|
Post by harhakuva on Feb 10, 2013 21:27:20 GMT 3
// Tässäpä tällainen aloitus, lähdin vain kirjoittelemaan jotain kun iski äkillinen tarve pelaamaan. Juonen kannalta ei suunnitelmia ja kuka vain on tervetullut mukaan, katsotaan sitten miten peli etenee :) Lisäksi en ole myöskään kovin kokenut pelajaa, mutta toivottavasti ei haittaa! //
Pureva tuuli puhalsi laaksossa heiluttaen Gaelithen vaaleita hiuksia. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt naista, joka oli keskittyneesti kiinnittänyt katseensa jonnekin kauaksi horisonttiin. Hänen ratsunsa pärskyi kärsimättömästi, se ei selvästikään pitänyt paikallaan seisomisesta. Gaelith taputti hevostaan kaulalle ja lausui sille muutaman rauhoittavan haltiakielen sanan, sulavasti ja pehmeästi kuten haltiat aina tapaavat puhua.
Oli kulunut muutamia päiviä siitä, kun Gaelith Shathallyn oli lähtenyt metsähaltian kaupungista kaukana laakson pohjoispuolella. Jostain syystä hänestä oli jo pienestä tytöstä lähtien tuntunut siltä, ettei hän kuulunut metsävaltakunnan suuriin saleihin, puiden tummien lehvästöjen alle ja vihreille kujille. Tyttönä hän oli harvoin saanut seurata isänsä mukana seikkailuihin, mutta hänen eniten vaalimansa muistot liittyivät hetkiin, jolloin isä oli vienyt hänet retkille laaksoon ja sen takaisille maille. Pikkutytön silmin laakso oli valtava ja jatkui silmänkantamattomiin, siellä oli uskomattoman kirkkas auringonpaiste ja puhalsi tuuli, joka vain harvoin saapui virkistämään metsää. Nämä muistot ja isän tarinat kaukaisista maista merten tuolla puolen saivat Gaelithin yhä hymyilemään.
Gaelith ei tiennyt tarkalleen mitä oli lähtenyt etsimään, mutta jokin hänen sydämessään vaati häntä vaeltamaan. Yönmusta Hamil-hevonen pärskähti uudestaan ja herätti haltian ajatuksistaan. Gaelithin ei tarvinnut paljoa kannustaa hevostaan laukkaan heidän suunnatessaan laakson poikki kohti etelää. He eivät kuitenkaan ehtineet edetä kauaakaan, kun jokin yhtäkkiä vei Gaelithin huomion.
|
|
|
Post by submarine on Feb 10, 2013 23:46:23 GMT 3
((Ka, heissan ja tervetuloa! Minäpä viskaan tällaisen tapauksen seuraksi, ettei tule yksinäistä o/))
Saskia (hän ei ollut varma mistä nimi oli tullut, mutta hän piti siitä) jatkoi kulkuaan eteenpäin. Minne, hän ei ollut varma, mutta juuri nyt hän oli vain tyytyväinen syrjäiseen laaksoon, kaukana tunkeilevilta ja uteliailta katseilta. Ja siitä huolimattakin nainen (sellaiseksi hänet sentään taisi tunnistaa, pitkäksi ja laihaksi) kääriytyi paksun ja peittävän viitan kätköihin. Ei purevan tuulen takia, sitä hän hädin tuskin edes tunsi, vaan auringon ja sen, mitä se paljasti. Hän oli alkanut melkeinpä vihata koko valokehää, jolta mikään ei pysynyt salassa. Jopa kankaan peitossa ja hupun varjoissa hän tunsi itsensä aivan liian avoimeksi ja suojattomaksi. Etenkin tässä laaksossa, tällä avoimella ja näköesteettömällä paikalla, jonka kauneus sai aikaan vain katkeria muistoja. Kukaties hän olisi voinut yrittää kiertää sen, mutta se olisi ollut pitkä matka, etenkin kun paikalla ei edes ollut ketään. Viitan peittämä hahmo jatkoi kulkuaan yli avaran laakson aavistuksen hankalasti, kuin olisi ontunut toista jalkaansa. Ei niin paljoa että se olisi ratkaisevasti haitannut matkantekoa, mutta silti niin että sen huomasi. Askel toisensa perään halki vehreän maaston. Ohimennen paksu kiehkura mustaa, sekaista tukkaa pakeni viitan hupun alta, ja käsi kohosi työntämään sen takaisin paikoilleen. Varsin kelmeä ja laihanpuoleinen käsi, jonka tuskin saattoi väittää kuuluvan terveelle tai hyvinvoivalle ihmiselle.
Aikansa kuljettuaan (jonkin ajan, sen kululla ei ollut juurikaan merkitystä enää nykyään) seisahtui Saskia hetkiseksi. Kauempana edessäpäin oli jotakin. Hitaasti ja varovaisesti hän kohotti katseensa, paljastaen samalla auringolle aivan yhtä kalpean leuan ja värittömät, hehkuttomat huulet. Ne tiukkenivat nopeasti hermostuneeksi viivaksi naisen nähdessä mitä tuleman piti, ja pikaisesti hän laski taas katseensa. Ratsastaja. Jostakin kirotusta syystä joku ratsasti hänen suuntaansa. Hetken hän harkitsi vaihtavansa suuntaa, suuntaavansa suoraan sivuun ja pois ratsastajan tieltä, mutta se olisi vain herättänyt epäilyksiä. Niitä hän ei kaivannut. Ei, tuskin tämä edes välittäisi hänestä. Oli selvästi matkalla jonnekin. Yksi matkalainen vain ohittaisi toisen eikä kumpikaan miettisi sen enempää. Tällä oli niin kiirekin hevosensa selässä, että tämä tuskin ehtisi edes kiinnittää huomiota asioihin...
Hetken paikallaan päättämättömästi seisottuaan Saskia kohotti taas saman, kelmeän kätensä vetämään viittansa hupun niin alas kuin vain mahdollista, ennen kuin veti senkin jonnekin paksun kankaan alle. Hän oli turvassa, huomaamaton. Nyt hän vain jatkaisi matkaa, ja mitään ei tapahtuisi. Kumpikin jatkaisi vain matkaansa ja kaikki menisi hyvin... menisihän? Yrittäen pitää askeleensa mahdollisimman varmoina nainen jatkoi eteenpäin. Sama ontuva, tasainen tahti, mutta olemus viitan alla aavistuksen empivämpi.
|
|
|
Post by harhakuva on Feb 11, 2013 2:10:41 GMT 3
// Kiitos! Hienoa saada vastaus näin nopeasti ^^ Jos joku haluaa tuoda vielä kolmannenkin hahmon mukaan niin minulle se ainakin sopii. //
Etäinen, mutta ratsukon vauhdin takia kuitenkin nopeasti lähestyvä hahmo ilmestyi yhtäkkiä haltian näkökenttään pienen mäentapaisen takaa. Gaelith ei pystynyt edes haltian tarkoilla silmillään vielä näin kaukaa sanomaan kuka tai mikä se oli, lisäksi kirkas keskipäivän aurinko loi nyt säteitään melkein suoraan hänen silmiinsä. Hän kuitenkin päätti pidättää ratsuaan ja jatkaa ravissa lähemmäs.
Hamilin askeleet tömisivät tasaisesti pehmeää ruohoista tannerta vasten. Hieman lähemmäs tultuaan Gaelith saattoi erottaa hahmon etenevän varsin vaikeasti, ontuen, ja kääriytyneenä tummaan viittaan. Ehkä juuri se, joka on tuon viitan alle kätkeytyi halusi nimenomaan välttää huomiota ja tämä herätti haltian uteliaisuuden. Totta puhuen tuosta luonteenpiirteestä ei ollut aina ollut pelkästään hyötyä hänelle, mutta toisinaan se oli myös osoittautunut erittäinkin tarpeelliseksi. Gaelith ei ollut erityisemmän innostunut tapaamaan vihamielisiä olentoja, mutta tämä henkilö tuskin olisi vaarallinen. Sitä paitsi, eihän haltialla oikeastaan ollut edes kiire minnekään. Tässä laaksossa tapasi enää harvoin muita kulkijoita sen jälkeen, kun suuri Idäntie oli rakennettu muutamia vuosia sitten.
Tätä kaikkea miettiessään haltia oli jo melkein saavuttanut tuon toisen salaperäisen kulkijan. Gaelith ei halunnut säikäyttää tätä, joten hän eteni nyt hitaasti. Mitä luultavimmin hahmo ei voinut nähdä ratsastajaa viittansa suojista. Siksipä Gaelith alkoi tapailla muutamia säkeitä vanhasta metsähaltia laulusta kertoakseen toiselle, ettei tällä ollut syytä pelkoon. Se meni jokseenkin tähän tapaan:
Läpi metsien, yli niittyjen soi laulu haltiahovin. Ehkä tulisit vieraaksemme, viihtyisit luonamme tovin. Kultaa et täältä löydä, et hopeaa, mutta puiden varjossa levätä saat. Ole siis tervetullut ain, hoviin metsänkuningas Baëlvain.
Laulun loputtua Gaelith pysäytti hevosensa, laski tummanvihreän matkaviittansa hupun paljastaen kaunispiirteiset haltian kasvonsa ja jäi odottamaan toisen reaktiota tapahtuneeseen.
|
|
|
Post by submarine on Feb 12, 2013 12:08:31 GMT 3
Ja ratsastaja kulki ohi ilman sen suurempia ongelmia tai välikohtauksia. Tai niin Saskia olisi ainakin halunnut sanoa, todella olisi, mutta kohtalolla näytti olevan oma mielipiteensä asiasta - tai sitten vain ratsastajalla. Jo hyvän matkan päästä hän pystyi hermostuneena erottamaan kuinka tämän hevosen kavioiden kopina hiljensi tahtia lähestyessään. Hiljensi, ja hiljensi, ja hiljensi. Tämä vain hidasti vauhtiaan mitä lähemmäksi pääsi, kuin suorastaan pilkatakseen hänen epätoivoisia yrityksiään ja toiveitaan välttyä juuri tältä. Mutta... ehkäpä tämä kysyisi vain suuntaa tai jotakin. Niin varmaankin. Ja olihan hänellä yhä keinonsa, kuten aina. Eikä muutakaan voinut, kuin vain jatkaa eteenpäin. Kaikki muu nyt vasta epäilyttävää olisikin ollut.
Nainen jatkoi taivaltaan parhaansa mukaan, kohottamatta missään kohtaa katsettaan tarkkaillakseen toista. Tämän eläin oli äänekäs, ja kertoi aivan tarpeeksi. Mutta jos hän olikin odottanut tämän aikovan kysyä suuntaa tai jotakin muuta yhtä arkista, sai Saskia huomata äkkiä erehtyneensä pahasti. Siinä määrin että joutui pysähtymään kaikesta huolimattakin ainakin noin nyt melkein pelkästä hämmennyksestä. Ratsastaja avasi suunsa, ja sieltä purkautui kysymysten, syytösten tai nyt jonkin suunnilleen kaikessa epämiellyttävyydessäänkin ymmärrettävän sijasta... laulua. Se sai hänet säpsähtämään huomattavasti enemmän kuin pahinkaan huuto olisi. Eivät ihmiset vain alkaneet laulaa ventovieraille, sen hänkin oli jopa oppinut ajan kanssa. Toisaalta, jokin tapauksessa kukaties vihjasi, ettei tämä välttämättä ollut ihminen.
Vaikka suurin osa laulun varsinaisesta sanomasta menikin ohi Saskialta tämän hämmentyessä enemmänkin sen yksinkertaisesta olemassaolosta, oli sen sanoma kaiketi kuitenkin pääosin myönteinen. Ratsastaja oli nyt pysähtynyt, selvästikin odottamaan. Eikä hänellä tainnut oikeastaan olla aavistustakaan, mitä nyt olisi kuulunut tehdä. Se johti hetkiseksi varsin kiusalliseen hiljaisuuteen, kun nainen vain seisoi paikallaan, piiloutuen parhaansa mukaan viittaansa empien. Mutta ratsastajan odottavainen olemus kävi nopeasti liian painostavaksi, ja hetken jälkeen hän lopulta, niin paljon kuin se ahdistikin, avasi suunsa. "Kiitos kauniista sanoistanne, mutta pyydän teitä pysymään kaukana", nainen totesi käheästi, äänellä joka kuulosti käyttöön tottumattomalta ja ruosteiselta. "Olen... tautinen hylkiö. Varokaa." Yleensä tämä riitti varmistamaan, että kaikkein uteliaimmatkin kiertäisivät hänet vain kaukaa ja olisivat tyytyväisiä hänen kadotessaan näköpiiristä. Ja toivottavasti, kaikesta huolimatta, niin tekisi tämäkin...
|
|