|
Post by spyrre on Mar 9, 2013 21:16:02 GMT 3
((Tässäpä tällainen jokseenkin spontaanisti kirjoiteltu pätkä... siitä vain joku mukaan jos sattuu kiinnostumaan. =) ))
Varhainen, hieman sumuisen hailakka aamu oli jo alkanut kajastaa, luoden kuitenkin vain arkoja valonsäteitä aarniometsän kookkaiden puiden latvustojen lävitse, harvan niistä ulottumatta lopulta metsänpohjan vihreälle sammalelle saakka. Ilmapiiri täällä metsän hämyssä, valtavien ylös kurkottavien ikihonkien lomassa hiljakseen liplattavan purontapaisen äärellä hiljakseen pienessä tuulenvireessä huojuvine rehevine kasvillisuuksineen olisi varmaan lähes minä muuna hetkenä hyvänsä voinut olla hyvinkin idyllinen, mutta tällä hetkellä se oli jotain aivan muuta... varsinkin jos tämän tuntumassa seisoskelevalta nuhruiseen viittaan sonnustautuneelta, yleisesti jokseenkin epäsiistiltä hahmolta kysyttäisiin. Tällä hieman eksyksissä näyttävällä hiipparilla oli selvästikin tällä hetkellä jotakin aivan muuta tekemistä kuin maiseman ihastelu, koska tällä tuntui parhaillaan olevan kaikkea muuta kuin haluttua seuraa joka ikävä kyllä vei kaiken tämän huomion.
Äh, olisihan se pitänyt arvata, ettei tämä välttämättä ollut kovin hyvä idea... Pinnan alla hiljakseen tilanteesta huolestunut, mutta yllättäen lähinnä tuskastunut nuorukainen kirosi puoliääneen nuhruisen päähänsä kiskomansa hupun alta ja paransi otettaan pitelemästään karkeasti veistetystä puusauvasta seuratessaan samalla kiinteästi katseellaan vähän matkan päässä irvistelevää, murisevaa petoa joka tuijotti takaisin rävähtämättä pistävillä silmillään. Tämä susi oli kookas ja takkuinen elukka, mutta jokseenkin laiha ja arpien halkoma likaisen turkkinsa alla. Kenties tämä kertoi jotain siitä, miksi tämän ympärillä ei parhaillaan pyörinyt tusinaa samanlaista, nulikan onneksi, mutta toisaalta, eiköhän jo tämä yksi vihamielinen ja ennenkaikkea nälkäinen yksilö ollut jo aivan tarpeeksi. Hitto sentään... Hän oli kyllä nähnyt jäljet purontörmällä, suuret koiramaiset tassunjäljet jotka jättänyt eläin oli selvästi kaikkea muuta kuin millään tavalla kesy hurtta, mutta niitä oli ollut vain yhdet eivätkä ne olleet edes kovin tuoreet... ja hieman kauempaa löytyneet selvästi jäniksen kaluamat mehevät pensaan oksat sekä aluskasvillisuuden poikki purolle kulkeva lähes olematon riistapolku olivat lopulta olleet liian houkuttelevia nälkäisen kulkurin ohitettavaksi. No, jos ei muuta, ainakin hän saattoi onnitella itseään jokseenkin hyvästä arviosta, koska aamuhämärissä pitkäkorva oli jälleen noudattanut tapojaan kulkemalla tuttua reittiä ja hänen saapuessaan paikalle olikin polulle iltasella jätetyssä ansalangassa temponutkin mieltä lämmittävänä yllätyksenä melkoinen peto rusakoksi... mutta vaikka ehkä toisin olisi voinut toivoa, tämä elikko ei ilmeisestikään ollut korven ainoa peto ja ilmeisesti kelpaisi muillekin. Kirottua kuinka huonoa tuuria, hän ei ollut olettanut mokoman yksinäisen hukan olevan edes lähitöllä, saati sitten näin kärkästä sorttia... tai no, ehkä myöskään aivan noin... iso. Ehh.
Kaipa se täytyi myöntää että asetelma näytti tällä hetkellä kaikkea muuta kuin tasaväkiseltä, mutta siitä huolimatta kyseenalaista aseistustaan puristava, lopulta kaikkea muuta kuin soturilta vaikuttava laiha nuorukainen kieltäytyi härkäpäisesti liikahtamastakaan paikaltaan saaliinsa vierestä... ja oikeastaan jonkinlaisena yllätyksenä, niin teki myöskin irvistelevä peto, joka olisi aivan yhtä hyvin saattanut pelkän pitkäkorvan lisäksi havitella hieman suurempaakin pureskeltavaa. Peto ärisi, paljasteli keltaisia hampaitaan ja pörhisteli niskakarvojaan meripihkan väriset silmät kiiluen, mutta ei käynytkään suoraapäätä kimppuun kenties yllättävän vastarinnan hämmentämänä. Mutta oli miten oli, moinen outo patti-tilanne saattaisi päätyä ratkaisuunsa lopulta varsin nopeasti, mikä mitä todennäköisemmin ei tietäisi hyvää tämän monta kertaa kepoisemmalle vastustajalle härkäpäisyydestään huolimatta. Ja kaipa poika lopulta tiesi tämän itsekin, vaikka se lopulta saikin tämän lähes järjettömästi tuskastumaan entistä enemmän silmittömän kauhistumisen sijasta. Ehkä pitkäkorva olisi vain pitänyt viskata territoriaaliselle takkuturkille ja toivoa että peto tyytyisi siihen ja häipyisi, mutta.... hitto sentään, eihän sellainen nyt käynyt päinsä! Antaa nyt periksi kaiken vaivan jälkeen yhdelle sudelle, joka oli vain röyhkeästi päättänyt ilmaantua tyhjästä! Hitto, ei tässä sentään vielä ihan niin alas oltu vajottu! ....toivottavasti. Ja sitä paitsi, jos hän perääntyisi, otus olisi luultavasti hänen kurkussaan sillä siunaaman sekunnilla joka tapauksessa. Ehh. Olisipa hänellä ollut edes tulta käden ulottuvilla...
Melkoinen turhautuneisuuden aalto pyyhkäisi nuhruisen, lyhyen nuorukaisen ylitse tämän siristäessä silmiään metsän hämärässä kunnes astui eteenpäin niin painokkaasti kuin kepeähköllä, 160-senttisellä ruumiinrakenteellaan nyt pystyi, ja huitaisi varsin uhmakkaasti petoa kohti. Otus olisi pakko saada perääntymään ja pian, jos aikoi saada mitään mahdollisuutta. "Älä luulekaan! Painu muualle siitä ja äkkiä tai... saat kyytiä vielä!" poika ärähti yllättävän vihamieliseen sävyyn, mutta jokseenkin kömpelö isku huitaisi lähinnä ilmaa takkuisen suden liikahtaessa kauemmas, ikävä kyllä edelleen enemmän arvioivana kuin vieläkään erityisen vakuuttuneena. Vaikka tämä vielä empikin syystä tai toisesta, ei lopulta voinut aavistaa kauanko tämä kestäisi. Haisi kummalliselle ja huitoi tai ei, kuka tiesi... ehkä tämä mekastava tapauskin saattaisi sittenkin olla hukan mielestä syömäkelpoinen vaikka eläin ei tainnut vielä ollakaan tästä aivan varma.
|
|
|
Post by submarine on Mar 14, 2013 16:05:17 GMT 3
Olipa keskenkasvuisella tapauksella sisua tai ei nälkäisen (mutta samalla myös epämiellyttävän vanhan ja hanakan) näköisen hukan kohtaamisessa ja vastustamisessa, taisi silti olla onni ettei tämä ollut aivan niin yksin metsikössä, kuin kukaties oletti. Toisaalta se tosiseikka kävi selväksi myös varsin pian, sillä nimenomainen sivustakatsoja ei malttanut pysyä turhan pitkään sellaisena. Aivan ensiksi tämän olemassaolosta taisi kertoa poikaa tuijottavan petoeläimen korvienluimahdus, ja hyvin pian sen jälkeen sitä vahvisti läheisestä pusikosta närkästyneesti meteliä pitäen esiin lehahtava lintuparvi. Ja sitten... sitten tuli ääni. "Ha! Älköön kukaan epäilkö nuorimman tai pienimmänkään sydämen lujuutta kun häntä julmasti uhataan!" kajahti äkkiä ja jokseenkin järjettömästi lähipusikosta, saaden nyt myös lähipuiden murhenäytelmää seuranneet linnut etsimään itselleen uuden lepopaikan. Melkoinen suhina ja rapina kertoi myös, että jotain oli rämpimässä läpi aluskasvillisuuden. Eikä tämä tyytynyt vain astumaan esiin, vaan teki suoranaisen epäsopusuhtaisen loikan, laskeutuen noin nyt suunnilleen jaloilleen - joskin uljaudesta saatettiin olla montaa mieltä, viimeistään tukasta roikkuvien risujen ansiosta. Varsin käsittämättömästi puskat sylkäisivät joukostaan ulos kokonaisen aikuisen miehen - tai ainakin noin nyt suunnilleen. Tämä ei näyttänyt vielä erityisen vanhalta, tuskinpa montaakaan vuotta yli täysikasvuisuuden. Mutta tärkeämpää juuri nyt taisi olla tämän yleinen ulkomuoto. Tapausta olisi voinut eittämättä väittää varustuksensa perusteella soturiksiksin, olkoonkin että se oli ilmeisestikin valittu enemmänkin näyttävyyden perusteella ja koristeltu sitten vielä entisestään ties millä kangaskaistaleilla ja roikkuvilla narunpätkillä - ja luonnollisesti pään ympärille sidotulla pitkällä kaistaleella, joka onnistui nappaamaan jostakin olemattoman tuulen metsässäkin ja liehahtelemaan dramaattisenpuoleisesti.
Moisen ilmestyksen putkahtaminen lähestulkoon tyhjästä olisi varmasti ollut jo itsessään aivan tarpeeksi dramaattista, mutta tämä ei selvästikään ollut vielä tyytyväinen sisääntuloonsa. Tottuneesti, niin että se oli jopa melkein sulavaa, tämä kiskaisi puskista mukanaan myös pitkän, aivan yhtä sumeilematta koristellun keihään ja otti selvästi tarkkaan harjoitellun ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan uljaastakin käyvän asennon. "Varo, alhainen peto! Piittaamattomuutesi vastustajasi uljaasta sielusta täyttää minut raivolla! Varo ja pakene! Mikäli mielesi tekee mittelöä, minun, Aravin Casarenin, keihäs on valmis! Se puolustaa oikeutta ja kunniaa!" Tapaus itse ei ilmeisestikään nähnyt koko tilanteessa mitään erityisen ihmeellistä, olkoonkin että jo tämän pelkkä olemus, möykkä ja yleinen huitominen dramaattisesta asennosta toiseen olisivat varmasti riittäneet ajamaan monta vähemmän epätoivoista petoa taakseen katsomatta niin pitkälle kuin jaksoivat juosta. Niinpä seurasikin hetki varsin hämmentynyttä ja uhkaavasti kiusallista lähentelevää, joskin kiistattoman dramaattista hiljaisuutta.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 14, 2013 19:10:55 GMT 3
Oli vaikea sanoa, kuka lopulta yllättyi äkillistä käännettä kaikkein eniten: epäluuloinen, korviaan luimiva susihukka vaiko tämän uhri. Poika ei ollut ehtinyt väijyjänsä vuoksi suuremmin pitää silmällä muuta ympäristöä ja näin ensimmäinen joka laittoi tämän paikalle eksyneen jalon sielun merkille oli kuin olikin takkuturkkinen peto... sekä äkkiä esiin räpistelevä paheksuva parvi lintuja saaden nulikankin hoksaamaan pensaikosta kuuluvan epämääräisen rahinan joka kieli että oksien läpi oli työntymässä jotakin kookkaamman puoleista. Hitto, oliko näitä perhanan hukkia lisääkin..? Nulikka irvisti itsekseen ja tiukensi otettaan kiroten entistä kepoisemmalta tuntuvasta aseistuksestaan jo pyöritellen mielessään vähiä (ja jokseenkin nöyryyttäviä) vaihtoehtojaan yrittääkseen löytää näiden seasta edes yhden muita hieman vähemmän huonon, kunnes pöheiköstä äkkiä kajahti ääni, joka kieli kertalaakista ettei saapuja ollutkaan mikään minkäänasteinen peto... vaan jotakin huomattavasti... odottamattomampaa. Siitäkin huolimatta että oli vaikuttanut lähinnä tuskastuneelta edessään ärisevään isoa koiraa kookkaampaan petoon nuhruinen nulikka hätkähti melkoisesti haparoiden jopa häkeltyneen askelen taaemmas kun esiin äkkiä hyökkäsi melkoisen metelin saattelemana muukalainen, dramaattisesti elehtien ja kaikkialle sidotut epämääräiset koristuksensa liehuen. Myös äärimmäisen dramaattisesti, tietenkin. Niin nulikka kuin hukkakin jäivät hetkeksi silmäilemään tätä mystistä (ja ennen kaikkea äänekästä) oikeudenpuolustajaa varsin hämmentyneinä tämän kiskoessa esiin lehvästöstä vielä näyttävän keihäänkin heristeltäväkseen, haastaen kauheaa hukkaa uljaaseen kaksintaistoon... tai se taisi tästä kaikesta hässäkästä olla se kaikkein ymmärrettävin seikka minkä silmin-nähden tällä hetkellä hyvin häkeltynyt poika sai tähän hätään tästä kaikesta irti. Äsken tilanne oli ollut melkoisen ikävä ja paha-enteinen mutta sentään selkeä, mutta nyt hän ei ollut enää aivan varma siitäkään. "Ehh..?" silmiään räpyttelevän nulikan kurkusta kuulunut hämmentynyt äännähdys taisi olla ainoa kommentti joka tästä tähän hätään irtosi tämän pälyillessä risuhiuksista ja joka suuntaan liehuvaa hiipparia jokseenkin epämääräisesti huppunsa varjoista. Tuota... kai tämä tyyppi pyrki ilmeisesti... olemaan avuksi? Mitä tämä ikinä sitten vouhkasikaan raivosta ja sieluista ja ties mistä. Kaipa tämä jalo sankari oli poseerauksensa lomassa kajauttanut ilmoille nimensäkin, mutta tämä pääsi kyllä livahtamaan täysin hämmentyneen pelastettavan korvista miekkosen poseeraamisen onnistuessa varsin tehokkaasti viemään huomion moiselta pikkuseikalta. No, jos ei muuta niin kai tyyppi osasi (hosumisensa lisäksi) ilmeisesti ainakin käyttää keihästään päätellen siitä kuinka tämä kaikesta metelistään huolimatta vetäisi aseen eteensä jokseenkin tottunein elkein. Jostain hämmentävästä syystä vain tähänkin oli solmittu jos jonkinlaista tupsua ja liehuvaa riekaletta joita täytyi myös harhautua tuijottelemaan hetkeksi. Ehm...
Myönnettäköön siis, että esiin rellestävä näky oli siis hurja jos ei suorastaan pahaenteinen jo silkan volyyminkin voimasta kaikesta huidonnasta ja liehunnasta (ja riehunnasta) puhumattakaan mutta ikävä kyllä arpinahkaiselta hukaltakin taisi löytyä yllättävän paljon rohkeutta (taikka nälkäistä epätoivoa) uhmata tätä ilmestystä... tai ainakaan elikko ei kirmannutkaan sillä sekunnilla pakosalle vaikka luimistelikin ja pörhisteli niskaansa kahta kauheammin. Se ärisi ja hypähti kauemmas mutta ymmärrettävästi empi tämän uuden yllättävän haastajan edessä... mutta keihästä heristelevän sankarin harmiksi ei villipedolta tainnut kuitenkaan löytyä tämän toivomaa kunniantuntoa uljaaseen mittelöön. Tämä uusi tapaus oli entistä äänekkäämpi, kookkaampi ja hosuvampi kuin yksinäinen natiainen.... ja oikeastaan, vaikka haisi vieläkin suorastaan epäilyttävältä, tämä jälkimmäinen olikin tainnut lakata oman mellakointinsa ja seisoi lähempänä. Kookas peto irvisti haastajalleen mutta pyörähtikin äkkiä kohti harhautunutta natiaista ja loikkasi viimein tätä kohden leuat hanakasti louskuen. Kaipa elikko oli päättänyt että ei ainakaan aikoisi häipyä minnekään tyhjin vatsoin.
|
|
|
Post by submarine on Mar 14, 2013 19:54:19 GMT 3
Vaikka jotkut saattoivatkin kyseenalaistaa Aravinin tavan kohdata haasteensa ja elämän noin nyt yleisestikin, toisinaan huomattavasti vähemmän kauniilla sanoillakin, ei kukaan voinut väittää, etteikö häneltä löytynyt määrätietoa ja antaumusta. Ja jos häneltä kysyttiin, ei se, oliko kyseessä susi vaiko soturi, merkinnyt oikeastaan mitään. Mikään vastustaja ei saisi häntä käyttäytymään mitenkään muuten kuin suurimmalla mahdollisella uljaudella ja urheudella! Tai jotakin sellaista. Jos nyt ei mitään muuta, niin ainakin kova ja uljas ääni oli selvästi saanut pedon harkitsemaan uudelleen tilannetta. Kookkaanpuoleinen soturi ja susi ottivat toisistaan mittaa tahtojen taistelussa - tai ainakin hän otti, elikko näytti oikeastaan enemmänkin siltä kuin olisi lähinnä vain harkinnut kannattiko häipyä, perustamatta niinkään mistään suurista soturiperinteistä. Noh, aina ei voinut voittaa, ja jokainen päivä ei ikävä kyllä ollut uljasta taistelua. Joskus piti kaiketi pelastaa vain penikoita joutumasta kirjaimelliseen hukkaan. Samapa tuo, uroteko oli aina uroteko! "Tunnusta tappiosi ja pakene! Kohtalosi on muuten sinetöity!" Aravin kajautti vielä ilmoille, kohottaen keihästään jälleen uhkaavaan sävyyn. Susi oli selvästikin jo empivällä kannalla, ja hieman lisää samaa uljautta saattaisi hyvinkin saada sen antamaan periksi. Eläimet kun harvemmin tunsivat kunniaakaan.
Hetken verran ehti jo näyttää siltä että peto olisi antamassa periksi. Aravin ehti hieman rentoutuakin nähdessään otuksen jo luimivan ja ottavan epäröiviä taka-askeleita, mutta sitten se paljastikin todellisen karvansa. Silmänräpäyksessä otus käännähtikin ympäri ja syöksähti katalasti kohti pienempää, puolustuskyvyttömämpää saalista. Kepistä huolimatta keskenkasvuinen poika taisi tässä kohtaa olla se paras vaihtoehto - etenkin kun tämä nyt oli jäniksenraadonkin tiellä. "Tsh! Häpeämätön!" soturi ehti karjaista, melkeinpä samalla hetkellä kun olikin jo liikkeessä. Kaikesta melusta huolimattakin hänellä oli selvästikin rahkeita jopa myös sanojensa tueksi, ja armottoman nopeasti mies oli harpannut välimatkan umpeen. Susi oli vielä ilmassa kesken loikkansa, kun se äkkiä päästikin tuskaisan ulvaisun ja tömähti arvottomasti sivuun maahan. Veri ei kuitenkaan lentänyt, sillä kaiken keskellä Aravin olikin äkkiä paiskannut keihäänsä pois; terän sijasta otuksen kylkeen jysähtikin kova ja suora, yllättävän vahva nyrkki. Otuksella meni monta pitkää hetkeä rimpuloida takaisin koivilleen osuman voimasta, ja arkailevista liikkeistä päätellen siinä oli ollut voimaa.
"Keihääni on säästetty todellisille sotureille! Petollisiin petoihin en aseita tarvitse!" Aravin ilmoitti yhä aivan yhtä ylitsevuotavan urheaan sävyyn, asettuen jämäkästi ja pelotta suden ja sen havitteleman pojan väliin. Se saattoi tosin olla virhe, sillä vaikka otus oli selvästikin äskeisestä osumasta kaikkea muuta kuin hyvillään, oli se selvästi myös tarpeeksi vanha ja ovela tajutakseen, että sen kimppuun käynyt ihmisen kuvatus oli juuri viskannut pois teräksiset hampaansa - ja ilman sellaisia ihmisillä oli vain pienet ja tylpät. Kukaties sitä ajoi nälkä, mutta pakenemisen sijasta se päätti selvästikin tilaisuutensa tulleen, ja loikkasi uudelleen, leuat louskuen ja nyt selvästi suuremman saaliin kurkkua tavoitellen. "Hmh! Olkoon sitten niin! Sisusi on kunnioitettavaa, peto!" soturi karjaisi vastaukseksi kuin millekin ihmisvastustajalle konsanaan, ennen kuin teki jotakin jota harvemmin näki; paljain käsin ja ilman pienintäkään pelkoa tämä loikkasi vastaamaan petoeläimen hyökkäykseen. Susikaan tuskin sitä odotti, mutta toisaalta se ei saanut sitä ainakaan epäröimään hiukkaakaan - eikä se ehtinyt missään vaiheessa muuttaa kantaansa. Sillä muutaman silmänräpäyksen aikana miehen avoin kämmen tarrasikin sitä äkkiä vaarallisten leukojen alta, ja toinen painautui sen mahaan. Muitta mutkitta ja niin että jymähti otus iskettiin lähimpään puuhun jämäkästi ja voimalla. Vaikea sanoa oliko se kuolettavaa, mutta ainakin ehdottoman kaiken nahinan lopettavaa. Vasta monta hetkeä myöhemmin, kuin jonkin sisäisen dramatiikkansa vaatimana soturi lopulta kiskaisi kätensä irti otuksesta ja päästi sen lysähtämään surkeaksi mytyksi maahan.
"Oikeus on voittanut. Kuten aina!" nuori soturi julisti uljaan määrätietoisesti, kääntyen kohtaamaan ainoan yleisönsä kasvot kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kovina ja dramaattisina.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 14, 2013 21:55:44 GMT 3
Oli tästä pensaasta viattomia luontokappaleita uhittelemaan hyökänneestä ilmestyksestä mitä mieltä hyvänsä, oli myönnettävä että dramatiikkaa tältä ei ainakaan puuttunut. Konflikti pysähtyi hetkeksi suorastaan häkeltyneen hiljaisuuden vallassa (eh, siis esiin rynnänneen äänekkäästi kajauttelemia julistuksia lukuun ottamatta) mutta kaikesta uhosta huolimatta susi taisi olla se joka toipui yllätyksestä ensimmäisenä ja teki päätöksensä, ikävä kyllä lopulta aivan vakuuttumatta määrätietoisen soturin komennuksesta. Saipa hetkeksi melkoisen hämmingin kouriin joutunut kyseenalainen yleisökin viimein havahtua takaisin nykyhetkeen kun hukka äkkiä pyörähtikin kohti heikompaa vastustajaa havitellen selvästi heikompaa saalista. Nulikka oli harhautunut tuijottelemaan silmiään räpytellen koko sirkusta (ottaen vaivihkaa askelen verran takapakkia, aivan vain varmuuden vuoksi) katse miekkosesta varsin empiväksi menneeseen suteen pälyillen. Taisi olla tälle ensimmäinen kerta kun tämä näki jonkun hyppäävän pöheiköstä kurmoottamaan villipetoja kuriin ja nuhteeseen ylevän komennuksen voimin... mutta niin järjettömältä kuin se tuntuikin, eh, tällä taisi jopa olla jotain vaikutusta. Kenties hukka ei vain pitänyt siitä että vastustajia olikin yhtäkkiä kaksi ja entistä uhoavampina, ja hetken aikaa tämä näyttikin siltä että aikoisi perääntyä kaikesta ärinästään huolimatta. Hukka oli toki arpinen ja laihemmanpuoleinen, mutta kaikkea muuta kuin pieni eläin sekä selvästikin tarpeeksi nälkäinen ottaakseen riskin jos toisenkin ateriansa eteen... mutta ilmeisesti perusti kunniasta (tai itsesuojeluvaistosta) lopulta huomattavasti vähemmän kuin olisi toivottu. Epävarmasti keppiään sormeileva nulikkakin ehti jo toivoa elikon antavan periksi moisen metakan edessä mutta hätkähti tajutessaan tilanteen äkillisen käänteen kun peto pyörähtikin ympäri häntä kohden. No... hitto. Olisihan se pitänyt arvata... Nulikka kompuroi kiireesti taaemmas yrittäen kiroten vetää karahkaansa jotenkin suojakseen vaikka ikävä kyllä jo epäili että tästä ei välttämättä olisi kauheasti hyötyä vaikka onnistuisikin saamaan sen ajoissa itsensä sekä louskuvien leukojen väliin, mutta yllätysten aika ei selvästikään ollut vielä ohi. Muukalainen kuului ärjäisevän taustalla varsin tuohtuneena pedon kunniattomuudesta mutta ymmärrettävästi nulikan huomio oli tovin verran muualla pistääkseen tätä varsinaisesti merkille... kunnes äkkiä naamalle hyökkäävän hukan loikka keskeytyi tuskaiseen ulvahdukseen ja otuksen tömähdykseen maahan kohteensa raatelemisen sijasta.
Jälleen kerran nuhruisen pojan ilme oli varmasti näkemisen arvoinen. Ehh, hetkinen... mitä hittoa oikein oli...? Hukka haukkoi äkkiä henkeään maassa, tosin pyrkien vielä jaloilleen vaikkakin tuskaisen näköisenä... ja muukalainen oli rynnistänyt äkkiä eteenpäin ja asettunut tämän tielle. Nulikka kompuroi häkeltyneenä kauemmas jääden kuitenkin vilkuilemaan kaikkea yleishämmingissä vähän matkan päähän, kunnes rypisti hieman kulmiaan hoksatessaan pienellä viiveellä vieraan, äänekkään soturin viskanneen keihäänsä maahan jostakin täysin käsittämättömästä syystä tämän vielä julistaessa asiasta jämäkästi takkuiselle vastustajalleen kuin tämän olisi pitänyt vakuuttaa vihamielinen elikko jotenkin. ....eh. Oliko se juuri... teilannut suden paljain käsin? Mutta vaikka otus näyttikin olevan tällä hetkellä jokseenkin huonossa hapessa, aseensa pois heittäminen ja odottamaan jääminen tuntui silti hieman... eh, kyseenalaiselta idealta. Peto oli päässyt lähes jaloilleen, ja näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä käänteeseen... ja nyt mieskin seisoi aseetta varsin lähellä. "Eh... hei varo sitä--" poika ehti juuri ja juuri töksäyttää epäluuloisesti ilmoille kun eläin hyökkäsi äkkiä uudestaan... mutta jälleen suurin yllätys kohtasi jotakin muuta kuin sitä, kuin jolle tämä loogisesti olisi kuulunut. Sen sijaan että sankariksi heittäytynyt aseeton olisi löytänyt villipedon kurkustaan kuuluikin äkkiä yllättynyt vinkaisu ja rusahdus hukan iskeytyessä voimalla vasten viereistä puunrunkoa.
No, nyt viimein vaikutti siltä, että pahin mellakka taisi olla lopulta ohi hukan retkahtaessa maahan. Jälleen kerran puron varrella vallitsi hetken verran painava hiljaisuus, keppiään vieläkin puristavan nulikan tuijottaessa enemmän tai vähemmän sanattomasti huppunsa varjoista kirjaimellisesti puulla teilattua suurta takkuista petoa, kunnes vilkaisi viimein tämän vieressä koristuksineen tuulessa liehuvaan soturiin joka kuulutti kovaan ääneen oikeuden voittoa eläinkuntaa vastaan. Ehh. "....tapoitko sen? Puulla?" se sai viimein ilmoille, vaieten kuitenkin jälleen pieneksi hetkeksi kai sulattelemaan asiaa ennen kuin avasi suunsa uudelleen. "Hitto, miten-- Ja ilman keihästä! Miksi sä heitit sen pois, se meinas yrittää raadella! Puriko se? En kyllä ole ennen nähny että kukaan olis hakannu susia noin ilman mitään! Sehän oli aika isokin!" Eh, ilmeisesti nulikasta irtosi sittenkin enemmän kuin muutama sana kerralla, tämän osoittautuessa kuitenkin puhekykyiseksi kunhan onnistui pääsemään takaisin kärryille. Oikeastaan, se taisi kuulostaa jopa yllättävän vähän järkyttyneeltä nulikaksi joka oli vähällä joutua suden kitaan (ja päätynyt äskeisen välikohtauksen todistajaksi). Vaikka hämmingistään se ei ollutkaan päässyt vielä eroon, oli äskeinen (melo)dramatiikka tainnut tehdä vaikutuksen ainakin tähän yleisöön sen joutuessa kuitenkin pysähtymään vetämään henkeä tyrmistyneen kysymystulvansa päätteeksi. Katse kävi jälleen elottomassa hukassa, nulikan käydessä hiljakseen hieman vaivautuneen näköiseksi syystä tai toisesta. "...ehh. En olettanu että... se tulis päälle noin. Olis kai... pitäny varoa vähän" se mutisi lopuksi laihan käden noustessa kyhnyttämään nolosti takaraivoa pienen yskähdyksen keralla. Ilmeisesti tästä oli hirveän noloa joutua metsässä villipetojen väijyttämäksi.
|
|
|
Post by submarine on Mar 14, 2013 22:32:44 GMT 3
Vaikka Aravin ei välttämättä ollutkaan ehtinyt ajatella turhan paljoa mitä nuori pelastettu mahdollisesti tuumaisi koko äskeisestä näytöksestä, oli tämän reaktio eittämättä jotain aivan muuta. Hän tuli kohottaneeksi kulmiaan varsin korkealle kun tämä viskasi äkkiä ilmoille kysymysten ja puolihämmentyneiden huudahdusten tulvan. Sitten kuitenkin lopulta hän naurahti ja kiristi päänsä ympärille sidottua kangaskaistaletta. "Ha! Ehh, pahoittelut jos äskeinen säikäytti sinut suunniltaan. Olen ottanut tehtäväkseni surmata näitä metsiä kauhun vallassa pitävän hirviön, ja vereni on päässyt kuumenemaan näiden viime päivien aikana", nuori soturi hymähti, vilkaisten kukaties jopa aavistuksen hämillään maassa retkottavaa susivainajaa. "Kukaties innostuin hieman liikaa äsken pelkästä sudesta. Mutta viattomia varjeleva sydämeni vaati minua antamaan kaikkeni! ... olkoonkin että se oli hieman runsaasti", hän jatkoi, ennen kuin huokaisi. Mies ei ollut varsinaisen nolostunut, enemmänkin aavistuksen hämillään ja varsin tyytyväinen selvästä vaikutuksesta jota oli saanut äsken aikaan. "Mutta! Älä huoli enää, olet turvassa nyt. Epäilenpä, että tuo peto ei tule enää kenenkään tai minkään päälle tässä elämässä", Aravin jatkoi, vilkaisten taakseen runtelemaansa sutta. Se taisi olla ehdottoman kuollut. "Parempi näin kaiketi. Tuo näytti melkoisen kärsineeltä ja nälkiintyneeltä. Ja jokseenkin seonneelta. Harvempi tavallinen peto on uskaltanut kohdata minut saatuaan tuta nyrkkini!"
Sanojensa vakuudeksi Aravin heristi esittelevään sävyyn jämäkkää nyrkkiään, pitkän punaisen kangaskaistaleen päiden lepattaessa laiskanpuoleisesti ruskean kuontalon alla. Sitten hän kuitenkin valpastui aavistuksen omakehustaan ja vilkaisi edessään yhä seisovaa, yhä vaikuttunutta keskenkasvuista. "Mutta kukahan sinä mahdat olla, ja mitä teet täällä, poika? Kuten sanoin, täällä liikkuu kaikenlaista ikävää, joka ei varmasti ole hyväksi sinun kaltaisellesi, vaikka sisua sinulta löytyykin", mies tokaisi, tutkaillen poikaa aavistuksen tarkemmin. Tämä ei näyttänyt toden puhuen ainakaan miltään eksyneeltä kyläläiseltä. Oikeastaan, jos totta puhuttiin, penikka taisi vaikuttaa enemmänkin suoranaiselta matkalaiselta. Ja jos hän ei nyt aivan erehtynyt, maassa retkottava jänisvainaja taisi olla tämän nappaama. Eikä nulikan asennekaan kyllä kertonut mistään muusta kuin varsin kovapintaisesta vaeltelijasta. "Taidatkin olla minun kaltaiseni matkaaja, eh? Ja soturikin!" nuorukainen naurahti ja laski kätensä lanteilleen kuin suorastaan poikaa mittaillen. Siinä saattoi olla kyllä aavistus kiusantekoa, mutta korkeintaan hyväntuulista eikä suinkaan ainakaan epäileväistä. "Hyvä, koskaan ei voi aloittaa liian nuorena, eikö niin? Minä olen Aravin Casaren, kuten taisin jo tulla kertoneeksi", hän lisäsi, ojentaen jämäkkää kättä toiselle tervehtimisen puitteissa.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 15, 2013 2:36:52 GMT 3
((Uah, pahoittelut epämääräisestä tekstistä, yritän parempaa ensi kerralla. ^^; ))
Yhteenotto oli ohi lopulta varsin nopeasti kun ylikoristeltu soturi viimein pääsi käsiksi hukkaan... ja lopulta hieman yllättäen äskeisestä metakastaan ja agressiostaan huolimatta tämä tuntui huomattavasti odotettua leppoisammalta (vaikka taipumus dramatiikkaan tuntui toki värittävän käytöstä vieläkin) kääntyessään viimein suden suusta pelastamaansa nulikkaa kohden... ja kuin jopa hieman vaivautuneena aiheuttamastaan hämmästelystä. Poika tuntui oikeastaan hämmentyvän itsekin hieman kun muukalainen pahoitteli sydämellisesti hänen säikäyttämistään tolaltaan kohottaen hiukan kulmiaan ja avasi suunsa kuin aikoen sanoa jotain, kunnes kuitenkin empi syystä tai toisesta. "....ehh. Juu. Ei haittaa" se myötäili sitten hieman puolivillaisesti kuin ei lopulta olisi oikeastaan edes ajatellut asiaa sen pidemmälle (olisi ollut ehkä edes aavistuksen vakuuttavampaa jos se olisi edes yrittänyt näyttää jotenkin järkyttyneeltä), kun miekkosen seuraava huomattavasti kiinnostavampi repliikki sai sen kallistamaan päätään. Eh, muukalainen olikin ilmeisesti täällä kaikkea muuta kuin sattumalta? Vaikka tämä ilmaisikin asiat jälleen sen verran dramaattisesti että nulikka meni hieman hämilleen. Hirviöitä? Suojelemassa viattomia? Ehh, tyyppi olikin jonkinlainen hirviönmetsästäjä? Siksiköhän se paineli täällä pitkin pöheikköjä sitoneena itsensä täyteen.... ties mitä? Ehkä se kuului jotenkin asiaan? Nulikka vilkaisi uteliaana liehuvia kangaskaistaleita sun muita, nostaen sitten huomionsa takaisin varsin itsetyytyväiseen soturiin tämän julistaessa kuinka hän oli nyt turvassa hirveältä sudelta. "Eh, no juu. Kiitti, se oli kyllä vähän... lähellä" Laihoja olkapäitä kohautettiin jälleen hieman vaivautuneena ja vilkaisi kyseistä elikkoa nyreänä päähineensä varjoista tuhahtaen. Kirottu susihukka... Olihan se lopulta melko vaivaannuttavaa joutua tuollaiseen tilanteeseen ja vielä niin että joku näkin, mutta... eipä kai tässä lopulta ollut valitettavaa, oli myönnettävä että ilman tätä muukalaista hän olisi voinut olla melkoisessa pulassa (ellei pahemmassa). Ja tämä kyllä oli hoidellut hukan varsin vaikuttavasti.
Oli käymässä varsin pian selväksi, että muukalaisella oli varsin suurieleiset (ehkä jonkin mielestä jopa uhoavat) elkeet, nulikan kuitenkaan tuntumatta kuitenkaan tulkitsematta tätä aivan näin. Se seurasi sivusta kun mies esitteli nyrkkiään ylpeänä kuin joku joka oli juuri tappanut pedon paljain käsin ja nyökkäsi sitten hieman melkoisen vakavana. Eipä kai siinä ollut vastaanväittämistä että juuri näinhän tässä oli käynyt. "No juu, huitaisit sitä kyllä aika kovaa. Jotain outoa siinä oli, ei ne yleensä ole... tuollaisia. " Se myötäsi painokkaasti nyökäten, kunnes hoksasi muukalaisen jääneen katselemaan häntä arvioivaan sävyyn. Tämä sai nuhruisen nulikan yskähtämään vaivautuneena ja nykäisemään ohimennen huppuaan syystä tai toisesta kuin olisi hieman vältellyt katsetta vaikka se ei tainnut vielä olla livistämässä minnekään. "Tuota... Spyro. En... ole täältä päin oikeastaan." Vastattiin kuitenkin nulikan kohauttaen pienesti olkapäitään sormeillen paremman puutteessa jokseenkin karusti veistettyä kepakkoaan. Tässä lopulta taisi vaatetuksen ja paksumman puoleisen kärsineen viittan (sekä maassa retkottavan suurehkon jäniksen) lisäksi ollakin kaikesta päätellen tämän kaikki omaisuus, lukuunottamatta pientä pussia riippumassa vyöllä... tai no, viitan liepeen alta erottui myös jokseenkin epäilyttävän näköinen, kookas veitsi tuppineen joka ei oikein sopinut hontelon ja enemmän tai vähemmän yleishämmentyneen nulikan tyyliin tippaakaan. Siinä toinen taisi ollakin varsin oikeassa epäillessään että tämä oli viereisestä kylästä livistämisen sijasta ollut liikkeellä jo pitkän tovin, yleisestä nuhruisuudestaan ja epämääräisyydestään päätellen. Se räpäytti kuitenkin silmiään melkoisesti miekkosen kiusoittelevammanpuoleiselle kommentille liikahtaen vaivautuneena. "Ehh? Äh, en mä mikään soturi ole." nulikka irvisti tönäisten kengällään maassa retkottavaa pitkäkorvaa. "Nirhin vaan jäniksiä, aikalailla" se lisäsi hieman kuivasti, mutta sentään hymyntapainen kasvoillaan käyden... tämänkin tosin vaikuttaen jostain syystä häivähdyksen verran turhautuneelta. Kuitenkin se kallisti päätään ja nyökkäsi Aravinin esittäytyessä silmäten aavistuksen empivänä kookkaan miehen ojentamaa kättä. Tällä kertaa epäröintiä tosin ei kestänyt pitkään vaan varsin pian se kuitenkin astui lähemmäs ojentaen puolestaan omaa luisevammanpuoleista raajaansa. Vaikka kaikki nulikasta irti saadut vastaukset taisivat ollakin melko ympäripyöreitä ei se kuitenkaan tainnut olla lähellekään niin epäluuloinen vierasta pensaikosta hyökännyttä miestä kohtaan kuin olisi voinut olla.
"Hitto, hyvä kyllä että osuit sitten tänne viskomaan tuota vähän. En kyllä arvannu että se oikeesti tulisi päälle, mutta... Sai kyllä mitä kerjäsi!" Spyro loi uuden melkoisen näreän katseen susivainaan suuntaan nostaen sitten katseensa takaisin yläviistoon keskustelukumppanin kasvojen suuntaan. "Olit jonkun hirviön perässä täällä? Joko nappasit sen? En tienny että täällä on joku sellainenkin! Oliko se hätyyttänyt porukkaa tai jotain? Mikä se oli?" Ja siinä sitä sitten taas mentiin, vaikka poika ei oikeastaan tuntunut vieläkään niin kauhistuneelta kuin ehkä olisi pitänut tuollaisen tiedon edessä, oikeastaan jopa hieman päin vastoin. No, jos Aravin oli juuri viskonut kauheita metsäpetoja hengiltä paljain käsin ja tämä tuskin oli ensimmäinen kerta kun tämä teki sellaista, niin tämä tuntui olettavan jonkin mörön menevän siinä samalla... eh, tuskin tämä nyt yksin minkään hirvittävän ison elikon perään oli menossa kuitenkaan? Varmaankaan?
|
|
|
Post by submarine on Mar 15, 2013 4:39:58 GMT 3
((Heh, right back at ya. Uneton yö vaatii tekstiä kuin soturin sydän kunniaa ainakin! >=o))
Äskeisestä välikohtauksesta huolimattakin osoittautui Spyroksi itsensä esitellyt poika varsin rauhalliseksi, noin nyt kaiken kaikkiaan - joskin yhä jossain määrin vaikuttuneeksi. Moinen vain vahvisti Aravinin käsitystä tästä ja tämän ilmeisestä orpoudesta ja vaeltelijan elämästä. Sisukas poika, se täytyi kyllä myöntää, olkoonkin että tämä vastaili varsin ympäripyöreästi hänen kysymyksiinsä. Vaikka sitten taas toisaalta, se oli kukaties vain ymmärrettävää ja hyvästä. Loppujen lopuksi hän tyytyi vain hymähtämään hyväksyvästi puristaessaan tämän kättä - joskin varoen. "Soturin mitta ei ole mitä hän surmaa, vaan hänen sydämensä lujuus! Et väistänyt suurempasi tieltä vaan pidit urheasti pintasi, ja se merkitsee jo paljon!" nuori soturi tokaisi ehdottomalla varmuudella ja lujuudella, laskien taas kätensä lanteilleen merkiksi totisuudestaan. Äkillinen liike sai hänen vaatteisiinsa sidotut lukuisat puuhelmet ja sensellaiset helähtämään kuin suorastaan asiaa vahvistaen. Sitä seurasi kuitenkin nopeasti uusi tyytyväinen hymähdys. "Ja noin nuorena vielä! Olet hyvällä mallilla, ja iän kanssa voima seuraa varmasti urheuttasi! Käsien mahti seuraa sielun paloa", Aravin jatkoi, äityen jo vaarallisen kaunopuheiseksi sanoissaan. Taisikin siis olla pieni onni onnettomuudessa, että kehujen ja kunnioituksen kohteena nököttävä keskenkasvuinen käänsi puheenaiheen aavistuksen asiallisempaan suuntaan. Hädin tuskin aikuisessa päässä asui paljon aatteellisuutta, tai jotakin sellaista.
"Ah, niin. Jokin hirvittävä peto on surmannut jo monia metsässä ja lähitienoolla kulkeneita ja jopa kaksi sitä aikaisemmin jahdannutta metsästäjää. Aion varmistaa, ettei hirviö jatka enää veritekojaan", Aravin vastasi toisen ihmettelyihin mainitusta hirviöjahdista, puristaen kätensä määrätietoisesti nyrkkiin. "Sen jäljiltä uhreista ei ole jäänyt edes tunnistettavia ruumiita, vain sekalaisia tähteitä. Sen täytyy siis olla valtava ja raivokas!" jatkettiin. Joku olisi kukaties käyttänyt moista vahvana syynä suoria toiseen suuntaan minkä pystyi, mutta nuorukaisen äänensävy taisi kertoa varsin hyvin mitä mieltä hän asiasta oli. Pieni pelottomuus oli vain urheuden edellytys, kaiketi. Joku muu olisi tosin voinut olla asiasta varsin eri mieltä. Asiasta kertoessaan otti soturi muutaman askeleen kohti maahan kiireessä survaistua keihästään ja kiskaisi sen käteensä rivakan varmasti. "Mutta hirviö piilottelee. Yrityksistäni huolimatta en ole löytänyt sitä, ja keihääni on saanut maistaa pelkkää ilmaa", hän huokaisi hiukkasen lannistuneesti. Vähempikin söi soturin kunniaa ja lietsoi kärsimättömän veren kiehumaan... kuten yksikin hukka oli epäonnekseen saanut huomata. Keihäs teki muutaman puolidramaattisen sivalluksen, jotka puistelivat maan tomut ja pölyt sen terästä - ja saivat yhtälailla sen perään sidotun kangaskaistaleen lepattamaan.
Hetken asettaan tutkailtuaan tuli Aravin vilkaisseeksi taas poikaan, melkein jopa arvioivaan sävyyn. "Kerrohan, Spyro, mihin olet matkalla? Tämä metsätaival on kaikkea muuta kuin tiuhaan kuljettu, etenkin viime aikoina, ja arvostaisin matkaseuraa. Kaksi soturia on aina parempi kuin yksi, eikö!?" hän hymähti, nojautuen aavistuksen rennommin keihääseensä. Sitä seurasi tosin aavistuksen vaivautuneempi äännähdys, melkeinpä huokaus, kun hän raapi takaraivoaan. "Ja jos olen täysin rehellinen, en ole erityisen... kokenut eränkäynnissä. Sinä sen sijaan vaikutat varsin etevältä näissä asioissa, eh? Mikäli sinulla ei ole kiire, arvostaisin apua. Soturilta toiselle, kuten kuuluukin!" tunnustettiin lopulta. Ilmeisesti suuri uljaus oli saanut kokea hieman takaiskuja korpimailla, joissa oraville ja korpeille huutaminen ei, kaikesta uljaudesta huolimatta, ratkonut oikein mitään. Oikeastaan, nyt paremmalla ajalla tarkemmin katsoen, saattoi helposti huomata nuorehkon soturin varustuksen ja vaatteiden kokeneen varsin kovia tiettömillä taipaleilla; risuja, takiaisia ja palkeenkieliä siellä täällä. "En ole edes varma mihin kadotin matkavarusteeni", tunnustettiin vielä aavistuksen nolompana ja niskaa raapivampana.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 15, 2013 19:32:02 GMT 3
Poika yskähti jälleen hieman olematta selvästikään aivan varma miten suhtautua äkilliseen dramaattiseen hehkutukseen asiasta, joka ei hänelle itselleen lopulta näyttänyt minkäänlaiselta uroteolta... ehkä jopa hieman päin vastoin. Laihahko käsi eksyikin pienen "ehh"-äännähdyksen keralla härkkimään jälleen takaraivoa vapauduttuaan sydämellisestä puristuksesta, tämän tosin nykäistessä ohimennen hihaansa ylemmäs varsinaisesti itsekään tätä oikeastaan huomaamatta. Ilmeisesti se, ettei hän ollut painellut pakoon mokomaa sudenruipeloa oli suuri saavutus Aravinin mielestä ja osoitus suuresta urheudesta tai jotain mistä Spyro ei oikein osannut olla samaa mieltä, mutta... tavallaan tuntui oikeastaan mukavalta saada jonkinlaista tunnustusta joltakulta joka olisi varsin hyvin voinut halveksia heikkoutta vaikka nulikka ei oikein kokenut ansaitsevansa tätä. Se ei oikein osannut vastata mitään moiseen vilkaisten vain jälleen dramaattisesti liehuvaa soturia nyökäten hieman vaiteliaan vaivautuneena mutta ristiriitaisesti kuitenkin aavistuksen hyvillään. Ehh. Toki nämäkin puheet varmasti johtuivat vain siitä ettei mies tiennyt joitain varsin oleellisia sivuseikkoja, mutta...
Pian hieman vaivautunut Spyro käänsikin puheenaiheen rivakasti selkeämmälle maaperälle, esittäen kysymyksen metsässä piileksivästä hirviöstä. Nuori soturi havahtuikin poseerauksestaan jonkin verran selkopuheisemmaksi, Spyron jäädessä kuuntelemaan pää hieman kallellaan mutta vieläkään oikeastaan hetkahtamatta suuremmin tämän kuvailuja metsässä rellestävän kauhean pedon aikaansaannoksista. Poika hymähti itsekin mietteliäästi ja vilkaisi ympäröivää pöheikköä kuin olisi etsiskellyt jotain Aravinin astellessa hakemaan keihästään tuskastuneena mokoman otuksen piilottelusta. Tämä paloi selvästi halusta teilata murhanhimoisen otuksen siitä huolimatta että edellisistä metsästäjistä ei ilmeisesti ollut jäänyt jäljelle paljoakaan. Ehh... rehellisesti Spyro ei ollut aivan varma oliko tämä sitten hyvä idea mennä moisen perään itsekseen, mutta.... ehkä tämä tiesi mitä teki? Kenties nuo kaikki nauhat, riekaleet ja kilisevät helmet joita oli kiinnitetty kaikkialle olivat jonkinlaisia hirviönpelottimia tai jotain. Ainakaan nulikka ei millään onnistunut keksimään näille mitään varsinaisesti fiksua käyttöä vaikka vilkuilikin näitä vaihvihkaa uteliaana. Mutta pakkohan niillä oli olla jotain merkitystä kerran niitä oli näinkin paljon..? Tosin, oli hieman vaikea kuvitella mitään kovinkaan varteenotettavaa mörköä joka pelkäisi naruja ja kangaskaistaleita. Ehh. "Eh, ei mulla ollut hajuakaan että täällä on joku sellainen... Ei kai sellaista voi tänne jättääkään jos se tekee sellaista. Vaikka... aika outoa jos siitä ei ole jääny mitään jälkiä." Se pohti poimien ohimennen pitkäkorvanraadon maasta jaloistaan ja maleksi sitten jokseenkin arvioivana kohti takkuturkkisen pedon ruhoa tätä silmäillen. Pian tämän ajatukset kuitenkin keskeytti jälleen keihästään tutkaillut Aravin, saaden nulikan nostamaan silmiään räpäyttäen huomionsa jälleen soturin suuntaan, jokseenkin yllättynein elkein. Soturin ehdotus taisi olla viimeinen asia jota se oli ilmeisesti äskeisen uroteon jälkeen olettanut kuulevansa. Mies pyysi apua... häneltä? Spyro näytti hetken varsin häkeltyneeltä, tajuten oikeastaan vasta nyt Aravinin mainitessa asiasta tämän olevan oikeastaan melko rähjäisen näköinen ja ilman minkäänlaisia varusteita. Ehh, niin se uljas olemus sokaisi ettei moisia pikkuseikkoja huomannut... tai sitten nulikalla ei vain ollut ollut aikaa pohtia moisia ensitöikseen tällaisen hämmingin keskellä vaikka asia oikeastaan nyt tajuntaan päästessään olikin oikeastaan aika selkeä. Kaipa tuli melkoisena yllätyksenä että moinen suuri soturi saattaisi olla eksyksissä ja hukannut tavaransa tai omasi ties mitä muita arkipäiväisiä ongelmia.
"Ehh? Mä?" Se kysäisi hämmentyneenä, empien sitten hetken hukan raatoa vilkaisten ennen kuin suoristi hiukan ryhtiään. "Tuota... olin vaan menossa tästä kai seuraavan kylän suuntaan mutta ei mulla kyllä mikään kiire ole. Eh, kai mä vähän jotain osaan, jos haluat niin voin kyllä yrittää!" Spyro nyökkäsi painokkaasti, tällä kertaa lopulta empimättä paljoakaan. Ei hän kyllä mikään soturi ollut, mutta... jos Aravin tarvitsi apua niin eiköhän se ollut vähintä mitä hän voisi äskeisen jälkeen tehdä. Oikeastaan, se tuntui jopa piristyvän ajatuksesta. "Mitä sä haluat? Pois täältä? Vai etsiä sen otuksen? Eh, jos sulla ei ole tavaroitakaan, niin onko sulla ruokaakaan?" Nulikka jäi silmäilemään toista odottavasti, kuulostaen tosin eniten huolestuneelta kaikkein viimeisimmästä vaihtoehdosta, kuin ei olisi oikeastaan edes pohtinut keskimmäistä kahteen kertaan. Kaipa tyhjä vatsa oli suurempi prioriteetti kuin pelkkä metsässä rellestävä mörkö.
|
|
|
Post by submarine on Mar 15, 2013 22:05:21 GMT 3
Ilmeisestikään Aravin ei ollut ainoa, jonka hänen äkillinen avunpyyntönsä sai aavistuksen hämilleen. Spyrokin näytti jokseenkin hämmentyneeltä. Toisaalta pojassa ei äskeisen hirviötiedonannon jälkeenkään näkynyt häivähdystäkään varsinaisesta pelosta, mikä vain vahvisti hänen käsitystään tämän soturin sydämestä. Hän itse taisi tosin juuri nyt olla enimmäkseen kiusaantunut. Oli jossain määrin latteaa huomata, että vaikka sudet, rosvot ja ties mitkä hirviöt kyllä kaatuivatkin oikeuden ja kunniallisuuden puolustajan edessä, metsä ei tällä kertaa suostunut millään vastaamaan kuten sinne huudettiin. Ja joskus keskenkasvuiset tiesivät asioita paremmin, niin hämmentävää kuin se olikin. "Niin. Tuota. No. Niin", Aravin myönsi hetken perästä, yhä paksuhkoa niskaansa raaviskellen. "Kaksi on parempi kuin yksi! Ja yhdessä kaksi soturia tekee sen mihin yksi ei pysty!" hän kuitenkin pelasti tilanteen haparoinnilta. Hällä väliä siitä miten ympäripyöreä huudahdus oli, se sai tämän naurahtamaan silti varsin tyytyväisen ponnekkaasti. "Näytä tietä ja seuraa minua, Spyro, ja vakuutan että sinusta tulee vielä todellinen soturi, ruumista myöten!"
Kaikesta nopeasti jälleen löytyneestä uhosta huolimattakin onnistui Spyron viattoman vilpitön kysymys ruuasta palauttamaan kookaan soturin jälleen suunnilleen maan pinnalle. "Eh?" hän päästi kysyvän äännähdyksen, vilkaisten poikaa kuin ei olisi ollut aivan varma, mihin tämä tarkalleen ottaen oli menossa kysymystensä kanssa. "No... ei. Ei suoranaisesti. Tai on. Tuolla... jossain", Aravin vastasi sitten lopulta hetken perästä, päätyen taas raapimaan niskaansa jokseenkin kiusaantuneena. Oli kai pakko myöntää, että kantamusten, tavaroiden ja vähän kaiken muunkin hukkaaminen yleisessä tarmossa ja kokemattomuudessa eränkäynnin suhteen pisti hieman hämilleen. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä nopeasti tunteet ailahtivat taas uljaan uhon puolelle. "Mutta yksityiskohtia moiset! Varmasti asiat järjestyvät!" mies tokaisi, ja sai sitten silmiinsä maassa retkottavan suden. "Ha! Kuten sanoin! Uskonpa ettei tuo kaipaa enää maallisia jäänteitään!" lisättiin pikaisesti, osoittaen pienellä voitonriemulla maassaretkottavaa hukkavainajaa. Se, miten hyvää syötävää sudet olivat, taisi olla toissijaista juuri nyt. Tyytyväisenä Aravin otti askeleen eteenpäin, ojentaen suurin elein keihästään äkkiä Spyrolle. "Siinä. Saat kantaa asettani ja toimia oikeana kätenäni tällä taipaleella. Auta minua, ja kumpikin meistä tulee saamaan mainetta hirviöiden surmaajana ja heikkojen puolustajana!" tokaisiin kovaa ja ehdottoman varmana. Asiat olivat lopulta melkoisen yksinkertaisia kun niistä ei tehnyt liian hankalia...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 16, 2013 0:33:41 GMT 3
Oli yleinen pelottomuus hirviömetsän uumenissa sitten seurausta uljaasta soturin sydämestä vaiko puhtaasta itsesuojeluvaistottomuudesta, tuntui tämä mörkö kuitenkin ainakin toistaiseksi olevan jokseenkin sivuseikka nulikan prioriteeteille... varmaan yhtenä suurena perusteluna se, ettei otus ollut nyt lähimainkaan. Vaikka näyttikin vieläkin melko hämmentyneeltä (kuten kieltämättä se taisi tehdä suuren osan ajasta muutenkin) ja kohotti kulmiaan Aravinin suurieleisille julistuksille useammin kuin kerran se ei kuitenkaan tuntunut aikovan tulla katumapäälle lupauksensa suhteen. Eh, kieltämättä mies vaikutti olevan hieman hakoteillä itsekin eikä Spyro ollut aivan varma mitä tämä tarkalleen suurilla sanoillaan tarkoitti, mutta... Kaipa tämän auttaminen nyt oli vähintä mitä hän voisi, ja mitä hänen pitäisi tehdä. Tosin, se ei ollut aivan varma miten seurata ja näyttää tietä samaan aikaan, mutta ehkä ei ollut kohteliasta kysyä vaikka ei ollut vakuuttunut siitäkään että tämä johtaisi jotenkin eeppiseen soturiuteen. Ainakaan hänen kannaltaan. "...ehm. Tuota, siitä en tiedä mutta kyllä mä voin yrittää jos löydän jotain. Tai jos haluat etsiä sen otuksen, luulis ettei sen pitäisi kauhean vaikea olla löytää jos se on niin iso." Se lupasi hieman emmittyään ja yritettyään pyöritellä tätä dramaattista sanomaa mielessään. Eh, kuulosti hieman kummalliselta tai ei, Aravin kyllä ainakin kuulosti määrätietoiselta joten... kaipa tämän oli oltava perillä siitä mitä oli tekemässä? Vaikka olikin ehkä hiukan eksyksissä ja hukannut asioita. Myönnettäköön että mystisen hirviön jäljittäminen ei ehkä yleensä tuntunut siltä kaikkein houkuttelevimmalta idealta, mutta jos asiat kerran olivat kuten mies oli antanut ymmärtää, ei kai mokomaa otusta voinut vain jättää rellestämäänkään ja syömään viattomia ohikulkijoita. Ja kerran mies oli kai varsin kykenevä kellistämään ehkä suuremmankin eläimen keihäällään, kun otti huomioon kuinka hyvin tämä pärjäsi aivan ilmankin. Jokin mystinen pieni ääni nulikan takaraivossa tosin teki parhaansa piipittääkseen ettei tämä ehkä ollut se paras idea, mutta mokoma vaiennettiin julmasti. Ei hän varsinaisesti luuloja sankaruudesta elättellyt, eh, tuskin hänestä tällaisena ruipelona moiseen olisi niin kuin tämä fakta nyppikin, mutta... ehkä hän onnistuisi kuitenkin olemaan jotenkin avuksi. Ehkä... sekin olisi jo jotain. Ainakin se ajatus tuntui mukavalta ja jopa hieman rohkaisevalta.
Mutta ensimmäiset asiat ensin, eihän hirviöjahtiin voinut noin vain rynnätä valmistautumatta ja tyhjällä vatsalla, mutta syystä tai toisesta kysymys tästä tuntui hämmentävän Aravinin taas hetkeksi pojan ottaessa asian esille. "Eh, no. Mutta jos et tiedä missä ne on. Ehkä ne pitäis yrittää etsiä" Spyro ehdotti, harhautuen kuitenkin jälleen säpsähtämään hiukan ja räpyttelemään silmiään miehen nostaessa äkkiä jälleen volyymia julistaen että moinen ylellisyys oli vähintäänkin yliarvostettua... varsinkin kun maassa retkotti kuollut hukka kuin tilattuna. Hieman yllättäen, tämä ei oikeastaan saanut aikaiseksi suurempia vastaväitteitä. "....voiko susia syödä? En ole koskaan kokeillu." Nulikka tökkäisi hukkavainaata mietteliäästi kenkänsä kärjellä, oikeastaan jokseenkin kiinnostuneen oloisena... ellei jopa häivähdyksen verran kaunaisuutta olemuksessaan. Perhanan otus oli yrittänyt röyhkeästi pistellä hänet poskeensa, joten kaipa se oli oikeus ja kohtuus että pirulainen popsittaisiin itse. Tässä skenaariossa oli jo sen tason ironiaa että jopa Spyro osasi arvostaa tätä (ainakin henkilökohtaiselta kannalta) ja sai aikaan jonkinlaista tyytyväisyyttä. Karmaa, tai jotain?
Tosin, hukkapaistin syvempi pohtiminenkin sai nyt odottaa kun Aravin äkkiä astuikin lähemmäs ojentaen suorastaan juhlallisesti keihästään kohti kyseenalaista opastaan, joka tuntui jälleen kerran hämmentyvän niin määrätietoisesta dramatiikasta ja kovasta volyymista. Se... halusi hänen kantavan keihästään? Pienestä, jälleen jokseenkin hämillisestä silmienräpyttelystään huolimatta ase otettiin kuitenkin vastaan kun sitä kerran niin painokkaasti ojennettiin, nulikan nyökätessä lopulta hieman vaikka se taisi vieläkin olla hiukan hukassa tämän kaiken dramatiikan pointin suhteen. Mutta ainakin toinen oli ilmeisesti ehdottoman varma asioista hänekin puolestaan. "No, tuota. Kai mä voin sitten. Eh, vaikka en kyllä oikein voi sille mörölle mitään tehdäkään" Se myöntyi, vaikka vaikuttikin hiukan skeptiseltä tämän roolinsa suhteen... mutta ilmeisesti hienon keihään kantaminen taisi olla jonkinlainen iso vastuu ja myönnytys? Spyro jäikin hetkeksi silmäilemään oma kepakkonsa kainalossaan käteensä lykättyä asetta, tökäten ohimennen uteliaasti tähän solmittuja hörheltimiä. Oli kieltämättä melkoinen mysteeri mikä näiden pointti oikein oli ja mokomat taisivat hämätä nulikkaa vieläkin. "...mitä sitten jos löydetään se? Se hirviö? Tiedätkö yhtään mikä se edes on?" Nulikka päätyi hetken kuluttua kysäisemään vilkaisten toista huppunsa alta, jos nyt ei erityisen kauhuissaan vieläkään, mutta ehkä kuitenkin sen verran harkitsevana että olisi tuntenut olonsa jonkin verran paremmaksi jos olisi edes tiennyt minkä jäljille tässä oli tarkoitus lähteä.
|
|