Post by spyrre on Sept 5, 2013 21:57:17 GMT 3
Sub:
Atharin ja Vandarin rajamaa, Hopeapajun sola. Metsäinen, utuinen ja vuoristoinen seutu. Ja juuri nyt myös hyvin hiljainen nousevassa aamuauringossa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kukaties se oli hyvin ymmärrettävääkin, sillä vielä eilen siellä oli jyrissyt sodan ja taistelun raivo. Taistelu, joka tultaisiin tuntemaan maiden välisen sodan verisimpänä ja säälimättömimpänä oli jatkunut taukoamatta pitkään, ja päättynyt hyvin epäselkeästi ja kyseenalaisesti. Jostakin kaukaa korkealta olisi ollut vaikea arvata sellaista edes tapahtuneen, olivathan vuoret sumujen ja metsän peitossa. Suuri osa lähitienoosta oli muutenkin varsin autiota ja syrjäistä. Taistelu oli käyty ja kärsitty juurikin tuon kulkureitin vuoksi. Ja nyt se oli ohi. Tai ainakin varsinainen taistelu itsessään oli tauonnut.
Varsinainen taistelukenttä itsessään olisi eittämättä ollut lohduton ja karmaiseva näky kenelle tahansa paikalle sattuneelle. Taistelukenttä oli ollut laaja ja monirintamainen, mutta metsäisessä ja utuisessa vuoristossa siitä ei koskaan nähnyt kuin vain pienen osan kerrallaan. Sekin tosin riitti. Niin miehiä kuin aseitakin, yhtälailla rikottuja, runneltuja ja särjettyjä, lojui tiheään joka puolella. Lukemattomia miehiä, nuoria ja vanhoja, osa pakotettuina taistelemaan, osa mainetta ja kunniaa hakien. Osa rahan perässä. Harvaapa se enää lohdutti, tuskin edes niistä jotka olivat raahautuneet pois taistelukentältä. Kummankin armeijan sotilaat makasivat aivan yhtä hengettöminä ja kärsineinä siellä, minne olivatkin sattuneet kaatumaan. Mitään merkkiä elämästä ei näkynyt missään. Selviytyjät, niin voittajat kuin häviäjätkin, olivat vetäytyneet jo hyvän aikaa sitten. Eittämättä lähiviikkoina taistelukentällä tulisi tapahtumaan paljon, mutta juuri nyt se oli pelottavan rauhallinen. Mitään ääntäkään ei voinut kuulla. Sodan raivo oli tappanut ja pelottanut pois kaiken elävän lähimaillakaan, ja nyt vain ruumiit makasivat myllätyssä, verisessä maassa runneltujen puiden katveessa. Ainoastaan kärpäset ja varovaisesti lähestyvät korpit ja muut haaskalinnut olivat jo ilmaantuneet osaksi niin tavanomaista taistelukenttien näkyä. Hiljaisuus melkeinpä otti korvista, etenkin verrattuna vielä eiliseenkin. Kukaties siellä täällä vielä joku elävä, mutta tuskin turhan kauaa. Eikä näistä ääntä juuri enää lähtenyt muutenkaan. Kukaties jollakulla oli vielä mahdollisuuksia selviytyäkin kun ihmisiä, niin rehellisiä kuin konnuuksiakin hautovia, saapuisi taas. Mutta juuri nyt oli hyvin hiljaista.
Ruumiiden keskellä, tai kukaties oikeammin niiden seassa ja alla, uinui peto. Ei kukaties peto ulkomuodoltaan, ainakaan nopealla vilkaisulla, mutta peto yhtä kaikki. Peto ainakin niille jotka olivat sen taistelussa nähneet. Peto, jota tuskin olisi erottanut mitenkään kaiken kuoleman keskeltä niistä kaikista muista, jotka siellä makasivat. Mutta tämä peto uinui. Ja vaikka sitä tuskin olisi edes huomannut, pysyttelivät haaskalinnut silti varsin kaukana siitä ja ruumiista sen ympärillä. Ja päällä. Kukaties ne odottelivat uteliaina, josko se enää nousisi ylös ollenkaan, vai vaipuisiko kuolemaan kuten kaikki sen ympärillä oli jo tehnyt. Vereltä se haisi, omaltaan ja muiden, mutta siitä huolimatta se oli yhä haavoittunut, ei kuollut. Haavoittunut peto, lepäämässä kuoleman keskellä. Siinä oli kaiketi jotain sopivaa. Eipä niin että sitä olisi kukaan ollut näkemässä. Ei kukaan ollut sentään tarpeeksi tyhmä erehtyäkseen tänne nyt. Eivät edes ruumiinryöstäjän. Eivät vielä...
Spyrre:
Niin uhkaava ja pahaenteinen kuin nyt verilöylyn päätteeksi viimein asettunut sola olikin, jokin taisi silti uhata rikkovansa pian tämän lähes pysähtyneeltä vaikuttavan ilmapiirin rauhan. Seutu oli syrjäinen eikä täällä metsän, sumun sekä kylmän kivikon lomassa olisi olettanut kulkevan montaakaan asiatonta... Kenties opportunistinen ruumiinryöstäjä joka saalisti armottomasti eloonjääneitä sekä näiden mahdollista omaisuutta verestä, lävistetyistä ruhoista sekä rikkoutuneista aseista ja panssareista koostuvan maata peittävän kerroksen seasta olisi ollut eniten odotettavissa näissä olosuhteissa kun painostavan hiljaisuuden alta alkoi viimein erottua lähestyviä ääniä jotka kielivät jonkun saapumisesta... mutta jonkinlaiseksi helpotukseksi saapujia kuului olevan vain yksi rellestävän rosvojoukon taikka petolauman sijasta. Kevyehköt hiekalla narskuvat askelet lähestyivät oikeastaan varsin huolettomaan sävyyn minkäänlaisen suuremman varovaisuuden sijasta sumun seasta kantauen hetkellisesti jopa aivastuksentapainen jostain varsin läheltä, kunnes sumun seasta viimein tallusteli hiljakseen esille lyhyemmänpuoleinen, nukkavieruhkoon viittaan pukeutunut yksinäinen hahmo... tai no, ei aivan yksinäinen, tarkemmin katsottuna tämän perässä näkyi luikkivan pieni valkoinen hahmo joka katosi aina silloin tällöin näkyvistä läheiseen ryteikköön taikka kivikkoon.
Tapauksen ilmaannuttua edes likimain näkyviin taisi olla varsin selvää välittömästi ettei kyseessä ollut ryöväri, edes ruumiilla herkuttelevien haaskalintujen suuremmin vakuuttuessa tästä edes hahmon tallustellessa lähemmäs. Hieman liian suuren tiukasti ympärille käärityn viitan sekä syvälle päähän kiskotun hupun alta saattaisi saapujan varsin nopeasti tunnistaa lyhyemmänpuoleiseksi laihaksi nuorukaiseksi siitä huolimatta että tämä yritti parhaansa mukaan nykiä päähinettään vielä syvemmälle päähänsä itsekseen jupisten suojaksi kosteaa ja kylmää ilmastoa vastaan. Sumun ja paikoittaisen kasvillisuuden sekä viettävän maaston rajoittaessa vielä näkyvyyttä jokseenkin tehokkaasti ylärinteeseen tarpovalla nulikalla joka vielä tuntui vilkuilevan tuon tuosta taakseen olkansa ylitse mahdollisesti perässä luikkivan valkoisen otuksen perään ei tainnut petollisen rauhan keskellä olla aavistustakaan mitä tämä oli lähestymässä... ainakaan ennen kuin viimein läheisen lohkareen kupeesta pyrähti ilmaan suuri korppi pojan eksyttyä harhailemaan tarpeeksi lähelle. Lintu räpisteli ilmaan närkästyneen rääkäisyn keralla onnistuen irrottamaan kutsumattomasta vieraastakin yllättyneen älähdyksen tämän pyörähtäessä äkkiä hieman taaksepäin kompuroiden äänen suuntaan, jääden hetkeksi seuraamaan epäluuloisesti silmiään huppunsa varjosta räpytellen pahaenteisen siipiniekan liitämistä kauemmas.... ja viimein laskeutuen uudestaan vähän matkan päähän. Oikeastaan... nyt tarkemmin katsottuna lintuja oli useampiakin... näitä keikkui läheisissä puissa melko paljonkin... puhumattakaan maankamarasta. Poika niiskaisi kylmää ilmaa mielessään kiroten ja pyyhkäisten nenänpieltään hihaansa katsahtaen silmiään siristäen tarkemmin sumun peittämää maastoa, joutuen sitten tukahduttamaan uuden yllättyneen ja nyt jo jokseenkin pelästyneemmän äännähdyksen.
Läheisessä pöheikössä, kivien lomassa, ja oikeastaan niin kauas kuin sumun seassa onnistui näkemään... ruumiita retkotti kaikkialla enemmän kuin hän ehti äkkiseltään edes laskea. Nulikka jämähti tyrmistyneenä niille jalansijoilleen melkoisen säpsähdyksen keralla, jääden hetkeksi sanattomana haravoimaan kammottavaa näkyä katseellaan. Sotureita... ja kaikki kuolleita?
"...ehh. Hitto..." poika mutisi huppunsa alta irvistäen itsekseen jokseenkin järkyttyneenä moisesta yllätyksestä, mutta lopulta ei niin panikoivaan sävyyn kuin kenties olisi voinut odottaa. Mitä ikinä paikalla olikaan tapahtunut... no, se taisi sentään olla kokenut ratkaisunsa jo ajat sitten vaikka se tuskin maassa makaavia sotureita enää lohdutti tippaakaan. Nulikka kirosi vaisusti itsekseen, vilkaisten epätietoisena taakseen ennen kuin kuitenkin palautti huomionsa vastahakoisena jälleen näkyyn edessään ja astahti viimein varovaisen askelen edemmäs vaikka näky oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Mitä täällä oikein oli tapahtunut? Taistelu? Eikö missään näkynyt minkäänlaista liikettä...?
Sub:
Taistelukentän poikki kulki uusi tulokas. Joku, jolla ei ollut tänne varsinaisesti kenenkään (tuskin edes itsensä) mielestä asiaa, ja jota ei myöskään sen suuremmin kaivattu. Makoisia paloja ruumiista hamuavat haaskalinnut nousivat närkästyneinä lentoon tämän lähestyessä, ja ilmaisivat kovaan ääneen mielipidettään korkealta puista. Huonompana hetkenä laiha ja hämmentynyt keskenkasvuinen olisi aivan mahdollisesti joutunut kärsimään pahemmastakin vastarinnasta, mutta juuri nyt lintujen juhlapöytä oli suuri ja notkuva. Korpit olivat kuitenkin loppujen lopuksi pelkureita, ja kun ruumiita riitti, ne tyytyivät etsimään vain uusia ja päästivät pojan ohikseen jatkamaan utuiseen, irtonaiseen hiljaisuuteen. Jos sattui olemaan sitä harvinaista ja kyseistä sorttia, joka ei juurikaan piitannut kuolemasta ja väkivallasta, oli tässä kaikessa jotakin hyvinkin seesteistä. Juuri nyt tämä paikka oli eittämättä rauhallisempi kuin ties koskaan.
Peto uinui yhä, ja jos se siitä olisi riippunut, olisi se uinunut varsin pitkään. Mikään ei häirinnyt sitä, eivät kaukana pysyvät korpit eivätkä kärpäset. Eivätkä ruumiin, joiden lomassa se makasi kuin lapsi kehdossa. Sillä oli kukaties miehen kasvot, mutta pedon luonto. Se, mikä olisi saanut tavallisen väen kavahtamaan tai jopa pakenemaan, ei tarkoittanut tälle mitään. Eivät ruumiit, eikä veri. Vaikka tuskin se uinuikaan vain ja ainoastaan omasta halustaan. Peto tai ei, oli suuri taistelu jättänyt siihenkin jälkensä, ja kuten vain peto saattoi, odotti se nyt kuoleman keskellä elämänsä ja voimiensa paluuta. Sen uinuvat aistit eivät havainneet yhtikäs mitään uhkaa, vain ruumiita. Kaikessa kammottavuudessaan paikka oli sille eittämättä turvallisempi ja rauhoittavampi kuin tuhat vartijaa ja lukitut ovet. Ne olivat vain mahdollisia uhkia ja häkkejä. Pehmeän, tavallisen väen tapoja tuudittautua valheelliseen turvaan. Mutta tämä oli peto. Peto, jossa kukaties oli ihmisenkin mieli, mutta se nukkui vielä paljon sikeämmin nyt. Jossakin syvällä, pedon alla ja sisässä.
Sitä ei tarvittu nyt. Taistelukenttä ja kuolema olivat pedon maata.
Mutta äkkiä peto sai huomata, ettei ollut yksin. Jokin muu lähestyi. Ja vaikka siinäkin saattoi olla pienempi mieli, oli se silti peto. Suurempi ja vaarallisempi peto. Jokin, joka ei vain elänyt tuhon ja kuoleman keskellä, vaan kylvi sitä. Jokin, jolle tämä kaikki oli eittämättä vain mitätöntä ja yhdentekevää. Ja kuten kahden pedon kohdatessa, iski se tulta siitä, jonka pesää uhattiin. Olipa kyseessä miten paljon mahtavampi hirviö tahansa. Niin, se ero tässä oli. Tämä ei ollut vain peto, vaan hirviö. Jotakin suurempaa ja pahempaa. Mutta siitä huolimattakaan se ei ollut tervetullut tänne. Eikä peto aikonut paeta häntä koipien välissä tai anoa armoa. Edes runneltuna ja haavoittuneena. Se pystyi yhä liikkumaan, ja hitaasti sen rikottu keho vääntäytyi unestaan. Päättäväisenä ja vaarallisena.
Ruumiskasa ei varsinaisesti eronnut yhdestäkään muusta, edes jos sen ohi epäluuloisesti asteleva keskenkasvuinen olisi jostain syystä sitä sen tarkemmin tutkinut. Kuolleita ja runneltuja miehiä, sotisovat hajalla ja aseet pirstottuina. Toinen toisensa päällä, nyt vihdoin rauhassa. Samanlaisia oli eittämättä kaikkialla utuisessa ja verenkatkuisessa aamussa.
Mutta toisin kuin ne kaikki muut, ei tämä ruumiskasa pysynyt vaiti ja paikallaan, kun poika tuli sen kohdalle. Yhtäkkiä ja varoittamatta se alkoi liikahdella ja tutista. Ensin vaivoin, mutta sitten kovempaa. Ruumiit sen päällä nytkähtelivät ja retkahtelivat, kun jokin niiden alla työnsi itseään ylös. Hetkeksi mieleen saattoivat tulla kaikenlaiset kauhutarinat kostonhimoisista vainajista, jotka taistelukentillä vaanivat kaikkea liian lähelle uskaltavaa ja purkivat näihin katkeran, synkän raivonsa. Sillä mikäpä muukaan olisi enää tässä paikassa liikkunut?
Kauhutarinoita tai ei, purkautui ähisten ja tarmokkaasti kaatuneiden alta silti jotakin epäilyttävän elävän näköistä. Jotakin, joka näytti eittämättä mieheltä. Tämä oli aivan yhtä kärsinyt ja veren (niin omansa kuin muidenkin) peittämä kuin kaikki muutkin, päällään rikkinäinen sotisopa ja lihassaan nuolia ja haavoja, mutta silmissä paloi yhä kieltämätön elämän lieska. Se, mikä oli tappanut niin monta muuta ei ollut riittänyt tähän. Tai sitten kyse oli tuurista. Kukapa tiesi. Joka tapauksessa, vaikkei keskenkasvuinen melua pitänytkään itsestään, tuntui tämän ohikulku silti havahduttaneen haavoittuneen. Tämä osittain työnsi, osittain paiskoi ruumiita tieltään vääntäytyessään pystyyn, kiskoi raajojaan vapaaksi kaatuneiden alta ja puhisi. Kunnes sitten lopulta, ei niinkään raivokkaana kuin tarkkailevana, ilmestys jäi verta valuen vilkuilemaan ympärilleen. Ihme kyllä tämä ei vaikuttanut varsinaisen järkyttyneeltä tai panikoivalta. Enemmänkin siltä kuin jokin olisi säikäyttänyt tämän liikkeelle. Jokin jota tämä ei enää nähnyt missään.
Tarkemmin katsoen kyseinen mies ei ollut millään tavalla erityisen vaikuttava, ainakaan ruumiillisesti - paitsi nyt että se ruumis oli kestänyt ties kuinka monta iskua ja nuolta hajoamatta täysin. Vankkaa tekoa eittämättä, mutta kyseessä ei siltikään ollut millään tavalla suuri ja mahtava sotien urho. Jos tarkkoja oltiin, oli tämä tuskin edes pidempi kuin häirinnyt poika, ainoastaan korkeammalla kaatuneiden aseveljiensä päällä seisoessaan. Eipä niin että se olisi tätä kiinnostanut hiukkaakaan juuri nyt. Suuret silmät tähyilivät villin, punertavan (kukaties tosin vain verestä) kuontalon alta kaikkialle. Ja mitä enemmän ne tähyilivät, sitä enemmän tuntui tämän olemukseen tulevan jopa suoranaista kiusaannusta.
Tai hämmentyneisyyttä.
Melkein kuin ei olisi varsinaisesti edes välittänyt tämän olemassaolosta, vilkaisi mies poikaan jonka yllä häämötti. Katseella, joka ei oikeastaan varsinaisesti huomioinut tätä mitenkään muuten kuin nyt ohikulkijaa huomioitaisiin.
"Täällä oli hirviö äsken. Se meni johonkin", mies totesi käheällä, rikkinäisellä äänellä, ennen kuin jäi tuijottamaan taivaalle kuin ei olisi aivan enää muistanut mikä se oli. Puhe ja suun avaaminen saivat verinoron valumaan suupielistä. Kummastakin.
Spyrre:
Ruumiita makasi kaikkialla, yksittäin, palasina sekä toistensa päällä retkottaen, kaikki yhdeksi epämääräiseksi massaksi sekoittuneena, jättäen lopulta vain korkeintaan hyvin kapeita verisiä polkuja väliinsä joita kulkea ellei mielinyt astella edesmenneiden ylitse kuin ties mitä irvokasta punaista mattoa. Tätä syystä tai toisesta eteenpäin ruhojen sekaan lähtenyt varovaisesti liikkuva nuorukainen ei kuitenkaan selvästikään haikaillut, vaikka tämä ei lopulta kääntynytkään pakenemaan kauhuissaan toiseen suuntaan moisen teurastuksen edessä vaan seuraili näitä kapeita uria hiljakseen, nenäänsä nyt vahvalle kasvoille iskevälle verenlemulle nyrpistäen. Kenties se oli jonkinlainen synkkä uteliaisuus joka ajoi katsomaan lähempää tätä sekavaa, kaoottista ja varsin brutaalia näkymää joka ei antanut toivoakaan elonmerkeistä, ympäriinsä räpisteleviä haaskalintuja lukuunottamatta... tai kenties reitti jonne laiha nuorukainen oli suuntaamassa nyt vain sattui kulkemaan tähän suuntaan eikä veren liottama polku ollut tarpeeksi saamaan tätä kääntymään ympäri ja palaamaan erämaahan. Ainakaan vielä. Mutta oli tähän syynä lopulta mikä hyvänsä, vaikka ei saanutkaan poikaa perääntymään kauhuissaan ei se selvästikään nauttinutkaan moisesta näystä. Varovaiset askelet hivuttautuivat hiljakseen ruhojen ja jäänteiden lomasta varoen tarkasti astumasta minkään päälle, varsin syvään kurttuun painuneiden kulmien varjosta ympäristöä tuijottelevien tummien silmien haravoidessa ruumiiden ylitse... ei lopulta kauhuissaan, mutta enemmän ymmällään, jännittyneenä ja jokseenkin turhautuneen säälivästi. Ei käynyt kieltäminen etteikö tämä olisi järkyttänyt poikaa, joka oli tuskin koskaan aiemmin törmännyt tämän mittakaavan verilöylyyn siitä huolimatta että tämä ei ensimmäinen kerta ollutkaan kun tämä törmäsi ruumiiseen... tosin, olisihan se ollut jo pieni ihmekin jos olisi niin pumpulissa päässyt kasvamaan, nulikan kuitenkin ulkonäöstään päätellen ollessa jokseenkin selkeä mierolainen. Se kirskautti hampaitaan työntäen tiellä retkottavan verisen raajan tieltään olallaan kanniskelemallaan karkeasti veistetyllä puusauvantapaisella hivuttautuen sitten ohitse ruumispinosta kuten muista aikaisemmistakin suomatta tälle paljoakaan enempää tarkastelua vaikka vilkaisikin tämän suuntaan.
Hitto sentään... jos hän olisikin tiennyt mikä täällä odotti... Hän oli kyllä kuullut jonkinlaisia puheita lähikylien poikki kuljeksiessaan levottomuuksista täällä päin, mutta ei ollut olettanut törmäävänsä moisiin näin henkilökohtaisesti, eiväthän tällaiset lopulta olleet hänen asiansa. Mutta joka tapauksessa näin laajan ja julman tuhon näkeminen tuntui pahalta. Näin moni oli menettänyt täällä henkensä ja makasi nyt linnunruokana.... tai no, kaikki paitsi yksi, kuten varsin pian paljastui. Kun poika astui ohitse heräsikin ruumiskasa aivan yllättäen eloon... tai siltä se ainakin näytti, kun joku, tai jokin alkoi yhtäkkiä puskea tietään läpi päällä retkottavien ruhojen. Tätä poika ei selvästikään ollut odottanut. Paikan seesteisen hiljaisuuden pirstoi jälleen aiempaa jo huomattavasti kovempi älähdys lähettäen parven paheksuvia korppeja taivaalle, tyrmistyneen nulikan onnistuessa lähes kompastumaan jaloissaan lojuviin raatoihin kuin omiin koipiinsakin tämän pyrkiessä kompuroimaan kiireesti kauemmas tästä veren peittämästä möröstä joka puski esille kaiken alta, viskoen ruumiita tieltään. Poika ei tiennyt paljoakaan epäkuolleista mutta kieltämättä tässä vaiheessa se oli lähes ensimmäinen ajatus joka mieleen pälkähti sen kompuroidessa kauemmas ja pyörähtäen sitten ympäri puristaen kanniskelemaansa karahkaa jo lähes valmiina painelemaan pakoon... ja jäädessä sitten tuijottamaan silmiään räpytellen esiin ilmaantunutta olentoa. Niin epädramaattinen käänne kuin tämä lopulta olikin, paljastui kasan päälle kömpinyt ja nyt ympärilleen jokseenkin hämmentyneesti tuijotteleva tapaus hirviön sijasta mieheksi... ei edes kovin pitkäksi ja hurjan näköiseksi sellaiseksi, kun tämän ulkonäköä viimein ehti tihrustamaan tarkemmin. Eloonjäänyt? Nulikka kompuroi hölmistyneenä, ja aavistuksen järkyttyneenä räpytellen askelen taaemmas miehen tuijotellessa ympärilleen hurjin silmin veren tahriman tukkansa alta... mutta ilmeisestikin tämän hurja etsivä katse oli tarkoitettu jollekin muulle kuin paikalle kompuroineelle tyrmistyneelle keskenkasvuiselle.
Tovin verran vallitsi suorastaan painostava hiljaisuus kaksikon yrittäessä selvittää kuinka tilanteeseen tulisi reagoida. Hieman yllättäen soturi ei tuntunut oikeastaan piittaavan jokseenkin säikähtäneestä vähän matkan päässä tuijottelevasta nulikasta, vaan kun ei ilmeisesti löytänyt hakemaansa tämä kävi pian varsin poissaolevaksi kuitenkin mutisten jotain.... hirviöstä? Poika räpäytti hämmentyneenä silmiään vilkaisten hieman varuillaan ympärilleen kuin yrittäen etsiä itsekin jonkinlaista epäilyttävää otusta, kuitenkaan sellaista löytämättä.
"Ehh? Hirviö? Sekö... tämän teki?" se sai viimein ilmoille kuulostaen tilanteesta huolimatta jokseenkin skeptiseltä. Mies taisi kuitenkin olla varsin sekavassa mielentilassa, tosin oliko tämä lopulta ihmekään kun katsoi mistä tämä oli ilmeisestikin juuri selvinnyt hengissä. Mahdollisesti hädin tuskin, kaikesta tätä peittävästä verimäärästä päätellen... Nulikka kirskautti hampaitaan laskien kuitenkin hitaasti puristamaansa keppiä mittaillen hiljakseen kulmiaan rypistäen puolitajuissaan taivaalle tuijottelemaan unohtunutta miekkosta. Kuka tämä sitten ikinä olikaan, miksi tämä oli täällä tai mitä ikinä olikaan tapahtunut, tämä oli selvästi haavoittunut, ehkä pahastikin. Jos nulikalla jotain ymmärrettävää varautuneisuutta tätä ruumiskasasta mönkinyttä ilmestystä kohtaan olikin ollut, se tuntui hiipuvan jokseenkin nopeasti tämän oivalluksen edessä kunnes se lopulta veti henkeä ja astui lähemmäs, kuikuillen dramaattiseen yläviistoon enemmän huolestuneena kuin varuillaan.
"Ehh, hitto, mä en arvannu että täällä olis joku vielä elossa, kun kaikki on aika.... ehh... Kuinka pahasti kävi? Tarvitsetko apua?" Se töksäytti levottoman kysymyksen siitä huolimatta että tyyppi oli juuri könynnyt varsin dramaattisesti ruumiita viskoen jaloilleen... mutta ilmeisesti tämä oli sivuseikka, tämä ei kyllä mitenkään voinut olla kunnossa tällaisessa paikassa, veren peitossa sekä jopa nuolia itsessään törröttäen eikä tätä missään nimessä voinut vain ohittaa näin.
Atharin ja Vandarin rajamaa, Hopeapajun sola. Metsäinen, utuinen ja vuoristoinen seutu. Ja juuri nyt myös hyvin hiljainen nousevassa aamuauringossa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kukaties se oli hyvin ymmärrettävääkin, sillä vielä eilen siellä oli jyrissyt sodan ja taistelun raivo. Taistelu, joka tultaisiin tuntemaan maiden välisen sodan verisimpänä ja säälimättömimpänä oli jatkunut taukoamatta pitkään, ja päättynyt hyvin epäselkeästi ja kyseenalaisesti. Jostakin kaukaa korkealta olisi ollut vaikea arvata sellaista edes tapahtuneen, olivathan vuoret sumujen ja metsän peitossa. Suuri osa lähitienoosta oli muutenkin varsin autiota ja syrjäistä. Taistelu oli käyty ja kärsitty juurikin tuon kulkureitin vuoksi. Ja nyt se oli ohi. Tai ainakin varsinainen taistelu itsessään oli tauonnut.
Varsinainen taistelukenttä itsessään olisi eittämättä ollut lohduton ja karmaiseva näky kenelle tahansa paikalle sattuneelle. Taistelukenttä oli ollut laaja ja monirintamainen, mutta metsäisessä ja utuisessa vuoristossa siitä ei koskaan nähnyt kuin vain pienen osan kerrallaan. Sekin tosin riitti. Niin miehiä kuin aseitakin, yhtälailla rikottuja, runneltuja ja särjettyjä, lojui tiheään joka puolella. Lukemattomia miehiä, nuoria ja vanhoja, osa pakotettuina taistelemaan, osa mainetta ja kunniaa hakien. Osa rahan perässä. Harvaapa se enää lohdutti, tuskin edes niistä jotka olivat raahautuneet pois taistelukentältä. Kummankin armeijan sotilaat makasivat aivan yhtä hengettöminä ja kärsineinä siellä, minne olivatkin sattuneet kaatumaan. Mitään merkkiä elämästä ei näkynyt missään. Selviytyjät, niin voittajat kuin häviäjätkin, olivat vetäytyneet jo hyvän aikaa sitten. Eittämättä lähiviikkoina taistelukentällä tulisi tapahtumaan paljon, mutta juuri nyt se oli pelottavan rauhallinen. Mitään ääntäkään ei voinut kuulla. Sodan raivo oli tappanut ja pelottanut pois kaiken elävän lähimaillakaan, ja nyt vain ruumiit makasivat myllätyssä, verisessä maassa runneltujen puiden katveessa. Ainoastaan kärpäset ja varovaisesti lähestyvät korpit ja muut haaskalinnut olivat jo ilmaantuneet osaksi niin tavanomaista taistelukenttien näkyä. Hiljaisuus melkeinpä otti korvista, etenkin verrattuna vielä eiliseenkin. Kukaties siellä täällä vielä joku elävä, mutta tuskin turhan kauaa. Eikä näistä ääntä juuri enää lähtenyt muutenkaan. Kukaties jollakulla oli vielä mahdollisuuksia selviytyäkin kun ihmisiä, niin rehellisiä kuin konnuuksiakin hautovia, saapuisi taas. Mutta juuri nyt oli hyvin hiljaista.
Ruumiiden keskellä, tai kukaties oikeammin niiden seassa ja alla, uinui peto. Ei kukaties peto ulkomuodoltaan, ainakaan nopealla vilkaisulla, mutta peto yhtä kaikki. Peto ainakin niille jotka olivat sen taistelussa nähneet. Peto, jota tuskin olisi erottanut mitenkään kaiken kuoleman keskeltä niistä kaikista muista, jotka siellä makasivat. Mutta tämä peto uinui. Ja vaikka sitä tuskin olisi edes huomannut, pysyttelivät haaskalinnut silti varsin kaukana siitä ja ruumiista sen ympärillä. Ja päällä. Kukaties ne odottelivat uteliaina, josko se enää nousisi ylös ollenkaan, vai vaipuisiko kuolemaan kuten kaikki sen ympärillä oli jo tehnyt. Vereltä se haisi, omaltaan ja muiden, mutta siitä huolimatta se oli yhä haavoittunut, ei kuollut. Haavoittunut peto, lepäämässä kuoleman keskellä. Siinä oli kaiketi jotain sopivaa. Eipä niin että sitä olisi kukaan ollut näkemässä. Ei kukaan ollut sentään tarpeeksi tyhmä erehtyäkseen tänne nyt. Eivät edes ruumiinryöstäjän. Eivät vielä...
Spyrre:
Niin uhkaava ja pahaenteinen kuin nyt verilöylyn päätteeksi viimein asettunut sola olikin, jokin taisi silti uhata rikkovansa pian tämän lähes pysähtyneeltä vaikuttavan ilmapiirin rauhan. Seutu oli syrjäinen eikä täällä metsän, sumun sekä kylmän kivikon lomassa olisi olettanut kulkevan montaakaan asiatonta... Kenties opportunistinen ruumiinryöstäjä joka saalisti armottomasti eloonjääneitä sekä näiden mahdollista omaisuutta verestä, lävistetyistä ruhoista sekä rikkoutuneista aseista ja panssareista koostuvan maata peittävän kerroksen seasta olisi ollut eniten odotettavissa näissä olosuhteissa kun painostavan hiljaisuuden alta alkoi viimein erottua lähestyviä ääniä jotka kielivät jonkun saapumisesta... mutta jonkinlaiseksi helpotukseksi saapujia kuului olevan vain yksi rellestävän rosvojoukon taikka petolauman sijasta. Kevyehköt hiekalla narskuvat askelet lähestyivät oikeastaan varsin huolettomaan sävyyn minkäänlaisen suuremman varovaisuuden sijasta sumun seasta kantauen hetkellisesti jopa aivastuksentapainen jostain varsin läheltä, kunnes sumun seasta viimein tallusteli hiljakseen esille lyhyemmänpuoleinen, nukkavieruhkoon viittaan pukeutunut yksinäinen hahmo... tai no, ei aivan yksinäinen, tarkemmin katsottuna tämän perässä näkyi luikkivan pieni valkoinen hahmo joka katosi aina silloin tällöin näkyvistä läheiseen ryteikköön taikka kivikkoon.
Tapauksen ilmaannuttua edes likimain näkyviin taisi olla varsin selvää välittömästi ettei kyseessä ollut ryöväri, edes ruumiilla herkuttelevien haaskalintujen suuremmin vakuuttuessa tästä edes hahmon tallustellessa lähemmäs. Hieman liian suuren tiukasti ympärille käärityn viitan sekä syvälle päähän kiskotun hupun alta saattaisi saapujan varsin nopeasti tunnistaa lyhyemmänpuoleiseksi laihaksi nuorukaiseksi siitä huolimatta että tämä yritti parhaansa mukaan nykiä päähinettään vielä syvemmälle päähänsä itsekseen jupisten suojaksi kosteaa ja kylmää ilmastoa vastaan. Sumun ja paikoittaisen kasvillisuuden sekä viettävän maaston rajoittaessa vielä näkyvyyttä jokseenkin tehokkaasti ylärinteeseen tarpovalla nulikalla joka vielä tuntui vilkuilevan tuon tuosta taakseen olkansa ylitse mahdollisesti perässä luikkivan valkoisen otuksen perään ei tainnut petollisen rauhan keskellä olla aavistustakaan mitä tämä oli lähestymässä... ainakaan ennen kuin viimein läheisen lohkareen kupeesta pyrähti ilmaan suuri korppi pojan eksyttyä harhailemaan tarpeeksi lähelle. Lintu räpisteli ilmaan närkästyneen rääkäisyn keralla onnistuen irrottamaan kutsumattomasta vieraastakin yllättyneen älähdyksen tämän pyörähtäessä äkkiä hieman taaksepäin kompuroiden äänen suuntaan, jääden hetkeksi seuraamaan epäluuloisesti silmiään huppunsa varjosta räpytellen pahaenteisen siipiniekan liitämistä kauemmas.... ja viimein laskeutuen uudestaan vähän matkan päähän. Oikeastaan... nyt tarkemmin katsottuna lintuja oli useampiakin... näitä keikkui läheisissä puissa melko paljonkin... puhumattakaan maankamarasta. Poika niiskaisi kylmää ilmaa mielessään kiroten ja pyyhkäisten nenänpieltään hihaansa katsahtaen silmiään siristäen tarkemmin sumun peittämää maastoa, joutuen sitten tukahduttamaan uuden yllättyneen ja nyt jo jokseenkin pelästyneemmän äännähdyksen.
Läheisessä pöheikössä, kivien lomassa, ja oikeastaan niin kauas kuin sumun seassa onnistui näkemään... ruumiita retkotti kaikkialla enemmän kuin hän ehti äkkiseltään edes laskea. Nulikka jämähti tyrmistyneenä niille jalansijoilleen melkoisen säpsähdyksen keralla, jääden hetkeksi sanattomana haravoimaan kammottavaa näkyä katseellaan. Sotureita... ja kaikki kuolleita?
"...ehh. Hitto..." poika mutisi huppunsa alta irvistäen itsekseen jokseenkin järkyttyneenä moisesta yllätyksestä, mutta lopulta ei niin panikoivaan sävyyn kuin kenties olisi voinut odottaa. Mitä ikinä paikalla olikaan tapahtunut... no, se taisi sentään olla kokenut ratkaisunsa jo ajat sitten vaikka se tuskin maassa makaavia sotureita enää lohdutti tippaakaan. Nulikka kirosi vaisusti itsekseen, vilkaisten epätietoisena taakseen ennen kuin kuitenkin palautti huomionsa vastahakoisena jälleen näkyyn edessään ja astahti viimein varovaisen askelen edemmäs vaikka näky oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Mitä täällä oikein oli tapahtunut? Taistelu? Eikö missään näkynyt minkäänlaista liikettä...?
Sub:
Taistelukentän poikki kulki uusi tulokas. Joku, jolla ei ollut tänne varsinaisesti kenenkään (tuskin edes itsensä) mielestä asiaa, ja jota ei myöskään sen suuremmin kaivattu. Makoisia paloja ruumiista hamuavat haaskalinnut nousivat närkästyneinä lentoon tämän lähestyessä, ja ilmaisivat kovaan ääneen mielipidettään korkealta puista. Huonompana hetkenä laiha ja hämmentynyt keskenkasvuinen olisi aivan mahdollisesti joutunut kärsimään pahemmastakin vastarinnasta, mutta juuri nyt lintujen juhlapöytä oli suuri ja notkuva. Korpit olivat kuitenkin loppujen lopuksi pelkureita, ja kun ruumiita riitti, ne tyytyivät etsimään vain uusia ja päästivät pojan ohikseen jatkamaan utuiseen, irtonaiseen hiljaisuuteen. Jos sattui olemaan sitä harvinaista ja kyseistä sorttia, joka ei juurikaan piitannut kuolemasta ja väkivallasta, oli tässä kaikessa jotakin hyvinkin seesteistä. Juuri nyt tämä paikka oli eittämättä rauhallisempi kuin ties koskaan.
Peto uinui yhä, ja jos se siitä olisi riippunut, olisi se uinunut varsin pitkään. Mikään ei häirinnyt sitä, eivät kaukana pysyvät korpit eivätkä kärpäset. Eivätkä ruumiin, joiden lomassa se makasi kuin lapsi kehdossa. Sillä oli kukaties miehen kasvot, mutta pedon luonto. Se, mikä olisi saanut tavallisen väen kavahtamaan tai jopa pakenemaan, ei tarkoittanut tälle mitään. Eivät ruumiit, eikä veri. Vaikka tuskin se uinuikaan vain ja ainoastaan omasta halustaan. Peto tai ei, oli suuri taistelu jättänyt siihenkin jälkensä, ja kuten vain peto saattoi, odotti se nyt kuoleman keskellä elämänsä ja voimiensa paluuta. Sen uinuvat aistit eivät havainneet yhtikäs mitään uhkaa, vain ruumiita. Kaikessa kammottavuudessaan paikka oli sille eittämättä turvallisempi ja rauhoittavampi kuin tuhat vartijaa ja lukitut ovet. Ne olivat vain mahdollisia uhkia ja häkkejä. Pehmeän, tavallisen väen tapoja tuudittautua valheelliseen turvaan. Mutta tämä oli peto. Peto, jossa kukaties oli ihmisenkin mieli, mutta se nukkui vielä paljon sikeämmin nyt. Jossakin syvällä, pedon alla ja sisässä.
Sitä ei tarvittu nyt. Taistelukenttä ja kuolema olivat pedon maata.
Mutta äkkiä peto sai huomata, ettei ollut yksin. Jokin muu lähestyi. Ja vaikka siinäkin saattoi olla pienempi mieli, oli se silti peto. Suurempi ja vaarallisempi peto. Jokin, joka ei vain elänyt tuhon ja kuoleman keskellä, vaan kylvi sitä. Jokin, jolle tämä kaikki oli eittämättä vain mitätöntä ja yhdentekevää. Ja kuten kahden pedon kohdatessa, iski se tulta siitä, jonka pesää uhattiin. Olipa kyseessä miten paljon mahtavampi hirviö tahansa. Niin, se ero tässä oli. Tämä ei ollut vain peto, vaan hirviö. Jotakin suurempaa ja pahempaa. Mutta siitä huolimattakaan se ei ollut tervetullut tänne. Eikä peto aikonut paeta häntä koipien välissä tai anoa armoa. Edes runneltuna ja haavoittuneena. Se pystyi yhä liikkumaan, ja hitaasti sen rikottu keho vääntäytyi unestaan. Päättäväisenä ja vaarallisena.
Ruumiskasa ei varsinaisesti eronnut yhdestäkään muusta, edes jos sen ohi epäluuloisesti asteleva keskenkasvuinen olisi jostain syystä sitä sen tarkemmin tutkinut. Kuolleita ja runneltuja miehiä, sotisovat hajalla ja aseet pirstottuina. Toinen toisensa päällä, nyt vihdoin rauhassa. Samanlaisia oli eittämättä kaikkialla utuisessa ja verenkatkuisessa aamussa.
Mutta toisin kuin ne kaikki muut, ei tämä ruumiskasa pysynyt vaiti ja paikallaan, kun poika tuli sen kohdalle. Yhtäkkiä ja varoittamatta se alkoi liikahdella ja tutista. Ensin vaivoin, mutta sitten kovempaa. Ruumiit sen päällä nytkähtelivät ja retkahtelivat, kun jokin niiden alla työnsi itseään ylös. Hetkeksi mieleen saattoivat tulla kaikenlaiset kauhutarinat kostonhimoisista vainajista, jotka taistelukentillä vaanivat kaikkea liian lähelle uskaltavaa ja purkivat näihin katkeran, synkän raivonsa. Sillä mikäpä muukaan olisi enää tässä paikassa liikkunut?
Kauhutarinoita tai ei, purkautui ähisten ja tarmokkaasti kaatuneiden alta silti jotakin epäilyttävän elävän näköistä. Jotakin, joka näytti eittämättä mieheltä. Tämä oli aivan yhtä kärsinyt ja veren (niin omansa kuin muidenkin) peittämä kuin kaikki muutkin, päällään rikkinäinen sotisopa ja lihassaan nuolia ja haavoja, mutta silmissä paloi yhä kieltämätön elämän lieska. Se, mikä oli tappanut niin monta muuta ei ollut riittänyt tähän. Tai sitten kyse oli tuurista. Kukapa tiesi. Joka tapauksessa, vaikkei keskenkasvuinen melua pitänytkään itsestään, tuntui tämän ohikulku silti havahduttaneen haavoittuneen. Tämä osittain työnsi, osittain paiskoi ruumiita tieltään vääntäytyessään pystyyn, kiskoi raajojaan vapaaksi kaatuneiden alta ja puhisi. Kunnes sitten lopulta, ei niinkään raivokkaana kuin tarkkailevana, ilmestys jäi verta valuen vilkuilemaan ympärilleen. Ihme kyllä tämä ei vaikuttanut varsinaisen järkyttyneeltä tai panikoivalta. Enemmänkin siltä kuin jokin olisi säikäyttänyt tämän liikkeelle. Jokin jota tämä ei enää nähnyt missään.
Tarkemmin katsoen kyseinen mies ei ollut millään tavalla erityisen vaikuttava, ainakaan ruumiillisesti - paitsi nyt että se ruumis oli kestänyt ties kuinka monta iskua ja nuolta hajoamatta täysin. Vankkaa tekoa eittämättä, mutta kyseessä ei siltikään ollut millään tavalla suuri ja mahtava sotien urho. Jos tarkkoja oltiin, oli tämä tuskin edes pidempi kuin häirinnyt poika, ainoastaan korkeammalla kaatuneiden aseveljiensä päällä seisoessaan. Eipä niin että se olisi tätä kiinnostanut hiukkaakaan juuri nyt. Suuret silmät tähyilivät villin, punertavan (kukaties tosin vain verestä) kuontalon alta kaikkialle. Ja mitä enemmän ne tähyilivät, sitä enemmän tuntui tämän olemukseen tulevan jopa suoranaista kiusaannusta.
Tai hämmentyneisyyttä.
Melkein kuin ei olisi varsinaisesti edes välittänyt tämän olemassaolosta, vilkaisi mies poikaan jonka yllä häämötti. Katseella, joka ei oikeastaan varsinaisesti huomioinut tätä mitenkään muuten kuin nyt ohikulkijaa huomioitaisiin.
"Täällä oli hirviö äsken. Se meni johonkin", mies totesi käheällä, rikkinäisellä äänellä, ennen kuin jäi tuijottamaan taivaalle kuin ei olisi aivan enää muistanut mikä se oli. Puhe ja suun avaaminen saivat verinoron valumaan suupielistä. Kummastakin.
Spyrre:
Ruumiita makasi kaikkialla, yksittäin, palasina sekä toistensa päällä retkottaen, kaikki yhdeksi epämääräiseksi massaksi sekoittuneena, jättäen lopulta vain korkeintaan hyvin kapeita verisiä polkuja väliinsä joita kulkea ellei mielinyt astella edesmenneiden ylitse kuin ties mitä irvokasta punaista mattoa. Tätä syystä tai toisesta eteenpäin ruhojen sekaan lähtenyt varovaisesti liikkuva nuorukainen ei kuitenkaan selvästikään haikaillut, vaikka tämä ei lopulta kääntynytkään pakenemaan kauhuissaan toiseen suuntaan moisen teurastuksen edessä vaan seuraili näitä kapeita uria hiljakseen, nenäänsä nyt vahvalle kasvoille iskevälle verenlemulle nyrpistäen. Kenties se oli jonkinlainen synkkä uteliaisuus joka ajoi katsomaan lähempää tätä sekavaa, kaoottista ja varsin brutaalia näkymää joka ei antanut toivoakaan elonmerkeistä, ympäriinsä räpisteleviä haaskalintuja lukuunottamatta... tai kenties reitti jonne laiha nuorukainen oli suuntaamassa nyt vain sattui kulkemaan tähän suuntaan eikä veren liottama polku ollut tarpeeksi saamaan tätä kääntymään ympäri ja palaamaan erämaahan. Ainakaan vielä. Mutta oli tähän syynä lopulta mikä hyvänsä, vaikka ei saanutkaan poikaa perääntymään kauhuissaan ei se selvästikään nauttinutkaan moisesta näystä. Varovaiset askelet hivuttautuivat hiljakseen ruhojen ja jäänteiden lomasta varoen tarkasti astumasta minkään päälle, varsin syvään kurttuun painuneiden kulmien varjosta ympäristöä tuijottelevien tummien silmien haravoidessa ruumiiden ylitse... ei lopulta kauhuissaan, mutta enemmän ymmällään, jännittyneenä ja jokseenkin turhautuneen säälivästi. Ei käynyt kieltäminen etteikö tämä olisi järkyttänyt poikaa, joka oli tuskin koskaan aiemmin törmännyt tämän mittakaavan verilöylyyn siitä huolimatta että tämä ei ensimmäinen kerta ollutkaan kun tämä törmäsi ruumiiseen... tosin, olisihan se ollut jo pieni ihmekin jos olisi niin pumpulissa päässyt kasvamaan, nulikan kuitenkin ulkonäöstään päätellen ollessa jokseenkin selkeä mierolainen. Se kirskautti hampaitaan työntäen tiellä retkottavan verisen raajan tieltään olallaan kanniskelemallaan karkeasti veistetyllä puusauvantapaisella hivuttautuen sitten ohitse ruumispinosta kuten muista aikaisemmistakin suomatta tälle paljoakaan enempää tarkastelua vaikka vilkaisikin tämän suuntaan.
Hitto sentään... jos hän olisikin tiennyt mikä täällä odotti... Hän oli kyllä kuullut jonkinlaisia puheita lähikylien poikki kuljeksiessaan levottomuuksista täällä päin, mutta ei ollut olettanut törmäävänsä moisiin näin henkilökohtaisesti, eiväthän tällaiset lopulta olleet hänen asiansa. Mutta joka tapauksessa näin laajan ja julman tuhon näkeminen tuntui pahalta. Näin moni oli menettänyt täällä henkensä ja makasi nyt linnunruokana.... tai no, kaikki paitsi yksi, kuten varsin pian paljastui. Kun poika astui ohitse heräsikin ruumiskasa aivan yllättäen eloon... tai siltä se ainakin näytti, kun joku, tai jokin alkoi yhtäkkiä puskea tietään läpi päällä retkottavien ruhojen. Tätä poika ei selvästikään ollut odottanut. Paikan seesteisen hiljaisuuden pirstoi jälleen aiempaa jo huomattavasti kovempi älähdys lähettäen parven paheksuvia korppeja taivaalle, tyrmistyneen nulikan onnistuessa lähes kompastumaan jaloissaan lojuviin raatoihin kuin omiin koipiinsakin tämän pyrkiessä kompuroimaan kiireesti kauemmas tästä veren peittämästä möröstä joka puski esille kaiken alta, viskoen ruumiita tieltään. Poika ei tiennyt paljoakaan epäkuolleista mutta kieltämättä tässä vaiheessa se oli lähes ensimmäinen ajatus joka mieleen pälkähti sen kompuroidessa kauemmas ja pyörähtäen sitten ympäri puristaen kanniskelemaansa karahkaa jo lähes valmiina painelemaan pakoon... ja jäädessä sitten tuijottamaan silmiään räpytellen esiin ilmaantunutta olentoa. Niin epädramaattinen käänne kuin tämä lopulta olikin, paljastui kasan päälle kömpinyt ja nyt ympärilleen jokseenkin hämmentyneesti tuijotteleva tapaus hirviön sijasta mieheksi... ei edes kovin pitkäksi ja hurjan näköiseksi sellaiseksi, kun tämän ulkonäköä viimein ehti tihrustamaan tarkemmin. Eloonjäänyt? Nulikka kompuroi hölmistyneenä, ja aavistuksen järkyttyneenä räpytellen askelen taaemmas miehen tuijotellessa ympärilleen hurjin silmin veren tahriman tukkansa alta... mutta ilmeisestikin tämän hurja etsivä katse oli tarkoitettu jollekin muulle kuin paikalle kompuroineelle tyrmistyneelle keskenkasvuiselle.
Tovin verran vallitsi suorastaan painostava hiljaisuus kaksikon yrittäessä selvittää kuinka tilanteeseen tulisi reagoida. Hieman yllättäen soturi ei tuntunut oikeastaan piittaavan jokseenkin säikähtäneestä vähän matkan päässä tuijottelevasta nulikasta, vaan kun ei ilmeisesti löytänyt hakemaansa tämä kävi pian varsin poissaolevaksi kuitenkin mutisten jotain.... hirviöstä? Poika räpäytti hämmentyneenä silmiään vilkaisten hieman varuillaan ympärilleen kuin yrittäen etsiä itsekin jonkinlaista epäilyttävää otusta, kuitenkaan sellaista löytämättä.
"Ehh? Hirviö? Sekö... tämän teki?" se sai viimein ilmoille kuulostaen tilanteesta huolimatta jokseenkin skeptiseltä. Mies taisi kuitenkin olla varsin sekavassa mielentilassa, tosin oliko tämä lopulta ihmekään kun katsoi mistä tämä oli ilmeisestikin juuri selvinnyt hengissä. Mahdollisesti hädin tuskin, kaikesta tätä peittävästä verimäärästä päätellen... Nulikka kirskautti hampaitaan laskien kuitenkin hitaasti puristamaansa keppiä mittaillen hiljakseen kulmiaan rypistäen puolitajuissaan taivaalle tuijottelemaan unohtunutta miekkosta. Kuka tämä sitten ikinä olikaan, miksi tämä oli täällä tai mitä ikinä olikaan tapahtunut, tämä oli selvästi haavoittunut, ehkä pahastikin. Jos nulikalla jotain ymmärrettävää varautuneisuutta tätä ruumiskasasta mönkinyttä ilmestystä kohtaan olikin ollut, se tuntui hiipuvan jokseenkin nopeasti tämän oivalluksen edessä kunnes se lopulta veti henkeä ja astui lähemmäs, kuikuillen dramaattiseen yläviistoon enemmän huolestuneena kuin varuillaan.
"Ehh, hitto, mä en arvannu että täällä olis joku vielä elossa, kun kaikki on aika.... ehh... Kuinka pahasti kävi? Tarvitsetko apua?" Se töksäytti levottoman kysymyksen siitä huolimatta että tyyppi oli juuri könynnyt varsin dramaattisesti ruumiita viskoen jaloilleen... mutta ilmeisesti tämä oli sivuseikka, tämä ei kyllä mitenkään voinut olla kunnossa tällaisessa paikassa, veren peitossa sekä jopa nuolia itsessään törröttäen eikä tätä missään nimessä voinut vain ohittaa näin.