Post by spyrre on Jul 25, 2013 22:53:51 GMT 3
Sub:
Päivä ei kukaties ollut hehkein mahdollinen, mutta jälleen kerran se oli koittanut, ja pilvien välistä kurkisteleva aurinko kapusi pikkuhiljaa kohti taivaankantta. Vielä se oli matalalla, mutta ihmiset liikkuivat jo aamuaskareissaan ja tekivät lähtöään päivän töihin ja koetuksiin. Niin myös Magnimarissa, vanhassa ja kunniakkaassa kaupungissa, joka laajalti myös "monumenttien kaupunkina" tunnettiin. Nimen alkuperää tuskin tarvitsi pohtia pitkään, sillä aamuauringossa kaupungin lukuisat (nopealla vilkaisulla lukemattomat, vaikka se nyt olikin pelkkää paisuttelua) patsaat ja monumentit loivat suuria, pitkiä varjoja sen kaduille. Jotkin niistä olivat muinaisia ja valtavia ja näkyivät mistä tahansa koko kaupungissa, ne maamerkit joiden ympärille kaupunki aikanaan oli perustettu, mutta joukossa oli paljon enemmän uusia patsaita, jotka parhaansa mukaan jäljittelivät muinaisia, mystisiä kivipaasia. Tai pyrkivät olemaan aivan oma lukunsa kivisessä kirjossa. Kaiken kaikkiaan Magnimar oli muutenkin hyvin monenkirjava, monimutkainenkin kaupunki. Keskipaikkeilta sen jakoi kahtia kivinen jyrkänne, joka kohotti kaupungin pohjoisen puolen korkealle eteläisen yläpuolelle. Tämä ei toki ollut jäänyt aikanaan rikkailta ja mahtaviltakaan huomiota, ja tänä päivänä varakkaat, vaikutusvaltaiset ja huomattavat katselivat tavallista väkeä ja köyhiä surkimuksia tiukasti alakenoon. Eittävättä nämä pitivät myös tavasta, jolla aurinko suorastaan hyväili korkeita ja mahtavia, samalla kun varjot olivat paljon syvempiä ja painostavampia alhaisten alhossa. Silti, harva olisi voinut väittää, etteikö Magnimar olisi ollut kelpo paikka asua. Olihan se kuitenkin varakas kaupunki, jossa vain harvat joutuivat potemaan todellista hätää.
Alabasterikorttelissa noiden vähien kurjien asiat olivat kuitenkin hyvin kaukana väen mielestä. Koko Magnimarissa ei olisi voinut olla kauempana tavallisesta väestä, Huipuksi kutsutun pohjoisen kaikista kaukaisimmassa koilliskärjessä, joka kohosi kallioilta merta vasten. Nimensä mukaisesti se oli jopa rajattu muusta kaupungista puhtaanvalkoisilla, marmorisilla muureilla, joita vahdittiin tarkkaan. Vain harvat ja rikkaat saivat koskaan edes nähdä Alabasterikorttelin valkean loiston. Ja vielä harvemman ja rikkaammat asuivat tai työstekentelivät siellä. Ja sitten olivat tietysti seikkailiat - monen pohjattomaksi ikäväksi. Syystä tai toisesta Alabasterikortteli toimi myös Magnimarin virallisen ja kaiken kaikkiaan jopa vaikutusvaltaisen seikkailijoiden killan, Tiennäyttäjien Järjestön, tukikohtana ja kotipesänä. Ja siksi, kaikesta nenännyrpistelystä ja loistosta huolimatta, saatiin siellä varsin usein nähdä ilmaa pilaamassa mutasaappaisia hampuuseja suurine aseineen ja nuhruisine sotisopineen. Aivan toista kuin merta vasten pystytetty Indrosin linnake, puhtoisten ja kunniakkaiden paladiinien kotisija.
Mitä tuli itse seikkailijoiden killan toimitaloon, ei sekään sisäpuolelta juuli vastannut Magnimarin eliitin vaatimuksia. Ulkopuolelta toki, lain nojalla ja sakon uhalla, se oli kiillotettu ja puunattu, mutta sisältä. Sisältä kyllä näki, että kukaan ei elätellyt edes hölmöjä toiveita siitä, että onnenonkijat ja miekkasankarit olisivat ymmärtäneet pitää yllä jonkinlaista yleistä järjestystä. Ja harvapa sitä olisi edes halunnut: varsin ymmärrettävästi seikkailijoiden kiltaa pitivät jo eläköityneet seikkailijat. Tiennäyttäjien kiltatalo oli perustettu suurehkoon, puutarhan ja hedelmäpuiden ympäröimään kartanoon, ja sisustettu eittämättä tavalla, joka miellytti sellaisia jotka käyttivät suuren osan elämästään uhmatakseen sellaisia vaaroja, joita muut pyrkivät parhaansa mukaan välttelemään. Outoja aseita, täytettyjä hirviöitä ja maalauksia suurista saavutuksista ja voitoista löytyi joka seinältä. Kirjoja ja kuvia, ja kepeäaskeleinen palvelija, joka varsin mitäänsanomattomasti mutta kohteliaasti toivotti vieraat tervetulleeksi, tiedusteli asian ja ohjasi sisään. Useimmiten nämä ohjattiin suureen ja avaraan toimistoon, Tiennäyttäjien paikallisen johtajan Sheila Heidmarcin vaikutuspiiriin. Seikkailijat tuppasivat harvemmin kuluttamaan aikaansa sosialisointiin keskenään, joten suurin osa vierailijoista oli paikalla työasioissa. Niin tänäänkin.
Tällä hetkellä toimistossa istuskeli yksi ainoa odottavainen vieras. Mutta totta puhuen tästä olisi hyvin riittänyt vaikka kahdeksi - ainakin jos alla nitisevältä tuolilta kysyttiin. Kyseessä oli eittämättä ja varsin helposti todeten puoliörkki, muttei mikään raakalainen aivan pahimmasta päästä. Vaikka tässä olikin selvää karkeutta, oli tämä silti pukeutunut kaikin puolin siisteihin, tavanomaisiin vaatteisiin ja lasihelmin koristeltuun nahkaiseen liiviin. Kyseessä oli kuitenkin selvästi soturi, arpinen ja melkoisen lihaksikas. Kirjojen, mustekynien ja asiapaperien keskellä tämä näytti vähintäänkin kiusaantuneen sopimattomalta, ja vilkuilikin aavistuksen vaivaantuneena ympärilleen kuin olisi pelännyt rikkovansa epähuomiossa jotakin heti kun herpaantuisi. Hieman kauempana nojasi seinää vasten pitkä, suuriteräinen keihääntapainen, joka näytti mukanatuodulta. Vieraita tervehtivä palvelija ei viitsinyt edes yrittää aseiden keräämistä pois keneltäkään. Siitä koitui vain meteliä ja ärinää, ja harvemmin moisesta mitään apua edes oli. Suurin osa tähän kartanoon astuvista osasi olla vaarallisia aseettakin. Ja jos nyt välttämättä mieli riehua jossakin, ei olisi varmasti voinut valita seikkailijoiden killan toimitaloa huonompaa paikkaa. Mutta, olipa miten oli, uusi päivä oli aluillaan, ja toimistossa varsin odottava tunnelma...
Spyrre:
Siitä ei päässyt mihinkään että Magnimar taisi suureellista nimeään myöten olla varsin mahtipontinen näky silmään kuin silmään jo valkeiden muurien ulkopuoleltakin muinaisten (tai vähemmän muinaisten) valtavien monumenttien varjostamine leveine ja huoliteltuine katuineen ja vaikuttavine rakennuksineen, puhumattakaan jo aivan tätä ympäröivästä mystisyydestä kielivästä maastosta johon tämä oli aikoinaan kohonnut. Paikka erottui varmasti kauas ja houkutteli kaduilleen monenlaista matkalaista ja kulkijaa, eikä useimmiten vähiten seikkailijoiden kuuluisan killan vuoksi, joka hieman yllättäen oli jopa saatu sijoitettua kaupungin varakkaammalle alueelle tämän asukkaiden oletetusta nyrpistelystä huolimatta... mutta kun asetelma oli mikä oli niin ei auttanut nirppanokkien kuin nyrpistellä puuteroituja neniään hienostuneiden paperiviuhkojensa takana kun tahrattoman valkea muuri ei voinutkaan sulkea taakseen kaikkea rahvasta kuonaa, vaan portista oli tänäänkin laskettava sisälle yksi jos toinenkin kummallinen, epäsiisti kulkija. Näiden muassa saapunut solakka muukalainen; matkalaisen vaatteet yllään, nuhjuinen reppu selässään, jousi olallaan sekä miekkapari vyöllään, oli kyllä huomannut vartijoiden epämääräisen kyräilyn ja arvannut kuinka mielellään nämä olisivat vain hätistäneet moisen epäilyttävän roskasakin tiehensä. Myönnettäköön että hän oli alunperin harkinnut koko saamansa kutsun noudattamatta jättämistä, mutta partansa siistiksi sukineiden ja panssarinsa peilinkiiltäviksi hinkanneiden miesten ilme hänen näyttäessään pergamenttia joka kantoi killan sinettiä oli ehdottomasti ollut ainakin tämän reissun arvoinen. No, oli kuinka oli, kaikuivat hänen saappaidensa (aavistuksen vahingoniloiset, jos se mitenkään oli mahdollista) askelet alabasterimuurien sisäisillä kaduilla... ja tarkemminsanoen viimein pitkin komean kartanon käytäviä jonne kilta oli vastaanottonsa perustanut.
Kaipa se oli myönnettävä että komean kaupungin loisto ja koreus oli vaikuttava, vaikka ei lopulta ollutkaan saanut niin ihastelevia katseita matkalaisen hupun varjosta kuin olisi voinut odottaa. Nainen vilkuili nähtävyyksiä päällisin puolin vain puoliksi kiinnostuneena, lähes pitkästyneesti, kuin olisi aivan periaatteesta pintansa alla paheksunut kaikkea moista pröystäilyä. Ohikulkijoilta saamansa näreät katseet eivät saaneet tätä hetkahtamaankaan vaan korkeintaan heittämään takaisin suorastaan häpeämättömän hyväntuulisen hymyn, entistä leveämmän mitä ikävämpi oli mulkaisu, ja viimeistään tämä oli omiaan antamaan tälle tilaa, naisen selkeästi suunnatessa askelensa kuitenkin kohti moiselle roskasakille pyhitettyä kartanoa. Rehellisyyden nimissä oli kuitenkin myönnettävä, että kun kiiltävien katujen hyörinä viimein jäi taakse kartanon vähintään yhtä kiiltävän julkisivun taakse ja ympärillä oli viimein edellen vaikuttavat, mutta huomattavasti vähemmän hienostunut miljöö, soi nainen itselleen pienen helpottuneen hengähdyksen ennen kuin pudisteli ohimennen tien pölyjä viitastaan ja seurasi miellyttävän vähäeleisen palvelijan jäljessä. Kulkiessaan poikki kartanon käytävien tarkastelivat hämärässä kiiluvat vihreät kissansilmät näkymiä nyt huomattavasti kiinnostuneempana, jopa hitusen arvioivaan sävyyn, kunnes määränpää viimein saavutettiin ja palvelija avasi oven johonkin, joka muistutti epäilyttävästi odotushuonetta viittoen häntä astumaan sisään. Nainen noudatti kehotusta, ja löysikin pian itsensä varsin asiallisesta toimistosta... jossa tosin näkyikin jo istuvan joku. Nainen kohotti hieman kulmiaan ja kiersi huoneen vielä kerran katseellaan ennen kuin viimein astui peremmälle. Villinä arvauksena kiusaantuneesti paikallaan istuskeleva, vaikkakin siististi pukeutunut roteva örkkisoturi tuskin oli se henkilö, jota hän oli tullut tapaamaan.
"Kas vain... odotin että paikalla olisi ollut jonkinlaista henkilökuntaa. Enhän myöhästynyt mistään?" nainen arveli raaputtaen kuitenkin leppoisasti leukaansa, tutkiskellen ohimennen pitelemäänsä pergamenttia kuin tarkistaen oliko sitä nyt tultu oikeaan paikkaan. Hupustakin huolimatta tuskin oli vaikea nähdä päähineen alta pilkistävät kiiluvat silmät ja mustaturkkiset kissapetomaiset kasvot.
Sub:
Hiljaisenpuoleisessa, rauhallisessa kartanossa (joka toki sopi varsin hyvin seesteiseen, suorastaan pittoreskiin maisemaan joka ikkunoista aukesi) kuuluivat reteänpuoleiset, määrätietoiset askeleen jo varsin kaukaa, lähenemässä napakasti kartanon puisia lattioita pitkin. Toimistossa istuvalle ei siis yllätyksettä tullut minään varsinaisena yllätyksenä, kun ovi työnnettiin auki, ja sisään ohjattiin uusi tulokas. Jos totta puhuttiin, oli tämä kaiketi odottanut sitä muutenkin. Tai ainakin jotain sen tapaista. Tuskinpa nyt sentään juuri tällaista tulokasta, mutta kuitenkin tulokasta. Siis, jotakin sellaista. Kaiketi. Olipa miten oli, ei tämä siltikään onnistunut näyttämään aivan täysin rennolta seuraa saadessaan.
Kellertävänpuoleiset silmät vahvojen, vihersävyisen harmaiden kulmien alla kiinnittyivät tulokkaaseen ja kävivät tämän nopeasti ja peittelemättä läpi. Katseessa oli jotakin, jonka kuka tahansa seikkailija tai soturi olisi tunnistanut helposti. Ei pelkkä viaton, passiivinen vilkaisu kuin satunnaiselta tallaajalta kadulla, vaan arvioiva, laskeskeleva ja punnitseva, ehkäpä jopa tuomitseva tuijotus. Katsaus, jonka kaikki elämästä ja kuolemasta kamppailevat oppivat hyvin nopeasti. Oliko tässä kovempi vai heikompi tapaus? Jos täytyisi, kukistaisiko tämän helpon vai vaikean kautta? Kumpi ehtisi vetäistä ensin jos niikseen? Sellaista riemukkaan tervettä. Mutta harvempi moisesta saattoi ainakaan syyttää; olihan valppaus ja valmius elinehto näissä asioissa, ja se joka väitti ettei tarkkaillut muita kaltaisiaan oli valehtelija. Tai sitten hölmö ja hyvin pian myös kuollut.
Kun tilanne oli todettu ainakin lähtökohtaisesti rauhalliseksi, ja tulokkaasta tehty (hiljaa ja itsekseen) arvio, menettivät puoliörkin silmät aavistuksen verran teräänsä. Tämä rentoutui aavistuksen verran, ja päästi jokseenkin epämääräisen, puolittaisen äännähdyksentapaisen, yrittäen elettä jonka saattoi kukaties tulkita vaikkapa olankohautukseksi. Ääni, joka jykevästä, aavistuksen hampaikkaasta suusta tunkeutui ulos, oli kaikkea muuta kuin korviahivelevä, mutta siinä oli silti tiettyä itsehillintää ja laskelmointia, kuin tämä olisi joutunut hieman yrittämään kuulostaakseen asialliselta.
"Tuskinpa. On kiire, kuulemma. Ei ole näkynyt vielä ketään", jykevä soturi vastasi hetken perästä toiselle, viitaten ohimennen peukalolla toimiston vastakkaisella seinällä nököttävän, pienehkön ja koruttoman oven suuntaan. "Ilmeisesti siellä on jo joku. Asioita kesken", selvennettiin hieman. Kaiken kaikkiaan tämä kuulosti varsin sinuilta koko tilanteen kanssa, kuin olisi ennenkin tullut tehneeksi jotakin tämäntapaista, eikä seikkailijoiden palkkaaminen kiltatoimistossa olisi ollut mitään erityisen uutta. Tai sitten tämä yritti parhaansa mukaan peitellä kaikkea tottumattomuuttaan. Kukapa tiesi.
Hetkisen verran puoliörkin tapainen oli vaiti, kaiketi odottaen toisen löytävän itselleen jonkinlaisen paikan. Todennäköisesti tuolilta lähettyviltä, ellei sitten seinää vasten mystisenä ja synkeänä nojailu miellyttänyt. Joka tapauksessa, tämän annettiin asettua, ennen kuin aavistuksen vaivautuneesti toinen äkkiä vääntäytyi ylös tuoliltaan, saaden sen päästämään tuskaisan, narahtavan ulvaisun. Pystyssä tämä vasta varsinaisesti pääsi täysiin mittoihinsa, jotka olivatkin varsin kunnioitettavat. Vaikka kartanon ovet joista vierailijat kulkivat olivatkin korkeanpuoleisia, oli tämä silti eittämättä joutunut kumartumaan niistä kulkiessaan. Ainakin pään pidempi kuin keskiperusmittainen kaduntallaaja, kukaties kaksikin. Siitä huolimatta örkki ei varsinaisesti vaikuttanut mittasuhteiltaan erityisen pitkältä, vaan varsin sopusuhtaisen leveältä. Tämä nyt vain oli iso. Kaikin puolin. Ja nyt, kukaties kaikkea muuta kuin luottamusta herättävästi, tämä liikahti kohti huoneeseen astunutta - juuri sitä enempää ei tarvittukaan tämän luokse pääsemiseen. Toinen käsikin kohosi epäilyttävästi, kuin tapaus olisi ollut aikeissa tehdä kauheita julmuuksia.
"Ehhh. Garak. Garak Polnarg. Yritetään tulla toimeen ja sitä rataa, kun tässä nyt kaiketi hommia tehdään", tokaisi ilmestys lopulta jokseenkin selventävästi ja kukaties helpottavastikin, kohottaessaan melkoisen valtavaa kouraansa ilmeisesti kätelläkseen kissamaista tapausta. Samalla koura olisi pelottavan helposti kiertynyt myös tämän pään ympärille, jos siihen mentiin. Ei kovin käteltävä koura, siis.
Spyrre:
Vaikka katti tuntuikin silmäilevän leppoisasti hieman kaikkea ympärillään, vaihdettiin saapuessa kyllä arvioiva katse jos toinenkin, naisen varmasti laittaen merkille puoliörkin olemuksen ja liikkeet vaikkakaan ei niin suorasukaisesti kuin tämä. Kissamainen nainen oli kuitenkin solakka, lyhyempi ja paljon kepoisempi kuin järkälemäinen örkki ja vain typerys olisi ollut tiedostamatta tätä, mutta vaikka viettikin pari tilannetta arvioivaa hetkeä ovensuussa tämä astui kuitenkin pian peremmälle ilman silminnähtävää aristelua kuin moinen torahampainen korsto samassa huoneessa ei olisi ollut ongelma eikä mikään... mutta vaikka ei siitä suurta numeroa tehnytkään eikä pitkäkyntinen käsi vielä liikahtanut kohti sapeliparia mittailivat kiiluvat silmät silti toisen liikkeitä vähintään valppain vilkaisuin tutkitun pergamentin takaa. Tunnelma rentoutui kuitenkin pian aavistuksen örkinkään lopulta tekemättä mitään äkkipikaista ja jopa vastaten, kenties karkeasti mutta selkeäsanaisen asiallisesti, naisen lausahdukseen. Olento päästi jonkinlaisen pienen myhähdyksen huppunsa alta vilkaisten itsekin örkin viittaamaan oveen häivähdyksen tyytymättömän kuononmutristuksen keralla.
"Ahaa. Olisihan se pitänyt arvata" tämä totesi viimein dramaattisemmanpuoleisen huokauksen keralla ennen kuin pyöräytti pergamenttinsa jälleen rullalle.
"Saapa nähdä millaista ajanhukkaa tämä on" jupistiin puoliääneen naisen lykätessä kääröä jonnekin vyönsä alle ennen kuin vielä sentään rauhallisemmanpuoleista örkkiä sekä ilmeisesti ikävän kiireistä ovea silmättyään kiskaisi itselleen jokseenkin retein ottein lähimmän tuolin ja istui, rysäyttäen reppunsa ja jousensa lattialle huonekalun vierelle. Tämä ei näyttänyt erityisen tyytyväiseltä odotushuoneessa istuttamisesta ollen lisäksi hieman kyseenalaisella kannalla mitä mieltä olla köriläsmäisestä aseistautuneesta puoliörkistä samassa pienessä tilassa, mutta jos ei muuta, niin ainakin se jälkimmäinen seikka selkeytti viimein hieman itseään. Nainen näytti keskittyneen asettelemaan joustaan seinän vierelle tuolinsa tuntumaan mutta örkin äkkiä noustessa olento jännittyi ja katse ampaisi välittömästi tämän suuntaan. Tämä ei kuitenkaan lentänyt jaloilleen vaikka ojennettu, hänen päätään suurempi koura taisi herättää väkisinkin varautuneisuutta kenessä hyvänsä, kunnes toinen viimein puhui ja kädenojennuksen tarkoitus paljastui viimein kiinnitarraamisen sijasta vain... no, käden ojennukseksi. Jostain yläviistosta ojennettua kouraa silmättiin hetken verran jokseenkin skeptisesti kunnes kissamainen nainen viimein hymähti hieman ja jopa ojensi kevyesti toista kättään nopeaan tervehdykseen kuitenkaan nousematta tuoliltaan.
"Cathryn, tervehdys vain. Kaipa se olisi parasta, olet kaikesta päätellen täällä samoissa asioissa ellen ole aivan hakoteillä" kissa lausahti pienen virnistyksen keralla, ennen kuin vilkaisi jälleen hieman tuskastuneena suljetun toimiston oven suuntaan.
"Mitään tietoa mitä ne edes haluavat? Kutsu oli niin ympäripyöreä ettei siitä saanut paljoakaan irti, lähes jätin tulematta. Toivottavasti en tehnyt virhettä kun en tehnyt niin." Vaikka pitikin äänensä mahdollisimman leppoisana nainen ei selvästikään tainnut tuntea myöskään oloaan erityisen kotoisaksi tässä ympäristössä, vaikka tämä varmasti parempi hienostoväen kiiltäviin saleihin verrattuna olikin.
Päivä ei kukaties ollut hehkein mahdollinen, mutta jälleen kerran se oli koittanut, ja pilvien välistä kurkisteleva aurinko kapusi pikkuhiljaa kohti taivaankantta. Vielä se oli matalalla, mutta ihmiset liikkuivat jo aamuaskareissaan ja tekivät lähtöään päivän töihin ja koetuksiin. Niin myös Magnimarissa, vanhassa ja kunniakkaassa kaupungissa, joka laajalti myös "monumenttien kaupunkina" tunnettiin. Nimen alkuperää tuskin tarvitsi pohtia pitkään, sillä aamuauringossa kaupungin lukuisat (nopealla vilkaisulla lukemattomat, vaikka se nyt olikin pelkkää paisuttelua) patsaat ja monumentit loivat suuria, pitkiä varjoja sen kaduille. Jotkin niistä olivat muinaisia ja valtavia ja näkyivät mistä tahansa koko kaupungissa, ne maamerkit joiden ympärille kaupunki aikanaan oli perustettu, mutta joukossa oli paljon enemmän uusia patsaita, jotka parhaansa mukaan jäljittelivät muinaisia, mystisiä kivipaasia. Tai pyrkivät olemaan aivan oma lukunsa kivisessä kirjossa. Kaiken kaikkiaan Magnimar oli muutenkin hyvin monenkirjava, monimutkainenkin kaupunki. Keskipaikkeilta sen jakoi kahtia kivinen jyrkänne, joka kohotti kaupungin pohjoisen puolen korkealle eteläisen yläpuolelle. Tämä ei toki ollut jäänyt aikanaan rikkailta ja mahtaviltakaan huomiota, ja tänä päivänä varakkaat, vaikutusvaltaiset ja huomattavat katselivat tavallista väkeä ja köyhiä surkimuksia tiukasti alakenoon. Eittävättä nämä pitivät myös tavasta, jolla aurinko suorastaan hyväili korkeita ja mahtavia, samalla kun varjot olivat paljon syvempiä ja painostavampia alhaisten alhossa. Silti, harva olisi voinut väittää, etteikö Magnimar olisi ollut kelpo paikka asua. Olihan se kuitenkin varakas kaupunki, jossa vain harvat joutuivat potemaan todellista hätää.
Alabasterikorttelissa noiden vähien kurjien asiat olivat kuitenkin hyvin kaukana väen mielestä. Koko Magnimarissa ei olisi voinut olla kauempana tavallisesta väestä, Huipuksi kutsutun pohjoisen kaikista kaukaisimmassa koilliskärjessä, joka kohosi kallioilta merta vasten. Nimensä mukaisesti se oli jopa rajattu muusta kaupungista puhtaanvalkoisilla, marmorisilla muureilla, joita vahdittiin tarkkaan. Vain harvat ja rikkaat saivat koskaan edes nähdä Alabasterikorttelin valkean loiston. Ja vielä harvemman ja rikkaammat asuivat tai työstekentelivät siellä. Ja sitten olivat tietysti seikkailiat - monen pohjattomaksi ikäväksi. Syystä tai toisesta Alabasterikortteli toimi myös Magnimarin virallisen ja kaiken kaikkiaan jopa vaikutusvaltaisen seikkailijoiden killan, Tiennäyttäjien Järjestön, tukikohtana ja kotipesänä. Ja siksi, kaikesta nenännyrpistelystä ja loistosta huolimatta, saatiin siellä varsin usein nähdä ilmaa pilaamassa mutasaappaisia hampuuseja suurine aseineen ja nuhruisine sotisopineen. Aivan toista kuin merta vasten pystytetty Indrosin linnake, puhtoisten ja kunniakkaiden paladiinien kotisija.
Mitä tuli itse seikkailijoiden killan toimitaloon, ei sekään sisäpuolelta juuli vastannut Magnimarin eliitin vaatimuksia. Ulkopuolelta toki, lain nojalla ja sakon uhalla, se oli kiillotettu ja puunattu, mutta sisältä. Sisältä kyllä näki, että kukaan ei elätellyt edes hölmöjä toiveita siitä, että onnenonkijat ja miekkasankarit olisivat ymmärtäneet pitää yllä jonkinlaista yleistä järjestystä. Ja harvapa sitä olisi edes halunnut: varsin ymmärrettävästi seikkailijoiden kiltaa pitivät jo eläköityneet seikkailijat. Tiennäyttäjien kiltatalo oli perustettu suurehkoon, puutarhan ja hedelmäpuiden ympäröimään kartanoon, ja sisustettu eittämättä tavalla, joka miellytti sellaisia jotka käyttivät suuren osan elämästään uhmatakseen sellaisia vaaroja, joita muut pyrkivät parhaansa mukaan välttelemään. Outoja aseita, täytettyjä hirviöitä ja maalauksia suurista saavutuksista ja voitoista löytyi joka seinältä. Kirjoja ja kuvia, ja kepeäaskeleinen palvelija, joka varsin mitäänsanomattomasti mutta kohteliaasti toivotti vieraat tervetulleeksi, tiedusteli asian ja ohjasi sisään. Useimmiten nämä ohjattiin suureen ja avaraan toimistoon, Tiennäyttäjien paikallisen johtajan Sheila Heidmarcin vaikutuspiiriin. Seikkailijat tuppasivat harvemmin kuluttamaan aikaansa sosialisointiin keskenään, joten suurin osa vierailijoista oli paikalla työasioissa. Niin tänäänkin.
Tällä hetkellä toimistossa istuskeli yksi ainoa odottavainen vieras. Mutta totta puhuen tästä olisi hyvin riittänyt vaikka kahdeksi - ainakin jos alla nitisevältä tuolilta kysyttiin. Kyseessä oli eittämättä ja varsin helposti todeten puoliörkki, muttei mikään raakalainen aivan pahimmasta päästä. Vaikka tässä olikin selvää karkeutta, oli tämä silti pukeutunut kaikin puolin siisteihin, tavanomaisiin vaatteisiin ja lasihelmin koristeltuun nahkaiseen liiviin. Kyseessä oli kuitenkin selvästi soturi, arpinen ja melkoisen lihaksikas. Kirjojen, mustekynien ja asiapaperien keskellä tämä näytti vähintäänkin kiusaantuneen sopimattomalta, ja vilkuilikin aavistuksen vaivaantuneena ympärilleen kuin olisi pelännyt rikkovansa epähuomiossa jotakin heti kun herpaantuisi. Hieman kauempana nojasi seinää vasten pitkä, suuriteräinen keihääntapainen, joka näytti mukanatuodulta. Vieraita tervehtivä palvelija ei viitsinyt edes yrittää aseiden keräämistä pois keneltäkään. Siitä koitui vain meteliä ja ärinää, ja harvemmin moisesta mitään apua edes oli. Suurin osa tähän kartanoon astuvista osasi olla vaarallisia aseettakin. Ja jos nyt välttämättä mieli riehua jossakin, ei olisi varmasti voinut valita seikkailijoiden killan toimitaloa huonompaa paikkaa. Mutta, olipa miten oli, uusi päivä oli aluillaan, ja toimistossa varsin odottava tunnelma...
Spyrre:
Siitä ei päässyt mihinkään että Magnimar taisi suureellista nimeään myöten olla varsin mahtipontinen näky silmään kuin silmään jo valkeiden muurien ulkopuoleltakin muinaisten (tai vähemmän muinaisten) valtavien monumenttien varjostamine leveine ja huoliteltuine katuineen ja vaikuttavine rakennuksineen, puhumattakaan jo aivan tätä ympäröivästä mystisyydestä kielivästä maastosta johon tämä oli aikoinaan kohonnut. Paikka erottui varmasti kauas ja houkutteli kaduilleen monenlaista matkalaista ja kulkijaa, eikä useimmiten vähiten seikkailijoiden kuuluisan killan vuoksi, joka hieman yllättäen oli jopa saatu sijoitettua kaupungin varakkaammalle alueelle tämän asukkaiden oletetusta nyrpistelystä huolimatta... mutta kun asetelma oli mikä oli niin ei auttanut nirppanokkien kuin nyrpistellä puuteroituja neniään hienostuneiden paperiviuhkojensa takana kun tahrattoman valkea muuri ei voinutkaan sulkea taakseen kaikkea rahvasta kuonaa, vaan portista oli tänäänkin laskettava sisälle yksi jos toinenkin kummallinen, epäsiisti kulkija. Näiden muassa saapunut solakka muukalainen; matkalaisen vaatteet yllään, nuhjuinen reppu selässään, jousi olallaan sekä miekkapari vyöllään, oli kyllä huomannut vartijoiden epämääräisen kyräilyn ja arvannut kuinka mielellään nämä olisivat vain hätistäneet moisen epäilyttävän roskasakin tiehensä. Myönnettäköön että hän oli alunperin harkinnut koko saamansa kutsun noudattamatta jättämistä, mutta partansa siistiksi sukineiden ja panssarinsa peilinkiiltäviksi hinkanneiden miesten ilme hänen näyttäessään pergamenttia joka kantoi killan sinettiä oli ehdottomasti ollut ainakin tämän reissun arvoinen. No, oli kuinka oli, kaikuivat hänen saappaidensa (aavistuksen vahingoniloiset, jos se mitenkään oli mahdollista) askelet alabasterimuurien sisäisillä kaduilla... ja tarkemminsanoen viimein pitkin komean kartanon käytäviä jonne kilta oli vastaanottonsa perustanut.
Kaipa se oli myönnettävä että komean kaupungin loisto ja koreus oli vaikuttava, vaikka ei lopulta ollutkaan saanut niin ihastelevia katseita matkalaisen hupun varjosta kuin olisi voinut odottaa. Nainen vilkuili nähtävyyksiä päällisin puolin vain puoliksi kiinnostuneena, lähes pitkästyneesti, kuin olisi aivan periaatteesta pintansa alla paheksunut kaikkea moista pröystäilyä. Ohikulkijoilta saamansa näreät katseet eivät saaneet tätä hetkahtamaankaan vaan korkeintaan heittämään takaisin suorastaan häpeämättömän hyväntuulisen hymyn, entistä leveämmän mitä ikävämpi oli mulkaisu, ja viimeistään tämä oli omiaan antamaan tälle tilaa, naisen selkeästi suunnatessa askelensa kuitenkin kohti moiselle roskasakille pyhitettyä kartanoa. Rehellisyyden nimissä oli kuitenkin myönnettävä, että kun kiiltävien katujen hyörinä viimein jäi taakse kartanon vähintään yhtä kiiltävän julkisivun taakse ja ympärillä oli viimein edellen vaikuttavat, mutta huomattavasti vähemmän hienostunut miljöö, soi nainen itselleen pienen helpottuneen hengähdyksen ennen kuin pudisteli ohimennen tien pölyjä viitastaan ja seurasi miellyttävän vähäeleisen palvelijan jäljessä. Kulkiessaan poikki kartanon käytävien tarkastelivat hämärässä kiiluvat vihreät kissansilmät näkymiä nyt huomattavasti kiinnostuneempana, jopa hitusen arvioivaan sävyyn, kunnes määränpää viimein saavutettiin ja palvelija avasi oven johonkin, joka muistutti epäilyttävästi odotushuonetta viittoen häntä astumaan sisään. Nainen noudatti kehotusta, ja löysikin pian itsensä varsin asiallisesta toimistosta... jossa tosin näkyikin jo istuvan joku. Nainen kohotti hieman kulmiaan ja kiersi huoneen vielä kerran katseellaan ennen kuin viimein astui peremmälle. Villinä arvauksena kiusaantuneesti paikallaan istuskeleva, vaikkakin siististi pukeutunut roteva örkkisoturi tuskin oli se henkilö, jota hän oli tullut tapaamaan.
"Kas vain... odotin että paikalla olisi ollut jonkinlaista henkilökuntaa. Enhän myöhästynyt mistään?" nainen arveli raaputtaen kuitenkin leppoisasti leukaansa, tutkiskellen ohimennen pitelemäänsä pergamenttia kuin tarkistaen oliko sitä nyt tultu oikeaan paikkaan. Hupustakin huolimatta tuskin oli vaikea nähdä päähineen alta pilkistävät kiiluvat silmät ja mustaturkkiset kissapetomaiset kasvot.
Sub:
Hiljaisenpuoleisessa, rauhallisessa kartanossa (joka toki sopi varsin hyvin seesteiseen, suorastaan pittoreskiin maisemaan joka ikkunoista aukesi) kuuluivat reteänpuoleiset, määrätietoiset askeleen jo varsin kaukaa, lähenemässä napakasti kartanon puisia lattioita pitkin. Toimistossa istuvalle ei siis yllätyksettä tullut minään varsinaisena yllätyksenä, kun ovi työnnettiin auki, ja sisään ohjattiin uusi tulokas. Jos totta puhuttiin, oli tämä kaiketi odottanut sitä muutenkin. Tai ainakin jotain sen tapaista. Tuskinpa nyt sentään juuri tällaista tulokasta, mutta kuitenkin tulokasta. Siis, jotakin sellaista. Kaiketi. Olipa miten oli, ei tämä siltikään onnistunut näyttämään aivan täysin rennolta seuraa saadessaan.
Kellertävänpuoleiset silmät vahvojen, vihersävyisen harmaiden kulmien alla kiinnittyivät tulokkaaseen ja kävivät tämän nopeasti ja peittelemättä läpi. Katseessa oli jotakin, jonka kuka tahansa seikkailija tai soturi olisi tunnistanut helposti. Ei pelkkä viaton, passiivinen vilkaisu kuin satunnaiselta tallaajalta kadulla, vaan arvioiva, laskeskeleva ja punnitseva, ehkäpä jopa tuomitseva tuijotus. Katsaus, jonka kaikki elämästä ja kuolemasta kamppailevat oppivat hyvin nopeasti. Oliko tässä kovempi vai heikompi tapaus? Jos täytyisi, kukistaisiko tämän helpon vai vaikean kautta? Kumpi ehtisi vetäistä ensin jos niikseen? Sellaista riemukkaan tervettä. Mutta harvempi moisesta saattoi ainakaan syyttää; olihan valppaus ja valmius elinehto näissä asioissa, ja se joka väitti ettei tarkkaillut muita kaltaisiaan oli valehtelija. Tai sitten hölmö ja hyvin pian myös kuollut.
Kun tilanne oli todettu ainakin lähtökohtaisesti rauhalliseksi, ja tulokkaasta tehty (hiljaa ja itsekseen) arvio, menettivät puoliörkin silmät aavistuksen verran teräänsä. Tämä rentoutui aavistuksen verran, ja päästi jokseenkin epämääräisen, puolittaisen äännähdyksentapaisen, yrittäen elettä jonka saattoi kukaties tulkita vaikkapa olankohautukseksi. Ääni, joka jykevästä, aavistuksen hampaikkaasta suusta tunkeutui ulos, oli kaikkea muuta kuin korviahivelevä, mutta siinä oli silti tiettyä itsehillintää ja laskelmointia, kuin tämä olisi joutunut hieman yrittämään kuulostaakseen asialliselta.
"Tuskinpa. On kiire, kuulemma. Ei ole näkynyt vielä ketään", jykevä soturi vastasi hetken perästä toiselle, viitaten ohimennen peukalolla toimiston vastakkaisella seinällä nököttävän, pienehkön ja koruttoman oven suuntaan. "Ilmeisesti siellä on jo joku. Asioita kesken", selvennettiin hieman. Kaiken kaikkiaan tämä kuulosti varsin sinuilta koko tilanteen kanssa, kuin olisi ennenkin tullut tehneeksi jotakin tämäntapaista, eikä seikkailijoiden palkkaaminen kiltatoimistossa olisi ollut mitään erityisen uutta. Tai sitten tämä yritti parhaansa mukaan peitellä kaikkea tottumattomuuttaan. Kukapa tiesi.
Hetkisen verran puoliörkin tapainen oli vaiti, kaiketi odottaen toisen löytävän itselleen jonkinlaisen paikan. Todennäköisesti tuolilta lähettyviltä, ellei sitten seinää vasten mystisenä ja synkeänä nojailu miellyttänyt. Joka tapauksessa, tämän annettiin asettua, ennen kuin aavistuksen vaivautuneesti toinen äkkiä vääntäytyi ylös tuoliltaan, saaden sen päästämään tuskaisan, narahtavan ulvaisun. Pystyssä tämä vasta varsinaisesti pääsi täysiin mittoihinsa, jotka olivatkin varsin kunnioitettavat. Vaikka kartanon ovet joista vierailijat kulkivat olivatkin korkeanpuoleisia, oli tämä silti eittämättä joutunut kumartumaan niistä kulkiessaan. Ainakin pään pidempi kuin keskiperusmittainen kaduntallaaja, kukaties kaksikin. Siitä huolimatta örkki ei varsinaisesti vaikuttanut mittasuhteiltaan erityisen pitkältä, vaan varsin sopusuhtaisen leveältä. Tämä nyt vain oli iso. Kaikin puolin. Ja nyt, kukaties kaikkea muuta kuin luottamusta herättävästi, tämä liikahti kohti huoneeseen astunutta - juuri sitä enempää ei tarvittukaan tämän luokse pääsemiseen. Toinen käsikin kohosi epäilyttävästi, kuin tapaus olisi ollut aikeissa tehdä kauheita julmuuksia.
"Ehhh. Garak. Garak Polnarg. Yritetään tulla toimeen ja sitä rataa, kun tässä nyt kaiketi hommia tehdään", tokaisi ilmestys lopulta jokseenkin selventävästi ja kukaties helpottavastikin, kohottaessaan melkoisen valtavaa kouraansa ilmeisesti kätelläkseen kissamaista tapausta. Samalla koura olisi pelottavan helposti kiertynyt myös tämän pään ympärille, jos siihen mentiin. Ei kovin käteltävä koura, siis.
Spyrre:
Vaikka katti tuntuikin silmäilevän leppoisasti hieman kaikkea ympärillään, vaihdettiin saapuessa kyllä arvioiva katse jos toinenkin, naisen varmasti laittaen merkille puoliörkin olemuksen ja liikkeet vaikkakaan ei niin suorasukaisesti kuin tämä. Kissamainen nainen oli kuitenkin solakka, lyhyempi ja paljon kepoisempi kuin järkälemäinen örkki ja vain typerys olisi ollut tiedostamatta tätä, mutta vaikka viettikin pari tilannetta arvioivaa hetkeä ovensuussa tämä astui kuitenkin pian peremmälle ilman silminnähtävää aristelua kuin moinen torahampainen korsto samassa huoneessa ei olisi ollut ongelma eikä mikään... mutta vaikka ei siitä suurta numeroa tehnytkään eikä pitkäkyntinen käsi vielä liikahtanut kohti sapeliparia mittailivat kiiluvat silmät silti toisen liikkeitä vähintään valppain vilkaisuin tutkitun pergamentin takaa. Tunnelma rentoutui kuitenkin pian aavistuksen örkinkään lopulta tekemättä mitään äkkipikaista ja jopa vastaten, kenties karkeasti mutta selkeäsanaisen asiallisesti, naisen lausahdukseen. Olento päästi jonkinlaisen pienen myhähdyksen huppunsa alta vilkaisten itsekin örkin viittaamaan oveen häivähdyksen tyytymättömän kuononmutristuksen keralla.
"Ahaa. Olisihan se pitänyt arvata" tämä totesi viimein dramaattisemmanpuoleisen huokauksen keralla ennen kuin pyöräytti pergamenttinsa jälleen rullalle.
"Saapa nähdä millaista ajanhukkaa tämä on" jupistiin puoliääneen naisen lykätessä kääröä jonnekin vyönsä alle ennen kuin vielä sentään rauhallisemmanpuoleista örkkiä sekä ilmeisesti ikävän kiireistä ovea silmättyään kiskaisi itselleen jokseenkin retein ottein lähimmän tuolin ja istui, rysäyttäen reppunsa ja jousensa lattialle huonekalun vierelle. Tämä ei näyttänyt erityisen tyytyväiseltä odotushuoneessa istuttamisesta ollen lisäksi hieman kyseenalaisella kannalla mitä mieltä olla köriläsmäisestä aseistautuneesta puoliörkistä samassa pienessä tilassa, mutta jos ei muuta, niin ainakin se jälkimmäinen seikka selkeytti viimein hieman itseään. Nainen näytti keskittyneen asettelemaan joustaan seinän vierelle tuolinsa tuntumaan mutta örkin äkkiä noustessa olento jännittyi ja katse ampaisi välittömästi tämän suuntaan. Tämä ei kuitenkaan lentänyt jaloilleen vaikka ojennettu, hänen päätään suurempi koura taisi herättää väkisinkin varautuneisuutta kenessä hyvänsä, kunnes toinen viimein puhui ja kädenojennuksen tarkoitus paljastui viimein kiinnitarraamisen sijasta vain... no, käden ojennukseksi. Jostain yläviistosta ojennettua kouraa silmättiin hetken verran jokseenkin skeptisesti kunnes kissamainen nainen viimein hymähti hieman ja jopa ojensi kevyesti toista kättään nopeaan tervehdykseen kuitenkaan nousematta tuoliltaan.
"Cathryn, tervehdys vain. Kaipa se olisi parasta, olet kaikesta päätellen täällä samoissa asioissa ellen ole aivan hakoteillä" kissa lausahti pienen virnistyksen keralla, ennen kuin vilkaisi jälleen hieman tuskastuneena suljetun toimiston oven suuntaan.
"Mitään tietoa mitä ne edes haluavat? Kutsu oli niin ympäripyöreä ettei siitä saanut paljoakaan irti, lähes jätin tulematta. Toivottavasti en tehnyt virhettä kun en tehnyt niin." Vaikka pitikin äänensä mahdollisimman leppoisana nainen ei selvästikään tainnut tuntea myöskään oloaan erityisen kotoisaksi tässä ympäristössä, vaikka tämä varmasti parempi hienostoväen kiiltäviin saleihin verrattuna olikin.