|
Post by spyrre on Jun 10, 2013 22:31:28 GMT 3
Spyrre: Tuuli havisutti hiljaa lähes läpitunkemattoman korven kasvillisuutta, korkeiden puiden kohotessa ylväästi peittämään taivaan näkyvistä laajalla oksistollaan luoden metsään jopa päiväsaikaan hämärän, ja ehkä moneen silmään uhkaavankin synkän ilmapiirin. Kovin moni tottuneita metsämiehiä lukuunottamatta tuskin uskalsikaan tästä syystä harhailla kovin pitkälle keskelle laajaa ryteikköä jossa piili normaalistikin yhtä jos toistakin... ja varsinkin nyt viimeaikojen tapahtumien valossa myös nämäkin taisivat ajatella kahdesti. Läheistä kylää kohdannut brutaalien ja varsin mystisten veritekojen sarja oli hätkähdyttänyt yleensä rauhallista lähiseutua, varsinkin kun tekijästä ei kukaan tuntunut pystyvän ottamaan tarkempaa selkoa... mutta viimein tämä oli edes onnistuttu jäljittämään luikkineeksi synkeän korven suuntaan viimeiseltä rikospaikaltaan joka monen mielestä kieltämättä sopikin salamyhkäisen murhaajan pesäpaikaksi kuin nakutettu. Ikävä kyllä tämä taisi olla vieläkin tutkintojen suurin saavutus tämän suhteen ja mokoma hiippari kirmasi vieläkin vapaalla jalalla... mutta tähän asianlaitaan pyrittäisiin varsin motivoituneesti saamaan muutos mahdollisimman pian. Siksipä puiden lomassa taittoikin nyt uhkarohkeasti yksin taivalta solakka, kevytliikkeinen hahmo, jonka joustavat askelet kuljettivat tämän kuitenkin kasvillisuuden halki ketteryydellä, joka kieli ettei kyseessä ollut ainakaan kukaan epähuomiossa paikalle eksynyt onneton. Nainen liikkui kokeneella, valppaalla varmuudella, ja selässä riippuva jousi sekä vyöllä riippuva, ajoittain viitan alta vilahtava pari epätavallisia sapeleita kertoivat omaa tarinaansa, samoin hupun alta pilkistävät, mustaturkkiset ja kiiluvasilmäiset kissapedon kasvot. Tämä matkalainen oli täällä selvästi täysin tarkoituksella ja kaikkea muuta kuin vapaana riehuvan murhamiehen syöttinä... ainakin omasta mielestään.
Etsivä löytää, kuten vanha viisaus tuppasi sanomaan, ja tummaan viittaansa kääriytynyt kissamainen olento aikoi tehdä juuri näin suunnatessaan korven uumeniin salamyhkäisen verenhimoisen hiipparin jäljessä. Tämä ei lopulta ollut odottanut tämän olevan kovinkaan vaikea suoritus, kenties ajoittain hieman liiankin itsevarmoine asenteineen, mutta jäljitettävä lainsuojaton olikin osoittautunut yllättäen maineestaan huolimatta vikkelämmäksi ja salamyhkäisemmäksi tapaukseksi kuin hän oli moiselta mielipuolelta odottanut eikä tämä ollutkaan jättänyt jälkeensä niin helposti seurattavia jälkiä kuin hän oli jo ehtinyt uumoilla. Olento oli käyttänyt jo lähes puolitoista päivää korvessa samoillen, eikä yllätyksekseen ollut vieläkään löytänyt mitään erityisen raskauttavaa. Ei jälkiä painavista, kiireesti pakoon luikkivista saappaista, ei vaateriekaleita repeytyneinä piikkisten pensaiden oksiin, ei punertavia roiskeita kuivuneesta verestä tai edes raskauttavasti pöheikköön viskattua murha-asetta. Kas vain... vaikka mokoma selkäragaton ilmeisestikin käytti hyvin mielellään aikaansa hyökkäilemällä salavihkaa viattomien, puolustuskyvyttömien ihmisten kimppuun pienten maatilojen tuntumassa osasi tämä ilmeisestikin ainakin vältellä takaa-ajajiaan nokkelammin kuin tällaiselta olisi voinut olettaa.
Nainen puuskahti itsekseen huppunsa alta jokseenkin turhautuneena antaen tumman hupun varjoista kiiluvien kissansilmiensä kiertää vehreän ikimetsän ympärillään jälleen kerran ja höristi korviaan päähineensä alta seisahtuneena hetkeksi suuren puun varjoon, kunnes katse nappasi viimein jotain maassa läheisen lähes umpeenkasvaneen polun tuntumassa. Olento kohotti hieman kulmiaan luikahtaen sitten esiin rosoisen rungon suojasta ja lähestyi löytöä toiveikkaana. Oliko murhaaja viimein jättänyt jälkensä... ja sinetöinyt kohtalonsa, jos häneltä kysyttäisiin? Kissaihminen luikahti valppain askelin aluskasvillisuuden halki ennen kuin seisahtui vilkaisemaan vielä kerran ympärilleen kumartuen sitten katsomaan löytöään tarkemmin. Polun hiekkaisemmalla kaistaleella erottui painaumia, jotka vaikuttivat epäilyttävästi olevan jonkin muun kuin tavanomaisen metsäneläjän jättämiä... Vihreät silmät mittailivat hailakkaa jälkeä hieman metsän hämärässä siristellen, kuonon nuuhkaistessa ilmaa punnitsevaan sävyyn samalla kun pitkäkyntiset sormet siirsivät varovaisesti muutaman risun kauemmas katseensa tieltä. Oliko hän vihdoin ja viimein löytänyt merkkejä etsimästään? ...jo olisi aikakin.
Sub: Niille, jotka vain vierailivat luonnossa ja kulkivat sen läpi pakon edessä, oli metsä aivan yhtä seesteinen kuin aina muutenkin. Linnut lauloivat, tuuli havisutti puiden lehviä ja rauha tuntui aivan yhtä läpitunkemattomalta kuin aina muutenkin. Mutta niille, jotka elivät elämänsä kosketuksissa siihen kaikkeen, oli tämä metsä nyt yhtä kaukana rauhallisesta kuin yö päivästä. Uhkaava, painostava tunnelma oli havaittavissa kaikkialla. Lintujen laulussa ja tavassa, jolla eläimet kulkivat ja varoivat. Sen saattoi melkein haistaa ilmassa. Jokin oli ilmaantunut häiritsemään tavallista rauhaa. Jokin salamyhkäinen ja salakavala, jonka harva näki, mutta joka oli tehnyt jo paljon tuhoa - ja jonka läsnäolo itsessäänkin kieli ikävistä asioista. Ja niinpä metsässä liikkui joku, joka jo kauan sitten oli vannonut varjelevansa mantuaan kaikelta tällaiselta. Joku, joka tunsi metsänsä jokaisen kolon, piilopaikan ja mättään. Ja joku, joka tästä kaikesta huolimattakaan ei ollut onnistunut saamaan jyvälle vilaustakaan mystisestä, pahaenteisestä vieraastaan. Vartija itse pysytteli aivan yhtä huomaamattomana, pelkkänä vaanivana haamuna, yrittäen löytää tunkeilijan ennen kuin tämä löytäisi hänet. Siksipä ei liennyt erityisen outoa, että kun joku vihdoin ilmaantui, oli tämä saanut hyvin nopeasti ylleen huomiota. Tulokas itse oli sitä tuskin vielä aavistanut. Tämä vaikutti eittämättä terävältä tapaukselta, kissamaisine pedonsilmineen, mutta tämän tarkkailijalla oli enemmän kotikenttäetua ja taitoa näissä asioissa, kuin olisi koskaan ollut edes tarpeen. Jokainen varjo, jokainen monttu ja pusikko olivat tarkkailijan suojana, eikä tämä tosiaankaan ollut ensimmäinen, joka oli tietämättään tullut tarkkailluksi varjoista silloinkin, kun luuli olevansa ehdottoman yksin. Mutta nyt tarkkailija uumoili vakoilun ja salakähmäisyyden ajan olevan ohitse, saaneensa jo selville aivan tarpeeksi kissamaisesta naisesta. Oli aika toimia, tavalla ja toisella. Ja piakkoin sille ilmaantui tilaisuus. Toisena päivänä metsään ilmaannuttuaan, polkuja ja mantuja kierrellessään, näytti kissamainen nainen lopulta löytävän jotakin. Eipä niin että se olisi ollut merkittävin seikka tässä, vaan se tietty herpaantuminen, jota moinen toi tullessaan. Tämä oli pysynyt varsin terävänä ja valppaana, mutta nyt huomio kiinnittyi vilkuiluista huolimattakin jonkinlaiseen jälkeen maassa. Tai kukaties johonkin muuhun. Eipä sen niin väliä. Paljon enemmän väliä oli sillä, että äkkiä tämä ei enää ollutkaan yksin. Äkkiä syvä varjo ja suorastaan viattoman harva puska eivät enää olleetkaan tyhjiä, vaan niistä astui esiin hahmo tämän takana, kunnioittavan matkan päässä. Liikkeet olivat yhä harjoitellun ja tottuneen sulavia, nopeita ja hiljaisia, mutta nyt kuitenkin selvästi kuolevaisen, eivät jonkinlaisen vehreän haamun, elkeitä. Ja samaa olisi voinut sanoa tämän piirteistä muutenkin, ainakin noin nyt suunnilleen. Kyseessä oli mies, ja selvästi varsin tottunut eränkävijä varusteitaan myöten. Syvä, suojaa tuonut huppu oli vedetty nyt syrjään, ja se paljasti altaan pitkälti ihmismäiset kasvot - pitkälti, mutta ei aivan. Niissä oli tiettyä terävyyttä ja hienorakenteisuutta, joka kertoi selvästä puoliverisyydestä. Puolihaltia, mikä taisi sopia tilanteeseen varsin hyvin. Mies oli sonnustautunut varsin kepeän näköiseen nahkaiseen varustukseen ja harmaisiin, eittämättä hyvin varjoihin sulautuviin vaatteisiin. Hänen selässään roikkui sammalein peitelty, selvästi maastoutumiseen tarkoitettu viitta. Mutta kukaties toista kiinnostaisi silti eniten lyhyt, mutta ankaran näköinen jousi miehen kädessä, tai jämäkkä, vahva miekka kupeella. "Noniin. Olet saanut kulkea täällä tarpeeksi kauan esteettä, ja näinä aikoina en voi antaa sen jatkua", tokaisi varjoista lipunut lopulta kuuluvasti, tehden lopultakin olemassaolonsa tiedetyksi. Kukaties sen oli tarkoitus saada toinen hämilleen tai säikäyttää tämä, tai sitten se oli vain paras aloitus jonka hän nopeasti keksi. Mutta ainakin siinä kuulsi selvää, auktoriteettista varmuutta. "Minä olen näiden mantujen vartija, ja uskoakseni sinulla on paljon selitettävää. Viime päivinä on tapahtunut aivan liian paljon ikävää, enkä minä usko sattumiin." Ilmeinen samooja piti katseensa hyvin vakaasti puhuteltavassaan kuin mikäkin tuomitseva haukka. Jousen jänteellä ei ollut vielä nuolta viinistä, joka selän puolella pilkotti, mutta hänen tiukka tuijotuksensa kyllä kertoi kenelle tahansa asiasta tietävällä, että mies oli kokenut aseensa käyttelijä. Tarpeen vaatiessa hän ei tähtäisi nuolenvartta pitkin. Ei, hän tähtäsi jo nyt, silmillään. Ja jos niikseen, käsillä ja lyhyellä jousella ei menisi montaakaan hetkeä toteuttaa liikettä. Metsään ilmaantunut oli selvästikin kaikkea muuta kuin suopeasti katsottu juuri nyt.
Spyrre: Niin vastenmielistä kuin se kissamaisen naisen ylpeydelle olikin, kai se oli pakko myöntää että se toinen salamyhkäinen hiippari metsässä, se, jonka olemassaolosta hän ei ollut edes tiennyt, osasi asiansa erinomaisesti. Jos olento oli jossakin vaiheessa aavistellut ettei jokin ollut aivan kohdallaan tämä ei ollut koskaan onnistunut nappaamaan näkyviinsä mitään erityisen epäilyttävää edes tarkalla kuonollaan... ennen kuin viimein nyt, mystisen miekkosen äkkiä ilmaantuessa pensaikosta hänen takanaan. Jälkeä keskittyneen arvioivasti silmäilevä olento ei oikeastaan edes hoksannut jonkun olevan läsnä ennen kuin tämä avasi suunsa, aiheuttaen jopa pienen häkeltyneen säpsähdyksen. Kissamainen, viitan alta pilkistävä häntä teki varsin terävän heilahduksen olennon pyörähtäessä sulavasti jaloilleen ja ympäri kohti ääntä käsi vaistomaisesti jo kohti sapelia kurottaen ennen kuin tämä edes sai kunnolla pensaikosta materialisoituneen teräväpiirteisen hiipparin kunnolla silmiinsä. Mistä hitosta... aivan kuin tyyppi olisi vain putkahtanut esille jostakin kivenkolosta, mustaturkki olisi lähes voinut vannoa ettei läsnä äsken ollut ollut ketään muuta... vaikka vaikea se kai oli silmilleen väittää vastaan, ehh.
Mutta oli yllättynyt äkillisestä saapujasta taikka ei, katti tuntui pääsevän varsin nopeasti jälleen ajan tasalle vaikka omia aikojaan nytkähtelevä hännänpää kieltämättä taisikin puhua omaa kieltään vielä tovinkin päästä. Pistävät kiilusilmät pistivät ensitöikseen merkille etäisyyden, pensaikosta astuneen muukalaisen pitelemän jousen sekä tämän olemuksen, tämän kuitenkin saaden olennon empimään hieman. Liikkeelle säntäämisen tai aseensa esiin tempaisun sijasta kissaihminen jännittyi paikoilleen kätensä kuitenkin valmiina miekkansa kahvalla, mittaillen katseellaan puolestaan varsin epäsuopeaa muukalaista. Kaikesta päätellen tämä ei kuitenkaan ainakaan ollut hänen etsintänsä kohde... onneksi taikka onnettomuudeksi. Oli kuinka oli, siitä taas ei päässyt mihinkään että mies näytti kaikkea muuta kuin ystävälliseltä tervetulokomitealta. Tämän elkeistä oli myös varsin helppo nähdä että vaikkei jänteellä vielä ollut nuolta, tämä olisi varmasti varsin nopea jousensa kanssa, mikä sai olennon manaamaan värikkäästi mielessään. ...kuinka hitossa hän oli onnistunut päästämään jonkun hiipimään kimppuunsa tällä tavoin? ...eivätkä tyypin sanatkaan oikein olleet omiaan saamaan kattia kovinkaan tyytyväiseksi.
"Oletko seurannut minua? Arvelinkin että jokin haiskahti oudolta" nainen sihahti, tosin äänessään häivähtäen myös annos vaivautuneisuutta. Pian tämä kuitenkin hillitsi itsensä jääden silmiään siristäen mittailemaan kuulustelevaa tapausta sekä tämän liikkeitä katseellaan. "Kas, vartija ihan? No oli aikakin, vaikka luulisi että sinulla olisi parempaakin tekemistä kuin vahdata minua, varsinkin nyt! Oletkin varmaan kuullut mitä täällä on tapahtunut tänne pöheikköön saakka?" Kissaihminen kallisti hieman päätään harkitusta äänensävystään huolimatta onnistuen kuulostamaan jokseenkin tyytymättömältä. Vaivihkaa kiilusilmät loivat katseen lähiympäristöön pistäen merkille läheiset puut sekä pöheiköt, kuitenkaan päästämättä miekkosta jousineen näköpiiristään. "Siinä olet kyllä oikeassa, en ole täällä rämpimässä huvikseni! Tiedät varmasti siitä murhamiehestä joka on iskenyt jo useammankin kerran metsän tuntumassa, olen täällä etsimässä sen pirulaisen." Nainen julisti itsekin varsin varmaa sävyä tavoitellen olematta selvästikään erityisen imarreltu keskeytyksestä saati syyttävästä katseesta kireämmänpuoleisessa tilanteessa... vaikka kaipa se oli myönnettävä että mukana oli myös aimo annos noloutta. Kaipa moinen kimppuun hiipiminen oli varsin omiaan antaakseen melkoisen kolahduksen olennon ylpeydelle... Kuitenkaan tämä ei vieläkään osoittanut aikeita tempaista asettaan esille tai hyökätä, mutta näytti kuitenkin valmiilta tähän jos muukalainen osoittaisi moisen tarpeelliseksi. Sääli vain että tällä taisi olla parhaillaan melkoinen etu jousineen.
|
|
|
Post by submarine on Jun 11, 2013 8:07:02 GMT 3
Vaikkapa varjoista ilmaantunut mies pysyikin varsin vakaan liikkumattomana ja jämeränä, ei hän selvästikään ollut mikään tyhmä tai tylsäpäinen tapaus. Tajutessaan tilanteena hivutti kissamainen tapaus toisen kätensä varsin nopeasti miekkansa tuntumaan, pyörähtäen siinä samalla ympäri. Moista ei kuitenkaan painettu villaisella, vaan siinä samassa silmänräpäyksessä ilmaantui tähän asti poissaolollaan loistanut nuoli jousen jänteelle, ankarana ja varmana kuin kylmäverisin tappaja - kukaties sellainen samanlainen kuin kaiken murheen ja vaikeuksien alku ja juuri tällä hetkellä. "Pidä kätesi näkyvillä ja poissa aseiltasi. Et ehtisi kuitenkaan", jousimies sihahti varsin vaativasti. Ase ei vielä jännittynyt, mutta siitä huolimattakin nuoli osoitti jo vääjäämättömän varmasti toisen silmien väliin. Jousi oli kukaties kevyt, mutta niin oli toisaalta sen kohdekin... ja käyttäjän kädet varmat. Hänen olemuksestaan ei kuultanut mikään varsinainen viha tai edes vihamielisyys, vaan enemmänkin kylmäkiskoinen ja kokenut varmuus. Sellainen, joka kertoi että tämä kyllä tarpeen vaatiessa päästäisi nuolensa matkaan hetkeäkään epäröimättä, ja murehtisi myöhemmin jos ollenkaan. Vastassa oli nyt mahdollinen ja epäilyttävä uhka, jonka kanssa ei sopinut arvuutella hetkeäkään.
Oli vaikea sanoa, mitä kissamainen nainen olisi tavallisesti tehnyt, jos ei olisi ollut jokseenkin epäedullisesti nuolen väärässä päässä ja yllätettynä, mutta joko perusluontojaan tai pakon edessä tämä kuitenkin avasi pian suunsa, muuhunkin kuin vain nopeaan herjaan. Ja ne sanat myös kuunneltiin, olkoonkin etteivät nuorehkot (mutta siitäkin huolimatta kokeneet) kasvot juuri värähtäneetkään, tai paljastaneet sen suuremmin puolihaltian ajatuksia tilanteesta. "Kuullut olen, eikä sille ole ollut edes tarvetta. Olen nähnyt aivan tarpeeksi hyvin mitä myös täällä, 'pöheikössä', on tapahtunut ja mitä murhamiehesi on tehnyt. Murhaajasi on jättänyt maatilat ja kylät taakseen ja siirtynyt tekemään tuhojaan täällä. Mutta sinä voit olla kuka tahansa. Kukaties takaa-ajaja... tai sitten takaa-ajettavasi apuri. Tai sitten syötti jolla saada minut esiin. Tai kukaties syypää itse", mannunvartija tokaisi hetken perästä, osoittamatta vielä mitään sen suurempia merkkejä rentoutumisesta tai aikomuksesta laskea syyttävästi osoittavaa nuolta jousensa jänteeltä. "Kuten sanoin, näinä aikoina en voi antaa ties kenen kulkea täällä miten mielii. Omakseni, tämän mannun tai sinun itsesikään vuoksi. Sinun on parasta palata sinne mistä tulitkin. Toivon, että ilman vastarintaa. Minulla on, kuten sanoit, paljonkin parempaa tekemistä kuin vahtia väliin tuppautuvia", mies jatkoi. Hänen äänensä terä oli hellittänyt kukaties aavistuksen verran, mutta tuskin sitä vieläkään olisi voinut millään muotoa kutsua suopeaksi. Enemmänkin yhden mahdollisuuden antavaksi. Ja terävät silmät pysyivät edelleen kissamaisessa naisessa ankaran vankasti.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 12, 2013 19:39:41 GMT 3
Ketterä ja valpas katti oli nopea liikkeissään yllätettynäkin, mutta niin ikävä kyllä tuntui olevan myöskin tämä kyseenomainen yllättäjä. Hänen pyörähtäessään ympäri kätensä vaistomaisesti asetta hapuillen tempaisi mies nuolen jänteelle lähes silmänräpäyksessä nostaen tämän varsin uhkaavasti eteensä selvästikään elettä arvostamatta. Paikalleen jännittynyt kissaihminen epäröi rypistäen hieman kuonoaan ilmeisen vastahakoisena tämän komennukselle, mutta tämän nuoren mannunvartijan elkeet eivät jättäneet paljoakaan arvailun varaan eikä ollut vaikea nähdä että tämä tuskin lupaili tyhjiä jousensa suhteen. Nainen tiesi aivan tarpeeksi aiheesta nähdäkseen että tämä varmasti osasi käsitellä kapinetta... vaade ei tainnut lopulta jättää paljoakaan valinnanvaraa. Olennon kurkusta pyrki esille jokseenkin tuskastunut puuskahdus käsien liikahtaessa kuitenkin hetken viivyttelyn jälkeen pois sapeleiden tuntumasta, vaikkakin pitkin hampain. Muuten tämä tosin ei liikkunut, katseen pysyessä tiiviisti jousta heristelevässä miekkosessa. "No hyvä, miten vain." tämä huokaisi jokseenkin dramaattisenoloisesti, pienen olkapäidenkohautuksen keralla siitä huolimatta ettei nainen tilanteeseen erityisen tyytyväinen ollutkaan. Mutta oli miten oli, mies ei ilmeisesti ainakaan aikonut vain ampua häntä tähän paikkaan tai tämä olisi jo tehnyt tämän sen sijaan että olisi jäänyt puhumaan.
Alunperin melkoisen yksinkertaiselta vaikuttanut tehtävä tuntuikin mutkistuneen melkoisesti, eikä metsässä kirmaava mielipuoli ollutkaan enää ainoa ongelma... tosin sanojensa mukaan puolihaltia oli kuitenkin perillä asiantolasta kylän suunnallakin vaikka ei tainnutkaan olla vakuuttunut kissaihmisen roolista tässä asiassa. Tämän synkemmänpuoleinen toteamus sai aikaan jälleen aavistuksen närkästyneemmän kulmien kohotuksen olennon suunnalta. "Hetkinen nyt, näytänkö minä muka joltain--" nainen aloitti suoristaen ryhtiään tuohtuneena, kunnes kuitenkin keskeytti päätyen pian puuskahtamaan turhautuneesti ja pyyhkäisten sormillaan kuononvarttaan. "En ole murhaaja, enkä sen pirulaisen apuri. Tai mikään syötti. Tulen kylästä, koska sen sekopään riehumiseen ollaan jo melkoisen kyllästyneitä" tämä oikaisi sitten alleviivatusti, rauhallisempaan vaikkei vieläkään erityisen tyytyväiseen sävyyn. Kaipa kohti tähdätty nuoli hillitsi kuitenkin suurimmat protestit, vaikka ei ilmeisesti saanutkaan kissaa pysymään hiljaisena, tämän sen sijaan kurtistaessa hieman kulmiaan toisen toteamukselle murhamiehen liikkeistä. "...siirtynyt tänne? Mitä sellainen sekopää täällä metsässä puuhastelee? Tähän astihan se on tainnut lähinnä väijyä ihmisiä kylän reunamilla" kysäistiin pian epäilevästi kunnes kissamainen nainen kallisti päätään ilmeisen tyytymättömänä miehen lähes suoraan komennukseen häipyä tämän kohti osoittavasta jousesta huolimatta. "Väliin tuppautujia? Minäkö? En tiedä mitä muuta olit minun vahtaamiseni lisäksi tekemässä, mutta ainakin minä pärjäsin vallan mainiosti ennen kuin sinä päätit ilmaantua! Tämä hiippari tahdotaan kiinni, ja sen aion myös tehdä" Kissamainen olento ilmoitti määrätietoisesti (kenties jopa jokseenkin itsepäisesti) ja veti kätensä puuskaan rinnalleen, jääden jälleen silmäilemään miekkosta kiiluvilla silmillään. "Jos kerran tiedät kaiken mitä on tapahtunut niin minkä vuoksi et sitten ole jo napannut sitä mielipuolta itse? Mitä kauemmin tämä pirulainen on vapaalla jalalla niin sitä enemmän tuhoa se aiheuttaa kaikille, vai mitä?" Seurasi pieni päänkallistus, tämän jäädessä seurailemaan häivähdys uteliaisuutta kuitenkin hieman varautuneessa olemuksessaan mitä toinen tekisi. Aseita ei yritettykään hapuilla kuin arvellen ettei mannunvartija luultavasti (toivottavasti) päätyisi vain ampumaan häntä noin vain kunhan tälle ei antaisi syytä... tai sitten todeten ettei näistä tähän hätään kuitenkaan olisi hyötyä jos samooja päättäisi tehdä niin.
|
|
|
Post by submarine on Jun 13, 2013 18:42:31 GMT 3
Ilmeisestikään kissamainen tapaus ei, pienestä hätiköinnistä huolimattakaan, ollut ainakaan täysin tyhmä. Tämä tajusi varsin nopeasti tilanteensa kohti osoittavan nuolen painostuksessa, ja antoi suorastaan lohdullisen helposti myöten. Druunal, joka yhä siitä huolimattakin tosin piti katseensa tiukasti tässä, päästi sisäänpäin pienen huokaisun. Hänellä ei ollut pienintäkään halua kaiken tähänastisen lisäksi ampua vielä ensimmäistä edes mahdollisen ystävällismielistä vastaantulijaa tien poskeen. Eipä silläkään, että hän olisi millään muotoa mielinyt joutua tämän miekkojen uhriksi, mutta ensin tutkittiin, sitten toimittiin. Siltikin, hänen jännettä ja nuolta pitelevä kätensä värisi painostuksesta. Melkeinpä näkymättömän vähän, mutta värisi silti. Kaiken viime päivinä tapahtuneen jälkeen hän alkoi olla varsin kireällä... "Hyvä. Ei äkkinäisiä liikkeitä, niin kukaan ei loukkaannu", samooja tokaisi lopulta kissamaiselle naiselle tämän antaessa periksi, pitäen äänensä niin vakaana kuin mahdollista. Hän haki hieman parempaa asentoa paikallaan seisoessaan. Ei nyt varsinaisesti valmistautunut, mutta yritti varmistaa olevansa asemissa. Hän oli, kyllä se oli tiedossa, mutta... tämä kaikki oli omiaan saamaan epäilemään. Eikä hän halunnut ottaa riskejä. Silmät kiersivät hyvin nopeasti ympäristön läpi mahdollisten sivullisten tai muiden epämääräisten varalta, mutta ne palasivat kuitenkin nopeasti toiseen. Metsä oli painostavan jännittynyt ja pitkälti hiljainenkin. Tottuneelle eränkävijälle ja mannunvartijalle se oli reilusti ahdistavampaa kuin täysi rähinä.
"Mmh. Kukaties olet. Kukaties et. Tuo tarina ei paljoa luovuutta vaatisi", Druunal heitti takaisin toiselle tämän sanoessa vastaan ja selittäessä itseään. Hän ei varsinaisesti yrittänyt kuulostaa syyttävältä, vaan enemmänkin yksinkertaisen loogiselta. Olipa toinen todellisuudessa millä asioilla tahansa, oli tämän tarjoama selitys vähintäänkin ennakoitavissa. Helppo veto, jolle tässä tilanteessa tuskin sopi antaa turhan paljoa painoarvoa. "Onko sinulla mitään todisteita sanoillesi? Olen pahoillani, mutta juuri nyt minun on hieman hankala uskoa muukalaisten rehellisyyteen. Etenkin kun he saavat liikkua ihmeen häiriöttä täällä juuri nyt", mannunvartija lisäsi, vaihtaen vaivihkaa painoaan jalalta toiselle. Toisin kuin puolirento kissa, seisoi hän varsin tiukassa asennossa... joka ei tosiaankaan ollut omiaan kaiken aluskasvillisuudessa ryömimisen jälkeen. Silti, tämä asia oli parasta selvittää nyt. Tulokas tuntui ikävä kyllä olevan turhan terävä, sillä tämä osasi kysyä juuri ne ikävimmät kysymykset varsin nopeasti ja hanakasti. Druunal huokaisi pienesti, jopa kuuluvasti, tämän kysyessä äkkiä siitä, mitä paennut murhamies tarkalleen ottaen nyt aikoi ja touhusi. Hetken hänen leukaperänsä pysyivät varsin kireinä, mutta synkeä ilme tyyntyi nopeasti samoojan löytäessä taas itsehillintänsä. "Ei ainakaan parannusta aikaisemmista rikoksistaan. Kukaties väsyi maanviljelijöihin ja päätti etsiä parempaa riistaa", hän sihahti, peittelemättä juurikaan katkeruuttaan. Toisaalta hän olisi mieluusti ollut hiljaa näistä asioista, mutta tuntui varsin ilmeiseltä, ettei kissa aikonut antaa periksi ilman vastauksia. "Paikallinen samoojakämppä tuhottu, enkä ole nähnyt merkkejä muista näiden tienoiden mannunvartijoista. Ansoja on siirrelty poluille, uusia viritetty ja eläimiä tapettu ja jätetty mätänemään. Joku tappaa ja tuhoaa", mannunvartija vastasi, peittelemättä hiukkaakaan varsin helposti arvattavia tunteitaan. Toista kohti yhä osoittava nuolenkärki värisi silminnähden, ennen kuin löysi vakautensa. Sitä pitelevä kävi läpi pitkälti samoja tunnetiloja.
Kissamainen nainen oli aivan liian terävä. Ensimmäistä kivuliasta kysymystä seurasi toinen, vielä paljon kivuliaampi ja henkilökohtaisempikin - olkoonkin ettei sitä sellaiseksi oltu kaiketi tarkoitettu. Se sai Druunalin synkkenemään jo silminnähden, eikä se häipynyt enää yhtä nopeasti. Hampaat pysyivät pitempään yhteen purtuina. "En... ole löytänyt mitään. Vain jälkiä, vain tuhoa. Tämä... tappaja on taitava", samooja myönsi varsin kivuliaasti, joutuen henkäisemään syvään tasatakseen itseään. Kukaties hänkin tajusi jo tässä kohtaa, miten epämukavaa lieni olla väärässä päässä selvästi epävakaaksi muuttunutta nuolta, sillä toisen huokaisun saattelemana se vedettiin pois jänteeltä. Ammus jäi toiseen käteen, mutta ainakaan se ei välittömästi uhannut henkeä... vaihteeksi. "Tappaa ja tuhoaa, ja tiedän olevani seuraava. Muut lähitienoon samoojat, minua paremmatkin, ovat jo kadonneet. Olen jo monta kertaa hädin tuskin onnistunut välttämään jonkin ansan tai ollut vain muutaman vaivaisen hetken liian nopea jollekin vaanijalle. Leiripaikoilleni on pudoteltu linnunpäitä ja... minä en kykene löytämään ketään tai mitään. Pystyn hädin tuskin välttelemään tätä tappajaa", puolihaltia selitti äänensä varsin kireänä ja matalana, vilkuillen taas ympärilleen. Ei tarvinnut olla mitenkään loistava ihmistuntija nähdäkseen, miten kireällä hän oli.
Seurasi hetken verran hiljaisuutta, kun Druunal keräsi itsensä taas hieman paremmin, huokaisten syvään ja vilkaisten toista. "Joten... pyydän. Minulla on jo aivan tarpeeksi huolta ja murhetta muutenkin. En kaipaa juuri nyt harhautuksia. Lähde kun vielä voit", todettiin, ääni vakaampana. Huolta ja murhetta... siinä oli ehdottomasti pahin vähättely hetkeen.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 14, 2013 20:56:39 GMT 3
"Arvostaisin sitä" kissa totesi aavistuksen kärsimättömästi vaikkakin tasaisesti samoojan vakuuttaessa ettei mitään vahinkoa seuraisi jos tälle ei annettaisi aihetta, mutta seuraten tiiviisti katseellaan tämän olemusta vaikka ei enää näyttänyt haikailevan miekkojensa perään. Tämä ei tainnut kaavailla suurempaa vastarintaa vaan jäi seuraamaan tilannetta... ei varsinaisesti agressiivisena mutta varuillaan, sekä varsin valppaasti. Mies, kaikesta päätellen puolihaltia, kuulosti jämäkältä... mutta tämän olemuksessa oli aavistus empivyyttä mikä sai mustaturkin valpastumaan. Hetkellisesti hän oli havaitsevinaan häivähdyksen epävakautta niin äänensävyssä kuin kohti osoittavassa nuolessakin kunnes nämä painettiin jälleen pinnan alle samoojan hakiessa parempaa asentoa. Tämä ei laskenut jousta jänteen pysyessä edelleen jännitettynä mutta ei kaikesta päätellen aikonut ampuakaan... mutta kaikki ei selvästikään ollut nyt kohdallaan. Kissaihminen tosin ei osannut vielä sanoa oliko kyseessä hyvä vaiko huono käänne jokseenkin jännittyneelle tilanteelle.
Se asia sentään oli selkeästi nähtävissä ettei puolihaltia ollut ainakaan ilahtunut saadessaan seuraa, vaikka tämä olikin ilmeisesti seuraillut häntä vaivihkaa jo tovin verran ilman että katti itse oli tätä tiennytkään. Ajatus oli edelleen varsin nolostuttava mutta kieli ainakin että jos mies olisi ollut halukas ampumaan hänet täyteen nuolia, tällä olisi luultavasti ollut jo montakin tilaisuutta tehdä niin. Mutta sen sijaan tämä oli nyt tässä, tivaamassa kysymyksiä ja syitä, punnituin äänenpainoin sekä tiukoin leukaperin. Nainenkin punnitsi tilannetta mielessään, yrittäen jopa hillitä närkästynyttä äänensävyään. Tosin, kaikesta päätellen hänen hieman alleviivatunkin hallittu argumenttinsa ei ollut sitä kaikkein vakuuttavinta laatua... ja kaipa hänen oli myönnettävä että samoojan protestissa oli perää. Olento puuskahti uudestaan, kohauttaen sitten hieman lammasmaisesti olkapäitään hännänheilautuksen keralla. "Niinno. Taidat olla oikeassa. Myönnettäköön, jos yrittäisin kuulostaa uskottavalta olisin sanonut juuri noin." Katti myönsi aavistuksen vaivautuneena, ilmeisesti kuitenkaan piittaamatta siitä miltä repliikki lopulta kuulosti. Todisteiden tivaaminen sai kuitenkin naisen hetkeksi aavistuksen mietteliääksi. "...en kai tässä tilanteessa voi vaatia sinua vain luottamaan sanaani, mutta en ole täällä aiheuttamassa ongelmia. Minulla on etsintäkuulutus siitä sekopäästä mukanani, jos tahdot nähdä sen. Kenties se kertoo edes jotain." Mies näytti liikahtavan jälleen vaivihkaa levottomasti, eikä kissaihminen tämän merkille laitettuaan yrittänyt tempaista esille mitään vaan nykäisi sen sijaan viitanlievettään hieman sivuun näyttääkseen vyöllä riippuvan sapeliparin lisäksi tämän alle lykätyn käärön hieman kysyvän kulmien kohotuksen keralla. Katti ei tuntunut olevan varsinaisesti peloissaan jousella osoittelusta, tämä tuskin oli ensimmäinen kerta jokseenkin uhkaavassa tilanteessa, mutta jännittyneisyyttä ilmassa oli väkisinkin, eikä nainen varsinaisesti halunnut hätiköityjä tekoja keneltäkään varsinkaan pistettyään merkille samoojan verhotun hermostuneisuuden. Jokin, kenties juuri paikalliset tapahtumat, tuntuivat saavan tämän varsin reunalle hermojensa suhteen, vaikka tämä ei oikeastaan tuntunut siltä että olisi halunnut vain ampua metsäänsä ilmaantunutta muukalaista.
Miehen kireä toteamus lainsuojattoman uudesta ajanvietteestä tuntui kuitenkin herättävän jonkin verran hämminkiä sekä kysymyksen jos toisenkin, siitä huolimatta että tämä parhaillaan sihtaili varsin uhkaavasti jousellaan kohti. Katti jo lähes odotti jäävänsä vastauksetta nuoren samoojan jännittyessä kuullessaan hänen kysymyksensä mutta yllättäen hetken kuluttua tämä vastasikin varsin kireään sävyyn. Murhaaja oli... siirtynyt maanviljelijöistä muuhun riistaan? Nainen ei selvästikään ollut odottanut kuulemaansa, varsinkin toisen mainitessa hiipparin ilmeisesti romuttaneen jo yhden asuinpaikan, ansoittanut metsää sekä olevan mahdollisesti useiden samoojien katoamisten sekä kuolleina löytyneiden eläintenraatojen takana... vaikka se, joka kieltämättä yllätti naisen eniten, oli seikka ettei edes ammattimainen erämies ollut ilmeisesti onnistunut näkemään tästä vilaustakaan vaan tämä mystinen muukalainen oli onnistunut ajamaan tämän selvästi varsin hermostuneeseen tilaan. Tämä tapaus oli selvästikin joku huomattavasti kyvykkäämpi kuin talonpoikia aikansa kuluksi listivä raivohullu...myönnettäköön että hän oli ihmetellytkin toisen aiempaa kommenttia hänestä mahdollisena "syöttinä" kuin tämä olisi vältellyt jotakin. Kaikesta päätellen tällä kaikella olikin varsin henkilökohtainen merkitys jännittyneelle puolihaltialle. "Mitä... Se pirulainen on siirtynyt vainoamaan teitä? Mannunvartijoita? Miksi hitossa... oletko varma että tämä on saman murhamiehen tekosia?" nainen viimein kommentoi, lähes kaikki aiemmasta närkästyksestään korvautuneena oudoksuvalla hämmennyksellä. Vihreät silmät mittailivat miestä tovin vaiti seuraten jälleen jokseenkin huolestuttavasti vavahtelevan nuolen kärkeä kunnes tämä viimein henkäisi syvään ja laski aseensa, kuitenkaan laskematta tätä vielä käsistään. Kaipa pahin jännite oli laukeamassa kun uhka tulla ammutuksi oli käynyt huomattavasti pienemmäksi vaikka ilmapiiri oli vieläkin kaikkea muuta kuin rento. Seuraava saatu kehotus häipyä oli sentään luonteeltaan huomattavasti diplomaattisempi ja kenties jopa ymmärrettävämpi uusimpien tietojen valossa, mutta vaikka nyökäyttikin hieman päätään jonkinlaiseksi myötäilyn taikka ymmärryksen merkiksi kissamainen nainen ei kuitenkaan liikkunut paikoiltaan.
"Tämä on kieltämättä melko... omituinen käänne. Kyseessä on selvästikin jotain muuta kuin tavallinen mielipuoli... varsinkin jos se kykenee johonkin... tällaiseen" tämä aloitti punnitsevasti pyyhkäisten sormillaan leukaansa, ja vilkaisi itsekin jokseenkin varuillaan ympärilleen ennen kuin katse palasi takaisin selkeästikin kovia kokeneeseen mieheen. "Minulle ei kerrottu kuin että paikallisia maanviljelijöitä on murhattu varsin kylmäverisesti, mutta tilanne onkin vakavampi kuin oletin. Ja kaikesta päätellen juuri sinulle, jos olet sen sekopään seuraava silmätikku. Tämä tapaus on selvästikin kyvykkäämpi kuin arvelin... ja minusta kuulostaa siltä että olisi parasta kaikille jos tästä pirusta hankkiudutaan eroon mahdollisimman pian." Seurasi pieni tauko katin heilauttaessa häntäänsä miettivästi. "Lupasin etsiä sen verenhimoisen mielipuolen, enkä aio mennä takaisin tyhjin käsin. Jos et aio ampua minua siitä hyvästä, minusta kuulostaisi järkevimmältä että etsimme sen murhaajan ennen kuin se vaatii lisää uhreja, vai mitä? Olen etsinyt turhaan jo tovin ja sinä ilmeisesti vielä pidempään vaikka tunnet metsän... kenties kaksi silmäparia on parempi kuin yksi? Ja yksi kohtuullisen pätevä kuono." Katti napautti ohimennen kuononsa vartta kynnellään ehkä hieman omahyväisesti. Kun näkyviin oli ilmaantunut huomattavasti enemmän ja mutkikkaanpaa ajateltavaa kuin tämä oli alunperin odottanutkaan oli näreys aiemmasta yllätyksestä ja närkästyksestä haihtunut pian, naisen vaikuttaessa oikeastaan nyt itsekin varsin määrätietoiselta... ellei jopa jokseenkin itsepäiseltä. Oli miten oli, tämä ei uhkaavan tarinankaan edessä tuntunut olevan halukas antamaan periksi ja häipymään, melkein jopa päin vastoin. "....ellei sinulla ole jo mielessäsi parempaa ideaa mitä aiot tehdä?" Lisättiin kuitenkin vielä, pienen odottavan päänkallistuksen keralla.
|
|
|
Post by submarine on Jun 15, 2013 17:00:07 GMT 3
Selittäminen sai kissan ilmeisestikin ymmärtämään tilanteen hieman paremmin, mutta paha kyllä se ei siltikään tuntunut millään tavoin saamaan tätä epäröimään tai edes harkitsemaan lähtöä. Vain kyselemään lisää. Varsin nopeasti tämä tiukkasikin jo lisätietoja. Druunal päästi pitkän, voipuneen huokaisun. "Kyllä. Olen varma, että kyseessä on sama syypää. Ei millään pahalla, mutta en ole täydellisen tyhmä, ja metsään kadonnut murhamies juuri ennen tätä kaikkea tuskin on yhteensattuma", samooja vastasi, onnistumatta erityisen hyvin peittämään tiettyä kireyttä äänessään. Hänellä ei tosiaankaan olisi ollut aikaa tällaiselle, ja tämä nainen ei tuntunut erityisemmin piittaavan vaarasta, vaatimuksista tai mistään muustakaan. Silti, jos ei mielinyt vain kylmästi huitaista tätä, taisi olla pakko toivoa että tämä lopulta tyytyisi häipymään takaisin sinne mistä oli tullutkin, kun vain saisi selville tarpeeksi. Puolihaltia pälyili taas nopeasti ympärilleen. Jokin ääni takaraivossa ei suostunut vaikenemaan, vaan varoitti itsepintaisesti vaaroista. Sitä se tosin oli tehnyt jo monta päivää. Tämän metsän varjot eivät enää olleet suojaisia, vaan uhkaavia. "Eittämättä", mannunvartija sihahti toisen huomautukseen siitä, miten kyseessä selvästikään ei ollut vain tavanomainen murhamies. Siihen oli vaikea sanoa oikeastaan yhtään mitään. Parempana aikana kukaties "Todellako, ihanko oikeasti? Ohhoh!" mutta juuri nyt hän ei tosiaankaan ollut sillä päällä.
Hetken oli hiljaista, ennen kuin toinen sitten lopulta puhui taas. Ja kuten saattoi olettaakin, ei tältä ollut luvassa ainakaan minkäänlaisia myönnytyksiä. Druunal puri huultaan ärtyneenä. Kissa yritti vain järkeillä järkeilemistään eikä uskonut puhetta sitten millään. "Ei. Tämä ei ole sinun asiasi, eikä sinulla ole täällä muuta valtaa kuin omasi. Tämä on minun ja virkaveljieni velvollisuus ja asia. En pyydä sinua poistumaan, vaan vaadin", samooja töksäytti lopulta varsin jämäkästi kissamaisen naisen yrityksille järkeillä tilannetta niin että pääsisi tapattamaan itsensä mahdollisimman nopeasti ja hyvin. Hänen katseensa koveni taas teräväksi ja kylmäksi. "Mikäli et suostu poistumaan, minulla ei ole muita mahdollisuuksia kuin poistaa sinut täältä ja tuomita niin samoojantyön häiritsemisestä kuin tämän kaiken syyllisen auttajana, teitpä sen tarkoituksella tai tyhmyyttäsi. Mene, sinusta ei ole täällä apua." Sanat olivat kovia ja kaikkea muuta kuin ystävällismielisiä, eikä Druunal olisi parempina aikoina niitä lausunut, mutta nyt ei ollut aikaa hienovaraisuudelle tai diplomatialle. Jokin satunnainen, sankariksi mielivä palkkamiekka uhkasi pilata kaiken suorimalla hiukkaakaan eteensä katsomatta heiluttamaan miekkojaan keskelle pienimuotoista sotaa, eikä hänellä ollut aikaa neuvotella tämän kanssa. Tai halua löytää tätä seuraavasta kuopasta murhattuna.
Mannunvartija huokaisi syvään, tasaten taas itseään, ennen kuin tapaili uusia sanoja. "Joten-" hän aloitti. Se ei kuitenkaan koskaan ehtinyt sen pidemmälle, sillä yhtäkkiä ja epäröimättä hän räjähti toimintaan. Äkkiä nuoli oli taas jousen jänteellä, puolihaltian käännähtäessä tiukan valmiina jonnekin sivusuuntaan. Tottumattomampi tuskin olisi edes erottanut yhtä metsän ääntä muista, mutta hänelle äkillinen puskien rapina oli yhtä selkeä merkki tunkeilijasta kuin merkkitorveen puhaltaminen. Muutaman silmänräpäyksen Druunal oli aikeissa huutaa vain komennon pysähtyä, mutta se ääni, jota moni olisi vaistoksikin voinut kutsua, käski toimimaan. Ja jos hän johonkin vielä luotti tässä kaikessa hulluudessa, oli se vaistoon joka oli hänet lukemattomia kertoja pelastanut. Ennen kuin hän ehti edes erottaa kunnolla epämääräistä hahmoa kauempana, kiisi nuoli jo jousen jänteeltä tätä kohti. Hänellä meni monta hetkeä lisää edes tajuta mitä oli oikeastaan ampunut, ja tajuttuaan hän toivoi ettei olisi. Kissamainen nainen unohtui täysin, kun Druunal päästi äänen jostakin pelon ja hämmennyksen rajamailta. Se, mitä hän oli ampunut, seisoi nyt paikoillaan. Kukaties sitä olisi voinut jollakin irvokkaalla tavalla sanoa peuraksi... tai ainakin se oli joskus ollut urospeura. Nyt se oli... kuollut. Mutta ei nuoleen. Muutaman pitkän harppauksen päässä seisoi nyt selkeästi epäkuollut eläin. Se oli jo alkanut mädäntyä, ja siinä oli useita ammottavia reikiä, joista kammottavan ilmestyksen mustuneet sisukset paistoivat ulos. Sen pää roikkui veltosti ja selvästi mistään mitään ymmärtämättömänä sivulla, turvonnut kieli ulkona suusta, ja sen silmät olivat sameat ja mitään näkemättömät. Silti se liikkui. Ei luonnollisesti tai kuin oman tahtonsa alla, vaan hatarasti ja epäluonnollisesti kuin nukke lankojen päässä. Kammotuksessa ei selvästi ollut jäljellä hiukkaakaan elämää tai tahtoa. Mannunvartijan päästämä nuoli oli osunut sitä ehdottoman tarkasti keskelle rintaa, ja lävistänyt sen sydämen aivan varmasti, mutta se ei tuntunut edes välittävän. Tuskinpa se edes tarvitsi mitään sydäntä.
Druunalin (ja mitä todennäköisemmin kissamaisen ilmestyksenkin) tuijottaessa kuin tyhjästä ilmestynyttä luonnollisen kuoleman irvokasta vääristymää, tajusi hän äkkiä kauhukseen, ettei se ollut yksin. Lisää epämääräisiä hahmoja ja ääniä kauempaa. Oli kuin metsä itsessäänkin olisi äkkiä, kaunaisena ja häpäistynä, tullut hulluksi. Kuolleita eläimiä, jotkin enää vain hädin tuskin edes kasassa ja jotkin raahaten enää vain osaa ruhoistaan perässään, työntyi metsän läpi kohti eläviä. Ne eivät osoittaneet mitään omaa tahtoaan tai ilmaisseet yhtään mitään mielipidettä koko asiasta. Ne vain... tulivat, kuin jonkin voiman käskemänä. "Mielikki ja Silvanus", Druunal kuiskasi, pystymättä senkään parempaan rukoukseen juuri nyt, hapuillessaan toista nuolta kotelostaan surmatakseen edessään seisovan, epäpyhän ilmestyksen. Kukaties se sai tähän asti mistään välittämättömän peuranraadon toimimaan, tai sitten se yksinkertaisesti vain toimi sillä hetkellä, mutta joka tapauksessa se päästi kammottavan, täysin epäluonnollisen pihisevän rääkäisyn ja hyökkäsi kohti. Sen sarvekas pää heilui puolelta toiselle holtittomasti ja luuttomasti, kuin olisi ollut katki, ilmestyksen rynnätessä hoiperrellen päin kahta elävää, hengittävää ja lämmintä olentoa. Nämä taisivat olla vähemmistöä tällä hetkellä...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 16, 2013 19:52:06 GMT 3
"Puolustuskyvyttömiä maalaisia aikansa kuluksi tappavat murhaajat harvoin ovat verenhimoisia mielipuolia kummempia, saati tarpeeksi ovelia tällaiseen. Jos kukaan ei ollut nähnyt sitä pirulaista kylässäkään, emmehän voi tietää oliko kyseessä sama vaiko... Hmm. Tosin, jos näitä olisikin useampi luulisi että jäljitys olisi helpompaa...." Katti pohdiskeli puoliääneen ilmeisestikin lähinnä itsekseen raaputtaen ohimennen kuonoaan näennäisesti piittaamatta paljoakaan samoojan näreästä asennoitumisesta. Olento tajusi kyllä ettei mies selvästikään pitänyt siitä että hän tunki nenänsä koko asiaan, mutta kuten oli juuri paljastunut, tilanne olikin mutkikkaampi kuin hän oli odottanut. Kukaties viisainta olisi ollut lähteä... asia ei kuulunut hänelle, palkkiota vain ei heruisi mutta muualle suuntaaminen olisi lopulta ollut varsin helppoa, mutta... sehän tarkoittaisi mielipuolelle periksi antamista. Jos tämä pirulainen onnistuisi nappaamaan loputkin samoojat kylän ympäristöstä, mikään ei estäisi tämän (tai näiden?) palaamista takaisin avuttomien ihmisten kimppuun. Puolihaltian kertomasta päätellen ei ainakaan ollut toivoakaan että tämä aikoisi vain lopettaa omin nokkinensa ja menisi muualle jos tämä purki jo murhanhimoaan eläimiinkin... tosin, näiden tappaminen taisi olla tarkoitettu lähinnä mannunvartijoiden kiusaksi, mielipuoli yllättäen tuntui kyllä olevan tarpeeksi ovela moiseen. Oli miten oli, tämän touhun ei kyllä voinut antaa jatkua. Samoojat joita tämä oli saalistanut tuskin olivat avuttomia typeryksiä varsinkaan oman alueensa siimeksessä, mutta ei uskonut olevansa kissakaan, nyt kun tiesi jopa likimain mitä odottaa. Mielipuoli oli varmaankin onnistunut nappaamaan saaliinsa yksin ja yllätyksellä, joten jos vain pitäisi silmänsä auki... Eihän hommasta luvattu palkkiokaan ollut ollut alkuunkaan huono jos tämän onnistuisi nappaamaan, puhumattakaan kaikista säästyvistä hengistä. Tämä puolihaltia ainakin vaikutti jo lähes hermorauniolta, mahtaisikohan miekkonen edes onnistua löytämään murhaajaa jota ei ollut tähänkään mennessä onnistunut edes näkemään siitä huolimatta että tyyppi oli ilmeisesti seuraavaksi kärkkymässä tämän jäljessä... Kenties tämä osasi asiansa mutta myönnettäköön ettei kissa ollut tähän mennessä erityisen vakuuttunut, oli tämä onnistunut hiipimään kimppuun tai ei.
Vaikka kissamainen nainen oli varsin motivoitunut (tai jopa härkäpäinen) aikomuksissaan, ei nuori mannunvartija kuitenkaan tuntunut innostuvan tämän aikeista sitten tippaakaan. Tämän töksäyttäessä ilmoille jälleen varsin suoran, äreän kiellon katti rypisti kuonoaan tyytymättömänä. "Niinkö? Kylässä oltiin eri mieltä, jos se hiippari saa riehua täällä rauhassa niin on vain ajan kysymys koska se palaa takaisin helpon saaliin äärelle jos sitä ei pian saada kuriin" olento huomautti heilautten häntäänsä terävästi. Tilanne oli kaikkea muuta kuin rento naisenkaan kannalta vaikkei tämä samanlaisia hermostuksen merkkejä osoittanutkaan kuin ympärilleen pälyilevä samooja, liikahtivat repaleiset korvat kuitenkin varautuneesti hupun alla. Jostain syystä hän tunsi myös niskakarvojensa alkavan nousta hieman pystyyn, tosin osaamatta varsinaisesti sanoa mistä moinen johtui. Kenties metsän ilmapiirissä oli jotain outoa taikka miehen hermostuneisuus saattoi olla tarttumassa... Häntä teki kuitenkin uuden närkästyneen heilahduksen miehen uhatessa jo varsin määrätietoisesti poistaa hänet vaikka väkisin jaloista ties minkä syytösten keralla, naisenkin päästäessä enemmän tai vähemmän tuskastuneen puuskahduksen. Kuinka itsepäinen tämä tapaus oikein osasi olla, tämähän tuntui olevan jo lähes hermoraunio itsekin ja silti mies halusi välttämättä jatkaa itsetuhoista hippaleikkiään murhaajan kanssa itsekseen? Kissaihminen suoristi närkästyneenä ryhtiään ja oli jo vähällä avatakin suunsa ilmaistakseen protestinsa tämän suhteen mutta äkkiä orastava sanaharkka taisikin kokea yllättävän, varsin perusteellisen keskeytyksen.
Hyvä kun kumpikaan ehti saamaan puolikasta sanaakaan suustaan samooja tuntui äkkiä viimein saavan hermoromahduksen. Äkkiä tämä tempaisi varoituksetta nuolen jänteelle saaden jopa kissan hätkähtämään askelen taaemmas yllättyneenä mutta vastoin odotuksia jousi suunnattiinkin jonnekin pöheikköön. Taisi kulua häkeltynyt silmänräpäys ennen kuin kumpikaan ehti varsinaisesti hahmottaa mitä oli tapahtunut nuolen suhahtaessa kasvillisuuden joukkoon... kunnes tämä äkkiä törmäsi tömähtäen johonkin. Vihreät silmät seurasivat yllättyneinä katseellaan nuolen reittiä, olennon pysähtyessä itsekin hetkeksi tuijottamaan sormet jälleen refleksinomaisesti sapelille nousseena aiemmasta uhasta huolimatta. Kasvillisuuden seassa seisoi nuoli rinnassaan törröttäen.... peura? "Mitä sinä luulet tekeväsi? Sehän on vain---" kissaihminen aloitti hölmistyneenä kunnes äkkiä vaikeni rypistäen kuonoaan. Eläinhän... seisoi vielä? Nyt kaikki ei ollut kohdallaan. Kauempaakin oksien seasta häämöttävän hirvaan olemuksessa oli selvästikin jotain väärää jo ennen kuin katse alkoi hahmottaa tämän retkottavaa päätä sekä ammottavia haavoja, ilmavirran kantaessa mukanaan vastenmielisen mädäntyneenlöyhkän herkkään kuonoon. Peurahan oli... kuollut? Mutta se liikkui kuitenkin luonnottomasti horjuen eteenpäin, piittaamatta tippaakaan vammoistaan saati rinnastaan törröttävästä nuolesta. Tällä kertaa kissaihminen ei ehtinyt hillitsemään itseään näyttäen hetken verran likimain yhtä järkyttyneeltä kuin puolihaltiakin. Nainen jännittyi häkeltyneenä paikoilleen tuijottaen eteenpäin hitaasti mutta painostavasti horjahtelevaa peuranraatoa kunnes pensaikko äkkiä kahahti toisesta suunnasta... ja esille enemmänkin raahautui kuin käveli puolimätä, takkuinen susi, leuat epämääräisesti retkottaen ja kolme jalkaa hädin tuskin toimien. Ja sitten eläimiä alkoi tunkea esiin lisää kunnes kasvillisuuden seasta tuntui mönkivän esille raatoja lähes kaikkialla ympärillä. "Mitä kirottua" nainen töksäytti ilmoille kirouksen säpsähtäen viimein kiskaisemaan sapelinsa esille huotristaan jokseenkin paniikinomaisella eleellä katseen säntäillessä mätänevästä, esiin ryömivästä eläimestä toiseen hampaiden paljastuessa vastenmieliseen irveeseen. ....epäkuolleita? Mistä...? Enempää hetkellisesti jopa avoimen tyrmistynyt olento ei ehtinyt mielessään kyseenalaistaakaan kun samooja äkkiä kiskaisi jousensa jälleen eteensä samaan aikaan kun edessä horjuva hirvas äkkiä tuntui jollakin tavalla hoksaavan edessä seisovan kaksikon ja rynnisti karmeasti rääkäisten eteenpäin... yllättävän nopeasti ollakseen juuri ja juuri pystyssä pysyvä, puolimätä raato. Järkyttynyt ja tyrmistynyt käänteestä tai ei, tämä havahdutti viimein mustaturkinkin toimimaan. Tämä kiskaisi sapelinsa enempää miettimättä eteensä hypähtäen sitten ketterästi sivuun suuren eläimen hoippuvan rynnistyksen tieltä kuitenkaan pakoon säntäämättä. Peuran rytistellessä kohdalle nainen pyörähti tämän sivustalle sivaltaen eläintä etujalkaa tavoitellen, pyrkien kaatamaan eläimen ja pysäyttämään mielettömän rynnistyksen. Ikävä kyllä mätänevä hirvas oli vasta ensimmäinen kimppuunpyrkivistä, ja tämä sai varsin pian itselleen seuraa pienemmistä, mutta ei paljoakaan vähemmän karmivista ja raivokkaista eläimistä. Susi louskutti leukojaan ja raahautui entistä motivoituneemmin eteenpäin selvästikin myös kaksikon huomanneena samaan aikaan kun jokin, joka enää vain etäisesti muistutti supikoiraa syöksähti läheisestä pensaikosta eteenpäin tavoitellen lähimpiä nilkkoja hampaillaan. Mitä kirottua sitten ikinä olikaan tekeillä, kyse oli yhtäkkiä selvästi jostakin aivan muusta kuin ihmisiä metsän suojissa väijyvästä murhamiehestä.
|
|
|
Post by submarine on Jun 17, 2013 16:26:24 GMT 3
Kauhua, pelkoa ja sekasortoa. Ne olivat päällimmäiset tuntemukset kun mätien, hädin tuskin tunnistettavien eläinten lauma hyökkäsi päälle. Kukaties ne olivat seuranneet kissaa ja päässeet lopulta tarpeeksi lähelle tämän joutuessa pysähtymään. Tai kukaties ne olivat odottaneet metsänsä kukaties viimeisen puolustajan näyttäytymistä. Joka tapauksessa ne tunkivat nyt päälle, selvästikään ajattelematta tai tuntematta itse yhtään mitään. Ne vain tulivat kuin kammottavat, näkymättömien lankojen varassa roikkuvat nuket. Ja juuri nyt se oli samoojalle liikaa. Hän ei osannut muuta kuin vain tuijottaa, yrittäen jotakin epämääräistä ja puolittaista nuolella, joka ei koskaan ehtisi jänteelle ja lentoon. Ajatukset eivät toimineet. Kaikeksi onneksi ajatukset olivat se vähäisin, mitä tilanne muutenkaan vaati. Sama soturin ja metsästäjän vaisto, joka oli vaatinut ampumaan ennen kuin edes näki tilanteen, otti nyt ohjat. Mannunvartija ähkäisi puolittaisesti ja väisti kissan tavoin sivulle epäkuolleen peuran riehuessa holtittomasti kohti. ja kuten mustaturkki, hänkin iski. Nuoli rusahti ja katkesi hänen kourassaan, kun se lyötiin kammotuksen kaulaan niin pitkälle kuin vain pystyi. Se tuskin teki juuri sen enempää kuin äskeinen sydämeenkään, mutta kissamaisen naisen sapelit iskivät huomattavasti tehokkaammin ja varmemmin matalalle ketterässä pyörähdyksessä. Ja olipa peuranraato miten epäpyhän kauhistuttava tahansa, oli se silti yhä siro peura. Hirviö kaatui sätkien ja jollakin täysin sanoinkuvaamattomalla tavalla äännellen maahan jalka poikki. Ja silti se yritti yhä pystyyn... joskin huonolla menestyksellä.
Muutama hetki ja nopea kahnaus kuoleman kanssa riittivät saamaan Druunaliin hieman tolkkua. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli tapahtumassa, mutta juuri tämän tilanteen hän ymmärsi liiankin hyvin. Aivan liian hyvin. Kaikki tähän asti, se oli ollut vielä käsitettävissä. Kammottavaa, mutta käsitettävissä. Pahaa, mutta luonnollista. Mutta tämä... tällaista ei vain tapahtunut. Tämä vaati jo paljon suoranaista vihaa ja pahuutta. Hänen metsässään. Hän tunsi epäkuolleet samoojana ja mannunvartijana, ja mitä ne merkitsivät. Mannunvartija hädin tuskin huomasi puristavansa käteen jääneitä nuolenpuolikkaan säteitä niin lujaa että veri valui. Jokin hädintuskin supiksi kelpuutettava tunki esiin pusikosta, louskuttaen nahattomia leukojaan ja tavoitellen lähintä jalkaa. Äkkiä sen hampaat kuitenkin iskeytyivät yhä Druunalin pitelemään lyhytjouseen, kun hän tunki äkkiä hyödyttömäksi käyneen aseensa sen kitaan ja astui epäpyhän ilmestyksen päälle kuin kalastaja. Kaksi nopeaa polkaisua riitti murskaamaan kuolleen, mädän eläimen niskan. Kaksi päättäväistä, raivoisaa survaisua.
"Silvanus ja Mielikki! Varjelkaa lastanne tältä pahalta!" Druunal huusi ilmoille, toinen jalka yhä heikosti louskuttavan mutta täysin hervottoman supikoiran niskalla. Äänessä oli synkkää päättäväisyyttä ja raivoa. Pelon oli tullut aika väistyä kaiken tämän jälkeen. Tämä oli liikaa. Vyölenkissä levännyt, jämäkkä kirves löysi tiensä mannunvartijan käteen. Sen terä olisi (ja olikin useaan otteeseen) kelvannut puiden pilkkomiseen. Tilanne saattoi olla kauhistuttava, tai hirvittävä, tai mitä ikinä olikaan, mutta Druunal näki siinä vain sen pahuuden, joka hänen metsäänsä, hänen varjelemaansa, suojelemaansa ja vaalimaansa metsään, oli tullut. Ja velvollisuutensa. Kirves pyörähti murhaavassa liikkeessä Druunalin käsissä, ennen kuin laskeutui varmana kuin kuolema puolihaltian saappaan alla yhä kituvan supikoiran kalloon. Se lopetti pyristelyt, vihdoin ja nopeasti. Hän otti varman askeleen sen ylitse, vääntäen aseensa irti tuimalla varmuudella. Metsä ympärillä kuhisi ja ratisi epäluonnollisen vaitonaisten hirvitysten ryömiessä, hoiperrellessa ja raahautuessa sen läpi. Mutta raivoisaa samoojaa se ei millään tavalla saanut haparoimaan. Äkkiä hän oli liikkeessä, hyökkäsi eikä vain valmistautunut, ja kirves repi läpi jonkin muotopuolen raadon kallosta haparoimatta. Samooja kiskaisi sen irti, heilauttaen saman tien toiseen suuntaan, iskien aseensa hamarapuolella seuraavaa kuin vasaralla. Sekin tuntui riittävän oikein hyvin...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 17, 2013 19:08:08 GMT 3
Oli alunperin syytelty ja epäilty mitä hyvänsä hermoheikkoudesta äkilliseen kylmään tuulenpuuskaan paljastui kissan niskakarvojen mystisen pörhistymisen syy varsin pian joksikin muuksi, huomattavasti epämiellyttävämmäksi asiaksi kun pensaikosta alkoi kuvottavan mädän lemahduksen keralla tunkea esille raato jos toinenkin. Jos aikaa olisi ollut, olisi tyrmistynyttä tuijotusta saattanut kestää taholla jos toisella tovin enemmänkin mutta nyt moisen ylellisyyden katkaisi lyhyeen varsin pian ruumiiden eturintamassa kohti groteskisti rynnistävä peurahirvas. Kumpikin hetkeksi kauhuissaan paikalleen jännittyneistä kiistakumppaneista hätkähti nopeasti vaistonvaraisesti toimintaan eläimen tömistellessä kohti, mutta kaikeksi onneksi kaikesta kauhusta ja tyrmistyksestä huolimatta niin otuksen uhkaavat sarvet kuin sorkatkin saivat ruhjottavakseen pelkkää ilmaa. Kissaihminen ei varsinaisesti ehtinyt saati edes hoksannut seurata mitä samooja puuhasi sukeltaessaan sivuun eläimen tieltä ja sivaltaessaan kohti tämän puolimätää, solakkaa koipea joka kaikeksi onneksi toimikin kuten olisi normaalimmassa tilanteessakin voinut odottaa. Seurasi kuvottava rusahdus sekä mielipuolista ääntelyä (kenties tuskanhuutoja, mutta otus ei näyttänyt alkuunkaan siltä että olisi varsinaisesti edes tajunnut mitä tapahtui) hirvaan rysähtäessä voimalla turvalleen maahan jalan pettäessä, mutta ilmeisesti tämäkään ei ollut vielä tälle tarpeeksi. Mustaturkki seurasi kauhun ja vasenmielisyyden sekaisin tuntein sarvipään hetken sätkimisen jälkeen yrittäessä jälleen sinnikkäästi ylös, mutta kaikeksi onneksi toisen etujalan pettäminen haittasi sarvikruunuineen varsin etupainoisen otuksen ylös pyrkimistä varsinkin kun tämä ei varsinaisesti tuntunut tajuavan ettei jalka enää toiminut vaan jatkoi sinnikkään aivottomasti ylös pyrkimistä päästellen karmivia korisevia ääniä kurkustaan. Mutta oli miten vastenmielinen hyvänsä, peurauros oli kuitenkin vasta ensimmäinen hyökkääjä luonnottomassa rynnistyksessä, eikä aikaa ihmetellä enää ollut seuraavan hoippuvan ruumiin jo pyrkiessä kimppuun.
Nainen olisi varsin mielellään päästänyt kuvottavan ilmestyksen kärsimyksistään mutta kohti jalkojaan äkkiä rynnistävä otus keskeytti tämän. Vastenmielinen eläimenjäänne muistutti epäilyttävästi korvansa, sekä suuren osan päästään jonnekin matkan varrelle hukannutta rusakkoa joka parhaillaan pyrki varsin motivoitueesti raatelemaan talttahampaillaan hänen nilkkansa, pakottaen katin kavahtamaan kiroten kauemmas. Enemmän refleksinomaisesti kuin harkitusti nainen potkaisi voimalla elikon rusahtaen takaisin pensaikkoon, katseen haravoidessa jo kiireesti ympäristöä etsien seuraavaa hyökkääjää. Samoojakin oli selvästi kaaoksesta huolimatta välttynyt peuranruhon suolistamaksi tulevalta ja oli päässyt myös ajan tasalla, tämän jo nuijiessa ketoon jotakin tarkemmin määrittelemätöntä ilmeisestä kauhustaan huolimatta. Oikeastaan, tämä tuntui olevan vasta pääsemässä vauhtiin. Kissa hätkähti korvansa litteiksi vasten päätä luimistuen tämän äkkiä ärjäistessä ilmoille jonkinlaisen rukouksentapaisen ennen kuin mies kiskaisi kirveensä ja säntäsi raivokkaaseen toimintaan hakaten epäkuolleita metsän entisiä asukkeja maahan varsin kiitettävällä motivaatiolla. Nainen katsahti tätä varsin yllättyneenä, mutta sihahti sitten itsekseen jos ei suorastaan helpottuneesti, sentään jokseenkin määrätietoisemmin. Kaikesta kaaoksesta ja ensihämmingistä huolimatta eläintenraadot eivät kaikeksi onneksi lopulta olleet kovinkaan ketteräliikkeisiä verrattuna eläviin vastaaviin ja nämä olivat kaikkea muuta kuin ovelia. Ketteräjalkaisena ja valppaana näistä olisi varmasti mahdollista selvitä näiden lukumäärästä huolimatta... jos vain kesti näistä huokuvan tukahduttavan mädän löyhkän joka tuntui tällä hetkellä nousevan kaikkialta ympäristöstä.
Samoojan sännätessä toimintaan seurasi kissanainenkin varsin pian esimerkkiä tempaisten ohimennessään vieläkin sinnikkäästi jaloilleen pyrkivän hirvaan rysähtämään sätkien kyljelleen rivakalla sapelin iskulla päänsivuun ennen kuin kääntyi kohtaamaan loput vielä liikkuvammat hyökkääjät. Rivakat terät kaatoivat esiin ryömivän mäyrän joka varsin lohdullisesti lakkasi liikkumasta saadessaan tarpeeksi motivoituneen iskun kalloonsa kuten jo kirveellään useita kalloja murskannut mannunvartija osoitti. Karmivasta, vaikkakin hitaasta motivaatiostaan huolimatta kohti nilkuttava hukka ei lopulta ehtinyt tehdä paljoakaan kun ensimmäinen sapelinsivallus kaatoi tämän ja toisen iskeytyessä sitten voimalla kalloon, naisen kuitenkaan jäämättä ihastelemaan saavutustaan vaan syöksähtäen jälleen uudestaan liikkeelle iskien rivakasti mitä tahansa liikkuvaa ja kohti ryömivää ympärillään. Eläimiä oli paljon ja nämä olivat sinnikkäitä, mutta kaikeksi onneksi kahden raivokkaasti taistelevan vastustajan edessä monet kaatuivat niille jalansijoilleen ehtimättä edes kunnolla yrittää hampaidensa upottamista keneenkään. Kissamainen olento yökkäsi hieman irvistäen vastenmielisyydestä kuonoonsa iskevästä löyhkästä ketunjäänteiden ryömiessä esiin jo muiden ruumiiden täplittämästä kasvillisuudesta lähes jalkojensa vierestä ja iski kiroten otuksen matalaksi ennen kuin perääntyi häntäänsä epäluuloisesti vispaten keskemmälle taistelutannerta pälyillen jännittyneenä ympärilleen arvioiden tilannetta henkeään tasatessaan. Kuinka kirotun paljon näitä luonnonoikkuja oikein oli? Ilmeisesti ainakin yksi odotettua enemmän, maassa retkottavan sudenruhon osoittautuessa jokseenkin odotettua härkäpäisemmäksi. Tämä tuskin enää näki mitään jos oli nähnyt alunperinkään melkoisen lommon koristaessa turkin läpi paistavaa kalloaan, mutta siitä piittaamatta otus nytkähtikin vielä irvokkaasti eteenpäin toimimattomista tassuistaan huolimatta haukaten ilmaa kohti lähelle eksyneen taistelijan jalkoja... tosin, aivan onnistumatta tavoitteessaan. Nainen sihahti yllättyneenä tajutessaan raadon vielä liikkuvan ja kavahti kauemmas, hampaiden iskeytyessä säären sijasta viitan helmaan ja takertuessa kiinni varsin sinnikkäästi. Kirotut otukset, kuinka näistä raadoista oli tarkoitus ottaa selvää mikä niistä aikoi vielä ryömiä ylös ja mikä ei?!
|
|
|
Post by submarine on Jun 19, 2013 19:58:47 GMT 3
Druunal ei ollut tyhmä. Samooja ei selvinnyt vaativassa tehtävässään ja elämässään tyhmänä. Eikä hän ollut myöskään mitenkään lyhytnäköinen. Mutta juuri nyt hän oli vihainen. Hyvin vihainen. Hänellä oli paljon vihaa annettavaksi, ja tämä viimeisin toi vain lisää sitä. Hänellä oli vihaa, ja kokemusta sen käyttämisestä. Kissamainen nainen, joka juuri nyt taisi ollakin äkkiä kaikista murheista vähäisin, takasi hänelle ainakin hieman selustaturvaa, kuten hän tälle, ja mannunvartija saattoi keskittyä vain kirveeseensä, mätäneviin hirvityksiin ja toimimiseen. Hänen liikkeensä eivät kukaties näyttäneet aivan yhtä ketteriltä kuin kahta sapelia käyttelevän naisen, mutta niissä oli silti varmuutta ja tottunutta sulavuutta. Hän löysi paikkansa, jalat asemansa, ja kirves paikkansa. Kerta toisensa jälkeen. Puolustautujien suuntaan tunkevista otuksista hyökyvä löyhkä oli tosiaankin kammottava. Druunal tuli sylkäisseeksi useaan kertaan, haju oli niin vahva että sen saattoi sumeilematta maistaa. Mutta hän ei antanut sen kuitenkaan tulla toimimisen tielle. Tämä metsä oli hänen vastuullaan, ja kaikki elävä sen alla. Ja nyt jokin kammottava, epäpyhä oli vääristänyt kaikesta hirvittävää ja saastaista. Ja tuntuipa se miltä tahansa, oli hänen tehtävänsä antaa vääryyttä kokeneille eläimille lepo, joka niiltä oli riistetty. Palauttaa ne takaisin sinne minne kuuluivatkin. Hätäisesti ja häilyväisesti puolihaltia tuli taistellessaan panneeksi merkille, etteivät nämä kaikki eläinraadot voineet olla ainakaan tarkoitusta varten tapettuja. Pilasipa synkkä taikuus niitä miten pahasti tahansa, useat niistä olivat aivan liian mätiä ja pilalla ollakseen edes viime viikkoina kuolleita. Hän ei ollut varma, oliko se parempi vai huonompi. Todennäkisesti yhä aivan yhtä kammottavaa.
"Takaisin maahan, pedot! Te ette kuulu enää tähän maailmaan!" mannunvartija ärähti, kirveensä laskeutuessa jälleen kerran lopullisella voimalla ja painolla lähimmän epäkuolleen eläimen päähän. Olipa raatoja miten paljon tahansa, ne olivat vain raatoja. Vain pelkkiä tahdottomia nukkeja. Niillä ei ollut edes entisen elämänsä eläimen ymmärrystä taistelemisesta tai taktiikoista. Ne tulivat ja kuolivat uudelleen, toivottavasti viimeisen kerran, tavoittelematta mitään tai pelkäämättä. Ne vain yrittivät tappaa, välittämättä millään tavoin tuloksista. Se oli samoojalle yhtä aikaa siunaus ja kirous. Ne kuolivat tuntematta kipua tai tuskaa, mutta siitä huolimatta hän tuhosi niitä tuimasti ja raivolla. Tämä kaikki oli täysin väärin. "Pysy lujana! Niitä ei voi olla loputtomiin!" Druunal huudahti olosuhteiden asettamalle asetoverilleen tämän kompuroidessa sudenraadon edessä. Herpaannus oli koitua kalliiksi, sillä vilkaistessaan hetkeksi toiseen suuntaan oli mannunvartija vähällä olla huomaamatta toista peuraa, joka hyökkäsi kohti nopeasti ja pelottavan vääjäämättömästi. Viime hetkellä hän ähkäisi, ja muuta ehtimättä heitti vapaan kätensä epäpyhän olennon tielle, tavoitellen otetta sarvista. Ja sen hän saikin... tai kukaties sarvet saivat otteen hänestä. Samoojan huulilta karkasi tuskaisa äännähdys, kun sarvenhaara iski läpi hänen kädestään. Peura meni ohitse, hädin tuskin, mutta se kiskoi hänet mukaansa tulisen tuskan kanssa.
Epäkuollut peura kiskoi pelottavan lujaa. Kukaties se ei enää yksinkertaisesti kuolemassaan tuntenut elävien esteitä, tai sitten sitä ohjaava taikuus antoi sille voimaa, mutta siitä huolimattakin se riuhtoessaan ja kiskoessaan riepotteli Druunalia mennen tullen. Ja olipa se miten heikkoa tahansa, valitti hän kovaa ja kunnolla sarvien repiessä ja raastaessa hänen kättään. Mutta kivusta huolimatta hän ei silti jäänyt toimintakyvyttömäksi. Ei millään muotoa. Hammasta purren kirves kohosi jälleen, ja iskeytyi nyt hädän ja kivun tuomalla voimalla peuran niskaan. Ja sitten uudelleen. Se vähensi huomattavasti kammotuksen riepottelua. Mannunvartija kiskaisi itsensä irti raadosta sen päästäessä viimeiset korinansa, jääden seisomaan epävarmana. Hänen telottu kätensä vuosi ja vuolaasti, ja paremman puutteessa hän painoi sen itseään vasten, irvistäen. Lähelle tunkeva, silmätön ja mätä kettu pakotti hänet taas huitaisemaan, mutta se oli huomattavasti voimattomampi ja kömpelömpi isku kuin aikaisemmin kun toinen käsi oli hyödytön. Äkkiä puolihaltian tahti hidastui huomattavasti...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 19, 2013 23:44:41 GMT 3
Koko kohtaus oli kaamea ja kaoottinen, mutta lopulta kahden selvästikin kokeneen taistelijan aseet kaatoivat tehokkaasti päälle ryömiviä hirvityksiä. Molemmat iskivät aggresiivisia eläimenraatoja maahan nopeasti ja lähes järjestelmällisesti eikä elikoilla tuntunut olevan paljoakaan sanottavaa asiaan... ei sillä, että sieluttomat, järjettömät ruhot olisivat tästä piitanneet. Mutta vaikka varsinkin pienemmät otukset kaatuivat lähes vaivattomasti oli niitä kuitenkin paljon ja osa paremmassa kunnossa olevista myös oletettua nopeampia... sekä yllättävän sitkeähenkisiä, jos niistä enää sellaista ilmaisua saattoi käyttää. Katti ei hakannut vastenmielisiä eläimiä samalla henkilökohtaisella raivolla kuin samooja, mutta ei jäänyt paljoakaan toiseksi sapeleineen, tämän yrittäessä parhaansa mukaan peittää kuvotuksensa koko tilannetta kohtaan. Löyhkä oli karmea varmasti kenen hyvänsä nenään, eikä tarkka-aistisen kissaihmisen herkkä kuono varsinaisesti ollut hyödyksi tähän hätään. Kuitenkin epäkuolleita kaatui yksi toisensa jälkeen nopean vilkaisun vahvistaessa että myös puolihaltia pärjäsi tahollaan, vaikka tämän silminnähtävä ahdistus ja raivo saikin katin kohottamaan ohimennen hieman kulmiaan. Kuitenkin tässä yhteydessä miehen raivokkuus taisi osoittautua hyödylliseksi. Tämä ei sortunut tyhmyyksiin tai hosumiseen, vaan tuntui lyövän entistä kovempaa, entistä nopeammin ja jokseenkin pelottomasti luonnottomasta uhasta sekä aikaisemmasta hermostuneisuudestaan huolimatta... mutta vaikka esiin ryömivät eläimet hupenivat nopeaan tahtiin oli näitä silti paljon, eikä tarkkaavainenkaan katse aina ehtinyt kaikkialle.
Nainen ei ollut käyttänyt pitkääkään hetkeä asiattomaan pälyilyyn mutta silti tämä oli enemmän kuin tarpeeksi ylenkatsomaan yhden raadon lukuisten vastaavien seassa, joka vastoin odotuksia vielä liikkuikin. Vain nopeat refleksit ehtivät pelastamaan varomattoman jalan kuolleen suden uhkaavilta leuoilta, otuksen pureutuessa sen sijaan hanakasti kiinni viitan paksuun kankaaseen saaden kissaihmisen horjahtamaan kiroten pyörähtäessään ympäri kohti mielettömän päättäväisesti kiinni roikkuvaa hukkaa. Mannunvartija huudahti jotain kannustuksentapaista kauempaa katin tempoessa ääneen värikkäästi manaten viittaansa kuolleista hampaista, samaan aikaan sapelin iskiessä kenties hieman hankalassa kulmassa suden päähän. "Työn alla" tämä sähähti vastaukseksi vaikkakaan varsinaisesti tarkoittamatta tätä muille kuin itselleen, ehtimättä kiinnittämään paljoakaan huomiota muuhun kuin kirotun raadon irti hosumiseen mahdollisimman äkkiä. Kaipa otus oli jo valmiiksi tarpeeksi ruhjottu lakatakseen viimein liikkumasta kun pään lommo muuttui kuvottavasti räsähtäen huomattavasti syvemmäksi vammaksi, mutta hanakka ote säilyi silti kunnes kangas viimein repesi määrätietoisesta tempomisesta sekä tätä avittavasta terästä.
Koko susi-välikohtaus tuskin kesti hetkeä pidempään mutta kun tilanne oli mitä oli, ehti tässä hetkessä tapahtua huolestuttavan paljonkin. Kissan repiessä viittaansa vapaaksi oli jostakin yhtäkkiä sännännyt toinen kuollut, eikä yhtään edellistä vähemmän agressiivinen peurankuvatus, tämän äkkiä jytistellessä pensaikosta kohti puolihaltiaa. Nainen ehti nähdä liikettä silmäkulmastaan ja pyörähti itsekin kiireesti uhkaa kohti, juuri ja juuri ajoissa nähdäkseen sarvipään syöksyvän ja raahaavan perässään tuskasta huutavan, ilmeisesti kädestään kiinni tämän sarviin jääneen miehen. Kirottua, kuinka monta noita pirun sarvipäitä oikein oli heidän perässään?! Mustaturkki säpsähti liikkeelle luonnottomalla voimalla miestä kiskovan solakan peuran perään, mutta joutuen äkkiä kavahtamaan yllättyneen huudahduksen keralla kauemmas ensimmäisen, vielä kyseenalaisesti hengissä olevan vaikkakin jalkaa köyhemmän hirvaan äkkiä punnertautuessa ainoan etujalkansa varaan vain voidakseen yrittää retkahtaa irvokkaasti tarpeeksi lähelle iskeäkseen sarvillaan. Kissa oli ollut tietoinen otuksen olevan vielä jokseenkin elossa kyseenalaisella tavallaan mutta se, että hirvas pystyi vielä johonkin tällaiseen yhdellä hontelolla koivellaan tuli yllätyksenä, tämän ehtiessä kuitenkin loikata sivuun ennen kuin otus rysähti niskaan, sarvien viistäessä pääasiassa vain kangasta vaikka aiheuttivatkin kivuliaan ruhjeen jos toisenkin sentään kuitenkaan lihaan uppoamatta. Nyt viimeistään nainen sai tarpeekseen tästä elukasta siitä huolimatta että takavasemmalta ryömi kohti pienempi otus jos toinenkin. Kissaihminen sähähti astuen sivuun jonkin pienen ja puolimädän hyökkäystä vastaten tähän jämäkällä niskanpolkaisulla kunnes syöksähti viimein kohti jälleen ylös pyrkivää hirvasta ja toisti toimenpiteen tämän jo valmiiksi retkottavalle niskalle... tosin tällä kertaa sapeleillaan.
Pari rivakkaa sivallusta riitti viimein lopettamaan eläimen sätkimisen lopullisesti, katin ehtiessä viimein etsiä katseellaan pois raahattua mannunvartijaa, juuri ajoissa löytääkseen tämän puolestaan hakkaamasta viimeisiä iskuja toiseen sarvipäähän joka kaatui viimein kuolleena maahan. Tilanne ei kuitenkaan näyttänyt hyvältä puolihaltian revityn käden ja tuskaisen olemuksen iskiessä varsin pian vihreisiin silmiin. Tuskin tämä tuupertumassa vielä oli, mutta haava vuosi runsaasti toisen käden käytön menetyksestä puhumattakaan. "Vielä pystyssä?" Nainen huudahti pyrkiessään kiireesti lähemmäs, joutuen tosin iskemään tieltään jälleen yhden verenhimoisesti leukojaan louskuttavan otuksen, luoden sitten nopeasti punnitsevan silmäyksen ympärilleen. Kuinka paljon näitä raatoja oikein riitti? Pöheikössä riitti vielä kuhinaa mutta ei raatoja voinut riittää loputtomiin.... tosin, kenties heidän pitäisi lukea itsensä vielä toistaiseksi onnekkaiksi joutuessaan kohtaamaan tähän mennessä vain jokseenkin pieniä eläimiä... "Jos ne eivät pian ala huveta, voisi olla parasta peräytyä ennen kuin jotain suurempaa mönkii esille" katti töksäytti kiireesti tasaten jälleen vastenmielisyydestä irvistäen hengitystään, katse mittaillen ruumiita vispaavan hännän keralla. "Ne eivät ole kovin ketteriä... ja ne tuskin seuraavat kovinkaan rivakasti jos suuntaamme johonkin jyrkempään maastoon. Vaikka emmeköhän ole nopeampia muutenkin." Nainen pyrki kuulostamaan mahdollisimman varmalta viimeisestä virkkeestään, vaikka ei käynytkään kieltäminen etteikö hän olisi mielummin hakeutunut jonnekin parempaan paikkaan kuin vain rynnännyt sokkona pöheikön läpi raatoarmeija perässään. Ties kuinka monta näitä lopulta metsässä harhaili, hän epäili vahvasti että tässä luultavasti eivät olleet alkuunkaan kaikki, jos jotakin näinkin pirullista oli päässyt metsään valloilleen... jotenkin?
|
|
|
Post by submarine on Jun 22, 2013 15:19:48 GMT 3
Vaikka olikin haavoittunut varsin häijysti, ei Druunal siltikään osoittanut mitään merkkejä sisun menemisestä kaulaan. Käden menetys, väliaikainenkin, oli paha paikka soturille monesta syystä, ja se kyllä haittasi silminnähden hänen taisteluaan, mutta taistelemisesta ei ainakaan ollut epäilystäkään. Kaikeksi onneksi epäluolleet kammotukset eivät tajunneet taktiikoista tai taistelemisesta yhtikäs mitään, eivätkä millään tavoin hyödyntäneet saaliinsa äkillistä heikkoutta. Toisaalta... hyvinpä ne olivat jo yhden käden rikkoneet ilmankin. Druunal sihahti iskiessään taas kerran jotakin kohti pyrkivää ja epämääräistä, joutuen vääntämään voimalla ja koko keholla saadakseen kirveensä irti siitä. Pakon edessä ja tahdin hidastuessa hänen oli pakko täydentää kirveeniskujaan muutamalla jämäkällä potkulla. Aikaisemmasta erimielisyydestä huolimattakaan kissamainen nainen ei mitä ilmeisimminkään ollut mikään pahuuden kätyri, sillä huomatessaan taistelutoverinsa ahdingon tämä alkoi nopsaan tahtiin työntyä lähemmäs, raivaten kahdella miekallaan ketterästi tietä mädän lauman lävitse. Kaikesta huolimattakin mannunvartija onnistui näyttämään aavistuksen synkeältä. Tässäpä häntä juuri pelastettiin omilta velvollisuuksiltaan. Vaikka eipä valittamiselle juuri nyt ollutkaan sijaa. "Elän", Druunal tokaisi nopeana vastauksena toisen tiedusteluihin voinnista, iskien kirveensä huolestuttavan haparoiden vain hädin tuskin kohteeseensa. Lyönti teki kyllä tehtävänsä, muttei erityisen vakuuttavasti. Kukaties vastaus oli hieman hätiköity, jos tämä jatkuisi.
Hetken perästä toisen suunnalta tuli ehdotus, joka pitkälti puki sanoiksi sen, mitä Druunal ei itse ollut suuremmin uskaltanut edes ajatella. Tämä oli hänen velvollisuutensa, hänen taakkansa, vääryyttä kokenut metsä vaati oikeutta, mutta siitä huolimattakin vetäytyminen alkoi vaikuttaa kaikkein järkevimmältä vaihtoehdolta. Selvästi järkevimmältä ja taktisesti parhaalta. Eikä hänkään voinut olla myöntämättä, ettei tämä ollut todellinen taistelu joka häntä odotti, vaan vain ja ainoastaan tahdoton este, hidaste. Oli lyötävä sydämeen, ei vain pedon kynsiin ja hampaisiin. "... jonkin matkan päässä on matkalaistemppeli. Olemme turvassa siellä", puolihaltia sihahti lopulta hetken perästä, kuulostaen varsin katkeralta. Kaikesta, jos tarkkoja oltiin. Mutta silti, naisen ehdotuksessa oli järkeä jota ei voinut vain kieltää. Hän veti ohimennen runnellun kätensä läpi hopeanharmaasta hiuspehkostaan, tahraten sitä punaisella. Oli vaikea väittää, etteikö hän olisi jo hengittänyt raskaasti. Eivätkä epäkuolleet osoittaneet minkäänlaisia merkkejä loppumisesta. Niitä tuli tasaisella tahdilla, vaikka kukaties pahin aalto oltiinkin saatu käännettyä ja tuhottua.
Olipa miten oli, pyyhkäisi samooja kirveellään vielä yhden raadon pois kimpustaan, ennen kuin käännähti ympäri, hakien katseellaan joustaan. Kuten olettaa saattoi, oli se yhä siinä mihin oli jätettykin. Hän luovi läpi raatojen, niin liikkumattomien kuin liikkuvienkin, iskien ja potkien kun sellaista kaivattiin, mutta pyrkien kuitenkin pääsemään ohitse eikä tuhoamaan. Oli pakko myöntää, että tässä tilanteessa paikoilleen jääminen ja taisteleminen tuntui varsin hyödyttömältä. Olisi tarvittu enemmän miehiä, ja enemmän valmiutta. Juuri nyt koko kahakka oli vain pään hakkaamista puuhun... ja se puu puri takaisin. "Yritä pysyä perässä. Minä en jää odottamaan!" Druunal heitti kissalle huitaistessaan kohti tunkevaa mäyränraatoa sivummalle ja poimiessaan jousensa haavoittuneeseen käteensä. Hän ei ollut varma, oliko isku ollut enää edes tappava, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Nämä kaikki kaltoinkohdellut kyllä löytäisivät uudelleen leponsa... viimeistään kun niitä määräilevä kohtaisi loppunsa, samooja mietti synkeästi.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 22, 2013 18:44:35 GMT 3
Jokseenkin hurjan näköinen haava kädessä ei näyttänyt ainakaan parantavan tippaakaan samoojan mielialaa, vaikka kaipa tämän kunniaksi oli sanottava että siinä missä moni muu olisi ollut jo enemmän kuin valmis painelemaan karkuun, jatkoi tämä silti taistelua vaikka tahti ja voima väkisinkin kärsivätkin. Tämä onnistui edelleen pitämään kimppuun mönkivät eläimet loitolla, vaikkakin lähes hädin tuskin kirveen käyttelyn käydessä jo suorastaan hankalaksi vuolaasta verenvuodosta puhumattakaan. Tämän lähimaastoon pyrkivä kissaihminen nyökkäsi vaiti puolihaltian töksäyttäessä olevansa vielä elossa, naisen laittaessa kuitenkin merkille tämän tihentyneen hengityksen sekä hankaluudet mäyrän kalloon takertuneen kirveensä kanssa. Tilanteestaan huolimatta tämä taisi olla enemmän kuin motivoitunut hakkaamaan maahan jokaisen näistä luonnonoikuista mutta niin ihailtava kuin moinen vakaumus saattaisi teoriassa ollakin, nyt tähän hätään itsepäisyys saattaisi vielä koitua kohtalokkaaksi. Kuolleita eläimiähän laajassa aarniometsässä varmasti riitti ja raatoja tunkikin esille lähes jatkuvana virtana riippumatta siitä kuinka paljon kaksikko kaatoi näitä, eikä mustaturkki lopulta nähnyt tarpeetonta sankarinleikkimistä riskin arvoisena. Hänen tilannearvionsa ei selvästikään ollut puolihaltian mieleen tämän synkistyessä silminnähden entisestään katin jo lähes arvellessa tämän heittäytyvän jälleen härkäpäiseksi, kunnes mies kaikeksi onneksi viimein myöntyi perääntymään mainiten katkeraan sävyyn lähellä olevan mahdollisen turvapaikan.
Kissanainen iski matalaksi jälleen yhden kohti pyrkivän otuksen vilkaisten silmäkulmastaan toista hieman skeptiseen sävyyn, kunnes puuskahti nyökäten lopulta hyväksyvästi jättäen näennäisesti samoojan äänensävyn omaan arvoonsa, lopulta vaivihkaa varsin helpottuneena tämän suostumuksesta. Onneksi miehellä oli sentään järkeä kuunnella, kissaihmisellä ei ollut varsinaisesti haluja heittää henkeään tai edes vahingoittua turhanpäiten keskellä korpea vihamielisten eläintenraatojen keskellä. "Kelvannee, eivätköhän mitkä vain seinät ympärillä ole tähän hätään tervetulleita" olento myötäsi alkaen hiljakseen itsekin peräytyä epäkuolleiden tieltä. Näitä tunki esiin vieläkin pelottavan motivoituneesti ja sen lyhyen hetken kun nainen ehti asiaa edes ajatella hän oli kiitollinen viitastaan joka peitti suurimman osan jokseenkin omin lupineen pörhistyneestä ja epämääräisesti nykivästä hännästä, mokomalla ulokkeella ei lopulta tuntunut olevan samanlaista pokerinaamaa kuin loppuolennolla... jos yleisesti ottaen naamattomasta kapineesta saattoi näin edes sanoa. Eipä sillä, eivätköhän he molemmat samooja mukaanlukien olleet tähän hätään varsin tyytymättömiä asioiden kantaan monellakin tapaa. Kaikeksi onneksi puolihaltian vahingoittunut käsi taisi sentään vielä toimia vaikka varmasti olo olikin parhaillaan hyvin tuskainen.
Mieskin katseli hetken ympärilleen ennen kuin suuntasi puolimätien ruhojen poikki kohti maahan pudonnutta joustaan kissaihminen vanavedessään seuraten. Toinen oli sentään hoksannut jo siirtyä otusten tuhoamisesta vain mahdollisimman sujuvaan ohitse livahtamiseen tällä hetkellä nopealiikkeisemmän kissan puolestaan viimeistellessä tai potkaistessa sivuun tielle sattuneet raadot, kuitenkaan itsekään suuremmin näiden perään lähtemättä. Niin lemu, kammotus kuin jomotus ja jatkuva huitominenkin alkoivat jo varmasti käydä itse kunkin voimille naisen vilkaistessakin jokseenkin kärsimättömästi toisen suuntaan tämän tavoitellessa joustaan, kohottaen hieman kulmaansa kehotukselle pysyä perässä tai tulla jätetyksi jälkeen. "Selvä, sitten en minäkään, älä siitä huoli. Näytäpä suunta niin häivytään" tämä napautti takaisin päästäen pienen myhähdyksen hampaidensa lomasta, ennen kuin joutui astumaan sivuun ja vastaamaan sapeleillaan pensaikosta esille mönkivälle luonnonoikulle. Katti pyrki pitämään tahtinsa sekä kuulostamaan mahdollisimman itsevarmalta, mutta tämä ei ujostellut seurata varsin rivakasti samoojan jäljessä tämän lähtiessä raivaamaan tietä luvatulle suojapaikalle. Myönnettäköön ettei nainen ollut aivan vakuuttunut mitä metsätemppeliltä odottaa, mutta eiköhän mikä hyvänsä ollut nyt parempi kuin paikoilleen jääminen... kunhan ei onnistuisi törmäämään väijyvään yliluonnolliseen murhaajaan, vielä hurjempaan määrään epäkuolleita tai juoksemaan salamyhkäisesti reitille aseteltuun ansaan, mutta... no, kai se oli sen ajan murhe.
|
|