Post by spyrre on Jun 1, 2013 23:31:05 GMT 3
Sub:
Tikarikiven pikkukylä oli tosiaankin juuri sitä. Yksi niistä lukemattomista maita ja mantuja täplittävistä pienistä, parinsadan ihmisen kyläpahasista, joista suurinta osaa ei koskaan edes viitsitty merkitä karttaan asti - ainakaan suurimpaan osaan niistä. Tuskinpa Tikarikiveäkään niistä yleensä löytyi, ja se sopi asukkaille varsin hyvin. Nämä arvostivat rauhaa ja hiljaisuutta, ja sitä kylässä oli ainakin tarjota mielin määrin - tai näin ainakin vielä puoli vuotta sitten. Nykyään kylällä oli jopa jonkinlainen kyseenalainen maine tietyissä piireissä. Ikävä kyllä ne piirit tuppasivat olemaan niitä, joita harvemmin mihinkään haluttiin. Tikarikivestä oli viime aikoina muodostunut, suoraan ja kiertelemättä, varsin suosittu käännähdyspaikka seikkailijoille, puoliverisille ja kaikelle muulle sellaiselle, jota mieluummin ei olisi haluttu nurkkiin maleksimaan. Vaan eipä moinen tyhjästä ollut tullut, vaan siihen oli toki syynsäkin - jota varmasti kenenkään ei tarvinnut pitkään arvailla.
Iloisen Puolijätin taverna ja majatalo erottui kylän tavanomaisista pienehköistä ja vaatimattomista puutaloista eittämättä jo varsin kaukaa. Se oli suuri ja komea hirsipytinki, selvästikin varsin uusi ja melkoisella rahalla pystytetty. Monikerroksinen ja jämäkkä. Ja olipa vuorokaudenaika melkein mikä hyvänsä, huomasi sen kyllä myös äänestä. Majatalolla oli paljon kävijäkuntaa, niin vakituisten asiakkaiden kuin ohikulkijoidenkin muodossa, ja vaikka sitä hyvin kieroon aluksi olikin katsottu, olivat sen edulliset hinnat ja korkea laatu onnistuneet voittamaan monet puolelleen. Ruoka-annokset ja tuopilliset kun tuppasivat olemaan puolet isompia, puolet halvemmalla. Siitä huolimattakin paikka oli kaikkea muuta kuin yltiöpäisesti kaikkien rakastama, mistä saattoi kaiketi syyttää vain henkilökuntaa. Iloisen Puolijätin nimi ei ollut vain jonkun epämääräinen keksintö, vaan vastasi hyvin pitkälti todellisuutta. Suurin osa sen henkilökunnasta koostui niistä vähemmän suvaituista puoliverisistä, aina puolijäteistä puoliörkkeihin, ja harvat muista työntekijöistäkin olivat lähinnä paikallisia apupoikia. Huhuja liikkui melkoisesti, mutta loppujen lopuksi yleisessä tiedossa oli kuitenkin se, miten tavernan omistaja, suuri ja väkevä puolijätti Grog, oli puolisen vuotta sitten ilmeisestikin päättänyt lopettaa seikkailunsa ja asettua aloilleen toteuttamaan sitä jokaisen seikkailijan unelmaa, omaa tavernaansa. Ja tällä oli ollut rahaa, paljon rahaa, jolla tehdä siitä tosi. Sen verran, että elantonsa turvanneena tämä pystyi vaivatta pyörittämään majataloaan uskomattoman edullisesti, melkeinpä pelkällä nollavoitolla. Ja koskapa paikan omistaja ja tausta olivat mitä olivat, löysi moni seikkailija ja kieroonkatsottu sieltä lämpimän vastaanoton. Niin toki myös muu väki, mutta majatalon houkuttelemaa uutta asiakaskuntaa oli vaikea kiistääkään.
Olipa miten oli, oli Iloisessa Puolijätissä tänäkin iltana varsin railakkaan reteä tunnelma. Kukaties vielä aavistuksen enemmän kuin yleensä. Hyvin valaistussa ja kotoisasti sisustetussa tavernassa leijaili varsin herkullinen ruuan tuoksu tavanomaiseen tapaansa, olut virtasi ja viihdykettäkin oli tarjolla harppua soittavan, varsin kehuttavannäköisen haltianeidon muodossa. Suuri osa asiakkaista oli jo tottunut myös huomattavasti suurempaan palvelusväkeen tavallisten ihmistyöläisten seassa, ja tunnelma oli kaiken kaikkiaan leppoisa. Etenkin, kun tänään oli tarjolla selvästi muutakin huvitusta, kuin vain musiikkia, kädenvääntöä ja noppapelejä. Ja se tuli hyvällä paikalla lähellä esiintymislavaa istuvan, kovaäänisen puoliörkin muodossa. Kookas, äänekäs ja rempseä tapaus. Ja nopea vilkaisu riitti näistä asioista tietävälle myös eittämättä kertomaan, että kyseessä oli seikkailija. Tai sentapainen ainakin. Eipä sitä tosin myöskään mitenkään kierrelty tai kaarreltu, kun asianomainen kohotteli oluttuoppia ja julisti kovaan ääneen onneaan ja urotekojaan. Jokin pieni, mutta pahamaineinen ryövärijoukko, josta oli luvattu varsin sievoinen palkkiokin, oli ilmeisesti vihdoin saanut kohdata loppunsa onneaan kokeilevan miekasta. Ja nyt siitä saadut kolikot olivatkin löytäneet jo hyötykäyttöä varsin hetkellisellä, mutta eittämättä tyydyttävällä tavalla.
"Se suurin niistä kaatui ensimmäisenä! Ja sen nähdessään niitä muita alkoi hieman arveluttaa. Mutta vaikka kuinka tarjosin niin eivät antautuneet! Noh, totesinpa sitten siihen että helpommin ne päät kulkevat muutenkin kun muuta en tarvitse ja itse eivät aio kävellä vartioston eteen!" tarinaniskijä taiteili rempseästi, iskien yhdellä pitkällä kulauksella tyhjennetyn tuopin pöytään ja kirvoittaen kuuntelijoista suosionosoituksia. Eihän tämä nyt varmastikaan se mahtavin uroteko ollut, joka tästä seikkailijoiden ja muiden sekalaisten joukosta oltaisiin saatu irti, mutta tunnelma oli silti hyvä ja uroteko silti uroteko. Ja kukaties joku muu nokittaisi sitten puolestaan jollakin paremmalla ja niin edelleen, kun olut hieman hölläisi kielenkantoja...
Spyrre:
Tilavan, hilpeän majatalon seinien suojiin oli jälleen löytänyt tiensä kulkija jos toinenkin eikä täältä ainakaan meininkiä puuttunut... ja pakko kai se lopulta oli myöntää että metelistä ja epämääräisestä sakista huolimatta (tai kenties jostain näkökulmasta juuri siitä johtuen) jota tämä paikka veti puoleensa oli ilmapiiri oikeastaan yllättävän viihtyisä. Läsnä oli joitain ihmisiäkin mutta nämä olivat tienneet jo ovesta astuessaan mihin olivat saapumassa eivätkä nämä suuremmin vaivautuneet kyräilemään ympärilleen vaikka näkyvissä oli niin puoliverisiä kuin kenties jopa muutama erikoisempikin otus, ja asiakaskunta tuntui kokonaisuudessaan pahamaineisuudestaankin huolimatta olemaan kiinnostuneempi yleisestä ilonpidosta kuin suuremmasta rellestyksestä... vaikka meno kieltämättä jokseenkin riehakasta ajoittain olikin. Täytyi kai vain sääliä lavalla istuvaa ja harppua näppäilevää haltianeitoa, jonka herkkä musiikki tuntui suuren osan ajasta vain hukkuvan yleisen remakan sekaan vaikka kaipa tälläkin oli oma yleisönsä lavan lähelle tuppautuneena.
No, oli kai pakko myöntää että tämä paikka oli huomattavasti vähemmän epämääräinen, hämyinen ja pahaenteinen kuin oli odotettu kun majatalosta oli ensimmäisen kerran kuullut, mutta vaikka olikin yllättynyt ei pöydässään anteliasta ja hyvin valmistettua paistiannosta syövä matkalainen voinut ainakaan sanoa olevansa tippaakaan pettynyt. Nainen, joka kieltämättä sopi epämääräisen asiakaskunnan joukkoon kuin nakutettu, pääsi harvoin nauttimaan suorastaan näin vapautuneesta ilmapiiristä eikä sille lopulta voinut mitään että vaikka hän ei yleensä ollut yleisestä mekastuksesta niinkään innostunut tarttui hilpeä tunnelma väkisinkin siitä huolimatta että repaleiset kissamaiset korvat luimistuivatkin hieman välillä läheltä kantautuville naurunremakoille. Olento oli tällä kertaa jopa laskenut viittansa hupun päästään paljastaen hyvin kissamaiset mustan turkin peittämät piirteensä sekä lyhyemmänpuoleiseksi kynityn punaruskean harjamaisen hiuskuontalonsa, ja vaikka eksoottisempi näky saattoikin saada muutaman uteliaan katseen ohikulkijalta jos toiseltakin, hyvin harva kuitenkaan hetkahti solakkaa kissaihmistä sen suuremmin kun ympärillä pyöri hieman kaikkea jopa jäteistä örkkeihin. Ei ollut vaikea arvata että mustaturkki oli oppinut pitämään tästä paikasta hyvin nopeasti. Nainen viimeisteli parhaillaan ateriaansa seuraillen sivusilmällä viereisessä pöydässä pelattavaa noppapeliä varsin huvittunein elkein. Pelissä oli jos jonkinlaista osanottajaa sekä muutama ihminen, jotka ilmaisivat parhaillaan varsin äänekkäästi tyrmistystään kun varsin epäilyttävän kookas ja torahampainen mies voitti potin jo kolmannen kerran peräkkäin, häpeämättömän leveästi virnistellen. Ei ollut vaikea arvata että seuraavaksi vuorossa olisi luultavasti perinteinen "syytetään voittajaa huijaamisesta mahdollisimman kovaa huutaen" -taktiikka, mikä luultavasti nostaisi meteliä entisestään... Kissanainen naurahti itsekseen lykäten tyhjän lautasensa sitten sivuun kunnes vielä muutaman kerran omaa draamaansa kehittelevään pöytään vilkaistuaan katsoi parhaaksi poimia vielä puolillaan olevan tuoppinsa ja siirtyä kauemmas ennen kuin huuto korvan juuressa nousisi sen enempää.
Nainen nousi hieman venytellen tuoliltaan antaen sitten kiiluvanvihreiden kissansilmiensä kiertää salin, ennen kuin asteli uteliaana kohti näyttämöä jolla hieman tuskastuneelta näyttävä haltia istuskeli harppuineen. Oli tämä kuinka taidokas soittaja hyvänsä, joku lavan viereen majoittunut tuntui parhaillaan vievän varsin tehokkaasti hänen yleisönsä... jos ei hurmaavuudella ja taidolla niin ainakin silkalla volyymilla. Kissa kohotti hieman kulmiaan suunnaten kiinnostuneena kohti lavan viereen kertynyttä pientä yleisöä joka juuri parhaillaan osoitti remakasti suosiotaan olut-tuoppinsa takaa äänekkäästi urotöistään tarinoivalle miekkoselle jonka ääni kantoi tehokkaasti jo kauemmaskin, haltiamuusikon harmiksi. Kissaihminen naurahti itsekseen mahtipontiselle sanailulle nojautuen huvittuneena kuuntelemaan läheiseen tukiparruun nojaillen.
"Vai että ihan ryöväreitä. Hurjaa." Naurahdettiin kepeähkösti tämän kohottaessa sitten jälleen tuopin huulilleen pienen hampaat paljastavan virneen keralla kuin tämä olisi kokenut tämän kaiken dramatiikan jostain syystä jokseenkin huvittavana. Kieltämättä tämä ohjelmanumero oli kuin olikin viihdyttävämpää kuunneltavaa kuin harpun pimputtelu...
Sub:
Beaganille nämä hetket oliva eittämättä niitä, jotka osoittivat työn ja tuskan olevan sen arvoista. Kunnia, maine ja suosio. Sankariteot. Ja myönnettäköön, tokihan tässä nyt piti hieman lisätä yksityiskohtia ja muuta sellaista tarinaniskemisen sekaan, ja olihan tämä mennyt jo hieman railakkaaksi, ottaen huomioon että puoli tavernaa hurrasi hänen kertoessaan kuinka kammottavat roistot olivat yksi kerrallaan kaatuneet hänen miekkaansa, mutta eipä hän sitä mitenkään muuten olisi halunnutkaan. Miksi elää jos siitä ei voinut nauttia? Miksi olla sankari, jos ei voinut samalla elää leveästi? Miksi tehdä oikein jos kukaan ei saanut edes tietää? Tai toki siis oikein tekemisen vuoksi, mutta kookkaalla puoliörkkimiehellä ei ollut kyllä mitään tätäkään puolta vastaan. Olut oli kylmää, kanankoivet lautasella kuumia ja kuunteleva joukko äänekäs.
"Uskokaa pois, se ei ollut mikään kevyt tai helppo tehtävä. Mutta loppujen lopuksi saivat ansionsa mukaan, ja palautin samalla ryövätyn omaisuuden omistajilleen... tai sitten sukulaisille. Mitä nyt joukossa oli vähän sellaistakin, mitä kukaan tuskin ei enää kaivannut. Sitä eläkekassaa!" Beagan virkkoi, kirvoittaen lisää hurrausta ja suosionosoituksia kuuntelijoistaan. Olkoonkin että suuri osa eläkekassasta taisi olla parhaillaan majoittumassa tiettyjen asianomaisten vatsalaukkuihin... tai vaihtunut jo muihin yleishyödykkeisiin. Kenelläkään ei ollut valitettavaa, sillä vaikkapa miehenjärkäle ei ollut mitään kaunista katsottavaa edes örkkien tai jättien mittapuulla, mitä nyt omasi varsin rehvakkaan punaisen hiuskuontalon ja jopa jossain määrin siistityn parran, osasi tämä kyllä iskeä tarinaa, ja paljastui nopeasti muutenkin varsin rempseänmukavaksi tapaukseksi. Toisinaan perinteiset suuret, jämäkät soturit olivat kaikkea synkkien yrmistelijöiden ja murhanhimoisten retkujen väliltä, mutta tämä tapaus osasi sentään hymyillä ja nauraa.
Äkkiä, sopivassa kohdassa Beaganin kohottaessa taasen tuoppiaan, päätti joku ilmeisestikin heittää oman painavan mielipiteensä koko isketystä tarinasta väliin. Yleinen häly ja hurraus hälveni aavistuksen verran päiden kääntyillessä ääntään käyttäneeseen, joidenkin tehdessä jopa pieniä "Uuuuuuh!" -äännähdyksiä kuin kovinkin järkyttyneenä selvästä haastavasta sävystä. Taidettiin olla siirtymässä siihen perinteiseen osuuteen, jossa itse kukin yritti parhaansa mukaan katsoa, kuinka paljon muilla oli pelimerkkejä mitä sankarointiin tuli. Ja miksipä ei? Jos uroteot, joita seikkailija jos toinenkin teki kohdatessaan aivan ehdoin tahdoin asioita joita tavalliset ihmiset jo aivan vain periaatteesta välttelivät, eivät soveltuneet kerrottaviksi, niin mikäpä olisi?
Hetken verran oli suhteellisen hiljaista, kun Beagan silmäili kissamaista tapausta, ja väki ympärillä ilmeisestikin lähinnä odotteli reaktiota. Kukaties joku ehti jopa uumoilla, että tässä saatettaisiin saada hieman fyysisempääkin nokittelua. Sitten kuitenkin suuri, harmaahipiäinen mies nauraa röhähti varsin kuuluvasti ja läimäytti polveaan, kohottaen sitten tuoppiaan toisen suuntaan selvästi ja suoraan.
"Ha, ilmeisesti neiti osaa pistää paremmaksi? Kerrohan sitten, mitä suurta ja kauheaa sinä olet kohdannut? Varmasti jotakin hirvittävää, kun noin varmalta kuulostat?" Beagan hymähti takaisin toiselle, osoittaen tätä yhä jämäkästi tuopillaan. Monikin pää kääntyi odottavasti kohti toista, jolle oli nyt annettu puheenvuoro ja selvä haaste nokittaa kun kerran siihen väitti pystyvänsä.
Spyrre:
Juttua tällä suurella sankarilla riitti selvästikin kovaa ja paljon ympärille kerääntyneen yleisön riemuksi, mutta äkkiä suosionosoittajat saivatkin pälyillä yllättyneinä ympärilleen jostain takavasemmalta kuuluvan puolittaisen kommentin vuoksi. Kissaihminen räpäytti hieman silmiään saadessaan yhtäkkiä puoleensa katseen jos toisenkin mutta oli tämä lopulta tähdännyt tällaiseen huomioon tai ei, nainen ei tuntunut lopulta hetkahtavan tätä paljoakaan edes itse jämäkämmänpuoleisen tarinanikkarin pään kääntyessä puoleensa. Ohjelmassa olisi saattanut olla tässä vaiheessa varsin nopeasti hieman ärhäkämpääkin sarvien kalistelua kun moisen suuren soturin egoa nirhaistiin, mitä hän oikeastaan puolittain odottikin, mutta pienenä vaikkakin varsin miellyttävänä yllätyksenä tällä tapauksella tuntui olevan niin huumorintajua kuin selkärankaakin sietää hieman palautettakin. Olennon kuonolle ilmaantui suorastaan viaton hymy joka leveni aavistuksen punapartaisen miehen lopulta remahtaessa nauramaan suorastaan hilpeään sävyyn ennen kuin tiedusteli mitä hurjaa itse kriitikko oli sitten puolestaan saavuttanut... tosin jokin tämän repliikissä sai repaleiset korvat vetäytymään hieman taaksepäin.
"Cathryn" nainen oikaisi puhuttelua tasaisella äänellä viitan liepeen alta pilkistävän mustaturkkisen hännän tehdessä kuitenkin pienen terävän heilahduksen, hymyn kuitenkaan katoamatta minnekään kissan siemaistessa ohimennen tuopistaan kuin tällä ei lopulta olisi ollut mikään kiire vastata.
"Hmm? Niinno, ei sillä että ryövärien kurmoottamisessa mitään vikaa olisi. Ikäviähän ne, mutta... kaikillahan meillä on ollut kärhämämme sellaisten kanssa vai mitä?" Kissamainen, alleviivatun viaton virne levisi jälleen hieman väläyttäen petomaisia hampaita mustista kasvoista Cathrynin kohauttaessa sitten vaatimattomasti olkapäitään silmäillen tuoppinsa sisältöä mietteliäästi.
"Minäkö? No... kaipa minäkin olen oman osani kaikenlaisista nahisteluista saanut. Onhan sitä vastaan joskus tullut jotain ryöväreitäkin ikävämpää. Kuten vaikka... ne pahuksen jättiläishämähäkit jokinaika sitten, rumia pirulaisia. Tai raunioissa väijyvät muodonmuuttajat, ne ovatkin hieman hankalia, niistä ei osaa edes sanoa mitä ne ovat ennen kuin yrittävät jo purra. Näin esimerkiksi. Vaikka kaipa niitäkin näkyy aina ajoittain milloin missäkin." Cathryn pohdiskeli muistelevaan sävyyn raaputtaen ohimennen mietteliäästi leukaansa, kunnes virnisti jälleen kohottaen tuopin jälleen huulilleen silmäillen kuitenkin enemmän tai vähemmän uteliaana "haastajaansa" juomansa ylitse. Siinäpä tälle neitiä kerrakseen... Vaikka kieltämättä kissaihmistä myös kiinnosti mitä vastattavaa tällä olisi. Kenties nämäkään eivät olleet mitään maata mullistavia saavutuksia, mutta korottivat kyllä hänen mielestään panoksia melkoisesti pelkkiin maantierosvoihin verrattuna.
Tikarikiven pikkukylä oli tosiaankin juuri sitä. Yksi niistä lukemattomista maita ja mantuja täplittävistä pienistä, parinsadan ihmisen kyläpahasista, joista suurinta osaa ei koskaan edes viitsitty merkitä karttaan asti - ainakaan suurimpaan osaan niistä. Tuskinpa Tikarikiveäkään niistä yleensä löytyi, ja se sopi asukkaille varsin hyvin. Nämä arvostivat rauhaa ja hiljaisuutta, ja sitä kylässä oli ainakin tarjota mielin määrin - tai näin ainakin vielä puoli vuotta sitten. Nykyään kylällä oli jopa jonkinlainen kyseenalainen maine tietyissä piireissä. Ikävä kyllä ne piirit tuppasivat olemaan niitä, joita harvemmin mihinkään haluttiin. Tikarikivestä oli viime aikoina muodostunut, suoraan ja kiertelemättä, varsin suosittu käännähdyspaikka seikkailijoille, puoliverisille ja kaikelle muulle sellaiselle, jota mieluummin ei olisi haluttu nurkkiin maleksimaan. Vaan eipä moinen tyhjästä ollut tullut, vaan siihen oli toki syynsäkin - jota varmasti kenenkään ei tarvinnut pitkään arvailla.
Iloisen Puolijätin taverna ja majatalo erottui kylän tavanomaisista pienehköistä ja vaatimattomista puutaloista eittämättä jo varsin kaukaa. Se oli suuri ja komea hirsipytinki, selvästikin varsin uusi ja melkoisella rahalla pystytetty. Monikerroksinen ja jämäkkä. Ja olipa vuorokaudenaika melkein mikä hyvänsä, huomasi sen kyllä myös äänestä. Majatalolla oli paljon kävijäkuntaa, niin vakituisten asiakkaiden kuin ohikulkijoidenkin muodossa, ja vaikka sitä hyvin kieroon aluksi olikin katsottu, olivat sen edulliset hinnat ja korkea laatu onnistuneet voittamaan monet puolelleen. Ruoka-annokset ja tuopilliset kun tuppasivat olemaan puolet isompia, puolet halvemmalla. Siitä huolimattakin paikka oli kaikkea muuta kuin yltiöpäisesti kaikkien rakastama, mistä saattoi kaiketi syyttää vain henkilökuntaa. Iloisen Puolijätin nimi ei ollut vain jonkun epämääräinen keksintö, vaan vastasi hyvin pitkälti todellisuutta. Suurin osa sen henkilökunnasta koostui niistä vähemmän suvaituista puoliverisistä, aina puolijäteistä puoliörkkeihin, ja harvat muista työntekijöistäkin olivat lähinnä paikallisia apupoikia. Huhuja liikkui melkoisesti, mutta loppujen lopuksi yleisessä tiedossa oli kuitenkin se, miten tavernan omistaja, suuri ja väkevä puolijätti Grog, oli puolisen vuotta sitten ilmeisestikin päättänyt lopettaa seikkailunsa ja asettua aloilleen toteuttamaan sitä jokaisen seikkailijan unelmaa, omaa tavernaansa. Ja tällä oli ollut rahaa, paljon rahaa, jolla tehdä siitä tosi. Sen verran, että elantonsa turvanneena tämä pystyi vaivatta pyörittämään majataloaan uskomattoman edullisesti, melkeinpä pelkällä nollavoitolla. Ja koskapa paikan omistaja ja tausta olivat mitä olivat, löysi moni seikkailija ja kieroonkatsottu sieltä lämpimän vastaanoton. Niin toki myös muu väki, mutta majatalon houkuttelemaa uutta asiakaskuntaa oli vaikea kiistääkään.
Olipa miten oli, oli Iloisessa Puolijätissä tänäkin iltana varsin railakkaan reteä tunnelma. Kukaties vielä aavistuksen enemmän kuin yleensä. Hyvin valaistussa ja kotoisasti sisustetussa tavernassa leijaili varsin herkullinen ruuan tuoksu tavanomaiseen tapaansa, olut virtasi ja viihdykettäkin oli tarjolla harppua soittavan, varsin kehuttavannäköisen haltianeidon muodossa. Suuri osa asiakkaista oli jo tottunut myös huomattavasti suurempaan palvelusväkeen tavallisten ihmistyöläisten seassa, ja tunnelma oli kaiken kaikkiaan leppoisa. Etenkin, kun tänään oli tarjolla selvästi muutakin huvitusta, kuin vain musiikkia, kädenvääntöä ja noppapelejä. Ja se tuli hyvällä paikalla lähellä esiintymislavaa istuvan, kovaäänisen puoliörkin muodossa. Kookas, äänekäs ja rempseä tapaus. Ja nopea vilkaisu riitti näistä asioista tietävälle myös eittämättä kertomaan, että kyseessä oli seikkailija. Tai sentapainen ainakin. Eipä sitä tosin myöskään mitenkään kierrelty tai kaarreltu, kun asianomainen kohotteli oluttuoppia ja julisti kovaan ääneen onneaan ja urotekojaan. Jokin pieni, mutta pahamaineinen ryövärijoukko, josta oli luvattu varsin sievoinen palkkiokin, oli ilmeisesti vihdoin saanut kohdata loppunsa onneaan kokeilevan miekasta. Ja nyt siitä saadut kolikot olivatkin löytäneet jo hyötykäyttöä varsin hetkellisellä, mutta eittämättä tyydyttävällä tavalla.
"Se suurin niistä kaatui ensimmäisenä! Ja sen nähdessään niitä muita alkoi hieman arveluttaa. Mutta vaikka kuinka tarjosin niin eivät antautuneet! Noh, totesinpa sitten siihen että helpommin ne päät kulkevat muutenkin kun muuta en tarvitse ja itse eivät aio kävellä vartioston eteen!" tarinaniskijä taiteili rempseästi, iskien yhdellä pitkällä kulauksella tyhjennetyn tuopin pöytään ja kirvoittaen kuuntelijoista suosionosoituksia. Eihän tämä nyt varmastikaan se mahtavin uroteko ollut, joka tästä seikkailijoiden ja muiden sekalaisten joukosta oltaisiin saatu irti, mutta tunnelma oli silti hyvä ja uroteko silti uroteko. Ja kukaties joku muu nokittaisi sitten puolestaan jollakin paremmalla ja niin edelleen, kun olut hieman hölläisi kielenkantoja...
Spyrre:
Tilavan, hilpeän majatalon seinien suojiin oli jälleen löytänyt tiensä kulkija jos toinenkin eikä täältä ainakaan meininkiä puuttunut... ja pakko kai se lopulta oli myöntää että metelistä ja epämääräisestä sakista huolimatta (tai kenties jostain näkökulmasta juuri siitä johtuen) jota tämä paikka veti puoleensa oli ilmapiiri oikeastaan yllättävän viihtyisä. Läsnä oli joitain ihmisiäkin mutta nämä olivat tienneet jo ovesta astuessaan mihin olivat saapumassa eivätkä nämä suuremmin vaivautuneet kyräilemään ympärilleen vaikka näkyvissä oli niin puoliverisiä kuin kenties jopa muutama erikoisempikin otus, ja asiakaskunta tuntui kokonaisuudessaan pahamaineisuudestaankin huolimatta olemaan kiinnostuneempi yleisestä ilonpidosta kuin suuremmasta rellestyksestä... vaikka meno kieltämättä jokseenkin riehakasta ajoittain olikin. Täytyi kai vain sääliä lavalla istuvaa ja harppua näppäilevää haltianeitoa, jonka herkkä musiikki tuntui suuren osan ajasta vain hukkuvan yleisen remakan sekaan vaikka kaipa tälläkin oli oma yleisönsä lavan lähelle tuppautuneena.
No, oli kai pakko myöntää että tämä paikka oli huomattavasti vähemmän epämääräinen, hämyinen ja pahaenteinen kuin oli odotettu kun majatalosta oli ensimmäisen kerran kuullut, mutta vaikka olikin yllättynyt ei pöydässään anteliasta ja hyvin valmistettua paistiannosta syövä matkalainen voinut ainakaan sanoa olevansa tippaakaan pettynyt. Nainen, joka kieltämättä sopi epämääräisen asiakaskunnan joukkoon kuin nakutettu, pääsi harvoin nauttimaan suorastaan näin vapautuneesta ilmapiiristä eikä sille lopulta voinut mitään että vaikka hän ei yleensä ollut yleisestä mekastuksesta niinkään innostunut tarttui hilpeä tunnelma väkisinkin siitä huolimatta että repaleiset kissamaiset korvat luimistuivatkin hieman välillä läheltä kantautuville naurunremakoille. Olento oli tällä kertaa jopa laskenut viittansa hupun päästään paljastaen hyvin kissamaiset mustan turkin peittämät piirteensä sekä lyhyemmänpuoleiseksi kynityn punaruskean harjamaisen hiuskuontalonsa, ja vaikka eksoottisempi näky saattoikin saada muutaman uteliaan katseen ohikulkijalta jos toiseltakin, hyvin harva kuitenkaan hetkahti solakkaa kissaihmistä sen suuremmin kun ympärillä pyöri hieman kaikkea jopa jäteistä örkkeihin. Ei ollut vaikea arvata että mustaturkki oli oppinut pitämään tästä paikasta hyvin nopeasti. Nainen viimeisteli parhaillaan ateriaansa seuraillen sivusilmällä viereisessä pöydässä pelattavaa noppapeliä varsin huvittunein elkein. Pelissä oli jos jonkinlaista osanottajaa sekä muutama ihminen, jotka ilmaisivat parhaillaan varsin äänekkäästi tyrmistystään kun varsin epäilyttävän kookas ja torahampainen mies voitti potin jo kolmannen kerran peräkkäin, häpeämättömän leveästi virnistellen. Ei ollut vaikea arvata että seuraavaksi vuorossa olisi luultavasti perinteinen "syytetään voittajaa huijaamisesta mahdollisimman kovaa huutaen" -taktiikka, mikä luultavasti nostaisi meteliä entisestään... Kissanainen naurahti itsekseen lykäten tyhjän lautasensa sitten sivuun kunnes vielä muutaman kerran omaa draamaansa kehittelevään pöytään vilkaistuaan katsoi parhaaksi poimia vielä puolillaan olevan tuoppinsa ja siirtyä kauemmas ennen kuin huuto korvan juuressa nousisi sen enempää.
Nainen nousi hieman venytellen tuoliltaan antaen sitten kiiluvanvihreiden kissansilmiensä kiertää salin, ennen kuin asteli uteliaana kohti näyttämöä jolla hieman tuskastuneelta näyttävä haltia istuskeli harppuineen. Oli tämä kuinka taidokas soittaja hyvänsä, joku lavan viereen majoittunut tuntui parhaillaan vievän varsin tehokkaasti hänen yleisönsä... jos ei hurmaavuudella ja taidolla niin ainakin silkalla volyymilla. Kissa kohotti hieman kulmiaan suunnaten kiinnostuneena kohti lavan viereen kertynyttä pientä yleisöä joka juuri parhaillaan osoitti remakasti suosiotaan olut-tuoppinsa takaa äänekkäästi urotöistään tarinoivalle miekkoselle jonka ääni kantoi tehokkaasti jo kauemmaskin, haltiamuusikon harmiksi. Kissaihminen naurahti itsekseen mahtipontiselle sanailulle nojautuen huvittuneena kuuntelemaan läheiseen tukiparruun nojaillen.
"Vai että ihan ryöväreitä. Hurjaa." Naurahdettiin kepeähkösti tämän kohottaessa sitten jälleen tuopin huulilleen pienen hampaat paljastavan virneen keralla kuin tämä olisi kokenut tämän kaiken dramatiikan jostain syystä jokseenkin huvittavana. Kieltämättä tämä ohjelmanumero oli kuin olikin viihdyttävämpää kuunneltavaa kuin harpun pimputtelu...
Sub:
Beaganille nämä hetket oliva eittämättä niitä, jotka osoittivat työn ja tuskan olevan sen arvoista. Kunnia, maine ja suosio. Sankariteot. Ja myönnettäköön, tokihan tässä nyt piti hieman lisätä yksityiskohtia ja muuta sellaista tarinaniskemisen sekaan, ja olihan tämä mennyt jo hieman railakkaaksi, ottaen huomioon että puoli tavernaa hurrasi hänen kertoessaan kuinka kammottavat roistot olivat yksi kerrallaan kaatuneet hänen miekkaansa, mutta eipä hän sitä mitenkään muuten olisi halunnutkaan. Miksi elää jos siitä ei voinut nauttia? Miksi olla sankari, jos ei voinut samalla elää leveästi? Miksi tehdä oikein jos kukaan ei saanut edes tietää? Tai toki siis oikein tekemisen vuoksi, mutta kookkaalla puoliörkkimiehellä ei ollut kyllä mitään tätäkään puolta vastaan. Olut oli kylmää, kanankoivet lautasella kuumia ja kuunteleva joukko äänekäs.
"Uskokaa pois, se ei ollut mikään kevyt tai helppo tehtävä. Mutta loppujen lopuksi saivat ansionsa mukaan, ja palautin samalla ryövätyn omaisuuden omistajilleen... tai sitten sukulaisille. Mitä nyt joukossa oli vähän sellaistakin, mitä kukaan tuskin ei enää kaivannut. Sitä eläkekassaa!" Beagan virkkoi, kirvoittaen lisää hurrausta ja suosionosoituksia kuuntelijoistaan. Olkoonkin että suuri osa eläkekassasta taisi olla parhaillaan majoittumassa tiettyjen asianomaisten vatsalaukkuihin... tai vaihtunut jo muihin yleishyödykkeisiin. Kenelläkään ei ollut valitettavaa, sillä vaikkapa miehenjärkäle ei ollut mitään kaunista katsottavaa edes örkkien tai jättien mittapuulla, mitä nyt omasi varsin rehvakkaan punaisen hiuskuontalon ja jopa jossain määrin siistityn parran, osasi tämä kyllä iskeä tarinaa, ja paljastui nopeasti muutenkin varsin rempseänmukavaksi tapaukseksi. Toisinaan perinteiset suuret, jämäkät soturit olivat kaikkea synkkien yrmistelijöiden ja murhanhimoisten retkujen väliltä, mutta tämä tapaus osasi sentään hymyillä ja nauraa.
Äkkiä, sopivassa kohdassa Beaganin kohottaessa taasen tuoppiaan, päätti joku ilmeisestikin heittää oman painavan mielipiteensä koko isketystä tarinasta väliin. Yleinen häly ja hurraus hälveni aavistuksen verran päiden kääntyillessä ääntään käyttäneeseen, joidenkin tehdessä jopa pieniä "Uuuuuuh!" -äännähdyksiä kuin kovinkin järkyttyneenä selvästä haastavasta sävystä. Taidettiin olla siirtymässä siihen perinteiseen osuuteen, jossa itse kukin yritti parhaansa mukaan katsoa, kuinka paljon muilla oli pelimerkkejä mitä sankarointiin tuli. Ja miksipä ei? Jos uroteot, joita seikkailija jos toinenkin teki kohdatessaan aivan ehdoin tahdoin asioita joita tavalliset ihmiset jo aivan vain periaatteesta välttelivät, eivät soveltuneet kerrottaviksi, niin mikäpä olisi?
Hetken verran oli suhteellisen hiljaista, kun Beagan silmäili kissamaista tapausta, ja väki ympärillä ilmeisestikin lähinnä odotteli reaktiota. Kukaties joku ehti jopa uumoilla, että tässä saatettaisiin saada hieman fyysisempääkin nokittelua. Sitten kuitenkin suuri, harmaahipiäinen mies nauraa röhähti varsin kuuluvasti ja läimäytti polveaan, kohottaen sitten tuoppiaan toisen suuntaan selvästi ja suoraan.
"Ha, ilmeisesti neiti osaa pistää paremmaksi? Kerrohan sitten, mitä suurta ja kauheaa sinä olet kohdannut? Varmasti jotakin hirvittävää, kun noin varmalta kuulostat?" Beagan hymähti takaisin toiselle, osoittaen tätä yhä jämäkästi tuopillaan. Monikin pää kääntyi odottavasti kohti toista, jolle oli nyt annettu puheenvuoro ja selvä haaste nokittaa kun kerran siihen väitti pystyvänsä.
Spyrre:
Juttua tällä suurella sankarilla riitti selvästikin kovaa ja paljon ympärille kerääntyneen yleisön riemuksi, mutta äkkiä suosionosoittajat saivatkin pälyillä yllättyneinä ympärilleen jostain takavasemmalta kuuluvan puolittaisen kommentin vuoksi. Kissaihminen räpäytti hieman silmiään saadessaan yhtäkkiä puoleensa katseen jos toisenkin mutta oli tämä lopulta tähdännyt tällaiseen huomioon tai ei, nainen ei tuntunut lopulta hetkahtavan tätä paljoakaan edes itse jämäkämmänpuoleisen tarinanikkarin pään kääntyessä puoleensa. Ohjelmassa olisi saattanut olla tässä vaiheessa varsin nopeasti hieman ärhäkämpääkin sarvien kalistelua kun moisen suuren soturin egoa nirhaistiin, mitä hän oikeastaan puolittain odottikin, mutta pienenä vaikkakin varsin miellyttävänä yllätyksenä tällä tapauksella tuntui olevan niin huumorintajua kuin selkärankaakin sietää hieman palautettakin. Olennon kuonolle ilmaantui suorastaan viaton hymy joka leveni aavistuksen punapartaisen miehen lopulta remahtaessa nauramaan suorastaan hilpeään sävyyn ennen kuin tiedusteli mitä hurjaa itse kriitikko oli sitten puolestaan saavuttanut... tosin jokin tämän repliikissä sai repaleiset korvat vetäytymään hieman taaksepäin.
"Cathryn" nainen oikaisi puhuttelua tasaisella äänellä viitan liepeen alta pilkistävän mustaturkkisen hännän tehdessä kuitenkin pienen terävän heilahduksen, hymyn kuitenkaan katoamatta minnekään kissan siemaistessa ohimennen tuopistaan kuin tällä ei lopulta olisi ollut mikään kiire vastata.
"Hmm? Niinno, ei sillä että ryövärien kurmoottamisessa mitään vikaa olisi. Ikäviähän ne, mutta... kaikillahan meillä on ollut kärhämämme sellaisten kanssa vai mitä?" Kissamainen, alleviivatun viaton virne levisi jälleen hieman väläyttäen petomaisia hampaita mustista kasvoista Cathrynin kohauttaessa sitten vaatimattomasti olkapäitään silmäillen tuoppinsa sisältöä mietteliäästi.
"Minäkö? No... kaipa minäkin olen oman osani kaikenlaisista nahisteluista saanut. Onhan sitä vastaan joskus tullut jotain ryöväreitäkin ikävämpää. Kuten vaikka... ne pahuksen jättiläishämähäkit jokinaika sitten, rumia pirulaisia. Tai raunioissa väijyvät muodonmuuttajat, ne ovatkin hieman hankalia, niistä ei osaa edes sanoa mitä ne ovat ennen kuin yrittävät jo purra. Näin esimerkiksi. Vaikka kaipa niitäkin näkyy aina ajoittain milloin missäkin." Cathryn pohdiskeli muistelevaan sävyyn raaputtaen ohimennen mietteliäästi leukaansa, kunnes virnisti jälleen kohottaen tuopin jälleen huulilleen silmäillen kuitenkin enemmän tai vähemmän uteliaana "haastajaansa" juomansa ylitse. Siinäpä tälle neitiä kerrakseen... Vaikka kieltämättä kissaihmistä myös kiinnosti mitä vastattavaa tällä olisi. Kenties nämäkään eivät olleet mitään maata mullistavia saavutuksia, mutta korottivat kyllä hänen mielestään panoksia melkoisesti pelkkiin maantierosvoihin verrattuna.