Post by submarine on Dec 9, 2012 20:35:47 GMT 3
((Hmmh, tässäpä olisi pelinalun tapaista, johon joku voi vapaasti halutessaan liittyä. Ei suurempia vaatimuksia hahmolle tai muutenkaan, mutta jonkinlainen itsepuolustustaito lienisi varmasti hyvässä jatkosuunnitelmien kannalta, heh. Mutta toki muunkinlainen hahmo varmasti toimii, jos niikseen.))
Harva kulkija löysi tiensä syrjäiseen laaksoon, ja vielä harvemmalla oli siihen mitään syytä. Siellä ei ollut juurikaan mitään näkemisen arvoista, eikä se varsinaisesti ollut suorempi tie yhtikäs mihinkään. Se oli raukkaa rajaa, josta kulkija löytäisi todennäköisimmin vain ties mitä harmeja tai vaikeuksia. Kylä, jonka siellä tiedettiin olevan, Kotkanpesäksikin kutsuttu, oli pieni ja vaivainen, eikä varmastikaan minkään arvoinen matkakohde kenellekään, joka ei juuri varta vasten sinne halunnut - vaikka olikin vaikea edes arvailla mistä moinen halu johtuisi. Droskarin laakso tunnettiin pitkälti vain ja ainoastaan siitä, että siellä oli joskus kauan sitten ollut kukaties jotakin. Harvempi tuskin osaisi sanoa, mitä tai miten kauan sitten, ja nykyään se ei ainakaan enää pätenyt. Laakso oli toki kookas, ja suurinta osaa siitä peitti metsä, joten kukaties joskus se tarjoaisi mahdollisuuksia uudisraivaajille. Mutta nyt ja tänään se oli vain syrjäinen pala maata, jolle harvempi mieli.
Vaan tänä aurinkoisena, kauniina päivänä joku näytti löytäneen tiensä laaksoon kulkevan polun varrelle. Se ei ollut mikään suuri polku, enemmänkin vain kinttutaival, mutta ennen kuin se alkoi viettää alaspäin laaksoon, kohosi sen vierellä suurehko kivenjärkäle, miestä korkeampi ja sammaleen peittämä. Ja nyt sen päällä istui joku. Tarkalleen ottaen tämä joku ainakin vaikutti nuorehkolta ihmismieheltä, joka tuijotteli tiiviisti tulosuuntaansa, poispäin laaksosta kuin odottaen jotakin. Musta, veitsellä kynityn oloinen tukka oli päässyt sen verran pitkäksi, että hulmusi kevyesti pienehkössät tuulenvireessä.
Matkalaisella oli varsin kevyt varustus, vain pienehkö säkintapainen ja matkasauva nojaamassa kivenjärkälettä vasten, mutta siitä huolimatta tämän yksinkertainen vaatteenparsi ja keho olivat molemmat selvästi matkalaisen pelkistetyn elämän merkitsemät. Mutta nyt tämä odotti kärsivällisesti, tuijottaen kiinteästi poispäin laaksosta, kuin olisi tarkkaillut ja odottanut jotakuta muuta saapuvaksi pitkin mutkittelevaa tietä, puolimetsäisen maaston. Jotenkin tämä onnistui näyttämään mietiskelevältäki auringon alta, tasaisella, rauhallisella tavalla. Tämä ei osoittanut mitään merkkejä tylsistymisestä, kunhan vain odotti tasaisen rauhallisesti. Ja kukaties saisi odottaa pitkänkin hetken, jos autiohko seutu mitään kertoi. Vaan kukaties joku sattuisi ihmeen kaupalla paikalle...
Harva kulkija löysi tiensä syrjäiseen laaksoon, ja vielä harvemmalla oli siihen mitään syytä. Siellä ei ollut juurikaan mitään näkemisen arvoista, eikä se varsinaisesti ollut suorempi tie yhtikäs mihinkään. Se oli raukkaa rajaa, josta kulkija löytäisi todennäköisimmin vain ties mitä harmeja tai vaikeuksia. Kylä, jonka siellä tiedettiin olevan, Kotkanpesäksikin kutsuttu, oli pieni ja vaivainen, eikä varmastikaan minkään arvoinen matkakohde kenellekään, joka ei juuri varta vasten sinne halunnut - vaikka olikin vaikea edes arvailla mistä moinen halu johtuisi. Droskarin laakso tunnettiin pitkälti vain ja ainoastaan siitä, että siellä oli joskus kauan sitten ollut kukaties jotakin. Harvempi tuskin osaisi sanoa, mitä tai miten kauan sitten, ja nykyään se ei ainakaan enää pätenyt. Laakso oli toki kookas, ja suurinta osaa siitä peitti metsä, joten kukaties joskus se tarjoaisi mahdollisuuksia uudisraivaajille. Mutta nyt ja tänään se oli vain syrjäinen pala maata, jolle harvempi mieli.
Vaan tänä aurinkoisena, kauniina päivänä joku näytti löytäneen tiensä laaksoon kulkevan polun varrelle. Se ei ollut mikään suuri polku, enemmänkin vain kinttutaival, mutta ennen kuin se alkoi viettää alaspäin laaksoon, kohosi sen vierellä suurehko kivenjärkäle, miestä korkeampi ja sammaleen peittämä. Ja nyt sen päällä istui joku. Tarkalleen ottaen tämä joku ainakin vaikutti nuorehkolta ihmismieheltä, joka tuijotteli tiiviisti tulosuuntaansa, poispäin laaksosta kuin odottaen jotakin. Musta, veitsellä kynityn oloinen tukka oli päässyt sen verran pitkäksi, että hulmusi kevyesti pienehkössät tuulenvireessä.
Matkalaisella oli varsin kevyt varustus, vain pienehkö säkintapainen ja matkasauva nojaamassa kivenjärkälettä vasten, mutta siitä huolimatta tämän yksinkertainen vaatteenparsi ja keho olivat molemmat selvästi matkalaisen pelkistetyn elämän merkitsemät. Mutta nyt tämä odotti kärsivällisesti, tuijottaen kiinteästi poispäin laaksosta, kuin olisi tarkkaillut ja odottanut jotakuta muuta saapuvaksi pitkin mutkittelevaa tietä, puolimetsäisen maaston. Jotenkin tämä onnistui näyttämään mietiskelevältäki auringon alta, tasaisella, rauhallisella tavalla. Tämä ei osoittanut mitään merkkejä tylsistymisestä, kunhan vain odotti tasaisen rauhallisesti. Ja kukaties saisi odottaa pitkänkin hetken, jos autiohko seutu mitään kertoi. Vaan kukaties joku sattuisi ihmeen kaupalla paikalle...