Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 12, 2014 19:39:53 GMT 3
(Gelroan ja Glacin yhteinen seikkailu.)
Metsässä oli kiusallisen pimeää ja kuivaa. Oli täysin mahdotonta yrittää juosta hiljaa ja huomaamattomasti. Kuivat risut katkeilivat jalkojen alla, varsinkin, kun minkäänlaisesta polusta ei ollut havaintoa. Jokainen risahdus kuulosti hiljaisessa ympäristössä kuin kelloja olisi soitettu. Juoksija tosin aavisti, että taka-ajajat olivat jo luovuttaneet – perästä ei ollut kuulunut ryskettä enää pariin minuuttiin. Tässä tapauksessa raskas varustus oli ollut hidaste ja kevyemmin asustautunut pääsi etenemään vikkelämmin. Vaikkakaan kyseessä ei muuten ollutkaan mikään notkea henkilö, eikä juoksukuntokaan enää kantaisi kovin pitkälle. Onneksi puiden välissä näytti pilkottavan jotain, joka ei ollut lisää metsää. Siellä oli mahdollisesti jonkinlainen aukea tai olisiko jopa vesistöä? Kuunvalo näytti vilkkuvan kovin kirkkaana.
|
|
|
Post by gelroa on Jan 12, 2014 21:24:39 GMT 3
/Hieno aloitus! :)/
Olicia oli istahtanut pienen puron törmälle, jonka voisi ylittää yhdellä loikalla, hengähtämään hetkeksi ja parantamaan naarmut, jotka olivat tulleet tuntien metsässä kompuroimisen jäljiltä. Kuu valaisi pienehköä niittyä, jota reunusti tumma ja sankka metsä. Kuun säteet tanssivat puron pulputtavassa vedessä ja siellä täällä näkyi ruohikossa keskiyön kimaltavaa kastetta. Tyttö otti pienestä nahkaisesta vyölaukustaan ruskeaan paperiin käärityt vihertävät kasvin lehdet ja paineli niitä vaaleiden sääriensä haavoihin. Lehtien tehdessä tehtäväänsä Olicia pesee kätensä puron viileässä vedessä. Hän muodosti käsistään kupin ja kauhaisi virkistävää vettä kasvoilleen. Ahh, virkistävää, hän ajatteli ja pyyhki kasvojaan käsivarren hihaan. Hän siirsi itseään parin tuuman verran kaummaksi puron rannalta ja oikaisi jäsenensä pehmeälle nurmikolle. Olicia katseli hetken yllä kaartuvaa tähtitaivasta ja tietämättään nukahti puron vaimea kohina taustaäänenään. Tyttö säpsähtää hereille, ja nousee nopeasti istumaan vielä tiedostamatta mikä hänet herätti. Hänen jäseniään kolotti hänen nukahtaessaan, yön kylmettämälle ruohikolle. Olician tumman siniset silmät liukuivat häntä ympäröivän metsän reunaa kuunnellen samalla ääntä, joka hänet todennäköisemmin herätti. Puron vastarannalla olevasta suunnasta kuului rapinaa ja kuivien oksien raksahtelua.
/Toivottavasti tämä kelpaa :o/
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 12, 2014 21:57:56 GMT 3
Viimeisten puiden kohdalle ehtiessään uusi ajatus kirkastui juoksijan päähän. Aukiollahan voisi olla lisää vihamielistä väkeä. Tai aukeama saattaisi olla suurikin ja näin kaikki näkösuoja olisi menetetty. Vai olisiko kuitenkin mahdollista, että harppomisesta voisi luopua ja pysähtyminen henkeä haukkomaan olisi turvallista? Pohkeita ja reisiä poltteli jo ja kasvoihin pimeässä iskeytynyt oksa oli selvästi rikkonut ihon. Hiki poltti ohimolle muodostuneessa ruhjeessa ja kaikesta päätellen se neste, joka otsalta valui kaulalle ei ollut ainoastaan kirkasta. Ohimolla tuntui sen tyyppistä tykytystä, että verta saattoi pulputa kovempaakin vauhtia. Viimeinen ohitettu puu oli haapa. Tämä tärkeä ajatus päässään juoksija pysähtyi. Keho ei enää antanut myöten vaan se vaati lepoa. Keuhkoja poltti. Kädet oli pakko nojata hetkeksi reisiin. Pään painuessa kumaraan harteille ulottuvat hiukset valahtivat kasvojen eteen ja liimautuivat kosteaan ihoon. Kuun kirkkaaseen valoon oli metsän siimeksestä ilmaantunut väsynyt, mutta pakoon päässyt mies.
|
|
|
Post by gelroa on Jan 12, 2014 22:30:58 GMT 3
Kun aukealla istuva tyttö kuuli ryminän tulevan lähemmäksi, hän siirsi sinistä otsatukkaansa pois silmiltään ja vilkaisi nopeasti sääriään, jotka tuntuivat paistavan kirkkaan valkeina kuun valossa. Nopealla virtaviivaisella liikeellä hän pyyhkäisi naarmujen ja haavojen päällä olleet lehdet sivuun iholtaan ja vilkaisi nopeasti niiden kuntoa. Parempi tämä kuin ei mitään, Olicia ajatteli ja siirsi katseensa takaisin metsän reunaan. Katsettaan laskematta hän nousee ylös seisomaan ja hänen vasenta polveaan alkaa särkeä ilkeästi. Ei olisi pitänyt nukahtaa tälläiseen paikkaan, hän ajatteli ja kumartui vaistomaisesti hieromaan kipeää polveaan silti pitäen silmänsä kiinnitettynä metsän reunaan. Minun täytyy liikkua pois, varjoihin, jonnekin, hän ajatteli ja yritti siirtää vasemmalle jalalleen painoaan, se sattui, mutta Olicia pystyi silti nilkuttamaan oikealla puolella olevan metsän suuntaan. Tyttö jähmettyi sijoilleen, kun metsän reunasta, jonne hän oli edelleen suunnannut katseensa, kuun valoon ilmestyi hahmo. Toivottavasti se ei näe minua, toivottavasti se ei näe minua, toivottavasti en kuole, tyttö ajatteli paniikinomaisesti saamatta itseään enään liikkeelle.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 12, 2014 22:48:22 GMT 3
Hengityksen tiheys alkoi laantua. Ilmaa ei enää tarvinnut haukkoa, joten selkä oli mahdollista suoristaa jälleen. Koko pituuteensa suoristautuessaan hahmon pää kohosi suurin piirtein samalle korkeudelle kuin takaa-ajajiensakin, linnoituksen päävartioston sotilaiden. Pikaisella vilkaisulla hänet olisikin hyvin voinut sekoittaa johonkin sotajoukkoon kuuluvaksi. Vasta miehen liikkuessa pystyisi aavistamaan, ettei kehonkieli puhunut järjestäytyneen koulutuksen taustasta. Kyseessä oli pikemminkin varovainen ja arvioiva tapa liikkua. Senpä takia ritisevät oksat ja vieras maasto olikin niin ärsyttänyt juoksijaa, hän kun oli tottunut liikkumaan huomaamattomasti. Nyt, pää pystyssä ja selkä suorassa, hän pystyi tarkastelemaan ympäristöä, johon oli saapunut. Jonkinlainen osin ruohikkoinen niitty ja solisevan veden ääni syntyi keskellä aukeaa virtaavasta purosta. Ajatus vedestä sai kehon jokaisen lihaksen jo jäykistymään lyhyttä syöksyä varten, kun vielä maastoa tarkasteleva katse pysähtyi kuin aaveen nähnyt. Muutaman askeleen päässä purosta seisoi joku ja tuijotti takaisin. Välimatkaa heillä oli joitakin kärrynmittoja, mutta vieras hahmo oli niin paljon pienempi kooltaan, ettei mies ollut ensinäkemältä osannut rekisteröidä mahdollista uhkaa. Siinä kuun valossa ne kohtasivat, katseet, toinen tummaa sinistä kuin syhä meri ja toinen teräksen harmaa, värittömyydessään melkein kylmä.
|
|
|
Post by gelroa on Jan 13, 2014 0:03:36 GMT 3
Tyttö ei voinut kahultaan liikkua, kun hän alkoi erottaa kuunvalossa kylpevän hahmon paremmin. Hahmo oli mies, paljon pidempi kuin hän, ja varmasti paljon vahvempi kuin hento maagi, jonka taialla ei pystynyt muuta vahinkoa tekemään kuin tainnuttamaan vihollisen hetkeksi. Olician mielessä kävi erilaiset vaihtoehdot, joita hän punnitsi mielessään. Riittäisikö pieni tainnutus loitsu pitämään miehen välimatkan päässä hänestä, jos hänellä taian jälkeen enää oli voimia juosta ja kömpiä tiheässä metsässä ilman kunnon yöunia ja särkevällä polvella? Ehtisikö hän lausua särkyä lievittävän loitsun auttaakseen polveaan, ennenkuin mies olisi hänen kimpussaan? Pystyisikö hän nilkuttamaan oikealla puolellaan avautuvaan tummaan metsään, ennen kuin hyväkuntoiseltä näyttävä mies saisi hänet kiinni? Kaikki mahdollisuudet ja mahdottomuudet pyörivät Olician mielessä isona sekamelskana ja saivat hänet epäröimään. Tyttö piti silmänsä kiinnitettynä vastaikkaisella puolella seisovan miehen silmiin ja samalla yritti punnita mahdollisuuksiaan. Mitä oikein voin tehdä? Hän ajatteli jo epätoivoisena, yrittäen ajatuksen voimalla saada jalkojaan toimimaan ja liikkumaan edes johonkin suuntaan. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, sinihiuksinen tyttö sai kävelykykynsä takaisin, kun kauhusta syntyvä adrealiini ja pakenemisen vaisto ottivat hänestä vallan ja hän syöksyi matkaan. Kostea ruohikko oli kuitenkin petollinen ja tyttö liukastui ja kaatui yrittäessää nopeasti juosta suurien puiden suojaan. Hän mätkähti mahalleen, ja kaikki ilma pakeni hänen keuhkoistaan iskun johdosta. Hän haukkoi henkeään yrittäen samalla ryömiä puiden katveeseen suojaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 14, 2014 22:34:46 GMT 3
Mikäli nuo kaksi olisivat kohdanneet muurien sisäpuolella, olisi miehen katse mittaillut toista niitylle eksynyttä hahmoa pitkälle kasvojen ylle vedetyn hupun alta. Nyt pää oli kuitenkin paljas, sillä kiirehtiminen metsän läpi oli niin kiskaissut hupun päästä kuin ollut omiaan repimään jo valmiiksi kauhtuneen oloisia vaatteita. Toisaalta huputtomuus laajensi näkökenttää huomattavasti. Kauhean laajaa näkökenttää katselija ei olisi tosin tarvinnutkaan, sillä hänen katseensa pysyi herkeämättömästi puron toisella puolella seisovassa nuoressa naisessa. Näissä maailmankolkissa ulkonäkö saattoi pettää ja kuun valossa kumman sinervän sävyinen neito saattaisi hetkessä osoittautua hengenvaaralliseksi taikojaksi. Sillä hetkellä, kun puron toisella laidalla seissyt ampaisi liikkelle jännittyivät metsän siimeksestä saapuneenkin lihakset, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi. Hetken nimittäin näytti, että tyttö oli syöksymässä kapean vesinoron yli. Toisin kuitenkin kävi ja miehen olemus muuttui silminnähden. Nuoren naisen kääntyessä kannoillaan ja lähtiessä syöksymään pänvaistaiseen suuntaan saattoi paikalleen seisomaan jäänyt tuntea, kuinka lihakset hänen reisissään ja niskassaan rentoutuivat ja kasvojen jyrkkä ilmekin pääsi pehmenemään. Sinnehän lähti, hän ehti ajattelemaan juuri ennenkuin ilmeisesti pakoon juokseva hahmo liukastui ja laskeutui ilman näkyvää sulavaliikkeisyyttä kostealle nurmikolle. Tällainen näky oli omiaan naurattamaan omista fyysisistä ponnistuksistaan väsynyttä miestä. Ja häneltä karkasikin pieni hörähdys muuten täysin hiljaiseen yöhön. Ääni osui hyvin päättyvän askeleen ja kumartuvan eleen väliin, sillä nyt kun ilmeinen vaara oli suljettu pois oli huutava jano saatava sammutettua.
|
|
|
Post by gelroa on Jan 15, 2014 18:24:42 GMT 3
Olician sinertävät sormet tarttuivat ruohotuppoihin, ja hän veti itseään metsän reunaa kohden. Vielä vähän matkaa, tyttö ajatteli koittaen rauhoittaa vaarallisen nopeasti lyövää sydäntään. Päästyään suuren koivua muistuttavan puun varjoon, hän kääntyi makuulleen ja tuijotti korkealla päänsä päällä avatuvaa lehtikattoa ja yrittäen siirtää jyskyttävän sydämensä äänet taka-alalle kuullakseen paremmin ympäröivän metsän. En kuule askelia tai mitään tavallisesta poikkeavaa, hän ei kai seurannut minua,tuntiessaan vihlovaa kipua tytön ajatukset siirtyivät vihoittelevaan polveensa. "Tuliset hornan piiput", tyttö sanoi kihisten hampaidensa välistä "typerä polvi ei ilmeisestikään pitänyt mätkähdyksestäni." Olicia nousi hitaasti istumaan ja nojasi selkäänsä takanaan olevan lehtipuun runkoon ja tarkasteli vahinkoa, jonka hänen nolo kaatumisensa oli saanut aikaan. Tytön posket sinertyivät hänen ajatellessaan miltä oli varmaankin näyttänyt kaatuessaan pakokauhun vallassa. Se siitä rohkean ja pelottoman maineesta, hän ajatteli ja katseli uusia naarmuja säärissään. Huokaisten syvään, hän kaivoi ruskean vyönsä taskusta pienen nahkakantisen kirjan ja alkoi selailla sivuja. Löytäessään oikean sivun, hän tarkasteli loitsua jonka kirjan mukaan pitäisi lievittää särkyä. Sen suuremmin ajattelematta, hän lausui lyhyen loitsun kielellä, jota ei enään kukaan hänen perheessään osannut lukea ja samassa hänen sormensa alkoivat hehkua sinistä valoa. Valo ei ollut kovin kirkas, mutta sytipimeässä metsässä se loisti tuhannen auringon lailla. Olicia sulki silmänsä kirkkaalta valolta ja hieroi käsiään kivistävään polveensa. Hetken hieromisen jälkeen, valo himmeni ja lopulta metsän reunassa oli taas pimeää. Tyttö sai lehtipuun takana tarpeeksi valoa nähdäkseen keski-yön kuulta, jonka valkoiset säteet eksyivät vielä niityn reunassa puun takana istuvan tytön sinertäviin jalkoihin. Kipu vähitellen hellitti polvesta, ja järjen ääni iski tytön tajuntaan ukkosen lailla ja hänen mantelin muotoiset silmänsä suurenivat hänen tajutessaan virheensä. Mitä menin oikein tekemään! Tuon valon olisi nähnyt sokeakin! Paljastin miehelle, että olen vielä täällä! Tyttö keräsi nopeasti kaiken rohkeutensa ja kurkkasi puun rungon takaa takaisin aukealle. Tytön silmät kiersivät aukion reunaa ja sitten siniset silmät löysivät puron reunalle kumartuneen hahmon.
/Toivottavasti ei tullut liian pitkä. Kun pääsee vauhtiin, ei millään meinaa lopettaa kirjoittamista ^^/
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 15, 2014 22:22:52 GMT 3
Mies kumartui veden ylle samoihin aikoihin, kun pakoon ryöminyt saavutti ensimmäisen vastaantulevan puun. Hän katsoi hetken itseään. Olihan tuo kuun valo kirkas, mutta aivan yhtä tarkasti ei jokainen ihon epätäydellisyys erottunut kuin ehkä päivän valossa. Sen sijaan ohimolla yhä valuva haava oli helppo tunnistaa, jopa puron väreilevän epätarkasta peilistä. Mies hieraisi ruhjetta hihallaan, joka värjäytyi tummaksi yön hopeisessa valossa. Ele kirpaisi, mutta ei sattunut niin paljon, että olisi aiheuttanut huolta. Oli siis mahdollista ensin sammuttaa jano ja sitten vasta huuhdella ohimo puhtaaksi. Kevyen kasvojen pesun jälkeen jo tummentunut hiha oli käynyt selvästi toista tummemmaksi. Päällimäisenä miehen yllä oleva pitkä tunikamainen vaate oli ehkä joskus ollut valkea, nyt se näytti enemmän kuin käytössä harmaantuneelta, pikemminkin kuin sitä olisi yritetty värjätä tummemmaksi. Lopputulos oli epämääräinen harmaan läikikäs ja likainen. Pitkähihainen, hupullinen aluspaita sen sijaan oli ollut tumman värinen, mutta kulunut liki samanväriseksi päällysvaatteen kanssa ja oli nyt käynyt entistä epätasaisemmaksi. Tämä pinnallinen seikka ei tosin näyttänyt puron yllä yhä kumarruksissa olevaa haittaavan. Kun kiireisimmät omat tarpeet oli täytetty hän saattoi kohottaa taas katseensa. Ei ollut vaikeaa hahmottaa kohtaa, jossa nuori nainen oli kadonnut puiden taa. Ilmeisesti puiden välissä oli yritetty sytyttää lyhtyä tai nuotiota, mutta se näytti juuri sammuvan. Kummallinen päähänpistos. Ensin ryömiä kauhealla kiireellä karkuun ja jäädä sitten sytyttelemään jotain vain muutaman hassun juoksuaskeleen päähän. Sen verran älyttömältä koko idea tuntui, että vähäkin varaus, jota mies oli vielä ehkä tuntenut tuota tuntematonta tyttöä kohtaan kuihtui pois. “On minulla täällä tuluksetkin!” Naurahdus kantautui varmasti puurajaan asti, vaikka se hiukan vaimenikin seisomaannousun aiheuttamasta liikkeestä. Hän alkoi käymään läpi vaatteissaan olevia taskuja ja muita piiloja. Tulukset olivat paikallaan roikkumassa paksun nahkavyön alla. Muidenkin taskujen sisältö tuntui olevan paikoillaan. Ainakaan mitään todella tärkeää ei puuttunut, se tietenkin tarkastettiin ensimmäisenä. ((No kuten huomaat, ei tämä tiivistäminen minultakaan onnistu. Jos sovitaan, että kirjoitetaan sen mittaisia vuoroja kuin juttua aina irtoaa saa olla pitkää tai lyhyttä.))
|
|
|
Post by gelroa on Jan 26, 2014 20:20:50 GMT 3
Kuullessaan miehen huutavan tälle jotain, hän vetäisi nopeasti päänsä takaisin puun rungon taakse. Tytön huokaistessa syvään hän ajatteli nyt kurnivaa vatsaansa ja viimeisintä kertaa jolloin oli syönyt kunnolla. Kotoa lähtiessään tyttö oli ollut liian kiireissään maailmalle, että ei ottanut mukaansa parempia eväitä, joka kostautui nyt. Voin jo kuulla isoäitini mäkätyksen, kuinka olen ajattelematon ja typerä lapsi, tyttö huokaisi vielä kerran syvään ja syventyi miettimään isoäitinsä laittamaa lämmintä furnop- keittoa. Olisi pitänyt kysyä häneltä sen keiton resepti, hän ajatteli ja katseli ympärilleen etsien edes jotain mitä laittaa suuhunsa. Hetken aikaa etsittyään lehtiä ja juuria, jotka tunnistaisi syötäviksi tuloksetta, päätti hän lähteä liikeelle. Noustessaan ylös tyttö kokeili ensin varovasti laittaa painoaan jalalle, jonka polvea oli hetki sitten parantanut. Kun polvi ei näyttänyt sen suurempia kivun merkkejä, hän pysähtyi vielä katselemaan vaatteitaan, jotka olivat rypyssä, mudassa ja sieltä täältä olivat havupuun neulaset kiinnittyneet viinin väriseen paitaan ja sinertäviin housuihin. Tyttö ravisteli huosujensa lahkeita ja pyyhki paidaltaan neulaset ja tarkisti samalla nahkayöllään olevat taskut. Huomatessaan kaiken olevan tallella, hän kurkkasi taas puun takaa nähdäkseen olisiko aukealle saapunut muita yöllisiä vierailioita.
//Anteeksi kun on ollut näin pitkä aika, etten ole kirjoitellut. Muutettiin juuri uuteen kämppään ja netin saaminen tänne kestää hemmetin kauan. Onneksi saatiin mokkula lainaan, jotta pystyin edes tsekkaamaan sähköpostit sun muut. Anteeksi vielä D: //
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 10, 2014 10:42:51 GMT 3
Pehmeällä nurmikolla miehen ruskeat nahkasaappaat eivät päästäneet ääntäkään. Liikkeissä tosiaan näkyi kokoiselleen miehelle epäominainen keveys tai helppous, määritys on tietysti katsojan silmässä. Mutta oli ikään kuin maan vetovoima helpottaisi hänen jokaisen askeleensa kohdalla hieman ja antaisi hahmolle anteeksi. Hänen oli siis helppo hypätä puron yli ja edetä muutama askel ennen pysähtymistä kuuntelemaan. Ihan kuin hiljaisesta metsästä, suunnasta josta hän oli aukealle saapunut, olisi kuulunut ääni. Vaistomaisesti miehen polvet pehmenivät, hartiat jännittyivät ja käsi meni jonnekin vasemman kyljen kohdalle kuin varmistamaan. Kun rasahdus metsästä kuului uudestaan, miehen pää kääntyi terävästi kuin linnun kohti ääntä. Olisivatko aiemmat takaa-ajajat sittenkin jatkaneet haastettaan? Vai oliko kyseessä vain tavanomaiset metsään kuuluvat äänet? Luonto oli harvoin hiljainen, mutta kukaan ei ollut koskaan kuollut turhaan varovaisuuteen. Hitaasti, katse yhä kohdassa, josta oli itse niitylle saapunut, mies lähti perääntymään vastakkaiseen suuntaan. Hän saavuttaisi pian metsän reunan, vain muutaman puun päässä piilottelevasta tytöstä. Rasahdus kuului kolmannen kerran ja nyt sen mukana kuului toinenkin ääni, ikään kuin jokin olisi tömähtänyt maahan voimalla. ((Ei hätää. Oikea elämä menee aina pelielämän edelle )
|
|