|
Post by submarine on Feb 11, 2017 10:36:44 GMT 3
((Tässä Frostylle. Jospa tästä jotain saisi ainakin irti?))
Ensialkuun pienehköä Merasson kylää olisi voinut luulla varsin tavanomaiseksi ja mitäänsanomattomaksi - ainakin, jos olisi katsonut vain sen sijaintia ja rakennuksia. Kylä oli tosiaankin pienehkö, ja sen talot olivat yksinkertaisia ja koruttomia. Se sijaitsi kaukana suuremmista kaupungeista, eikä se edes ollut minkään valtatien varrella. Sen asukkaat (ainakin ne ilmeisimmät) olivat tavanomaista maalaisväkeä, sellaista jota jossakin kaupungin vilskeessä olisi pidetty aavistuksen yksinkertaisina, ja joiden huolenaiheet tuppasivat olemaan kovin maallisia. Kaiken kaikkiaan kyseessä olisi siis hyvin voinut olla mikä tahansa pienehkö kylä. Tai näin ainakin kunnes katsoi tarkemmin. Syrjäisestä sijainnistaan ja yksinkertaisista, vaatimattomista puitteistaan huolimatta kylä tuntui nimittäin suorastaan kuhisevan ulkopuolista väkeä - eikä suinkaan vain ohikulkevia matkalaisia, vaan väkeä, joka vaikutti saapuneen varta vasten paikalle.
Tänäkin aurinkoisena päivänä liikkui Merasson kylässä paljon ulkopuolista väkeä. Lopulta oli varsin helppo päätellä, mikä näitä oikeastaan kiinnosti. Kylän läntisellä puolella, matalan kukkulan tyvessä lähellä kylän ohitse virtaavaa jokea, oltiin keräännytty sankoin joukoin. Väkeä, josta osa oli selvästi saapunut hyvinkin kaukaa tähän paikkaan, kasvoillaan valppautta ja kiinnostusta. Osa tästä väestä näytti jopa varsin varakkaalta, sellaiselta jolla ei olisi uskonut olevan mitään asiaa mokomaan tomuiseen tuppukylään. Vielä oudommaksi näyn teki se, ettei väki ollut kerääntynyt katsomaan mitään suurta ihmettä. Kukkulan laella nimittäin kohosi vain ja ainoastaan puu. Ei mikään ihmeellinen puu, vaan kovin tavanomaisen näköinen, yksinäinen pyökki. Se ei ollut erityisen suuri tai vanha. Ei oikeastaan mitään. Ja silti, jostakin näennäisen käsittämättömästä syystä, tuo puu tuntui olevan kovin tärkeä väelle. Itse kukin sitä ihmetteli jo kaukaa, ja moni pyrki lähemmäskin.
Kiinnostus puuta kohtaan ei selvästi ollut jäänyt huomiotta paikalliseltakaan väeltä. Puun ympärille oli pystytetty kookas, jämäkkä aita, ja siihen rakennetulla portilla seisoi useampikin mies vahdissa. Kukkulan sivua pitkin kohosi puuta ja porttia kohti väkijoukon vana, kun itse kukakin odotti vuoroaan päästäkseen tekemään puun luona mitä nyt sitten ikinä tekikään. Pelkkä kärsivällisyys ei kuitenkaan selvästikään riittänyt mokomaan, sillä jokainen portille astuja sai vuorollaan kohdata vahtien kovat katseet ja vaateliaat kourat. Portista sisään astuminen edellytti rahaa - eikä nähtävästi edes aivan pieniä määriä. Moni joutui kääntymään takaisin kun ei pystynyt tarjoamaan vaadittua summaa, toisinaan pampuilla rohkaistuna kun ei muuten uskonut. Kukkulan juurella parveili paljon lannistunutta väkeä, joista moni loi kaihoisia tai suorastaan hätää kärsiviä katseita laella kohoavan puun suuntaan. Moni oli jäänyt kukkulan lähimaastoon ilmeisen itsepintaisesti, ja koko kylän länsipuolinen sivusta näyttikin jonkinlaiselta erittäin sekalaiselta ja oudolta huviretkeltä väen istuskellessa heinikossa yksittäin tai pieninä ryhminä. Yhden ainoan kovin tavanomaisen puun ympärillä. Kukaties kyse olikin jonkinlaisesta tarttuvasta kylähulluudesta?
Mäen ympärillä oleskelevan väen joukossa eräskin nuori mies näytti joutuneen kohtaamaan pettymyksen. Näöstään päätellen kyseessä oli soturi, tai ainakin joku miekkaa mukanaan kantava - ja näöstään päätellen myös joku, joka osasi sitä käsitellä. Leveäharteinen ja pitkä mies, joskin kovin kalpea. Hänen silmiään tummensivat syvät varjot, kuin väsyneellä tai sairaalla. Mutta soturi tai ei, nyt hän oli laskenut miekkansa huotrassaan sivummalle, eikä selvästikään miettinyt kapistusta sen suuremmin. Hän istui nyt hieman kauempana kukkulasta, lähellä kaupungin ohi virtaavan joen reunaa. Ohimennen mies tuli heittäneeksi kukkulan, puun ja sitä piirittävän väkijoukon suuntaan hieman hankalan katseen, ennen kuin sitten kuitenkin huokaisi ja keskittyi muuhun. Jos tarkkoja oltiin, hän vuoleskeli pitelemästään makkarasta paloja, joita vuorotellen tarjosi pienelle, huolestuneen näköiselle koiralle vieressään ja vuorotellen työnsi omaan suuhunsa. Kukaties olisi voinut sanoa, että hän näytti juuri nyt lannistuneelta. Tai ainakin haikealta. Näytti siltä, että puu ei ollut tuonut onnea ainakaan hänelle... vaikka millaista onnea mokoma pyökki pystyi tarjoamaan kenellekään muullekaan tästä joukosta? Paikalla vellovalle väelle vastaus oli varmasti itsestäänselvä... mutta tuskinpa vain kenellekään muulle.
"Se siitä sitten", Reindal tuli huokaisseeksi huomaamattaan ääneen. Hän tarjosi koiralleen taas makkaranpalaa, ennen kuin viskasi viimeisen nökäreen jokeen virran vietäväksi. Tämä päivä ei tosiaan ollut ollut mitenkään erityisen voitokas...
|
|
|
Post by Frosty on Feb 12, 2017 20:18:24 GMT 3
Merasson kylään päin johtavalla tiellä kävi jatkuva liikenne, joskus vilkkaampi ja joskus rauhallisempi. Aina joku kuitenkin oli menossa sinne tai tulossa pois. Kun otti huomioon kylän syrjäisen sijainnin, oli varsin kummallista että Merassoon ja sieltä pois kulki niinkin vilkas liikenne. Oli kauppiaita kärryineen, kulkijoita sauvoineen ja erinäisiä ratsastajia hevosineen. Myös vähän matkan päässä mutkittelevalla joella näkyi väkeä, sillä osa matkasi kylään veneillä jokea pitkin. Tästä kirjavasta kulkijoiden joukosta saattoi erottaa varsin eriskummallisen parivaljakon. Suurikokoisen ja voimakkaan näköisen mustan orin selässä istuskeli auringonpaisteesta huolimatta viittaan verhoutunut hahmo, ilmeisesti nuori tyttö, jonka saattoi huomata pälyilevän vähän väliä ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat suureksi osaksi hupun varjossa, mutta kyseisen henkilön silmien kohdalla loimotti kaksi punaista hehkua. Siinä missä hevonen oli kiiltäväturkkinen ja hyvin hoidetun näköinen, sen matkustaja oli varsin nuhjuinen ilmestys paikattuine ja pölyisine vaatteineen. Muut kulkijat eivät heihin pahemmin kiinnittäneet huomiota, vastaantulijat saattoivat vilkaista säikähtäneinä ratsastajan silmien hehkua ja kaikenlainen väki vilkuili kummissaan ja kateellisenakin kalliilta vaikuttavaa ratsua, mutta muuten he saivat kulkea rauhassa.
"Eagle, minusta tuntuu että karistimme ne", huppupäinen ratsastaja lausahti yhtäkkiä hevoselleen. Hänen puheensa kirskui oudosti. Hevonen pärskähti ja nyökäytti päätään. "Tulemme kohta johonkin kylään. Jäädään sinne joksikin aikaa ja jatketaan sitten matkaa", ratsastaja jatkoi puhettaan ja katseli parin mailin päässä näkyvää kylää, jonka kadut näyttivät kuhisevan väkeä.
Noin tunnin matkan jälkeen kaksikko saapui viimein kaupunkiin. Väkeä tosiaankin oli paljon, mutta onneksi suuri eläin herätti heissä sen verran kunnioitusta että he antoivat tietä hevoselle ja ratsastajalle. Tyttö vilkuili jatkuvasti ympärilleen ja pyyteli välillä anteeksi hevosen tönäistessä erään kauppiaan vihanneskärryä. Hän vaikutti jännittyneeltä puristaessaan ohjia ja vilkuillessaan jatkuvasti väkijoukkoon. Punasilmäinen olento ohjasi ratsunsa pois väkijoukosta ja pysäytti sen.
~~~
*Liikaa väkeä. Toisaalta hyvä juttu, koska väkijoukkoon voi piiloutua, mutta toisaalta huono, koska hekin voivat piiloutua. Outo paikka, näin korutonta ja pientä, mutta silti näin paljon väkeä. Ja aidat ja vartiat puun ympärillä, naurettavaa.* Katselin ympärilleni Eaglen selästä ja kiinnitin sitten huomioni puuhun. Vartijoita, aidat ja valtava väkimäärä. Ja lisää vain tulee. Hullua. "Mitäs luulet, mennäänkö lähemmäs katsomaan?" Veljeni nyökäytti päätään ja lähti sitten ilman eri pyyntöä askeltamaan lähemmäs puuta. Annoin sen kulkea ilman että ohjasin sitä ja jatkoin puun katselua, pitäen kuitenkin samalla silmällä väkijoukkoa. Porukka näkyi kerääntyvän puun ympärille. Moni näytti pettyneeltä ja hätääntyneeltä. Eagle pysähtyi vähän matkan päähän joesta ja vilkaisi minua vaativasti. "Selvä", murahdin, hyppäsin alas sen selästä ja kiersin orin pääpuoleen ottamaan kuolaimet pois sen suusta. Kun olin sen tehnyt, Eagle nyökkäsi kiitokseksi ja alkoi syömään ruohoa. Itselläni ei nälkä sillä hetkellä ollut. "Minä kiertelen vähän", ilmoitin ja lähdin kävelemään hevosesta poispäin. Katselin kävellessäni puun suuntaan ja huomasin yhtäkkiä miehen, joka istuskeli koira vierelläänn joen varressa. Häneltähän voisi kysyä tästä hullutuksesta! Astelin siis muina miehinä (heh heh) kyseisen hepun luokse huppu edelleen päässäni. "Päivää. Tiedätkö minkä takia porukka viettää aikaansa puun ympärillä?" kysyin ja osoitin varmuuden vuoksi sormellani puun ja väkijoukon suuntaan.
|
|
|
Post by submarine on Feb 12, 2017 22:29:38 GMT 3
Reindal ehti unohtua hetkiseksi omiin ajatuksiinsa. Pienehkö koira hänen vieressään tuntui tarkastelevan kaikkea sillä samalla valppaalla, aavistuksen paheksuvalla tavalla, jolla se nyt muutenkin tuppasi asioita tarkastelemaan. Loppujen lopuksi hänen oli kaiketi myönnettävä, että hän oli tiennyt vastauksensa jo ennen kuin oli edes koettanut onneaan. Näin helppoa pelastusta ja helpotusta ei tosimaailmassa jaettu. Ei tässä maailmassa, jossa ahdinkoa riitti ja toivo oli työn takana. Mutta siltikin... siltikin hän oli uskaltanut olla toiveikas. Mikä ei nyt lopulta ollut väärinkään, vaan jopa tärkeää, mutta tässä sitä silti oltiin.
Nuori mies oli uppoutunut siinä määrin pohtimiseensa, että ehti huomata häntä lähestyvän muukalaisen muun kuljeskelevan väen seasta vasta kun tämä oli jo melkoisen lähellä. Reindal kohotti katseensa tähän, kulmat aavistuksen koholla vastaanottavaiseen sävyyn, osoituksena että toinen oli huomattu, ja että hän oli halukas kuulemaan tämän asian - sillä jotakin asiaa lähestyjällä selvästikin oli. Hänen kulmansa kohosivat pykälän verran lisää, kun hän pani merkille oudon punan, joka tulokkaan hupun alta pilkotti. Mutta siinä kohtaa tämä oli jo käytännössä hänen luonaan, eikä hän muutenkaan kokenut tilanteesta suoranaista uhkaa. Hän heilautti päätään kevyesti vastauksena tervehdykseen, ja kohotti sitten taas hieman kulmiaan kun kuuli muukalaisen kysymyksen. "Päivää vain. Tjaa, enpä usko että väellä olisi mitään muutakaan tekoa täällä, kuin juuri tuo puu", Reindal tokaisi takaisin. Vastaus oli aavistuksen napakampi kuin hän oli tarkoittanut. Siinä oli mukana aikaisemmasta johtuvaa happamuutta, ja hän heilauttikin nopeasti kättään ja pudisti päätään osoittaakseen, ettei piikitellyt tulokkaalle. "Pahoittelen, en ole ihan innoissani tuosta puusta juuri nyt. Se on... jonkinlainen pyhä ihme, tai sitä mieltä ainakin ollaan - ja sellaista myös mieluusti huudellaan", mies totesi. Hän vilkaisi itsekin kohti mäenlakea, jossa paikalliset kovanaamat vaativat kovia summia ja vahtivat tarkkaan niitäkin, jotka suostuivat maksamaan.
"On tiedossa, että tuo puu on aina kasvanut takaisin paikalleen. Vaikka näitäkin tienoita ovat sodat ja huonot vuodet jäytäneet, ja vaikka tuo puu on tiedettävästi kaatunut ja kaadettu monia kertoja, se on aina versonut ihmeellisen nopsaan takaisin, kuin siinä asuisi jonkinlainen ihmeellinen elinvoima. On kaiketi helppo nähdä, miksi sellainen kiinnostaisi väkeä. Ihmisiä saapuu tänne kaukaakin siinä toivossa, että tuo puu pystyisi tuomaan helpotusta heidänkin kärsimyksiinsä. Ja paikallinen väki on kyllä tajunnut miten siitä voi hyötyä", Reindal selitti. Hän heitti merkitsevän katseen moniin väkijoukossa oleviin. Suuri osa ihmisistä näytti tosiaankin kaikkea muuta kuin hyvinvoivilta ja terveiltä. Selvästi sairaita, rampoja ja vaivaisia näkyi paljon - ja useaan kertaan nämä myös säälimättä käännytettiin pois portin luota. Paikallisten kovanaamojen puunuijat ja yrmeät ilmeet eivät armoa antaneet. Epätoivoisuudesta päätellen moni terveempikin matkalainen oli paikalla varsin samanlaisista syistä - jonkin sellaisen puolesta, joka ei itse kyennyt enää saapumaan. "En tiedä moniko on lopulta saanut todellista helpotusta tuosta pyökistä. Mutta pienikin toivonhiven on monille kaikki mihin tarttua", mies lisäsi. Hän levitti käsiään aavistuksen hämillään. Tässähän hän itsekin oli, eikä varmasti ollut vaikea arvailla miksi (etenkin kun otti huomioon hänen kalpean ihonsa, mustat silmänalusensa ja painuneet posket), joten eipä hänellä kaiketi ollut juuri varaa jälkiviisauteenkaan.
"Et ilmeisesti ole täällä samasta syystä? Harvempi matkalainen päätyy tänne mistään muustakaan syystä. Vai oletko vain ohikulkumatkalla?" Reindal kysyi sitten toiselta. Hän asetteli kätensä polvensa päälle ja kallisti taas hieman päätään. Nyt kun hän katseli hupun varjostamaa muukalaista hieman lähemmin, kuunteli tämän ääntä ja ehti tehdä hieman tarkempiakin arvioita, vaikutti totta puhuen siltä, ettei tämä ollut kovinkaan vanha - pelkkä tyttö vielä. Siltikään tämä ei vaikuttanut siltä kuin olisi ollut hukassa tai joutunut tahtomattaan oman onnensa nojaan. Mokoma pisti miettimään...
|
|
|
Post by Frosty on Feb 16, 2017 13:54:52 GMT 3
Mies vastasi kohteliaasti tervehdykseeni. Heppu näytti olevan kova kohottelemaan kulmiaan, mutta samapa tuo, kohotelkoon kulmiaan jos haluaa, mitäpä se minulle kuuluu. Mies vaikutti happamalta ja se kuului hänen äänestään. Nyökäytin päätäni kevyesti vastauksena hänen anteeksipyyntöönsä ja kallistin päätäni kummastuneena miehen jatkaessa puhettaan. "Ei se kyllä kovin pyhältä näytä", lausahdin ja vilkaisin puun suuntaan. Väkijoukko sen juurella näytti vain kasvavan, hitaasti mutta varmasti. Suurin osa heistä joutui kääntymään pois puun luota korstojen puunuijien ja käskyjen voimasta, mutta varakkaammalta näyttävä väki pääsi sopivan summan maksettuaan puun luo. Osa kävi koskettamassa puun runkoa, osa näkyi puhuvan kyseiselle kasville. "Ehkä maa on tuolla vain tarpeeksi ravinteikasta tuolle puulle ja siinähän on joki vieressä", huomautin ja käänsin katseeni takaisin mieheen. "Sinäkin yritit hakea tuolta puulta apua, muttet päässyt?" Se oli enemmän toteamus kuin kysymys. Mies näytti siltä että olisi hyvinkin voinut yrittää päästä puun luokse apua hakemaan, muttei omistanut tarpeeksi rahaa ja joutui kääntymään takaisin. Suuni kääntyi väkisinkin pieneen ilkeähköön virneeseen. Paha tapa, mutta minkäs sitä sille mahtaa. Eivät tiikeritkään pääse eroon raidoistaan. "En edes tiennyt tuosta puusta ennen kuin tulin tänne", tuhahdin. "Satuin vain kulkemaan ohi ja päätin jäädä katselemaan paikkoja. Entä itse? Asutko täällä vai tulitko kauempaa?" Varasin painoni toiselle jalalleni ja vedin kasvoilleni kysyvän ilmeen.
((Hemhem...olen vähän huono pidemmän puoleisien roolien kirjoittelussa, ainakin nyt alkuun nämä ovat vähän kökköisiä :/ ))
|
|
|
Post by submarine on Feb 18, 2017 5:04:43 GMT 3
((Heh, ei mitään, ihan kelpoja vuoroja ovat. Paras kirjoittaa sen verran ja sillä tapaa kuin kokee itse toimivimmaksi.))
Reindalin ei voinut oikein muutakaan kuin kohauttaa olkiaan, kun muukalainen lähti arvailemaan puun elinvoimaa paljon väitettyä maallisemmaksi. Nyt kun hän oli itse päässyt toteamaan, ettei mokomasta pyökistä ollut apua hänen murheisiinsa, ja nyt kun hän näki läheltä miten paikallinen väki siitä hyötyi, hänen oli vaikea ainakaan alkaa puolustelemaan sitä. Hän huokaisi kevyesti. "En usko että paikallisetkaan todella välittävät sen salaisuuksista. Heillä tuntuu olevan ihmeensä suhteen paljon maalisemmat kiinnostukset", mies vastasi. Hän silmäili sivusta toisen tapaan mäen laella tapahtuvia asioita. Toisin kuin toinen, hän ei tuntunut näkevän hätää kärsivien rahastamisessa mitään erityisen huvittavaa. Pieni koira hänen vierellään näytti totta puhuen vielä paheksuvammalta. Kuin tällainen olisi vain vahvistanut sen käsitystä siitä, miten maailma oli julma paikka. Sikäli kuin koirat todella pystyivät miettimään sellaisia. "Mutta. Myönnetään, tuon puun takia minäkin tänne päädyin. Tokihan näinä vaarallisina aikoina kuulee paljon kaikenlaisia lupauksia ihmeparantumisista ja muustakin, ja suurin osa niistä on tietenkin perättömiä, mutta... noh, sanotaan nyt vaikka, että yritin toivoa parasta. Ikävä kyllä osasin sanoa nopeasti, että olin toivonut liikoja", Reindal totesi sitten, lopulta. Hän siirteli hetken käsiään polvensa päällä hieman kiusaantuneena. Asiasta puhuminen ei selvästi ollut hänelle millään tavalla erityisen ylentävää.
"Ja siitä voit varmaankin jo arvata, että en ole täältä kotoisin. Tähän hätään olen, mmh, maankiertäjä. Satuin itsekin vain liikkumaan lähettyvillä, kun kuulin huhuja tästä puusta. No, olenpahan kokemusta rikkaampi. Ja muuten köyhempi", Reindal vaihtoi puheenaihetta. Hän heitti toisen suuntaan hymähdyksen ja parhaansa mukaan tekaistun hymyn. Hänen varjostettuja, kalpeita kasvojaan olisi voinut kukaties sanoa kolkoiksikin, mutta ainakin hän hymyili kuten kuka tahansa. "Niin tosiaan. Minä olen Reindal. Ja tämä tässä on Onnimanni", mies totesi sitten. Hän tuli taputtaneeksi pienen koiransa päätä, ennen kuin vääntäytyi sitten jaloilleen ja tarjosi äkisti toista (nopeasti housuja vasten puhtaammaksi pyyhkäistyä) kättään toisen suuntaan. Kukaties kätteleminen ei ollut se, mihin moni olisi ensiksi lähtenyt keskenkasvuisen tytön kohdatessaan, mutta toisaalta kyseessä oli selvästi jo itsestään huolehtiva kulkija, ei mikään lapsi. Kohdattakoot tämä siis siinä mielessä tasavertaisena.
|
|
|
Post by Frosty on Feb 25, 2017 23:43:40 GMT 3
"Tjaah...osaavat he näemmä siitä hyötyä. Luulisi kyllä ettei täällä olisi näin kulahtanutta, kun rahaa tulee jatkuvasti. Toisaalta, raha varmaan juoksee aika pitkälti kylän johdon käsiin, mikäli täällä edes sellaista on", pohdin puolittain itsekseni katsellessani puun suuntaan. Vilkuilin sivusilmällä ihmisjoukkoon etsien katseellani tuttuja univormuja, onnekseni tuloksetta. Vasta nyt huomasin miehen vieressä nököttävän pienen koiran. Hauva tarkasteli ympäristöään paheksuva ilme kasvoillaan. Huvittava elukka. En voinut olla päästämättä suustani kirskahtavaa naurahdusta miehen kertoessa puuhun liittyvistä kokemuksistaan. "No, yrittänyttä ei laiteta. Ehkä löydät halvemman avuntuojan, vaikka tuskinpa sellaista löytyykään joka oikeasti toimisi", kirskuin nauru sanojen takana kuplien, pieni vahingoniloinen hymynkare kasvoillani. Naurettavaa yrittää saada apua joltain puulta, joka nyt sattui vain olemaan poikkeuksellisen vahva. Tai no, mistä sitä tiesi vaikka puulla taikavoimia olisikin, mutta tuskin kasvi niitä muille jakelisi. Miehen kömpiessä pystyyn ja esittäytyessä pakotin ilkeän virneeni ystävällisemmäksi ja tartuin keskustelukumppanini ojennettuun käteen. En kyllä tiedä,muuttuiko punertava hohde silmissäni yhtään leppeämmäksi, mutta sama se. "Ellie. Hauska tutustua."
|
|
|
Post by submarine on Feb 27, 2017 7:10:24 GMT 3
Reindal tuli mutristaneeksi suutaan aavistuksen, enemmänkin yleismaallisen kuin suorastaan paheksuvan, kun huomasi toisen vahingoniloisen sävyn. Ei hän varsinaisesti pystynyt väittämään vastaankaan, mutta siltikin mokoma tuntui hieman häijyltä. Lopulta hän tyytyi kuitenkin vain huokaisemaan (vaiko puuskahtamaan?) kepoisesti. Hän vilkaisi vielä puun suuntaan, ennen kuin kallisti hieman päätään. Nuijiaan heristelevät vahdit eivät olleet muuttuneet yhtään sen suopeammiksi. "No, kaipa heillä on syynsä vaatia suuria palkkioita tästä... ihmeestään. Maailma on kova paikka. Tämäkin kylä selviää näin hyvin vain koska maksaa suuria summia paikalliselle herralle. Näit todennäköisesti hänen miehiään tien varrella kun saavuit tännepäin. Totta puhuen..." Reindal aloitti, ennen kuin vilkaisi ympärilleen ja madalsi hieman ääntään. Kukaan ympärillä liikkuvista moninaisista ihmisistä ei tuntunut kiinnittävän kaksikkoon mitään todellista huomiota, mutta pieni varovaisuus tuskin oli pahasta. "... totta puhuen kyseessä ei minun nähdäkseni ole mitään muuta kuin pahainen rosvojoukon johtaja. Hänen miehensä jättävät suurimman osan matkalaisista rauhaan koska he tuovat tänne rahaa, mutta olen varma että moni on silti joutunut hankaluuksiin näiden kanssa. Kunhan kiristää väeltä rahaa sitä vastaan, ettei ryövää koko paikkaa. Ei edes asu tässä kylässä, vaan pitää majaansa miehineen metsässä, jossakin linnakkeenrauniossa", mies jatkoi hiljempaa ja vakavammin. Hän vilkaisi toiseen, kuin tarkastellen tämän reaktioita (kukaties etenkin etsien samanlaista vahingoniloisuutta kuin äsken) ja mutristi jälleen suutaan. "... mutta sellainen on tämä meidän aikamme. Asiat olisivat todennäköisesti vieläkin huonommin, jos mokoma ei pelottelisi pahempia uhkia pois", hän huokaisi lopulta. Ohimennen mies tuli kohauttaneeksi olkiaan, siihen malliin ettei hänellä tainnut olla tarjota juuri parempiakaan vaihtoehtoja surkeaan asiantilaan.
"Sinuna olisin silti varovainen. Täällä on päällisin puolin rauhallista, mutta kaikella väellä ei silti ole hyvät mielessään. Ei etenkään, jos uskoo näkevänsä helpon kohteen", Reindal totesi sitten. Hän katsahti merkitsevästi toiseen, tavalla joka kertoi varmasti tarpeeksi vaikkei hän sanonutkaan aivan kaikkea. Yksinäinen tyttö, jolla vieläpä oli hevonen (ja todennäköisesti siis myös rahaa, eläimestä itsestään puhumattakaan), olisi varmasti helpon oloinen saalis kaikenlaisille rosvoille ja varkaille. Tai niin sitä ainakin uskoisi.
"... kuten noin. Olehan varuillasi, nuo aikovat jotakin", mies äkkiä tokaisi. Hän kohotti sormensa kohti joenrantaa, johon Ellie aikaisemmin oli jättänyt hevosensa. Sen lähellä seisoskeli nyt kolme miestä, jotka näyttivät totta puhuen jo kaukaa kaikelta muulta kuin kunniallisilta kansalaisilta... sikäli kuin sellaisia nyt oli olemassa muutenkaan. Hieman resuisia miehiä, jotka seisoskelivat orin vieressä ja vilkuilivat vaivihkaa ympärilleen. Yksi näistä lähestyi eläintä jo varovaisesti ja kohotti kokeilevasti kättään katsoakseen, päästäisikö se tämän koskettamaan. Ja kukapa tietää mitä sitten seuraisi...
|
|
|
Post by Frosty on Mar 7, 2017 1:48:44 GMT 3
Ilmeisesti vahingoniloni ei ollut jäänyt huomaamatta, mikäli Reindalin huokailusta pystyi mitään päättelemään. Kuuntelin tarkkaavaisesti miehen selostusta paikkakunnan pääjehusta, jolle puusta saatavat rahat ilmeisesti ainakin suurimmaksi osaksi menivät. Nyt kun asia tuli puheeksi, muistin nähneeni joitain virallisen näköisiä korstoja matkalla kylään. En vain ollut kiinnittänyt heihin erityisemmin huomiota siinä vaiheessa. "Ukko kuulostaa hilpeältä persoonalta", hymähdin ja katselin puun suuntaan. "Kenties nimenomaan hän on keksinyt rahastaa porukkaa tuolla puulla. Sehän olisi hyvä keino hankkia lisää rahaa, laittaa kyläläiset rahastamaan hyväuskoisia ihmisiä ja viedä itse suurin osa voitoista", pohdiskelin hiljaiseen ääneen puolittain itsekseni. Minun oli pakko naurahtaa hiukan kuullessani Reindalin kommentin pahemmista uhkista. Tietäisipä vain, että mahdollinen "pahempi uhka" seisoskeli tällä hetkellä hänen vieressään ja keskusteli sivistyneesti "yliluonnollisesta" pyökistä. Tyydyin nyökäyttämään päätäni miehen puheille varovaisuudesta. "Kuule, vaikka minä näytänkin helpolta kohteelta, niin sitä minä en kyllä ole", lausahdin. Se oli totta, jos joku yrittäisi yhtään mitään epärehellistä minua kohtaan, hänelle kävisi jokseenkin köpelösti. Kuten Reindal oli sanonut, maailma on julma paikka. Kun Reindal jatkoi puhettaan ja osoitti siihen suuntaan jonne olin Eaglen jättänyt, kiepahdin salamana katsomaan, mitä tapahtui. Kolme epämiellyttävää häiskää näkyi lähestyvän velipoikaani, joka mulkoili heitä epäluuloisena, korvat luimussa. "Suo anteeksi", kirahdin ja harpoin sitten hevosen ja epämiellyttävien häiskien luokse. "Anteeksi vaan, hyvät herrat, mutta mitä ihmettä te kuvittelette tekevänne?" Ukkelit kääntyivät katsomaan suuntaani. Kaikki näyttivät siltä, kuin olisivat viettäneet edellosen yön sivukujalla roskien seassa. Vanhan alkoholin lemu leijaili suuntaani. "Ja mitäs se neidille kuuluu?" lähimpänä Eaglea seisova ukkeli kysyi hiukan sammaltaen. "Tuo on minun hevoseni", sähähdin. Eagle loksautti hampaitaan yhteen varoittavasti ukkeleiden suuntaan ja käveli sitten luokseni. "Niin varmaan", muuan toinen kännikala möläytti. "Niin, mitä tollainen penikka noin hienolla hevosella tekisi?" kolmas kaveri sammalsi. Ilmeisesti kaikkia vaivasi krapula ja mahdollisesti uusi humaltuminen. "Se nyt ei kuulu teille pätkän vertaa. Olkaa hyvä ja häipykää takasin kaljapullojemne ääreen", ärähdin, tartuin Eaglen ohjaksiin ja talutin oriin perässäni takaisin Reindalin luokse. "Homma hoidettu. Liikuskeleeko täällä päin paljonkin tuollaisia kännikaloja?" kysyin ja päästin Eaglen jatkamaan ruokailuaan. "Ja niin, tuo hevonen on siis Eagle", sanoin vielä.
|
|
|
Post by submarine on Mar 11, 2017 11:06:03 GMT 3
Reindal jäi sivummalle, kun Ellieksi itsensä esitellyt tyttö harppoi nopsaan kohti hevostaan ihmetteleviä miehiä. Totta puhuen hän näytti selvästikin olleen aikeissa suunnata perään, mutta toisen topakka ja hanakka asenne sai hänet empimään... tai kukaties, oikeammin, uteliaaksi. Ei, kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään tavanomainen keskenkasvuinen. Tämän elkeissä oli omaa arvoa ja jämäkkyyttä. Sellaista, joka antoi ymmärtää että tämä tiesi mitä teki. Ja niinpä hän tarkkailikin lopulta vain sivusta. Arvaus osui hetkeä myöhemmin oikeaan, kun tyttö yhdessä nopeassa hetkessä otti niin tilanteen kuin ratsunsakin haltuunsa. Kukaties mokoma enemmänkin häkellytti mieskolmikkoa kuin varsinaisesti veti näitä ainakaan kauhusta hiljaiseksi, mutta joka tapauksessa se toimi ja antoi tytölle tilaisuuden viedä arvokas eläimensä pois näiden ulottuvilta. Näky kirvoitti Reindalista mietteliään hymähdyksen. Hän seurasi paikoiltaan, kuinka toinen talutti hevosensa hänen luokseen. Eläintä ihmetelleet miehet jäivät katsomaan tytön perään. Näillä meni hetken verran pähkiä mitä mieltä mokomasta olisi edes pitänyt olla. Alkuun näytti siltä, että nämä kaavailivat lähtevänsä perään. Mitäpä yksi keskenkasvuinen lapsi lopulta mahtaisi vaikka alkaisikin äkäilemään tuolla tavoin? Itsevarmoja askelia otettiin jo, ennen kuin nämä kuitenkin panivat merkille huomattavasti raavaamman miehen, jota kohti tyttö nyt suuntasi. Miehen, joka tarkemmin katsoen oli noukkinut maasta miekan. Ei millään tavalla erityisen uhkaavasti sentään, ase oli yhä huotrassaan ja hän piteli sitä enemmänkin levossa maata vasten, mutta siinähän se silti oli. Muistutuksensa siitä, että hätiköidyillä teoilla saattoi olla seurauksia. Ei kaiketi ihmekään, että nämä lopulta katsoivat paremmaksi vain häipyä.
Reindal nyökkäsi hyväksyvästi Ellien suuntaan, kun tämä lopulta ilmaantui takaisin ja tokaisi asian olevan kunnossa. "Näppärästi hoidettu. Et selvästikään ole ensimmäistä kertaa matkaamassa", hän vastasi, ennen kuin laski miekkansa takaisin nurmelle lepäämään. Tapa jolla hän käsitteli asetta oli rentoutunut ja tottunut. Hänen kätensä olivat käsitelleet asetta, ja monia muita aseita, paljon. "Pelkäänpä, että täällä liikuu paljon pahempiakin. Ne korstot, joista mainitsin, olisivat todennäköisesti antaneet sinulle kämmenselkää suun soittamisesta ja vieneet hevosesi sen siliän tien", Reindal vastasi toisen kysymykseen, jälleen hieman happamana. Hän huokaisi, ennen kuin vilkaisi hevoseen, jonka tämä oli nyt taluttanut lähemmäs. "Kelpo ratsu. Minullakin on hevonen mukanani. Löysin sille kuitenkin hyvän paikan hieman kauempaa, jossa sen perään katsotaan. Täällä ei kannata esitellä mitään rahan arvoista. Jos he eivät saa sitä pois puunsa avulla, keksitään kyllä muita keinoja", mies tokaisi jokseenkin pahaenteisesti. Hän loi taas katseen ympärilleen, näkyyn joka ei millään tavoin huvittanut tai miellyttänyt häntä. Katse laskeutui pian miekkaan hänen sivullaan. Se lojui maassa, tavalla joka tuntui totta puhuen varsin sopivalta hänen tuntoihinsa koko tilanteesta.
"... asetaidoista on lopulta kovin vähän hyötyä jos niitä ei pysty käyttämään. Ja toisin kuin moni luulee, epäkohtia ei voi lyödä pois maailmasta. Soturin taidot ovat lopulta kovin vähäpätöisiä", Reindal tuli huokaisseeksi. Tilanne oli selvästikin saanut hänet uppoutumaan hieman ajatuksiinsa.
|
|
|
Post by Frosty on Mar 16, 2017 22:17:17 GMT 3
"Kiitos", kirahdin Reindalin kehuessa toimintaani Eaglen hakiessani. Matkustelutokaisuun en vastannut sanallisesti, nyökäytin vain hupun verhoamaa päätäni. Ehei, en ollut ensimmäistä kertaa tien päällä Eaglen kanssa. Vilkaisin kännikalojen suuntaan: he näkyivät hiipparoivan takaisin väkijoukkoon. Parempi pitää silmät auki noidenkin varalta, tuumiskelin ja käänsin katseeni takaisin Reindaliin. Mies laski miekkansa, jonka oli hetki sitten nostanut näkyviin, nurmikolle. Kuuntelin hänen tarinointiaan pahemmistakin hepuista. Niinpä niin. Aikuiset eivät ikinä vastanneet kysymyksiin kunnolla, selittivät vain omiaan. "Sinä et vastannut kysymykseeni", sähähdin silmät välähtäen. "Ja toisekseen, ei tarvitse kantaa meistä turhaa huolta", lisäsin äkämystyneenä. Aikuiset, aina varoittelemassa. Pitäisivät vain nokkansa omissa murheissaan. Käännyin katsomaan Eaglea, joka näykki ruohoa parin metrin päässä. "Onhan se", totesin jo lauhtuneena. "Se on mukava hevonen, kestävä ja nopea. Ja ymmärtää miten epämiellyttäviä tuttavuuksia kohdellaan", naurahdin. "Hmm, hyvä pointti. Kieltämättä fiksua jättää hevonen pois matkasta", myönsin vastahakoisesti. "Mutta voitko luottaa heihin joille sen jätit? Tiedä häntä vaikka myisivät sen tai tekisivät sapuskaa", jatkoin sitten, kohottaen toista kulmakarvaani kysyvästi hupun suojissa. Sapuskan teosta kuullessaan Eagle nosti päätään ruohikosta, luimisti korviaan ja pärskähti, jatkaen sitten syömistä paheksuntansa ilmaistuaan. Herkkänahkainen hepo. Tuhahdin. Kyllä sen olisi jo pitänyt oppia kestämään minun puheitani. Kuuntelin vieressäni istuvan miehen masentuneen syvällistä monologia asetaidoista. Ihan järkityypiltä hän loppujen lopuksi vaikutti, olihan se nyt normaalia että alaikäisistä yksinäisistä kulkijoista kantoi huolta kuka tahansa. Pyörittelin jo turhan lämpimäksi käyvän viitan reunaa sormissani ja tuijottelin taivaalla näkyviä pilviä. "Joskus täytyy vain pärjätä ilman muuta asetta kuin oma keho", mutisin puolittain itsekseni. "Itse en aseiden käytöstä liiemmin perusta. Tietyissä tilanteissa ne ovat tehokkaita, mutta ilman asettakin on osattava taistella." Laskin katseeni taivaalta Reindalin kasvoihin. "Villi veikkaus: olet jonkin sortin soturi, etkö vain?" kysyin ja yritin saada punaisen katseeni mahdollisimman korventavaksi. Saa nähdä, olisiko mies jonkin asteen virkaveli. Paitsi ettei olisi, minähän en tehnyt minkään valtakunnan soturinhommia, vaikka minut niihin oli tarkoitettu. Määräilevät aikuiset, pah!
|
|
|
Post by submarine on Mar 17, 2017 14:35:59 GMT 3
Tytöstä löytyi äkkiä aavistuksen häijyn lisäksi myös huomattavasti ärhäkämpikin puoli, kun Reindalin sanat eivät selvästikään miellyttäneet tätä. Ikävä kyllä miehen reaktio tämän sähädykseen tuskin ainakaan helpotti asioita, sillä hän kohotti kulmiaan lähinnä yllättyneenä ja päästi suustaan kevyen, mitäänsanomattoman äännähdyksen. Sellaisen, jonka päästi aikuinen lapsen ärsyyntyessä. Ei nyt suoranaisen ivallista tai vähättelevää, mutta kuitenkin juuri kuten teki aikuinen, joka ei osannut suhtautua edessään seisovaan lapseen ainakaan tasavertaisena. Eli siis, kuten tavallinen aikuinen. "Näinä aikoina kantaisin huolta raavaammastakin väestä", hän lopulta totesi. Ei se mitään pahoittelua ollut, mutta kaiketi edes selittelyä. Asian oli kuitenkin selvästi parasta antaa olla, ja muutakin puhuttavaa onneksi oli, joten hänkin jätti sen sikseen ja kohautti olkapäitään. "En ole erityisen huolissani hevosestani. Sitä tahtoo ainakin ajatella, että olen oppinut jo hieman arvioimaan väkeä. He vaikuttivat hyviltä ja kunnollisilta ihmisiltä. Sellaisilta, jotka eivät ainakaan halua lisätä kurjuuden määrää kurjuuden keskelläkin", Reindal selitti. Hetken hän oli vaiti, vakaana ja auvoisena näkemyksessään. Sitten hänen silmäkulmansa kuitenkin nykäisi, ja hän huokaisi lannistuneesti. "... ja sitä paitsi maksan heille puolet palkkiostaan vasta palatessani", hän lisäsi. Nähtävästi kirkkaimmassa ja hyväuskoisimmassakin maailmankatsomuksessa oli rumat kohtansa. "Mutta se nyt vain on sellainen muodollisuus", vakuuteltiin silti perään.
Kunnollisia tai ei, muodollisuuksia tai välttämättömyyksiä, jäivät ne taakse kun Reindal kohotti aavistuksen kulmiaan toisen mietiskellessä äkkiä taistelutaitoja itsekin... ja ikävä kyllä, jälleen reaktio taisi olla jokseenkin toisenlainen kuin tyttö olisi halunnut. Reindal hymähti kevyesti, melkein kuin huvittuneesti. Se ei ollut edes haastava hymähdys, vaan enemmänkin kuin hän olisi kuullut juuri hauskan kaskun. Mitäpä sitä muutakaan olisi voinut tehdä; raavaalta soturilta väite siitä, miten tämä taisteli mieluiten paljain käsin, olisi ollut jotakin kerskunnan ja vakavasti otettavan väitteen väliltä. Keskenkasvuisen tytön suusta tullessaan mokomat sanat sen sijaan lankesivat täysin tuon kaiken ulkopuolelle - sellaiseksi jutusteluksi, mitä nyt lapsilta kuuli. Hyväntahtoisiksi, suuriksi luuloiksi. "Ha, niinpä niin. Tietysti käsiäänkin kannattaa osata käyttää", hän totesi nyökäyttäen, ennen kuin vakavoitui aavistuksen. "Eh, mutta. Jonkin sortin soturi minä kaiketi tosiaan olen. Jotakin sellaista. Se on tosin ruma sana. Paljon kaikenlaisia oletuksia ja... tarkoituksia. Sanotaan näin, että minä tiedän ainakin mikä soturi on", Reindal vastasi pienen mietteliään hetken jälkeen.
|
|
|
Post by Frosty on Mar 17, 2017 16:40:51 GMT 3
Loin kärttyisen katseen mieheen, joka ei vieläkään vastannut kysymykseeni. Sentään älysi selventää huoltaan. Häijynpuoleinen vino virne kohosi kasvoilleni. "Sinä aliarvoit minut...vaikka kyllä minä sen ymmärrän, olethan sinä aika paljon vanhempi." Viimeiset neljä sanaa venyivät halveksivaan sävyyn. Ei mies vanhalta näyttämyt, mutta tapa mikä tapa. Ei siitä eroon päässyt. Kallistin päätäni huvittuneeseen sävyyn. "Jaa'a, arviointikykykin voi pettää", virnuilin, mutta huvittuneisuus hävisi Reindalin seuraavan lauseen myötä. "Hmh, ovelaa", kirahdin lyhytsanaisesti. Kieltämättä viisas ratkaisu. "Joistakin muodollisuuksista on siis hyötyäkin." Syvälliset asetaitopohdintanikin saivat osakseen huvittuneen hymähdyksen ja niinpä niin-tyylisen keskustelua minnekkään viemättömän vastauksen. "Kuulehan, onko sinulla aina tapana käyttäytyä noin alentuvasti keskustelukumppania kohtaan vai olenko minä poikkeus?" tivasin huppuni alta. Olinhan minä nuori ulkoapäin, mutta sisältä vanhempi. Alkoi kieltämättä pänniä jok'ainoan aikuisen suhtautuminen minuun. Olin yksin hevosen kanssa reissaamassa ympäriinsä, ilman sen näkyvämpiä aseita ja silti minua kohdeltiin alempiarvoisena. Pah. Ympäripyöreä vastaus, jälleen kerran. Korventava katse ei ilmeisesti ollut ollut tarpeeksi korventava. Eikä tuo äijä osannut vastailla kysymyksiin selkeästi? "Hmm, kieltämättä. On monenlaisia jotka kutsuvat itseään sotureiksi. Alhaisia nilkkejä, rehtejä oikeuden palvelijoita ja sitten on kaikkea siinä välillä", luettelin, samalla ikään kuin laskien sormilla eri soturityyppejä. Kolme pitkää sormea jäi pystyyn, kun muut painoin nyrkkiin. "Saanen kysyä, miksi soturi on mielestäsi ruma sana? Ja odotan kunnollista vastausta", tivasin hetken mielijohteesta. Äkkiä korviini kantautui kauempaa huutoa ja tappelun ääniä. Etsin kayseellani niiden lähdettä, kunnes paikansin sen. "Jaha, mitäs tuolla tapahtuu?" Osoitin sormellani "maagisen" pyökin suuntaan. Sen ympärillä lojuvassa joukkiossa näkyi puhjenneen käsirysy. Joitakin korstoja marssi tappelun suuntaan puunuijat kourissaan. Tunnistin heidän asuista päätellen kuuluvan paikan pääjehun palvelukseen, samanlaiset harmaat puvut oli ollut niiden matkan varrella päivystäneiden yllä. "Näyttää oikein...mielenkiintoiselta", kirskahdin puoliksi nauraen, häijy hymy naamallani, tähyillen tappelun suuntaan varpaillani seisoen. "Katso nyt sinäkin", sanoin Eaglelle, joka vastahakoisesti kohotti päätään ruohikosta, mutta höristi sitten korviaan ja asteli pää korkealla vierelleni katselemaan tappelevia heppuja. Viihdettä, vihdoin!
|
|
|
Post by submarine on Mar 22, 2017 16:50:24 GMT 3
Kulmankohotus ei enää riittänyt. Reindal kallisti päätään, kun pikkutyttö hänen edessään alkoi käydä jo suorastaan kärkkääksi. Totta puhuen hän veti kätensäkin puuskaan. Tämä tapaus ei nähtävästi ollutkaan liikkeellä aivan kuten hän oli olettanut. Mahdollisuus, että tämä olikin ollut aivan tosissaan uhotessaan taistelutaidoistaan ja muustakin kyvykkyydestään, ei rehellisesti ollut käynyt Reindalin ajatuksissakaan. Niin tyttö kuitenkin selvästi uskoi. Hetkeen hän ei ollut aivan varma mitä mokomaan olisi pitänyt edes vastata. Rehellisesti tämä olisi kuulostanut edelleenkin lähinnä hölmöltä sepitykseltä, ellei tyttö selvästikin olisi jo ollut hermostumaan päin. Hän oli eittämättä kuullut vähemmän epäuskottaviakin kalajuttuja... mutta toisaalta, samaan aikaan hän taisi olla erinomaisessa asemassa tietääkseen, että ulkonäkö saattoi hyvinkin pettää... "Jos tosiaankin aliarvioin, pahoittelen. Pelkään pahoin, etten ole aikaisemmin nähnyt pikkutyttöä, jolla olisi todellisia rahkeita väittää pystyvänsä kohtaamaan vastustajansa taistelussa paljain käsin - tai juuri muutenkaan. Pelkään myös, että olen nähnyt siinä määrin monta kahakkaa, että olen ainakin tähän asti uskonut voivani lausua jonkinlaisia arvioita näistä asioista. Saattaa se toki olla vääräkin uskomus", Reindal vastasi lopulta. Hän ei ollut varma, osasiko juuri nyt valita pahoittelevimpia mahdollisia sanoja kärkkäälle tytölle, mutta kaiketi edes sellaiset, jotka kertoivat ettei hän ollut yrittänyt loukata tai vähätellä. Miehen solakat, totta puhuen melkeinpä luisevat kädet laskeutuivat alemmas rinnalta, kevyempään asentoon. Pieni koira hänen takavasemmallaan näytti lähinnä paheksuvan koko tilannetta.
Reindal oli hetken vaiti, ennen kuin toisen kysymys sai hänet päästämään pienen, mietteliään hymähdyksen. Vaatimuksesta huolimattakin hän mietti hetken, vastaisiko kysymykseen. Lopulta mies kuitenkin keinautti päätään puolelta toiselle. "Soturiin liittyy odotuksia. Ja edellytyksiä. Soturi ei-" hän aloitti, mutta vaikeni itsekin kuullessaan kauempaa kohoneen metelin. Hänkin kääntyi katsomaan pyökin suuntaan, ja synkkeni silminnähden kun näki mistä oli kyse. Nähtävästi tunteet olivat kuohahtaneet - ja miehet nuijiensa kanssa olivat jo tarpomassa paikalle hajottamaan tilannetta. "Nuo miehet haluavat eittämättä mieltää itsensä sotureiksi. He ovat kovia ja voimakkaita. He määräävät. Ka, soturi vaatii olemuksellaan kunnioitusta ja ottaa oikeutta omin käsineen. Soturilla on voima ja oikeus käyttää sitä, koska hän on soturi. Ja jos hän ei niin tee, ei hän myöskään ole kunnollinen soturi. Nuokin miehet tekevät mitä tekevät mielellään. He ovat sotureita", Reindal totesi lopulta samalla kun seurasi tilannetta. Yksikään karttujaan puristavista miehistä ei näyttänyt millään tavalla olevan erityisen pahoillaan siitä, että pääsisi myös käyttämään niitä. Hänen katseensa kääntyikin pian näystä vieressä seisovaan tyttöön, joka tuntui vain nauttivan koko tilanteesta. "Kukaties sinäkin tosiaan olet soturi. Sinulla on ainakin sopivan karkea asenne ja surkeat ilot", Reindal huomautti suorastaan nuhtelevaan sävyyn. Sitten hän irvisti melkeinpä kivuliaasti, ennen kuin noukki yhä huotrassaan lepäävän miekkansa maasta. "Pelkäänpä, että aion sotkeutua asioihin", mies mutisi hiljaa. Ja sitten hän suuntasikin jo kohti tuota välikohtausta.
"Hoi! Rauhoittukaahan itse kukin! Tästä ei seuraa mitään hyvää kenellekään! Teillä on varmasti kaikilla tarpeeksi muitakin murheita!" Reindal huudahti lähestyessään. Hän puristi miekkaansa kädessään, mutta se oli yhä huotrassa ja hänen sivullaan, kaikkea muuta kuin valmiina käytettäväksi. Sen sijaan hän oli kohottanut toisen kätensä kuin huomiota vaatiakseen. Oli tosin asia erikseen, mitä niin tappelupukarit kuin nuijiaan puristavat, lähestyvät korstotkaan todella piittaisivat kalpeasta, laihasta miehestä joka näitä nyt lähestyi. Kukaties eivät mitään. Kukaties mokoma vain yllyttäisi näitä. Mutta kukaties... kukaties hän pystyisi tekemään edes tämän verran.
|
|
|
Post by Frosty on Mar 26, 2017 2:54:31 GMT 3
Huoh. Jotain pitää karsia pois. Olen tullut siihen tulokseen ettei Myrkmere ole minun paikkani pelata ja ettei Ellie ole mukava hahmo pelata. Lopetan täällä pelaamisen. Syy ei ole sinussa submarine, olet ollut todella hyvä ropekaveri, en vain tunne että tämä olisi minun paikkani pelata. Kiitos niistä parista kuukaudesta jotka kerkesimme tätä pelata, nyt minä lähden. Kiittäen, Frosty, Ellie ja Eagle
|
|
|
Post by submarine on Mar 29, 2017 18:43:07 GMT 3
Aa. Selvä sitten. Sääli, mutta eipä tuolle kai mitään oikein voi. Hyvää jatkoa kuitenkin!
|
|