Post by spyrre on Feb 17, 2013 22:55:06 GMT 3
Sub:
Päivä, kuten suurin osa päivistä tuppasi järjestään olemaan, oli varsin keskinkertainen. Puolipilvistä, hieman aurinkoa, jossain määrin tuulenpuuskaa, mutta ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa ainakaan siinä määrin, että se olisi vaikuttanut mitenkään toimintaan pienessä kylässä metsänreunassa jossakin syrjäseudulla. Päivä pitäjässä oli suorastaan arkisen tavanomainen. Lähipellolla hääräileviä ihmisiä, keskenään nahistelevia ja leikkiviä lapsia, emäntiä jutustelemassa keskenään askareidensa lomassa, vanhuksia istuskelemassa talojen edustoilla jupisemassa vanhoista hyvistä ajoista, sen sellaista. Kaikin puolin tavanomainen kylä, jonka huomattavin piirre lieni äskettäin kunnostettu kaivo. Ilmassa oli syksyn ensimmäisiä vivahteita, vaikka puut olivatkin vielä viheriöinä - sikäli kuin lehtipuita pitkälti kuusien ja mäntyjen täyttämässä metsässä nyt edes näkyi. Kaiken kaikkiaan siis varsin tavanomainen päivä. Jostain tapahtumarikkaammasta paikasta tullut olisi voinut haukkua koko näkymää suoranaisen pystyynkuolleeksi, joku muu olisi ehkä kutsunut sitä idylliseksi.
Aavistuksen vähemmän tavanomainen saattoi olla se kulkija, joka äsken oli kylään astellut. Paikka kun oli aavistuksen syrjässä, ja ulkopaikkakuntalaiset tuppasivat jo itsessäänkin olemaan pieni yllätys, mutta kyseinen tapaus ei näyttänyt tulleen edes lähiseudulta - tai varsinaisesti mistään yhdestä paikasta muutenkaan. Oli nainen toki katseen jos toisenkin ansainnut, mutta koskapa tämä ei näyttänyt kaavailevan pahoja (ainakaan ennen kuin toisin todistettiin), tai aiheuttavan muutenkaan turhan paljoa häiriötä, painettiin moinen villaisella - mitä nyt muutama isäntä tuli mutisseeksi jotakin ties mistä hampuuseista partaansa. Sekalainen vaateparsi, melkein kuin tarkoituksella mahdollisimman monesta paikasta valittu, sekä erilaiset, epätavallisen oloiset kantamukset ja useilla vöillä roikkuvat varustukset olivat kyllä omiaan kääntämään katseita, puhumattakaan siitä miekasta, joka tulokkaan kupeella roikkui. Mutta loppujen lopuksi tämä näytti olevan vain matkalla läpi, ja pysähtynyt ohimennen katselemaan hetkiseksi paikkoja, joten tavallinen ja arkinen ei juuri moisesta järkkynyt ja tämä jätettiin nopeasti omaan arvoonsa.
Ja päivä jatkui täysin arkisen rauhalliena... ainakin vielä.
Spyrre:
Oli kyseinen päivä ollut mitenkään erityisen vaikuttava yksilö tai ei, sai mokoma pikkukylä kuitenkin ilmeisesti nähdä välillä enemmänkin ulkolaisten liikehdintää asutusalueellaan, katsoivat paikalliset tätä erityisen innokkaasti taikka eivät. Tai jos tarkkoja oltiin, oli paikan päällä oleskellut jokseenkin erikoisia hiippareita jo eilisestä lähtien, minkä vuoksi juuri saapunut, vain hiukan erikoisen näköinen tapaus ei ehkä ollut leppoisuuteensa jo sopeutuneiden paikallisten silmissä niin suuri shokki vaikka kukaan ei tätä pieniin piireihin tottuneista kyläläisistä tuntenutkaan. Vähäeleisesti paikan ainoan pienen majatalon ovi narahti auki solakan, viittaan pukeutuneen matkalaisen astuessa laiskahkosti venytellen ulkoilmaan, kohentaen ohimennen olallaan kantamansa repun sekä jousen asentoa. Olento oli selkeästi matkalainen, muukalainen ties miltä kummallisilta mannuilta, koska oli varmasti varsinkin päivän valossa varsin helppoa kenen hyvänsä nähdä ettei kauempaa vilkaistuna varsin inhimilliseltä vaikuttava nainen lopulta ollut ihminen. Viitan huppu lepäsi syvällä tämän päässä mutta edes varjot eivät lopulta peittäneet petomaisia kasvonpiirteitä jotka piilivät päähineen alla. Kiiluvanvihreät kissamaiset silmät tuijottelivat tummista, lyhyen turkin peittämistä kasvoista sekä hupun varjoista työntyi esille lyhyt, tylppä kuono, koko olennon muistuttaessa ulkonäöltään lähinnä hyvin ihmismäisen rakenteen omaavaa mustaa kissapetoa. Kissanainen astui kuitenkin ulkoilmaan leppoisasti, arastelematta muutamaa saamaansa epäluuloista katsetta kuin ei olisi moisia tiedostanutkaan ja seisahtui toviksi kaikessa rauhassa kadun varteen silmäilemään ympärilleen pohdiskellakseen minne suuntaisi seuraavaksi. Päivä oli jo lähtenyt hyvin käyntiin ja hän oli jo ehtinytkin hankkia hiukan ruokavaroja majatalon valikoimista, mutta joitain tarve-esineitä voisi silti olla vielä hyvä hommata jos tällaisesta tuppukylästä löytyisi paikka joka suostuisi myymään näinkin erikoiselle asiakkaalle. Rahaa kissaihmiseltä löytyi, mutta ikävä kyllä hän oli jo joutunut toteamaan ajat sitten että ihmiset varsinkin pienissä syrjäisissä yhteisöissä saattaisivat suhtautua hieman nihkeästi vieraisiin, joiden tulkitsivat näyttävän siltä että nämä saattaisivat hyvinkin pistellä poskeensa pikkulapsia aamiaisekseen. Ajatus sai jokseenkin kuivan naurahduksen kantautumaan olennon kurkusta tämän kääntyessä sitten itsekseen myhäillen suuntaamaan askelensa kohden vähän matkan päässä erottuvaa kaivoa. No, ainakin hän voisi täyttää vesipullonsa ongelmitta ennen lähtöään jos ei muuta...
Sub:
Oli vaikea sanoa, kumpi kyläpahasen idyllistä rauhaa rikkoi ensin ja pahemmin, hirvittävä, yli tienoon kaikuva karjaisu metsän suunnalta, vaiko sitä hyvin nopeasti seurannut, valtaisa rysähdys. Kummallakin oli tosin varsin samankaltainen vaikutus kylänväkeen (ja varsin todennäköisesti myös matkalaisiin muualta); ihmiset säpsähtelivät, painautuivat vaistonvaraisesti suojaan ja vilkuilivat äänien suuntaan syytä etsien. Eikä sitä tarvinnut tosiaankaan etsiä kauaa taikka tarkkaan. Vanha lato metsän reunassa oli äkkiä sortunut ryskyen pelkäksi vanhaksi, homeiseksi lautakasaksi. Eikä syynä ollut pelkkä ikä. Ihmisten tuijotella pelonsekaisella... noh, pitkälti pelolla, kauhulla tai muulla sellaisella alkoi rakennuksen raunioista rämpiä esiin hirvitys jostakin pahimmista painajaisista. Se oli valtava, ainakin kahden miehen mittainen kyyrystä huolimatta, ja leveä kuin kivenjärkäle. Hirveät, päätä suuremmat kourat huitoivat puunsäleitä ja muuta romua pois tieltä, kun se kohottautui hävityksen keskellä täyteen mittaansa, joka kumaruudestaan huolimatta oli kaikin valtaisa, ja päästi uuden raivoisan karjahduksen. Puut metsän reunassa eivät olleet vielä ehtineet lakata edes heilumasta.
Muutaman hetken kylässä oli varsin hiljaista, hieman kuin metsästäjään itsensä tuijottamasta löytäneellä jäniksellä, mutta sitten joku muita nopeampi (tai tyhmempi) tajusi lopulta alkaa pitämään asianmukaista elämää. "Peikko! Peikko!" kaikui panikoiva huuto tyrmistyneen hiljaisuuden yli. Se paljastui hyvin nopeasti typeräksi teoksi, sillä nimenomainen hirvitys, suorastaan kuin kutsuttuna, käänsi äkkiä pahansuovat, pienet silmänsä kohti kylää. Sen torahampainen kita aukesi taas raivoisaan karjahdukseen, kun se lähti sekopäisesti teutaroimaan kohti vain pienen matkan päässä odottavaa kylää ja ihmisiä - ihmisiä, jotka hyvin nopeasti alkoivat tajuta olevansa pahasti jonkin valtavan ja vihamielisen tiellä. Eikä montaa hetkeä, kun päällä oli jo täysimittainen, kauhistunut ja epätietoinen paniikki. Väkeä ryntäili sinne tänne joidenkin yrittäessä äkkiä sisään turvaan ja toisten vain juoksennellessa panikoiden sinne tänne. Harva varmaankaan edes tiesi mitä oli tapahtumassa, mutta jokaisella oli aivan tarpeeksi selvä käsitys siitä, ettei se voinut olla mitään hyvää.
Maa tömisi ja jytisi peikoksikin haukutun hirvityksen harppoessa nyt kohti kylää minkä lyhyistä, lättänöistä koivistaan pääsi. Ja jos tällaisesta otuksesta nyt saattoi sanoa mitään varmaa, näytti se suorastaan holtittomalta kompuroidessaan sinne tänne ja huitoessaan käsillä ympärilleen tullessaan. Otus oli selvästi raivokas, mutta samalla sen elehtimisessä oli jotakin varsin hämmentynyttä, kuin suorastaan sekaista. Se tosin ei tainnut lohduttaa ketään hirvityksen pitäessä korvia särkevää mölyä, joka peitti helposti ihmisten hätähuudot alleen ja rymistellessään tulemaan. Ilmiselvästi vanha lato ei riittänyt vielä mihinkään otuksen tuholistalla, ja seuraavaksi olisi vuorossa... noh, kylässä taisi olla paljon mahdollisuuksia. Kukaties kaiken?
Spyrre:
Vaikutti siltä, että rauhallinen aamupäivä ennen lähtöä takaisin tien päälle tai edes vesileilin täyttäminen kaivon raikkaalla vedellä oli sittenkin liikaa toivottu. Hyvä kun kissamainen olento oli edes ehtinyt astella kaivolle saati sitten tarttua sankoon vettä nostaakseen kun aivan ilman suurempaa varoitusta taikka silminnähtävää syytä alkoikin pellonreunan suunnalla metsässä jokseenkin hirvittävä rellestys. Tai syyttä ja varoituksetta, miten sen nyt otti, tahtoiko huojuvat puut ja ilmaa halkovan karjaisun tulkita jonkinlaisesksi varoitukseksi, mutta näiden näiden aiheuttaja ja syy ei kyllä pysynyt mysteerinä hetkeäkään. Omiin pohdintoihinsa unohtunut nainenkaan ei yleensä herkistä aisteistaan huolimatta ehtinyt hoksaamaan lähes mitäänsanomattoman päivän ilmapiirissä mitään outoa ennen kuin karmiva ärjähdys sekä sitä seuraava murtuvan puun rätinä saivat tämän hätkähtämään häkeltyneenä (ja no, ehkä jopa rehellisesti pelästyneenä) ja kääntämään muiden läsnäolijoiden tavoin suuriksi yllätyksestä levinneet silmänsä kohti metsästä esiin ryskäävää huitovaa hirviötä. Mitä hittoa...? Mistä-- Kissaihminen tuijotti olentoa silmänräpäyksen verran yhtä tyrmistyneenä äkillisestä ilmaantumisesta kuin muutkin, mutta kaikesta hämmennyksestä huolimatta se suunta johon tilanne oli selvästikin menossa ei jättänyt paljoakaan arvailun varaan. Rivi valkeita teräviä hampaita paljastui pieneen irvistykseen naisen töksäyttäessä ilmoille epämääräisen kirouksen juuri kun ensimmäinen panikoija keksi kajauttaa ilmoille (mahdollisimman äänekkäästi tietenkin) sen itsestäänselvyyden jonka kaikki jo näkivät itsekin... ja sitten kaikki pienikin järkeily oli silmänräpäyksessä vain haikea muisto. Äkkiä kadut olivat täynnä panikoivia, ryntäileviä ihmisiä jotka vetivät hurjistuneen otuksen huomion välittömästi puoleensa, tämän lähtiessä jo ärjyen jytistelemään kohden koko järkälemäisen olemuksensa voimalla.
Kirottua... tämä ei kyllä näyttänyt tippaakaan lupaavalta. Mitä henkilökohtaista kaunaa elikko sitten ikinä olikaan vanhaa, lahoa ladonkuvatusta kohtaan tuntenutkaan, suuntasi tämä sen kaiken raivon nyt huomattavasti ikävämpään suuntaan. Vain hetki, ja hirviö rellestäisi pellolta suoraan kadulle ihmisten sekaan... ellei tälle tekisi jotain ja pian. Aikaa suurempaan pähkäilyyn ei ollut, oli vain pakko toimia. Kissamainen nainen pudotti kantamuksensa käsistään kaivon vierelle väistäen kirouksen keralla ohitse rynnistävän talonpojan joka oli vähällä rynnätä häntä päin, ja kiskaisten sitten tottuneella liikkeellä jousensa olaltaan. Myönnettäköön että hän olisi oikeastaan varsin mielellään ottanut myös etäisyyttä otukseen, mutta kukaan muu ei tuntunut säilyttäneen järkeään paniikin keskellä tarpeeksi jotta olisi pystynyt minkäänlaiseen koordinoituun vastarintaan hurjistuneen jätin edessä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän oli törmännyt jos jonkinlaiseen mörköön, mutta sille faktalle ei nyt vain voinut väittää vastaan että kohti rynnistävä jättimäinen peikko OLI kohti rynnistävä jättimäinen peikko. Oli varsin kyseenalaista mahtaisiko nuoli tai pari moista hirmua kaataakaan, mutta jotain oli pakko tehdä ja nyt. Vihreät silmät siristyivät katin mittaillessa kiireesti etäisyyttä ja otuksen liikkeitä kiskaistessaan kaivon suojissa nuolen jänteelle ennen kuin astahti reunan takaa jännittäen jousensa. Nuoli suunnattiin mahdollisimman vakaasti kohti hirmun päätä tai kaulaa, olennon selvästikin kaavaillessa pyrkivänsä tekemään mahdollisimman paljon vahinkoa kerralla, kaatuisi otus tähän tai ei. Jos ei... niin sitten luultavasti olisi aika hyödyntää vikkeliä jalkoja.
Sub:
Valtavalla, hurjistuneella peikolla ei kestänyt montaakaan hetkeä harppoa hoippuen ja elämöiden umpeen sitä suorastaan mitätöntä välimatkaa, jota yksi pellonleveys vanhan ladon jäänteiden ja kylän välillä edusti. Se huitoi kourillaan sinne tänne ja tuli välillä jopa huitoneeksi itseäänkin. Oikeastaan hirvitys ei tuntunut varsinaisesti edes välittävän yksittäisistä ihmisistä tai oikein mistään muustakaan, vaan sen aikeena näytti enemmänkin olevan pelkkä estoton ja raivoisa yleinen tuho ja hävitys. Jälkeensä se jätti tampatun ja myllätyn uran äsken niin kauniisti ja suoraan kynnettyyn peltoon savipaakkujen vain lennellessä. Ja eipä aikaakaan, kun otus jo rysähti vasten ensimmäistä tielle sattuvaa taloa varsin kirjaimellisesti, sillä äkkiä jostakin suhahti ilman halki nuoli. Se iskeytyi hirvityksen otsan tienoille, mutta varsinaista vahinkoa ammuksesta ei tainnut juurikaan koitua. Oikeastaan peikko ei tuntunut edes tajuavan tulleensa ammutuksi, vaikka horjahtikin osuman voimasta päin pienehköä, olkikattoista taloa niin että rytisi. Rakennus notkahti, vaikkei vielä kaatunutkaan, ja sinne piiloutunut perhe pakeni saranoiltaan pudonneesta ovesta sinne tänne kuin lauma hätääntyneitä hiiriä. Huitoessaan menemään peikko piti ölinää, jota olisi voinut kukaties haukkua jopa jonkinlaiseksi kieleksi - jos nyt kenelläkään olisi siis ollut tarpeeksi mielenkiintoa tai tarkkaavaisuutta tässä tilanteessa jäädä kuuntelemaan, mitä otus tarkalleen ottaen mylvi. Suurimmalla osalla oli paljon kovempi kiire päästä pois sen tieltä - lukuunottamatta kahta uskalikkoa. Toinen oli juuri joustaan parhaansa mukaan (joskin kyseenalaisella menestyksellä) käytellyt kissamainen tapaus, ja toinen jokseenkin yllätyksettömästi vasta vähän aikaa sitten saapunut toinen kulkuri - Faundra jos tarkkoja oltiin. Tai Fau ystävien kesken, jos sillä oli yhtään mitään väliä tällä hetkellä. Naiselle itselleen ei ainakaan juuri nyt ollut, tällä oli paljon tärkeämpääkin tekemistä. Yllättäen se tekeminen ei tosin ollut enemmistön mukainen pakoonjuoksu, vaan kulmat kurtussa koko tilannetta tuijottelu ja selvänä hulluuden merkkinä jopa yritys päästä lähemmäs sinne tänne säntäilevien kyläläisten halki. Hän ei varsinaisesti edes näyttänyt niin hätääntyneeltä, enemmänkin oudoksuvan mietteliäältä, kuin koko tilanne olisi ollut lähinnä outo eikä niinkään maailmanlopun enne. Hän ei ollut varsinaisesti mikään pienikokoinen tapaus, vaikka mistään hujopistakaan nyt tuskin saattoi puhua, mutta panikoiva väki oli omiaan tönimään vähän sinne tänne tieltään, ja yritys päästä lähemmäksi muodostui jokseenkin työlääksi.
Varsin hyödyttömäksi osoittautuneen nuolen jälkiltä jo toipuva peikko piti yhä kaikkeen tyytymätöntä meteliään rämpiessään pystyyn talosta, johon oli kaatunut. Ilmeisesti moinen temppu oli tehnyt siihen ainakin sen verran vaikutusta, että se etsi nyt paksujen kulmiensa alta syypäätä raivoisana, valtavat sieraimet sykkien. Eikä sen turhan kauaa tarvinnut etsiäkään, sillä tällä hetkellä lähettyvillä taisi olla tasan yksi jousta heiluttava tapaus - joka veti parhaillaan vieläpä toista pirullista pikkunuolta jänteelle! Seurasi joukko raivoisia mylvähdyksiä ja jotain, joka varmastikaan ei sopinut kenenkään korville edes peikonkielellä (jos sellaista edes oli olemassa), kun otus vääntäytyi raivoisasti pystyyn. Ja sitten, osoittaen edes jonkinlaista älyä, tai ainakin paremman puutteessa raivoa, se tarrasi talon viereen pystytettuun, puolikkaasta puunrungosta väsättyyn penkkiin. Kapistus painoi varmasti vähintäänkin paljon, mutta siitä huolimattakin otus kiskaisi sen ilmaan pelottavan helposti - ja paiskasi vielä huomattavasti helpommin kohti huono-onnista, kissamaista otusta. Tämän oli paras olla varsin nopea jaloistaan, sillä silmänräpäystä myöhemmin kaivo jonka suojista tämä sihtaili hajosi ryskyen pelkäksi sinkoilevien kivien epämääräiseksi kasaksi pitkän penkin pamahtaessa siihen voimalla, joka halkaisi koko kapistuksen säleiksi...
Spyrre:
Otus tuntui kyllä toikkaroivan jokseenkin epämääräisesti, sen ehti jopa joustaan lataileva kissaihminen laittaa merkille, mutta vaikka tämä kieltämättä herätti jonkin verran kummastusta nainen ei jäänyt miettimään tätä sen enempää kun riehuva hirviö iski jo ensimmäisen talon kimppuun. ...tai horjahti ennemminkin tätä päin, mutta seuraukset olivat joka tapauksessa selkeät ja hyvin ikävät. Rakennus musertui otuksen painon alla lähettäen piiloon pyrkineet ihmiset kaikeksi onneksi kuitenkin pakoon pitkin katua ennen kuin katto romahti kokonaan näiden niskaan, peikonkin sentään jopa jättäessä nämä rauhaan, keskittyneenä syystä tai toisesta enemmän yleiseen raivoamiseensa. Nuoli napsahti kuitenkin kohteeseensa, mutta ikävä kyllä aiheuttamatta mitään sanottavaa vahinkoa mennessään paksunahkaiseen (ja kalloiseen) otukseen saaden kissamaisen naisen sähähtämään ilmoille uuden vaisun, ja varsin turhautuneen kirouksen. Otus horjui, mutta ei vahingoittunut saati sitten perääntynyt, jatkaen vain hurjaa älämölöään ja kaiken tielle osuvan hosumista hirveillä kourillaan. Kirottua, jotenkinhan jätti oli pakko saada kaadettua tai ajettua muualle ennen kuin tämä pistäisi matalaksi puoli kylää! No, jos ei muuta, niin ainakin nuoli oli tuntunut saavan jotain huomiota aikaiseksi, jos ei muuta.... hm, jospa... Kissamainen nainen vetäytyi uudestaan suojaansa vetäen esille uuden nuolen harkiten mahdollisuuksiaan, kunnes vihreät silmät osuivat yhtäkkiä pitkään hahmoon joka näkyi luovivan kaikessa rauhassa panikoivien kyläläisten poikki kohti talon raunioita murjovaa hirviötä. Mitä kirottua.... Mitä tuokin sekopää luuli tekevänsä? Selvästikään tämä ei ollut paikallisia, ehkä joku itsestään liikoja luuleva soturintapainen joka kuvitteli pystyvänsä nuijimaan tuon kokoisen otuksen ketoon omin käsin ja lähietäisyydeltä? Kunhan peikko huomaisi tämän, tyypistä ei kyllä jäisi jäljelle kuin epämääräinen litistynyt kasa kaikkea varsin epämiellyttävää... Kissamainen nainen oli häkeltynyt itsekin havainnostaan toviksi kunnes havahtui siihen, että peikkokin alkoi ilmeisesti tajuta mitä oli tapahtunut ja pälyili kaikkea muuta kuin hyväntahtoisen näköisenä ympärilleen suuret sieraimet ilmaa nuuhkien. Ja hullu uskalikko saapasteli aivan näkyvillä suoraan tätä kohti, oli vain ajan kysymys koska otus hoksaisi tämän.... Mustaturkki hapuili kiireesti uutta nuolta paikalleen ja tähtäsi, tällä kertaa uudestaan otuksen kasvoihin pyrkien sihtailemaan tämän äreitä tihrusilmiä, kunnes otus tuntui viimein äkkäävän hänet ja kääntyvän tuijottamaan. Pahus sentään, otus olikin fiksumpi kuin miltä näytti... kaikesta päätellen tämä osasi jopa yhdistää äsken ammutun nuolen jousta heristelevään kissaan, mikä ei varsinaisesti ilahduttanut oikein ketään. Ilmoille karkasi jo ties kuinka mones kirosana peikon alkaessa kiskoa maasta painavaa tukista veistettyä penkkiä ennen kuin viskasi tämän ilman halki suoraan häntä kohti murskaavalla voimalla. Kissamaiset refleksit kaikeksi onneksi toimivat katin heittyessä kiireenvilkkaa pois tukin alle musertuvalta kaivolta, nuolen sännätessä jänteeltä ties minne siinä kaikessa kaaoksessa. Nainen hypähti hengitystään tasaten takaisin jaloilleen ja pyörähti kohti peikkoa sekä järjettömästi tätä kohti suuntaavaa uskalikkoa. Hitot... ei tuota elikkoa nurin näin saisi, olisi pakko keksiä jotain muuta tai se viskoisi kaiken hajalle. Itsepäisesti välittämättä pystyyn pyrkivistä niskakarvoistaan (ominlupineen pörhistyvästä hännästä puhumattakaan) kissa loi ympärilleen vain nopean arvioivan silmäyksen kunnes säntäsi liikkeelle, tällä kertaa kiertäen kohti kylän reunamilla tapahtuvaa kaaosta tapaillen mennessään uutta nuolta. Jos sen huomion saisi kiinnitettyä muualle niin kyläläisistä kuin itsemurhaisesta uskalikostakin...
"Hei! Mitä kirottua luulet tekeväsi?" Katti sähähti ympärillä vellovan paniikin ylitse kiirehtiessään lähemmäs pitkää, syystä tai toisesta lähes mietteliään oloisesti peikkoa tuijottelevaa muukalaista joka ei tuntunut tajuavan vaaraa alkuunkaan... oikeastaan tämä ei tainnut olla vetänyt edes asettaan? Hitto sentään.... oliko hän oikeasti ainoa läsnäolija jolla oli aikomustakaan tehdä yhtään mitään hyödyllistä?
"Painu suojaan ennen kuin se viskaa jotain muuta! Yritän ajaa sen muualle ennen kuin se pistää kaiken matalaksi!"
Sub:
Faundra piti tahtinsa rauhallisen ripeänä, rynnistämättä hölmönä peikon tulilinjalle mutta turhan paljoa aikailemattakaan - toisin kuin eräs uskalikko, joka oli jo nähtävästi päättänyt kiskoa sen yleistä raivoa ja tarmoa parhaansa mukaan itsensä suuntaan. Ensimmäinen nuoli ei saanut aikaan (odotetusti) juuri mitään, mutta sehän ei kissamaista tapausta saanut epäröimään hiukkaakaan, vaan tämä kiskoi jo seuraavaa jänteelle. Nainen avasi suunsa huutaaksen varoituksentapaisen, mutta se oli jo pahasti myöhässä karkean penkin pamahtaessa jousiampujan suuntaan. Kaikeksi onneksi tämä paljastui nopeaksi, jos ei muuta. Jousi tosin pysyi yhä kädessä kun tämä lähti liikkeelle, ja äkkiä kissamainen olento oli myös äänessä. Tarkalleen ottaen huutamassa käskyjä häipyä suojaan samalla kun tämä aikoi ryhtyä sankariksi. Väkijoukko oli sentään onneksi jo vähentynyt melkoisesti, mikä teki nopeasta kommunikaatiosta edes mahdollista.
"Rauhoitu ja heitä se kapistus menemään. Tuolla saa sitä muuta kuin hermostumaan. Katso että nämä kyläläiset eivät juokse tännepäin ja yritä tekaista jostain soihtuja. Tai jotakin tulta", Fau tokaisi varsin tiukkaan, selkeään ja suorastaan komentavaan sävyyn vastauksen hätäilevälle jousen kanssa taiteilevalle, huitoen kädellään sanojensa tahdiksi parhaansa mukaan. Kukapa tiesi aikoiko tapaus noudattaa sanaakaan hänen neuvoistaan, mutta parempi yrittää kuin olla yrittämättä. Kaiketi. Ja niine hyvineen nainen suuntasikin, yhä rauhallisen ripeästi, kohti peikkoa.
Ja mitä peikkoon tuli, näytti peto kyllästyneen penkin jälkeen kokeilemaan tavaroiden paiskomista, ja olevan aikeissa hoitaa mokoman mustaturkkisen otuksen päiviltä nyt paljon tavanomaisemmin - eli siis kahdella valtavalla kouralla. Se teutaroi jo eteenpäin, välittämättä nyt nähtävästi enää mistään muusta kuin siitä epäonnisesta otuksesta joka oli kehdannut kerjätä sen vihat niskoilleen. Mutta tuskin se oli ehtinyt ottaa montaakaan jytisevää askelta, kun jokin sai sen äkkiä pysähtymään ulvaisten. Äkkiä otus pitelikin korviaan suorastaan tuskaisen oloisesti, horjahtaen uudelleen päin samaa epäonnista rakennusta. Toista kertaa se ei enää kestänyt hirvityksen painoa, vaan luhistui nyt armotta ja rytisten, jättäen örmeltävän, korviaan puristavan otuksen piehtaroimaan oljissa, puunsäleissä ja satunnaisessa rojussa.
Vaikka siinä ei järkeä tuntunutkaan olevan, oli otuksen käytökseen noin nyt nopeasti arvioiden tasan yksi syy. Väkijoukosta itsensä luovinut ja yhä eteenpäin asteleva nainen piteli nyt kädessään jotakin, joka näytti epäilyttävästi isolta hopeakellolta. Siltä se myös kuulosti, kun tämä ravisti sitä jämäköin ottein, antaen sen soida yleisen sekasorron ja hälyn ylikin. Ääni oli kyllä kova, mutta ei sentään korvia särkevä - eikä ainakaan peikkoja maahan kaatava. Ei ainakaan pelkällä äänenlujuudella...
"Lopeta tuo riehuminen! Tämä ei ole sinun kotisi, ja kukaan ei ole kutsunut!" Faundra huusi kovaan ääneen tuskaisesti ölisevälle peikolle, lähestyen otusta yhä osoittamatta mitään pelon merkkejä. Ei sillä etteikö niitä ollut, niitä ei vain ollut erityisen järkevä osoittaa. Etenkään vihaisille peikoille. "Kuinka päissäsi sinä oikein olet, tyhmä mulli? Alahan käyttäytyä!"
Spyrre:
Vastoin kaikkia odotuksia kohti peikkoa tallusteleva nainen ei tainnutkaan olla aivan niin pihalla kuin miltä aluksi vaikutti.... vaan ennemminkin suorastaan sekaisin. Sen sijaan että tämä olisi hätkähtäen havahtunut ja tajunnut kävelevänsä juuri kaikessa rauhassa kohti raivoavaa peikkoa muukalainen kajauttikin ilmoille komennuksen luopua jousesta joka oli ainoa edes jotenkin järkevä tapa hätyyttää elukkaa etäämpää ja... rauhoittua? Jämäkkä äänensävy onnistui nappaamaan kissaihmisen sen verran yllätyksellä että tämä jopa hidasti hetkellisesti askeleitaan irrottaen katseensa jätistä vain antaakseen naiselle suorastaan häkeltyneen tuijotuksen ennen kuin olento rypisti tälle kulmiaan sihahtaen huppunsa alta.
"Mitä? No se oli tarkoituskin, jos sitä ei saa nurin tässä niin ainakin se pitää houkutella muualle!" Katti näpäytti tuskastuneeseen sävyyn, mutta vaikka näyttikin jokseenkin hämmentyneen äkillisestä käskytyksestä ei osoittanut kuitenkaan suurempia aikomuksia luopua aseestaan. Tämä vilkaisi kuitenkin ohimennen pikaisesti ympärilleen todetakseen että kyläläiset painelivat edelleen kiltisti pois päin eivätkä osoittaisi yhtä itsetuhoisia taipumuksia kuin tämä yhtäkkiä tulta vaativa muukalainen. Mitä hit-- Kuka tuo tapaus oikein luuli olevansa? Yhdellä soihdullako se luuli pysäyttävänsä tuollaisen otuksen?
"Tulta? Mistä? Et kai kuvittele että alkaisin hakata tuluksia tässä keskellä katua tuon riehuessa koska keksit haluta---" Mustaturkki protestoi, mutta joutui keskeyttämään varsin pian hoksatessaan peikon ilmeisesti päättäneen viimein hoidella hänet henkilökohtaisesti päiviltä ja rymistelevän kohti. Tämä kirvoitti ilmoille uuden litanian kirouksia kissan hypähtäessä kauemmas ja valmiastautuen säntäämään hirmun kourien ulottumattomiin. Hmm, oikeastaan, jos se innostuisikin jahtaamaan häntä, niin ehkä tämä ei olisikaan vielä menetetty---
Kuitenkin, kesken kissan jo muotoutuvan suunnitelman puolikkaan tämän ajatukset keskeytti yhtäkkiä lähes järjettömästi ilman mitään näkyvää syytä kasaan kesken askelen lyyhistyvä peikko. Jälleen kerran, yllättävä käänne sai kissaihmisen häkeltymään pahasti tämän kuitenkin ehtiessä kaikesta huolimatta syöksähtää kauemmas luuhistuvasta talosta ja sen päällä piehtaroivan peikon viskelemistä puunkappaleista. Nainen pyörähti ympäri jääden hetkeksi silmäilemään tuskaista peikkoa silmiään epäluuloisesti räpytellen, kunnes sai silmiinsä syyn tämän käytökseen... tai, eh... ainakin äskeinen kovapuheinen muukalainen näkyi lähestyvän, komentaen nyt kovaan ääneen peikkoa käyttäytymään ja ravistellen samaan aikaan kädessään hopeista, kilkattavaa kelloa. Mitä... Tilanne oli hyvää vauhtia menossa suorastaan absurdiksi. Vaikka monessa tilanteessa kissaa olikin saatettu sättiä viileähermoiseksi, ei tämä hetkeen osannut oikein tehdä muuta kuin pälyillä peikosta sekopäiseen muukalaiseen ja takaisin, luimistaen korviaan kellosta lähtevälle äänelle. Eihän... tässä nyt ollut yhtään mitään järkeä.
"....puhutko sinä sille?" Nainen sai viimein kysäistyä hitaasti vilkaisten muukalaista varsin paljonpuhuvasti. Jostain syystä hirmu oli nyt kedossa toistaiseksi, mutta kaikesta huolimatta kissaihminen ei oikein onnistunut näkemään kuin yhden tavan millä tämä tästä jatkuisi jos kelloa heristävä nainen saisi jatkaa otuksen härnäämistä... eikä tämä skenaario ollut erityisen kaunis. Viimein kissaihminen näkyikin laskevan jousta kädessään, mutta hiukan huolestuttavasti katse oli kääntynyt maassa piehtaroivaan otukseen nyt varsin arvioivasti. Pitkäkyntiset sormet hakeutuivat kohti viitan alla vyöllä riippuvaa paria leveäteräisiä sapeleita, tämän lopulta kiskaistessa nämä esiin metallisen sihahduksen saattelemana pudotettuaan ensin jousen kädestään. Jos nuolet eivät purreet, niin vanhan kunnon teräksen luulisi ainakin. Otus oli vahva ja iso, mutta hitaammanpuoleinen, ja ainakin nyt toistaiseksi sen kurkku oli huomattavasti alempana....
Päivä, kuten suurin osa päivistä tuppasi järjestään olemaan, oli varsin keskinkertainen. Puolipilvistä, hieman aurinkoa, jossain määrin tuulenpuuskaa, mutta ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa ainakaan siinä määrin, että se olisi vaikuttanut mitenkään toimintaan pienessä kylässä metsänreunassa jossakin syrjäseudulla. Päivä pitäjässä oli suorastaan arkisen tavanomainen. Lähipellolla hääräileviä ihmisiä, keskenään nahistelevia ja leikkiviä lapsia, emäntiä jutustelemassa keskenään askareidensa lomassa, vanhuksia istuskelemassa talojen edustoilla jupisemassa vanhoista hyvistä ajoista, sen sellaista. Kaikin puolin tavanomainen kylä, jonka huomattavin piirre lieni äskettäin kunnostettu kaivo. Ilmassa oli syksyn ensimmäisiä vivahteita, vaikka puut olivatkin vielä viheriöinä - sikäli kuin lehtipuita pitkälti kuusien ja mäntyjen täyttämässä metsässä nyt edes näkyi. Kaiken kaikkiaan siis varsin tavanomainen päivä. Jostain tapahtumarikkaammasta paikasta tullut olisi voinut haukkua koko näkymää suoranaisen pystyynkuolleeksi, joku muu olisi ehkä kutsunut sitä idylliseksi.
Aavistuksen vähemmän tavanomainen saattoi olla se kulkija, joka äsken oli kylään astellut. Paikka kun oli aavistuksen syrjässä, ja ulkopaikkakuntalaiset tuppasivat jo itsessäänkin olemaan pieni yllätys, mutta kyseinen tapaus ei näyttänyt tulleen edes lähiseudulta - tai varsinaisesti mistään yhdestä paikasta muutenkaan. Oli nainen toki katseen jos toisenkin ansainnut, mutta koskapa tämä ei näyttänyt kaavailevan pahoja (ainakaan ennen kuin toisin todistettiin), tai aiheuttavan muutenkaan turhan paljoa häiriötä, painettiin moinen villaisella - mitä nyt muutama isäntä tuli mutisseeksi jotakin ties mistä hampuuseista partaansa. Sekalainen vaateparsi, melkein kuin tarkoituksella mahdollisimman monesta paikasta valittu, sekä erilaiset, epätavallisen oloiset kantamukset ja useilla vöillä roikkuvat varustukset olivat kyllä omiaan kääntämään katseita, puhumattakaan siitä miekasta, joka tulokkaan kupeella roikkui. Mutta loppujen lopuksi tämä näytti olevan vain matkalla läpi, ja pysähtynyt ohimennen katselemaan hetkiseksi paikkoja, joten tavallinen ja arkinen ei juuri moisesta järkkynyt ja tämä jätettiin nopeasti omaan arvoonsa.
Ja päivä jatkui täysin arkisen rauhalliena... ainakin vielä.
Spyrre:
Oli kyseinen päivä ollut mitenkään erityisen vaikuttava yksilö tai ei, sai mokoma pikkukylä kuitenkin ilmeisesti nähdä välillä enemmänkin ulkolaisten liikehdintää asutusalueellaan, katsoivat paikalliset tätä erityisen innokkaasti taikka eivät. Tai jos tarkkoja oltiin, oli paikan päällä oleskellut jokseenkin erikoisia hiippareita jo eilisestä lähtien, minkä vuoksi juuri saapunut, vain hiukan erikoisen näköinen tapaus ei ehkä ollut leppoisuuteensa jo sopeutuneiden paikallisten silmissä niin suuri shokki vaikka kukaan ei tätä pieniin piireihin tottuneista kyläläisistä tuntenutkaan. Vähäeleisesti paikan ainoan pienen majatalon ovi narahti auki solakan, viittaan pukeutuneen matkalaisen astuessa laiskahkosti venytellen ulkoilmaan, kohentaen ohimennen olallaan kantamansa repun sekä jousen asentoa. Olento oli selkeästi matkalainen, muukalainen ties miltä kummallisilta mannuilta, koska oli varmasti varsinkin päivän valossa varsin helppoa kenen hyvänsä nähdä ettei kauempaa vilkaistuna varsin inhimilliseltä vaikuttava nainen lopulta ollut ihminen. Viitan huppu lepäsi syvällä tämän päässä mutta edes varjot eivät lopulta peittäneet petomaisia kasvonpiirteitä jotka piilivät päähineen alla. Kiiluvanvihreät kissamaiset silmät tuijottelivat tummista, lyhyen turkin peittämistä kasvoista sekä hupun varjoista työntyi esille lyhyt, tylppä kuono, koko olennon muistuttaessa ulkonäöltään lähinnä hyvin ihmismäisen rakenteen omaavaa mustaa kissapetoa. Kissanainen astui kuitenkin ulkoilmaan leppoisasti, arastelematta muutamaa saamaansa epäluuloista katsetta kuin ei olisi moisia tiedostanutkaan ja seisahtui toviksi kaikessa rauhassa kadun varteen silmäilemään ympärilleen pohdiskellakseen minne suuntaisi seuraavaksi. Päivä oli jo lähtenyt hyvin käyntiin ja hän oli jo ehtinytkin hankkia hiukan ruokavaroja majatalon valikoimista, mutta joitain tarve-esineitä voisi silti olla vielä hyvä hommata jos tällaisesta tuppukylästä löytyisi paikka joka suostuisi myymään näinkin erikoiselle asiakkaalle. Rahaa kissaihmiseltä löytyi, mutta ikävä kyllä hän oli jo joutunut toteamaan ajat sitten että ihmiset varsinkin pienissä syrjäisissä yhteisöissä saattaisivat suhtautua hieman nihkeästi vieraisiin, joiden tulkitsivat näyttävän siltä että nämä saattaisivat hyvinkin pistellä poskeensa pikkulapsia aamiaisekseen. Ajatus sai jokseenkin kuivan naurahduksen kantautumaan olennon kurkusta tämän kääntyessä sitten itsekseen myhäillen suuntaamaan askelensa kohden vähän matkan päässä erottuvaa kaivoa. No, ainakin hän voisi täyttää vesipullonsa ongelmitta ennen lähtöään jos ei muuta...
Sub:
Oli vaikea sanoa, kumpi kyläpahasen idyllistä rauhaa rikkoi ensin ja pahemmin, hirvittävä, yli tienoon kaikuva karjaisu metsän suunnalta, vaiko sitä hyvin nopeasti seurannut, valtaisa rysähdys. Kummallakin oli tosin varsin samankaltainen vaikutus kylänväkeen (ja varsin todennäköisesti myös matkalaisiin muualta); ihmiset säpsähtelivät, painautuivat vaistonvaraisesti suojaan ja vilkuilivat äänien suuntaan syytä etsien. Eikä sitä tarvinnut tosiaankaan etsiä kauaa taikka tarkkaan. Vanha lato metsän reunassa oli äkkiä sortunut ryskyen pelkäksi vanhaksi, homeiseksi lautakasaksi. Eikä syynä ollut pelkkä ikä. Ihmisten tuijotella pelonsekaisella... noh, pitkälti pelolla, kauhulla tai muulla sellaisella alkoi rakennuksen raunioista rämpiä esiin hirvitys jostakin pahimmista painajaisista. Se oli valtava, ainakin kahden miehen mittainen kyyrystä huolimatta, ja leveä kuin kivenjärkäle. Hirveät, päätä suuremmat kourat huitoivat puunsäleitä ja muuta romua pois tieltä, kun se kohottautui hävityksen keskellä täyteen mittaansa, joka kumaruudestaan huolimatta oli kaikin valtaisa, ja päästi uuden raivoisan karjahduksen. Puut metsän reunassa eivät olleet vielä ehtineet lakata edes heilumasta.
Muutaman hetken kylässä oli varsin hiljaista, hieman kuin metsästäjään itsensä tuijottamasta löytäneellä jäniksellä, mutta sitten joku muita nopeampi (tai tyhmempi) tajusi lopulta alkaa pitämään asianmukaista elämää. "Peikko! Peikko!" kaikui panikoiva huuto tyrmistyneen hiljaisuuden yli. Se paljastui hyvin nopeasti typeräksi teoksi, sillä nimenomainen hirvitys, suorastaan kuin kutsuttuna, käänsi äkkiä pahansuovat, pienet silmänsä kohti kylää. Sen torahampainen kita aukesi taas raivoisaan karjahdukseen, kun se lähti sekopäisesti teutaroimaan kohti vain pienen matkan päässä odottavaa kylää ja ihmisiä - ihmisiä, jotka hyvin nopeasti alkoivat tajuta olevansa pahasti jonkin valtavan ja vihamielisen tiellä. Eikä montaa hetkeä, kun päällä oli jo täysimittainen, kauhistunut ja epätietoinen paniikki. Väkeä ryntäili sinne tänne joidenkin yrittäessä äkkiä sisään turvaan ja toisten vain juoksennellessa panikoiden sinne tänne. Harva varmaankaan edes tiesi mitä oli tapahtumassa, mutta jokaisella oli aivan tarpeeksi selvä käsitys siitä, ettei se voinut olla mitään hyvää.
Maa tömisi ja jytisi peikoksikin haukutun hirvityksen harppoessa nyt kohti kylää minkä lyhyistä, lättänöistä koivistaan pääsi. Ja jos tällaisesta otuksesta nyt saattoi sanoa mitään varmaa, näytti se suorastaan holtittomalta kompuroidessaan sinne tänne ja huitoessaan käsillä ympärilleen tullessaan. Otus oli selvästi raivokas, mutta samalla sen elehtimisessä oli jotakin varsin hämmentynyttä, kuin suorastaan sekaista. Se tosin ei tainnut lohduttaa ketään hirvityksen pitäessä korvia särkevää mölyä, joka peitti helposti ihmisten hätähuudot alleen ja rymistellessään tulemaan. Ilmiselvästi vanha lato ei riittänyt vielä mihinkään otuksen tuholistalla, ja seuraavaksi olisi vuorossa... noh, kylässä taisi olla paljon mahdollisuuksia. Kukaties kaiken?
Spyrre:
Vaikutti siltä, että rauhallinen aamupäivä ennen lähtöä takaisin tien päälle tai edes vesileilin täyttäminen kaivon raikkaalla vedellä oli sittenkin liikaa toivottu. Hyvä kun kissamainen olento oli edes ehtinyt astella kaivolle saati sitten tarttua sankoon vettä nostaakseen kun aivan ilman suurempaa varoitusta taikka silminnähtävää syytä alkoikin pellonreunan suunnalla metsässä jokseenkin hirvittävä rellestys. Tai syyttä ja varoituksetta, miten sen nyt otti, tahtoiko huojuvat puut ja ilmaa halkovan karjaisun tulkita jonkinlaisesksi varoitukseksi, mutta näiden näiden aiheuttaja ja syy ei kyllä pysynyt mysteerinä hetkeäkään. Omiin pohdintoihinsa unohtunut nainenkaan ei yleensä herkistä aisteistaan huolimatta ehtinyt hoksaamaan lähes mitäänsanomattoman päivän ilmapiirissä mitään outoa ennen kuin karmiva ärjähdys sekä sitä seuraava murtuvan puun rätinä saivat tämän hätkähtämään häkeltyneenä (ja no, ehkä jopa rehellisesti pelästyneenä) ja kääntämään muiden läsnäolijoiden tavoin suuriksi yllätyksestä levinneet silmänsä kohti metsästä esiin ryskäävää huitovaa hirviötä. Mitä hittoa...? Mistä-- Kissaihminen tuijotti olentoa silmänräpäyksen verran yhtä tyrmistyneenä äkillisestä ilmaantumisesta kuin muutkin, mutta kaikesta hämmennyksestä huolimatta se suunta johon tilanne oli selvästikin menossa ei jättänyt paljoakaan arvailun varaan. Rivi valkeita teräviä hampaita paljastui pieneen irvistykseen naisen töksäyttäessä ilmoille epämääräisen kirouksen juuri kun ensimmäinen panikoija keksi kajauttaa ilmoille (mahdollisimman äänekkäästi tietenkin) sen itsestäänselvyyden jonka kaikki jo näkivät itsekin... ja sitten kaikki pienikin järkeily oli silmänräpäyksessä vain haikea muisto. Äkkiä kadut olivat täynnä panikoivia, ryntäileviä ihmisiä jotka vetivät hurjistuneen otuksen huomion välittömästi puoleensa, tämän lähtiessä jo ärjyen jytistelemään kohden koko järkälemäisen olemuksensa voimalla.
Kirottua... tämä ei kyllä näyttänyt tippaakaan lupaavalta. Mitä henkilökohtaista kaunaa elikko sitten ikinä olikaan vanhaa, lahoa ladonkuvatusta kohtaan tuntenutkaan, suuntasi tämä sen kaiken raivon nyt huomattavasti ikävämpään suuntaan. Vain hetki, ja hirviö rellestäisi pellolta suoraan kadulle ihmisten sekaan... ellei tälle tekisi jotain ja pian. Aikaa suurempaan pähkäilyyn ei ollut, oli vain pakko toimia. Kissamainen nainen pudotti kantamuksensa käsistään kaivon vierelle väistäen kirouksen keralla ohitse rynnistävän talonpojan joka oli vähällä rynnätä häntä päin, ja kiskaisten sitten tottuneella liikkeellä jousensa olaltaan. Myönnettäköön että hän olisi oikeastaan varsin mielellään ottanut myös etäisyyttä otukseen, mutta kukaan muu ei tuntunut säilyttäneen järkeään paniikin keskellä tarpeeksi jotta olisi pystynyt minkäänlaiseen koordinoituun vastarintaan hurjistuneen jätin edessä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän oli törmännyt jos jonkinlaiseen mörköön, mutta sille faktalle ei nyt vain voinut väittää vastaan että kohti rynnistävä jättimäinen peikko OLI kohti rynnistävä jättimäinen peikko. Oli varsin kyseenalaista mahtaisiko nuoli tai pari moista hirmua kaataakaan, mutta jotain oli pakko tehdä ja nyt. Vihreät silmät siristyivät katin mittaillessa kiireesti etäisyyttä ja otuksen liikkeitä kiskaistessaan kaivon suojissa nuolen jänteelle ennen kuin astahti reunan takaa jännittäen jousensa. Nuoli suunnattiin mahdollisimman vakaasti kohti hirmun päätä tai kaulaa, olennon selvästikin kaavaillessa pyrkivänsä tekemään mahdollisimman paljon vahinkoa kerralla, kaatuisi otus tähän tai ei. Jos ei... niin sitten luultavasti olisi aika hyödyntää vikkeliä jalkoja.
Sub:
Valtavalla, hurjistuneella peikolla ei kestänyt montaakaan hetkeä harppoa hoippuen ja elämöiden umpeen sitä suorastaan mitätöntä välimatkaa, jota yksi pellonleveys vanhan ladon jäänteiden ja kylän välillä edusti. Se huitoi kourillaan sinne tänne ja tuli välillä jopa huitoneeksi itseäänkin. Oikeastaan hirvitys ei tuntunut varsinaisesti edes välittävän yksittäisistä ihmisistä tai oikein mistään muustakaan, vaan sen aikeena näytti enemmänkin olevan pelkkä estoton ja raivoisa yleinen tuho ja hävitys. Jälkeensä se jätti tampatun ja myllätyn uran äsken niin kauniisti ja suoraan kynnettyyn peltoon savipaakkujen vain lennellessä. Ja eipä aikaakaan, kun otus jo rysähti vasten ensimmäistä tielle sattuvaa taloa varsin kirjaimellisesti, sillä äkkiä jostakin suhahti ilman halki nuoli. Se iskeytyi hirvityksen otsan tienoille, mutta varsinaista vahinkoa ammuksesta ei tainnut juurikaan koitua. Oikeastaan peikko ei tuntunut edes tajuavan tulleensa ammutuksi, vaikka horjahtikin osuman voimasta päin pienehköä, olkikattoista taloa niin että rytisi. Rakennus notkahti, vaikkei vielä kaatunutkaan, ja sinne piiloutunut perhe pakeni saranoiltaan pudonneesta ovesta sinne tänne kuin lauma hätääntyneitä hiiriä. Huitoessaan menemään peikko piti ölinää, jota olisi voinut kukaties haukkua jopa jonkinlaiseksi kieleksi - jos nyt kenelläkään olisi siis ollut tarpeeksi mielenkiintoa tai tarkkaavaisuutta tässä tilanteessa jäädä kuuntelemaan, mitä otus tarkalleen ottaen mylvi. Suurimmalla osalla oli paljon kovempi kiire päästä pois sen tieltä - lukuunottamatta kahta uskalikkoa. Toinen oli juuri joustaan parhaansa mukaan (joskin kyseenalaisella menestyksellä) käytellyt kissamainen tapaus, ja toinen jokseenkin yllätyksettömästi vasta vähän aikaa sitten saapunut toinen kulkuri - Faundra jos tarkkoja oltiin. Tai Fau ystävien kesken, jos sillä oli yhtään mitään väliä tällä hetkellä. Naiselle itselleen ei ainakaan juuri nyt ollut, tällä oli paljon tärkeämpääkin tekemistä. Yllättäen se tekeminen ei tosin ollut enemmistön mukainen pakoonjuoksu, vaan kulmat kurtussa koko tilannetta tuijottelu ja selvänä hulluuden merkkinä jopa yritys päästä lähemmäs sinne tänne säntäilevien kyläläisten halki. Hän ei varsinaisesti edes näyttänyt niin hätääntyneeltä, enemmänkin oudoksuvan mietteliäältä, kuin koko tilanne olisi ollut lähinnä outo eikä niinkään maailmanlopun enne. Hän ei ollut varsinaisesti mikään pienikokoinen tapaus, vaikka mistään hujopistakaan nyt tuskin saattoi puhua, mutta panikoiva väki oli omiaan tönimään vähän sinne tänne tieltään, ja yritys päästä lähemmäksi muodostui jokseenkin työlääksi.
Varsin hyödyttömäksi osoittautuneen nuolen jälkiltä jo toipuva peikko piti yhä kaikkeen tyytymätöntä meteliään rämpiessään pystyyn talosta, johon oli kaatunut. Ilmeisesti moinen temppu oli tehnyt siihen ainakin sen verran vaikutusta, että se etsi nyt paksujen kulmiensa alta syypäätä raivoisana, valtavat sieraimet sykkien. Eikä sen turhan kauaa tarvinnut etsiäkään, sillä tällä hetkellä lähettyvillä taisi olla tasan yksi jousta heiluttava tapaus - joka veti parhaillaan vieläpä toista pirullista pikkunuolta jänteelle! Seurasi joukko raivoisia mylvähdyksiä ja jotain, joka varmastikaan ei sopinut kenenkään korville edes peikonkielellä (jos sellaista edes oli olemassa), kun otus vääntäytyi raivoisasti pystyyn. Ja sitten, osoittaen edes jonkinlaista älyä, tai ainakin paremman puutteessa raivoa, se tarrasi talon viereen pystytettuun, puolikkaasta puunrungosta väsättyyn penkkiin. Kapistus painoi varmasti vähintäänkin paljon, mutta siitä huolimattakin otus kiskaisi sen ilmaan pelottavan helposti - ja paiskasi vielä huomattavasti helpommin kohti huono-onnista, kissamaista otusta. Tämän oli paras olla varsin nopea jaloistaan, sillä silmänräpäystä myöhemmin kaivo jonka suojista tämä sihtaili hajosi ryskyen pelkäksi sinkoilevien kivien epämääräiseksi kasaksi pitkän penkin pamahtaessa siihen voimalla, joka halkaisi koko kapistuksen säleiksi...
Spyrre:
Otus tuntui kyllä toikkaroivan jokseenkin epämääräisesti, sen ehti jopa joustaan lataileva kissaihminen laittaa merkille, mutta vaikka tämä kieltämättä herätti jonkin verran kummastusta nainen ei jäänyt miettimään tätä sen enempää kun riehuva hirviö iski jo ensimmäisen talon kimppuun. ...tai horjahti ennemminkin tätä päin, mutta seuraukset olivat joka tapauksessa selkeät ja hyvin ikävät. Rakennus musertui otuksen painon alla lähettäen piiloon pyrkineet ihmiset kaikeksi onneksi kuitenkin pakoon pitkin katua ennen kuin katto romahti kokonaan näiden niskaan, peikonkin sentään jopa jättäessä nämä rauhaan, keskittyneenä syystä tai toisesta enemmän yleiseen raivoamiseensa. Nuoli napsahti kuitenkin kohteeseensa, mutta ikävä kyllä aiheuttamatta mitään sanottavaa vahinkoa mennessään paksunahkaiseen (ja kalloiseen) otukseen saaden kissamaisen naisen sähähtämään ilmoille uuden vaisun, ja varsin turhautuneen kirouksen. Otus horjui, mutta ei vahingoittunut saati sitten perääntynyt, jatkaen vain hurjaa älämölöään ja kaiken tielle osuvan hosumista hirveillä kourillaan. Kirottua, jotenkinhan jätti oli pakko saada kaadettua tai ajettua muualle ennen kuin tämä pistäisi matalaksi puoli kylää! No, jos ei muuta, niin ainakin nuoli oli tuntunut saavan jotain huomiota aikaiseksi, jos ei muuta.... hm, jospa... Kissamainen nainen vetäytyi uudestaan suojaansa vetäen esille uuden nuolen harkiten mahdollisuuksiaan, kunnes vihreät silmät osuivat yhtäkkiä pitkään hahmoon joka näkyi luovivan kaikessa rauhassa panikoivien kyläläisten poikki kohti talon raunioita murjovaa hirviötä. Mitä kirottua.... Mitä tuokin sekopää luuli tekevänsä? Selvästikään tämä ei ollut paikallisia, ehkä joku itsestään liikoja luuleva soturintapainen joka kuvitteli pystyvänsä nuijimaan tuon kokoisen otuksen ketoon omin käsin ja lähietäisyydeltä? Kunhan peikko huomaisi tämän, tyypistä ei kyllä jäisi jäljelle kuin epämääräinen litistynyt kasa kaikkea varsin epämiellyttävää... Kissamainen nainen oli häkeltynyt itsekin havainnostaan toviksi kunnes havahtui siihen, että peikkokin alkoi ilmeisesti tajuta mitä oli tapahtunut ja pälyili kaikkea muuta kuin hyväntahtoisen näköisenä ympärilleen suuret sieraimet ilmaa nuuhkien. Ja hullu uskalikko saapasteli aivan näkyvillä suoraan tätä kohti, oli vain ajan kysymys koska otus hoksaisi tämän.... Mustaturkki hapuili kiireesti uutta nuolta paikalleen ja tähtäsi, tällä kertaa uudestaan otuksen kasvoihin pyrkien sihtailemaan tämän äreitä tihrusilmiä, kunnes otus tuntui viimein äkkäävän hänet ja kääntyvän tuijottamaan. Pahus sentään, otus olikin fiksumpi kuin miltä näytti... kaikesta päätellen tämä osasi jopa yhdistää äsken ammutun nuolen jousta heristelevään kissaan, mikä ei varsinaisesti ilahduttanut oikein ketään. Ilmoille karkasi jo ties kuinka mones kirosana peikon alkaessa kiskoa maasta painavaa tukista veistettyä penkkiä ennen kuin viskasi tämän ilman halki suoraan häntä kohti murskaavalla voimalla. Kissamaiset refleksit kaikeksi onneksi toimivat katin heittyessä kiireenvilkkaa pois tukin alle musertuvalta kaivolta, nuolen sännätessä jänteeltä ties minne siinä kaikessa kaaoksessa. Nainen hypähti hengitystään tasaten takaisin jaloilleen ja pyörähti kohti peikkoa sekä järjettömästi tätä kohti suuntaavaa uskalikkoa. Hitot... ei tuota elikkoa nurin näin saisi, olisi pakko keksiä jotain muuta tai se viskoisi kaiken hajalle. Itsepäisesti välittämättä pystyyn pyrkivistä niskakarvoistaan (ominlupineen pörhistyvästä hännästä puhumattakaan) kissa loi ympärilleen vain nopean arvioivan silmäyksen kunnes säntäsi liikkeelle, tällä kertaa kiertäen kohti kylän reunamilla tapahtuvaa kaaosta tapaillen mennessään uutta nuolta. Jos sen huomion saisi kiinnitettyä muualle niin kyläläisistä kuin itsemurhaisesta uskalikostakin...
"Hei! Mitä kirottua luulet tekeväsi?" Katti sähähti ympärillä vellovan paniikin ylitse kiirehtiessään lähemmäs pitkää, syystä tai toisesta lähes mietteliään oloisesti peikkoa tuijottelevaa muukalaista joka ei tuntunut tajuavan vaaraa alkuunkaan... oikeastaan tämä ei tainnut olla vetänyt edes asettaan? Hitto sentään.... oliko hän oikeasti ainoa läsnäolija jolla oli aikomustakaan tehdä yhtään mitään hyödyllistä?
"Painu suojaan ennen kuin se viskaa jotain muuta! Yritän ajaa sen muualle ennen kuin se pistää kaiken matalaksi!"
Sub:
Faundra piti tahtinsa rauhallisen ripeänä, rynnistämättä hölmönä peikon tulilinjalle mutta turhan paljoa aikailemattakaan - toisin kuin eräs uskalikko, joka oli jo nähtävästi päättänyt kiskoa sen yleistä raivoa ja tarmoa parhaansa mukaan itsensä suuntaan. Ensimmäinen nuoli ei saanut aikaan (odotetusti) juuri mitään, mutta sehän ei kissamaista tapausta saanut epäröimään hiukkaakaan, vaan tämä kiskoi jo seuraavaa jänteelle. Nainen avasi suunsa huutaaksen varoituksentapaisen, mutta se oli jo pahasti myöhässä karkean penkin pamahtaessa jousiampujan suuntaan. Kaikeksi onneksi tämä paljastui nopeaksi, jos ei muuta. Jousi tosin pysyi yhä kädessä kun tämä lähti liikkeelle, ja äkkiä kissamainen olento oli myös äänessä. Tarkalleen ottaen huutamassa käskyjä häipyä suojaan samalla kun tämä aikoi ryhtyä sankariksi. Väkijoukko oli sentään onneksi jo vähentynyt melkoisesti, mikä teki nopeasta kommunikaatiosta edes mahdollista.
"Rauhoitu ja heitä se kapistus menemään. Tuolla saa sitä muuta kuin hermostumaan. Katso että nämä kyläläiset eivät juokse tännepäin ja yritä tekaista jostain soihtuja. Tai jotakin tulta", Fau tokaisi varsin tiukkaan, selkeään ja suorastaan komentavaan sävyyn vastauksen hätäilevälle jousen kanssa taiteilevalle, huitoen kädellään sanojensa tahdiksi parhaansa mukaan. Kukapa tiesi aikoiko tapaus noudattaa sanaakaan hänen neuvoistaan, mutta parempi yrittää kuin olla yrittämättä. Kaiketi. Ja niine hyvineen nainen suuntasikin, yhä rauhallisen ripeästi, kohti peikkoa.
Ja mitä peikkoon tuli, näytti peto kyllästyneen penkin jälkeen kokeilemaan tavaroiden paiskomista, ja olevan aikeissa hoitaa mokoman mustaturkkisen otuksen päiviltä nyt paljon tavanomaisemmin - eli siis kahdella valtavalla kouralla. Se teutaroi jo eteenpäin, välittämättä nyt nähtävästi enää mistään muusta kuin siitä epäonnisesta otuksesta joka oli kehdannut kerjätä sen vihat niskoilleen. Mutta tuskin se oli ehtinyt ottaa montaakaan jytisevää askelta, kun jokin sai sen äkkiä pysähtymään ulvaisten. Äkkiä otus pitelikin korviaan suorastaan tuskaisen oloisesti, horjahtaen uudelleen päin samaa epäonnista rakennusta. Toista kertaa se ei enää kestänyt hirvityksen painoa, vaan luhistui nyt armotta ja rytisten, jättäen örmeltävän, korviaan puristavan otuksen piehtaroimaan oljissa, puunsäleissä ja satunnaisessa rojussa.
Vaikka siinä ei järkeä tuntunutkaan olevan, oli otuksen käytökseen noin nyt nopeasti arvioiden tasan yksi syy. Väkijoukosta itsensä luovinut ja yhä eteenpäin asteleva nainen piteli nyt kädessään jotakin, joka näytti epäilyttävästi isolta hopeakellolta. Siltä se myös kuulosti, kun tämä ravisti sitä jämäköin ottein, antaen sen soida yleisen sekasorron ja hälyn ylikin. Ääni oli kyllä kova, mutta ei sentään korvia särkevä - eikä ainakaan peikkoja maahan kaatava. Ei ainakaan pelkällä äänenlujuudella...
"Lopeta tuo riehuminen! Tämä ei ole sinun kotisi, ja kukaan ei ole kutsunut!" Faundra huusi kovaan ääneen tuskaisesti ölisevälle peikolle, lähestyen otusta yhä osoittamatta mitään pelon merkkejä. Ei sillä etteikö niitä ollut, niitä ei vain ollut erityisen järkevä osoittaa. Etenkään vihaisille peikoille. "Kuinka päissäsi sinä oikein olet, tyhmä mulli? Alahan käyttäytyä!"
Spyrre:
Vastoin kaikkia odotuksia kohti peikkoa tallusteleva nainen ei tainnutkaan olla aivan niin pihalla kuin miltä aluksi vaikutti.... vaan ennemminkin suorastaan sekaisin. Sen sijaan että tämä olisi hätkähtäen havahtunut ja tajunnut kävelevänsä juuri kaikessa rauhassa kohti raivoavaa peikkoa muukalainen kajauttikin ilmoille komennuksen luopua jousesta joka oli ainoa edes jotenkin järkevä tapa hätyyttää elukkaa etäämpää ja... rauhoittua? Jämäkkä äänensävy onnistui nappaamaan kissaihmisen sen verran yllätyksellä että tämä jopa hidasti hetkellisesti askeleitaan irrottaen katseensa jätistä vain antaakseen naiselle suorastaan häkeltyneen tuijotuksen ennen kuin olento rypisti tälle kulmiaan sihahtaen huppunsa alta.
"Mitä? No se oli tarkoituskin, jos sitä ei saa nurin tässä niin ainakin se pitää houkutella muualle!" Katti näpäytti tuskastuneeseen sävyyn, mutta vaikka näyttikin jokseenkin hämmentyneen äkillisestä käskytyksestä ei osoittanut kuitenkaan suurempia aikomuksia luopua aseestaan. Tämä vilkaisi kuitenkin ohimennen pikaisesti ympärilleen todetakseen että kyläläiset painelivat edelleen kiltisti pois päin eivätkä osoittaisi yhtä itsetuhoisia taipumuksia kuin tämä yhtäkkiä tulta vaativa muukalainen. Mitä hit-- Kuka tuo tapaus oikein luuli olevansa? Yhdellä soihdullako se luuli pysäyttävänsä tuollaisen otuksen?
"Tulta? Mistä? Et kai kuvittele että alkaisin hakata tuluksia tässä keskellä katua tuon riehuessa koska keksit haluta---" Mustaturkki protestoi, mutta joutui keskeyttämään varsin pian hoksatessaan peikon ilmeisesti päättäneen viimein hoidella hänet henkilökohtaisesti päiviltä ja rymistelevän kohti. Tämä kirvoitti ilmoille uuden litanian kirouksia kissan hypähtäessä kauemmas ja valmiastautuen säntäämään hirmun kourien ulottumattomiin. Hmm, oikeastaan, jos se innostuisikin jahtaamaan häntä, niin ehkä tämä ei olisikaan vielä menetetty---
Kuitenkin, kesken kissan jo muotoutuvan suunnitelman puolikkaan tämän ajatukset keskeytti yhtäkkiä lähes järjettömästi ilman mitään näkyvää syytä kasaan kesken askelen lyyhistyvä peikko. Jälleen kerran, yllättävä käänne sai kissaihmisen häkeltymään pahasti tämän kuitenkin ehtiessä kaikesta huolimatta syöksähtää kauemmas luuhistuvasta talosta ja sen päällä piehtaroivan peikon viskelemistä puunkappaleista. Nainen pyörähti ympäri jääden hetkeksi silmäilemään tuskaista peikkoa silmiään epäluuloisesti räpytellen, kunnes sai silmiinsä syyn tämän käytökseen... tai, eh... ainakin äskeinen kovapuheinen muukalainen näkyi lähestyvän, komentaen nyt kovaan ääneen peikkoa käyttäytymään ja ravistellen samaan aikaan kädessään hopeista, kilkattavaa kelloa. Mitä... Tilanne oli hyvää vauhtia menossa suorastaan absurdiksi. Vaikka monessa tilanteessa kissaa olikin saatettu sättiä viileähermoiseksi, ei tämä hetkeen osannut oikein tehdä muuta kuin pälyillä peikosta sekopäiseen muukalaiseen ja takaisin, luimistaen korviaan kellosta lähtevälle äänelle. Eihän... tässä nyt ollut yhtään mitään järkeä.
"....puhutko sinä sille?" Nainen sai viimein kysäistyä hitaasti vilkaisten muukalaista varsin paljonpuhuvasti. Jostain syystä hirmu oli nyt kedossa toistaiseksi, mutta kaikesta huolimatta kissaihminen ei oikein onnistunut näkemään kuin yhden tavan millä tämä tästä jatkuisi jos kelloa heristävä nainen saisi jatkaa otuksen härnäämistä... eikä tämä skenaario ollut erityisen kaunis. Viimein kissaihminen näkyikin laskevan jousta kädessään, mutta hiukan huolestuttavasti katse oli kääntynyt maassa piehtaroivaan otukseen nyt varsin arvioivasti. Pitkäkyntiset sormet hakeutuivat kohti viitan alla vyöllä riippuvaa paria leveäteräisiä sapeleita, tämän lopulta kiskaistessa nämä esiin metallisen sihahduksen saattelemana pudotettuaan ensin jousen kädestään. Jos nuolet eivät purreet, niin vanhan kunnon teräksen luulisi ainakin. Otus oli vahva ja iso, mutta hitaammanpuoleinen, ja ainakin nyt toistaiseksi sen kurkku oli huomattavasti alempana....