|
Post by submarine on Feb 5, 2013 20:31:15 GMT 3
((Spyrre))
Tapahtuipa eräänä keväisenä ja harmaankalskeana päivänä sitten niin, että yksi ainoa hahmo talsia tarpoi pitkin syrjäistä, melkeinpä pelkästä kinttupolusta käyvää tienkuvatusta jossakin jumalien selkien ja sivistyneen maailman takana. Kohti syrjäistä laaksoa, jossa ei tiettävästi odottanut mitään muuta kuin pelkkä niin tai näin sinnittelevä röttelöinen syrjäkylä, ja raunioita ajalta kun jotkut kukaties päästään vialla olleet olivat uskoneet paikan vielä joskus olevan kovinkin suosittu keskellä ei-mitään. Tai sitten nämä olivat varta vasten halunneetkin juuri sinne, missä ainoa naapuri olisi mahdollisesti uteliaaksi käynyt orava. Kukapa tiesi, ja totta puhuen, ketäpä kiinnostikaan? Tietä tallaavaa matkalaista, joka myös Empalsuksena tunnettiin (harvojen ja kaikkea muuta kuin valittujen keskuudessa) ei ainakaan. Jos totta puhuttiin, hänen kiinnostuksensa olivat tällä hetkellä paljon maanläheisempiä, ja paljon, paljon vähemmän yleviä. Saavutus kaiketi sekin.
"Miten reekeleessä jokin terpeleen koira onnistuu tekemään tarpeensa tänne?" Empalsus mutisi kovaäänisesti (kukapa sitä nyt olisi kuunnellut täällä) yrittäessään turhaan tampata saappaansa alle sattunutta sattumaa mennessään. Iloinen yllätys ei varsinaisesti ollut kohentanut hänen mielialaansa hiukkaakaan, eikä se varsinaisesti ollut mitenkään mahtavalla tolalla aikaisemminkaan - se harvoin oli. Ainakin näinä päivinä. Ja näissä päivissä ei kyllä ollut hiukkaakaan kehumista, ainakaan jos häntä itseään tarkasteli. Kolme päivää vanha sänki ja aavistuksen luiseviksi käyneet poskipäät, jotka aikanaan olivat olleet niin hyvin kuulaat ja terveen täydet. Hänen vaatetuksessaankaan ei ollut enää kehumista. Toki kaikki oli joskus ollut hyvälaatuista korkeasta hatusta kevyeen takkiin ja housuihin, kuten myös surullisenkuuluisiin saappaisiin, mutta näinä päivinä ne näyttivät kyllä jo ikänsä ja kulutuksensa, joihin niitä ei varsinaisesti koskaan ollut tarkoitettu. Kaiken kaikkiaan yleisvaikutelma miehestä oli jotakin, joka oli pudonnut korkealta ja pitkän matkaa - mikä ei oikeastaan, jos totta puhuttiin, ollut erityisen kaukana totuudesta. "Tiedätkö. Minä oli aikanaan jotain", mies jatkoi mutinaansa, tarpoessaan kohti edessä odottavaa, kaiketi jo melko lähellä häämöttävää ei-mitään. "Nämä reekeleen saappaatkin pitivät vettä vielä silloin. Ja minua arvostettiin. 'Lupaavin lahjakkuus miesmuistiin', eh? Ja paskat! Viskasivat pihalle kuin märän rätin heti kun näkivät jotain mikä ei miellyttänyt!" hän tuhahti, ja potkaisi pikkukiven jonnekin tienvierustan pusikkoon. Lähitienoo oli pelkkää metsikköä ja pöpelikköä. Pelkkää syrjäistä pöpelikköä niin pitkälle kuin silmä kantoi.
"Miu", ilmaisi lopultakin mielipiteensä jostakin miehen takinpovesta se kyseenalainen matkatoveri, jonka kanssa Empalsus taivaltaan taittoi. Hän huokaisi ja tuhahti. "Ja nyt minä maleksin kohti ties mitä jostain typerästä syystä seuranani vain ja ainoastaan otus, jota kutsuisin kissaksi korkeintaan ivallisesti", ja ähkäisi sitten äkkiä ennen kuin työnsi hansikoidun kätensä takinkauluksestaan sisään varsin hätäisesti. Jollakulla oli erimielisyytensä, ja kolme käpälällistä kynsiä joilla osoittaa se. "Miu." "... ja jolla on taas kerran nälkä", mies lisäsi. Siinä sivussa tuli kiskottua hattua aavistuksen syvemmälle päähän. Kuin se olisi jopa jotenkin säästänyt edes hieman arvoa. Turha toivo. Kun otus oli kerran päässyt vauhtiin ja ääneen, se selvästikin aikoi myös pysyä siinä. "Ole hiljaa, ei minulla ole mitään nyt. Sinä söit viimeisetkin makkarat leivältä tänä aamuna!" "Miou!"
Empalsus käytti hetkisen taiteillakseen tällä hetkellä pelkästään terävistä asioista tehdyn rääpäleen irti itsestään, kun se mitä ilmeisimminkin päätyi ainakin yrittämään hänen vasemman nänninsä irroittamista aivan liian ohuen paidan läpi. Kiemurtelu, ähkiminen ja vääntely asiaankuuluen. Tuskaista operaatiota seurasi hetki ähinää ja varsin turhautunut huokaisu. "Ei sinne pitäisi enää olla pitkä matka. Jatketaan nyt vain matkaa niin... saat ehkä jotain sitten", mies joutui lopulta taipumaan piskuisemman ja rupuisemman tahtoon. Lupaus tunnuttiin hyväksyvän ainakin tilapäisesti, ja pahin kitinä ja moukuna (kuten myös ihmissyönnin alkeiden harjoittelu) taukosivat, jättäen taas vain tietä vaitonaisena tarpovan miehen...
|
|
|
Post by spyrre on Feb 7, 2013 19:28:59 GMT 3
Vaikka alkupäivä ei varsinaisesti ollut niin hehkeä ollutkaan, oli tämän sopivuuden matkaamiseen sentään huomannut joku muukin yksinäisen nuorukaisen lisäksi. Metsäisen tienpahasen varressa tuskin oli näkynyt pitkään aikaan mitään kovinkaan ihmeellistä, niin vastaantulijoita kuin muutakaan satunnaista lintua kummempaa, kunnes mutkan takaa yllättäen löytyi muutakin elämää. Lopulta hiukan ennen edessä häämöttävää laaksoa saattoi saapuja havaita jonkun, jokseenkin solakkarakenteisen, pysähtyneen tien varteen ja istuvan parhaillaan sammaloituneella lohkareella tämän pientareella. Toinen matkalainen epäilemättä, tämäkin oli pukeutunut simppeliin, käyttöä nähneeseen viittaan sekä käytännöllisiin luonnonsävyisiin vaatteisiin ja maassa kiven vieressä näkyi lojuvan reppu pitkän jousen keralla. Kenties näky ei muuten olisi ollut kovinkaan erikoinen muutamaa pikkuseikkaa lukuunottamatta. Nainen (ei tarvinnut pähkäillä kauaakaan hoksatakseen tämän sellaiseksi) oli ristinyt nilkkansa eteensä istuessaan näyttäen tekevän jotain, mutta kohotti pian päätään huomatessaan jonkun ilmaantuneen näkyviin... ja tämä liike paljasti hyvin nopeasti seikan jos toisenkin. Viitan huppu lepäsi laiskasti riippuen niskassa paljastaen jokseenkin esteettä pistävät vihreät silmät sekä mustan lyhyen turkin peittämät petomaiset kasvot jotka olivat kääntyneet tuijottamaan nuorukaista suurimmaksi osaksi lyhyehköksi harjaksi kynityn punaruskean hiuskuontalon alta, jonka seasta tarkemmin katsottuna erottui myös pari repaleisia kissamaisia korvalehtiä. Vaikka ruumiinrakenteensa puolesta tämän olisi etäältä sellaiseksi kenties voinutkin sekoittaa, olento ei selvästikään ollut ihminen... oikeastaan viitan liepeen alta näkyi heilahtavan myöskin pitkä, musta häntä. Myöskään kissamaisen naisen puuhia ei tarvinnut ihmetellä kaukaakaan: ilmeisesti nälkä oli sattunut yllättämään tämän tiensä päällä päätellen siitä että tämä näytti istuvan parhaillaan pureskelemassa jotain, joka näytti epäilyttävästi kimpaleelta lihaa, mahdollisesti tarkemmin katsottuna raakaa nyljettyä jäniksenkoipea. Katti oli selvästikin huomannut saapujan, mutta ei lopulta liikkunut paikaltaan vaikka olikin jäänyt silmäilemään toista suupalaansa pureskellen, kunnes lopulta hetken punnitsevasti muukalaista tarkasteltuaan heilautti vapaata kättään kuin jonkinlaiseksi puolivillaiseksi tervehdykseksi, varsinaisesti kuitenkaan keskeyttämättä puuhiaan. Mahdollisesti tämä ei ulkonäöstään huolimatta tainnut ottaa ruokahetkensä häiritsemistä lopulta erityisen raskaasti.
|
|
|
Post by submarine on Feb 8, 2013 13:56:58 GMT 3
Tai no. Ainakin Empalsus oli ehtinyt toivoa, että lupaus paremmasta pitäisi kissaksikin kuvaillun hirvityksen edes hetken verran tyytyväisenä. Ikävä kyllä se hetki oli varsin lyhyt ja kärsimätön, ja varsin pian hiljaisuutta halkoi taas yleinen välikohtaus, jota sivustakatsoja olisi voinut kukaties kuvailla vaikkapa erimielisyydeksi ihmisen ja tämän rintakehän välillä - rintakehän, joka oli äkkiä oppinut maukumaan ja kiemurtelemaan vaatteiden alla. Painajaismaista varmasti muillekin, puhumattakaan nyt miehestä itsestään joka oli päätynyt jo ähinästä jonkinasteiseen kiroiluun. Siinä sen kaiken keskellä ei tainnut loppujen lopuksi olla kovinkaan ihmeellistä, ettei hän pannut merkille tien vieressä nököttävää tapausta, ennen kuin oli jo melkein kohdalla. Sen taisi oikeastaan lopulta tehdä vasta kädenheilautus, joka sai miehen säpsähtämään aavistuksen verran ja jäämään tuijottamaan aavistuksen verran hämmentyneenä. Toinen käsi takinkauluksessaan ja toinen rintaansa puristellen hän onnistui eittämättä näyttämään kaikkea muuta kuin edustavalta. Varsin monta hetkeä Empalsus onnistuikin sitten lopulta kuluttamaan pelkällä puolihämmentyneellä, varsin hämillään olevalla tuijottelulla. Hän ei ollut varsinaisesti olettanut törmäävänsä muihin matkalaisiin (tai mikä tämä tapaus nyt olikaan) tällä matkalla, eikä ainakaan juuri nyt. Ja luonnollisesti se sitten tapahtui juuri, kun hän näytti kaikista typerimmältä. Tietysti, eihän mitään muuta nyt voinut olettaakaan. Hän suoristautui ja kiskoi kätensä pois itsensä kimpusta vähin äänin, yrittäen pelastaa sitä vähää itsekunnioitustaan (puhumattakaan yleisestä kunnioituksesta) joka vielä ehkä oli pelastettavissa. Ja nyt oli varsin helppo havaita se kiemurteleva, rimpuileva möykky joka siinä suunnilleen sydämen päällä purnasi parhaansa mukaan.
"Kas vian. Nähtävästi en ole ainoa surkea sielu täällä... noh, ties missä", Empalsus mutisi puolivillaisesti, ennen kuin tuhahti pitkälti itsekseen. Nyt hän vasta varsinaisesti oikeastaan edes silmäili vastaantullutta sen tarkemmin. Tätä ei yllä varsinaisesti voinut haukkua ainakaan tavanomaiseksi tapaukseksi, vaikka kyseessä ilmeisesti olikin ainakin nyt noin suunnilleen sivistynyt otus. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Toisaalta tietysti syistä hän oli oikeastaan juuri nyt kiinnostuneempi siitä otusvainajasta, josta tämä oli tehnyt ateriansa, kuin kissamaisen tapauksen mahdollisista nuansseista itsessään. "Ja ilmeisesti ainakaan tuo raato ei myöskään olettanut törmäävänsä mihinkään tänään. Tuskin erityisen mielissään kohtalostaan", hän totesi. Yritettäköön nyt sitten olla ainakin seurallisia jos ei muuta, vaikka hän ei ollutkaan aivan varma siitä miten kissannaamaisille otuksille puhuttiin - hänen kohdallaan se ei tähän asti ollut hyödyttänyt oikeastaan mitään. "Tuota noin. Minulla on mukanani kalvava nälkä, joka juuri yrittää parhaansa mukaan tehdä ainoasta ruokkivasta kädestään silppua", mies muotoili asiansa, ja irvisti sitten kun möykky hänen vaatteidensa alla äityi taas vihamieliseksi. Nyt se tosin päästikin pikapuoliin vastaanväittävän valituksen, kun hän tunki toisen kätensä jälleen takkinsa alle, tavoitellen otetta siitä. Taiteilua se vaati, mutta hetken perästä otusrääpäle räpytteli silti jokseenkin vihamielisen hämillään himmeässä ja puoliharmaassa auringossa. Ja kaipa sitä nyt olisi voinut noin nyt laajasti kissaksi sanoa - tai ainakin suurimmaksi osaksi kissaa. Jos tarkkoja oltiin, otus oli piskuinen ja rähjäinen kuin katuojissa pyöritelty, ja sillä oli vain kolme jalkaa - mikä ei tosin haitannut hiukkaakaan sen huitomista, kun pikkupeto yritti napata otetta noin nyt mistä tahansa omistajansa roikottaessa sitä hyvin, hyvin happamasti niskasta.
"Jos ei ole liikaa vaadittu, niin ehkä muutama räipe saisi sen lopettamaan minun syömiseni edes hetkeksi", Empalsus totesi, ennen kuin veti esiin jostakin taskusta jotakin erehdyttävästi kolikolta näyttävää. Kuparikolikolta, eihän tässä nyt sentään tyhmiä oltu, mutta kolikolta silti. "Tämän pitäisi riittää, eh? Tähän otukseen nyt paljoa mahdu muutenkaan." Asianmukainen otus piti parhaansa mukaan meteliä mulkoillessaan kaikkea ja yrittäessään parhaansa mukaan näyttää uhkaavalta. Lähinnä se onnistui näyttämään ylikasvaneelta, kirjavalta ja huomattavasti vähemmän hurmaavalta viemärirotalta. Ja jos totta puhuttiin, se olisi todennäköisesti jäänyt toiseksi, jos olisi koskaan sellaiseen edes törmännyt.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 8, 2013 20:07:00 GMT 3
Kiven päällä istuksiva olento oli seurannut suorastaan kiinnostuneena itsekseen manaavan ja venkoavan muukalaisen lähestymistä kunnes tämä oli lähes kohdalla, jolloin nainen viimein suvaitsi tehdä läsnäolonsa jalomielisesti tiettäväksi kättään heilauttamalla joka havahdutti lähinnä riivatulta vaikuttavan miekkosen takaisin nykyhetkeen siitä, mitä hittoa tämä sitten ikinä puuhasikaan. Jokin tätä selkeästi kyllä riivasi, mutta päätellen siitä ärhäkästä, kimeästä naukumisesta ja vonkauksesta joka kuului jostain tämän vaatteiden alta, taisi tämä pieni räyhähenki kuitenkin olla aavistuksen vähemmän dramaattista sorttia. Teräväpiirteinen, mutta hiukan nuhjuinen miekkonen hätkähti jääden hetkeksi tuijottamaan odotetun häkeltyneenä kuin nainen olisi ilmaantunut tyhjästä, kissaihmisen vastatessa katseeseen alleviivatun tyynenä, vaikkakin uteliaasti. Kenties jonkinlaisesta kyseenalaisesta kohteliaisuudesta tämäkään ei sanonut hetkeen mitään vaan antoi miehen kokoilla itseään tovin verran, tosin jatkaen jokseenkin vaivaannuttavaa tuijotteluaan suupalaansa pureskellen kuin olisi odotellut mielenkiinnolla mitä potentiaalisesti kiinnostavaa muukalainen tekisi seuraavaksi. Ehkä mustan turkin peittämistä kasvoista oli hiukan hankalampi erottaa ilmeitä jollei ollut tottunut sellaiseen, mutta jotenkin katti onnistui antamaan varsin selkeän vaikutelman kulmankohotuksesta ja vihreistä silmistä paistavasta huvittuneisuudesta oli vaikea erehtyä. Miehen tuijotellessa hämmentyneenä tämän katse tarkasteli tätä takaisin, käyden kohteliaan kiinnostuneena vihamielisesti vonkaavassa möykyssäkin tämän paidan alla kunnes muukalainen sai viimein koottua itsensä ja katkaisi vain näreän, vaimean naukumisen rikkoman vaivautuneen hiljaisuuden.
Huomio kääntyi takaisin mieheen kissan räpäyttäessä hieman silmiään kun tämä suuremman kyräilyn sijasta esittikin jonkinlaisen ehkä tervehdykseksi tulkittavan kommentin, alkaen sitten osoittaa kiinnostusta hänen ateriaansa kohtaan. Vaikka mies ei tuntunutkaan kovinkaan innostuneelta tästä kohtaamisesta petomainen nainen kallisti hiukan päätään ja vilkaisi pitelemäänsä jäniksenkoipea kuin olisi nyt vasta hoksannut pitelevänsä sellaista ennen kuin nielaisi kiireettä suupalansa jota oli pureskellut. "En varsinaisesti minäkään, en ole nähnyt yhtäkään vastaantulijaa nyt pariin päivään.. tätä onnetonta lukuunottamatta." Kissaihminen suvaitsi viimein osoittaa jalomielisesti puhekykyisyytensä, heilauttaen ohimennen puoliksi syötyä raajaa kädessään. Jos tämä huomasi puhekumppaninsa vaivautuneisuuden olento ei kuitenkaan kommentoinut tätä sanallakaan, vaikka tummista kasvoista välähtikin rivi teräviä hampaita kuin epämääräisenä virnistyksenä. Ulkonäöstään huolimatta olento vaikutti lähes leppoisalta, vaikka pistävä katse tuntui pistävän merkille yhtä jos toistakin... epäilemättä pienen, äänekkään kolmannen läsnäolijan mukaanlukien. Tämä kallistikin päätään jääden hyvin kiinnostuneena seuraamaan kun mies alkoi kaivella vaivalloisesti pientä, parhaansa mukaan vastaan laittavaa otusta esille, kunnes tämän käsissä viimein riippui varmasti vihaisin, kuin myös samaan aikaan surkein ilmestys vähään aikaan, entistä äänekkäämpänä. "Hmm. Huomaan. Se vaikuttaa jokseenkin äkäiseltä. Ehdin jo arvella että vialla oli jotain vakavampaakin" Kissaihminen totesi avuliaasti silmäiltyään rääkyvää rääpälettä tovin melko epävaikuttuneesti kohentaen istuma-asentoaan järkäleen päällä, suorastaan viattomasta olemuksestaan huolimatta äänessään annos puolihuolimattomasti verhottua hilpeyttä. Kolmijalkainen hosuva pikkupeto sai osakseen muka kovinkin arvioivaa mittailua kunnes mies alkoi kaivella toiveikkaasti kolikkoa taskustaan ostaakseen palasen laihahkosta saaliista lepyttääkseen tämän hirviön pahinta närää. Nainen nuolaisi ohimennen huuliaan vilkaisten ensin kolikkoa ja sitten puoliksi kaluttua jänön raajaa, kunnes viimein kohautti olkapäitään. "Kenties se olisi parasta, kuka ties tuo petosi muuten raatelee meidät molemmat" tämä totesi viimein päästäen hiukan hyrähtävän naurahduksen ja ojentaen sitten suorastaan kursailemattoman anteliaasti revittyjä otuksen rippeitä miehen suuntaan. "Pidä kolikkosi, onhan metsä jänöjä pullollaan... vaikka eikö tuollaisten pitäisi ennemminkin hätyyttää hiiriä, hmm? Vaikea uskoa että jostain noin ruipelosta voi lähteä noin kirotusti ääntä. Eipähän käy matkaseura tylsäksi?" Kuonolle kiipi jälleen jonkinlainen hampaita paljastava virneentapainen. Kenties vastoin mahdollisia oletuksia petomaisen naisen ulkonäön perusteella, vaikka tämä näytti oikeastaan melkoisen kiinnostuneelta (ja suorastaan huvittuneelta) tämän epämääräisen parivaljakon suhteen, tuntui tämä kuitenkin silmäilevän pientä kissaeläintä ehkä enemmän uteliaana siitä mitä äänekäs otus tekisi seuraavaksi kuin erityisen suurta yhteisymmärrystä tuntien. Tosin, likimain samaa suhtautumista taidettiin parhaillaan soveltaa miehenkin suhteen päätellen vihreiden, kiiluvien silmien jokseenkin suorasta tuijottelusta mikä kieltämättä saattoi olla aavistuksen vaivaannuttavaa.... eikä se, että mustaturkkiset, pitkäkyntiset sormet ojensivat odottavasti parhaillaan raakaa revittyä lihankappaletta toisen suuntaan varmaan varsinaisesti auttanut asiaa.
|
|
|
Post by submarine on Feb 8, 2013 21:06:16 GMT 3
Tässä sitä nyt oltiin, lapsenvahtina ja paapojana kiittämättömälle pienelle hirviölle, anelemassa lihannokareita isommalta sellaiselta. Mistä tuollaisiakin otuksia oikein tuli? Empalsuksella ei ollut hajuakaan, eikä varsinaisesti halua tietääkään. Se, että otus oli tarpeeksi älykäs tajutakseen puhetta ja ollakseen käymättä päälle riitti tällä hetkellä. Tai oli se ainakin huomattavasti paremmin kuin julkeaksi heittäytyvä pikkurääpäle joka parhaallaan roikkui parin sormen välissä ja piti yhä meteliä jotta kaikki varmasti tietäisivät miten se oli hyvin, hyvin tyytymätön enemmän tai vähemmän kaikkeen. Mies vaihtoi asentoa jokseenkin kiusaantuneesti ja tuhahti, yrittäen painaa hattuaan hieman paremmin päähänsä. Turha toivo sekin, aika ja vesi olivat syöneet siitä kaiken kunnollisen muotin. "Feh. Se ei tajua milloin olisi parempi lopettaa", hän kommentoi varsin kuivakasti kissamaisen tapauksen naurahdusta kauheasta, vaarallisesta pedosta. Kissamainen ilmestys vaikutti lähinnä varsin huvittuneelta koko asiasta, mitä ei varsinaisesti voinut sanoa hänestä itsestään. "Tuantac", Empalsus vastasi hillityllä, vieraskielisellä kiitoksella, kun kissanainen heittäytyikin yllättäen anteliaaksi. Joskus muulloin hän olisi voinut pysähtyä epäilemään tämän motiiveja moiseen avokätisyyteen, terveellä ja pitkän ja kunniakkaan valtapelin hiomilla hoksottimilla, mutta eipähän liha hänelle ollut menossakaan. Ja tämä olisi todennäköisesti ollut muutenkin se kaikista tökeröin tappoyritys koskaan. "Enpä usko että tämä peto pärjäisi millekään kärpästä suuremalle", hän tuhahti toisen sanoille, ja irvisti. "Ei, kaikkea muuta kuin tylsäksi", lisättiin happamasti. Uudet, pienet mutta pirulliset haavat kirvelsivät. Joka tapauksessa hän otti ojennetun lihanrippeen nopeasti vastaan, pitäen katseensa mieluummin jossakin muualla. Nainen ei varsinaisesti ainakaan rauhoitellut hänen hermojaan.
Olipa miten oli, väheni ääni ja tarmo huomattavasti, kun kissanpoikasen irvikuva niskaotteessa tajusi, että lähettyvillä oli ruokaa. Jokseenkin viattomasti otus jäi tuijottamaan Empalsuksen nihkeästi puristamaa lihanpalaa, ennen kuin päästi surkean, tarmottoman valituksen. Hetken hän pohti sen kiusaamista hieman pitempäänkin, noin nyt kostoksi, mutta raastava moukuna sai hänet lopulta vain tunkemaan verisen lihanpalan sen kitaan. Kissa kävi siihen kiinni kuin suurikin peto, tarraten saaliiseensa kaikilla kolmella raajallaan ja repien sitä hurjana. Mies pudotti koko otuksen niine hyvineen maahan, eikä se tajunnut edes valittaa moisesta vääryydestä nälässään. "Eh. Ehkä se osaa olla hetken hiljaa. Edes", todettiin jossain määrin vaivautuneesti, kun Empalsus pyyhki varsin turhaan rispaantuneita hansikkaitaan verestä jostain vetäisemäänsä liinaan. Se oli hyödytöntä, veri ei lähtenyt irti millään. Hän oli kyllä oppinut sen jo moneen kertaan. Tällä kertaa sitä tosin oli sentään huomattavasti vähemmän kuin yleensä. Seurasi hetkinen aavistuksen kiusaantunutta hiljaisuutta, jonka täytti korkeintaan kissanrääpäleen tappelu ateriansa kanssa. Otus oli sen verran ylivoimaisessa asemassa, että oli jopa pääsemässä voitolle - vaikkakin vain vaivoin. Muutama kakova yskäisy kertoi omaa tarinaansa suuren pedon selviämistaidoista.
"No", Empalsus lopulta heitti hetken perästä ilmoille hiljaisuuden rikkomiseksi, työntäessään liinaa takaisin pois käsistään. Se oli saamaton räpellys, juuri sitä idioottimaista sanojen heittelyä jota hän oli oppinut vihaamaan kaikissa niissä vähäpäissä joille joutui leikkimään luottomiestä. Hetken hän harkitsi itsensä nirhaamista saman tien siihen paikkaan, mutta onnistui kuitenkin kaikesta huolimattakin hillitsemään itsensä. "Harva kuljeskelee täällä muuten vain. Uskaltaisin väittää että sinulla lienee asiaa jonnekin. Mutta poispäin kaikesta, vaiko kohti kaikkea?" hän yritti uudelleen hieman onnistuneemmin. Ainakaan se ei kuulostanut enää yhtä pahasti jonkin plebeijin ähinältä. Olkoonkin että hänen keskusteluseuransa tuskin huomasi eroa muutenkaan. Ottaen huomioon että otus repi juuri parhaillaan raakaa jänistä paljain... noh, kynsin ja hampain palasiksi. "Eh, ellet sitten asu täällä jäniksiä raatelemassa."
|
|
|
Post by spyrre on Feb 9, 2013 18:30:39 GMT 3
Miehen ilmiselvä vaivautuneisuus näkyi päällepäinkin sen verran selvästi, ettei varmasti välttynyt vihreiden silmien huomiolta. Vieläkin kevyesti virnistävä kissaihminen vastasi lähinnä pienellä nyökkäyksellä muukalaisen ottaessa vastaan tarjotun (ja pyydetyn) lihankappaleen niistä kaikista myrkytysyrityksistä ja kyseenalaisien motiivien epäilyistä huolimatta, vastaamatta vieraskieliseen sanaan joko näkemättä tätä tarpeelliseksi tai varsinaisesti olematta perillä käytetystä kielestä. Sen sijaan tämä suoristi jalkansa hymähtäen ja lipaisi punaisella karkealla kielellään ohimennen sormiaan ennen kuin jäi seurailemaan pää hiukan kallellaan miehen sekä kolmijalkaisen kissanrääpäleen touhuja. Mies näytti varsin näreältä tuijotellen hiukan milloin minnekin kuin lähes katsetta vältellen, vaikka saattoihan olla että moinen oli vain osa tämän yleisilmettä... mutta moinen pikkuseikka ei lopulta tuntunut hetkauttavan mustaturkkia paljoakaan. Sen sijaan tämä nyökkäsi itsekin liioitellun vakavasti tämän kommentille pikkupetonsa saalistuskyvyistä kuin suurellekin viisaudelle, raaputtaen ohimennen arvioivasti kuononsa pieltä. "Voin kuvitella. Tietääkseni noilla myös on usein enemmän jalkoja kuin tuolla. Kaipa sitä vähemmästäkin pistää äkäiseksi" tämä pohdiskeli, mahdollisesti lähinnä seuran vuoksi kun tässä nyt vakavia pohtimaan ruvettiin. Tämän suureksi huvitukseksi miekkonen tuntui suhtautuvan melkoisen empivästi niin rääkyvään pieneen hirviöön kuin toisessa kädessään pitelemään lihankappaleeseenkin, kunnes hetken ihmeteltyään viimein näkyi vain päätyvän tyrkkäämään raadonpalan kissanpennun hurjiin leukoihin ja sitten pudottaen pedon saaliineen muitta mutkitta maahan. Myönnettäköön ettei kissanainen ollut minkäänlainen asiantuntija lemmikkieläinten suhteen, mutta joka tapauksessa hän epäili ettei näiden ruokkiminen tainnut yleensä mennä aivan näin... mutta toisaalta, kärsivä moukuminen oli hiljennyt korvautuen raivokkaalla ahmimisella, miehen jäätyä lähinnä kyräilemään ja yrittämään turhaan putsata kankaaseen tarttunutta verta hansikkaistaan.
"Ainakin toistaiseksi. Jos se nyt pärjää edes tuolle." Nainen kuittasi puolihuolimattomasti näreät mutinat otuksen hetkellisestä hiljenemisestä pennun köhiessä ja taistellessa saaliinsa kanssa miehen jaloissa. Hetken tämä lähinnä seuraili moista farssia leukaansa käteensä nojaillen, kunnes miehen vastahakoinen, selvästi pitkin hampain esitetty jäykähkö kysymyksentapainen sai pistävän katseen jälleen kääntymään. "Kuinka sen nyt ottaa. Pois sieltä mistä tulen, kohti kaikkea missä en ole vielä ollut." Tämä muotoili ympäripyöreästi suoristautuen häntäänsä heilauttaen istumapaikallaan, kunnes muukalaisen jatkokysymys sai olennon kohottamaan aavistuksen kulmiaan ennen kuin hampaiden lomasta karkasi uusi suorastaan huvittunut naurahdus. "Hmm? En toki! Olen matkalla kohti laaksoa, ja päätellen tulosuunnastanne ja siitä, ettei täällä ole oikein mitään muutakaan, niin taidatte olla tekin. Ellet sitten vain kanniskele tuota otusta täällä pitkin metsää muuten vain?" Kissamainen nainen virnisti jälleen naputtaen kynnellään kuononvarttaan ennen kuin venytteli laiskahkosti ja hypähti kevyesti alas kiveltä. Tämä jätti jokseenkin epäselväksi oliko kyseessä vitsi vai oliko olento hoksannut miehen alentuvammanpuoleisen asenteen, mutta ainakaan tällä ei tuntunut olevan mikään kiire selventää asiaa. Hetken mustaturkki tyytyikin vain pudistelemaan muina katteina vaatteitaan kuin nämä olisivat kärsineet kovastikin kiven päällä istuskelusta kunnes kääntyi silmäämään miekkosta uudemman kerran, tällä kertaa ehkä jopa hiukan tarkemmin. Nyt viimeistään olennon noustua heilahti viitanliepeen alta esille häivähdys vyöllä riippuvasta parista yllättävän hyvätekoisen näköisiä sapeleita, joista toisen kahvalle pitkäkyntinen käsi eksyikin ohimennen lepäämään, ehkä kuitenkin enemmän tavasta kuin varsinaisesti uhkaavasti.
"No. Kerran olemme menossa samaa matkaa, ehkäpä esittäytyminen voisi sitten olla paikallaan. Olen Cathryn, kenenpä kanssa minulla on ilo olla tekemisissä, saanen kysyä?" Tämä lausahti viimein (aavistuksen liioitellunkin muodollisesti, jokin pieni aavistus saattoi vihjata), kallistaen odottavasti päätään. Kaikesta päätellen katti pystyi kuin pystyikin mahdollisista epäilyistä huolimatta jokseenkin sivistyneeseen puheenparteen halutessaan... ja oli ilmeisesti päättänyt vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä ominlupineen näyttämättä edes harkitsevan mahdollisuutta että joku voisi olla eri mieltä asioista... tosin kuonolle näkyi kyllä jälleen olevan vaivihkaa hiipimässä jonkinlainen pieni virneentapainen. Ehh.
|
|
|
Post by submarine on Feb 11, 2013 18:23:05 GMT 3
Kun kammottava pikkupeto oli nyt ainakin hetkiseksi saatu tyydytettyä ja keskittymään armottomaan taisteluunsa lihanpalaa vastaan, pystyi Empalsus keskittymään ainakin jossakin määrin johonkin etäisesti keskustelua muistuttavaan. Kissamainen otus oli nähtävästi ainakin siedettävän selkopuheinen, mikä oli oikeastaan varsin tervetullut muutos yleiseen tilanteeseen - noin nyt tien päällä yksinään ja pitkälti muutenkin. Ainakaan tämä tapaus ei ollut vielä alkanut rehennellä siitä ketä oli puukottanut ja milloin. Hän ei halunnut edes miettiä, kuinka usein oli joutunut kuuntelemaan jotakin sellaista jauhantaa viime aikoina. Ohimennen kissamaisen valottaessa jopa hieman taustaansa ja tarkoitusperiään päästi Empalsus pienen, puolittaisen tuhahduksen. Tai mahdollisesti se oli hymähdys. Joka tapauksessa äänestä paistoi ainakin hieman joko ylimielisyyttä tai tervettä halveksuntaa, miten asiaa nyt sitten katsoikaan. "Seikkailija. Somaa", mies tokaisi, vaihtaen painoa jalalta toiselle happamasti. Luonnollisesti näillä syrjäseuduilla ei liikkunut mitään muuta kuin näitä yllytyshulluja, joiden suurin ilo elämässä oli tökkiä kaikkea vähänkään hengenvaaralliselta näyttävää, tai työntää naamansa ehdottoman riemukkaasti mihin tahansa, mikä ei näille kuulunut. Luonnollisesti. Silti, hän jätti asian enemmän puimisen sikseen, yleisestä aivojen säästämisestä ja osittain myös koska tapaus vaihtoi noin nyt suunnilleen aihetta - häneen. "Eh... en. Minulla on... asioita täälläpäin", hän vastasi, kiroten hiljaa mielessään sitä pientä taukoa jonka tuli epäröinnillään aiheuttaneeksi. Toisaalta, ehkäpä se oli paikallaan. "Enkä ole edes varma, mitä asioita", hän lisäsi aavistuksen happamammin, korjaten hattuaan puhtaan kiusaantuneen ärsyyntyneellä eleellä. Tämän koko touhun oli paras olla sen arvoista...
"Kukaties, kun se kerran näyttää väistämättömältä. Empalsus. Empalsus Mutar", mies tokaisi vastauksentapaiseksi toiselle, kun tämä astui äkkiä alas kiveltä itseään esitellen. Hän otti viisaasti askeleen taaksepäin toisen laskeutuessa, pois puukkojen (tai todennäköisemmin äsken vilahtaneiden sapelien) edestä. Vaikka kissamainen tapaus nyt tyytyikin nähtävästi lähinnä virnuilemaan ja vinoilemaan puolihuomaamattomasti, ei hän aikonut heittäytyä sentään täysin tyhmäksi. Vähemmän epäilyttävät tapauksetkin olivat hymyissä suin ja tuttavallisina odottaneet kunnes selkä kääntyy, ja upottaneet siihen sitten muutaman sormenmitan terästä - kuten esimerkiksi hän, jos tarvetta ilmeni. Ohimennen hän tuli vilkaisseeksi yhä maassa parhaansa mukaan ateriaansa kurittavaa kissapetoaan. Se ei näyttänyt olevan aikeissa antaa aivan heti periksi, vaikka voittajasta ei ollutkaan vielä selvyyttä. Hetken hän harkitsi antavansa sille nopean, rohkaisevan potkun kannustaakseen edes noin nyt jonkinlaiseen nopeuteen, mutta huokaisi sitten vain tuskastuneesti.
"Monta päivää tässä haisevassa mudassa ja tomussa, vain koska joku tarvitsee aivoja ja minä tunnun olevan ainoa tässä maailmassa, jolta sellaiset löytyy", Empalsus tuli tuhahtaneeksi ääneen, potkaisten jälleen kerran varsin turhaan maata, onnistumatta pyyhkimään hiukkaakaan siitä töhnästä johon oli saappaansa liannut.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 14, 2013 20:55:26 GMT 3
Jos miekkosen jurotus ei ollut alunperinkään tehnyt suurempaa vaikutusta kattiin, eivät tämän jupinat tehneet niin nytkään. Olento kallisti hiukan päätään tämän töksäyttäessä ilmoille suorastaan happaman kommentin seikkailijoiden jalosta ammatista, mutta lopulta vaikka sävy tuskin meni tältä ohitse välähti kidasta jälleen rivi valkoisia teräviä hampaita sen sijaan että tämä olisi osoittanut merkkejä kiihtymisestä. "Jotakin sellaista." Tämä vastasi sen sijaan kepeähkösti, tosin vihreät silmät kapenivat aavistuksen hännänheilautuksen keralla. Varsin pian puheenaihe kääntyi kuitenkin toisaalle kuin nainen ei olisi mitään huomannutkaan, ja seuraavaksi olikin muukalaisen vuoro valaista hiukan määränpäätään. Tämän äärimmäisen varautuneesta olemuksesta kissa oli jo lähes arvellut ettei tämä mahdollisesti suostuisi vastaamaan kaiken synkistelynsä keskellä, mutta sai kuitenkin yllättäen edes jonkinlaisen vaikkakin suppeammanpuoleisen perustelun... joka nyt ei lopulta kertonut paljoakaan, mutta se nyt tuskin oli niin oleellista. Ainakaan mies ei ilmeisesti kuitenkaan ollut kylähullu joka käytti aikaansa raahaamalla vihamielistä kissanrääpälettä pitkin pöheikköjä. Kissaihminen myhähti ja raaputti tovin mietteliäästi leukaansa kunnes nyökäytti lyhyesti ja hypähti alas kiveltään. "Et ole varma? Hmm. Toivottavasti jotakin vaivan arvoista sitten, olet kuitenkin tullut melkoisen pitkän matkan." Huomautettiin ohimennen piikikkään avuliaasti vaikka kissa varmasti tiesi miekkosen tietävän tämän itsekin. Kaipa tämä ei voinut olla napauttamatta tätä hiukan ohimennen tilaisuuden saadessaan kun häntä ylenkatsova tapaus ei tuntunut itsekään olevan sen enempää selvillä mitä edes oli tekemässä. No, oli miten oli, ei tämä ollut ensimmäinen nirppanokka johon hän oli matkoillaan törmännyt... ja oli yleisen juro tai ei, oli tässä sentään ainakin hetkeksi juttuseuraa (tai härkittävää) kunnes katti keksisi itselleen parempaa viihdykettä. Ja samaan suuntaanhan tässä lopulta oltiin menossa. Lyhyesti Cathryniksi esittäytynyt nainen pisti hiukan huvittuneena merkille muukalaisen perääntyvän epäluuloisin elkein kauemman kuin olisi olettanut hänen lentävän kimppuunsa hetkellä millä hyvänsä mutta ei kuitenkaan sanonut mitään, jääden puolestaan kuuntelemaan tämän esittäytymisen naputellen ohimennen sapeliaan puolihuolimattomasti kynnellään.
"Hienoa. Kaipansinkin jo matkaseuraa, olin vähällä pitkästyä." seurasi jälleen kissamainen virnistys, tosin jo pienen hymähdyksen keralla. "No, ainakaan matka ei ole enää pitkä. Emmeköhän ole perillä ennen iltaa. Kunhan pieni hirviösi vain saa ensin saaliinsa nujerrettua että pääsemme matkaan, siis." Lisättiin kuitenkin aavistuksen vakavampaan sävyyn Cathrynin ilmeisesti laitettua kuitenkin merkille toisen vastahankaisen asenteen, vaikka tämä ei lopulta olennon yleistä hyväntuulisuutta tuntunutkaan häiritsevän. Kaikista epäilyistä huolimatta tällä ei myöskään lopulta tuntunut olevan suurtakaan kiirettä puukottaa tällä hetkellä ketään. Empalsuksen epämääräiset jupinat tosin tuntuivat edelleen huvittavan kissaa entisestään.
"Myötätuntoni." Tämä lausahti kuitenkin myötäillen lähes puolivakavissaan nyreän miekkosen kaameaa koettelemusta kurassa tarpoen sekä tämän saappaiden synkkää kohtaloa, kunnes höristi lopulta hiukan repaleisia, renkailla puhkottuja korviaan lähes kiinnostuneena vilkaisten miekkosta hiukan tarkemmin kuin olisi yrittänyt arvioida mahtaisiko tämä kenties olla jotakin muuta kuin miltä ensivilkaisulla vaikutti, nuhruisen ja näreän lisäksi. "Hmm. Olet menossa laaksoon varta vasten? Niiden outojen tapausten vuoksi?" Kysäistiin äkkiä lähes asiallisesti, vaikuttaen yllättäen siltä ettei Cathrynkaan tainnut lopulta olla aivan sokkona liikkeellä.
|
|