|
Post by R.C. on Sept 10, 2013 12:15:33 GMT 3
((( Jutan kanssa pelataan. ))) Pohjoisilta vuorilta tuivertava viileä alkutalven viima lakaisi kuolleita lehtiä kuoppaisella maantiellä, jota pitkin rämisteli sangen ankeanoloinen kolmikko kahden luisevan konin vetämissä vaunuissa. Tien molemmin puolin lehtipuiden irvokkaat luurangot ja kellastunut heinä kertoivat kesän kuolemasta, ja aika ajoin pientareilla erottuvat kiviröykkiöt, suuremmat murikat ja kuivahtaneet kanervakummut kielivät toivioretkellään kylmyyteen, nälkään, sairauksiin tai kaikkiin näihin yhdessä kaatuneiden kulkurien kohtalosta. Ajurinpenkille ahtautuneet vanha muori ja kaksi nuorta naista näyttivät aivan maansa myyneiltä. Maa tosin ei ollut koskaan ollut heidän, eikä sitä oltu edes myyty, mutta yhtä kaikki he olivat muiden Aralhaemin seudun asukkaiden tavoin joutuneet jättämään kotinsa ja lähtemään tien päälle pelastaakseen henkensä. He olivat tulossa kaukaa pohjoisesta ja menossa kohti etelää etsiäkseen sieltä elantoa ja tulevaisuutta, joka sodan runtelemalla mantereella tuntui hyvin epävarmalta. Navakan tuulen piestessä paksuihin, villaisiin viittoihin kietoutuneita naisia he painautuivat yhä likemmäs toisiaan pysyäkseen lämpiminä. Nuorten naisten välissä istuva muori kähähti ja ravisti ohjaksia kannustaakseen kurjannäköisiä kaakkeja ravaamaan rivakampaa tahtia. Huonolla rehulla ruokitut, uupuneet oriit luimistelivat kuitenkin vain korviaan, suostumatta nostelemaan yhtään nopeammin kavioitaan. Vanhuksen oikealla puolella istuva nuori nainen huokaisi raskaasti luodessaan epätoivoisen katseen olkansa taa. Maisema matkalaisten tulosuunnassa oli jo muuttunut valkeaksi, ja tuuli toi hyytäviä terveisiä ensilumen varoitellessa tulostaan. Naiset pakenivat lunta ja pakkasta, sillä lumi tukkisi heidän tiensä, ja kireä yöpakkanen veisi viimeistään henkensä. ”Älä murehdi, Adele, ehdimme varmasti.”, murahti muori havaitessaan nuoremman naisen huolen. Lupaustaan painottaakseen hän rähähti entistä äkäisemmin ja ravisteli ronskimmin ohjaksia: "Liikettä kinttuihin, luuskat, tai hukka teidät perii!" Kopukat lisäsivät korskahdellen vauhtiaan. Siinä samassa äkillinen vihuri kiskaisi toisen nuoren naisen hupun niskaan, ja hetken hänen pitkät, mustat suortuvansa liehuivat valtoimenaan navakassa tuulessa. Hulmuavia hiuksiaan hapuillessaan tyttö kauhistui tajutessaan sievän aarteensa kadonneen: ”Minun luukampani!”, hän kiljahti hädissään huomatessaan hiuksiinsa aiemmin ujuttamansa koristeellisen kamman pudonneen kyydistä. ”Unohda se, Rowenna. Henkesi on kampaasi kalliimpi.”, muistutti muori tiukkaan sävyyn tehdäkseen selväksi, ettei aikonut pysähtyä saatuaan hevosiin viimein vauhtia. Rowenna katsahti surkean anovana vanhaa äitiään, ja hänen huulensa vavahtivat. Tyttö ymmärsi kohtuuttomaksi pyytää vaunuja pysähtymään, kun syy oli ollut yksin omassa huolimattomuudessaan. ”Saat lainata minun kampaani, rakas sisko.”, lohdutti Adele nuorempaa sisartaan. Rowenna nyökkäsi vaisusti mitään vastaamatta. Tyttöä keljutti ja kadutti kovasti, ettei hän ollut pakannut kaunista kampaansa muiden matkatavaroiden joukkoon. Rattaille matkustajien taakse oli lastattu monen monituista pussukkaa ja nyssäkkää lavan keskelle sidotun kapean ja pitkänomaisen arkun kylkeen. Tarkemmin katsoen tuo arkku oli oikeastaan hevosten juottokaukalo, joka oli naulattu hätäisesti kiinni parilla tallin seinästä revityllä laudalla. Umpinaisen puulaatikon muoto ei jättänyt sijaa epäilyksille sen käyttötarkoituksesta. Jostain syystä pakolaiset olivat päättäneet rahdata ruumista mukanaan sen sijaan, että olisivat haudanneet sen johonkin taipaleensa varrelle ja nopeuttaneet näin matkantekoaan. Kiire kintereillään kärryt jatkoivat rämisten etenemistään kylmän ja pahaenteisen harmaan taivaan alla kyydissään kolme kiertolaista kimpsuineen, kampsuineen ja arkkuineen. Arkussa makasi toden totta mies. Mutta mies oli elossa.
|
|
|
Post by Jutta on Sept 16, 2013 1:11:27 GMT 3
(( HuH Huh.. Kuten kerroin jo sinulle aikaisemmin, tämän pelivuoron kirjoittaminen siirttyy minulla loppuviikolle.. ja nyt elämme jo maanantaipäivää! Arg! ;D Anteeksi, että olet joutunut odottamaan.. Ja toivottavasti et joudu pettymään! Tosiaankin.. uusin tulokkaani Zack on valmiina seikkailemaan. Hahmo ei ollut ehkä se "järkevin valinta" peliimme, mutta haluni päästä pelaamaan jo keväällä suunnitelemallani hahmolla oli hirmuinen..)) Oli kulunut noin kuukausi siitä, kun Zack oli kuullut vanhempiensa kuolemasta. Pergamenttiin sinetöity surusanoma oli kulkenut pitkän matkan maailman halki aina Aralhaemin seuduilta asti, jotta tuo nuorimies - perheen ainoa jälkeläinen saisi tietää vanhempiensa kohtalosta. Pergamentin lähettänyt henkilö oli ollut Zackille tuntematon, mutta oletettavasti hän oli ollut joku kaukainen sukulainen tai perhetuttu, joka tahtoi muistaa tuota maailmalla kiertänyttä miestä tiedottamalla kuulemastaan surusanomasta. Viestin toimittaminen oli kuitenkin viivästynyt matkanteon aikana ja saapunut vasta yli puolen vuoden jälkeen perille tapahtuneesta. Tästä johtuen tämä kyseinen nuorimies oli vasta nyt saapumaisillaan lapsuusaikojensa kotiseuduille hyvästelläkseen edesmenneet vanhempansa. Matka maailmojen halki oli ollut Zackille raskas. Hevosten vetämät vankkurimatkat, meriteitse purjehditut aallokot sekä jalkain kuljetut kilometrit olivat viemässä jo viimeisimmätkin voimanrippeet miehestä, mutta sitä hän ei tohtisi näyttää kenellekkään, vaikka sattuisikin tapaamaan jonkun tämän kulkemansa maantien varrelta. Tällä hetkellä jalkain kulkeva Zack ei ollut kuitenkaan varma olinpaikastaan. Harmaaseen takkiinsa sonnusttautunut mies tuntui epäröivän katsellessaan tuota syksyistä maisemaa ympäriltään ja potkivan kädet puuskaan vedettyinä tienvarteen pudonneita puidenlehtiä purkaakseen hämmentyneitä ajatuksiaan toisaalle. Huokaisun saattelemana Zackin täytyi lopulta myöntää itselleen olevansa eksyksissä. Vuodet olivat tehneet tehtävänsä pyyhkiessään hänen lapsuudenmuistoja unhoitukseen ja se tunne sai miehen potkimaan yhä vimmatummin jalkoojensa alle jäänneitä puidenlehtiä. Oliko hänen viime käynnistään tosiaankin kulunut jo yli kymmenen vuotta aikaa? Kuinka hän saattoi unohtaa tämän tien, joka johtaisi hänen vanhan kotikylänsä luokse ja eksyä sen varrella? Täytyisihän hänen nyt sen verran muistaa.. Mutta miksi tämä kaikki vain tuntui niin vaikealta? Tunteiden noustessa melkein jo pintaan, Zackin ajatukset keskeytyivät yllättäen. Edestäpäin kuuluneet kavioiden kopseet olivat saaneet tuon ajatuksiinsa uppoutuneen miehen valpastumaan ja pysähtymään tuon kävelemänsä maantien oikeanpuoleiselle reunalle. Tältä etäisyydeltä katsottuna Zack saattoi aluksi vain arvailla, mitä tuon pölyävän maantien päästä olisi lähestymässä häntä.. Mutta kuten arvata saattoikin, oli tuo jokin vain vaarattomalta näyttävä ohikulkija, jonka saattoi kaukaakin katsottuna havaita hevosten vetämäksi vaunuksi, jonka ajurinpenkillä istui kolme viittoihinsa kääriytynyttä hahmoa. "..Hei te siellä.. Voisitteko pysähtyä hetkeksi? Minulla olisi hieman kysyttävää.." Zack huusi yllättäen tuolle vastaantulevalle hevosvaunulle ja nosti oikeanpuolimmaisen kätensä kiinnittääkseen vastaantulevien huomion itseensä. Nuorimies ei ollut varma olisiko hänen äänensä kantanut vaunuille asti, mutta hän ei tohtinut säikäyttää vaunua vetäviä hevosia enempää, jotta mahdolisilta vahingoilta säästyttäisiin. Hän myös toivoi, ettei vaunun kyydissä istuneet matkustajat olisi säikähtäneet hänen maailmalla muotoutunutta ulkonäköä, joka saattoi herättää hieman huomiota kanssaihmisissä. ((Zackilla on nyt perusvaatetuksensa lisäksi yllään myös harmaan värinen takki, jonka kuvan olen linkittänyt hahmoesittelyn yhteyteen ))
|
|
|
Post by R.C. on Oct 3, 2013 21:56:25 GMT 3
(( Ice 'n' Fire, alright! Päästiin kumpikin pelaamaan kauan halajamillamme hahmoilla. Nöyrimmät pahoittelut että vastausaika venyi ja että mutkistan vähän asioita. Tässä pelitilanteessa tämä ratkaisu tuntui kaikkein loogisimmalta. )) ”Äiti, tien reunassa seisoo joku, joka viittoo meitä pysähtymään!”, huudahti Adele äkisti halki ujeltavan tuulen, johon hento äänensä uhkasi välittömästi hukkua. ”Onko hän yksin? Mies vai nainen?”, valpastui muori äyskähtämään ja tihrustelemaan tienlaitaa vanhoilla silmillään. ”Mies! Pitkä... ja vähän oudon näköinen.”, arvioi Adele kylmän ja kovan viiman kostuttamia silmiään siristellen, ilmeensä vaihtuessa pian hätääntyneestä hämmentyneeseen. ”Nuori vai vanha? Missä kunnossa?”, penäsi vanhus edelleen vaarojen ja vaihtoehtojen välillä kuumeisesti arpoen, mutta hiljentämättä vieläkään vankkureidensa vauhtia. ”Nuori. Vähän raihnainen, mutta muutoin näyttäisi olevan kunnossa.”, vastasi Adele, kun he olivat enää muutamien kymmenien metrien päässä odottamattomasta ohikulkijasta. ”Miksi hänen hiuksensa sinertävät ja sojottavat tuolla tavalla?”, ihmetteli Rowenna matalalla äänellä. ”Ei takuulla ole paikkakuntalaisia.” ”Sitten ei pysähdytä.", päätti muori napakasti. "Ties mitä miehellä on mielessään. Ja miksi hän on tulossa meitä vastaan? Eihän kukaan selväjärkinen suuntaa pohjoiseen enää tähän aikaan vuodesta, saati näin viheliäisessä maailmantilassa. Aralhaemiin ei jäänyt ketään kertomaan tarinaa nälänhädästä.” ”En näe muita, mamma. Ehkä hän tahtoisi vain kysyä tietä?”, ehdotti Adele myötätuntoisesti. ”Minä sanon että ajamme ohi. Vaunuissa ei ole ylimääräistä tilaa eikä ruokaa, emmekä voi ottaa riskiä, että tulisimme ryöstetyiksi tai raiskatuiksi, tai molempia. Muistat vallan hyvin miten viimeksi kävi.”, tyrmäsi muori tuimana lempeämielisen tyttärensä vetoomuksen. Adele vaikeni, voimatta väittää vastaankaan. Taannoinen kammottava tapaus eli vielä liian selvänä naisten mielissä. Vaikka kolmen hentopiirteisen matkalaisen ajamat vankkurit saattoivat jalan taivaltavan nuoren miehen näkökulmasta vaikuttaa varsin vaarattomilta, ei vieras itse näyttänyt vanhuksen silmissä lainkaan yhtä harmittomalta. Onnellisemmassa maailmassa rouva Martha olisi varmasti voinut pysähtyä ja vaihtaa leppoisan sanan tai pari kulkijan kanssa – jopa tarjota tälle kyytiä – mutta nyt ajat olivat kaikkea muuta kuin auvoisat. Väärä valinta saattaisi hyvinkin maksaa tyttäriensä hengen. Perheen aiempien ikävien sattumusten vuoksi vanhus oli käynyt jopa vainoharhaisuuteen asti varovaiseksi. Muori pälyili epäluuloisesti tienpenkereen pusikoihin. Hän epäili nuorukaisen olevan tunnustelija tai syötti, jonka tehtävänä oli houkutella vaunut pysähtymään, jolloin pusikoista ryntäisi pian kymmenen korstoa kiesejä piirittämään. Vanhus äyskähti hevosille ja ravisti suitsia saadakseen konit ravaamaan kovempaa. Väsyneiden kaakkien vauhti ei tosin enää sanottavammin kiihtynyt – vaunut olisi kirjaimellisesti voinut juosta kiinni. Yhtä kaikki ne uhkasivat ohittaa vastaantulijan kahden pelokkaan ja yhden hyvin uhmakkaan silmäparin nauliutuessa tähän kuin mahdolliseen uhkatekijään. Nuoren miehen kukaties viimeinen mahdollisuus ihmiskontaktiin useamman virstan säteellä uhkasi karata. Samaan aikaan vaunuille lastatussa arkussa makaava mies alkoi vähitellen virota koomastaan rattaiden räminän repiessä etäisen ukonilman lailla tiedottomuutensa paksua pilvimassaa. Tajunnan heikon valon läpäistyä viimein tuon tumman ja läpitunkemattomalta tuntuneen verhon hän havahtui yhdellä terävällä henkäyksellä todellisuuteen vain havaitakseen itsensä täysin halvaantuneeksi; jopa silmäluomet tuntuivat lyijynraskailta siinä missä koko muukin lamaantunut kehonsa. Yrityksistään huolimatta hän ei kyennyt aistimaan saati liikuttamaan yhtäkään surkastunutta lihasta ruumiissaan. Siinä silmät ummessa ja turtana maatessaan nuorukaisella oli toisaalta kosolti aikaa koota ajatuksiaan siitä, kuka hän oli, mitä oli tapahtunut, minne hän oli joutunut, ja miksi?
|
|
|
Post by Jutta on Nov 25, 2013 0:57:25 GMT 3
(( Siinä olisi pelillemme jatkoa! Toivottavasti kirjoittamani pelinjatke ei tunnu kovin sekavalta.. )) Hevosten vetämä vaunu matkustajineen lähestyi uhkaavalla nopeudella maantienreunassa kulkevaa nuorta miestä. Vauhdista päätellen Zack ei saattanut huomata minkäänlaista pysähtymisen elettä vastaantulijoiden vaunussa - Päinvastoin hevoset tuntuivat vain kiihdyttäneen vauhtia lähestyessään tuota tienvarressa kaartuvaa mutkaa, jossa nuori mies seisoi tällä hetkellä odottamassa vastaantulevia. Tarkemmin katsottuna Zack saattoi kuitenkin huomata kuinka tuo viittaan kätkeytynyt vaununvetäjä ravisti hevosiinsa kiinnitettyjä suitsia saadakseen hevosiinsa vauhtia ja se jos mikä kertoi jo totuuden siitä, että toivo tulevasta avunannosta ei ollut enää todennäköinen. Huokauksen saattelemana Zack laski lopulta nostamansa käden sivummalle jättääkseen vastaantulevat matkustajat rauhaan ja jatkoi hetken haikailemisen jälkeen taivaltamistaan kohti pohjoista kohentaen ensin kantamansa nahkapäällisen olkalaukkunsa hihnaa hartioilta. Samassa tuuli tuntui kiihtyneen. Voimakas tuulenpyrähdys sai nuoren miehen vetämään käsivartensa suojaksi maantiepölyn sekä kuolleiden puidenlehtien lentäessä vasten hänen kasvojaan. Moinen myräkkä hänen ympärillään tuntui epämiellyttävältä, mutta siedettävältä matkanteon ollessa jo näinkin pitkällä kohti hänen synnyinaluettaan, jonne ei oletettavasti ollut enää pitkä matka eksymisestä huolimatta. Pahaa aavistamatta sää tuntui kuitenkin heikkenevän hetki hetkeltä vain enemmän. Tuuli ulvoi taivaalla heiluttaen maantienvarren lehdettömiä puita vimmatusti ja puiden lehdet lentelivät tuulen mukana tehden pyörähdyksiä taivaanrannalla. Aivan kuin jokin suurempi katastrofi olisi ollut lähestymässä Aralhaemia, mutta se jokin ei ollut vielä näköpiirissä. Tuuli alkoi paiskoa heikommin juurtuneita puita maantienvarrelta kumoon. Taivaalla saattoi nähdä mitä omituisimpia asioita, kuten linnunpesiä tai kuivuneita oksia, jotka tuulenpyrähdykset olivat napanneet mukaansa matkallaan. Käveleminenkin tuntui Zackista raskaalta - lähes mahdottomalta, mutta silti mies ei ollut kaatumaisillaan, vaikka voimakkaat tuulenpyrähdykset koettelivatin häntä. Matkanteon keskeyttäminen tuntui Zackistä lähes väistämättömältä vaihtoehdolta. Sää ei tunnetustikaan tuntenut armoa matkalaisia kohtaan ja oman turvallisuuden takaamiseksi suojapaikan - ja tulevan levähdyspaikan etsiminen tulisi aloittaa viivyttelemättä. Huoli kuitenkin siitä, kuinka hänet ohittanut vaunu matkustajineen tulisi pärjäämään tämän myrskyn armoilla, huoletti häntä. Hevosten vetämä vaunu - jonka Zack sattui vielä näkemään päätään kääntäessään selkänsä takaa, ei näyttänyt kovin vahvarakenteiselta kapistukselta ja se saattaisi kaatua kunnon myräkän yllättäessä. Ajatuksistaan huolimatta mies kuitenkin tiesi, ettei hän pystyisi auttamaan matkalaisia, jos vaunu hevosineen jatkaisi matkaansa maantietä pitkin yhä kauemmaksi hänestä. Tällä hetkellä hän pystyikin vain toivottamaan onnea matkalaisille ja keskittymään omaan pelastautumiseensa. Samassa Zack oli näkevinään jotain selkänsä takaa. Hieman vankkarakeisempi puu, jota hevosten vetämä vaunu matkustajineen ei ollut vielä ehtinyt ohittamaan näytti olevan irtoamaisillaan juuriaan myöten maasta ja saattaisi kaatua minä hetkellä hyvänsä vaunujen eteen tielle - pahimmassa tapauksessa se saattaisi kaatua myös niiden päälle. Mies hätkähti näkemälleen. Minkälainen vahinko tästä saattaisi olla syntymäisillään? Pillastuisivatkohan hevoset? Loukkaantuisivatko matkustajat? Sekavien ajatuksien ohella mies lähti juoksemaan vaunuja kohti, jotka eivät olleet päässeet vielä ohittamaan kaatumaisillaan olevaa puuta. Epätoivoisesti mies yritti keksiä varmaa keinoa, jolla saattaisi pelastaa vaunussa olevat matkustajat - siirtyisikö hän maagina teleporttisesti vaunujen eteen? Ei.. se saattaisi säikäyttää niin hevoset kuin matkustajatkin.. Yrittäisikö hän estää puun kaatumisen jäämaagin keinoin.. Kenties.. Mutta sekin saattaisi kauemmalta etäisyydeltä olla liian hidasta.. Äkkiä Zack pysähtyi ajatuksiensa myötä paikoilleen ja sulki silmänsä. Ennen kuin hän tekisi mitään hätiköityä, olisi miehen hyvä yrittää lähettää vaunussa olleille matkalaisille varoituksen sana tulevasta - ja se onnistuisi nopeinten telepaattisen viestin avulla. "..Katsokaa puuta edessänne.. Se on kaatumaisillaan.. Väistäkää sitä.. Katsokaa puuta edessänne.. Se on kaatumaisillaan.. Väistäkää sitä.." Zack avasi vihdoin silmänsä ja jatkoi juoksemistaan kohti vaunua - Varoituksen sana oli nyt lähetetty eteenpäin. Henkilö, joka olisi samalla aaltopituudella hänen kanssaan, saattaisi kuulla hänen viestinsä sanoman, mutta myös henkilöt jotka ovat olleet joskus tekemisissä magian tai muunkaltaisen telepaattisessa viestinnässä saattaisivat kuulla sen. Viesti ei kuulosta kenenkään henkilön kertomalta varoitukselta tai hokemalta - se on kuin ajatus, joka kantautuu äkillisesti ajatuskanavasta toiseen eikä poistu sieltä ennen kuin tulee kuulluksi. Viestin kuullut henkilö ei siis osaa välttämättä yhdistää sitä kuulemakseen varoitukseksi. (( Tosiaankin.. tuota telepaattista viestiä ei ole siis pakko kenenkään kuulla, jos tuntui kovin sekavalta.. Ja tuo puun kaatuminen tielle tuntui omasta mielestäni helpota ratkaisulta.. Jospa sinä myös kelpuuttaisit sen ))
|
|
|
Post by R.C. on Jan 1, 2014 14:41:31 GMT 3
(( Aivan loistava ratkaisu jota en itse ollut tullut edes ajatelleeksi! Tämä oli niin makoisa käänne että otan siitä kaiken irti. Vuorossasi ei ollut mielestäni mitään sekavaa. )) Kirskuen ja natisten kuin vanha, kärttyisä akka huojuivat hevosten vetämät kärryt matkalaisen ohitse. Rouva Martha huokaisi mielessään helpotuksesta kun muukalainen ei lähtenyt seuraamaan heitä. Nuoret naiset katsoivat ristiriitaisin tuntein taakse jäävää miestä. Vaunujen vauhdin kiihdyttyä ja räminän ja tärinän voimistuttua rattaille lastatussa arkussa makaavasta nuoresta miehestä tuntui kuin hän olisi joutunut kahden viljanjyviä jauhavan myllynkiven väliin. Siinä samassa hän sai viimein räväytettyä silmänsä auki. Hämärässä vankilassaan hän joutui vartomaan vielä pienen tovin katseensa tarkentumista ja takertumista kiintopisteeseen, jonka lautojen välistä pilkottavat valojuovat tarjosivat. Nuorukainen tunsi olevansa tiukasti puristuksissa pari tuumaa liian kapeassa laatikossa, joka muistutti muodoltaan karjan juottokaukaloa. Tarkempi kuulostelu kertoi hänen olevan jonkinlaisen hevosten vetämän menopelin kyydissä. Seuraava miehen tekemä havainto kohdistui vatsanpohjallaan kasvavaan kuvotuksen tunteeseen, jota arkun heilahtelu ei yksinään selittänyt, mutta ei myöskään helpottanut. Jokin miehen sisuksiin kuulumaton pyrki mitä pikimmiten pyrähtämään ylös ja ulos, mutta rintakehä oli vielä liian turta kyetäkseen reagoimaan elimistön paineeseen. Hyvä niin, sillä nuorukainen tajusi pian olevansa asennossa, jossa hän olisi vaarassa tukehtua omaan oksennukseensa. Niinpä hän keskitti kaiken tahdonvoimansa pitääkseen myrkyn sisuksissaan, vaikka vatsassaan ja suolistossaan kouristeli ja kiemurteli jo kuin käärmeenpesässä. Yhtäkkiä miehen ajatukset katkaisi mieleensä tunkeutunut nimetön varoitus, jonka vaunujen hetki sitten sivuuttama matkalainen oli summittaisesti kyytiläisille suunnannut: ’Puu? Kaatuu? Väistäkää?’ Pelkän telepaattisen viestin aiheuttamalta hämmennykseltään hän ei ehtinyt sovitella tiedonpalasia yhteen voidakseen varautua tulevaan – ja mitenpä mies muutenkaan olisi voinut tilanteeseen vaikuttaa? Jo seuraavassa hetkessä valtava rämähdys ravisutteli vaunuja ja arkkua kauttaaltaan! Hevoset hirnuivat ja naiset kirkuivat hädissään, rattaissa olevat matkatavarat kilisivät, kolisivat ja särkyivät kärryjen kellahtaessa kovalla rysäyksellä tienposkeen. Tässä yhteydessä arkun kiinnitysremmit katkesivat terävästi paukahtaen ja kaukalo suistui kyydistä osuakseen tienpenkasta irvistävään kiveen, joka mursi toisen sen valmiiksi lahoista laidoista. Nurinpäin kääntyneen kaukalon mätien laudansälöjen lomaan jäi räsynuken tavoin retkottamaan kovia kokenut miekkonen. Rytäkästä toivuttuaan hän antoi yleisen hämmingin lomassa kenenkään kuulematta ojan pohjalle ylen. Kohta hajonneen arkun luota levisi ilmaan sanoin kuvaamattoman vastenmielinen ja luotaantyöntävä lemu, jonka viikkoja sisuksia syövyttänyt lohikäärmeenmyrkky oli omiaan tuottamaan. Myrskytuulen kaataman puun täpärästi välttäneet mutta samalla tieltä kellahtaneet kärryt keinuivat nyt puolittain ojassa kumollaan. Ajurinpenkillä istuvat naiset olivat jotenkin onnistuneet putoamaan penkan ruohikkoiseen ylärinteeseen ja välttyneet näin ruhjeita ja mustelmia suuremmilta vaurioilta. ”Tytöt, oletteko kunnossa?”, huolehti muori pahimmasta täräyksestä toivuttuaan, ja huokaisi sitten raskaasti: ”Luojat armahtakoot minua.” Tämäkö oli jumalten langettama rangaistus hänen epäilyksistään ja ennakkoluuloistaan? Pysäyttämällä vaunut ja kuulemalla miehen asiaa he olisivat ehkä välttyneet onnettomuudelta. Nyt kohtaamista ei ainakaan voisi välttää, sillä tienposkessa retkottavat kärryt eivät hetikohta olisi liikkumassa mihinkään: Yksi pyöristä oli irronnut ja toinen hevosista taittanut jalkansa niin pahasti, että eläinparka olisi luultavasti lopetettava.
|
|