|
Post by submarine on Sept 11, 2016 5:32:44 GMT 3
Tämä kaikki tapahtui niihin aikoihin, kun elämä Mirafasin pienessä kuningaskunnassa oli kaikkea muuta kuin riemukasta. Mirafas, pieni ja monella tapaa merkityksetön maatilkku, jakoi rajansa Atharin mahtavan kuningaskunnan kanssa. Eikä tarvinnut olla sotilaallinen nero ymmärtääkseen, mitä sellainen liiankin helposti merkitsi. Viimeiset vuosikymmenet Mirafas oli saanut nauttia rauhasta suopeiden sopimusten ja kauppasuhteiden kautta, mutta nyt puhalsivat uudet tuulet. Athar oli menettänyt kuninkaansa, ja nyt tilalle oli astunut tämän perillinen. Toisin kuin isänsä, ei uudella hallitsijalla Justar III tuntunut riittävän armeliaisuutta heikommilleen. Puhuttiin sodasta ja valloittajista, jotka teroittivat jo miekkojaan rajana toimivien vuorten tuolla puolen. Puhuttiin kuolemasta ja rutosta, jotka sitä auttamatta seuraisivat. Puhuttiin pakolla värvätyistä pojista ja isistä, joista moni tuskin palaisi. Mirafasin ainoa toivo näinä aikoina - näin laajalti puhuttiin - olivat juurikin nuo rajavuoret. Jyrkät vuoret erottivat maita toisistaan, ja useimmat niiden rinteistä olivat petollisia ja liukkaita kuolemanjoukkoja, joissa vuorivuorta kömpelömmät saivat heittää kaiken toivon. Solat ja kulkureitit joista pystyisi marssittamaan valloittavan armeijan läpi olivat harvassa. Ja noihin harvoihin reitteihin Mirafas nyt keskitti kaiken sotilaallisen voimansa. Voiton mahdollisuudet tuskin näyttivät suurilta kenenkään laskelmissa, mutta ainoana toivonaan Mirafas oli nyt marssittanut käytännössä jokaisen sotilaansa, nostoväkeläisensä ja haalimansa palkkasoturin sinne, pitelemään valloittajien aaltoja. Kaikki muu oli muuttunut toissijaiseksi.
Kun sotajoukot marssivat kohti koetuksiaan, ei Mirafasilla ollut niin aikaa kuin kykyäkään kiinnittää huomiota muuhun. Epätoivoinen vastarinta oli pakottanut kääntämään katseen siitä kaikesta, mitä tästä seuraisi. Lain voima ja sen puolustajat olivat kadonneet kylistä ja kaupungista. Sotilaat eivät partioineet teitä eivätkä vartijat suojanneet kyliään. Harvemmassa talossa edes oli nyt raavaita miehiä, jotka pahan hetken tullen olisivat pystyneet tarttumaan johonkin kättä pidempään. Tuskinpa tarvitsi olla nytkään sotilasnero ymmärtääkseen, mitä tästä seuraisi. Jo nyt, ensimmäisinä viikkoina, vallitsi Mirafasissa ahdinkoa ja kurjuutta yllin kyllin. Karkurit ja rosvot, haaskansyöjät, olivat jo huomanneet pöydän olevan katettu. Ja kun pelokas väki värjötteli suljettujen oviensa takana, kiersivät häpeämättömät ryövärit poimimassa käsiinsä mitä rikkauksia vain mielivät - melkeinpä mistä vain mielivät. Itse itsensä valtaan nostaneet rosvokuninkaat rajasivat aivan omia alueitaan kartalle samalla kun asettuivat elämään todellisten herrojen tapaan. Saattoi hyvinkin olla, että pian jokin paljon mahtavampi pyyhkisi kaiken tuon pois uuden oman järjestyksensä tieltä, mutta häikäilemättömät miehet eivät siitä piitanneet. Ehkäpä niin tapahtuisi, mutta tämä oli silti heidän tilaisuutensa - ja kukapa tiesi kauanko Mirafasin puolustajat pystyisivät pitelemään Atharin valloittajia? Kukaties uhkarohkeimmat näistä tohtivat jopa toivoa Mirafasin voittoa - ja heikentyneitä sotavoimia, jotka eivät kykenisi pitämään järjestystä palattuaankaan. Noine ajatuksineen he riistivät ja raastoivat, nyhtivät ja kiskoivat. Näin päivinä tämä kaikki sitten tapahtui. Näinä päivinä, joina Mirafasia jäydettiin sisältä ja ulkoa. Näinä päivinä, kun taivas oli harmaa ja tihku viimoi mantuja. Näinä päivinä, eräässä pienessä kylässä, joka oli jo toivonsa heittänyt - eräällä hautausmaalla, jos tarkkoja oltiin.
Näky, jona tuona harmaana päivänä avautui tuolla hautausmaalla, tuskin ainakaan muutti kenenkään käsitystä asioiden huonosta tolasta. Moni hautakivi oli kaatunut ja joitakin hautoja oli jopa kaivettu auki - kullanhimoisten ja häikäilemättömien puolesta, kun nämä etsivät mitä tahansa hautalahjoja. Toisinaan avonaisesta haudasta pilkisti uusikin ruumis, jonka joku epätoivoinen oli paremman puutteessa sinne kaatanut. Harvat hautarakennukset oli murrettu auki ja tutkittu jo läpi; ahneus ei tuntenut häpeää. Mutta se, mitä hautausmaalla nyt tapahtui, ei varsinaisesti liittynyt mihinkään tästä. Se oli vain varsin sopiva tausta. Hautausmaalla kasvoi puu. Vanha, ruma, käkkäräinen kuvatus. Ja puun oksalta roikkui köysi. Nyt se lepatti katkaistuna tuulessa. Sen toista päätä ei tarvinnut etsiä kaukaa, sillä aivan köyden alapuolella maassa lojui ruumis. Tiukka silmukka kulki tämän leuan alta, ja narunpää roikkui niskan takana. Mies oli kuollut, alaston ja jo vitivalkoinen. Nainen tämän vieressä, kyyryssä ja pelokkaana, ei totta puhuen näyttänyt juuri sen paremmalta. Tämän oli tosin kalventanut pelko, ei kalma. Mies, joka seisoi näiden kahden vähäisen yllä, selkä näihin päin, oli toista maata. Ei kalvakka tai nälän laihentama, vaan harteikas ja jämäkkä. Hänen käsissään oli voimaa jolla kantaa sitä miekkaa, jota hän nyt piteli valmiina, puoliksi sivullaan ja puoliksi edessään. Hänen katseensa ei ollut pelokas vaan varuillaan ja tarkka - sellainen, joka tunnisti hengenvaaran, muttei alistunut sille taistelutta. Sotisopa, jossa oli niin karkeaa silkkiä kuin terästäkin, vain vahvisti vaikutelmaa. Sotisopa olikin varmasti tarpeen, sillä hautakivien välissä, yhtälailla valppaina ja uhkaavina, vaani monta muuta miestä. Nämä puristivat käsissään karkeita aseita. Miehet olivat arpisia ja säälimättömiä. Näiden silmissä kareili katse, joka kertoi kenelle tahansa, etteivät nämä pelänneet tehdä hirvittäviä asioita - eivät mistään syystä. Ja juuri niitä asioita nämä selvästikin aikoivat pian tehdä.
"Pystytte vielä perääntymään. Häipykää, niin selviätte vähemmällä", kahden suojattinsa edessä seisova soturi totesi kovaan ääneen. Se ei ollut mikään kovisteleva ääni. Jos hän olisi tohtinut, olisi se kukaties voinut olla toiveikaskin. Nyt hän piti sen vain värittömänä. Hänen katseensa pyyhki läpi koko miesjoukosta, samalla kun kädet korjasivat alitajuisesti ja viivyttelemättä asentoa kohtaamaan aina vuorostaan sen, joka näytti pahimmalta uhalta. Miehet liikkuivat ja luikkivat kuin saalistavat villikoirat, eikä näiden pitäminen silmällä ollut helppoa. "Sinun tässä olisi kannattanut häipyä, muukalainen. Enää et sitä tilaisuutta saa. Pääset roikkumaan itse tuohon puuhun. Ehkä seuraava tulokas osaa varoa vähän paremmin", yksi vaanivista miehistä sylki suustaan. Tämä näytti rohkaistuvan sanoistaan ja kyyristyi kuin olisi ollut aikeissa hyökätä. Tapa, jolla soturi korjasi taas nopeasti asentoaan, sai miehen kuitenkin epäilemään. Loputtomiin nämä eivät kuitenkaan aikoneet epäillä, se oli ehdottoman varmaa. Näitä oli puolen tusinaa, kukaties ylikin; perääntyminen olisi ollut hullun hommaa. "Päästäkää edes heidät ensin. Olette tehneet jo aivan tarpeeksi heille", soturi tokaisi. Hänen äänensä kirkastui hieman. Ja vaikka hän ei pystynytkään elehtimään taakseen millään tapaa, säpsähti ruumiin luona kyyristelevä nainen - ja uudelleen, kun sanoille pudistettiin päätä. "Ne pääsevät viereesi. Tuo takaisin minne kuuluu, tuo jakamaan sen kohtaloa, ja sinä jotta tuo tietää hirressäkin ketä syyttää. Ja kaikki muutkin, jotka yrittävät vastustella meitä", sama mies tokaisi. Tämä paljasti hampaansa hermostuneeseen virneeseen samalla, kun punnitsi nykivästi karkeaa terää kädessään. Kohta nämä iskisivät - sen näki kuka tahansa.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 11, 2016 14:55:46 GMT 3
Maan kärvistellessä niin orastavan sodan kuin tämän jo kyntensä saaliiseensa iskeneiden seurausten otteessa, oli tämä epäilemättä varsin lohduton paikka asukkailleen... sekä mahdollisille harhautuneille läpikulkijoillekin. Mirafasin kunnailla ja kylillä tuskin oli enää minkäänlaista vieraanvaraisuutta tarjotakseen matkalaisille siinä vaiheessa kun jo omakin väki näki nälkää ja kurjuutta... ja varsinkin kun senkin vähän joka oli onnistuttu pelastamaan ja säästämään repivät häikäilemättä itselleen opportunistiset sekä julmat jotka eivät säälineet heikompaansa sen enempää kuin suuri Athar entistä kauppatoveriaan. Tosin tällaisessa tilanteessa kulkureilla, matkalaisilla ja juurettomilla taisi olla puolellaan etu, jota kylänväellä ei ollut. Jos eivät arkailleet erämaita ja mahdollisia vaaroja saattoivat nämä kaikota tiehensä kuka mitäkin reittiä jonka löysivät taikka välttää saapumasta onnettoman Mirafasin lähistöllekään, ja näin epäilemättä olivatkin suurin osa jo tehneetkin, kun tieto pienen kuningaskunnan ahdingosta levisi... ellei kyse ollut näistä häikäilemättömistä ja ahneista, jotka mieluusti hakeutuivat kaltaistensa seuraan juhlimaan mahdollisesti Mirafasin tulevilla raunioilla. Mutta vaikka paikan välttäminen oli varmasti viisasta kenelle hyvänsä edes suunnilleen kunnolliselle joka mieli välttää moiset turvattomat seudut ja omasi jonkinlaista valinnanvaraa asioista, ei tämä kuitenkaan tainnut olla kaikkien laita. Harmaalla ja karulla hautausmaalla puun sekä lohduttoman näyn äärellä seisova soturi ei selvästikään ollut samaa luokkaa kuin maassa takanaan ruumiin vierellä kyyristelevä nainen kuin edessään väijyvä resuinen miesjoukkokaan, ja tämä epäilemättä erottui kauas. Se, mitä tällaisesta asetelmasta seuraisi oli selvää varmasti kenelle hyvänsä... ja yllättäen, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, oli kuin olikin tälläkin näytelmällä odottamaton todistajansa suunnalla, johon harva luultavasti edes hoksasi katsoa.
Periksiantamaton soturi joka seisoi rosvojoukon edessä ei selvästikään saanut minkäänlaista vastakaikua saati sääliä yrittäessään neuvotella näiden kanssa edes kauhistuneena takanaan ruumiin äärellä kyhjöttävän naisen eloonjäämisestä. Kukaties miekkaansa puristava mies näytti asiansa osaavalta ja jämäkältä, mutta silkka ahdistelijoiden lukumäärä joka luikki vaanien hautakivien lomassa sai silti tilanteen vaikuttamaan varsin pahalta. Oli tässä vaiheessa jo olosuhteiden pakottamaa tai ei, oli silti väkisinkin vaikuttavaa kuinka soturi kohtasi rosvot valppaasti ja säikkymättä vaikka alkoikin jo näyttää väistämättä siltä että tilanne päättyisi verenvuodatukseen hetkellä millä hyvänsä. Kaikkea kuitenkin seurasi etäämmältä vielä yksi vaitelias silmäpari. Soturin edessä kärkkyvien rosvojen suhteen saattoi epäilemättä laskea enää sekunteja koska nämä säntäisivät eteenpäin, kun ilmassa äkkiä suhahti jotakin. Armottomasti tähdätty nuoli syöksähti varoituksetta kohti etummaisinta, kärkkäintä ryöväriä. Jos omasi vähänkään tilanteentajua saattoi itse kukin varmasti hoksata pian suunnan josta nuoli oli lentänyt, ja kääntää katseensa kohti hieman kauempana kohoavaa, jo ajat sitten pengottua ja häpäistyä hautaholvia. Rakennuksen seinustan varjossa suunnilleen välikohtauksen sivustassa seisoi tumma, solakka hahmo jonka käsissä saattoi varmasti erottaa jousen, jonka jänteelle tämä jo asetteli uutta nuolta. Uhkaavasta tilanteesta huolimatta tämän elkeet eivät kuitenkaan vaikuttaneet hätäileviltä vaan näppäriltä ja suorastaan tottuneilta. "En tiedä mitä täällä tarkalleen touhutaan, mutta tunnistan kyllä haaskaelukan kun sellaisia näen" naisen ääni tokaisi toimiensa lomasta, ja muukalainenkin harppasi nyt etäämmäs seinustasta saadakseen itselleen lisää liikkumatilaa. Jousi kohosi jälleen suunnaten uhkaavasti toisen nuolen kohti joukkoa. "Inhottavia otuksia. Olen kyllä hoidellut tuollaisia elikoita enemmän kuin osaan enää laskeakaan. Kuten hyvä herra tässä jo sanoi, teillä on enää yksi tilaisuus luikkia tiehenne" tämä lisäsi, jännittäen kuitenkin jo jännettä kuin aikomatta jäädä odottelemaan moneksikaan hetkeksi.
Viimeistään odottamattoman ohikulkijan astuessa esille saattoi tästä salavihkaa ties mistä ilmaantuneessa hahmossa epäilemättä havaita varsin outoja piirteitä, joita oli vaikea olla huomaamatta edes etäämpää. Nainen olisi saattanut olla lähestulkoon tavanomainen ilmestys jokseenkin keskiverron pituisena ja solakkana maastonvärisissä matkalaisen vaatteissaan sekä koruttomine jousineen jota tämä nyt piteli, ellei olisi otettu huomioon kasvoja, jotka nyt tuijottivat lähestulkoon haastavan kiinteästi kohti välikohtausta. Ihmiskasvojen sijasta suurinpiirtein lyhyehköksi nyrhittyjen punaruskeiden hiusten lomasta häämöttivät suorastaan kiiluvanvihreät silmät sekä mustat petomaisen kuonokkaat kasvot, jotka muistuttivat epäilemättä jonkinlaista suurta kissaa. Kukaties outojen eläimellisten kasvojen tunnevivahteita ei ollut helppoa lukea etäämpää, mutta ainakin olennon olemus kieli lähestulkoon leppoisasta itsevarmuudesta, johon kuitenkin sekoittui ilmeistä tarkkaavaista terävyyttä. Kuka äkkiä paikalle ilmaantunut tapaus sitten olikaan ei tämä kissamainen nainenkaan tuntunut näennäisesti hetkahtavan rosvojen ylivoimaa, vaan luotuaan pikaisen, vaivihkaisen vilkaisun niin soturiin kuin tämän suojatteihinkin kääntyivät vihreät silmät jälleen kiinteästi kohti uhkaajia. Tylppä, eläimellinen kuono raottui paljastamaan kevyen petomaisen virnistyksen sekä kidallisen teräviä hampaita samalla kun olento liikahti kuin puolihuolimattomasti paikallaan. Tumman viitan lieve tämän harteilla liikahti syrjään tuoden näkyviin välähdyksen miekan kahvoista naisen vyöllä molemmilla puolilla, kuin vielä alleviivatakseen tilannetta. Ainakaan näennäisesti oudolta ilmestykseltä ei tuntunut puuttuvan itsevarmuutta, eikä tällä selvästikään ollut aikomustakaan vain jäädä katsomaan jotakin tällaista touhua...
|
|
|
Post by submarine on Sept 12, 2016 4:17:51 GMT 3
Joku runollinen olisi saattanut sanoa, että kuoleman pystyi melkein kuulevan jo näppäilevän viimeisiä kohtalokkaita sointuja ennen kuin teräksen kalahdukset ja kuolevien huudot valtaisivat alan. Asiallisempaa taisi olla vain todeta, että jokainen mies oli jännittynyt ja valmis taistelemaan, ja eittämättä myös aikeissa tehdä niin aivan pian. Sen näki hautakivien välissä vaanivien rosvojen katseista ja tavasta jolla nämä jännittyneen hermostuneesti koettivat ujuttautua lähemmäs. Sen näki siitäkin, miten yksinäisen soturin katse kiristyi vain entisestään. Hän veti henkeä nenänsä kautta, kiskoi sen sisäänsä kuin voimaa tuovaksi möykyksi. Muuta tuskin olisi enää tarvittukaan, ellei joku olisi äkkiä sekaantunut - ja tehnyt sitä rajusti. Äkkiä suulain rosvoista päästi epäselkeän ja tarkoituksettoman äänen, joka säesti nuolen suhahdusta ja tömähdystä. Loput kavahtivat taaemmas kun näkivät, miten puonen varsi törrötti tämän niskasta ja tunkeutui jonnekin kurkkuun. Nämä peräytyivät tämän läheltä joka suuntaan ennen kuin ehtivät edes katsoa mistä kuolettava nuoli oli tarkalleen tullut. Osuman saanut itse kohotti haparoivaa kättä, jolla tarttui kiinni varteen. Holtittomasti ja vailla tarkoitusta mies kiskoi sitä hetken, ennen kuin notkahti eteenpäin ja kaatui vasten hautakiveä, jota oli äsken käyttänyt vielä suojanaan. Liike ja tömähdys kiveen nykäisivät samalla kättäkin kovaa, ja nuolen varsi katkesi tämän kouraan. Käsi retkahti aivan yhtä veltoksi kuin loputkin tästä, kun rosvo jäi roikkumaan hautakiven päälle, paljon tuoreempana ja lihallisempana muistutuksena elämän lyhyydestä.
Äkillinen laukkaus oli saanut yksinäisen miekkamiehenkin hätkähtämään, mutta siltikin paljon vähemmän kuin rosvot, joiden keskeltä kuolema oli äkkiä niittänyt toverin. Miehet perääntyivät haparoiden ja kompuroiden isompien hautakivien sekaan, vetivät mataliksi tai etsivät muuten edes jotakin suojaa uudelta, äkilliseltä uhalta. Jos ei muuta, olivat nämä ainakin saaneet näinä karuina ja karkeina aikoina oppia reagoimaan nopeasti vaaroihin. Vaikka nuolen ampuja suorastaan kiinnittikin huomion itseensä, kesti näillä silti monta pitkää hetkeä edes tajuta kuka ampui ja mistä. Pälyilyä ja vilkuilua, joka antoi sekaantujalle ainakin aikaa sanoa sanottavansa. Ja sen jälkeenkään ensimmäinen joka avasi suunsa ei ollut yksikään rosvoista, vaan näiden piirittämä soturi. Mies oli selvästikin nopeajärkisempi kuin ahdistelijansa - ja päin vastoin kuin muiden kohdalla, hänen huolensa hengenlähdöstä oli tainnut vain vähentyä. "Hoi! Arvostan apuanne, muukalainen! Pitäkää varanne!" soturi huudahti ilmoille. Hän otti hyödyn irti äkillisestä hengähdyspaikastaan ja kohotti miekkaansa tervehdykseen, ennen kuin palautti sen kuitenkin nopeasti takaisin valmiuteen. Loput rosvot eivät olleet kadonneet mihinkään, eikä varmastikaan kukaan, ei hänkään, tohtinut uskoa että tämä olisi näin helposti ohitse. Näissä miehissä oli epätoivoista ja vimmaista paloa, samanlaista hulluista kuin laumassa villikoiria. Sen näki ja tunsi. Ja toden totta; vaikka nämä olivatkin valppaita ja varuillaan, ei miesten silmistä paistanut kauhua vaan kiihkeyttä. Yksi näistä heitti soturin suuntaan katseen, joka oli kuin suorastaan vihainen moisesta julkeudesta.
"Pidä suusi! Ei tuo tarkoita mitään! Yksi tai kaksi, me pistämme jokaisen hirteen!" rosvo kivahti ja heristi pitkää puukkoaan sen hautakiven takaa, jonka juurelle oli kyyristynyt suojaan. Samanlaista uhoa saattoi nähdä muissakin miehissä. Väkivalta ei näitä pelottanut, ei ainakaan tarpeeksi. Eräs näistä, vanhempi ja kokeneempi rosvo, kohosikin pian ääneen. Se oli julkea ja suora ääni, joka yritti alistaa ja runnoa itseään läpi. "Jatka matkaasi sen jousesi kanssa, muukalainen! Jatka matkaasi niin emme ehkä surmaa sinua! Tai auta meitä! Ammu tuo miekanheiluttaja jaloiltaan, niin me jaamme sen omaisuuden kanssasi! Meillä on ruokaa ja viinaa, sinullekin riittää!" mies huusi hautaholvin kulmalta, jota käytti nyt suojanaan. Tämä pysytteli täysin näkymättömissä naiselta, eikä tohtinut kohdata tätä silmästä silmään. Nuolen pelkääminen oli varmasti syy jo itsessään, mutta ei välttämättä ainoa... "Varokaa! Tuo aikoo heittää teitä!" soturi huudahti ääneen, huitaisten miekallaan ääneen nousseen rosvon suuntaan. Sillä toisin kuin nainen, hän kyllä näki mitä tämä teki. Mies painotteli kädessään kirvestä, jonka oli jo kohottanut kuin olisi ollut aikeissa harpata esiin ja paiskata sen koska tahansa. Samaten hän näki irvistyksen, joka levisi tämän kasvoille varoituksen vuoksi. Paljastuminen ei kuitenkaan pysäyttänyt tätä, vaan ärjäisten mies loikkasi esiin ja paiskasi aseen kohti naista. "Tappakaa ne! Tappakaa ne kaikki nyt!" tämä huudahti samalla kun kiskoi puukkoa vyöltään.
Jännittyneet, valmiit rosvot eivät tarvinneet muutakaan kehotusta. Miehet luikkivat kohti uhmaajiaan hautakivien lomassa, väistelivät nuolia ja ennakoimiaan laukauksia ja livahtelivat lähemmäs ketterästi ja hätäisesti. Nämä viskoivat kiviä ja veitsiä kun lähestyivät, yrittivät ostaa niillä hieman suojaa ja harhautusta. Ennenkaikkea nämä yrittivät olla nopeita. Kolme näistä hyökkäsi kohti naista jousineen, loput kävivät soturia ja tämän miekkaa vastaan. Ja kuoleman odottama musiikki repesi...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 12, 2016 15:17:50 GMT 3
Esiin varjoista harpannut petomainen nainen jäi seuraamaan ilmaantumisensa aiheuttamaa kaaosta viileästi jousensa ylitse, epäilemättä tilannetta kartoittaen ja mahdollisuuksia vaivihkaa laskeskellen. Lopulta äkkiä kuolleena hautakivelle kaadettu rosvo ei saanut aikaan aivan sellaista yllätystä ja säikähdystä kuin olisi kaiketi voinut toivoa, mutta muukalainen ei rehellisesti voinut sanoa olevansa tästä yllättynytkään. Resuinen joukko hajaantui ja luikki suojaan mutta ei paennut... lisäksi uhkaava, suorastaan kuumeinen verenhimo kajasti ryöväreistä kauas. Nämä eivät selvästikään olleet vieraita väkivallalle ja verenvuodatukselle, edes omaan nilkkaansa osuvalle, eikä edes odottamaton vastarinta ollut tarpeeksi ajamaan näitä pakoon edes kun äsken yksin joukkoa vastaan seissyt miekkamies saikin apua. Nämä vain hakivat paikkaa ja valmistautuivat, saaden muukalaisenkin terävöitymään vaivihkaa entisestään. Joka tapauksessa jos ei muuta, soi makaaberi yllätys sentään hetken aikaa hengähtää itse kullekin, vaikka tämä jäikin epäilemättä lyhyeksi. Yksinäisen soturin huikatessa tervehdyksensä loivat vihreät silmät lyhyen vilkaisun tämänkin suuntaan, ennen kuin olento nyökkäsi sanattomasti ja käänsi huomionsa takaisin ryöväreihin. Kevyt petomainen virne tämän mustilla kasvoilla tosin leveni aavistuksen, mutta selvästikään kissaihminenkään ei ollut tarpeeksi hölmö päästämään uhkaajia silmistään. Itsevarmasta pinnastaan huolimatta nainen epäilemättä pani merkille ettei intimitointi purrut tarpeeksi, ja että kahdestaankin he olivat eittämättä alakynnessä tällaisen joukon edessä vaikka yksi rosvoista olikin jo pudonnut.
Ryöväreiden vastatessa uhmakkain huudoin, irtosi katin suunnalta huomattavasti kuuluvampi, jokseenkin alleviivatun epävaikuttunut myhähdys. "Sopii yrittää. Saa nähdä kuinka pärjäätte muuta kuin aseetonta kylänväkeä vastaan" tämä kuittasi äänessään terävyyttä, joka vihjasi että olento oli jo nähnyt aivan tarpeeksi moisesta rumasta asetelmasta. Oikeasti tilanteessa tuskin oli paljoakaan sanottavaa, mutta vaikka nokitteluun vastattiinkin samalla mitalla joukkoa ei selvästikään säikäytetty näin helposti, eikä varautunut nainenkaan lopulta uhrannut paljoakaan ajatusta moiseen turhaan sanailuun. Tämä korjasi vaivihkaa asentoaan seuraten miesten olemuksia ja liikkeitä kiiluvalla katseellaan, ja kun toinenkin ärhäkkä ja röyhkeä ääni vastasi hänen sanoihinsa hieman eri suunnasta holvin kulman takaa, höristyivät harjasmaisen kuontalon seasta pilkistävät repaleiset korvat hieman. Olento otti toisen hiljaisen askelen etäämmäs seinästä, ehtimättä kuitenkaan paljoakaan muuta kuin yksinäisen soturin äkillinen varoitushuuto kajahti. Kissa sihahti ja jännittyi silmänräpäyksessä kuin syvälle iskostuneena refleksinä ennen kuin edes näki tarkalleen mistä oli kysymys, kiskaisten epäröimättä jousensa kohti miestä joka harppasi vihaisesti ärjäisten kulman takaa kirves uhkaavasti valmiina. "Niin varmasti" katti sylkäisi hampaidensa lomasta, jäämättä kuitenkaan enää hukkaamaan aikaa. Vain silmänräpäyksessä kiristynyt tilanne ratkesi verenhimoisiin huutoihin ja rynnistyksiin ajaen petomaisen muukalaisenkin toimimaan. Jotakin viuhahti murhaavasti ilmassa ja nainen harppasi ketterästi sivuun aavistuksen kumartuen samalla kun vapautti viimein jänteelle kiskaisemansa nuolen kohti esiin ryntäävää, yllätyshyökkäykseen pyrkinyttä miestä. Varoitus oli epäilemättä ostanut hänelle arvokkaita sekunteja vaikka ilmavirta pyyhkäisikin uhkaavan läheltä hänen päätään, ja tämä hälytti kuitenkin toimimaan välittömästi. Kissaihminen tuskin jäi enää edes katsomaan nuolensa aikaansaannosta kun tämä jo viskasikin jousen kädestään, ja pitkäkyntiset sormet tarrasivat vyöllä riippuvien miekkojen kahvoille. Vihreä terävä katse oli iskostunut nurkalla jo harppovaan mieheen ja olento syöksähti tätä kohti varsin suoraan ja hurjasti. Pari kiiltäviä sapeleita välähti esille metallisen äänen saattelemana iskien lähestulkoon samantien kohti selvästi muita kokeneempaa ryöväriä kuin yrittäen niittää tämän siihen paikkaan ennen kuin miehen toverit edes ehtisivät paikalle. Terä sivalsi sivulta kohti kylkeä juuri ennen kuin toinen seurasi vastakkaiselta puolelta seuraavassa silmänräpäyksessä tavoitellakseen nopealla välähdyksellä toivottavasti eteensä ajetun miehen kurkkua. Ei tosiaankaan tainnut olla ensimmäinen kerta kun petomainen nainen teki jotakin tällaista olennon toimiessa suorastaan epäröimättömän brutaalisti nyt todettuaan etteivät puukkojunkkarit antaneet mitään syytä tehdä muutakaan. Tilannetta oli epäilemättä tasoitettava nyt heti ja nopeasti, ennen kuin muut lähestyvät askelet saavuttaisivat hänet. Oli kaiketi vain toivottava että yksinäinen miekkamies olisi myös valmis, hänen ehtimättä vielä oikeastaan edes kunnolla vilkaista tämän suuntaan...
|
|
|
Post by submarine on Sept 15, 2016 7:03:59 GMT 3
Kun kukaan ei aikonut taipua, joidenkin oli pakko murtua. Rosvot hyökkäsivät kohti kaikkia kieroja keinoja ja häikäilemättömiä vaistojaan hyödyntäen, eikä kumpikaan näitä vastaan käyneistä sotureista ollut selvästikään aikeissa väistyä tai alistua kohtaloonsa. Siinä kaikessa oli yksinkertaista varmuutta. Toisille, pelokkaille, tuo varmuus oli kammottava ja vääjäämätön loppu. Toisille taas jotakin kaiken puhdistavaa ja yksinkertaista. Valintoja ei ollut, ainoastaan elämä ja kuolema. Kumpikin noista menisi niille jotka sellaisen ansaitsisivat, olipa kyse sitten tuurista tai taidosta. Seisahtunut tilanne oli silmänräpäyksessä revennyt auki. Kun rosvoja vastustanut miekkamies lähti itse liikkeeseen, ei varmasti jäänyt minkäänlaisia epäselvyyksiä siitä, kummalla tapaa hän otti taistelun vastaan. Hän ei jäänyt odottamaan kohti hyökkääviä rosvoja, vaan lähti itse liikkeelle. Hän harppoi hautakivien ja muistomerkkien välistä varmoin askelin ja kiersi kahta kohti hyökkäävää miestä, päästämättä näitä valitsemaan miten kohtaisivat hänet. Taustalla raivon- ja tuskanhuudot kertoivat itse kullekin, että myös kissamainen nainen kohtasi omat vihollisensa. Kenelläkään ei ollut aikaa ihmetellä miten tämä menestyi, mutta varmaa oli ainakin, ettei kumpikaan näistä kahdesta aikonut olla helppo saalis - tai saalis ollenkaan. Soturi miekkansa kanssa oli päättäväinen, viipyilemätön ja ehdoton. Hän kohtasi kummankin rosvon silmästä silmään. Jos kumpikaan näistä ymmärsi vastustajansa elkeistä tarpeeksi huolestuakseen, ei siitä ainakaan näkynyt merkkiäkään; rosvot puolestaan tulivat päälle häikäilemättömän suoraan ja yksioikoisesti. Se sopi hyvin.
Kohti ryntäävät rosvot olivat varmastikin luulleet saavansa ensimmäisen iskun. Se murtui kuitenkin näiden päästyä lähemmäs, sillä ennen kuin ensimmäinen edes tajusi olevansa miekankantamalla, hyökkäsi soturi jo. Pitkä miekka johti hänen hyökkäystään, kun hän harppasi ja sivalsi miestä kohti. Nopea hyökkäys painosti tätä hätäisesti taaksepäin. Samalla kuitenkin toinen rosvo hyökkäsi sivulta kaartaen hänen kylkeensä. Soturi kuitenkin jatkoi saman tien sulavalla liikkeellä torjuntaan. Hän ei epäröinyt tai haparoinut, vaan jatkoi eteenpäin voimalla. Aseet kohtasivat vielä kerran ja toisenkin, mutta siinä missä rosvot perääntyivät, hän vain eteni. Taitavasti asemoitu kahva runnoi päätä, nopea huitaisu sysäsi toisen miehistä syrjään, raastava isku pakotti aseen sivummalle. Ja sitten, vääjäämättömän varmasti, nopea ja tarkka isku vuodatti verta. Toinen rosvoista ulvahti tuskasta. Mies oli yhä häkeltynyt raivokkaasta vastahyökkäyksestä ja väkivallan typerryttämä, eikä tämä voinut muutakaan kuin hoiperrella taaksepäin ammottava haava rinnassaan. Miehen hätäiset ja hätääntyneet sohaisut eivät juuri tätä pelastaneet. Soturi antoi tämän perääntyä, kohtasi hetkeksi toisen rosvon ja pakotti tämän jälleen kauemmas itsestään armottomalla aseenkäyttelyllä. Ja kun tämä joutui antamaan hänelle tilaa, harppasi hän uudestaan kohti jo loukattua, hätäilevää rosvoa. Nopea sivallus työnsi miehen oman aseen syrjään ja vei hänen miekkansa kuolettaviin asemiin - ja nopea sivallus siitä eteenpäin avasi tämän kurkun.
Soturi ei jäänyt katsomaan saavutuksiaan miksikään aikaa. Hän sysäsi rosvon kauemmas ja kääntyi kohtaamaan toisen samanlaisella päättäväisyydellä kuin ensimmäisenkin. Mies epäröi nähdessään miten vaivattoman oloisesti tämän toveri oli juuri lyöty... eikä asiaa varmasti auttanut sekään, miten mies kompuroi verissäpäin taaksepäin, ennen kuin kaatui koristen avonaiseen hautaan, aivan kuin vain korostuksena koko tilanteelle.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 15, 2016 15:11:24 GMT 3
Se kammottava väkivallankurimus mikä puhkesi seuraavassa silmänräpäyksessä hautakivien seassa sulki nopeasti sisälleen kaikki läsnäolijat adrenaliinin ryöpsähtäessä polttavana suoniin. Joitakin tämä epäilemättä kauhistutti, mutta joillekin tämä tuntui tuovan suorastaan voimaa ja terää, eivätkä niin outo kissamainen nainen kuin yksinäinen miekkamieskään näyttäneet olevan aikeissa arkailla rosvojen hyökkäyksen edessä. Samaan aikaan kun kohti suhahtava uhkaava nuoli pakotti nurkan takaa astahtaneen ryövärin harppaamaan hätäisen ärhäkästi ärähtäen sivuun, taittoi katti viimeiset heitä erottavat kohtalokkaat metrit pitkin, jäntevin askelin, jo pari kiiltäviä teriä edessään. Tovereitaan vanhempi ryöväri oli selvästikin kokeneempi ja varmasti nähnyt väkivaltaa tarpeeksi teroittaakseen häikäilemättömiä vaistojaan, mutta siitäkin huolimatta että miehen arpisilla ja ahavoituneilla kasvoilla paloi hurja ja pahantahtoinen äly, olikin tämä itse äkkiä joutunut suorastaan vääjäämättömän hyökkäyksen eteen, jota itse ensimmäistä iskua tavoitellut rosvo ei ollut odottanut. Oli varmasti jo itsessään jonkinlainen onnekaskin saavutus harpata sivuun näinkin läheltä leiskautetun nuolen kuolettavimmalta reitiltä mutta jokin tällainen herpaannutti miestä väkisinkin... eikä petomainen nainen selvästikään aikonut jättää asioita tähän. Hän ei jäänyt edes miettimään nuolensa kohtaloa vaan seuraavissa silmänräpäyksissä olento oli jo harpannut juuri ammuksesta vielä toipuvan miehen eteen. Rosvon uhmakas, vihainen ärähdys muuttui jo jokseenkin tyrmistyneemmäksi ähkäisyksi kun tämä pakotettiin seuraavassa hetkessä perääntymään viuhuvan terän tieltä. Ilmassa kajahti kivulias ärähdys kun sivaltava sapeli maistoi täpärästi verta viiltäen rosvon kylkeä. Mies kohotti veistään puolustautuakseen mutta ennen kuin tämä ehti kunnnolla mukaan tapahtumiin sivalsikin terä jälleen, tällä kertaa toiselta puolelta, uudessa kulmassa. Murhaavasti välähtävä metallinen kaari muutti esiin pyrkivän huudahduksen silmänräpäyksessä rumaksi korinaksi. Rosvo tuijotti tyrmistyneenä eteensä ennen kuin veri ryöpsähti niin tämän suusta kuin leikatusta kurkustakin. Veitsi kirposi tämän käsistä miehen kompuroidessa vielä taaksepäin voimattomiksi muuttuneilla jaloillaan kuin vielä tajuamatta täysin tilannettaan.
Kissamainen nainen oli kuitenkin jo nähnyt tarpeeksi. Tämä vetäisi sihahtaen punan tahriman aseensa takaisin pyörähtäen lähestulkoon samalla liikkeellä sivumpaan sekä kohti jo hautakammion kulmalla juoksevia uusia ryöväreitä. Ensimmäinen mies luhistui viimein jaloiltaan hänen takanaan kirvoittaen tämän tovereista entistä hurjistuneempia huutoja. Sapelit olivat kuitenkin jälleen löytäneet asemansa hänen edestään ja vihreät silmät välähtivät uusiin vastustajiin kun kissaihminen kohtasi nämä, valppaasti ja vikkelästi. Kuulosti siltä että miekkamieskin taustalla oli pärjännyt kiitettävästi ja tämä saikin nopean terävähampaisen virneen käväisemään olennon kasvoilla. Rosvoja oli edelleen enemmän kuin heitä, mutta näiden joukkoa oli harvennettu vain muutamassa silmänräpäyksessä uhkaavalla tavalla... siltikään nainen ei ollut tarpeeksi varomaton vain luottamaan että intimitointi riittäisi säikäyttämään häikäilemättömät hyökkääjät pois näin vähällä vaikka ei voinutkaan olla yrittämättä. Tämä ei kuitenkaan epäröinyt ottaa jo seuraavaa rosvoa vastaan sapeleillaan, valppaasti ja ketterästi paikkaansa hakien...
|
|
|
Post by submarine on Sept 16, 2016 2:56:13 GMT 3
"Jos vain juokset nyt, en lähde perääsi. Häivy niin selviät", soturi tokaisi ääni tasaisena kohdatessaan uuden rosvon. Tämä ei ollut aikeissa hyökätä päälle ainakaan samoin tein, eikä hän nähnyt parempaakaan tapaa käyttää pientä hetkeä, jonka oli saanut. Sanat saivat hänen vastustajansa kasvot vääristymään tunteiden ryöpystä, jossa ainakin raivo ja pelko kilpailivat tilasta. Kukaties tämä tosiaan harkitsikin tarjousta nähtyään äskeisen; toveri oli kaatunut nopeasti selvästi taitavamman edessä, eikä tällä miehellä todennäköisesti ollut juuri sen parempia mahdollisuuksia. Mutta ei, miekkamies pystyi näkemään saman tien, ettei tämä todella tarttuisi siihen. Kukaties tämä pelkäsi liikaa luikkia takaisin tovereidensa eteen ottamaan näiden vihat niskoilleen koko tilanteesta. Kukaties armoton, säälimätön pakko olla vahva tai kaatua vahvempiensa tieltä oli tehnyt antautumisesta mahdottomuutta. Joka tapauksessa mies jännittyi uuteen hyökkäykseen. Eikä hän voinut muutakaan kuin ottaa sen vastaan. Rosvo yritti harhauttaa. Tämä otti taka-askeleen, kuin perääntyäkseen, mutta kokeneen soturin silmät erottivat vaivatta, miten tämä todellisuudessa haki vain parempaa asentoa hyökkäykseen. Ja seuraavassa hetkessä se jo tulikin. Mies harppasi ja heilautti häntä kohti niin raivolla kuin vain pystyi. Iskussa oli voimaa, mutta ilman hyvää suunnitelmaa voimakin oli samantekevää. Soturi torjui pelkällä napakalla aseensa kohotuksella ja survaisi sulavasti eteenpäin. Terä viisti miehen päätä teräs avasi lihan vaivatta, ja rosvo horjahti taaksepäin ulahtaen, puristaen kasvojaan. Kuitenkin tämä yritti vielä sohia häntä kohti, eikä soturi antanut armoa tai hengitystilaa. Hän astui perään ja torjui nopeasti toisenkin iskun, ennen kuin pyöräytti miekkansa ympäri ja sivalsi alaspäin, asetta pitelevään ranteeseen. Uusi valittava huuto, uusi vamma, ja karkea terä kalahti maahan.
Sinisilmäisempi olisi voinut hyvinkin jättää taistelun siihen. Mies oli jo haavoitettu ja riisuttu aseista. Mutta soturilla ei ollut niin aikaa kuin haluakaan ottaa riskejä asian suhteen. Runnottu rosvo kärvisteli yhä rikkinäistä rannettaan, kun hän varoittamatta tarrasi tätä mistä nyt vain saikin kiinni - sotkuisesta tukasta, paremman puutteessa. Tämä ehti irvistää ja ähkäistä, ennen kuin hän paiskasi miehen voimalla maahan. Sora ja maa eivät välttämättä olleet kovin, mihin tämä olisi voinut törmätä, mutta tömähdys iski tästä silti ilmat pihalle ja pään sumeaksi. Tarpeeksi pahasti ainakin, että hän uskalsi vain potkaista miehen aseen samaan kuoppaan kuin oli kaatanut tämän toverinkin. Enempään hänellä ei ollut aikaa eikä halua. Taistelun jännityksen kohistessa yhä suonissaan hän kiiruhti kohti toista kahakkaa, väliintulijaa ja aivan mahdollisesti henkensä pelastajaa, joka taisteli nyt omastaan. Hän ei ollut ehtinyt edes katsoa miten koko tilanne oli edennyt tai miten tämä pärjäsi, mutta kaikesta päätellen nainen oli ainakin yhä hengissä. Eihän hän muutakaan voinut kuin kiiruhtaa apuun, jos sellaista tarvittaisiin. Hän hädin tuskin ehti ja muisti heittää nopean katseen jonnekin sivulleen varmistaakseen, että tämän kaiken keskellä hirtetyn miehen lähellä värjöttelevä nainen oli kunnossa. Ilmeisesti oli, siinä määrin kuin mikään tässä harmaassa, rujossa loukossa enää oli...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 16, 2016 14:05:19 GMT 3
Jos koristen maahan vajoavan miehen kohtalo sai kolme kimppuun ryntäävää ryöväriä empimään, eivät nämä ainakaan näyttäneet sitä rynnätessään hurjistuneina hautakivien lomasta kohti toverinsa surmaajaa. Kukaties ensimmäinen rosvo oli kaatunut huolestuttavan nopeasti ja brutaalisti mutta miehiä oli siltikin nyt kolme sapeleilla aseistautunutta petomaista naista vastaan, joka epäilemättä nosti näiden mahdollisuuksia puukkojunkkarien mielissä. Ja rehellisyyden nimissä saattoi näiden aatteissa toki olla perääkin vaikka nämä miekkojen sijasta puristivatkin häijyn näköisiä veitsiä taikka tikareita käsissään. Moinen tuskin pienentäisi näiden tappavuutta jos edes joku näistä pääsisi sapeleiden ohitse tarpeeksi lähelle... ja näitä kohti pyörähtävä nainenkin tiesi tämän. Hän harppasi sihahtaen taaksepäin kun viskattu heittoveitsi pyyhkäisi hänen päänsä ohitse jälleen ikävän läheltä, ja sitten uudestaan kun kivenmurikka iskeytyi hänen oikeaan olkaansa, naisen ehtimättä kuitenkaan jäädä miettimään moisia asioita. Miehet hajaantuivat jo hänen edessään yrittäen saartaa haastajan nopeasti keskelleen aseet ojossa, ajaen kissaihmisen rivakasti liikkeelle.
Ryövärit olivat liikkeissään kaikkea muuta kuin hitaita varsinkin kostonhimon ja raivon ajaessa näitä eteenpäin, mutta onnekseen niin oli selkeästi kissankasvoinen nainenkin. Vihreä katse pyyhkäisi asetelman ylitse ennen kuin olento harppasi taaksepäin kuin perääntyäkseen. Murhamiehistä irtosi ärhäkkä, voitonriemuinen huuto mutta tämä epäröi nopeasti kun katti säntäsikin uudestaan liikkeelle. Tämä rynnisti sivummalle saartorenkaasta vetäen hurjistuneet miehet mukanaan, kunnes olento äkkiä muutti kurssiaan. Varoituksetta nainen teki terävän käännöksen, suoraan kohti takaa-ajajiaan. Miehet olivat levittäytyneet saartoa tavoitellessaan mutta nyt reunimmainen rosvo löysi äkkiä kiiluvat silmät naulittuina itseensä juuri ennen kuin olento pyörähtikin tämän suuntaan ja syöksähti kohti. Tämä ehti päästää typertyneen huudahduksen ja kohottamaan asettaan mutta tuskin oikein muuta kun kissaihminen suorastaan otti vauhtia tielleen sattuneesta hautakivestä ponnistaen ketterästi ilmaan, ja siitä suoraan yllättyneen miehen niskaan. Kenties solakalla kissaihmisellä ei lopulta ollut yhtä paljon raakaa voimaa tai massaa kuin rotevalla miehellä mutta uhkaavasti välähtelevä sapelipari epäilemättä paikkasi tästä jonkin verran. Ensimmäinen miekka sivalsikin jo voimalla päin miehen kasvoja antamatta tälle tilaisuutta toipua kunnolla yllätyksestään. Teräs viilsi ihoa ja lihasta luuhun saakka iskien tämän pään voimalla taaksepäin juuri ennen kuin nainen laskeutui koko voimallaan päin tasapainostaan horjuvaa rosvoa. Terävien hampaiden lomasta kantautui vihainen kissamainen sähähdys samalla kun toinen sapeli painautui päin singahtavan olennon vauhdilla vasten kurkkua valmiina viiltämään. Ryöväri päästi huudahduksen kohottaen veistään, kuitenkin sortuen taaksepäin hyökkäyksen edessä.
Tämä kaikki kesti luultavasti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta jokin tällainen taisi jättää uhkarohkeasti hyökänneen kissaihmisen väkisinkin auki. Kaksi muuta murhamiestä eivät sentään seisseet aivan vieressä mutta siltikin oikeastaan aivan liian lähellä, ja kun toinenkin näiden tovereista kiskaistiin maahan pyörähtivät nämäkin vihan ja yllätyksen sekaisin tuntemuksin kohti vastustajaansa, empien vain muutaman kohtalokkaan sekunnin. Kukaties taisi olla onni että taustalla hautakivien lomitse harppova miekkamies oli jo lähestymässä... jos tämä vain ehtisi ajoissa perille.
|
|
|
Post by submarine on Sept 17, 2016 4:08:30 GMT 3
Typeryyttä. Oli ollut silkkaa typeryyttä kuluttaa niin paljon aikaa yhteen ainoaan rosvoon, joka ei varmasti ollut ansainnut mitään armoa tai erityistä huomiota. Miekkamies oli kukaties olettanut toisenkin soturin selvinneen omista vihollisistaan, tai ainakin toivonut niin, mutta selvästikään asiat eivät olleet niin yksinkertaisia. Naisella oli ollut kovempi ylivoima, eikä hän muutenkaan tiennyt tämän taidoista tai tilanteesta. Ja syy kuin syy, joka tapauksessa tämä oli selvästikin nyt pahoissa vaikeuksissa. Kaksi rosvoa painoi yhä päälle, eikä toinen sapeleineen selvästikään ollut parhaassa mahdollisessa asemassa kohtaamaan näitä. Miekkamies olisi kironnut jos olisi ehtinyt. Hän ei kuitenkaan ollut aikeissa kuluttaa vähiä hetkiään johonkin niin jonninjoutavaan. Hän juoksi. Vaikka askeleet olivatkin nopeita ja kulku päättäväinen, tiesi soturi jo juostessaan ettei hän ehtisi perille ajoissa, ei mitenkään. Julmat, ratkaisevat iskut vaihdettaisiin silmänräpäyksissä, ei juoksumatkoissa mitattavina aikoina. Hän juoksi, mutta jo samalla hänen vapaa kätensä laskeutui kohti vyötä, kohti ainoaa vastausta joka hänellä oli tukalaan tilanteeseen. Vyöllä roikkui tikarikin, jonka hän kukaties olisi voinut heittää, mutta hänen kätensä hakeutui kuitenkin näennäisesti jollekin paljon viattomammalle: pienelle nyssäkälle toisella kupeella. Sieltä hän veti esiin jotakin, josta nopealla vilkaisulla tuskin erotti juurikaan mitään. Silmäilemään hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan paiskasi mokoman kohti kahakkaa. Hän ei pysähtynyt odottamaan seurauksia tai katsomaan mahdollisia aikaansaannoksiaan, vaan jatkoi pysähtymättä juoksuaan. Ei ollut varaa jättää asioita yhden kortin varaan...
Eteenpäin harppaavat, armottomasti kuolettavaa iskua tavoittelevat miehet tuskin edes tajusivat väliinsä kolahtavan jotakin - sen vaikutukset olivatkin sitten aivan asia erikseen. Yhtäkkiä miesten keskellä leimahti tuli. Se ei ollut mikään lieska, vaan kuin elävä purskahdus, tulinen ryöppy joka versosi maasta. Se vääntelehti ja kurotteli kuin elävä olento, eivätkä sen aiheuttamat jyrähdykset kuulostaneet pelkältä lieskojen kohinalta, vaan kuin jonkin hirvittävän pedon karjaisuilta. Rosvot tuskin ehtivät edes ymmärtää asiaa. Tuli ei ryöpsähtänyt valtoimenaan joka suuntaan, vaan kahmaisi toisen miehistä sisäänsä luonnottoman päättäväisesti. Toistakin se pyyhkäisi, mutta melkeinpä yhtä lähellä oleva nainen selvisi pelkällä kuumalla henkäyksellä, joka tuskin riitti edes kirveltämään ihoa. Yhdessä silmänräpäyksessä raivoisan tulen ääniin yhtyivät myös toisen miehen kauhistuneet, kivuliaat huudahdukset; sen, joka oli selvinnyt vähemmällä. Liekkien kahmaisemalla tuskin oli aikaa edes suutaan avata. Lieskat kuolivat nopeasti, niin nopsaan etteivät niissä raivonneet, epätodet kuvajaiset ehtineet edes kunnolla iskostua tajuntaan. Niiden vaikutukset olivatkin paljon todellisempia ja kestävämpiä; toinen miehistä kaatui maahan korvennettuna ja eittämättä surmansa saaneena. Toinenkin hoiperteli sivulle, puristaen palanutta kylkeään. Tämä tuskin edes ymmärsi mitä oli juuri tapahtunut, ja tuskinpa tätä siitä saattoi syyttääkään.
"Nyt! Iske!" soturi huudahti harppoessaan lähemmäs. Nainen tuskin oli osannut odottaa mitään tällaista yhtään rosvoja enempää, eikä miekkamies laskenut sen varaan että tämä palautuisi yhdessä silmänräpäyksessä mahdollisesta tyrmistyksestään. Siksipä hän kannustikin tätä toimimaan samalla kun kiiruhti yhä kohti. Jos liekkien nuolaisema rosvo löytäisi hermonsa tätä nopeammin, seuraukset saattaisivat kääntyä aivan päinvastaisiksi ja entistä pahemmiksi...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 17, 2016 14:16:48 GMT 3
Asetelma näytti epäilemättä täpärältä jo kissaihmisenkin makuun kun tämä ponkaisi petomaisella hurjuudella päin ryöväriä. Mies tuskin ehti edes tajuta äkillistä käännettä kaatuessaan taaksepäin hätäisesti horjuen ja hosuen, ennen kuin kurkkua tavoitellut sapeli leikkasi tämänkin lyhyeen. Puukkojunkkari jatkoi kouristuksenomaista huitomistaan vielä hetken verta sylkien joka pakotti tämän päälle ponkaisseen naisen vielä pitelemään loitolla tämän puristamaa veistä. Terä viuhahti kerran jos toisenkin varsin läheltä häntä viiltäen paikoitellen kangasta, mutta iskuissa ei ollut enää voimaa taikka tarkoitusta takanaan eikä mikään näistä varsinaisesti löytänyt kunnollista kohdetta. Siltikin, vaikka tämä epäilemättä olikin se välittömin uhka parhaillaan hänen (kirjaimellisestikin) naamallaan, ei tämä kuitenkaan ollut alkuunkaan naisen suurin huoli. Hän ehti luoda vain pikaisen vilkaisun pitelemäänsä mieheen ennen kuin katse ampaisikin ylös kahteen jo toverinsa avuksi harppovaan ryöväriin. Kenties jos mustaturkin mielessä heräsikin epäilyksiä siitä että jokin näin uhkarohkea temppu takaa-ajon tuoksinassa oli saattanut olla hölmöä niin nainenkaan ei ehtinyt tuoda tätä ilmi. Hän iski jälleen kasvojensa editse huitaistun veitsen napakasti sapelinsa väistimellä sivuun samalla kun olento jännittyi valmiina ponkaisemaan jälleen liikkeelle kun kaksi uhkaavaa varjoa jo lähestulkoon lankesi hänen ylleen. Kissa paljasti hampaansa sihahdukseen, mutta äkkiä maahan miesten väliin putosi jotakin... ja sitten jotakin hyvin kirkasta roihahti harmaassa päivässä.
Lähestulkoon varoitukseton, tyhjästä puhkeava villi leimahdus oli epäilemättä jotain, mitä kukaan asetelman osapuolista tuskin oli osannut ennakoida millään tavalla. Luonnottomat liekit sokaisivat oudon karjaisun riipiessä korvia, samalla kun kuumuus iski iholle sekä kasvoille. Jos naisella oli ollut jotakin suunnitelmia jonkin suhteen sotki tällainen käänne hänenkin pasmansa ja olento päätyi kavahtamaan itsekin tyrmistyneenä taaksepäin leimusta, joka iski rosvoihin ja sulki toisen näistä armotta sisäänsä. Katti jo odotti roihahdusta ja päälleen iskeviä liekkejä, mutta silmänräpäystä myöhemmin tämä sai yllätyksekseen hoksata säästyneensä vain kuuman ilman häivähdyksellä vaikka olikin ollut aivan liekkien nuolemien rosvojen tuntumassa. Ilmiö katosi yhtä nopeasti ja yllättäen kuin oli ilmestynytkin, mutta jätti jälkeensä ilmeisiä makaaberejä merkkejä olemassaolostaan savuavan ruumiin ja tuskaisen ryövärin muodossa. Mies tuntui järkytyksessään ja tuskassaan harhautuneen vastustajastaan, ja ymmärrettävästi jaloilleen kavahtaneella katillakin tuntui kuluvan sekunti tai kaksi päästä jälleen mukaan tapahtumiin. Niin odottamaton kuin käänne oli ollutkin, ei kaikessa tyrmistyksessäkään lopulta kulunut kauaa tajuta ettei kyseessä ollut selvästikään mikään luonnonilmiö taikka häntä tavoitellut rosvotemppu vaan että taustalla kohti harppova miekkamies oli epäilemättä tehnyt jotain, ja aavistuksen varmistikin hyvin nopeasti tämän suunnalta kajahtava huuto. Silmänräpäyksen epäröinyt kissapeto säpsähti, siristäen kuitenkin vielä välähdyksen jälkikuvien kiusaamia silmiään näiden lävitse, ennen kuin sihahti uudestaan ja harppasi jälleen eteenpäin. Polttavaa kylkeään puristava mies ehti tuskin nostaa katsettaan kun sapelit sivalsivat jälleen eteenpäin ensin kaulaan ja sitten syvälle tämän vatsaan. Tämä puri ja repi auki niin lihaa kuin elimiäkin saaden tämän parahtamaan uudestaan. Nainen harppasi eteenpäin nostaen sitten toista jämäkän saappaan verhoamaa jalkaansa tähdäten napakan potkun verissään huojahtelevaan rosvoon, ja vieden viimein viimeisetkin rippeet tämän tasapainosta. Miehestä irtosi enää surkea kurlutus kun tämä painui kaksinkerroin ennen kuin suistui voimalla taaksepäin maahan.
Vielä hetken kissaihminen tuijotti tiukasti eteensä sortuneita hahmoja sekä hiiltyneitä jälkiä maassa. Olennon ryhti oli vieläkin varautuneessa kumarassa ja sapelit eteen kohotettuna samalla kun viitanliepeen alta pilkistävä pitkä, oudosti pörhistynyt häntä heilahteli epämääräisesti puolelta toiselle. Kuitenkaan ei taidettu tarvita montaakaan sekuntia tajuta ettei yksikään murhamiehistä ollut enää aikeissa nousta tai tehdä yhtään mitään muutakaan, ja viimein katti puuskahtikin hampaidensa välistä ja harppasi kauemmas näistä. Katse pyyhkäisi vielä kerran ruumiiden sekä ympäröivien hautakivien ylitse ennen kuin vihreät silmät kääntyivät kohti hänen luokseen kiirehtivää soturia. Olemuksessa vilahti aavistus arviointia, ennen kuin nainen kuitenkin sihahti uudestaan ja laski aseensa edestään. "...no. Se meni kaiketi hieman paremmin kuin odotin" tämä tokaisi, lykäten sapelinsa takaisin huotriinsa pyyhkäistyään ensin teriä lähimpään ruumiiseen, kääntyen sitten kokonaan kohti saapujaa vaikka ei voinutkaan olla tyrkkäämättä viereistä palanutta ruhoa vielä varautuneesti kenkänsä kärjellä. "Ainakin oletan että tuo äsköinen olit sinä. Näppärä temppu, mikä se sitten olikaan..."
|
|