiset sormet saisivat otteen. Hän manasi itsekseen hampaidensa lomasta kiskoessaan tietään ylemmäs kohti katon reunaa taikka ikkunaa jonka saisi kiskottua auki, toivottavasti ennen kuin hänen otteensa lipsahtaisi. Luulisi että jos he vain onnistuisivat pääsemään kadulta ja pois näkyvistä, takaa-ajajat tuskin löytäisivät heidän jälkiään aivan heti uudestaan...
Sub: Soturit saivat nopeasti huomata, etteivät kaupungin kadut olleet juuri erämaan vaaroja parempi niille, jotka eivät niitä tunteneet. Ahtaista kaduista oli muodostumassa eksyttävän sokkelon sijaan ansa, jossa heidän vihollisensa olivat paljon paremmin kotonaan. Artan ärähti jo kirouksen ja pysähtyi miekkaansa kohottaen, valmiina mieluummin kohtaamaan vihollisensa kuin jatkaen tätä ajojahtia. Cathryn oli kuitenkin eri mieltä, ja hän heitti naiselle nopean, epäluuloisen katseen. Rakennukset olivat pelkkiä korkeita, synkkiä seinämiä heidän ympärillään, mutta pimeässäkin hän erotti, miten huonossa kunnossa osa niistä oli. "... En mieli päättää päiviäni putoamalla katuun", soturi murahti, mutta ei pystynyt tarjoamaan todellista vastarintaa. Heidän vaihtoehtonsa olivat vähissä...
Petomainen nainen oli heistä varmasti ketterämpi, ja Artan ei voinut muutakaan kuin jäädä katsomaan tämän perään ja odottamaan köyttä tuskaisten hetkien ajan. Hän painautui seinää vasten miekka matalalla, jännittyi valmiina iskemään ketä tahansa, joka tohtisi rynnätä hämyisten kulmien takaa heitä kohti. Mutta siltikään hän ei voinut muuta, kuin odottaa luvattua köyttä. Miesten huudot kaikuivat ympärillä, pyyhkivät sinne tänne kun nämä juoksivat ja etsivät heitä. Olisi vain ajan kysymys, ennen kuin he juoksisivat tälle sivukujalle...
Rakennus oli vanha, eikä sitä oltu korjailtu edes siinä määrin kuin joitakin muita. Sen seinä oli pelkkää luhistuvaa rojua, joka uhkasi pettää jäntevän naisenkin alta. Ikkunat olivat pelkkiä synkkiä, pimeitä aukkoja sen pinnassa, kaikki yhtä luotaantyöntäviä. Mutta äkkiä, kun nainen lähestyi, yhdestä työntyi esiin pää. Se kuului tummanahkaiselle miehelle, jonka silmät paistoivat valkoisina ja villeinä hämärässä. Tämä näytti hurjistuneelta, tai kiihtyneeltä, ja hetken ajan tämä vain tuijotti ylös kiipeävää. Sitten tämä yhtäkkiä ojensi käsiään, kuin auttaakseen soturin ylös. "Tule. Minä olen ystävä! Kiipeä ylös!" mies kirahti kiihkeästi.
Spyrre: Cathryn ei jäänyt miettimään liikoja kuinka huono ajatus tämä yritys oli, kuten ei aikaisemminkaan. Hän iski sormensa kiinni mihin tahansa mistä sai otteen murenevassa seinässä vaikka saikin pian huomata että sai todella tehdä töitä kiskoakseen itseään ylöspäin. Tämä olisi luultavasti ollut hankalaa täysissä voimissakin, puhumattakaan päivän taistelun ja tarpomisen jälkeen... taikka vain keskellä rivakkaa pakoa. Naisella ei ollut edes ylellisyyttä käyttää aikaansa kiipeämiseen vaan hänen oli mentävä ylös nopeasti mistä taisi. Hän saattoi kuulla jo itsekin lähestyviä huutoja ympäröiviltä kaduilta. Hän kiristi leukaansa ja jatkoi kiipeämistä, raapien irti rojua ja puolimätää rakennusmateriaalia mennessään joka ropisi alas kadulle.
Äkkiä yhdessä ikkunoista, joita kohden hän oli matkalla liikkui jotain. Petomainen nainen sihahti ja jännittyi, ja hänen kätensä heilahti kuin valmiina hapuilemaan asetta kun joku työnsi päänsä esille. Cathryn tuskin ehti näkemään muuta kuin kiihtyneen ilmeen ja tummat kasvot, kunnes tämä äkkiä ojensi kätensä häntä kohti. Nainen siristi muukalaista epäluuloisesti ja ilmeisen yllättyneenä, mutta aika oli käymässä hyvin vähiin. Hän heitti pikaisen katseen alhaalla odottavaan Artaniin ennen kuin teki päätöksensä ja kurotti ylös ikkunaan mistä muukalainen työntyi. "Nopeasti, köysi!" nainen sihahti kömpiessään puuskuttaen sisälle, ja alkoi sitten tuskin ympärilleen kunnolla vilkaisten kiskoa laukustaan köysikieppiä. Mistä ikinä olikaan kyse, sitä ehtisi kaiketi miettiä kun köysi olisi paikoillaan.
Sub: Artanin huomio oli muualla, mutta hän tiedosti silti, kun nainen katosi ikkunasta - ja sen, että oli erottanut toisen äänen ennen sitä. Hän tuijotti varuillaan pimeään aukkoon ränsistyneen rakennuksen synkässä seinässä. Ehkä hän olisi yrittänyt itse perään, mutta sille ei ollut tarvetta. Köysi heitettiin alas, ja kaikki muut mietteet muuttuivat toissijaisiksi. Soturi työnsi miekan takaisin huotraansa, ennen kuin tarrasi köyteen. Hän riuhtaisi kerran, varmisti sen kestävyyden, ennen kuin lähti kiskomaan itseään ylös. Cathryn oli varmasti ketterämpi, mutta hänen käsissään oli voimaa, jota orjuuttajat ja erämaan ponnistukset eivät olleet pystyneet rikkomaan. Hänen sormensa kiertyivät köyden ympärille teräksisellä voimalla, kun hän kiskoi itsensä veto vedolta ylös.
Tuskin soturi oli ehtinyt kadota ja vetää köyden perässään, kun heidän tulosuunnastaan kiiruhti kaksi vartijaa. Miehet pälyilivät ympärilleen, tihrustivat ylöskin, mutta yö oli pimeä, eivätkä he ehtineet jäädä etsimään tai ihmettelemään. Huudot etääntyivät yhtä nopeasti kuin olivat lähestyneetkin.
Artan kierähti sisään ikkuna-aukosta kyyryssä ja jännittyneenä. Hän erotti Cathrynin, ja tämän vieressä seisovan tuntemattoman miehen. Veren ja kuoleman jännittävä soturi ei empinyt hetkeäkään, vaan päästi ärähdyksen ja harppasi eteenpäin kuin jännitetty jousi. Mies ehti hädin tuskin älähtää, ennen kuin äsken köyteen tarranneet sormet kiertyivät hänen kurkkunsa ympärille. "Kuka olet!? Puhu tai et lausu enää koskaan sanaakaan!" Artan ärähti, painaen miestä alleen. Tämä kähisi epätoivoisesti viimeisillä hengenvedoillaan: "Ystävä! Ystävä!"
Huone heidän ympärillään oli pieni, pelkkä ahdas loukko, josta teki vielä ahtaamman se, että seinien vierustoilla kyhjötti monia muita. Pelokkaita ja kauhistuneita kasvoja, jotka kuuluivat tyrmistyneille miehille ja naisille. He tuijottivat kauhun vallassa ikkunasta kiivenneitä, joista toinen ei tuhlannut hetkeäkään iskeäkseen...
Spyrre: Alhaalta kantautuvat äänet kuuluivat ylöskin kun etsintä lähestyi heidän pimeää kujaansa. Cathryn ehti jo lähes epäillä että oli ollut liian hidas ja tapaili olalleen viskaamaansa kivääriä, mutta ei ehtinyt tätä pidemmälle kun kookas hahmo jo kapusi näkyviin ikkunalle. Nainen päästi hiljaisen puuskahduksen pimeässä. Hän saattoi kuulla kuinka ulkona liikehti väkeä, ennen kuin nämä loittonivat jälleen, huutaen ja etsien... mutta helpotus jäi lyhyeksi. Jännittynyt Artan hoksasi välittömästi muukalaisen huoneessa, eikä selvästikään ottanut yllätystä edes niin hyvin kuin epäluuloinen kissa. Jopa Cathrynista irtosi yllättynyt sihahdus kun soturi harppasi hurjasti kiinni hänen tuntumassaan seisseeseen mieheen, äristen kuin aikeissa puristaa hengen tästä samantien. Nainen kirosi ääneen ja astui rivakasti eteenpäin. "Artan! Odota! Hän puhuu totta!" hän sihahti kiireesti, ennen kuin toinen oikeasti ehtisi runnoa jonkun hengiltä. Petomainen nainen ei ollut itsekään ehtinyt tarkastella tilannetta sen enempää, mutta pienessä huoneessa kyhjöttävät kauhistuneet ihmiset oli mahdotonta olla huomaamatta. Mistä ikinä olikaan kyse, oli kaiketi varsin selvää ettei tämä väki ollut ainakaan vartijoita taikka kurkunleikkaajia. "Anna hänen selittää! Hän auttoi meitä!"
Sub: Artan oli toiminut kohisevan verensä ja vaistojensa mukaan, iskenyt vasten tuntematonta uhkaa joka häämötti heidän edessään. Mutta samalla hetkellä, kun Cathryn vaati häntä hellittämään kuolettavan otteensa miehen kaulalta, samat terävät vaistot saivat hänet itsekin ymmärtämään, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Heidän ympärillään kyhjöttävät, ymmyrkäiset hahmot eivät olleet mitään kaupungin säälimättömiä rosvoja, eikä mies hänen käsissään ollut mikään vaaniva hyökkääjä. Tämä hädin tuskin edes pyristeli vastaan, vaikka hänen kouransa uhkasivat rutistaa tämän hengiltä. Miehen kasvoilla oli pelkkää pelkoa ja alistusta, ei uhmaa tai elämänhalua. Kukaties kaikista eniten tuo lannistunut katse, pelokas mutta kykenemätön edes yrittämään vastarintaa, sai hänet irrottamaan otteensa.
Mies lysähti rykien ja köhien maahan Artanin jalkoihin, mutta ei yrittänyt edes suojata itseään yllään häämöttävältä soturilta. Artan silmäili tätä ja huoneessa kyhjöttäviä vaitonaisesti. Hän erotti heidän lihastaan ruoskien ja keppien jäljet, ja irvistävän kallon, joka oli poltettu kuumalla raudalla jokaisen värisevään lihaan. "Te olette orjia. Mitä varten autoitte meitä, vaikka menettäisitte varmasti henkenne mikäli jäisitte kiinni tästä?" hän murahti. Orja Artanin jaloissa köhi ja ryki, mutta ensimmäistä kertaa hän näki tämän kasvoilla minkäänlaista omaa tahtoa. Miehen silmissä leimahti, kun tämä sylkäisi suustaan: "Jokainen, joka mustaa näiden tyrannien silmän, on kuoleman arvoinen toveri."
Spyrre: Onneksi hurjistunut Artan tajusi tilanteen itsekin yhtä nopeasti kuin oli toiminutkin. Köhivä, henkeään haukkova mies putosi maahan tämän otteesta, runnottuna mutta elossa, edes yrittämättä vastarintaa. Cathryn silmäsi tätä varuillaan ja antoi katseensa kiertää viimein paremmin pientä huonetta kansoittavassa väessä, yhdistellen itsekin palasia toisiinsa. Näky sai hänet kurtistamaan kulmiaan. Alistuneet, kauhuntäytteiset kasvot ja hämärässäkin erottuvat rujot vammat kertoivat paljon... kuten myös julma polttomerkki jokaisen kehossa. Tämän tajuaminen toi mukanaan melkoisen ailahduksen vastenmielisiä tunteita.
Petomainen nainen tuntui yllättyvän yhtälailla näkemästään, ja Artan ehti ääneen ensin. Sama kysymys oli päällimmäisenä hänenkin mielessään ja Cathryninkin kiiluva katse kääntyi ympäröivistä kasvoista lattialla kakovaan mieheen kun tämä tapaili vastausta. Vaikka vastarinta oli selvästi piesty tästä väestä kovalla kädellä, häivähti orjassa kuitenkin viimein aavistus jonkinlaista uhmaa. Rehellisesti, nähtyään samanlaista kurjaa väkeä jo melkoisesti, jo aivan tämä osoitus yllätti naista. Heidän avustamansa väki ei ollut rohjennut edes puhua heille kaiken jälkeen saati sitten osoittaa minkäänlaista halua olla avuksi. Hän katsahti Artania tuntumassaan, päästäen sitten lopulta jonkinlaisen puuskahduksen ja laski kätensä aseeltaan. "...no. Kaiketi me annoimme niille hieman enemmänkin. Kiitokset tuosta. Se oli hieman... epäedullinen tilanne meidän kannaltamme" hän totesi viimein, kokoiltuaan ajatuksiaan. Ohimennen nainen hivuttautui ikkunan äärelle heittäen varautuneen katseen alas kadulle. Tilanteen käänne vaati suhtautumisen selvittelyä häneltäkin. "Se ei välttämättä ollut se kaikkein harkituin teko" mutistiin puoliääneen, epämääräisen hännänheilautuksen keralla, ennen kuin katse palasi Artaniin. "Meidän olisi varmaan parasta pysyä hetki poissa näkyvistä ennen kuin yritämme mitään muuta."
|
|
|
Post by spyrre on Jan 26, 2019 1:14:38 GMT 3
Sub: Artan katsoi synkästi miestä, kun tämä vääntäytyi pystyyn lattialta. Orjat heidän ympärillään pälyilivät sotureita yhä peloissaan ja epäluuloisesti, tohtimatta tehdä mitään suuntaan tai toiseen. Hän antoi katseensa kiertää tässä kurjuudessa. Huone oli pieni ja ahdas, pelkkä rapistunut loukko. Väkeä ei oltu kahlittu mitenkään, mutta silti nämä kyhjöttivät saastaisten riepujensa alla vetoisissa, kylmissä nurkissaan. Mutta minnepä nämä olisivat muutenkaan voineet paeta? Kaupungin ulkopuolella odotti vain kuolema niille, joilla ei ollut tahtoa sitä uhmata. Tämän murretun joukon herrat tiesivät kyllä, etteivät he pakenisi edes kahleitta. Artan saattoi tuntea leukaperiensä kiristyvän. Kurjuutta, surkeutta ja muserrusta. Samaa saastaa kuin kaikkialla. Sama, turhauttava kohtalo.
Orja kömpi työläästi jaloilleen ja pälyili heitä epävarmasti, ennen kuin tohti lopulta avata suunsa. "Olette tervetulleita odottamaan täällä, soturit. Me emme paljasta teitä heille", tämä tokaisi. Miehen ääni oli vakaa ja vakava, eikä Artan nähnyt syytä epäillä tätä. "Olkoon sitten niin. Meidän on paras miettiä seuraavia tekojamme tarkkaan", Artan murahti. Hän heitti ympärilleen katseen, ennen kuin istuutui niille sijoilleen. Missään muualla oli hädin tuskin tilaa.
Lattia oli kylmä ja kova, ja kurjan loukon lävitse kulki yön mukanaan tuoma hyinen viima. Huoneessa ei ollut juuri mitään. Suurin osa orjista makasi lumpuista ja rievuista tehdyillä makuusijoilla, ja muutamat karkeat punkat eivät totta puhuen näyttäneet juuri sen paremmilta metallikehikkoineen. Ikkunaa vastapäätä häämötti yhtälailla kärsinyt ovi. Juuri muuta Artan ei pystynyt näkemään hämärässä. Tämä oli orjien, arvottomien ja alistettujen, paikka. Sen näkeminenkin sai hänen mielensä synkkenemään vaarallisesti.
Spyrre: Cathrynkin seurasi tilannetta hetken vaiti ja punniten. Ajatus siitä, että orjat vaarantaisivat itsensä näin vain auttaakseen heitä oli outo... mutta runnottu mies jota Artan oli retuuttanut tuntui tarkoittavan sitä mitä sanoi. Näky huoneessa toi mustaturkkisille kasvoille yhtälailla synkän katseen kun hän vilkaisi ympärilleen ja sitten aloilleen asettuvaan Artaniin. Lopulta petomainen nainenkin nyökkäsi, ja laski kantamuksensa maahan ikkunan vierelle johon oli jäänyt. "Otatte melkoisen riskin, mutta kiitän siitä. Yritämme olla aiheuttamatta teille ainakaan enempää vaaraa" hän totesi, hilliten parhaansa mukaan synkeän sävynsä. Kaupungin tila oli vielä pahempi kuin hän oli odottanut nyt kun he olivat päässeet sisälle... tuskin oli epäilystäkään siitä että tällaista kurjaa väkeä ja orjia oli paljon samalla kuin ylhäisö eli leppoisasti näiden kustannuksella. Sisuksissa leimahti jälleen, ja nainen vastusti halua sylkäistä inhosta maahan. Tämä asetelma jätti hyvin pahan maun suuhun.
"No. Aioin täydentää varusteitani täällä, mutta en usko että se on enää tehtävissä. Ehdotuksia?" Cathryn tokaisi heittäen vilkaisun Artaniin. Hän jäi irrottamaan köyttään seinästä törröttävästä rujosta putkesta johon oli sitonut sen aiemmin, voimatta silti täysin hillitä kireää olemustaan harhautuksesta huolimatta. Melkoiseen soppaan sitä oli taas jouduttu.
Sub: Lattialla istuessaan Artan veti miekkansa esiin. Orjat liikahtelivat peloissaan, mutta hän ei piitannut vaan keskittyi aseeseen. Sen terä oli kuivuneen veren ja saastan tahrima. Hän sylkäisi sille ja kääräisi viittansa kätensä ympärille, ennen kuin alkoi hieroa sitä puhtaaksi. Hän oli tiennyt koko ajan, että aseet jättäisivät huotransa ennen kuin he seuraavan kerran poistuisivat tästä kaupungista, mutta kurja loukko oli osoittautunut odotettuakin surkeammaksi. Terävälle teräkselle oli entistäkin enemmän tarvetta. "Odotetaan asioiden rauhoittumista ja häivytään täältä. Tässä paikassa ei ole meille mitään, vain kurjuutta ja kurjia", soturi tuhahti Cathrynin kysymykselle. Hän ei peitellyt inhoaan koko tilannetta kohtaan - eikä yksikään orjista tohtinut myöskään väittää vastaan.
Tai ehkäpä kuitenkin. Heitä auttanut mies, ainoa tästä kurjasta laumasta joka oli osoittanut minkäänlaista sisua, astui eteenpäin. Hänen katseessaan oli yhä samaa terää, jota orjuuttajat eivät selvästikään vielä olleet onnistuneet taittamaan pois. Hän oli täynnä häpeää omasta tilanteestaan, se oli helppo nähdä - mutta samalla miehessä kajasti uhmakas tyytymättömyys. "Arvoisat soturit, kuunnelkaa! Me elämme kurjuudessa, eikä meillä ole muuta kuin surkeat henkemme - mutta nyt meiltä viedään nekin. Tässä kaupungissa tapahtuu pahoja asioita, pahempia kuin koskaan, ja me saamme maksaa siitä pahimman hinnan. Pyydän teitä, auttakaa meitä! Meillä ei ole tahtoa tai voimaa vastustaa, mutta teiltä sitä löytyy! Pyydän!" mies henkäisi ja kohottautui täyteen mittaansa. Se ei ollut paljoakaan, eikä tämän varressa ollut juurikaan voimaa jäljellä, mutta se oli silti enemmän kuin mitä olisi saattanut odottaa.
Artan kohotti katseensa miekastaan. Hänen kasvoilleen hiipi puolittainen hymy, enemmänkin synkeä kuin huvittunut. "Tiesin, ettei orja olisi vaarantanut henkeään pelkästä auttamisen halusta. Mutta näetkö, hänellä on silti sisua edes sanoa se!" hän puuskahti ja vilkaisi Cathryniin.
Spyrre: Nainen käytti hetken kääriäkseen köytensä jälleen kiepille ja istui sitten itsekin likaiselle lattialle ikkunansa tuntumaan. Tästä hän saattoi ainakin kuulla jos kadulla tapahtuisi jotakin ja näki hyvin ovelle siltä varalta että jotain tapahtuisi. Kyseessä oli soturinvaisto jota Cathryn noudatti kyselemättä asettuessaan odottamaan. Hän nyökkäsi vaiteliaasti Artanin sanoille... ja kukaties sanomattomille tuntemuksillekin, jotka eivät olleet kaukana hänen omistaan. Tämä paikka ei tosiaankaan tarjonnut heille edes sitä vähää mitä olisi voinut toivoa, ei ainakaan enää.
Artanin käydessä tutkimaan varusteitaan, laski Cathrynkin nappaamansa kiväärin olaltaan. Nainen jäi tutkailemaan tätä ja avasi kapineen ohimennen laskeakseen luodit, valpastuen pian kun tuttu orja kohottautui taas. Katti käänsi katseensa mieheen ja räpäytti kiiluvia silmiään kun tämä toi ilmoille pyyntönsä. Ei ollut epäilystäkään siitä etteikö tämä ollut hyvin rehellinen epätoivonsa suhteen, sen näki varmasti aivan vain katsomalla ympärilleen. Cathryn päästi pienen epämääräisen äännähdyksen kurkustaan Artanin kommentille, ennen kuin hetken epäröityään napautti kiväärin kiinni ja laski kapineen seinän viereen. "Niin kaiketi" hän totesi, kuitenkin aavistuksen vastahakoisesti. Kiiluva katse kääntyi takaisin orjaan ja nainen jäi mittailemaan tätä hetkeksi. "Hmh. Ymmärrän kyllä ahdinkonne, enkä epäile että se mitä sanot on totta. Mutta en ole aivan varma mitä oletat että me voimme tehdä asialle. Meitä on vain kaksi, ja olemme jo nyt tappaneet noita kirottuja kojootteja ties kuinka monta. Silti niitä ryömii esille koko ajan lisää." Katti kohautti synkästi olkapäitään ja heitti pisteliään katseen ikkunasta alas kadulle. He olivat epäilemättä nähneet vain vilauksen kaikesta, mutta jo tämä oli kertonut että mustaan pukeutuneita vartijoita oli paljon... ja nämä olivat nyt hyvin tietoisia keitä he olivat. Jo aivan vain tämä ei tiennyt erityisen hyvää uusille uhkarohkeille yrityksille.
Sub: Orjan katseen palo ei heltynyt. Tämä katsoi Artaniin synkeästi, suorastaan loukattuna, ja pudisti päätään kärkkäästi. "En auttanut teitä koska vaatisin siitä vastapalkkioita. Autoin, koska jokainen tämän kaupungin kurjia herroja vastaan iskevä on toverimme ja hengen vaarantamisen arvoinen. Mutta meitä piinaa paljon julmia herrojammekin hirvittävämpi kauhu! Sitä vastaan emme voi mitään, eivätkä herramme piittaa muutaman orjan hengestä. He välittävät vain siitä, että heidän tehtaansa toimivat, ja että romunkerääjät tekevät tehtävänsä", mies totesi.
Artan vilkaisi mieheen. Tämä ei selvästikään puhunut vain orjuuttajiensa aiheuttamista kärsimyksistä. Muut orjat liikahtelivat rauhattomasti ja kuiskivat keskenään pelokkaasti. "No mikä teitä sitten piinaa, jos kerran olette niin ahdingossa? Ja olipa mikä oli, toverini puhuu siltikin totta: mitä me sille voisimme? Saimme jo kahleitanne pitelevien vihat päällemme", soturi murahti. Siltikin hän kiinnitti ainakin sen verran huomiota, että piti katseensa miehessä. Jotakin outoa tässä nähtävästi oli.
Orja pudisteli synkästi päätään ja tuijotti pimeyteen kuin olisi nähnyt siellä jonkin painajaistensa kauhun. "Meitä on alkanut kadota. Orjia katoaa. Meitä viedään yöllä. Jotkut ovat puhuneet synkistä hahmoista, jotka varastavat väkeä makuusijoiltaan. Mutta kukaan ei tiedä, ketkä sen todella tekevät. Vietyjä ei koskaan enää nähdä, vain heidän jäänteensä. Heidän... kammottavat jäänteensä", mies sihahti ja tuijotti pimeyteen. Orjalta meni tovi raastaa katseensa irti synkistä varjoista, ennen kuin hän katsoi taas villisilmäisesti sotureihin. "Tunneleista löytyy kammottavia, turmeltuja jäänteitä. Niitä hädin tuskin tunnistaa ihmisiksi. Eivätkä herramme tee mitään! He eivät piittaa muutamasta orjasta, kunhan kukaan muu ei siitä kärsi! He mieluummin sulkevat silmänsä kuin uhraavat ajatustakaan näiden hirmutekojen ratkaisemiseksi. Ja sillä aikaa meitä katoaa ja kuolee joitakin synkkiä tarkoitusperiä varten!" mies kohahti.
Artanin kulmat kurtistuivat, mutta hän ei sanonut mitään. Tämä kuulosti oudolta, se myönnettäköön, mutta siltikin kovin summittaiselta...
Spyrre: Cathryn silmäsi orjaa jälleen hieman yllättyneenä tämän osoittamasta uhmasta kun tämä oikaisi heidän ajatuksiaan. Jo tämä olisi ollut tietyllä tavalla vaikuttavaa, mutta ilmeisesti edes heidän johtopäätöksensä ei ollut muutenkaan aivan oikea siitä, mitä tämä edes halusi. Naisen vaiteliaan synkkä olemus valpastui kun mies kertoi sanottavansa Artanin kehotuksesta. Tämä ei selvästikään ollut jotain mitä hän oli olettanut kuulevansa.... kaupungissa oli menossa jotakin synkempää ja oudompaa, kuin se kaikkein ilmeisin. Petomainen nainen kumartui hieman eteenpäin ja rypisti kulmiaan kuunnellessaan. Jokin tässä nappasi väkisinkin hänen huomionsa tavalla, joka sai Cathrynin jokseenkin kahden vaiheille. Tämän kaiken valossa oli ainakin hyvin helppo ymmärtää orjien ilmeinen kauhu. "Voisiko se olla noiden samojen orjuuttajien tekosia? Jos ne hakevat väkeä yösijoiltaan, kyseessä eivät olla vain pedotkaan. Tuollaisesta väestä ei tiedä mitä ne saattavat puuhailla aikansa kuluksi" katti pohti puoliääneen varautuneena, ennen kuin kuitenkin pudisti päätään. Tämä ei kuulostanut loogiselta, vaikka hän ei osannut keksiä mistä sitten voisi olla kysymys. Ja tietenkään niitä, joilla täällä todella oli jotakin voimaa ei kiinnostanut mitä heikoille tapahtui... se ikävä kyllä ei ollut yllätys.
Katti vilkuili tovin ympärilleen sormeillen kivääriä sylissään. Hän punnitsi tilannetta ja suhtautumistaan, mutta... katsoi asiaa miltä suunnalta hyvänsä, orjista ei selvästikään ollut auttamaan itseään tässä. Ja kyseessä oli vielä välittömämpi uhka kuin niljakkaat orjuuttajat ja näiden vaatima pakkotyö. "Se... kuulostaa kieltämättä melko... oudolta. Kaiketi vanhoissa tunneleissa saattaa väijyä kaikenlaista, mutta... Vaikea sanoa paljoakaan näin hataralta pohjalta." Cathryn murahti, silmäten sitten puolittain Artaniinkin ennen kuin käänsi huomionsa jälleen puhuneeseen orjaan. Jokin tässä oli napannut hänen mielenkiintonsa, niin pahaenteiseltä kuin kertomus kuulostikin. "Onko kukaan onnistunut katsomaan jäänteitä tarkemmin? Miltä ne näyttivät? Kauanko tätä on tapahtunut?"
Sub: Orja pudisteli päätään neuvottomasti ja levitti käsiään, kuin olisi ollut voimaton naisen kysymysten edessä. "Elämme epätietoisuudessa ja pelossa. Ei orjuuttajillamme olisi syytä tehdä noin. Meistä on heille enemmän hyötyä elävinä! Heillä on jo kaikki mitä voimme antaa, miksi se silpoisivat meitä kuin hullut murhamiehet?" hän voihkaisi. Hän pudisteli taas päätään, ennen kuin tohti vastata tämän tarkempiin kysymyksiin. "Väkeä on kadonnut jo kaksi kuunkiertoa. Olen nähnyt heidän jäänteensä, mutta yksikään järjissään oleva ei tohtisi katsoa niitä tarkemmin! Ruumiit on... pilkottu ja silvottu, mutta se ei ole minkään petojen tekoja. Ruumiit ovat... tyhjiä. Niistä on viety kaikki. Nesteet ja sisuskalut. Niihin on tehty outoja merkkejä ja pistoja. Niistä ei ole jäljellä kuin kammottavia riekaleita!" mies parahti. Orjat voihkivat.
Artan nousi äkkiä pystyyn. Hänen liikkeissään oli outoa, kiihkeää määrätietoisuutta, jonka inho orjien surkeutta kohtaan oli vasta äsken ajanut pois. Hän katsoi orjaa kuin etsien merkkejä valheista tai liioittelusta. Hän ei löytänyt neuvottoman miehen olemuksesta kumpaakaan. "Minkälaisia merkkejä? Millä tavoin ruumiit on silvottu?" soturi kysyi. Hänen äänessään oli outoa terää, joka sai orjan hätkähtämään. Mies kuitenkin palasi nopeasti takaisin neuvottomaan ahdinkoonsa ja puisteli päätään.
"Kuten sanoin, kukaan ei ole tohtinut katsoa enempää kuin on joutunut. Teidän olisi etsittävä itse ruumis, jos kaipaatte vastauksia. Mutta pyydän! Meillä ei ole ketään, jonka puoleen voisimme kääntyä. Olemme vain orjia, mutta edes herramme eivät välitä hengestämme. Mitä meidän olisi tehtävä?" mies ähkäisi. Moni hänen tovereistaan pälyili toivottomasti huoneen reunoilta.
Spyrre: Cathryn kuunteli valppaammin kun orja kertoi sen vähän minkä pystyi... mikä tosiaan ei ollut paljoakaan, mutta tämän logiikka eittämättä myötäili hänen omaansa. Hänkään ei ollut varma miksi orjuuttajat, ilmeisestä niljakkuudestaan huolimatta, olisivat yhtäkkiä ryhtyneet silpomaan työvoimaansa. Hän pyyhkäisi leukaansa mietteliäästi ja soi sitten pienen hitaan nyökkäyksen. Tämä kaikki oli vähintäänkin... outoa. Ja varmasti kammottavaa orjien kannalta. "...huh. Se kuulostaa kyllä melko... tarkoitukselliselta. Jostakin syystä" nainen totesi kulmiaan rypistäen, havahtuen kuitenkin nopeasti mietteistään kun Artan äkkiä tuntui kiihtyvän. Miehen reaktio yllätti Cathryninkin ja hän jäi itsekin silmäilemään soturia kun tämä tivasi lisää yksityiskohtia. Tämän olemukseen oli palannut jotakin joka kieli terävöitymisestä jonka syystä petomainen nainen ei voinut olla varma... ellei tämä aavistellut tietävänsä jotakin enemmän. "Oletko... nähnyt jotain sellaista aikaisemmin?" hän tiedusteli puolestaan mittaillen soturia katseellaan.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 27, 2019 1:07:34 GMT 3
Sub: Artan tuijotti miestä synkeästi ja vaitonaisesti. Hän ei paljastanut ajatuksiaan, mutta jo pelkästään hänen katseensa läpitunkevuus sai orjan värähtämään ja pälyilemään epätietoisesti. Mutta soturilla ei ollut vaatimuksia tai muita kysymyksiä, ja lopulta hän raastoi katseensa irti tästä melkein vastahakoisesti, jääden katsomaan vaiti jotakin määrittelemätöntä synkissä varjoissa. "Olen nähnyt tarpeeksi paljon tietääkseni, kun kuulen jotakin pahaa. Eikä tuo ole tämän maailmanajan tietämättömien raakalaisten tekoja. Tuo on vanhempien ja mahtavampien peruja", Artan murahti lopulta.
Orjat ympäri huonetta kuiskivat pelokkaasti ja epätietoisesti, ymmärtämättä sanojen todellista merkitystä, mutta käsittäen niiden silti olevan jotakin kauhistuttavaa. Artan ei heidän kuiskimisestaan piitannut. Mutta sama orja tohti jälleen liikahtaa rauhattomasti ja puhua. "Me emme tiedä mikä sen on tehnyt. Tiedämme vain, että me maksamme siitä hinnan. Tiedämme vain, että meitä ei varjele kukaan. Mutta me voimme... auttaa teitä, jos vain olette valmiita tekemään jotakin meidän kurjien eteen. Meillä on omat tapamme pitää huoli, että asiat pysyvät näkymättömissä ja huomaamattomina. Me pystymme varmistamaan, että saisitte etsiä syyllisen ilman häiriötä, liikkua täällä rauhassa", mies totesi. Hän näytti rauhattomalta, mutta seisoi yhä pystyssä päin soturien edessä.
Spyrre: Tässä kaikessa taisi olla jotakin enemmän kuin aluksi oli ollut ilmeistä. Cathrynkin oli vaiti tovin, silmäillen punnitsevasti niin Artania kuin levotonta orjaakin joka teki parhaansa selittääkseen. Nainen ei voinut sanoa törmänneensä johonkin sellaiseen aikaisemmin jonka perusteella voisi päätellä mistä kammottavissa tapahtumissa oli kyse... mutta Artan tuntui tietävän jotain enemmän. Hän yhdisteli palasia mielessään sormeillen mietteliäästi miekkansa kahvaa, kunnes nyökkäsi aavistuksen niin toisen soturin synkälle arviolle kuin orjan sanoille. Tämä kaikki kuulosti pahaenteiseltä tavalla, joka sai hänenkin niskavillansa nousemaan vaivihkaa pystyyn... vaikkei hänellä ollutkaan aikomustakaan näyttää sitä.
"...en tiedä mistä tuollaisessa on kyse, en ole nähnyt sellaista aikaisemmin. Mutta kuulostaa sellaiselta että siellä tehdään jotain, mitä ei voi vain... jättääkään. Jos tämä jatkuu, ne saattavat hyvinkin teurastaa ties kuinka paljon lisää väkeä. Ja kuka tietää mihin tarkoitukseen" Cathryn sihahti lopulta. Hän ei näyttänyt pitävän tippaakaan siitä mihin suuntaan ajatukset olivat menossa, mutta hupun alta kiiluvat silmät terävöityivät silti. "Tiedätkö kuinka niihin tunneleihin pääsee huomaamatta?" tiedusteltiin hetken punninnan jälkeen, ja katse kääntyi takaisin heidän edessään seisovaan orjaan.
Sub: Orja valpastui ja nyökkäsi nopeasti Cathrynille. "Me voimme järjestää teille valeasut. Vartijat eivät tarkasta jokaista orjaa, etenkin jos vaikutatte siltä, että olette toimittamassa jotakin tehtävää. Tunneleihin on monia reittejä. Ne kulkevat kaupungin alla ja ulottuvat syvälle. Niihin pääsee joistakin rakennuksista. Joissakin paikoissa katuja on myös romahtanut niihin. Jos saatte valeasut, niihin ei ole vaikea päästä", mies vakuutteli. Hänen katseessaan oli uutta toivoa, kun hän katsoi sotureita kohti. Mutta siltikään hän ei voinut muuta, kuin odottaa heidän vastaustaan. Kaikki kiinnostus oli kuitenkin jo lupaava merkki hänelle.
Artan näytti yhä synkän mietteliäältä, mutta päätyi lopulta nyökkäämään. "Meitä etsitään muutenkin. Nuo rakit ovat varmaankin valppaita kaupungista pyrkivien suhteen. Ehkä löydämme niistä tunneleista reitin ulos. Samapa se vilkaista samalla, mitä muuta sieltä saattaisi löytyä", hän tuhahti. Hänen yhdentekevä, synkeä sävynsä hädin tuskin peitti sen tosiseikan, että orjan kertoma oli selvästi tehnyt häneen jonkinlaisen synkän, painavan vaikutuksen. Hän tiesi varmasti enemmän kuin kertoi, ja nyt hänen silmissään kyti määrätietoinen hehku; mikään mahti tuskin olisi enää pidellyt häntä poissa kaupungin syövereistä.
"Ne... ovat vaarallisia paikkoja. Niihin on kadonnut väkeä muutenkin, mutta yleensä heistä ei jää edes ruumista. Niissä vaanii hirvittäviä, unohdettuja kauhuja. Suurin osa reiteistä alas on suljettu tavalla tai toisella, mutta niitä ei juuri vahdita", orja totesi. Hän katsoi synkeästi jalkoihinsa, ennen kuin lisäsi: "Orjat laitetaan joskus tarkistamaan niitä ja tekemään niissä pakollisia töitä, etteivät ne sorru."
Spyrre: Kysymykset herättivät ainakin selvää toivoa orjissa, ja kärsinyt mies vastasikin nopeasti. Cathryn punnitsi kuulemaansa vieläkin kahden vaiheilla, eikä voinut olla irvistämättä aavistuksen ehdotukselle valeasuista. Haahuilu pitkin rähjäistä kaupunkia orjaksi pukeutuneena ei houkutellut, mutta oli kaiketi myönnettävä että tämä saattaisi olla se järkevin ajatus jos aikoi yrittää yhtään mitään. Nainen mutisi itsekseen, katsahtaen sitten jälleen Artaniin. Mies oli ollut pahaenteisen vaitelias, mutta nyökkäsi lopulta... oikeastaan varsin määrätietoisesti. Hän silmäili tätä mietteliäästi, kohauttaen sitten itsekin olkiaan. "No... kaiketi muutaman otuksen tai jonkin sellaisen tappaminen on melkoisesti yksinkertaisempaa kuin koko kaupungin täydeltä sotilaita. Jos siellä sellaisia on. Niin mielelläni kuin ottaisin hengiltä jokaisen näistä kojooteistakin täällä, mutta... se tuskin on tehtävissä lähellekään niin helposti" hän tuhahti, harkiten sitten tovin niskaansa kyhnyttäen. "Kenties se paikka on katsastettava. En pidä siitä miltä tämä kuulostaa, ja sieltä saattaa tosiaan löytyä jotain. Vähintäänkin reitti ulos. Ehkä meidän pitää katsoa jos löydämme reitin sinne. Me olemme ainakin varustautuneempia johonkin tuollaiseen kuin te" lisättiin vielä orjien suuntaan. Heillä kahdella sentään oli aseensa ja kokemuksensa, mutta hän saattoi uskoa miten riskialtista tunneleihin joutuminen orjille varmasti oli.
Sub: Orjien läpi kävi taas kuiske, mutta tällä kertaa se oli huojentuneempaa ja valppaampaa. Soturit olivat luvanneet apunsa, ja olipa se annettu mistä syistä hyvänsä, se oli joka tapauksessa neemmän kuin nämä kurjat olivat uskaltaneet toivoakaan. Heidän edessään seisova mies painui kasaan kuin olisi pidätellyt hengitystään ja puisteli päätään helpottuneesti. "Mitä ikinä voittekaan tehdä, olemme teille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Me autamme teitä kaikin tavoin!" mies huudahti ja kumarsi syvään. Moni muukin mumisi varovaisia kiitoksia tai ylistyksiä.
Artan katsoi tätä kaikkea yhä synkeästi ja tuimasti. Orjan kertoma varjosti hänen kasvojaan, ja tämä näky itsessään tuntui yhtälailla irvokkaalta. Surkeat, kurjat orjat mumisemassa kiitoksiaan siitä hyvästä, että joku auttaisi heitä jatkamaan orjan elämäänsä. Yksikään heistä ei uskaltanut edes uneksia vapaudesta. He tiesivät eittämättä, millaista kärsimystä se oli. He tyytyivät osaansa - kunhan vain saivat jatkaa sitä hengissä. "Turhaan te meitä kiitätte. En kaipaa orjien kiitosta tai ylistystä", soturi murahti tuimasti. Mies hänen edessään hätkähti ja pälyili häntä epävarmasti. "Teemme sen, koska se sopii meille. Ja koska me pystymme siihen", hän jatkoi ja istui alas. Artan näytti olevan jo aikeissa syventyä miekkansa puhdistamiseen, mutta katsahti kuitenkin vielä ylös häkeltyneeseen mieheen. "Onko sinulla edes nimeä? Vai ovatko herrasi ottaneet sinulta jo senkin?" hän melkeinpä tuhahti.
Tummanahkainen mies hätkähti ja näytti suorastaan kutistuvan pistävien sanojen tieltä. Mutta jossakin syvällä hänen sisällään oli vielä uhmakas kipinä. Äkkiä hän kohotti kasvojaan kuin osoittaakseen soturin sanat vääriksi ja katsoi häntä suoraan silmiin. "Minä olen Druce. Meillä ei ole ehkä vapautta, mutta nimet meillä silti yhä on", orja tokaisi. Hän tuijotti hetken vaitonaiseen soturiin, ennen kuin hänen hartiansa lysähtivät. Hän pudisti päätään ja vilkaisi sitten naiseen. "Me tuomme teille ruokaa. Voitte levätä täällä huomiseen ja valmistautua. Tarvitsette voimianne tunneleissa", Druce totesi tasapaksusti.
Spyrre: Myös petomaisen naisen piirteet pysyivät synkkinä kun pelokkaat orjat soivat kiitoksiaan, vaikkakin hän sentään soi tälle pienen vaiteliaan nyökkäyksen toisin kuin Artan. Miehen tyly vastaus saikin pienen vilkaisun jopa hänen suunnaltaan ja nainen puuskahti sanattomasti... mutta ei lopulta puuttunut asiaan. Oli eittämättä vaikea olla pääsemättä yli koko asetelman vastenmielisyydestä... mutta tästä tuskin oli orjia itseään syyttäminen. Hän oli tarkoittanut sanomaansa siitä että ottaisi mielellään hengiltä jokaisen kirotun orjuuttajan koko kurjassa kaupungissa jos tämä olisi ollut tehtävissä... ja jos asiat olisivat olleet näin yksinkertaisia. Cathryn heitti synkän katseen ikkunan reunan yli kadulle kiristäen vaivihkaa leukaansa, havahtuen kuitenkin ajatuksistaan kun Artan kuitenkin äkkiä tivasi orjan nimeä. Nainen heitti itsekin pienen epämääräisen katseen molempiin päätyen kohottamaan aavistuksen kulmiaan kun laiha mies tuntui kokoavan itsensä miten heikossa kunnossaan taisi... ainakin hetkeksi. Hän silmäili tätä hetken, ennen kuin nyökkäsi. "Hyvä. Minä olen Cathryn" nainen totesi vastaan... kukaties synkeästi, mutta vähemmän pisteliäästi. Druce tovereineen oli epäilemättä kokenut kammottavia asioita ja nöyryytystä, mutta ainakin tässä oli vielä uhmaa jäljellä jota oli arvostettava. Hän harkitsi ehdotusta, myötäillen tätä sitten pienellä olkapäiden kohautuksella. Kaiketi tämä kuulosti suunnitelmalta tähän hätään, vaikka orjien loukossa piileskely saikin aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia. Ylpeys oli kuitenkin vain nieltävä tähän hätään paremmankaan ajatuksen puutteessa.
"Hyvä on. Teemme sitten niin. Kunhan saamme tovin aikaa kokoilla itseämme, niin olemme kyllä valmiita lähtemään" Cathryn vastasi, kuitenkin jääden hetkeksi harkitsemaan. "...tosin, luulisin että erottuisimme orjien joukosta melko ikävästi vaikka rääsyt päälläkin. Luuletko että saatte meille tarpeeksi hyvät valeasut jostain?"
Sub: Druce näytti varautuneen mietteliäältä, ennen kuin kuitenkin nyökkäsi. "Ette tarvitse paljoakaan. Teidän on vain päästävä jollekin tunneleiden sisäänkäynnille. Kunhan liikutte nopeasti ettekä kiinnitä huomiota, ei teitä tutkita sen tarkemmin. Kukapa orjista välittäisi", hän vastasi lopulta synkeästi huokaisten. Sanat saivat Artaninkin kohottamaan vielä katsettaan, nyt aavistuksen tarkkaavaisemmin. Hän katsoi orjaa punniten, ennen kuin hymähti yllättävän tyytyväisenä. "Vaikutat varsin varmalta asiasta, mies. Jos en tietäisi paremmin, väittäisin että puhut kokemuksesta. Vai onko joukossanne sittenkin sisua olla tyytymättömiä osaanne?" soturi tokaisi. Aavistus siitä, etteivät nämä orjat tyytyneetkään vain pitelemään päitään matalalla ja paljastamaan selkiään orjuuttajiensa ruoskille tuntui piristävän hänen synkkiä mietteitään.
Druce katsahti lattialla istuvaan soturiin, ennen kuin kallisti päätään kasvot ilmeettöminä ja mitäänsanomattomina, kuten vain orja osasi. "Millainen hyvä herrojensa palvelija tohtisi harkita kataluutta heidän valvovan silmänsä alla? Mitä me kurjat orjat voisimme muutenkaan haluta?" hän totesi mitä nöyrimmin. Artan räpäytti silmiään miekkansa ylitse, ennen kuin päästi selvän hymähdyksen. "Millainen hyvä orja tosiaan!" hän tokaisi ja sylkäisi veren tahrimalle teräkselle.
Druce seisoi hetken paikoillaan, ennen kuin hieraisi käsiään ja huokaisi. "Minä etsin teille jotakin syötävää. Voitte levätä täällä, kunnes aamu koittaa. Silloin teidän on lähdettävä, sillä vartijat tarkastavat paikat karkureiden tai kiellettyjen tavaroiden varalta", hän totesi ja kääntyi kannoillaan. Mies livahti ulos huoneen perällä häämöttävästä ovesta, jättäen soturit ja muut, pälyilevät orjat keskenään. Artan vilkaisi hänen peräänsä, ennen kuin jatkoi miekkansa putsaamista aavistuksen kepeämmin.
Spyrre: Nainen punnitsi kuulemaansa, mutta ainakin Druce tuntui olevan varma sanoistaan. Suunnitelma ei ollut idioottivarma mutta sellaista tuskin saattoi edes odottaa tällaisessa tilanteessa. Temppu olisi luultavasti toteutettavissa, tai ainakin niin Cathryn arveli harkittuaan hetken. Hän nyökkäsi, kohottaen kuitenkin kulmiaan Artanin tokaisulle. Kuulosti tosiaan siltä että orjilla oli keinonsa, ja näillä oli varmasti ollut aikaa hioa näitä. "Nokkelaa" kattikin myhähti esitykselle. Ylivaltaansa tottuneet ylimieliset vartijat saattaisivat hyvinkin olla tajuamatta vaivihkaista oveluutta orjiensa osalta.
Vaikka heillä kahdella olikin viimein tovi aikaa vetää henkeä, oli toimeen silti tartuttava. Drucen puhuessa uudestaan, Cathryn nyökkäsi jälleen. "Pidähän varasi. Olemme kyllä valmiita ajoissa. Parempi että katoamme jo ennen auringon nousua." Petomainen nainen silmäsi jälleen ikkunasta kadulle, asettuen sitten paremmin paikalleen seinän vierelle. Varautuneisuus tulevasta sai adrenaliinin kuohahtelemaan jo etukäteen, mutta groteskikin mysteeri kiehtoi jollakin oudolla tavalla ja teki odottamisesta levotonta. Katti puuskahti uudestaan silmäten ovesta livahtavan Drucen perään, ennen kuin veti esimerkkiä noudattaen itsekin miekkansa esiin. Terä olikin saanut maistaa verta tänään melkoisesti enemmän kuin hän oli odottanut. "...no. Ainakin otimme niitä niljakkeita hengiltä tänään melkoisen monta" hän myhähti, alkaen pyyhkiä tummunutta terää laukustaan vetämällä räsyllä. Kaiketi se oli edes jotain josta kokea jonkinlaista tyytyväisyyttä odottaessaan seuraavaa siirtoa.
Sub: Artan ei kohottanut katsettaan miekastaan, mutta murahti kuitenkin hyväksyvästi Cathrynin sanoille, kun tämä istuutui puhdistamaan omaa miekkaansa. Jokin synkensi hänen piirteitään kuitenkin pian uudelleen, kuten usein tuntui tapahtuvan. "Niin tosiaan otimme. Surmasimme monta kurjaa, jotka tuskin sen parempaa ansaitsivatkaan. Valutimme maailmasta pois hieman pahaa verta. Mutta mitä siitä? Yhtä hyvin voisi vuodattaa koko maailman kuiviin, ja siltikin maata kastelisi lähinnä kurjien ja arvottomien veri. Juuri muuta ei tunnu tänä päivänä edes olevan", hän puuskahti synkeästi. Veri oli pyyhitty miekan terältä helposti, eikä kylmään metalliin jäänyt todisteita kuolemasta, jota se oli kylvänyt - hänen käsissään ja sitä ennen monissa muissa. Hän tuijotti sitä ilottomasti. "Ainoa, mitä tappamisemme sai aikaan, on muutama ruumis lisää. Muutama pisara kärsimystä lisää maailmaan, joka tietää siitä jo liikaa", soturi murahti. Äkkiä hän ärähti ja viskasi miekan maahan kuin ei olisi enää sietänyt katsoa sitä. Barbaarinen, karkea ase, joka palveli tarkoitustaan oikein hyvin hänen käsissään.
"... voin vain toivoa, että hän puhui totta. Anna minulle surkea, rapistunut tunneli täynnä menneen maailman painajaismaisia hirviöitä. Silloin tiedän ainakin upottavani miekkani oikeaan hirviöön, enkä vain samanlaiseen surkeaan ihmiseen kuin me kaikki!" Artan ärähti. Orjat säpsähtelivät ja pälyilivät häntä. Soturi veti henkeä raskaasti. Kurjuus ja rappio kaikkialla hänen ympärillään, kaikki se surkea alennus johon koko tämä kurja maailma oli sortunut, sai hänen mielensä liikkumaan synkästi. "Anna minulle teurastus ja jokin merkki, että on mitään pelastamisen arvoista", hän mutisi ja puristi arpien ja mustelmien kirjomat kouransa voimattomiksi nyrkeiksi.
Spyrre: Cathryn tuskin oli odottanut aivan saamaansa vastausta. Hän vilkaisi teränsä yli synkästi jupisevaan soturiin, päätyen silti itsekin säpsähtämään hieman kun mies äkkiä ärähti ja viskasi aseensa maahan inhon vallassa. Petomainen nainen räpäytti silmiään mittaillen niin Artania kuin asettakin, ennen kuin sihahti ja jatkoi omansa pyyhkimistä. "Kukaties niin. Mutta ei kai se ole mitään uutta. Ainakin saatoimme vaikuttaa siihen että ne ruumiit olivat oikeanlaisia, sen sijaan että ne elukat olisivat lahdanneet lisää viatonta väkeä. Tai raahanneet heidät tänne" hän totesi tovin harkittuaan. Ääni ei ollut erityisen ylpeä, mutta tässä oli silti häivähdys synkkää tyytyväisyyttä. "Ei se maailmaa muuta, mutta muutaman elämän ehkä. Toivottavasti. Kukaties heillä on edes jonkinlainen mahdollisuus nyt muuhun. Tai sitten ei, mutta ainakin yritetty on. Enkä voi väittää laittavani pahakseni karsiessani muutaman tuollaisen selkärangattoman maailmasta aivan vain periaatteenkin vuoksi." Nainen kiillotti sapeliaan hetken vaiti. "...muutama todellinen hirviö eittämättä tekisi asioista melkoisesti yksinkertaisempia. Kuulostaa siltä että saatamme hyvinkin nähdä sellaisia pian. Niiden käsittelyä ei ainakaan tarvitse pohtia sen enempää. Jos loputkin hirvitykset olisivat sellaisia, se tekisi kaikesta niin paljon selvempää."
|
|
|
Post by spyrre on Feb 3, 2019 1:35:28 GMT 3
Sub: Artanin katse ei kirkastunut. Hän tuijotti jonnekin hämärään ja tuhahti, kuin naisen sanoissa olisi ollut jotakin pohjattoman surkeaa. Hänen piirteitään varjostivat synkeä ymmärrys ja ikuisesti, jatkuvasti piinaavat, toistuvat kysymykset. Niihin eivät olleet tarjonneet vastausta niin maailman rapistuvat rauniot kuin hänen oman, synkeän mielensä syöveritkään. "Ruumiit olivat ruumiita. Mitä kukaan meistä on, paitsi surkea syöpäläinen tässä mätänevässä raadossa? Me mielettömät, jotka emme näe emmekä ymmärrä. Me kurjat. Ainoa, mitä miekkamme tuovat, on askel lähemmäs sukupuuttoa", soturi puuskahti.
Artan antoi katseensa kiertää pelokkaissa orjissa, jotka pälyilivät ja liikahtelivat kuin ahdistetut saaliit. Ja jälleen kerran hän sai huomata miettivänsä kysymyksistä synkintä: vaikka hän joskus ymmärtäisikin kaiken tämä surkeuden merkityksen ja tarkoituksen, olisiko siinä enää mitään ymmärtämisen arvoista? "Ehkäpä niissä tunneleissa odottaa vain oma kuolemamme. Kukaties se on ainoa palkkio, joka ketään odottaa", mies mutisi ja naurahti kolkosti.
Hetken Artan näytti hämärässä joltakin raunioiden hirviöltä itsekin, menneiden aikojen kurjalta jäänteeltä. Hänen saastan ja veren tahrima ihonsa peitti hänen piirteensä niin, että vain tuijottavat silmät ja synkeään virnistykseen paljastuneet hampaat näkyivät. Hänessä velloi kurja taistelu, jota surkeat, pälyilevät orjat heidän ympärillään eivät voineet edes ymmärtää. Soturi pyyhkäisi kädellään orjien suuntaan "Ehkäpä siellä odottavat todelliset hirviöt ovat me itse. Katso nyt. Heille me olemme verenhimoisia petoja. Heille me olemme yhtä pahoja kuin heidän orjuuttajansakin. Vain verenvuodattajia muiden joukossa."
Spyrre: Cathryn oli onnistunut vielä löytämään jotain merkitystä kaikesta koetusta verenvuodatuksesta, mutta sama ei koskenut Artania. Kukaties toinen oli nähnyt vielä enemmän, tai sitten hän oli välttänyt ajattelemasta liikaa... mutta oli selvää että sanojen takana oli silti enemmän tunnetta kuin synkältä mieheltä olisi odottanut. Tai ainakaan enemmän kuin petomainen nainen kaiketi oli. Tämä keskeytti jälleen sapelinsa puhdistamisen mittaillakseen toista hämärästä ja kallisti hieman päätään, ennen kuin heitti itsekin hieman hankalan, ylimalkaisen katseen ympärilleen. Nämä lohduttomat ajatukset saivat hänen olonsa epämukavaksi, vaikkei hän halunnutkaan näyttää sitä. Hän oli jo luullut työntäneensä tällaiset... epämääräiset epäröinnit mielestään, mutta jostain jokin silti nosti päätään kun sitä alettiin suorastaan kutsua.
Nainen sihahti itsekseen, sapelin kiillotus pysähtyneenä. Hän laski aseen hetken kuluttua syliinsä, hännänpää oudosti varjoissa nykien. "Mitä muuta syöpäläisillä muka on kuin se raato jossa ne kuhisevat? Meillä ei ole vaihtoehtoja" hän töksäytti lopulta, hilliten äänensä. Kukaties se oli liioitellunkin tasainen, mutta sillä tuskin oli väliä nyt. Väkisinkin jokin herätti kysymyksiä Artanista ja tämän katkeruudesta kaikkea kohtaan... vaikka hän ei rehellisesti voinut sanoa etteikö olisi ymmärtänyt mistä ne tulivat. Kumpikin heistä erottui kyhjöttävien orjien joukosta kuin sudet lammaslaumasta, eikä vertaus välttämättä ollut edes kovin kaukana. Pimeässä kiiluva vihreä katse pyyhkäisi myös huoneen läpi. "...no. Kukaties se on sitten niin. Ehkä se on totta. Sitten me luultavasti kuulumme niihin kirottuihin tunneleihin. Mutta ainakin se on oma valintamme" nainen sihahti. Äänessä saattoi häivähtää aavistus katkeruutta, joka kuitenkin kiskaistiin sivuun. Artanin pohdiskelut toivat esiin synkkiä mietteitä, jotka eivät olleet vieraita. Outoihin, muinaisiin tunneleihin ryntäämisen olisi luultavasti pitänyt huolestuttaa huomattavasti enemmän, mutta.... Hänen koko elämänsä oli lähestulkoon taistelusta toiseen ryntäämistä, tavalla tai toisella. Sitä se oli ollut, ja luultavasti tulisi olemaankin. Muuta suuntaa jollekin hänen kaltaiselleen tuskin edes oli.
Sub: Artan pohti Cathrynin sanoja vaiti. Sitten, yllättäen, hän nyökkäsi niille kuin olisi päätynyt jonkinlaiseen lopputulokseen niiden todenperäisyydestä. "Kirottu olkoon tämä kaikki, se on tosiaan ainoa valinta, jonka voimme tehdä. Se, että tartumme miekkaan ja kaadumme siihen. Ehkä me olemmekin kaikista siunatuimmat. Katso tätäkin väkeä, he pelkäävät kuolemaansa eivätkä koskaan voi tietää, milloin se lopulta saapuu. Mutta me, me tiedämme sen olevan aina aivan lähellä!" hän hohotti ja heitti katseensa oudon kepeästi kohti kattoa.
Artan tuijotti hämärään, kunnes äkkiä ovi aukesi. Sen raosta livahti sisään Druce kantaen mukanaan kangasmyttyä. Orja lähestyi sotureita osoittamatta tovereidensa pelkoa, ja Artan mietti hetken, kertoiko se tämän olevan kaikista sisukkain, vaiko kaikista murtunein. Joka tapauksessa hän katsahti mieheen, kun tämä laski mytyn heidän viereensä. "Tässä. Siinä on ruokaa, vettä ja valeasut, joiden turvin tulette pääsemään tunneleihin", Druce totesi lyhyesti ja kireästi. Hänen äänessään kuulsi jännitys, ja Artan arvasi, ettei ryöstöretki ollut ollut helppo tai vaaraton.
Artan pyyhkäisi mytyn auki kädellään. Hän ei tuhlannut rääsyille montaakaan silmäystä, vaan katsoi kiinnostuneempana ruokaa ja vesiastioita, jotka oli kääritty niiden sisään. Surkeaa, kuivaa leipää ja karkeita, metallisia pulloja. Mutta soturi ei valittanut. Hänen haavansa olivat jo lakanneet vuotamasta, mutta hänen sisuksensa valittivat ja jäytivät itseään nälässä. Artan kahmaisi toisen pulloista ja kohotti sen huulilleen. Hän joi, ja irvisti sitten. "Tässä maistuu saasta. He juottavat teille noiden tehtaiden putkista tulevaa vettä", soturi tuhahti. Siltikin hän joi. Saastan ja kuoleman välillä vastaus oli helppo - vaikka heillä toden totta olikin vapaus valita.
Druce tuijotti synkästi. "Mitä muutakaan orjille annettaisiin? Surkea ruoka ja kehno vesi pitävät meidät heikkoina ja kuuliaisina", hän totesi. Artan tuhahti, mutta söi ja joi siltikin. Hän oli saanut jo paljon maistiaisia tästä orjapiiskureiden kahleissa.
Spyrre: Mustaturkkinen nainen istui hetken vaiti, vilkuillen ikkunan kulman ylitse alas saastaiselle kadulle. Olemus ei ollut niinkään huolestunut vaikkakin sama soturin jännittyneisyys paistoi pintaan, kuin ajatukset olisivat vieneet hänenkin mietteensä muualle kaikesta aiemmasta itsetuhoisuudesta... ja mahdollisesti siitäkin mitä oli vielä edessä. Sapeli oli jäänyt hänen polvilleen ja pitkäkyntinen käsi lepäsi tämän kahvalla. Artanin tokaisu sai hänet kuitenkin kääntämään taas katseensa. Ajatus oli vähintäänkin synkkä, mutta jollain oudolla tavalla toi silti mukanaan häivähdyksen katkeraa uhmaa kaikkea kohtaan, ja Cathryn tuhahti itsekin. "Eikä se tule saamaan meitä ilman vastarintaa. Mikä ikinä meitä odottaakaan, jotuupa ainakin näkemään vaivaa asian eteen" hän puuskahti. Soturin elämä oli veitsenterällä jatkuvasti, mutta se oli kiinni heidän omista päätöksistään ja kyvyistään... monille ei suotu valinnanvaraa edes sen vertaa. Katseen ei tarvinnut edes kääntyä enää pelokkaiden orjien suuntaan tietääkseen kuinka murrettua väkeä huoneen seinustoilla kyhjötti, ja nainen pudisti päätään itsekseen synkäksi. Hän ei syyttänyt kurjia kohtalostaan, mutta näky toi kuitenkin hyvin pahan maun hänen suuhunsa monellakin tapaa. "....mutta jos joku vertaa minua noihin kojootteihin tuolla ulkona, hän saa katua kipeästi" sihahdettiin vielä happamaan sävyyn naisen kohottaessa jälleen veristä riepua miekalleen rivakoin liikkein.
Kun ovi viimein aukesi ja tuttu hahmo luikahti sisään Cathrynkin valpastui nopeasti uudestaan. Drucen kantamukset kertoivat että tämä oli löytänyt mitä oli hakenut, mutta tämän elkeissä oli kireyttä. Nainen suoristautui ja seurasi miehen lähestymistä kun tämä laski mytyn maahan heidän tuntumaansa. Hän nyökkäsi arvioiden itsekin näkyä Artanin vetäessä nyytin auki ja paljastaen tämän vaatimattoman sisällön. "Hmmh. Kaiketi ne ajavat asiansa" hän totesi ennen kuin kurotti itsekin ruoan sekä vesipullon käsiinsä työnnettyään ensin miekkansa sivuun. Hän ei ollut joutunut elämään samanlaisessa nälässä kuin Artan oman matkansa ajan, mutta vatsa -ja ennenkaikkea kuiva kurkku- vaativat kyllä täytettä. Hän silmäili kuivaa leipää haluttomasti mutta upotti silti terävät hampaansa tähän. Se rusahti hänen suussaan ja tuntui kuin hän olisi jäytänyt kuivaa kaarnaa. Artanin reaktiosta päätellen juoma ei ollut yhtään sen parempaa, ja Cathryn murahti vaisusti pureskelunsa lomasta. Surkea ateria nosti jälleen synkkää mielialaa, kuten ennenkaikkea Drucen toteamus. Moinen sai aikaan hiljaisen, vihaisen leimahduksen mielenperällä, eikä vain heidän oman ateriansa vuoksi. Nämä ihmiset joutuivat elämään tällä, samalla kun valtaapitävät epäilemättä mässäilivät näiden kustannuksella. "Miltä siellä ulkona näytti? Vieläkö ne etsivät meitä?" nainen tiedusteli tovin pureskeltuaan ja vilkaisi orjaa. Saattoi olla että heillä tulisi olemaan vielä ongelmia edessään, mutta.... rehellisesti juuri tähän hätään Cathryn lähes toivoi pääsevänsä tirvaisemaan vielä jotain ennen kaupungista livahtamistaan.
Sub: Sotureiden palkkio väsymättömästä tarpomisesta ja useista taisteluista oli surkea ateria, joka tuskin riitti edes hengenpitimiksi, eikä varmasti tyydyttäisi nälkää. Toisaalta se oli silti paljon enemmän, kuin moni vatsa tyhjänä vaeltava saattoi toivoa. Vain yksi todiste lisää kurjan maailman saastaisista puolista. Artan söi vaiti, happamana enemmänkin siitä mitä ateria osoitti, kuin siitä että se olisi todella loukannut hänen makuhermojaan.
"En käynyt pitkällä. Kadut ovat hiljentyneet. Mutta tässä kurjassa paikassa se tarkoittaa vain, että kuolema odottaa salakavalasti", Druce vastasi Cathrynin kysymykseen yhtälailla synkästi. "No, etsikööt meitä kurjista tunneleistaan, jos tohtivat seurata", Artan tuhahti. Kaupungin vartijat olivat hänen murheistaan pienin, eikä mustiin rääsyihin verhoutunut rottalauma ollut enää edes hänen mielessään. "Aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat viedä hengen syystä tai toisesta. Se, että nämä syövät jonkun orjapiiskurin kädestä, ei paljoa muuta", soturi mutisi. Hän työnsi viimeisen surkean leivänpalan suuhunsa ja huuhtoi sen alas happamalla vedellä.
Artan pyöräytti jykeviä hartioitaan ja kieräytti paksua niskaansa. Sitten hän kävi makaamaan kylmälle, kovalle lattialle viitsimättä edes kietaista Drucen tuomaa rääsyä suojakseen. "Keskitytään niihin tunneleihin. Niissä meitä sentään yrittävät tappaa oikeat hirviöt, jos näiden puheisiin on uskomista", mies murahti.
Spyrre: Jos rehellisiä oltiin, Cathryn ei tuntenut oloaan yhtä kovaksi ja uupumattomaksi kuin miltä yritti näyttää, mutta hänkin nieli vastenmielisen ruuan palanpainikkeineen vaisusti, ajattelematta tätä yhtään sen enempää kuin pakko oli. Nainen keskittyi mielummin siihen mitä Drucella oli kerrottavanaan ja kuunteli miestä syödessään. Hän päästi epämääräisen, vaikeasti tulkittavan myhähdyksen ja nyökkäsi hörpättyään likaista vettä. "Noh. Niin se usein tekee. On ylellisyyttä jos vaarat varoittavat hyvissä ajoin itsestään" hän tuhahti, nielaisten oman leipänsä rippeet. "Epäilen vahvasti etteivät ne vartijat uskalla seurata, jos niillä on vähänkään hajua siitä että niissä tunneleissa on jotain. Tai jos uskaltavat, olen yllättynyt. Se on kaiketi sen ajan murhe." Mustaturkkinen nainen laski tyhjentyneen pullon kädestään hieman irvistäen. Hän pyyhkäisi mietteliäästi leukaansa vilkaistessaan ohimennen happamasti kärsinyttä laukkuaan. Täytettä tyhjentyneisiin ruokavaroihin tai vesileiliin oli enää turha toivoa täältä sen enempää kuin he olivat jo saaneet, mutta kaipa sillä oli vain mentävä... niin epämiellyttävää kuin siitä tulisikin. Hän saattoi lopulta vain puuskahtaa asialle uudemman kerran, ja vetää sitten laukun niskansa taakse uudestaan seinään nojaten.
"No, jos ne seuraavat, ne saavat katua. Kuten sekin joka siellä tunnelissa väijyy kun löydämme sen. Saapa nähdä miten se pärjää kun vastassa onkin vähemmän puolustuskyvytöntä väkeä, oli se mikä ikinä onkaan" hän myötäsi. Hän saattoi kuulostaa melkoisesti puolihuolimattomammalta kuin tilanteessa olisi pitänyt, mutta Cathryn ei voinut olla kiinnostumatta siitä mitä näkymättömissä saattaisi odottaa. Olisiko kyseessä tosiaan oikea hirviö? Vaiko vain lisää samanlaisia haaskansyöjiä jollaisia he olivat hakanneet maahan koko matkan? Ensimmäinen ajatus kutkutti mieltä oudolla tavalla, jota hän ei osannut määritellä. "Ehkä jos löydämme reitin niiden käytävien poikki, tekin saatatte pystyä livahtamaan näkymättömissä tiehenne täältä" katti pohti silmäten Drucea, samalla kun asettui itsekin lepäämään. Heillä oli muutama tunti aikaa koota itsensä ennen jatkoa... vaikka adrenaliini ei ollut vielä hiipunut kunnolla. Sekin oli kaiketi jotain, jonka kanssa soturin oli jatkuvasti elettävä.
Sub: Druce nyökytteli. "Vartijat tuskin seuraisivat teitä tunneleihin, vaikka tietäisivät teidän menneen sinne. He varmaankin uskoisivat, että kohtaatte loppunne ilman heidän apuaankin - eivätkä he halua kohdata omaansa. Mutta he ovat tosiaankin pienin murheenne siellä, eikä orjia silpova ole ainoa vaara, olipa mikä olikaan. Kuten sanoin, niissä tunneleissa vaanivat kammottavat pedot ja kirotut hirviöt. Moni sinne mennyt ei koskaan palaa", mies kertoi ilottomasti.
Äkkiä Druce kuitenkin synkkeni silminnähden, kuin Cathrynin ehdotus paosta ei olisikaan ollut mikään lupaus, vaan katkera uhkaus. Hän puisteli päätään ja laski katseensa alistuneesti. "Mitä se auttaisi, vaikka löytäisittekin reitin? Mihin me pakenisimme? Eivät herramme pidä meitä täällä kahleilla tai vahdeilla", orja voihkaisi. Hän kohotti kahleettomia käsiään kuin todisteena sanoistaan. "Ympärillä on vain raunioita ja tuhoa, ja niiden takana erämaa. Te soturit varmasti vain nauratte niille vaaroille, mutta meille kurjille pedot ja paahtava aurinko ovat kuolemantuomio. Olette varmasti nähneet niiden jäänteet, jotka yrittivät"
Artan kohotti synkeänä päätään. Hän muisti pylväisiin naulitut luurangot hyvin. Hetken hän näytti vihaiselta ja turhautuneelta, kuin olisi halunnut ärähtää kohtaloonsa alistuneelle miehelle tai kumota tämän väitteet. Mutta lopulta hän pysyi kuitenkin vaiti. Näin se oli melkein missä tahansa, eivätkä nämä heikot ja lyödyt olleet niitä, joiden täytyi uhmata irvokasta järjestystä. Se lankesi muille... olkoonkin, että kysymys siitä, mihin hänkään todella pystyi, kummitteli aina läsnä...
Spyrre: Cathryn nyökkäsi mietteliäänä nojautuessaan lepäämään epämukavalla paikallaan miten saattoi. Kenelläkään heistä tuskin oli epäilystä siitä että tunneleissa väijyi muinainen vaara vaikkei kukaan tarkalleen tiennytkään mikä se oli, ei edes Druce joka eittämättä oli eniten perillä tästä. Tämän olisi pitänyt saada haluamaan kääntyä nopeasti ympäri ja yrittää onneaan jollakin muulla tavalla, mutta mustaturkkinen nainen pysyi mietteliään vaiteliaana heittäen ohimennen pienen silmäyksen kohti Artania.
Hänen puolittainen ehdotuksensa joka oli tapaillut ainakin jonkinlaista toiveikkuutta ei saanut kuitenkaan aikaan kummoistakaan vastaanottoa. Druce synkkeni entisestään toivottomana, saaden Cathrynin kääntämään myös huomionsa. Nainen rypisti kulmiaan mutta epäröi, kuin kaiketi tajuten itsekin miehen puhuvan totta. Orjilla tuskin oli mitään edellytyksiä selvitä paosta vaikka nämä yrittäisivätkin... ja sen näiden herratkin tiesivät. He olivat kyllä nähneet seuraukset saapuessaan. Katti sihahti, mutta nyökkäsi sitten itsekin turhautuneesti irvistäen. "Kirous ja kuolema niille jokaiselle selkärangattomalle tuolla ulkona" hän jupisi, väkisinkin ärtyneenä omasta neuvottomuudestaan. Hän vihasi tätä tunnetta, joka muistutti katkerasti siitä mitä oli jo luullut jättäneensä taakseen. Hän oli nyt vahvempi ja vanhempi kuin silloin... tai ainakin hänen olisi pitänyt. Nainen kiristi hampaitaan ja pyyhkäisi sitten niskaansa. "...no. Parempi levätä. Pianpa näemme mikä piru siellä alhaalla väijyy" hän vaihtoi aihetta hetken kuluttua, vaikka ei päässytkään kunnolla eroon synkeästä olemuksestaan.
Sub: "Kirous ja kuolema lienee meidän jokaisen yllä", Druce vastasi alistuneesti, mutta nyökkäsi kuitenkin sitten. "Teitä odottaa alhaalla varmasti monikin piru. Levätkää. Herätämme teidät ennen kuin aamu koittaa. Hämärä tarjoaa teille enemmän suojaa vartioiden katseilta, kuin nämä rievut", orja jatkoi. Sitten hän nousi ylös ja meni omiensa joukkoon.
Artan katsoi Drucen perään. Samassa nurkassa oli naisia ja lapsiakin. Hetken hän mietti, olivatko jotkut heistä kukaties hänen vaimonsa ja lapsensa. Kukaties orjat olivat jakautuneet perhekunnittain, tekivät kurjiin nurkkauksiinsa joitakin rajoja sillä vähällä, millä pystyivät. Tai siten ei. Se ei kuulunut heille. "Meidän tehtävämme on vain tappaa ja tuhota. Ymmärrystä ei tarvita", Artan mutisi katkerasti, enemmänkin itselleen kuin toverilleen. Hän kääntyili kylmällä ja kovalla lattialla. Huoneessa haisivat yhteen painautuneiden ruumiiden hiki ja saasta, eikä ympärillä vellova kurjuus jättänyt helpolla rauhaan. Yöstä tulisi pitkä...
Spyrre: Cathryn tuskin edes nyökkäsi synkeälle vastaukselle. Petomainen nainen jäi itsekin turhautuneena liikehtimään sijoilleen kun Druce vetäytyi omalle taholleen. Hän oli erottavinaan orjien joukosta kukaties jotain perheiksi tulkittavaa, mutta katti käänsi katseensa ennen kuin sai liikaa yksityiskohtia. Hänen suussaan oli jo aivan tarpeeksi paha maku, joka ei johtunut edes aiemmasta ateriasta. Hän olisi halunnut sylkäistä, mutta hillitsi itsensä. Mustaturkkinen soturi löysi itsensä toivomasta että edes muutama vartija eksyisi heidän tielleen ennen kuin he livahtaisivat tiehensä, aivan vain että hän voisi upottaa sapelinsa vielä joihinkin tämän ansaitseviin sisuksiin.
Artanin jupina havahdutti hänet kostonhimoisista, katkerista ajatuksista. Nainen käänsi päätään vaikka mies tuskin edes puhui hänelle, ennen kuin myhähti ilottomasti. "En ole varma mitä ymmärrettävää tässä on" hän totesi latteasti, ja veti sitten viittansa liepeet paremmin ympärilleen. Lopulta asetelma taisi olla jokseenkin yksinkertainen hänen mielestään. Maailma oli palasina, ja tämän rippeissä oli selvittävä. Eikä hän rehellisesti ollut varma miten muutenkaan olisi sen tehnyt kuin miekallaan. Se oli hänen ainoa oljenkortensa... halusi hän myöntää jotain sellaista tai ei.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 4, 2019 0:18:40 GMT 3
Sub: Soturit lepäsivät. Heillä oli vain muutama lyhyt tunti aikaa kerätä voimiaan uusia koitoksia varten, ja heitä kumpaakin painoivat jo monet rasitukset. Kumpikin heistä varmasti toivotti tilaisuuden levätä tervetulleeksi kuin vanhan ystävän, mutta siitä huolimatta heidän leponsa ei ollut vaivatonta. He viruivat kylmässä ja kurjassa kärsimysten pesässä, ja yn täyttivät valitus, huudot ja nyyhkytys, jota yhtälailla omia kärsimyksiään hetkeksi uniinsa pakenevat orjat pitivät. Hiljaisuuden rikkoi tuon tuostakin jonkun murretun kurjan hiljainen kärsimys. Orjien salien ulkopuolellakaan kaupunki ei ollut hiljainen tai rauhallinen. Yöstä kuului huutoja ja kerran myös laukaus. Synkeät kadut kätkivät monia kauhuja ja vaaroja, jotka piinasivat nukkujia heidän unissaankin. Mutta he kumpikin olivat tottuneet tähän kaikkeen; missäpä ei joutunut kulkija kestämään kurjuutta ja vaaroja myös silloin, kun etsi hetkellistä levähdystä? Harva saattoi todella väittää unensa todella olevan levollista.
He eivät saaneet levätä pitkään. Hädin tuskin he olivat ehtineet sulkea silmänsä, kun jo kädet ravistelivat heitä - tai niin nukkuja olisi ainakin saattanut luulla. Ruumis ja mieli vaativat enemmän unta. Artan ärähti ja yritti jo tönäistä piinaajansa kauemmas, mutta kädet olivat sinnikkäät. Niin oli myös Drucen katse, kun hän tuijotti ravistelemiaan sotureita. "Herätkää. Teidän on aika nousta. Vartijat tarkastavat pian tämän paikan ja kaduilla alkaa liikkua enemmän väkeä. Herätkää, teidän on mentävä", orja kuiski kaksikon korviin.
Ikkunan ulkopuolella häämötti ahmaiseva pimeys, joka olisi yhtä hyvin voinut olla sama kuin heidän kiivetessään siitä sisään.
Spyrre: Rasitettu mieli ja keho valmistautuivat vajoamaan armolliseen pimeyteen, mutta tämä ei lopulta ollut niin helppoa uupumuksesta huolimatta. Cathryn lepäsi istuallaan ikkunan tuntumassa, varuillaan valmiina havahtumaan kuin soturi eittämättä oli oppinut, ja tämä toikin hänen tarkkoihin aisteihinsa unenkin läpi paljon. Hän säpsähti laukausta ja kovempia ääniä ja oli muutaman kerran vähällä kiskaista refleksinomaisesti aseensa ennen kuin havahtui kunnolla. Hiljainen vaikerruskaan taustalta ei jättänyt rauhaan ja sai mustaturkkisen naisenkin liikehtimään epämukavasti paikallaan. Lepo lohduttomissa olosuhreissa jäi hetkelliseksi ja pinnalliseksi, mutta siltikin muutama armollinen tunti kului nopeasti.
Cathryn tuskin ehti tajuta kunnolla nukahtaneensa, kun heräsi ravisteluun. Hän ähkäisi ja hätkähti terävästi, käsi liikahtaen jälleen kohti miekan kahvaa, mutta nopeasti siristelevä katse tunnisti määrätietoisen hahmon. Huone oli yhtä pimeä kuin heidän saapuessaan ja hän tunnisti Drucen lähes enemmän äänestä kuin kasvoista, mutta tämän sanat muistuttivat pian mistä oli kyse. Keho olisi kaivannut vielä unta mutta se oli eittämättä ylellisyys mihin heillä ei nyt ollut varaa. Petomainen nainen sihahti ja pyyhkäisi kasvojaan irrottaen otteensa vaistomaisesti kurottamastaan aseesta ennen kuin nyökkäsi. Hänen olonsa oli kaikkea muuta kuin hyvä tai levännyt ja vatsa velloi jälleen nälkää jota aiempi surkea ateria ei ollut pidätellyt paljoakaan, mutta... no. Tämä tuskin oli ensimmäinen kerta kuin hän joutui selviämään näinkin... puhumattakaan siitä että orjat ympärillä joutuivat elämään näin. "On vielä pimeää. Hyvä" hän mutisi suoristautuessaan ja venytellessään hieman irvistäen, ja heittäessään siristelevän katseen ulos. Aikaa oli turha hukata. Hän silmäsi ohimennen Artaniin ja poimi sitten rääsyt lattialta, alkaen rivakasti availla likaista myttyä. Hän ei rehellisesti ollut varma kuinka vakuuttunut oli tästä valeasusta vieläkään, mutta parempaakaan ei kaiketi tähän hätään ollut. Vaikka moinen eittämättä söi hänen ylpeyttään melkoisesti.
Sub: Artan ei ollut juuri toveriaan tyytyväisempi, mutta hänkään ei ollut aikeissa tuhlata sen enempää aikaa. Ympärillä orjat nukkuivat vielä, yrittivät parhaansa mukaan levätä niin paljon kuin pystyivät, mutta soturi tyytyi venyttelemään hetken kivistäviä raajojaan ja nousi sitten pystyyn sovittelemaan rääsyjä päälleen. Ne olivat pelkkiä hapertuneita kaapuja, surkeampia kuin edes orjilla oli yllään, ja hän nyrpisti tahtomattakin nenäänsä niille.
"Onni onnettomuudessa, ettei meidän tarvitse pitää näitä yllämme pitkään. Näin kurjat lumputhan hapertuvat päältä", Artan tuhahti kiskoessaan kaapua päänsä yli. Ainoa hyvä puoli surkeassa vaatteessa oli, ettei sitä tosiaan oltu tehty kenenkään tai minkään muotoihin sopivaksi. Se oli tarpeeksi muodoton ja väljä peittääkseen jykevää soturiakin sen verran, ettei hän kaiketi näyttänyt aivan ilmeiseltä.
"Tässä. Kantakaa mukananne säkkejä, niin pystytte piilottamaan aseenne niihin", Druce neuvoi. Hän nakkasi maahan kaksi yhtälailla surkeaa säkintapaista, jotka löyhkäsivät ties miltä saastalta. Artan vilkaisi nyssäköitä ja tuhahti, mutta viskasi kuitenkin miekkansa toisen päälle. Mikään mahti maailmassa ei kuitenkaan olisi voinut estää häntä piilottamasta tikaria vaatteisiinsa. "Laskemme teille köyden ja pudotamme sen jälkeenne. Tunneleissa on joskus odottamattomia kuiluja tai pudotuksia. Saatatte tarvita sitä", Druce jatkoi odottaessaan, että soturit olisivat valmiita.
Spyrre: Cathryn joutui itsekin hillitsemään irvistystä vetäessään rääsyistä vale-asua ylleen, murahtaen kannattavasti Artanin jupinalle. Vaate löyhkäsi, kuten toisaalta kaikki täällä... ja niin epämiellyttäväksi kuin se tämän tekikin, taisi se toisaalta myös nostaa hiukan uskottavuutta heidän yritykselleen. Löysä ja saastainen kangas piilotti onneksi hyvin suuren osan heistä vaikka petomainen nainen varmistikin useamman kerran epäluuloisella vilkaisulla että hänen heilahteleva musta häntänsä ei vilahtelisi liikaa liepeen alta. "....noh. Ajaa asiansa sen verran kuin tarvitseekin, toivottavasti" hän mutisi, osaksi itselleen harhauttaakseen itseään hajusta, kunnes huokasi ja kääntyi poimimaan Drucen tarjoaman säkin. Nainen nyökkäsi ja päätyi ahtamaan niin oman viittansa, laukkunsa ja aseensa tämän sisälle, mutta seurasi itsekin Artanin esimerkkiä ja piti tikarinsa yllään. Hänkään ei ollut sen halukkaampi ryntäämään ties mihin tyhjin käsin.
"Mhh. Selvä. Kuka näyttää meille tien? Minulla ei ainakaan ole aavistustakaan missä se tunnelinne on" hän tiedusteli vetäessään likaista huppua mustien kasvojensa peitoksi. Adrenaliini oli jälleen nopeasti nousemassa kun toiminnanhetki lähestyi, ja Cathryn löysi itsensä pälyilemästä taas epäluuloisesti ikkunasta aistejaan terästäen kuin odottaen vartijoiden jo marssivan esille jostakin. Odottaminen oli lähes hermoja kiristävämpää kuin toiminta itsessään....
Sub: Druce pudisti päätään. "Ei, ystävät. Kukaan meistä ei ikävä kyllä voi näyttää teille tietä. Vartijat huomaisivat, jos joku meistä puuttuisi. He ovat liian julmia ja valppaita. Teidän on löydettävä tienne itse. Seuratkaa katua pohjoiseen. Kolmen korttelin jälkeen löydätte maan alle vievän reitin. Siellä ei pitäisi olla vartijoita", hän totesi ja levitti käsiään valitellen. "Mutta muistakaa: kun palaatte, tehkää se vasta yöllä. Voimme tarjota teille suojaa pimeän tultua, mutta päivällä teitä odottaa täällä vain kuolema", mies julisti vielä.
Artan kyräili orjaa ja koko huonetta haisevan, saastaisen huppunsa suojista. Hän olisi halunnut vain raastaa surkean vaatteen yltään, mutta juuri nyt hänen oli nieltävä turhautumisensa. "Hiivimme kuin varkaat pimeässä jotta voisimme vaarantaa henkemme pelkästä auliista jaloudesta. Olisitte voineet yrittää edes vähän enemmän tämän apunne kanssa", soturi murahti. Kehnot valeasut ja summittaiset ohjeet eivät olleet varsinaisesti hänen mieleensä.
Druce vilkaisi soturiin, kallisti päätään ja levitti käsiään voimattomasti. "Meille ei ole annettu voimia auttaa edes itseämme, saati sitten muita. Olemme kiitollisia kaikesta mitä voitte tehdä, mutta juuri muuta emme voi tarjota", hän vastasi alistuneesti.
Artan kyräili miestä, mutta tuhahti sitten. Miehen surkeudelle oli vaikea väittää vastaan. Paremman puutteessa hän sieppasi maasta säkkinsä ja köysikiepin ja harppoi ikkunaan. "Paras sitten, että heitän itse tämänkin alas. Tiedänpähän ainakin, että minulle on annettu tarpeeksi voimaa sitoa se kunnolla kiinni", mies mutisi. Hän tosiaankin kaipasi jo ulkoilmaa, vaikka sitten tunkkaista ja saastaista kuten se tässä kolisevien tehtaiden loukossa oli...
Spyrre: Cathrynkin mutristi hieman suutaan epämääräisille ohjeille. He olivat ilmeisesti omillaan määränpään löytämisenkin suhteen sokkeloisilla kaduilla, mutta hän ei voinut väittää olevansa yllättynyt. Artan ilmaisi tyytymättömyytensä jokseenkin suorasanaisesti, mutta nainen tyytyi lähinnä silmäämään huonetta reunustavaa surkeaa väkeä ja nyökäyttämään sitten synkästi päätään. Toinen soturi ei selvästikään pitänyt tästä, mutta oli ilmeistä että orjat joilla ei ollut mitään elämässään vaaransivat itsensä ja toisensa jo tehdessään tämänkin verran heidän eteensä. Heillä kahdella oli jo hyvin huono maine tässä kaupungissa, vaikka he olivat olleet täällä vain muutamia tunteja. "Noh. Olisimme varmaan päätyneet tekemään niin joka tapauksessa. Nyt tiedämme ainakin minne luikimme. Emmeköhän me selviä" katti totesi ilottomasti, heittäen puolittaisen vilkaisun Artaniin kun mies harppoi kyräillen ikkunalle. "Ainakaan meidän ei tarvitse taistella tietämme aivan jokaisen vartijan lävitse täällä." Lopulta heidän kai ei ollut syyttäminen kuin itseään siitä että he olivat täällä sisällä...
Cathryn poimi säkkinsä ja jäi odottelemaan kun Artan kiinnitti köyden paikoilleen. Hän piti silmällä katua heidän allaan pälyillen tuon tuosta varautuneena ovellekin siltä varalta että vartijat osaisivat ilmaantua juuri huonoimmalla hetkellä. Heidän olisi oltava jo aivan orjienkin takia aivan muualla kun julmat orjuuttajat saapuisivat tarkistamaan tilanteen.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 9, 2019 1:28:55 GMT 3
Sub: Artan heitti alas nopean, tarkan katseen. Ulkona oli yhä pimeää, ja jos jossakin olikin nousemassa uuden aamun armottomasti paahtava aurinko, korkeat, rapistuneet rakennusten ruhot peittivät sen ja jättivät alla häämöttävän kujan varjoihin. Hän ei kuitenkaan nähnyt tai kuullut mitään. Kaupungin vartijat tuskin olisivat ainakaan vaanineet pimeässä kuin pahaiset rosvot, eivätkä todelliset rosvot huolettaneet soturia. Hän heitti Cathrynille nopean nyökkäyksen, ennen kuin viskasi köyden ulos ikkunasta. Mikään ei reagoinut, kun se kiertyi auki seinää myöten.
"Tule perässä ja kiskaise se irti. Sinulla tuntuu riittävän ketteryyttä kiivetä alas ilmankin", Artan tokaisi lyhyesti, ennen kuin katosi ulos ikkunasta. Sanoistaan huolimatta soturikin liikkui kiivetessään ketteryydellä, joka tuntui sotivan hänen jykevän ruumiinsa kanssa. Vaikka hän roikotti säkkiään toisessa kädessään, köysi pysyi hänen otteessaan vaivattoman oloisesti. Hän oli alhaalla hetkessä, ja kyyristyi köyden alapäähän odottamaan toveriaan, kaikesta huolimatta valppaana mahdollisten uhkien vuoksi. Vaara saattoi vaania koska tahansa ja missä tahansa, silloinkin kun kaikki oli näennäisen rauhallista.
Spyrre: Ulkona odottava hiljainen, vaikkakin outojen koneiden äänien sävyttämä pimeys ei ainakaan vielä kielinyt heidän paljastumisestaan vaikka kumpikin soturi käytti epäluuloisen hetken silmäilläkseen ikkunasta kadulle. Cathryn terästi aistejaan kun köysi pudotettiin, tarkkaillen vähäistäkin mahdollista liikettä varjoissa, kunnes nyökkäsi puolittaisesti Artanille kun mies alkoi kavuta ikkunasta. Matka alas ilman köyden turvaa ei huolettanut häntä, tässä vaiheessa mieltä vaivasivat aivan muut asiat vaikkakin nainen teki parhaansa näyttääkseen yhtä tasaiselta kuin aikaisemminkin. "Pitäkäähän varanne. Teemme mitä voimme" hän totesi vielä hiljaa katsomatta taakseen saastaiseen huoneeseen, ja tarrasi sitten köyteen Artanin laskeutuessa kadulle. Katti kiskoi köyden ylös solmiakseen säkkinsä pikaisesti kiinni ja laski tämän alas ennen kuin irrotti solmun kun tämä tömähti vaimeasti kadulle. Hän pudotti köyden kiiveten lopulta itsekin ikkunalaudan ylitse, jälleen vain sormiaan ja epätasaista seinää hyödyntäen.
Cathryn laskeutui rivakasti, kukaties hieman liiankin, pudottautuen pian kadulle Artanin tuntumaan. Hän heitti kiiluvan katseen ympärilleen saastaisten rääsyjensä alta, ja kaapaisi sitten säkkinsä sekä köyden maasta. "No niin. Mennään" hän sihahti. Vilkaistuaan vielä varautuneesti likaisia katuja heidän ympärillään nainen luikahti liikkeelle suuntaan jonne oli neuvottu, aistit valppaina ja seinustan varjoja myötäillen. Matkaa oli jonkin verran jos he löytäisivät perille nopeasti, mutta tämä olisi luultavasti tehtävissä, tai niin katti arvioi. Niin kauan kuin heillä olisi pimeyden suoja yllään, ainakin....
Sub: Artan otti pudotetun köyden vastaan ja sulloi sen säkkiinsä. Sitten hän nyökkäsi naiselle, joka oli jo ehtinyt hänen vierelleen. Sanoja ei tarvinnut vaihtaa, toisen nopea tokaisukin oli pelkkä muodollisuus. Soturit livahtivat nopeasti kujien ja katujen pimeyteen. Viime yönä kadut olivat olleet kurja, sokkeloinen loukku. Nyt he olivat valmistautuneet, ja se oli muuttunut metsästysmaaksi.
He etenivät nopeasti Drucen summittaisten ohjeiden mukaan. Pohjoiseen, rakennusten varjossa ja kujien hämyssä. Kadut olivat vielä pimeitä, ja sieltä täältä kajastavat, karkeat keinotekoiset valot loivat vain pidempiä varjoja, joiden turvin edetä. Juuri kukaan ei liikkunut missään. Tehtaiden jyly oli ainaista, kaukaista demonien murinaa, yhtä aikaa uhkaavaa ja kätkevää. Siellä täällä liikkuvat vartijat nuokkuivat laiskasti ja tylsistyneesti. Kiväärit ja miekat roikkuivat velttoina sivulla. Eilinen välikohtaus oli unohdettu, ja sen aiheuttajat hiipivät kaikessa hiljaisuudessa heidän ohitseen.
Lopulta Drucen sanomat kolme korttelia oli kuljettu, ja soturit valpastuivat varjoissa. Hämyiset kujat eivät näyttäneet millään tavalla sen kummoisemmilta, ja ympärillä häämötti vain lisää korkeita, rapistuneita rakennuksia. Mutta täällä heidän etsimänsä oli sanottu olevan. Lopulta toinen heistä äkkäsi heidän määränpäänsä. Rakennusten hämyssä häämötti notkelma, joka vietti alas pimeyteen. Ainoa paikka, jossa heidän etsimänsä reitti alisiin tunneleihin saattoi olla.
Artan tähysi hämärään. Hän ei nähnyt vartijoita, mutta kujalta oli mahdotonta tähystää notkelman pohjalle asti. Siellä heitä saattaisi odottaa mikä tahansa. Hän heitti toveriinsa vilkaisun - ei päättämättömyyttään, vaan varmistaakseen, että tämä oli valmiina jos jotain tapahtuisi.
Spyrre: Nyt kun heidän kantapäillään ei juossut laumaa takaa-ajajia kujilla joita he eivät tunteneet, eteneminen sujui aivan eri tavalla. Cathryn liikkui ketterästi varjosta toiseen kiertäen särisevät valot tai luikahtaen äänettömästi näiden poikki, tarkkaillen samalla siellä täällä erottuvia vartijoita. Nämä eivät huomanneet heitä, eivätkä enää näyttäneet olettavan kahden ongelmallisen muukalaisen olevan enää mailla halmeillakaan. Nainen mittaili vaivihkaa näitä ohi mennessään, mutta ei tuonut mietteitään ilmi tai lopulta tehnyt mitään. Mitä luultavammin ajatukset tuskin olivat kuitenkaan lämpimiä, päätellen petomaisen laskelmoivista elkeistä, kuin hän olisi toivonut voivansa iskeä teränsä mustapukuisiin vartijoihin. Tämä tuskin olisi nyt kuitenkaan vaivan arvoista, ja katti jättikin asian sikseen vaikkakin pitkin hampain. Heillä olisi nyt muuta tekemistä, eikä uudesta riehumisesta olisi mitään hyötyä...
He etenivät valppaasti ja hiljaa, Cathryninkin keskittäessä huomionsa enemmänkin ympäristöön kuin kyräilyynsä. Ohjeet olivat summittaiset mutta jokseenkin suoraviivaiset, ja lopulta edessä häämöttikin pahaenteinen musta varjo, joka vastasi sitä mitä he luultavasti etsivät. Tunnelin ammottava suu erottui jopa ympäröivästä pimeydestä jota rapistuneiden rakennusten seinät reunustivat. Katti hidasti siristäen tämän suuntaan, ja viittasi sitten äänettömästi eteenpäin ennen kuin luikahti lähemmäs. Hän vastasi Artanin vilkaisuun vetämällä sapelinsa hiljaa säkistään käteensä, irrottamatta huomiotaan kujan päässä alas johtavasta pimeydestä. "Minulla on lamppu, kunhan pääsemme kadulta" hän sihahti astuessaan eteenpäin, lähestyäkseen varautunein askelin tunnelin suuta. Täällä saattaisi hyvinkin odottaa ikävyyksiä, mutta hän ei silti halunnut vetää samantien myös vartijoiden huomiota heihin sytyttelemällä valoja liian aikaisin.
Sub: Artan katsahti toiseen, ja pudisti sitten äkisti päätään. "Laita aseesi pois. Valepuvuistamme ei ole mitään hyötyä, jos vartijat näkevät orjia heiluttamassa miekkoja", hän sihahti. Niin käsky kuin ajatus itsessäänkin ottivat luonnon päälle, mutta hän ei ollut vetänyt turhanpäiten haisevaa, saastaista riepua ylleen. Hän olisi itsekin kohdannut vaarat mieluummin teräksellä ja voimalla, mutta henkensä uhalla taisteleminen pelkästään siitä ilosta, että he pääsisivät vaarantamaan henkeään johonkin haiseviin tunneleihin, ei miellyttänyt.
Artan odotti hetken, tarpeeksi että heillä oli aikaa valmistautua, ennen kuin suoristautui ja lähti harppomaan kujalta kadun ylitse, kohti alas vievää ramppia. Hänen piti muistuttaa itseään pakottamaan hartiansa vastentahtoisesti lysyyn. Murretut orjat eivät kulkeneet ylpeinä tai uhmakkaina. Ja nyt heidän oli teeskenneltävä sellaisia, niin iljettävää kuin se olikin. Lopulta soturi seisahtui rampin yläpäähän. Hän tähysi alas, mutta vartijoita ei näkynyt - ainoastaan alhaalla häämöttävät kalterit, joiden takana odotti luotaantyöntävä pimeys. Hänen silmänsä erottivat tosin jotakin muutakin, ja hän kirosi. "Se on lukittu", Artan sihahti toiselle, ennen kuin kiiruhti ramppia alas.
Reitti tunneleihin oli pelkkä kaaritunneli, jonka eteen oli valettu vanhat, ruosteiset kalterit. Reunassa oli luukku, mutta sen ylitse kulki ketju, josta roikkui vanha, rujo lukko. Artan nyki sitä hetken turhaan, ennen kuin ärähti turhautuneesti. Hän heitti nopean, arvioivan katseen vanhaan, kärsineeseen rautaan, ennen kuin katsahti naiseen. "Nämä ovat rapistuneet siinä missä kaikki muukin tässä surkeassa paikassa. Pidä vahtia. Nämä eivät minua pitele, mutta siitä tulee melua", hän murahti.
Spyrre: Terävä katse jonka mies sai kehotuksestaan ei ollut alkuunkaan ilahtunut, mutta vaikka epäröikin hetken oli Cathrynin lopulta myönnettävä että tämä taisi olla oikeassa. Hän sihahti vaisusti mutta työnsi vastentahtoisesti aseensa takaisin piiloon hampaitaan kiristäen. Tämä teatteri, vaikka lyhytaikainenkin, otti eittämättä hänenkin luonnolleen, mutta kaipa ylpeys oli nieltävä tähän hätään. Petomainen nainen kyräili vielä ympäröiviä katuja ennen kuin veti säkin olalleen ja nilkutti liioitellusti Artanin perään kujalle. Todellisuudessa hän piti edelleen ympäristöään silmällä tarkkaan riepujensa alta näennäisestä surkeudestaan huolimatta, mutta ainakaan mitään ei vielä näkynyt. Tunnelin suu lähestyi, ja hetken aikaa tie näytti selvältä kun he saavuttivat alas johtavan rampin. Vartijoita ei ollut... mutta nopeasti selvisikin syy siihen.
Cathrynista irtosi vaisu sihahdus kun hänkin äkkäsi kalterit sekä lukon. Oli kaiketi ymmärrettävää ettei sisään voinut vain kävellä, mutta moinen este viimemetreillä oli silti turhauttava käänne. "Niin tietysti" nainen jupisi kun Artan harppoi tarkistamaan portin, ja puuskahti raskaasti huppunsa alta. "Täytyy keksiä jotain nopeasti. Aurinko nousee pian" hän totesi miehen nykiessä ovea turhaan, ja astui itsekin arvioivasti lähemmäs. Vanha lukko ei pidättelisi loputtomiin jos tiesi mitä teki, mutta se vaati ylimääräistä aikaa ja vaivaa, jota heillä ei välttämättä olisi ollut. Tosin vaihtoehtoja ei tainnut löytyä. Artanin puhuessa petomainen nainen silmäsi tätä sekä lukkoa hieman varautuneesti, mutta irvisti lopulta ja nyökkäsi. "Pidä sitten kiirettä" hän töksäytti, ja hivuttautui sitten varjoihin lähemmäs kujan päätä josta näki paremmin ympärilleen. Tämä ei ollut ihanteellinen ratkaisu, mutta kunhan ajaisi asiansa....
Sub: Artan ei tosiaan jäänyt tuhlaamaan aikaa, kun nainen kiiruhti vahtiin. Hän viskasi säkkinsä sivuun ja kääntyi kohtaamaan ruosteisen portin. Hän pyöräytti hartioitaan ja niskojaan, ennen kuin astui lukitun luukun eteen. Rauta oli vanhaa ja ruostunutta, ja kehnon ketjun lenkit olivat ajan kanssa vääntyilleet. Kuka tahansa olisi murtautunut sen lävitse sorkkaraudan tai vasaran kanssa - mutta hänellä ei ollut sellaisia. Tavallinen kulkija ei varmasti olisi rikkonut ketjua tai lukkoa paljain käsin. Mutta Artan ei ollut tavallinen kulkija, ja hänen jänteissään ja lihaksissaan piili hirmuisa, erämaan karaisema voima.
Artan seisoi hievahtamatta paikallaan, kunnes äkkiä rävähti toimintaan yhdessä silmänräpäyksessä. Hän kahmaisi otteen luukun kaltereista ja väänsi sitä kummallakin kourallaan samalla, kun iski sen pieleen kaltereihin hirmuisan potkun. Rapistunut rauta soi kuin vasaran iskemänä. Hän ei antanut sille aikaa levätä, vaan jatkoi sen potkimista ja vääntämistä herkeämättä. Ruosteiset kalterit hiersivät hänen teräksistä otettaan ja hänen lihaksensa kouristivat, mutta hän ei välittänyt ruumiinsa valituksesta ajaessaan sitä paljastamaan kaikki voimansa.
Rampin alapäästä kajahteli raskaita kalahduksia, jotka alkoivat hitaasti syventyä ja pidentyä, kun ketju alkoi antaa myöten. Artan lopetti yhdeksi ainoaksi hetkeksi ja näki, että yksi ketjun lenkeistä irvisti jo. Hän ei vetänyt edes henkeä, ennen kuin jatkoi. Mutta samaan aikaan, soturin keskittyessä ketjun katkomiseen, näkyi ylempänä kadulla äkkiä liikettä. Esiin ilmaantui kaksi vartijaa, jotka kiersivät kulman ympäri laiskasti ja välinpitämättömästi. Äkkiä he kuitenkin valpastuivat ja seisahtuivat, kun kuuluvat kolahdukset kantautuivat heidän korviinsa. Seuraavassa hetkessä he lähtivät marssimaan kohti ramppia epäluuloisen valppaina. Kumpikin hapuili jo miekkaa käteensä. Kukaties he eivät edes niinkään odottaneet löytävänsä ketään murtautumasta sisään tunneleihin; olihan Druce jo varoittanut sotureita siitä, miten niissä vaani kaikenlaista.
Spyrre: Cathryn ei jäänyt miettimään liikaa millä kikalla Artan aikoi venkoilla portin auki asettuessaan vahtiin, mutta kun takaa alkoi kantautua kammottavaa pauketta, oli naisenkin vilkaistava jokseenkin yllättyneenä taakseen. Kuten sanottua, harva mursi ketjuja paljain käsin saati edes yritti, mutta soturi oli selvästi aikomassa läpi... ja vielä hämmentävämpää, tällä tuntui olevan jopa vaikutusta. Petomainen nainen harhautui väkisinkin hetkeksi, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä tuijottamaan. Hän havahtui pian hämmingistään, pudisti päätään räminälle ja kiskaisi sitten huomionsa tästä kaduille. Olisi pieni ihme jos tällainen meteli ei herättäisi huomiota jos näillä alueilla sattuisi liikkumaan joku... Hänen olisi vain toivottava että Artan todella saisi aikaan muutakin kuin korvia huumaavan räminän.
Kun viimein hämärien katujen kulman ympäri astui kaksi hahmoa, hän ei yllättynyt. Elkeistä oli helppo nähdä kauempaakin että kyseessä ei ollut onnettomia orjia, ja naisen olemus kiristyi nopeasti. Vartijatkin valpastuivat saadessaan metakan korviinsa ja alkoivat lähestyä varuillaan rivakkaa vauhtia. Cathryn manasi mielessään, ja heitti pikaisen sihahduksen olkansa ylitse toivoen että porttia retuuttava mies kuulisi tämän toimiensa seasta. Nainen ei jäänyt epäröimään liikoja. Hän livahti sivumpaan varjoihin ja kyyristyi pois näkyvistä, yrittäen välttää metakasta kiinnostuneiden vartijoiden huomiota. Samaan aikaan hän kuitenkin antoi valppaan katseen pyyhkiä ympärille nähdäkseen olivatko kaksi miestä tosiaan keskenään, ja työnsi kätensä jälleen säkkiin. Sormet kiertyivät hiljaa sapelin ympärille, ja peto jännittyi vaanimaan. Cathrynilla oli kaiketi mielestään varsin suoraviivainen ratkaisu siihen jos orjuuttajat uskaltautuisivat harhailla liian lähelle heitä, eikä nähnyt syytä jäädä märehtimään sitä sen enempää jos pääsisi teränmitan päähän.
Sub: Vartijat olivat epäluuloisia ja valppaita, mutta heidän huomionsa oli iskostunut täysin rampin alapäästä kuuluvaan mekkalaan. Hahmo varjoissa oli heille pelkkä varjo itsessäänkin, kun he harppoivat miekat kourassa näkyville ja heittivät nopeita, varautuneita katseita alas. Kumpikaan ei rentoutunut nähdessään alhaalla jonkin ylös yrittävän pedon tai ties minkä nimettömän kauhun sijaan yhden ainoan miehen, mutta heidän asenteistaan näki heti, että he eivät uskoneet tämän olevan vaarallinen.
"Hei! Mitä oikein teet!? Kenen luvilla olet siellä ja mitä paukutat!" toinen mies kähisi tehtaiden saastan pilaamalla kurkullaan. He tähysivät alas Artaniin, joka oli sihahduksen kuullessaan jättänyt portin riuhtomisen sikseen ja käännähtänyt kohtaamaan tulokkaat säkki kourassaan. Hän näytti rääsyjensä allakin aivan liian suurelta ja jykevältä miksikään orjaksi. "... lähetettiin korjaamaan portti. Se roikkuu", soturi murahti mahdollisimman alentuvasti ja osoitti luukkua, joka toden totta roikkui enää hädin tuskin lukossa ja pahasti kärsineenä.
Miehet tuijottivat näkyä epäluuloisesti, ennen kuin toinen sihahti toiselle jotakin, ja he lähtivät astelemaan alas. "Ei ole kuulunut mitään sellaista. Eikä nyt ole minkään korjaustöiden aika, saasta!" heistä toinen sylkäisi suustaan. Artan puristi säkkiään ja laski kasvojaan - joskaan ei alistumisen merkiksi, vaan peittääkseen tuiman tuijotuksensa. "Totta se on, herrat. Minä näytän teille. Minulla on täällä säkissä määräys..." hän sihahti ja alkoi jo aukoa kantamuksiaan. Hänen äänessään oli nälkäisen pedon terää ja korviariipivän vähän alistuvaa nöyristelyä...
Spyrre: Vartijat suuntasivat rivakasti kulkunsa kujan suulle ja rampille, äkäten nopeasti yksittäisen rääsyisen hahmon portin tuntumassa. Epäröimättä miehet harppoivat ärhäkästi kohti... mutta tietämättään astuen suoraan ansaan. Nämä olivat eittämättä olleet liian valppaita omaksi hyväkseen osuakseen paikalle juuri ajoissa tutkimaan outoa paukutusta, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi tajutakseen ettei kujalla avoimesti seisova mies ollut ainoa. Petomainen nainen odotti äänettä kun kaksikko tömisteli kysymyksiä tivaten ohitse kovistelemaan Artania, jolla oli kuitenkin jo selitys valmiina. Vartijoiden vastaus oli eittämättä jotain mitä näiltä olisi odottanutkin näiden asioidessa orjiensa kanssa vaikka nämä kuulostivatkin epäileviltä. Sävy sai Cathryninkin kiristämään hampaitaan, joka tosin muuttui nopeasti pahaenteiseksi virneeksi kun hän kuuli sananvaihdon. Tämän enempää hänen tuskin tarvitsikaan kuulla.
Miesten huomio oli kiinnittynyt luimistelevaa teeskentelevään soturiin edessään, ja samaan aikaan varjot näiden takana liikahtivat. Solakampi hahmo kohottautui, syöksähtäen sitten lähes äänettömästi eteenpäin. Cathryn ei jäänyt odottamaan sen enempää, vaan nähdessään tilaisuutensa hän taittoi etäisyyden epäröimättä. Teräs välähti varjoista ja upposi armotta syvälle toisen vartijan kaulaan. Nöyristely ja salamyhkäily sai riittää tähän hätään... tai ainakaan kiiluvasilmäisellä varjolla ei ollut aikomustakaan tuhlata aikaansa sellaiseen.
Sub: Vartijat astuivat Artania kohti, ja yllättäen riepujen peittämä mies astui vastaan. Hän näytti kasvavan kokoa liikkuessaan, ja hänen huppunsa alta poltti tuima, kuolemaa lupaava katse. Kukaties hän oli nähnyt toverinsa liikahtavan varjoissa, tai kukaties nöyristely riitti hänelle jo. Joka tapauksessa kumpikin mies jäykistyi ja kavahti taaksepäin miekkaansa kohottaen. Kuin shakaalit, he aavistivat ettei kyseessä ollutkaan helppo saalis, vaan vaarallinen vastus - ja kumpikin kavahti todellisen vastarinnan edessä.
Toinen miehistä avasi suunsa huutaakseen, mutta hänen huuliltaan purkautui vain korinaa ja verta, kun välähtelevä sapeli lävisti hänen niskansa. Toinen mies horjahti, mutta ärähti kuitenkin uhmakkaasti ja kohotti miekkaansa. Samassa hetkessä Artan harppasi häntä kohti nopealla, eläimellisen jäntevällä loikalla. Hän huitaisi säkillään miestä kohti, ja tämä painui sen ympärille kaksin kerroin. Äkkiä miehen selästä törrötti miekanterä. Artan tuijotti hetken vartijan silmiin, ennen kuin tuhahti ja työnsi henkeään haukkovan miehen sivuun ja päästi tämän putoamaan toverinsa viereen. Hänen kätensä oli yhä säkissä, jonka läpi törrötti miekanterä, jota hän ei ollut missään kohtaa käärinyt suojaan. Säkki ja köysi olivat tuskin edes hidastaneet survaisua.
Artan silmäili kuolevaa miestä ja tämän kuollutta toveria vaiti, ennen kuin tuhahti uudelleen. "Parempi pitää kiirettä. Sama tuskin toimii toista kertaa ruumiit jaloissamme - enkä aio leikitellä tällä tavalla uudestaan enää muutenkaan", hän murahti. Soturinyökkäsi Cathrynille ja noukki maasta toisen vartijoiden pudottamista miekoista. Muitta mutkitta hän harppoi portille ja survaisi terän runnomaansa ketjuun. Hän väänsi voimiensa takaa, kunnes miekanterä antoi myöten ja katkesi kalahtaen. Sitten hän kumartui tarkastelemaan työnsä jälkeä, päästi tyytyväisen äänen ja kiskaisi auki vääntyneen lenkin irti. Riippulukko putosi kalahtaen maahan ja kärsinyt luukku rojahti valittaen auki.
"Raahataan nuo pois näkyvistä sisään ja häivytään, ennen kuin tänne ilmestyy muita uteliaita", Artan tuhahti. Hän heitti miekankahvan odottavaan pimeyteen ja potkaisi katkenneen terän sen perään, ennen kuin kääntyi hakemaan ruumiita.
Spyrre: Välikohtausta ei saattanut sanoa edes taisteluksi kun kaksi soturia iski väliinsä harhautuneiden vartijoiden kimppuun. Nämä ehtivät vain hädintuskin tajuta olevansa oikeassa vaarassa, ja sitten teräs sekä veriryöppy jo katkaisi aiotut huudot. Cathryn rusautti terää vielä haavassa vaikka kurluttava mies oli epäilemättä jo mennyttä, ennen kuin kiskaisi aseen irti ja potkaisi ruhon kumoon saastaiselle kujalle. Artan oli ollut yhtälailla valmiina toimimaan ja toinenkin vartija kaatui silmänräpäyksessä. Nainen sihahti ja sylkäisi ruumiin päälle, vilkaisten sitten toisen aikaansaannosta. "Hmh. Tuskin toimii, elleivät ne ole vielä typerämpiä kuin luulin" katti tokaisi pyyhkäistessään asettaan vartijan ruumiiseen ennen kuin työnsi tämän takaisin pois näkyvistä ja antoi katseensa pyyhkiä uudestaan varautuneesti näkymän yli. Tilanne oli hoidettu nopeasti, mutta siltikään ei voinut olla liian varma siitä ettei joku olisi kuullut.
Artankaan ei tuhlannut aikaa. Ketju valitti vielä viimeisen kerran kun mies runnoi vastustavan lenkin miekanterällä, ja tätä seurasi kalahdus. Terä oli murtunut... mutta niin oli ketjukin. Cathryn ei voinut olla kohottamatta tälle hieman kulmiaan tilanteesta huolimatta. "Vaikuttavaa" hän totesi, kurottaen sitten tarraamaan toista sotilasta niskasta Artanin harppoessa lähemmäs. "Tuo käytävä on kaiketi ihan yhtä hyvä paikka kuin mikä hyvänsä muukin. Kaikesta päätellen sitä ei yleensä pahemmin tutkita, jos siellä muutenkin väijyy kaikenlaista." Katti silmäsi vielä ohimennen (kukaties aavistuksen synkäntyytyväiseen sävyyn) omassa veressään retkottavaa ruumista ennen kuin heitti säkkinsä jälleen olalleen ja nykäisi miehen liikkeelle toisella kädellään. Hyvällä tuurilla jokin raadonsyöjä hankkiutuisi ruumiista eroon heidän puolestaan... toivottavasti sitten kun he olisivat jo muualla.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 10, 2019 1:30:06 GMT 3
Sub: Artan kiskoi toisen vainajan pimeyteen sen suurempia miettimättä. Valo tuskin yltäisi pitkälle synkeään tunneliin edes päivällä, eikä hän vaivautunut retuuttamaan ruumista turhan pitkälle. Hän pudotti sen seinän viereen, ennen jäi tuijottamaan tunnelin syvyyksiin. Edessä odotti luotaantyöntävä ja haiseva loukko. Ikivanha tunneli oli kärsinyt ajasta ja hoitamattomuudesta, ja sen seinät olivat halkeilleet ja notkahdelleet. Se näytti kuitenkin siedettävän kuivalta sen vähän matkaa, minkä hän sitä pimeyteen näki. Siitä huolimattakaan hän ei pitänyt syvyyksistä nousevista, oudoista hajuista ja painostavasta vaaran tunteesta.
"Sama se, huomaavatko lukon olevan rikki. Jos joku meitä tuonne seuraa, saa hän olla mielipuoli itsekin", Artan mutisi puoliääneen. Soturi veti miekkansa esiin säkistä ja heitti toveriinsa jälleen katseen. Heillä ei lopulta ollut aavistustakaan, mitä he edes etsivät... tai jos olikin, olivat he silti astumassa nyt ties mihin syövereihin, joissa tuskin odottaisi ainakaan mitään hyväntahtoista. "Kaiva se lamppusi esiin. Haluan nähdä, mihin pirunpesään oikein rynnistän", soturi tuhahti.
Spyrre: "Tuskin sillä on väliä. Jos joku huomaa, niin me emme ole täällä enää odottamassa" Cathryn vastasi, huomionsa jo muualla kuin murjotussa lukossa. Hän loi vielä viimeisen varmistavan katseen ympärilleen ennen kuin seurasi toveriaan kantamuksiensa kanssa ja harppoi odottavaan pimeyteen. Nainen silmäsi ohimennessään rikki runnottua ketjua arvioivasti mutta ei jäänyt viivyttelemään. Hänkin hyvin pitkälti päätyi vain pudottamaan retuuttamansa ruumiin varjoihin seinän vierelle, ja laski sitten puuskahtaen säkkinsä olaltaan. Kissamaisetkaan silmät eivät lopulta nähneet kovin pitkälle läpitunkemattomaan pimeyteen ja nainen jäi hetkeksi kuulostelemaan rypistäen nenäänsä epämääräiselle, tunkkaiselle löyhkälle.
"Maltahan" todettiin matalalla äänellä samalla kun hän avasi kantamuksensa ja veti esille rähjäisen reppunsa. Tovin vaimean kolinan ja penkomisen jälkeen nainen päästi tyytyväisen äännähdyksen ja nosti tavaroiden seasta jotakin. Pian liekki syttyi pimeään, ja lähes sokaisi hetkellisesti valonpuutteeseen tottuneet silmät. "No niin. Tuon luulisi auttavan." Cathryn työnsi siristellen tulukset takaisin laukkuunsa ja suoristautui sitten. "Tätä tuskin tarvitaan enää" hän tuhahti tarttuen rääsyihinsä nykäistäkseen nämä yltään, säkistä poimittu miekkavyö valmiina paikalleen kiinnitettäväksi. Jos täällä edessä odotti jotakin, se tuskin oli jotain joka piittaisi tippaakaan valeasuista.
Sub: Artan kiskoi omatkin rääsynsä yltään odottaessaan, kun toinen etsi lamppuaan. Hän paiskasi ne surutta maahan muun saastan joukkoon, uhraamatta ajatustakaan sille, olisiko valeasuista hyötyä joskus myöhemmin. "Mieluummin vaikka luikin kujilla kuin rosvo, kuin nöyristelen orjan elkein", soturi tuhahti ja sylkäisi rääsyjensä perään. Hänen sanoissaan oli vihaa, joka ei voinut kummuta pelkästä yhdentekevästä ylenkatsomisesta sorrettuja kohtaan. Hänen kaunansa orjana leikkimisen suhteen oli selvästi henkilökohtainen - ja tuskin vain lyhyen kahleissa virumisen vuoksi.
Lopulta Cathrynin lamppu syttyi ja toi valoa pimeyteen. Artan vilkaisi ympärilleen. Lamppu heitti heidän ympärilleen valokehän, mutta sen ulkopuolella tunnelin pimeys tuntui entistäkin painostavammalta. Varjot tanssivat seinillä arvaamattomasti, eikä edessä häämöttänyt muuta kuin lisää mustuutta. "Tällaiselta paikalta voi odottaa mitä tahansa. Pidä varasi, emme tiedä miten syviä tai laajoja nämä tunnelit ovat. Tänne mahtuisi varmasti monta pirulaista", Artan murahti. Hän ei näyttänyt erityisen kauhistuneelta, vaan tuijotti synkeästi pimeyteen miekkaansa puristaen. Siltikin hän mietti hetken. "Orjat tuskin ovat uskaltautuneet erityisen syvälle. Niiden ruumiiden on täytynyt löytyä jostakin läheltä sisäänkäyntejä", soturi lisäsi. Sitten hän lähti astelemaan eteenpäin, varuillaan ja valmiina mutta kuitenkaan kavahtamatta pimeyttä tai siinä vaanivia petoja.
Spyrre: Cathryn katsahti miestä kun tämä paiskasi valeasunsa menemään, mutta ei sanonut mitään. Toisen elkeissä oli eittämättä jonkinlaista henkilökohtaistakin kaunaa... joka tosin ei tainnut olla kovinkaan kaukana hänenkään omista tunteistaan. Nainen murahti ja pudotti omat rääsynsä, kääräisten vyönsä paikalleen tarkastellessaan samalla pahaenteistä käytävää lampun kellertävässä valossa. "Hmh. Siitä on tovi kun olen työntänyt nenäni johonkin tällaiseen" hän mutisi Artanin sanoille poimiessaan jousensa olalleen säkistä. Kivääri sai arvioivan katseen, mutta vielä toistaiseksi nainen epäröi tämän suhteen. Tällaisen kapineen tulittaminen käytävissä ei houkutellut, ennen kuin tämä olisi ehdottomasti tarpeen... Ohimennen kuin jonkinlaisena jälkiajatuksena Cathryn kääntyi tarkastelemaan ruumiit pikaisesti läpi kaiketi lisäluotien toivossa.
"Luultavasti... ehkä löydämme jälkiä joita seurata. Jos se mitä meille kerrottiin pitää paikkansa, niin se mitä niille onnettomille on tehty tuskin tapahtui millään tavalla siististi. Sellaisesta jää väkisinkin jotain jäljelle." Katti puuskahti itsekseen ja poimi sitten itsekin tavaransa suunnaten lamppua kantaen peremmälle. Kirkas valo erottuisi varmasti kauas tässä pimeydessä siitäkin huolimatta että hän veti himmentimen liekin ympärille, ja se sai väkisinkin olon tuntumaan hyvin näkyvältä. Nainen liikkui varautuneena eteenpäin, vilkuillen tuon tuostakin valppaasti maahan etsien merkkejä siitä että tunnelissa olisi liikkunut jotain heidän lisäkseen. Muuten heidän olisi kaiketi vain luotettava kyseenalaiseen onneensa. "Mitä luulet siellä olevan?" tiedusteltiin kohta, hetken hiljaisuuden jälkeen, mietteliään katseen keralla. Katiltakaan ei ollut jäänyt huomaamatta kuinka Artan tuntui eittämättä tietävän jotain enemmän kuin mitä antoi ilmi.
Sub: Artan ei vastannut heti. Hän jatkoi kulkemistaan ja tuijotti eteensä vaitonaisesti, kuin muistellen jotakin synkeää muistoa kaukaa menneisyydestä. Hän kulki varjoissa, mutta tuijotti johonkin syvempään, nimettömään pimeyteen. Ehkäpä hän ei pysynyt vaiti, koska empi, vaan koska hänet valtasi kammo, jota yksikään kuolevainen ei täysin voinut karistaa. "Tässä maailmassa on vanhempia ja synkeämpiä asioita, kuin ne joiden jäänteissä surkea lajimme kituuttaa. Nämä rauniot ovat edellisten valtakuntien rakentamia, mutta jo he rakensivat omansa menneiden raunioiden päälle. Ihmiskunta on piehtaroinut omassa tuhossaan ja ryöstellyt surkeita rippeitä entisestä jo lukemattomia kertoja. Olemme rapistuneet ja menettäneet tietomme ja ymmärryksemme. Mutta joitakin rippeitä ja siemeniä kadonneesta menneestä on vielä", soturi totesi. Hän tuijotti yhä pimeyteen edessään, kuin olisi nähnyt siellä jonkin hirvittävän, painajaismaisen kuvajaisen.
"Kukaan ei silvo ruumiita sillä tavoin huvin vuoksi. Mutta menneinä aikoina tunnettiin ruumiin salaisuuksia ja ihmeitä. Vain joku, joka pyrkisi ymmärtämään niitä, varastaisi ruumiiden sisukset ja puhkoisi ne täyteen reikiä", Artan jatkoi. Hänen äänessään oli outoa jännitystä, kuin hän ei vieläkään olisi halunnut paljastaa kaikkia synkkiä aavistuksiaan. Jokin syvempi kammo varjosti häntä yhä. "Niitä salaisuuksia tunteva pystyy ihmeellisiin ja kammottaviin asioihin. Mutta sellainen tieto on harvinaista."
Spyrre: Petomainen nainen kulki vaiti, seuraten ympäröivää pimeyttä ja valon reunoilla lepattavia varjoja kun toinen jäi pohtimaan kysymystä. Artanin hiljaisuus kertoi epäilemättä puolestaan jotain itsessään ja Cathryn silmäsi tätä uudestaan miettivästi vaikkei hoputtanutkaan. Kun mies viimein puhui, vahvistuivatkin nämä epäilykset. Katti kuunteli, vastaamatta itsekään toviin. Hän pyöritteli pahaenteisiä sanoja mielessään punniten ja arvioiden, kunnes sihahti hampaidensa lomasta ja nyökkäsi aavistuksen. Jostain syystä hänenkin niskakarvansa nousivat vaivihkaa pystyyn kun määrittelemätön kylmä väre pyyhkäisi pitkin selkärankaa. Tämä kaikki kuitenkin tuntui vaikuttavan Artaniin vielä enemmän.
"Hmmh. Ehkä jotkut asiat olisi ollut parempi vain... kadottaa" hän mutisi. "Jonkinlaisia... vanhoihin salaisuuksiin kajonneita kultisteja sitten? Kukaties. Ehkä ne yrittävät jotakin niillä onnettomilla joita nappaavat." Katti pyyhkäisi leukaansa pohtivasti, vaikka kiristikin aavistuksen hampaitaan. Kaiketi hänellä tietyllä tavalla oli jonkinlaista... henkilökohtaisuutta tällaiseen itselläänkin, halusi hän ajatella sitä tai ei. "Tunnut tietävän paljon kaikesta tällaisesta" hän huomautti, vilkaisten miestä uudemman kerran.
Sub: Artan katsoi äkkiä Cathrynia, ja hänen katseensa oli tuima, kun hän pudisti päätään toisen sanoille. "Mitään tietoa ei pidä kadottaa. Maailma on sortunut raakalaismaisuuteen ja kynnelle kykenevät haalivat rapistuksen keskeltä vähäisimpiäkin jäänteitä, vaikka eivät edes ymmärrä niitä. Ei, kadotuksessa me olemme jo", hän totesi tuimasti. "... mutta niissä surkeissa, tietämättömissä käsissä se ei hyödytä ketään. Jos täällä joku todella ymmärtää jotakin tuollaisista salaisuuksista, minä haluan nähdä sen", soturi murahti. Hänen päättäväisyytensä kumpusi syvemmistä lähteistä, kuin vain hänen mainitsemastaan himosta muinaiseen voimaan tai tietämättömästä menneen palvonnasta. "Kuka tietää, ketkä ovat onnistuneet löytämään tuollaisia salaisuuksia, tai mistä. Ketäpä elämän salaisuudet eivät kiinnostaisi", Artan mietti. Sanoissa oli jälleen synkeää sävyä. Ketäpä tosiaan.
Kaksikko tuli risteykseen. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle. Seinissä ja katossa näkyi ikivanhoja jäänteitä muinaisilta ajoilta; rikkinäisiä lamppuja, jotka olivat joskus valaisseet paikkaa, ja putkia jotka olivat haljenneet aikaa sitten. Artan tutki yhtä mietteliäästi ja vilkaisi sitten ympärilleen, kuin tutkien tarjolla olevia suuntia. Naisen huomautukseen hänen tietämyksestään hän vastasi paljon hitaammin. "Jonkun on tiedettävä. Jonkun on ymmärrettävä. Muuten jatkamme vain samaa rappiota kuin surkea lajimme on tehnyt lukemattomia aikoja", soturi mutisi lopulta. Melkein kuin kaunaisesti hän osoitti oikealle. Suunta ei ollut sen parempi kuin toinenkaan, mutta risteyksessä seisoskelu ei ainakaan hyödyttänyt.
Artanin katse oli taas kääntynyt synkeästi kohti edessä häämöttävää pimeyttä. "... ja kukaties tästä loukosta löytyy jotakin ymmärtämisen arvoista."
Spyrre: Vaikka oli odottanutkin jonkinlaista henkilökohtaista vakaumusta koko aiheeseen, yllätti Artanin tuima määrätietoisuus silti. Cathryn räpäytti silmiään epävarmana siitä miten ottaa tokaisu, ennen kuin rypisti aavistuksen kulmiaan. Se vähä mitä hän menneistä salaisuuksista tiesi oli kaikkea muuta kuin hyvää tai imartelevaa suurimman osan ajasta... varsinkin juuri se, mistä juuri nyt oli kyse. Johonkin tällaiseen kajoaminen kuulosti vähintäänkin kyseenalaiselta ellei jopa kammottavalta. Menneisyyden loistolla ja ylellisyydellä oli kuitenkin ollut hyvin synkät varjopuolensa.
"Eikö se sormeilu tuhonnutkin kaiken aikoinaan? Meillä ei kaiketi ole enää paljoa menetettävää, mutta vanhojen virheiden toistaminen tuskin auttaa. Enkä rehellisesti ole varma mitä hyvää voisi saada jostain, jonka vuoksi väkeä täytyy ryöstää sängyistään ja suolistaa kuin eläimet" katti murahti varautuneesti. Ehkä mukana oli annos silkkaa epäluuloista taikauskoakin, mutta hän ei varsinaisesti pitänyt kuulemastaan. He astelivat pimeään risteykseen, ja Cathryn hidasti silmäilemään ympärilleen. Kumpikaan suunta ei kertonut määränpäästään, joten valinnalla ei ollut väliä eikä kattikaan väittänyt vastaan kun he kääntyivät oikealle. Kuitenkin hänkin oli käynyt jokseenkin harkitsevaksi. "Hmh. Aiotko ryhtyä velhoksi ja valloittaa menneet salaisuudet? Sitä samaa nuokin mielipuolet epäilemättä yrittävät, mitä ikinä puuhaavatkaan täällä."
Sub: Artan tuhahti. Ääni ei ollut pilkallinen, vaan melkeinpä katkera. Hän piti katseensa edessään ja tarkkaili kulkusuuntaa sitä mukaa, kun lampun valo paljasti lisää kuolleita, synkkiä tunneleita. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin jossakin muualla. "Harva tietää, mikä on tuhonnut kaiken milloinkin. Sen minä haluan ymmärtää. Mutta menneen salaisuudet ovat pelkkiä välineitä. Ne ovat vain tiedettä - sitä, mistä tämä kurja, ulvova raakalaisten maailma ei tiedä enää mitään", soturi vastasi. Hän tuskin uhrasi silmäystäkään pienelle, rapistuneelle sivukäytävälle, joka erkani tunnelista.
"Minä aion tietää ja ymmärtää. Aion ymmärtää, miksi tämä kaikki todella tapahtui, ja selvittää miten ihmiskunta voisi vielä rämpiä ylös tästä suosta. Minä haluan ymmärtää, minkä esi-isämme tekivät väärin. Menneen salaisuudet ovat pelkkä väline. On vain ymmärrettävä menneen virheitä", Artan jatkoi. Hän loi Cathryniin nopean katseen, ennen kuin keskittyi katsomaan taas eteensä. "Jos se edellyttää, että joudun rämpimään menneen maailman mädässä raadossa ja tappamaan sen virheitä, olkoon sitten niin. En aio alistua odottamaan, että ihmislaji hukkuu omaan vereensä ja vetää viimeisen, värisevän henkäyksensä. Jos näissä tunneleissa on joku, jolla on menneitä salaisuuksia, on hänellä myös jokin, josta hän ne oppi. Ja vaikka se olisikin monelle vain epäpyhä loitsukirja, on se silti muistiinkirjoitus menneiltä ajoilta. Sellaisia ei ole montaakaan", soturi jatkoi. Hän lausui sanoiksi ajatukset, jotka piinasivat häntä aina. Tämä oli hänen ikuinen, synkkä vaelluksensa.
Spyrre: Jälleen vastaus sai aikaan painavan, punnitsevan hiljaisuuden. Cathryn valaisi vaiteliaasti erkanevia sivukäytäviä lampullaan ennen kuin suuntasi sen jälleen eteensä, sormeillen toisella kädellään miekkansa kahvaa. Lopulta mustaturkkisesta naisesta irtosi vaikeasti määriteltävä myhähdys. "Tiedä häntä onko sellainen enää mahdollista. Mutta mistä minä tiedän. En ole velho, enkä noita. Enkä usko että haluaisinkaan olla" hän totesi epämääräisesti. Tällainen ajatus eittämättä vaati suhtautumisen hakemista ja hetken pitkä häntä heilahteli vaiteliaasti puolelta toiselle. "...mutta ehkä se on parempi kuin hiljainen kuoleman odottaminen. Ja mitä ikinä täältä löytyykään, on se varmasti parempi viedä pois niistä käsistä missä se on nyt, jos sellaisesta on kyse. Pelasti se maailman tai ei." Katti myhähti. "Vanhaa saastaa on ainakin karsittava pois, eikä sitä monikaan tunnu tekevän. Ehkä tulemme pian näkemään mitä sieltä alta löytyy. Vaikka... en odottaisi liikoja. En tiedä mitä täällä tapahtuu, mutta se vaikuttaa lähinnä teurastukselta. Olen tyytyväinen kunhan sille saa lopun" hän tokaisi hampaidensa lomasta happamaan sävyyn. Oli touhun takana mitä olikaan hän tiesi mitä se sai aikaan, eikä katilla ollut aikomustakaan antaa sen jatkua. Artanilla selvästikin oli suuremmat motiivit, mikä sai Cathrynin väkisinkin mietteliääksi ja jokseenkin kahden vaiheille.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 17, 2019 1:54:02 GMT 3
Sub: Soturit vaelsivat tunneleiden hiljaisuudessa, kumpikin omia mietteitään hautoen. Tunnelit ristesivät ja mutkittelivat pimeässä, ja kaksikko työntyi yhä syvemmälle rapistuneisiin, hämäriin loukkoihin. He kulkivat valtavan, kuolleen jättiläisen ruumiissa ja tähysivät pimeisiin kammioihin ja kohottivat miekkojaan äkillisiä ääniä kohti. Joissakin tunneleista virtasi vettä tai saastaa, osassa niistä risteävät putket olivat murtuneet ja oksensivat omaa, myrkyllistä jätettään sisään. Osa oli taas kuivia, ja jotkin pudottautuivat syvemmille, pimeille tasoille, joille edes Artan ei kaivannut kaikesta uhostaan huolimatta. Pariin otteeseen he näkivät vanhoja luita, mutta tuoreempia tai kammottavalla tavalla silvottuja ruumiita he eivät nähneet.
Soturit kulkivat vaitonaisesti lamppunsa valossa. Ensialkuun hiljaisuus oli ollut vain yhdentekevää, mutta äkkiä kumpikin heistä alkoi oivaltaa sen syventyneen. Selviytyjänvaistot nousivat pintaan ja harjaantunut käsi tapaili jälleen asetta. Kyse ei ollut äänistä pimeydessä. Sen sijaan hiljaisuuden laatu itsessään riitti varoittamaan heitä: sotureita seurattiin. Heidän perässään, kaukana takana, näkymättömissä ja kuulumattomissa, liikkui jotakin. Heidän seuraajansa oli taidokas, melkein täydellisen hiljainen. Mutta heistä kumpikin oli vaeltanut tuhon raunioilla ja selvinnyt sivistyksen heikon, väräjävän valon ulkopuolella omien vaistojensa varassa; heidän elinehtonsa oli huomata huomaamaton.
Artan ei sallinut jännityksensä paljastaa, että oli tajunnut jonkin vaanivan heitä. Hän muutti kulkuaan hiuksenhienosti, niin vähän ettei heidän valoaan kaukaa seuraava varmasti huomaisi - mutta tarpeeksi, että Cathryn ei voisi olla huomaamatta. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö tämäkin olisi huomannut, mutta kaksikon oli parempi olla selvillä toistensa aikomuksista. Olipa heidän saalistajansa mikä tahansa, sille ei saisi antaa mitään merkkiä, että he tiesivät siitä. Jos se uskoisi yhä seuraavansa pahaa-aavistamatonta saalista, olisikin yllätyksen etu äkkiä heillä...
Spyrre: Synkänpuoleiset ajatukset siivittivät kulkua yhtälailla painostavissa sokkeloisissa käytävissä, mutta vaikka liikkuivat varuillaan ja epäluuloisesti, he eivät epäröineet askelissaan. Cathryn mittaili vaiteliaisuuteen vajonneena saastaisia seiniä sekä lattiaa, yrittäen löytää näistä jonkinlaista merkkiä siitä mistä he löytäisivät etsimänsä. Tämä ei kuitenkaan tuottanut paljoakaan tulosta, eikä ympäristökään rehellisesti ollut edullista kunnolliselle jäljitykselle. Pimeys, tunkkaisuus ja varsinkin saastan paikoitellen tukahduttava löyhkä turruttivat aisteja mutta onneksi kumpikaan sotureista ei ollut ensikertalainen jossakin tällaisessa. Toinen käsi miekkansa kahvalla ja toinen lamppua pidellen mustaturkkinen nainen valaisi siristellen ympärilleen, aina välillä hidastaen epäilyttävien aukkojen tai putkien kohdalla, kunnes hiljakseen hänenkin tummat kulmansa rypistyivät. Jokin oli vialla, ja Artankin aisti sen selvästi.
Pitkäkyntiset sormet kiristyivät hiljaa tiukemmin sapelin kahvalle jolla lepäsivät ja Cathryn heitti vaivihkaisen sivuttaisen katseen Artaniin. Mieskin oli ilmiselvästi varuillaan ja tietoinen siitä että joku luikki heidän jäljessään. Salamyhkäilijä oli taitava ja piti etäisyytensä, mutta ei ollut epäilystäkään siitä että tämä aikoi jotain. Katti sihahti hiljaa, ja suuntasi huomionsa entistä tarkkaavaisemmin ympärilleen nyt selkeämmällä tarkoituksella. Jos joku oli aikeissa hiipiä heidän kimppuunsa, heidän oli oltava valmis ottamaan tämä vastaan... mutta silloin jäljittäjä ei saisi tajuta heidän huomanneen tätä. Hän teroitti aistejaan, mutta oli vielä maltettava... Ainakin sen verran että hiippari harhautuisi lähemmäs.
Sub: Kuolema kohotti jälleen päätään, eikä Artan nähnyt mitään syytä epäillä, etteikö se pian saisi taas ottaa omansa. Ainoa miete hänen synkässä mielessään oli, mikä tällä kertaa odotti loppuaan hänen kätensä kautta. Kukaties se oli pelkkä rappiolle vaipunut hirviö, saastaisissa tunneleissa kituuttava mutantti joka vain odotti loppuaan. Tai kukaties kyseessä oli heidän jäljilleen päässyt vartija, vain yksi uusi kuolema lisää monien muiden joukkoon. Hän ei kammonnut tai odottanut kumpaakaan, mutta ainakin siitä hän oli ollut tosissaan, että tappaisi minkä tahansa, mikä vain asettuisi hänen tehtävänsä tielle. Pimeydessä vaaniva ei paljastanut mitään merkkejä siitä mikä oli, ainoastaan läsnäolonsa, mutta tuskinpa he joutuisivat pitkään odottamaan sitäkään...
Soturit etenivät kaikessa vaitonaisuudessa, odottaen tilaisuutta tai merkkiä, jonka myötä toimia. Heidän kintereillään seuraava oli kuitenkin varovainen eikä kiirehtinyt. Olipa mikä oli, se selvästikin ymmärsi pitää varansa sotureiden suhteen. Tunnelissa käytiin taistelua, jossa aseina ei toiminut teräs, vaan hermot. "Kirottuja tunneleita. Levähdetään tuolla", Artan murahti äkkiä kuuluvammin kuin olisi ollut tarvetta. Hän osoitti pientä, rapistunutta sivukammiota, joka häämötti tunnelin seinässä rumana, avonaisena aukkona. Se ei näyttänyt kovinkaan suurelta, mutta ainakin se kelpaisi väijytyspaikaksi.
Jossakin muussa tilanteessa Artan olisi varmaankin karsastanut itsensä ajamista umpikujaan. Mutta tilanteen pitkittäminen saattoi olla vain ja ainoastaan heidän tappiokseen. Heitä saalistava tunsi tunnelit varmasti paremmin, ja jos he eivät valitsisi paikkaa yhteenotolle ensin, se voisi hyvinkin tehdä valinnan heidän puolestaan. Parempi nopea väijytys nurkan takaa, kuin ties millainen ansa...
Spyrre: Cathryn terästi aistejaan pimeässä, mutta ainakin vielä toistaiseksi turhaan. Kuka (tai mikä) ikinä heidän jäljillään kärkkyikään piti itsensä mysteerinä ja tiesi selvästikin mitä teki. Naisen häntä heilahti terävästi turhautuneena, mutta hän piti silti elkeensä mahdollisimman tasaisena. Taisi olla hyvin arvattavissa ettei kärkkyjä aikonut heidän varalleen ainakaan yhtään mitään hyvää. Mustaturkkinen soturi seurasi heidän ympäristöään jännittyneenä aavistellen ettei heidän varjostajansa välttämättä ollut yksin, valpastuen kun Artan puhui.
Cathryn katsahti toista, ja käänsi valonsa kohti miehen osoittamaa kammiota. Paikka ei näyttänyt houkuttelevalta, mutta toisen tarkoitusperät selvenivät kyllä nopeasti. Nainen mittaili näkyä, kunnes nyökkäsi. "Hyvä idea. Lepo jäi aiemmin hieman lyhyeksi. Voimme yrittää pohtia paremmin minne jatkamme. En olisi yllättynyt vaikka olisimme päätyneet vain juoksemaan ympyrää tässä kirotussa paikassa" hän tokaisi takaisin, myöskään madaltamatta ääntään liikaa. Heidän väijyjänsä oli kärsivällinen... kukaties tämä luulisi näkevänsä tilaisuutensa. Nainen astui varuillaan sisälle kammioon laskien lamppunsa likaiselle lattialle ennen kuin ähkäisi ja pudotti myös reppunsa. Hän istui tämän tuntumaan hieman sivummalle, mutta paikalle mistä näki sivusilmällään oviaukolle. Nyt olisi odotettava josko ansa toimisi... Hänkin lopettaisi jonkin tällaisen lyhyeen kuin antaisi jonkin kärkkyä kannoillaan tällä tavalla.
Sub: "Ne saamattomat olisivat voineet antaa edes kartan. Hortoilemme täällä aivan onnenkantamoisella", Artan vastasi toiselle tuhahtaen. Vaikka sanat olivatkin pelkkää lumetta taka-ajajan korvien varalle, hän tarkoitti silti sitä mitä sanoi. He eivät olleet ehtineet harhailla tunneleissa vielä kovinkaan pitkään, mutta tuntui jo pelkältä hulluudelta harhailla sokkeloisissa, luhistuneissa käytävissä ilman minkäänlaista suuntaa. Hän ei pelännyt heidän jäävän ansaan tai eksyvän lopullisesti, mutta käytävät olivat siltikin sekaisia ja kärsineitä, ja hän oli luopunut jo nyt toivosta muistaa niiden järjestystä.
Soturi seurasi toisen esimerkkiä, ja heitti kantamuksensa sivuun, ennen kuin siirtyi kauemmas valosta. Se kelpaisi harhautukseksi ja antaisi heille hetken aikaa iskeä. Hän saattoi vain elätellä toivoa, että heidän seuraajansa olisi tarpeeksi typerä todella työntääkseen päänsä sisään oviaukosta. "Nämä menevät ties miten syvälle", Artan mutisi puoliääneen. Kukaties sen oli tarkoitus jatkaa heidän keskustelunverokettaan. Tai kukaties hän mietti itsekseen. Joka tapauksessa tunnelit olivat syviä ja sokkeloisia. Ties millaisia menneen jäänteitä täällä saattoi edes vaania... ja mitä synkimmistä syvyyksistä oli nyt noussut heidän peräänsä.
Soturi risti miekan polvelleen ja odotti vaiti.
Spyrre: "Tuskin heillä edes on sellaista. He sanoivat etteivät edes käy täällä, ja rehellisesti uskon sen" Cathryn totesi, voimatta silti olla kuulostamatta itsekin hieman happamalta. Hän ei voinut syyttää orjia siitä etteivät nämä tienneet mitään näistä tunneleista jotka vaativat jatkuvasti lisää henkiä vaan pysyivät näistä mahdollisimman kaukana... mutta se ei silti muuttanut tilannetta että he harhailivat nyt ympäriinsä lähes sokkona. Hän muisti summittaisesti mistä he olivat tulleet, mutta löyhkäävässä ja tukahduttavassa pimeydessä oli hyvin helppo herpaantua ja kadottaa suuntansa. Nainen kyhnytti mietteliäästi niskaansa asettuessaan seinän vierelle tavalla jonka olisi saattanut tulkita lepäämiseksi kauempaa, mutta varmisti että pääsisi ponnahtamaan nopeasti jaloilleen. Jos varjostaja todella päättäisi lähestyä, hänkin aikoi olla valmiina. "Mmh. En tiedä, ehkä meidän pitäisikin vilkaista alempiin kerroksiin. Jos täällä kärkkyy jotain enemmänkin, niin... luultavasti se on siellä" Cathryn pohti, vilkaisten kuitenkin miestä itsekin kahden vaiheilla. Ajatus ei houkutellut, mutta kuulosti loogiselta jos heidän tosiaan oli tarkoitus löytää jotakin täältä. Ellei se mikä ikinä heidän jäljillään olikin, johtaisi puolestaan heitä oikeaan suuntaan... tavalla tai toisella.
Sub: Artan istui vaitonaisesti. Kukaties hän uhrasi osan huomiostaan naisen sanoille, kukaties jopa niiden miettimiselle, mutta hän oli silti pitkän hetken vaiti. Lähellä vaani jälleen kuolema, ja vaikkei soturi pelännyt kohdata sitä, vaati se silti kunnioitusta. Hän kuunteli ja keskittyi. Ja äkkiä, kuin varkain, hän erotti ensimmäiset merkit heitä vaanivasta, tuntemattomasta uhasta. Askel oli hädin tuskin korvin kuultavissa. Pelkkä melkein äänetön napaus. Sen olisi voinut sekoittaa helposti raunioiden muihin ääniin; valuvaan veteen, ilman huminaan tai vaikka pimeässä hiipiviin tuholaisiin. Mutta toisin kuin kaikessa muussa, näissä äänissä oli varovainen, epätasainen rytmi. Yksi askel. Tauko. Toinen askel. Odotusta. Kolmas askel.
"... se voi olla. Jos emme löydä täältä mitään, on etsittävä syvemmältä", Artan murahti äkkiä. Sanat kuulostivat yhdentekeviltä, mutta hän oli äkkiä kääntänyt katseensa Cathryniin ja tuijotti naista valppaasti ja valmiina, kuin hakien tältä viimeistä vahvistusta ennen toimintaa. Askeleet kuuluivat selvästi jollekin kaksijalkaiselle, ja hän olisi kokemuksensa pohjalta ollut valmis veikkaamaan ihmistä. Tämä tuskin oli kaukana, ja kimppuun harppaaminen olisi muutamasta nopeasta askeleesta kiinni...
Spyrre: Vaikka he tähän hätään vain odottivat aistejaan terästäen, oli pohdinnoissa kaiketi silti perää vaikkei kaksikko voinutkaan juuri nyt suoda niille täyttä huomiotaan. Cathryn ei pälyillyt avoimesti oviaukolle mutta loi tämän suuntaan vaivihkaisia katseita liikehtiessään paikallaan kuin muka parempaa asentoa etsien, suoden kaikelle jopa pienen mutta kuultavan haukotuksen ja kirouksen. Se joka heitä vaani tuskin oli täysi typerys, päätellen aivan vain siitä miten jopa hänen oli vaikea pysyä täysin perillä tämän liikkeistä. Nainen oli ylpeä aisteistaan ja valppaudestaan, mutta nämä tunnelit painostivat hänenkin ylleen... puhumattakaan siitä että vaanija oli selvästi varovainen ja nokkela. Tämä saattoi hyvinkin olla todella vaarallinen, joka hänenkin oli tiedostettava.
Artan valpastui, ja nainenkin höristi repaleisia korviaan. Jokin liikkui käytävässä, viimein. Askelet olivat hiljaisia ja varovaisia... mutta siellä ne olivat. Ja ne olivat jo hivuttautuneet lähemmäs. Cathryn rypisti kulmiaan, ja hänen sormensa tarrasivat jo kunnolla sapelinkahvaan. Hän vastasi soturin katseeseen ja nyökkäsi. "Niin.... ehkä meidän täytyy" hän tokaisi ääneen, kuitenkaan jäämättä odottamaan itsekään virkkeensä loppumista kunnolla. Nainen ponnisti jaloilleen jäntevällä liikkeellä ja harppasi viivyttelemättä käytävään kiskaisten aseensa samalla käteensä, aikeissa kohdata suoraan sen mikä hyvänsä kärkkyikään ulkopuolella. Teräs ei kysellyt tai odotellut tässä tilanteessa vaan kohosi jo valmiina iskemään.
Sub: Artan hillitsi halunsa huudahtaa ääneen, kun soturit harppasivat pystyyn ja liikkeelle. Hiljaiset askeleet käytävällä muuttuivat äkilliseksi kolahdukseksi, kun lähestyjä erotti nopeat askeleet ja eittämättä kyyristyi tai harppasi taaksepäin, mutta he olivat nopeita ja armottomia. Kaksikko hyökkäsi ulos kammiostaan yhtenä teräksen ja tuiman tahdon mylläkkänä, valmiina iskemään mitä vain, mikä heitä odottaisikaan.
Käytävä oli pimeänä, eikä kammioon jätetty lamppu tuonut kunnollista valoa, mutta Artan erotti silti ihmismäisen hahmon, joka kyyristyi heidän edessään, jännittyneenä ja valmiina kuin jokin väijytetty tuholainen. Jokin hahmossa tuntui oudolta ja asiaankuulumattomalta, mutta soturi ei ehtinyt kiinnittää huomiota mokomiin yhdentekevyyksiin. Hahmon käsissä välkehti himmestä ruosteinen metalli, eikä epäröinti aseiden edessä johtanut muuhun kuin kuolemaan. Vihdoin soturi ärähti samalla, kun harppasi sivulle iskeäkseen yhdessä Cathrynin kanssa.
Spyrre: Cathrynkaan ei tarvinnut enempää kuin inhimillisen hahmon sekä metallinvälähdyksen pimeässä harpatessaan ärhäkästi esille käytävään. Artan seurasi hänen mukanaan eikä petomainen nainen jäänyt myöskään epäröimään vaan kiskaisi oman teränsä kohti muukalaista. Hän syöksähti eteenpäin taittaakseen välimatkan nopeasti ennen kuin hiippari pakenisi ja iski tätä kohti. Tämän pakoreitti oli katkaistava nopeasti, eikä Cathryn jäänyt miettimään. Ensimmäinen isku tavoitteli sähähdyksen keralla kohteensa asekättä ja kylkeä, soturin aikoessa epäilemättä tehdä hiipparista vaarattoman ennen kuin tämä ehtisi itse tehdä jotain.
Sub: Artan näki jo hyökätessään, että tämä hahmo oli vaarallisempi kuin heidän kohtaamansa vartijat tai erämaan orjapiiskurit. Hahmo liikahti nopeasti taaksepäin, mutta ei paetakseen vaan puolustautuakseen. Teräs välähti ja kalahti terästä vasten, kun tämä iski naisen aseen sivuun nopeasti ja sivalsi seuraavalla liikkeellä takaisin. Liikkeet olivat nopeita ja päättäväisiä kuin soturilla, vaarallisia mutta maltillisia.
Artan ei jäänyt miettimään. Hän ärähti ja harppasi päin hahmoa, joka ajoi naista pois kimpustaan vaarallisin iskuin. Kukaties heittelehtivät varjot peittivät hänen hyökkäyksensä, mutta hahmo reagoi häneen silti hitaasti, ja käännähti vain viime hetkellä kohtaamaan hänet. Artan iski raskaasti miekallaan, mutta ase kohtasi aseen kun heidän vastustajansa torjui. Mies melkein rysähti tätä päin, ja äkkiä hän haistoi tästä tunneleiden saastan ja erotti rääsyt ja saastaiset vaatteet, jollaisia ainakaan yksikään vartija ei käyttäisi.
Hahmo puski Artania vasten ja yritti sysätä hänet kauemmas. Soturi ärähti vastaan, ja iski äkkiä vapaalla kädellään. Koura pamahti vasten hahmon kasvoja ja sai tämän horjahtamaan seinää vasten. Seuraavassa hetkessä hän paiskasi miekkansa sivuun ja tarrasi iskusta turtunutta vastustajaansa asekädestä ja kurkusta pitääkseen tämän aloillaan. "Se ei ole vartija!" Artan ärähti. Hän ei tiennyt, mitä sen olisi pitänyt tarkoittaa. Jos ei vartija, sitten jokin tunneleissa vaaniva rosvo. Mutta äkillinen oivallus pidätteli silti hänen asekättään ainakin hetken. Hahmo kiemurteli hänen otteessaan, mutta ei pystynyt vastustamaan hänen voimaansa.
Spyrre: Cathryn ei tiennyt kenet odotti kohtaavansa harpatessaan esille, mutta ainakin saadessaan eteensä inhimillisen vastustajan, hän ei jäänyt epäröimään. Kuitenkin muukalainen vastasi hyökkäykseen nopeudella joka kertoi ettei tämä ollut todellakaan kokematon siinä mitä teki. Nainen joutui iskemään kiroten oman aseensa torjuntaan kun hahmo sivalsi takaisin, ja teräs kolahti vastakkain pakottaen hänet puolestaan perääntymään. Samaan aikaan Artankin astui mukaan. Cathryn astahti sivumpaan valmiina toimimaan kun mies iski raskaasti muukalaista päin. Torjutun teräksen kalahdus kaikui taas käytävän seinistä mutta Artanin koko massa oli epäilemättä vaikeampi välttää. Raskas nyrkki löysi kohteensa, ja pian sätkivä hahmo riippuikin pitkän miehen tiukassa otteessa. Viimeistään nyt tämän piirteet hahmottuivat ainakin hieman paremmin, vaikka pimeässä oli hyvin vaikea oikeasti sanoa mitään varmaa.
"Vikkelä pirulainen mikä onkaan" Cathryn ähkäisi siristäen itsekin varuillaan rimpuilevaa, rääsyistä ilmestystä ja harppasi sitten taaksepäin. "Katsotaan, älä päästä sitä mihinkään." Hän kurotti lampun kammion lattialta ja harppasi sitten takaisin, sapeliaan laskematta mutta nyt kohottaen valoa kohti hyökkääjää. "Jos sinulla on selitys, kerro se nopeasti" ärähdettiin tämän suuntaan, petomaisen katseen jäädessä mittailemaan hiipparia lampun valossa. Nainen ei selvästikään ollut aikeissa tulkita tällaista väijymistä mitenkään hyvällä tavalla.
Sub: Hahmo pyristeli Artanin otteessa, mutta soturi ei tehnyt elettäkään päästääkseen tämän vapaaksi. Hän tunsi laihat mutta jäntevät kädet ja sinnikkään rimpuilun. Tämän asekäsi yritti rimpuilla hänen otteessaan, mutta hän kiristi otettaan ja pakotti terän putoamaan maahan kalahtaen. Tämä ei kuitenkaan päästänyt ääntäkään, ei ilmaistakseen kipujaan tai valittaakseen mistään muustakaan. Hän piteli tätä paikoillaan ja odotti, että nainen toisi valon lähemmäs.
Lamppu halkoi pian pimeyttä, ja paljasti hahmon jota Artan piteli. Totta puhuen hän ei sittenkään ollut aivan varma, mikä tämä oli miehiään. Kasvoja peitti paksu saasta ja ruumista saastaisten vaatteiden ja nyssäköiden kerros. Ainoa, minkä hän erotti saman tien kunnolla, olivat suuret silmät, jotka tuijottivat lian keskeltä. Tämä räpytteli ja irvisteli kirkaassa valossa, mutta katse pyyhki silti sinne tänne uhmakkaasti ja villisti. Tämä puuskutti kuin napattu eläin. "No, puhu! Mitä oikein väijyt meitä!?" Artan ärähti ja ravisteli hahmoa. Mitään vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Tämä vain irvisteli.
"Päästäkää irti siitä", käheä ääni sihahti äkkiä pimeydestä. Artanin katse hakeutui välittömästi varjoihin. Hän erotti siellä toisen, rääsyisen hahmon, joka oli astunut hädin tuskin valoon. Hän ei erottanut tämän piirteitä, mutta ne eivät olleet yhtä tärkeät kuin se, mitä tämä piteli kädessään; pistoolia, joka tähtäsi nyt heitä kohti. "Päästäkää se vapaaksi", hahmo toisti. Tämä oli kukaties mies, mutta ääni oli niin karhea, että siitäkään oli vaikea olla varma.
Spyrre: Myös Cathryn jäi pidemmäksikin toviksi siristelemään epäluuloisesti sitä näkyä, jonka valo paljasti rimpuilemasta Artanin otteesta. Rehellisesti hän ei vieläkään saanut tästä paljoakaan muuta selvää kuin että tämä oli laiha, rääsyinen ja saastainen... eikä tosiaankaan yksi vartijoista. Katista irtosi jokseenkin varautunut äännähdys kun hän mittaili villisti kamppailevaa rääsyläistä, joka ei kuitenkaan ollut pakenemassa soturin otteesta yhtään mihinkään. Eikä myöskään vastaamassa, vaikka toinen alleviivasi kysymystä uudestaan kovalla kädellä. Petomainen nainen oli aikeissa kohottaa itsekin uudestaan ääntään, kun äkkiä pimeydestä kuuluikin uusi, odottamattomampi ääni. Se sai hänet hätkähtämään yllätettynä ennen kuin nainen ehti estää tätä pyörähtäessään kohti puhujaa sapeliaan kohottaen. Toinen epämääräinen hahmo oli astunut valon reunoille ja hänenkin huomionsa kiinnittyi hyvin nopeasti aseeseen jota tämä osoitti heitä kohden. Cathryn kirosi mielessään, hän oli ollut liian keskittynyt käsillä olevaan hässäkkään seuratakseen kunnolla ympäristöään... Toisaalta, kuka uusi hiippari olikaan, tämä ei ollut vielä ampunut.
Petomainen nainen ei vastannut heti, mittaillen varautuneena uutta muukalaista sapelinsa takaa, liikkumatta mutta tätä laskematta. "Hän vaani meitä. Me puolustauduimme" tämä töksäytti arvioivan silmäilyn jälkeen. "Laske se kapine, niin harkitaan. En tiedä keitä olette, mutta emme tulleet tänne teidän perässänne" hän jatkoi, pitäen tarkasti silmällä muukalaisen liikkeitä. Mistä tässä ikinä olikaan kyse, katti epäili etteivät nämä olleet sen julmuuden takana jonka vuoksi he olivat saapuneet. Muussa tapauksessa toinen olisi luultavasti voinut ampua heidät varjoista edes esiin tulematta.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 18, 2019 0:27:27 GMT 3
Sub: Artan tuijotti hämyssä häämöttävää hahmoa tuimasti. Hän oli kuin jännittynyt peto, jonka koko olemus lupasi kuolemaa yhdestäkin virheliikkeestä. Hän ei katsonut hahmon pitelemään aseeseen, vaan suoraan tätä kohti näyttämättä pelkoa tai epäröintiä. Jos tämä aikoisi ampua, olisi tämän paras osua ja tappaa. Toista tilaisuutta tämä ei saisi, ennen kuin hän olisi jo tämän kimpussa - tai hänen toverinsa. Hän ei epäröinyt hetkeäkään, etteikö Cathryn olisi ollut yhtälailla valmis iskemään. Hahmo pysytteli kuitenkin kaukana ja puoliksi varjoissa. Tämä selvästi tiesi olevansa itsekin vaarassa, ja tämän olemuksessa oli samanlaista pedon uhkaa.
"Ammun teitä kumpaakin silmän läpi ennen kuin ehditte tehdä mitään. Enkä minä laske aseitani orjuuttajille", hahmo korahti. Tämän äänessä oli jotakin sairaalloista, jotakin limaista ja rahisevaa. Jokin tunneleiden saasta oli kaiketi vaatinut kovan hinnan niissä piilottelevalta. Mutta tapa, jolla tämä piteli pistoolia, riitti kertomaan ettei tämä ollut mikään vaivainen henkipatto. Artan ei tiennyt, miten tarkka tämä muukalainen todella olisi aseensa kanssa. Mutta hän tiesi heidän seisovan valoa vasten, ja että välimatkaa oli lopulta vähemmän kuin kymmenen askelta. Silmän läpi tai ei, siltä matkalta osaavalle ampujalle ei olisi temppu tai mikään ampua heitä kumpaakin...
Spyrre: Cathryn mittaili lampun valopiirin reunamilla kärkkyvää hahmoa salailematta itsekään arvioivia katseitaan. Muukalaisen elkeet aseensa suhteen olivat huono enne heille, mutta vaadittaisiin melkoisesti enemmän kuin pelkkä pistooli jos olisi mielinyt pelästyttää petomaisen soturin. Hän tiedosti vaaran, mutta tämä ei varmasti ollut ensimmäinen kerta kenellekään heistä kun he tuijottivat mahdollista kuolemaa silmästä silmään. Vaadittiin eittämättä rohkeutta tältäkin muukalaiselta astua yksin vastaan kahta selvästi aseistettua ja kokenutta soturia vastaan. Vaikkakin tämän sanat selittivät paljon.
Katti puuskahti sapelinsa takaa. "Saisit olla sitten hyvin varma tarkkuudestasi ja nopeudestasi. Varsinkin kun toverisi on täällä" hän totesi, mutta jatkoi kuitenkin pian. "...mutta onneksi me emme ole niitä saastaisia orjuuttajia. Emme ole muuta tehneetkään vähään aikaan kun läpsineet niitä piruja kimpustamme." Cathryn siristi silmiään ja vilkaisi Artanin riiputtamaa rimpuilevaa hahmoa ennen kuin palautti huomionsa toiseen muukalaiseen. "Kuten sanottua, emme ole täällä jahtaamassa teitä. Meitä ei kiinnosta ottaa kumpaakaan teistä hengiltä kunhan meitä ei pakoteta siihen. Laske se kapine, niin saat hänet minun puolestani kunhan vakuutumme ettei kukaan tee mitään typerää."
Sub: Jos naisen sanat saivat hahmon empimään, tämä ei ainakaan näyttänyt mitään merkkiä siitä. Ase häämötti yhä vakaasti ja kuolettavasti heitä kohti, kun tämä seisoi vaitonaisena paikoillaan. Jännitys vain kiristyi kiristymistään, kun itse kukin yritti ennakoida, milloin laukaus saattaisi kajahtaa - milloin reagoida ja iskeä, tai kohdata kuolemansa. "Keitä muitakaan te olisitte? Ei tänne muita tule, kuin orjia ja orjuuttajia. Ja te ette ole orjia", hahmo kähisi lopulta. Sanoissa ei ollut mitään epäröintiä, ainoastaan tyyni toteamus. Ase häämötti yhä sotureita kohti.
Laiha ruumis rimpuili yhä Artanin käsissä, ja hän ärähti turhautuneesti. "Minulla ei ole aikaa tällaiseen! Ammu tai laske se aseesi, tai muuten pakotat pian kättäni!" hän tuhahti. Mutta sanat olisivat yhtä hyvin voineet kaikua seinästä, niin vähän ne saivat mitään aikaan. Kukaties hahmo mietti... tai kukaties tämä vain odotti hetkeä, kun he herpaantuisivat siksi ainoaksi silmänräpäykseksi, jonka liipaisinsormi vaati...
Spyrre: Kissamainen nainen seisoi edelleen paikoillaan seuraten tilannetta arvioiden, kuten epäilemättä muukalainenkin. Tilanteen painostavuus kiristyi kenenkään haluamatta perääntyä ja jättäytyä pahasti alakynteen vastakkainasettelussa... mutta kukaan ei myöskään hyökännyt vielä. Kun muukalainen puhui, ei kysymys kaiketi ollut odottamaton. "Näytämmekö me muka niiltä? Emmeköhän olisi ottaneet hänet jo hengiltä jos aikoisimme" Cathryn tokaisi, pudistaen sitten päätään. "Olemme kaiketi vain... hölmöjä, jotka tunkivat nokkansa asioihin. Ja nyt olemme täällä. Meille sanottiin että näissä tunneleissa tapahtuu hirveyksiä. Tulimme tutkimaan sitä. Mutta kukaan ei kertonut että täällä asuu väkeä. Joten ymmärrät kaiketi varauksemme." Hän jäi jälleen mittailemaan muukalaista, odottaen tämän pohtivan sanoja. Artan alkoi käydä kärsimättömäksi, ja rehellisesti pistoolin piippu heidän naamallaan kiristi hänenkin hermojaan vaikka hänkään ei kiirehtinyt sapelinsa suhteen... ainakaan vielä.
Sub: Muukalainen seisoi yhä vaiti paikoillaan, eikä taaskaan vastannut heti mitään. Vaikka tämä piteli kädessään kuolettavaa voimaa, ei sen paino ajanut tätä minkäänlaiseen hätiköintiin. Hengitys rahisi, mutta käsi oli pelottavan vakaa. Ja kun tämä lopulta vastasi, oli se tarkkaan harkittu ja mitään paljastamaton vastaus. "Teillä on silti vanki, ja ammun silti kummatkin niille sijoillenne, jos ette päästä häntä vapaaksi", hahmo kähisi vakaasti ja varmasti. Artan ei epäillyt hetkeäkään, etteikö tämä todella tekisi niin - vaikka antoikin heidän vielä odottaa. Edes hänellä ei ollut tarvetta uhota tälle vastustajalle, vaikka tämän sanat saivatkin hänen kasvonsa synkkenemään.
"Sinä-" Artan aloitti, mutta vaikeni sitten, kun äkkiä heidän takaansa, vastakkaisesta suunnasta kuin muukalainen, kohosi kammottava, rääkyvä ulahdus. Se kaikui rapistuvissa käytävissä kuin menneiden aikojen painajainen, täynnä nälkää ja kaunaa ja kuolemaa. Se hyysi tahtomattakin selkäpiitä, kuin vain jokin epäluonnollinen ja turmiollinen pystyi. Artan käännähti tahtomattaankin ympäri, puristaen yhä vankiaan mutta unohtaen tämän tähän hätään yhdentekevän olemassaolon. Cathrynin lampun luoman valokehän reunalla, yhtälailla pimeässä kuin pistooliaan pitelevä muukalainen toisella puolella, häämötti rujo olento. Se oli pitkä, kyyry hirviö, jonka epäsuhtaiset raajat haroivat tunnelin seiniä ja jonka valtavasta, repaleisesta kidasta norui sappea ja kuolaa. Valokehään työntyi korkealla häämöttävä, muodoton ja piirteetön pää, josta tuijottavat silmät eivät paljastaneet niin todellista älyä kuin mitään muutakaan inhimillistä - paitsi kammottavan, synkän nälän.
Hirviö rääkäisi uudestaan, ja seuraavassa hetkessä se syöksyi kohti. Se huojui eteenpäin hirvittävän nopeasti ja sen pitkät raajat haroivat ilmaa. Artan ehti hädin tuskin ärähtää, ennen kuin paiskasi pitelemänsä vangin menemään ja loikkasi sivuun pitkien, saastaisten kynsien tieltä. Hetkessä kaikki muuttui pelkäksi kammottavaksi myllerrykseksi.
Spyrre: Hetket venyivät lähes paikoilleen jähmettyneessä jännityksessä. Heidän edessään seisova muukalainen ei paljastanut itsestään mitään kaikessa hiljaisuudessaan, muuta kuin horjumattoman määrätietoisuutensa kun viimein puhui uudestaan. Sapeliaan jännittyneesti pitelevä Cathryn siristi vastaukselle, kunnes sihahti hampaidensa välistä. Tilanne oli vähintäänkin epämiellyttävä heidänkin kannaltaan eikä nainen pitänyt ajatuksesta luopua hatarastakin asemasta samalla kun tuliase osoitti heihin... mutta kaiketi toisaalta hän ymmärsi oudon muukalaisen näkökulmankin. Mustaturkkinen olento empi vilkaisten hieman varuillaan tuohtunutta Artania kuin arvioiden aikoisiko mies tehdä jotain hätiköityä (ja mikä olisi lopulta se huonoin vaihtoehto tässä) mutta ei ehtinyt päästä tästä johtopäätökseen.
Heidän takaansa nouseva epäinhimillinen ulvahdus sävähdytti Cathryninkin ajatuksistaan varsin jäätävällä tunteella kun tämä kajahti käytävän seinistä heidän ylitseen. Myöskään hän ei ehtinyt hillitä itseään kohti osoittavasta pistoolista huolimatta vaan nainen pyörähti sähähtäen ympäri kohti huutoa lamppua kohottaen. Se, mikä kohosi varjoista ja kurotti nälkäisesti kohti pitkin raajoin kirvoitti ilmoille yllättyneen ähkäisyn juuri kun venynyt hirviö säntäsi heitä kohti. Petomainen soturi toimi enemmän vaistolla kuin harkinnalla. Hän harppasi rivakasti taaksepäin ehtien täpärästi pois tieltä pienen rähjäisen kammion ovesta kun peto hyökkäsi raivolla päin Artania tavoitellen miestä kynsiinsä. Cathryn ei epäröinyt enempää. Tämä alkoi näyttää melkoisesti sellaiselta mitä he olivat hakeneetkin. "Siinä!" Hän ärähti, loikaten sapeli välähtäen ovensuusta puolestaan päin huitovaa petoa, yrittäen luikahtaa tämän sivustaan tai taakse. Artan vankeineen oli kaiketi ehtinyt pois hyökkäyksen alta... mutta hirviö ei ollut aikeissa luovuttaa.
Sub: Artan pystyi tuntemaan ohi huitaisevat, saastaiset kynnet. Hirviö iski armotta heidän päälleen. Se oli suuri ja nopea. Hän kierähti jaloilleen ja etsi kuumeisesti katseellaan miekkaansa, jonka oli paiskannut sivuun tarttuakseen vankiinsa - joka puolestaan ryömi nyt toiseen suuntaan kuumeisesti. Teräs välkkyi maassa, ja hän harppasi sitä kohti, vain tullakseen paiskatuksi sivuun, kun hirviö äkkiä huitaisi häntä kohti. Se ulvoi kuin mielipuoli, ja iskun voima heitti hänet seinään. Hän tunsi kuuman veren, joka ryöpsähti kynsien jättämistä haavoista.
Isku pakotti ilman Artanin keuhkoista ja löi kipinää hänen silmiinsä. Hän pakotti itsensä pysymään pystyssä, mutta hirviö harppasi saman tien häntä kohti nälästä hulluna. Se ei antanut hetkenkään armoa. Mutta sitten sen ohilivahtava, nopea hahmo äkkiä kiinnitti sen huomion, ja se pyörähti Cathrynin perään huitoen tätä pitkillä raajoillaan.
Artan päästi ärähdyksen ja pakotti itsensä liikkeelle. "Niin juuri, pidä se vain kiireisenä..." hän sihisi hampaidensa välistä ja horjahti miekkaansa kohti. Muotopuoli hirviö oli kammottavan voimakas. Tavallinen mies tuskin olisi selvinnyt tolkuissaan tai kallo yhtenä kappaleena siitä iskusta, joka paiskasi hänet seinään. Soturin näkökenttä velloi, mutta hän erotti silti aseensa maassa. Ja kun hän vain saisi sen käsiinsä, antaisi hän tämän muotopuolen maistaa itsekin hieman tuskaa...
Spyrre: Cathrynille ei jäänyt liikaa aikaa punnita tilannetta. Hän ehti nähdä huitovien raajojen paiskaavan Artanin rajusti sivuun jättäen miehen haukkomaan henkeään, tavoitellen tätä pian uudelleen. Oli toimittava nyt samantien. Lamppu riippui vieläkin hänen kädessään mutta toisessa hän puristi tiukasti sapeliaan ja terä viilsi löyhkäävää lihaa soturin sukeltaessa ohitse. Tämä nappasi otuksen huomion, kuten kaiketi oli ollut tarkoituskin. Katti kuuli tämän kääntyvän peräänsä nopeammin kuin olisi toivonut ja hän pyörähti sihahtaen ympäri ehtien täpärästi sivuun huitovilta kynsiltä. Kapea, saastainen käytävä ei kuitenkaan antanut paljoa liikkumistilaa. Terävä kipu pyyhkäisi hänen rintakehänsä ylitse ja sai naisen ärähtämään, samalla kun hän harppasi taaksepäin iskien sapelinsa harovien raajojen tielle. Tällainen paikka oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen tähän touhuun, mutta vaihtoehtoja tuskin oli. Hänen oli oltava maltillinen ja vikkelä liikkeissään, ainakin siihen saakka kunnes Artan pääsisi jaloilleen. Jos ei muuta, hirviön huomio oli nyt muualla, ja siellä hän aikoi sen pitääkin kunnes saisi mahdollisuutensa.
Sub: Peto tunsi tuskaa, sillä se karjaisi kun nainen sivalsi sen harovia kouria. Mutta hulluus ja nälkä ajoivat sitä, eikä se kavahtanut tai perääntynyt purevasta teräksesä huolimatta. Se rääkyi ja sylki paksua kuolaa samalla, kun hyökkäsi soturia päin iskien ja runnoen. Se yritti ahdistaa vikkelän saaliinsa seinää vasten ja murskata tämän siihen, kuin oli murskannut jo tämän toverinkin. Sen pitkä ruho häämötti naisen yllä ja sen löyhkäävä kita louskutti kuin odottaen jo tuoretta lihaa.
Äkkiä mutantista karkasi uusi karjaisu, nyt korkeampi ja tuskaisempi. Artanin miekka iski sen kylkeen ja raastoi irti siitä mustan, paksun veren ryöppynä. Raadeltu soturi iski miekallaan kuin lihakirveellä, ja upotti sen uudelleen hirviön sisuksiin tuimalla määrätietoisuudella. Hän väänsi ja runteli sen sisäelimiä. Mutta hirviö ei kuollut. Se pyörähti ympäri kuin kivun siivittämänä ja iski yhtenä hirvittävä, kuolettavana mylläkkänä. Lihaa runteleva teräs ei tuntunut hidastavan sitä mitenkään. Artan pamahti uudelleen seinään verta valuen, saman kammottavan voiman heittämänä. Seuraavassa hetkessä ärisevä hirviö oli hänen yllään. Se oli unohtanut naisen jo täysin ja kävi hänen päälleen kuin kostaakseen kokemansa tuskan. Sen kyljestä törröttävä miekka tuntui vain ajavan sitä entistä kammottavampaan, mielipuoliseen raivoon, jonka voimalla se iski.
Spyrre: Korvia huumaava ärjyntä kaikui käytävän seinistä ja Cathryn irvisti harpatessaan taaksepäin jälleen uuden hurjistuneen iskun tieltä. Se riipi hänen päätään mutta tätä ei voinut jäädä kärvistelemään kun kammotus runnoi voimalla eteenpäin. Se oli tarpeeksi ovela yrittääkseen ahdistaa hänet nurkkaan ja hän joutuikin tekemään todella työtä ahtaissa tiloissa välttääkseen tämän... siltikin raskaat sivallukset saivat naisen kompuroimaan vaikka hän olisikin ehtinyt kiskaisemaan teränsä tämän tielle. Lamppu toisessa kädessään hän ei kyennyt tarraamaan kahvaan molemmilla, vaan louskuttava epäsikiö onnistui iskemään aseen kivuliaasti sivuun. Cathryn ähkäisi ja horjahti kun hänen kätensä iskeytyi seinään ja sapeli kalahti maahan. Hän valmistautui jo ääneen kiroten yllään häälyvän otuksen uuteen iskuun mutta äkkiä se ärjäisi tuskaisemmin.
Ei tarvittu kuin hetki tajuta mitä oli tapahtunut. Artan oli päässyt jaloilleen ja iskenyt miekkansa syvälle epäsikiön lihaan... kuitenkin otus pysyi jaloillaan. Cathryn sähähti uuden kirouksen kun peto pyörähti nyt ympäri jälleen kohti miestä, runnoen tätä parhaansa mukaan. Syväkään miekanisku ei selvästi ollut lähellekään tarpeeksi... mutta nyt otus oli kääntänyt selkänsä hänelle. Nainen veti sihahtaen henkeä, lykkäsi lampun kädestään lattialle yhdellä rivakalla liikkeellä, ja kiskaisi toisella esille tikarinsa. Hän ponnisti eteenpäin ja loikkasi, upottaen sitten teränsä mahdollisimman syvälle molemmin käsin. Tikari tavoitteli selkärankaa ja sisälmyksiä armotta.
|
|