Post by submarine on Jun 14, 2014 4:45:29 GMT 3
((Spyrreä odottaen.))
Vaikka olikin pirteän aurinkoinen ja hävyttömän lämmin kesäpäivä, ei itäisellä Vanhalla kauppatiellä juuri matkalaisia näkynyt - eikä myöskään pienessä suojaisessa laaksonnotkelmassa, johon se matkansa varrella sujahti. Vielä kymmenen vuotta sitten se oli ollut lähitienoon tärkein kulkuväylä, joka yhdisti idän ja etelän kaupunkeja. Se oli kuitenkin ollut pitkä ja mutkitteleva, enemmänkin muodostunut kuin varta vasten rakennettu. Tie kulki monen huono ropakon lävitse ja väisti vähintään yhtä montaa muuta, ja sen varrella oli useita hankalia paikkoja niin jalkaisin kuin ratsain tai vankkureillakin kulkevalle. Siksipä, kun Uusi kauppatie oli saatu rakennettua, rahaa säästelemättä ja uljaalla uholla, suorana kuin ammuttu nuoli ja monta kertaa nopeampana reittinä, oli Vanha nopeasti muuttunut kovin autioksi. Enää nykyään sitä pitkin kulki harvoin ketään, sillä se ei vienyt juuri mihinkään mihin parempaa pitkin ei olisi päässyt - paitsi kukaties syrjäisille seuduille, joille harvoilla oli asiaa muutenkaan. Alta vuosikymmenessä oli vuosisatojen ajan tärkeänä ja korvaamattomana pysynyt reitti muuttunut monin paikoin umpeenkasvaneeksi ja unohdetuksi muinaismuistoksi. Majatalot jotka sitä reunustivat päivämatkan välein olivat nyt jo hyvän aikaa sitten suljettuja ja hylättyjä röttelöitä.
Kauppatiellä ei kulkenut kukaan ja harvalla oli sille mitään asiaa... ellei ollut kiinnostunut sitten juurikin sen tyhjyydestä. Vanhaa kauppatietä pitkin pystyi kulkemaan huomaamatta ja tulematta nähdyksi. Se oli eittämättä hyvä asia niille jotka huomaamattomuutta tarvitsivat... mutta ikävä kyllä sama etu saattoi kovin nopeasti kääntyä vastaankin. Rosvot olivat jo hyvän aikaa sitten huomanneet, että rehevöityneellä ja kehnokuntoisella tiellä kulkevia oli varsin helppo väijyttää. Eikä kenenkään tai minkään väliintuloa tarvinnut käytännössä koskaan pelätä...
Tänä päivänä näytti pahasti siltä, että kaksi matkalaista oli joutunut juurikin tuohon tilanteeseen. Laakso jonka lävitse tie kulki (tai johon se käytännössä katosi, sitä tuskin oli mahdollista enää nähdä sen sisällä) oli metsäinen ja sankka muutenkin, ja olivatpa nämä sitten keitä tahansa, oli kaksikon matka kulkenut sen lävitse - ja sinne myös pysähtynyt. Moinen paikka oli erinomainen väijytyksille, mistä todisteena kummankin käyttämät ratsut makasivat nyt kuolleina maassa, nuolia kaulassaan ja vielä kuuma veri ympärille leviten. Niiden ampujiakaan ei tarvinnut juuri etsiskellä, sillä surmansa saaneiden ratsujensa viereen ahdistettuja piiritti monen uhkaavan miehen joukko. Resuinen, karkea ja vaarallinen olemus olisi kielinyt rosvoista jo hyvän matkan päästäkin, jos siis kukaan olisi koko murhenäytelmää ollut todistamassa. Ja vaikka nämä eivät olisi jo pelkällä vilkaisulla vaarallisilta näyttäneetkään, selvensivät käsissä puristetut aseet sen varsin hyvin.
Kaikkein valitettavimman tavanomaisimmissa rosvojen väijytyksissä ei juuri aikailtu. Jos tilanne olisi ollut sellainen, olisivat rosvot säälimättä ja selittelemättä rynnänneet jos tappamaan ratsuttomiksi ammutut uhrinsa, tai ampuneet nämäkin vain surutta perään, mutta välikohtaus olikin teurastuksen tai kahakan sijasta mennyt jonkinlaiseksi kuumeiseksi tuijotteluksi ja seisoskeluksi. Syytä ei tarvinnut juuri etsiä, sillä kaksikko ei selvästikään ollut aivan puolustuskyvytön, vaikka olivatkin menettäneet hevosensa.
Toinen matkalaiskaksikosta oli nuorehko mies, hyvärakenteinen ja tällä hetkellä varsin tuimailmeinen. Tämä oli pukeutunut hyvin ja laadukkaasti, yksinkertaisiin mutta hyvin tehtyihin vaatteisiin, joita ei välttämättä olisi voinut kutsua aivan parhaiksi matkalaisen varusteiksi. Mutta paljon tärkeämmin tämä puristi käsissään pitkää keihästä. Sen leveä kärki tihkui jo verta, ja maassa makaava rosvo kertoi miehen selvästi osaavan myös käyttää asettaan. Tämä vilkuili kuumeisesti ympärilleen hyökkääjien varalta, mutta ainakin vielä rosvot pysyttelivät kauempana. Samalla nuori soturi yritti pitää takanaan suojassa suunnilleen samanikäistä naisenalkua. Tämäkin oli hyvin vaatetettu valkeaan kaapumaiseen kankaaseen, ja samalla tavalla hieman epäsovia ympäristöönsä. Tämä ei varsinaisesti näyttänyt pelkäävän, sen enempää kuin toverinsakaan, mutta pysyi silti taustalla. Aseita nainen ei kantanut.
Vaikka kahden yllätetyn matkalaisen ilmeinen vastarinta paljasti ainakin osittain syyn siihen, miksi ainakin kymmenpäinen rosvojoukko ei vain hyökännyt päälle, olisi se silti yksinään ollut varsin kepeä syy. Harvemmin yksi aseistaunut mies esti näin suurta joukkoa tekemästä mitään... etenkin kun kahdella taaimmaisella oli jousetkin kädessään. Mutta näiden keskellä oli joku muu, joka ei tarvinnut edes aseita korstojen pidättelyyn - siihen oli riittänyt ilmeisesti vain komento olla hyökkäämättä vielä. Tämä olisi erottunut muista eittämättä jo vain olemuksensa perusteella. Pitkä ja jäntevä mies, katse terävä ja empimätön. Siinä missä rosvot tämän ympärillä ärhentelivät ja pitivät meteliä jännittyneinä kuin lauma vihaisia susia, pysyi tämä paikoillaan, tarkkaavaisena mutta tyynenä. Kuin tämän ei olisi tarvinnut tuhlata aikaansa mihinkään meteliin. Ja selvästi rosvojoukko myös antoi tarpeeksi painoarvoa tämän sanoille, että pidätteli itseään vaikka innokkain oli jo isketty maahan.
Olemuksensa lisäksi rosvojoukon johtajalta vaikuttava erottui miehistään eittämättä myös ulkonäkönsä ja varusteidensa puolesta. Eittämättä kaikista silmiinpistävimpänä tämä kantoi olallaan suurta, suorastaan valtavaa auringonvarjoa. Tai kukaties se oli sateenvarjo. Joka tapauksessa, se oli valtava, suljettunakin. Yhtä pitkä kuin edessä värjöttelevän nuoren soturin keihäs, ja aukinaisena olisi varmastikin suojannut auringolta tai sateelta useampaakin. Ja sen nokassa, kuin kotonaan ja millään tavalla tilannetta tai paikkaansa kummaksumatta, istui kolme korppia. Ne raakkuivat ja tiirailivat ympärillä tapahtuvaa pienillä, nokkelilla silmillään, aikomatta selvästikään mihinkään. Kaiketi mahdotonta sanoa, mitä mieltä oli kolmen linnun tai valtavan, kömpelön sontikan raahaamisessa mihinkään, mutta sellaisen mies oli silti tuonut mukanaan. Se oli tuettuna maata ja toista olkaa vasten, ja tämä piti siitä kiinni kepeästi. Samalla toinen käsi lepäsi pitkäteräisen, vielä vetämättömän miekan kahvalla. Tämän tummanpuhuva, kalliinpuoleinen vaatetus soti melkoisesti miehen kalpeutta ja suorastaan hailakan haaleita, puolipitkäksi kynittyjä hiuksia vastaan. Mutta olipa tämä miten outo tahansa, tai kantoipa miten järjettömiä matkavarusteita tahansa, oli hankala kieltää sitä tosiasiaa, että tämä hallitsi tilannetta juuri nyt. Rosvojoukko oli levittäytynyt joko kaksikon tai tämän ympärille, pitäen johtajastaan muutaman askeleen verran etäisyyttä (kukaties jo ihan vain siltä varalta että ylikokoinen sontikka päättäisi kaatua) ja selvästi odottaen lupaa hyökätä. Ja piiritetty kaksikko saattoi selvästikin vain odottaa kohtaloaan. Mutta se ei ollut tulossa ainakaan aivan vielä, sillä teräväpiirteinen mies puhui. Tämän ääni oli käheänpuoleinen ja sihahti perässään, kuin kuiva ja rasittunut käärme.
"Minulla ei ole mitään halua seisoskella tässä korvessa yhtään pidempään kuin on tarpeen, eikä tästä tarvitse tulla tämän ikävämpää", kalvakanpuoleinen ilmestys lausui ääneen. Vaikka ääni itsessään olikin mitä oli, se oli silti kuuluva ja voimallinen. Kaikki kolme korppia säestivät sitä raakkuen yläpuolelta. Älykkäät linnut melkeinpä matkivat sananpuolikkaitakin välistä, kuin pilkaten kaikkia niitä jotka niiden omistajan sanat kuulivat. Rosvojoukkokin hiljeni kuuntelemaan, tai ainakin antamaan puheenvuoron. Ja kaksi nuorukaista saattoivat vain avuttomasti kuunnella. Kukaties nämä olisivat voineet vastatakin, mutta päättäväiset ilmeet kertoivat ettei sitä aiottu tehdä ainakaan vielä. Kukaties ylpeyttä, tai kukaties jotakin muuta.
"Te tiedätte mitä minä haluan, ja minä tiedän että se on teillä. Te melkein pääsitte livahtamaan pakoon, mutta ette aivan. Mutta kuten sanottua, minulla ei ole mitään palavaa tarvetta tehdä tästä tämän ikävämpää. Yksi sai jo heittää henkensä, eikä minua kiinnosta vuodattaa verta samaan tapaan kuin näitä raakoja typeryksiä. Antakaa minulle se mitä piilottelette, ja vannon että saatte poistua hengissä", mies jatkoi. Tämän kalsea, jäisen sininen katse oli jo iskostunut toisen kuolleen ratsun selkään sidottuun, yhä paikoillaan olevaan koristeelliseen arkkuun. Se ei ollut suuri, mutta kuitenkin tarpeeksi kookas, että sinne olisi mahtunut melkoinen raha-aarre... tai kukaties jotakin arvokkaampaakin. Olipa miten oli, saivat sanat nuoren soturin hetkeksi empimään, ympärilleen vilkuillen, mutta sitten tämä kuitenkin vastasi varmana ja uhmakkaana.
"Meidän tehtävämme on pyhä, ja olemme valmiita antamaan henkemme sen vuoksi! Jokainen joka astuu keihääni etäisyydelle saa kokea sen terän!" mies julisti, pitäen kovaa ääntä ja meteliä selvästi myös oman tarmonsa nostattamiseksi. Oli vaikea sanoa vakuuttiko se ketään, mutta ainakaan joukon outo johtaja ei ollut siitä milläänsäkään.
"Oma henkensä on helppo heittää menemään, mutta sinulla on mukanasi nainenkin. Sisko vaiko jotakin muuta? Joka tapauksessa, sinä ja nuo hevoset eivät ole ainoita jotka kaatuvat pian nuoli kurkussa", mies vastasi kylmänpuoleisesti takaisin. Tämä ei selvästikään olisi pelännyt tehdä sitä mitä uhkasikin, mutta jokin tämän olemuksessa viesti tietystä haluttomuudesta. Kukaties tämä tosiaan ei olisi välittänyt viedä kenenkään henkeä jos vain pystyisi välttymään siltä, mutta toisaalta tämä ei selvästikään ollut myöskään tyytyväinen mokomaan jahkailuun. Eikä tällä ollut mitään suurta syytä sitä pitkään jatkaakaan.
Kylmät, uhkaavat sanat saivat kummankin kahdesta matkalaisesta selvästi värähtämään. Mutta joko itsepäisyyttään tai sitten todellista vakaumustaan näistä kumpikaan ei silti osoittanut mitään murtumisen merkkejä. Eittämättä nämä vartioivat jotakin tärkeää. Silti oli varsin helppo nähdä, että jos tilanne ei pian muuttuisi, saisivat nämä kohta todella surmansa aatteensa vuoksi, olipa se sitten mikä tahansa. Eikä kukaan saisi todennäköisesti edes tietää näiden kohtalosta tällä hylätyllä, onnettomalla taipaleella...
Vaikka olikin pirteän aurinkoinen ja hävyttömän lämmin kesäpäivä, ei itäisellä Vanhalla kauppatiellä juuri matkalaisia näkynyt - eikä myöskään pienessä suojaisessa laaksonnotkelmassa, johon se matkansa varrella sujahti. Vielä kymmenen vuotta sitten se oli ollut lähitienoon tärkein kulkuväylä, joka yhdisti idän ja etelän kaupunkeja. Se oli kuitenkin ollut pitkä ja mutkitteleva, enemmänkin muodostunut kuin varta vasten rakennettu. Tie kulki monen huono ropakon lävitse ja väisti vähintään yhtä montaa muuta, ja sen varrella oli useita hankalia paikkoja niin jalkaisin kuin ratsain tai vankkureillakin kulkevalle. Siksipä, kun Uusi kauppatie oli saatu rakennettua, rahaa säästelemättä ja uljaalla uholla, suorana kuin ammuttu nuoli ja monta kertaa nopeampana reittinä, oli Vanha nopeasti muuttunut kovin autioksi. Enää nykyään sitä pitkin kulki harvoin ketään, sillä se ei vienyt juuri mihinkään mihin parempaa pitkin ei olisi päässyt - paitsi kukaties syrjäisille seuduille, joille harvoilla oli asiaa muutenkaan. Alta vuosikymmenessä oli vuosisatojen ajan tärkeänä ja korvaamattomana pysynyt reitti muuttunut monin paikoin umpeenkasvaneeksi ja unohdetuksi muinaismuistoksi. Majatalot jotka sitä reunustivat päivämatkan välein olivat nyt jo hyvän aikaa sitten suljettuja ja hylättyjä röttelöitä.
Kauppatiellä ei kulkenut kukaan ja harvalla oli sille mitään asiaa... ellei ollut kiinnostunut sitten juurikin sen tyhjyydestä. Vanhaa kauppatietä pitkin pystyi kulkemaan huomaamatta ja tulematta nähdyksi. Se oli eittämättä hyvä asia niille jotka huomaamattomuutta tarvitsivat... mutta ikävä kyllä sama etu saattoi kovin nopeasti kääntyä vastaankin. Rosvot olivat jo hyvän aikaa sitten huomanneet, että rehevöityneellä ja kehnokuntoisella tiellä kulkevia oli varsin helppo väijyttää. Eikä kenenkään tai minkään väliintuloa tarvinnut käytännössä koskaan pelätä...
Tänä päivänä näytti pahasti siltä, että kaksi matkalaista oli joutunut juurikin tuohon tilanteeseen. Laakso jonka lävitse tie kulki (tai johon se käytännössä katosi, sitä tuskin oli mahdollista enää nähdä sen sisällä) oli metsäinen ja sankka muutenkin, ja olivatpa nämä sitten keitä tahansa, oli kaksikon matka kulkenut sen lävitse - ja sinne myös pysähtynyt. Moinen paikka oli erinomainen väijytyksille, mistä todisteena kummankin käyttämät ratsut makasivat nyt kuolleina maassa, nuolia kaulassaan ja vielä kuuma veri ympärille leviten. Niiden ampujiakaan ei tarvinnut juuri etsiskellä, sillä surmansa saaneiden ratsujensa viereen ahdistettuja piiritti monen uhkaavan miehen joukko. Resuinen, karkea ja vaarallinen olemus olisi kielinyt rosvoista jo hyvän matkan päästäkin, jos siis kukaan olisi koko murhenäytelmää ollut todistamassa. Ja vaikka nämä eivät olisi jo pelkällä vilkaisulla vaarallisilta näyttäneetkään, selvensivät käsissä puristetut aseet sen varsin hyvin.
Kaikkein valitettavimman tavanomaisimmissa rosvojen väijytyksissä ei juuri aikailtu. Jos tilanne olisi ollut sellainen, olisivat rosvot säälimättä ja selittelemättä rynnänneet jos tappamaan ratsuttomiksi ammutut uhrinsa, tai ampuneet nämäkin vain surutta perään, mutta välikohtaus olikin teurastuksen tai kahakan sijasta mennyt jonkinlaiseksi kuumeiseksi tuijotteluksi ja seisoskeluksi. Syytä ei tarvinnut juuri etsiä, sillä kaksikko ei selvästikään ollut aivan puolustuskyvytön, vaikka olivatkin menettäneet hevosensa.
Toinen matkalaiskaksikosta oli nuorehko mies, hyvärakenteinen ja tällä hetkellä varsin tuimailmeinen. Tämä oli pukeutunut hyvin ja laadukkaasti, yksinkertaisiin mutta hyvin tehtyihin vaatteisiin, joita ei välttämättä olisi voinut kutsua aivan parhaiksi matkalaisen varusteiksi. Mutta paljon tärkeämmin tämä puristi käsissään pitkää keihästä. Sen leveä kärki tihkui jo verta, ja maassa makaava rosvo kertoi miehen selvästi osaavan myös käyttää asettaan. Tämä vilkuili kuumeisesti ympärilleen hyökkääjien varalta, mutta ainakin vielä rosvot pysyttelivät kauempana. Samalla nuori soturi yritti pitää takanaan suojassa suunnilleen samanikäistä naisenalkua. Tämäkin oli hyvin vaatetettu valkeaan kaapumaiseen kankaaseen, ja samalla tavalla hieman epäsovia ympäristöönsä. Tämä ei varsinaisesti näyttänyt pelkäävän, sen enempää kuin toverinsakaan, mutta pysyi silti taustalla. Aseita nainen ei kantanut.
Vaikka kahden yllätetyn matkalaisen ilmeinen vastarinta paljasti ainakin osittain syyn siihen, miksi ainakin kymmenpäinen rosvojoukko ei vain hyökännyt päälle, olisi se silti yksinään ollut varsin kepeä syy. Harvemmin yksi aseistaunut mies esti näin suurta joukkoa tekemästä mitään... etenkin kun kahdella taaimmaisella oli jousetkin kädessään. Mutta näiden keskellä oli joku muu, joka ei tarvinnut edes aseita korstojen pidättelyyn - siihen oli riittänyt ilmeisesti vain komento olla hyökkäämättä vielä. Tämä olisi erottunut muista eittämättä jo vain olemuksensa perusteella. Pitkä ja jäntevä mies, katse terävä ja empimätön. Siinä missä rosvot tämän ympärillä ärhentelivät ja pitivät meteliä jännittyneinä kuin lauma vihaisia susia, pysyi tämä paikoillaan, tarkkaavaisena mutta tyynenä. Kuin tämän ei olisi tarvinnut tuhlata aikaansa mihinkään meteliin. Ja selvästi rosvojoukko myös antoi tarpeeksi painoarvoa tämän sanoille, että pidätteli itseään vaikka innokkain oli jo isketty maahan.
Olemuksensa lisäksi rosvojoukon johtajalta vaikuttava erottui miehistään eittämättä myös ulkonäkönsä ja varusteidensa puolesta. Eittämättä kaikista silmiinpistävimpänä tämä kantoi olallaan suurta, suorastaan valtavaa auringonvarjoa. Tai kukaties se oli sateenvarjo. Joka tapauksessa, se oli valtava, suljettunakin. Yhtä pitkä kuin edessä värjöttelevän nuoren soturin keihäs, ja aukinaisena olisi varmastikin suojannut auringolta tai sateelta useampaakin. Ja sen nokassa, kuin kotonaan ja millään tavalla tilannetta tai paikkaansa kummaksumatta, istui kolme korppia. Ne raakkuivat ja tiirailivat ympärillä tapahtuvaa pienillä, nokkelilla silmillään, aikomatta selvästikään mihinkään. Kaiketi mahdotonta sanoa, mitä mieltä oli kolmen linnun tai valtavan, kömpelön sontikan raahaamisessa mihinkään, mutta sellaisen mies oli silti tuonut mukanaan. Se oli tuettuna maata ja toista olkaa vasten, ja tämä piti siitä kiinni kepeästi. Samalla toinen käsi lepäsi pitkäteräisen, vielä vetämättömän miekan kahvalla. Tämän tummanpuhuva, kalliinpuoleinen vaatetus soti melkoisesti miehen kalpeutta ja suorastaan hailakan haaleita, puolipitkäksi kynittyjä hiuksia vastaan. Mutta olipa tämä miten outo tahansa, tai kantoipa miten järjettömiä matkavarusteita tahansa, oli hankala kieltää sitä tosiasiaa, että tämä hallitsi tilannetta juuri nyt. Rosvojoukko oli levittäytynyt joko kaksikon tai tämän ympärille, pitäen johtajastaan muutaman askeleen verran etäisyyttä (kukaties jo ihan vain siltä varalta että ylikokoinen sontikka päättäisi kaatua) ja selvästi odottaen lupaa hyökätä. Ja piiritetty kaksikko saattoi selvästikin vain odottaa kohtaloaan. Mutta se ei ollut tulossa ainakaan aivan vielä, sillä teräväpiirteinen mies puhui. Tämän ääni oli käheänpuoleinen ja sihahti perässään, kuin kuiva ja rasittunut käärme.
"Minulla ei ole mitään halua seisoskella tässä korvessa yhtään pidempään kuin on tarpeen, eikä tästä tarvitse tulla tämän ikävämpää", kalvakanpuoleinen ilmestys lausui ääneen. Vaikka ääni itsessään olikin mitä oli, se oli silti kuuluva ja voimallinen. Kaikki kolme korppia säestivät sitä raakkuen yläpuolelta. Älykkäät linnut melkeinpä matkivat sananpuolikkaitakin välistä, kuin pilkaten kaikkia niitä jotka niiden omistajan sanat kuulivat. Rosvojoukkokin hiljeni kuuntelemaan, tai ainakin antamaan puheenvuoron. Ja kaksi nuorukaista saattoivat vain avuttomasti kuunnella. Kukaties nämä olisivat voineet vastatakin, mutta päättäväiset ilmeet kertoivat ettei sitä aiottu tehdä ainakaan vielä. Kukaties ylpeyttä, tai kukaties jotakin muuta.
"Te tiedätte mitä minä haluan, ja minä tiedän että se on teillä. Te melkein pääsitte livahtamaan pakoon, mutta ette aivan. Mutta kuten sanottua, minulla ei ole mitään palavaa tarvetta tehdä tästä tämän ikävämpää. Yksi sai jo heittää henkensä, eikä minua kiinnosta vuodattaa verta samaan tapaan kuin näitä raakoja typeryksiä. Antakaa minulle se mitä piilottelette, ja vannon että saatte poistua hengissä", mies jatkoi. Tämän kalsea, jäisen sininen katse oli jo iskostunut toisen kuolleen ratsun selkään sidottuun, yhä paikoillaan olevaan koristeelliseen arkkuun. Se ei ollut suuri, mutta kuitenkin tarpeeksi kookas, että sinne olisi mahtunut melkoinen raha-aarre... tai kukaties jotakin arvokkaampaakin. Olipa miten oli, saivat sanat nuoren soturin hetkeksi empimään, ympärilleen vilkuillen, mutta sitten tämä kuitenkin vastasi varmana ja uhmakkaana.
"Meidän tehtävämme on pyhä, ja olemme valmiita antamaan henkemme sen vuoksi! Jokainen joka astuu keihääni etäisyydelle saa kokea sen terän!" mies julisti, pitäen kovaa ääntä ja meteliä selvästi myös oman tarmonsa nostattamiseksi. Oli vaikea sanoa vakuuttiko se ketään, mutta ainakaan joukon outo johtaja ei ollut siitä milläänsäkään.
"Oma henkensä on helppo heittää menemään, mutta sinulla on mukanasi nainenkin. Sisko vaiko jotakin muuta? Joka tapauksessa, sinä ja nuo hevoset eivät ole ainoita jotka kaatuvat pian nuoli kurkussa", mies vastasi kylmänpuoleisesti takaisin. Tämä ei selvästikään olisi pelännyt tehdä sitä mitä uhkasikin, mutta jokin tämän olemuksessa viesti tietystä haluttomuudesta. Kukaties tämä tosiaan ei olisi välittänyt viedä kenenkään henkeä jos vain pystyisi välttymään siltä, mutta toisaalta tämä ei selvästikään ollut myöskään tyytyväinen mokomaan jahkailuun. Eikä tällä ollut mitään suurta syytä sitä pitkään jatkaakaan.
Kylmät, uhkaavat sanat saivat kummankin kahdesta matkalaisesta selvästi värähtämään. Mutta joko itsepäisyyttään tai sitten todellista vakaumustaan näistä kumpikaan ei silti osoittanut mitään murtumisen merkkejä. Eittämättä nämä vartioivat jotakin tärkeää. Silti oli varsin helppo nähdä, että jos tilanne ei pian muuttuisi, saisivat nämä kohta todella surmansa aatteensa vuoksi, olipa se sitten mikä tahansa. Eikä kukaan saisi todennäköisesti edes tietää näiden kohtalosta tällä hylätyllä, onnettomalla taipaleella...