|
Post by submarine on Dec 8, 2012 19:43:16 GMT 3
((Näin, chattipelin aloituksen ja loginsäilytyspaikan tapainen. Ainakin alkuun Spyrren kanssa))
Syksyinen aamu ei ollut ehkä kaunein kaikista, mutta moni olisi kyllä luonnehtunut sitä vähintäänkin siedettiväksi. Ei ehkä aurinkoisin tai lämpimin, muta toisaalta ei vetisinkään. Yö ei ollut mennyt edes pakkasen puolelle, ja aamuaurinkokin kurkisteli pilvien lomasta. Ilmassa oli aavistus talven viimaa pohjoisesta, mutta eilinen sade oli jättänyt sen silti raikkaaksi. Vielä olisi aikaa ennen kuin ensilumet laskeutuisivat, ja moni matkalainen käyttikin moista hyväkseen. Ei tosin tällä syrjätiellä, mutta noin nyt yleisesti. Isommilla teillä oli kyllä paljonkin liikennettä, mikä saattoi oikeastaan olla syykin yksinäiseen hahmoon, joka nyt kulki aamunkajastuksessa poikki mantujen. Kinttupolku ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta ainakin se oli syrjässä ja vähemmän suosittu. Ympäröivä, puolimetsäinen maakaan ei lupaillut äkillisiä, ei-toivottuja vastaantulijoita. Jos nyt siis yksinäisyys oli tämän tapauksen syy syrjäiseen reittivalintaan. Se saattoi ainakin olla varsin hyvä arvaus, jos sattui näkemään tämän lähempää.
Yksinäistä taivaltaan kinttupolkua pitkin ei taittanut ihminen, ei ainakaan kokonaan. Pitkä, jykevävartinen hahmo olisi voinut kyllä käydä sellaisesta kaukaa, etenkin viittansa suojista, mutta totuus paljastui nopeasti tarkemmin katsovalle. Tämän hipiä oli jotakin harmaan ja vihreän väliltä, ja piirteet olivat karkeat, melkeinpä kuin parodia ihmisestä. Jämäkästä alaleuasta pilkistivät suuret kulmahampaat huulien alta, ja pienehköt, vahvojen kulmien alta tuijottelevat silmät olivat kellertävät. Kaiken kaikkiaan tämän piirteet olivat varsin örkkimäiset, mutta eivät kokonaan. Eivät täysin. Niissä oli mukana jotain ihmismäistä, pehmeämpää ja kevyttekoisempaa kuin täysiverisellä. Kulkija oli mitä varmimmin puoliörkki, mutta riippuen keneltä kysyttiin, olisi moinen ollut vain pahempi kuin täysiverinen. Olipa miten oli, tuntui tämä kulkija taittavan matkaansa kaikesta huolimattakin melkeinpä huolettomasti. Ainakaan tämä ei edennyt vainotun varovaisuudella, vilkuillen olkansa ylitse mahdollisten takaa-ajajien varalta. Tämä tapaus ei oikeastaan varsinaisesti ihmetellyt liiaksi mitään, eikä tuntunut kiinnittävän juurikaan huomiota ympärilleen. Matka taittui nopeasti pitkillä jaloilla ja kevyillä kantamuksilla. Pieni selkäreppu ja jämäkässä kourassa melkeinpä huvittavan hentoinen matkasauva jota tapaus tuntui kantavan pitkälti muodon vuoksi (tukea siitä ei ainakaan otettu) eivät ainakaan tätä hidastaneet. Eikä sitä kyllä tehnyt tuulenvirekään, joka riepotteli liepeitä viitasta, johon tämä oli verhoutunut.
Rauhallinen aamu, mutta siltikin ilmassa oli tuulahdus jotakin. Tai sitten ei mitään. Kukapa tiesi?
|
|
|
Post by spyrre on Dec 8, 2012 23:27:10 GMT 3
spyrre: Haalea aamu aloitti päivän siis varsin leppoisasti, ellei aavistuksen viileää viimaa ilmassa laskettu. Ruskettuvia lehtiään varistavat puut havisivat tuulessa ja pienet linnut kinastelivat latvuksissa yksinäisen matkalaisen taittaessa taivalta kapeaa kivistä polkua pitkin, mutta vaikka alue olikin syrjäinen, ei tämä kuitenkaan tainnut olla täällä yksin liikkeellä. Ensimmäinen jonkinlainen vinkki oli kauempaa pakoon pyrähtävä lintu, toinen, jonkin verran alleviivaavampi oli tuoreen veren häivähdys joka kulkeutui tuulen mukana jostakin edestä pensastojen takaa. Oikeastaan, tältä suunnalta taisi kuulua vaimeita, epämääräisiä ääniä... sekä lopulta hiljaista hyräilyä. Jos edessä odotti väijytys, tämä oli kyllä jokseenkin kyseenalainen sellainen... Jos kulkija rohkeni lähestyä, tarkoituksella taikka huomaamattaan edessä pöheikön poikki kaartavaa polunmutkaa, odottikin edessäpäin pian kenties hiukan huolestuttava näky. Äänet sekä haju kantautuivat pienen matkan päästä polulta kookkaan vaahteran rungon tuntumasta, jonne oli kumartunut tummaan viittaan sonnustautunut solakka hahmo, puuhastellen jotakin itsekseen hyräillen terävällä veitsellä. Maankamara oli tumman, epäilyttävästi vereltä vaikuttavan aineen tahrima, ja tapauksen vieressä lepäsi nuhruisen repun keralla jousi nuolineen. Vaikka tuntuikin keskittyneeltä siihen mitä ikinä sitten tekikään, tuntui hiippari pian tajuavan saaneensa seuraa. Hupun peittämä pää kohosi hyräilyn keskeytyessä ja hetkessä olento oli jaloillaan pyörähtäen ympäri tuijottamaan muukalaista, vain lähes kasvottomista varoista hupun alta kiiluvilla kellanvihreillä vihreillä silmillä. Taisi olla varsin helppo tajuta hyvin nopeasti ettei selvästikään naispuolinen tapaus ollut ihminen, jo ennen kuin varjoista välähti rivi petomaisia hampaita tylpän mustan kuonon keralla. Pitkäkyntisessä kädessään olento puristikin verentahrimaa veistä, toisen vapaan käden hakeutuessa nopeasti viitan lipeen alta pilkistävän miekan kädensijalle, selvästikään erityisen ilahtuneena huomatessaan jonkun saapastelleen paikalle... varsinkin jonkun torahampaisen ja vihreänahkaisen. Asetta ei vielä vedetty esille, mutta ei tainnut olla vaikea nähdä että pedonkasvoinen nainen valmistautui tähän pistävä kissamainen katse muukalaiseen naulittuna.
Sub: Sivustakatsojan olisi ollut oikeastaan varsin vaikea sanoa, missä kohtaa tietä pitkin kulkeva varsinaisesti tajusi, että tämän olisi kukaties pitänyt jopa huomata jotakin. Monta pitkää hetkeä sen jälkeen kun verenhaju ja hiljainen hyräily olisi osunut jo surkeammillakin aisteilla varustettuun, tarpoi tämä yhä tasaisesti eteenpäin, osoittamatta mitään merkkejä siitä, että mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi hiipinyt tähän maailmaan. Kyse ei tainnut olla edes nuhaisesta nenästä tai huonosta kuulosta, sillä monenlaiset muut asiat lintujen laulusta lähtien näyttivät kyllä kiinnostavan tätä. Kyseessä taisi olla enemmänkin jonkinlainen... perustavanlaatuinen epäterävyys, jonka läpäiseminen joltakin odottamattomalta vaati jo todellista yritystä. Mutta kaipa se lopulta onnistui, saaden kuin saadenkin tapauksen seisahtamaan hetkiseksi paikoilleen. Tämä jäi tuijottamaan epämääräiseen tyhjyyteen, kurtistaen paksuja kulmiaan kuin ankarasti miettien, ennen kuin nuuhkaisi uudelleenkin ilmaa kuin jonkinlaisena vahvistuksena asialle. Ilmassa taisi tosiaan olla jotain, ja sitäpä sitten mietittiinkin monta pitkää hetkeä. Lopulta tämä taisi kuitenkin tulla siihen lopputulokseen, että asialle ei varsinaisesti ollut mitään tehtävissäkään juuri nyt, joten paremman puutteessa matka jatkui. Mitään varsinaista varovaisuutta tai muutakaan varotoimenpidettä ei tosin voinut nähdä, vain aavistuksen uteliaisuutta. Aikansa talsittuaan taisi matkalainen lopulta nähdä syynkin jo kauempaa havaitsemaansa - tai ainakin osan siitä. Tämä ei ollut varsinaisesti millään muotoa hiljainen, askeleeltaan tai muutenkaan, joten toinen ehti eittämättä saada hyvissä ajoin varoituksen siitä, ettei ollutkaan yksin - ja selvästikin myös toimi sen mukaan. Kissamainen olento käännähti varuillaan ympäri, veitsi kädessä ja toinen käsi miekan kahvalla, tavalla jota harva olisi pitänyt minään muuna kuin ikävyyksiä lupaavana. Tämä tapaus taisi tosin olla yksi niistä harvoista, sillä jonkinlaisen hätäisyyden tai itsepuolustuksen sijaan tämä jäi tuijottamaan näkyä edessään huppunsa alta melkoisen tasaisesti, naama suorastaan ilmeikkään ilmeettömä. Seurasikin pitkä hetki hiljaisuutta, sillä toinen tuijotti toista äreän varuillaan, toinen taas vain kuin olisi yrittänyt pohtia parhaansa mukaan mitä oikeastaan näki edessään. "Huitaisit itteäs", puoliörkki lopulta ilmaisi mielipiteensä edessään näkemästään varsin syvällä, melkeinpä murisevalla äänellä, tuijottaen veristä veistä kissan kädessä. Hetken tämän silmät etsivät jotakin, ennen kuin äkillinen epäkohta sai tämän kurtistamaan taas kulmiaan. "Pitää varoas, on teräviä. Veitset", tämä muotoili parhaansa mukaan, vaikka etsikin yhä samalla jotakin. Varsin todennäköisesti haavaa jonka kissa oli onnistunut itseensä tekemään. Sitä tosin ei tainnut näkyä missään. Ja niinpä tapausta tuijotettiinkin varsin pohtivaisesti viisauksien jäljiltä.
Spyrre: Hetken seurasi puolin jos toisinkin enemmän tai vähemmän punnitsevaa tuijottelua, tunnelman tosin alkaessa ainakin toisen osapuolen kohdalta käydä hiukan kyseenalaiseksi kun mitään ei lopulta tapahtunut. Vihreät silmät räpäyttivät muutaman kerran luoden sitten epämääräisen mielikuvan kulmien kohotuksesta vaikka tätä ei voinut hupun alta nähdäkään, petomaisen naisen puolestaan mittaillessa jykevää torahampaista puoliörkkiä katseellaan... joka puolestaan näytti epäilyttävän pohtivalta. Lopulta hiljaisuus kuitenkin rikottiin ennen kuin vaivautuneisuus ehti nousta liian korkeisiin lukemiin taikka epäilyttävä hiippari päättää miten suhtautua polun varressa tuijottelevaan tapaukseen joka ei kuitenkaan tuntunut kaavailevan hyökkäämistä vaan sen sijaan avasikin sanaisen arkkunsa päästyään ilmeisesti jonkinlaiseen johtopäätökseen koskien maata tahrivia verijälkiä sekä veitsen kanssa askartelevaa tapausta. Nainen räpäytti silmiään yllättyneenä, suoristautuen sitten varovaisesta pienestä kyyrystä johon oli ryhtinsä painanut ja siristi silmiään jokseenkin närkästyneenä moisesta väitöksestä. "Mitä? No onpa hyvä että olet täällä kertomassa minulle, ties millainen haaveri olisi vielä käynyt jos en olisi saanut tietää että ne ovat teräviä!" Tämä töksäytti heilauttaen veistä pitelevää kättään dramaattisessa kaaressa huomaavaisesta varoituksesta huolimatta, tuoden lopulta kohti toista vyöllä riippuvista miekoista hakeutuneen kätensä pyyhkäisemään muutamaa tahraa vaatetuksessaan päästämättä kuitenkaan puoliörkkiä näkökentästään. "Se ei ole tietenkään minun." Oikaistiin kuitenkin jalomielisesti hetken tuskastuneisuuden jälkeen, naisen sitten astahtaessa sivummalle paljastaakseen pienen maassa retkottavan, jo osittain paloitellun peuran ruhon kuin avuliaana vinkkinä puolestaan toiselle, jopa tönäisten eläinvainaata toisella saappaallaan. "Ja sinä, voisit olla hiipimättä tuolla tavalla ympäriinsä. Olisin saattanut vaikka huitaista sinua! No, mitä haluat?" Kissamainen olento jäi silmäilemään puoliörkkiä ehkä aavistuksen vähemmän terävästi, mutta edelleen jokseenkin varuillaan odotellen ilmeisesti mitä tämä tekisi seuraavaksi. Mies ei tainnut varsinaisesti vaikuttaa uhkaavalta (eh, ehkä jopa melkein päin vastoin?) mutta oli miten oli, kaipa varovaisuus oli perusteltua kun kyseessä oli kuitenkin örkki... vaikkakin ehkä vain puoliksi. Eikä ilmeisesti kovin terävä sellainen.
Sub: Kissan nyreys äkillisestä vieraasta taisi olla aavistuksen hukkaanheitettyä, sillä jos tätä yhä varsin tasapaksusti tuijotteleva puoliörkki sen tajusi, ei siitä osoitettu ainakaan mitään merkkejä - paitsi mahdollisesti aavistus hämminkiä. Kissalla kun näytti olevan enemmänkin teräaseita, ja siitä huolimatta tämä väitti ettei edes tiennyt niiden olevan teräviä. Kuitenkin tämä tyytyi lähinnä tuijottelemaan kyseenalaisella kohteliaisuudella kissamaista otusta, kunnes tilanne selkeni aavistuksen verran - mikä oli oikeastaan tämän yleinen vastaus kaikenlaiseen hämmentävään muutenkin, jos tarkkoja oltiin. Yleensä muut kyllä keksivät vaikka itse omat vastauksensa (ja hänenkin vastauksensa) jos vain tarpeeksi kauan tuijotti. Ja niin taisi käydä nytkin, sillä hetken päästä kissamainen tapaus jatkoi hieman helpommin. Aivan yhtä tasapaksusti tuijoteltiin myös peuravainaata kun kissa lopultakin hieman valotti tilannetta. Kukaties tilanne alkoi kuitenkin jonkin verran hahmottua tapaukselle, sillä tämä lopetti kissan tarkkailun mahdollisten reikien varalta. Niitä kun oli peurassa aivan tarpeeksi vaikka pitempäänkin tuijotteluun. "Ööh. Ei noin lyhyellä. Kun olen tässä", puoliörkki korjasi avuliaasti toisen kivahduksen siitä, miten tämä olisi voinut epähumiossa tulla vaikka huitaisseeksi kutsumatonta vierastaan, osoittaen samalla lyhyttä veistä varsin itsestäänselvään sävyyn. Toisen tivaama kysymys taisi tosin olla vaikeampi pala, sillä se sai aikaan taas kulmien kurtistelua, jota joku olisi voinut nimittää miettimiseksikin. "Koiran. Joskus. Muttakun ne aina häipyvät", tapaus lopulta vastasi, päästäen melkeinpä harmistuneen huokauksen jämäkästä nenästään. "Vaikka antaa ruokaa. Menevät pois aina. Tai purevat. Se sattuu. Ja sitten pitää huitaista." Puoliörkki vaikeni, jääden tuijottamaan tyhjyyteen kuin koira-asia olisi herättänyt tässä enemmänkin mietteitä. Tämän suu jäi aivan yhtälailla aavistuksen raolleen, paljastaen komean rivin kellertäviä, terävähköjä hampaita. Kukaties kaikeksi onneksi tämä ei kuitenkaan ehtinyt pohtia traagista koirien torjumaksi tulemista liian kauaa, sillä mitä selvimmästä.. hitaudesta huolimattakin tilanne vaati jopa tämän huomiota sen verran, että tämä hetken perästä havahtui samaan maailmaan kuin kissakin, ja astui äkkiä kättä ojentaen eteenpäin. "Ausk. Olen. Minä. Tai siis nimi", tapaus ilmoitti, tarjoten jämäkkää kouraansa eleellä, joka vaikutti vähintäänkin opetellulta - ja kaikkea muuta kuin sujuvalta. "Öö. Sinä olet kissa", tämä totesi, vaikka taisikin olla hieman epäselvää, kenelle tieto oli oikeastaan tarkoitettu - tai tajusiko tämä sen vasta nyt. Ainakaan mitään muuta toisen asenteesta tai olemuksesta tai edes tilanteen kaikkea muuta kuin tuttavallisesta sävystä tämä ei selvästikään ollut hoksannut.
Spyrre: Jos nyreily meni saapujaan jokseenkin hukkaan, niin tuntui lopulta menevän varovaisuuskin koska jämerä puoliörkki ei selvästikään tuntunut varsinaisesti edes tiedostavan kumpaakaan. Toisin kuin vihernahka, tosiaankin hyvin kissamainen tapaus pisti tämän merkille varsin pian mikä tuntui saavan naisen empimään hiukan miten otukseen oikein olisi pitänyt "Hm? Niin niin. Mutta periaatteessa" kuitattiin hiukan kärsimättömästi örkin painavan pohdiskelun päätteeksi oikaistessa ettei hän luultavasti olisi voinut huitaista (ainakaan vahingossa) tätä veitsellään näin kaukaa, mutta jättäen sitten asian lopulta omaan arvoonsa. Sen sijaan äkillinen koiria koskeva kommentti sai puolestaan kissaihmisen jäämään hetkeksi tuijottamaan toista kuin ei olisi ollut aivan varma miten hurtat liittyivät yhtäkkiä yhtään mihinkään kunnes tämä viimein päästi pienen tyrskähdyksen huppunsa alta. "Niinkö? No se on sääli. Koirat ovat vähän ikäviä otuksia. Mutta sittenhän voit ainakin syödä ne, ilmainen ateria tuskin on koskaan pahasta?" Nainen huomautti astetta huvittuneempaan sävyyn pyöräyttäen veistä sormissaan seuraillen samalla puoliörkin unohtumista ilmeisesti koiria koskeviin aatteisiinsa. ...ei, tämä tapaus ei kyllä ollut vaarallinen, ellei se ollut kirotun paljon ovelampi kuin miltä vaikutti... tosin naisen oli vaikea uskoa sitten millään että hölmöltä vaikuttava tapaus olisi niin hyvä näyttelijä. Jos tämä yksilö keksisi hermostua, sillä menisi varmaan tovi jos toinenkin hoksata se itse, jolloin se ei varmasti jäisi huomaamatta häneltäkään jos tämän päähän pälkähtäisi jotain. Naisen punnitessa tilannetta havahtui örkkikin viimein, ja pohdiskellun riehaantumisen sijasta päätyikin ojentamaan kömpelösti kätensä veitsellä leikittelevälle kissalle. Tämä kohotti hiukan kulmiaan ojennetulle kouralle sekä töksähtelevälle esittelylle, kunnes jonkinlainen epämääräinen virne varsinkin viimeiselle huomiolle hivuttautui katin kuonolle väläyttäen terävää hammaskalustoa. "Cathryn. Ainakin olin, kun viimeksi tarkistin." Kissaihminen vastasi jo jonkinlaisen huvittuneisuuden hiipiessä äänensävyyn korvaamaan aikaisempaa näreyttä, myös mustan turkin peittämän käden ojentuessa pienellä viiveellä vastaamaan eleeseen vaikka raaja vetäistiinkin lopulta varsin nopeasti takaisin kuin tämä ei olisi kuitenkaan varsinaisesti luottanut että köriläs olisi hoksannut varoa mitä teki. "No... Ausk. Täällä ei ikävä kyllä ole koiria, mutta jos muu sapuska kelpaa niin voit saada osan peurastani. Säästynpähän perkaamasta aivan koko elukkaa." Lisättiin lopulta yllättävänkin suopeasti Cathrynin vilkaistessa eläinvainaan jäänteitä kuin lähes pitkästyneenä koko otukseen. Läheisestä pensaikosta kuuluva kahahdus tosin sai tämän höristämään korviaan ja vilkaisemaan äänen suuntaan, mutta kun mitään ei varsinaisesti tapahtunut, huomio kääntyi takaisin epäonniseen edesmenneeseen peuraan sekä verkkaisemmanpuoleiseen keskustelukumppaniin. Olisi sitä kai voinut ikävämpäänkin tapaukseen keskellä metsää törmätä... vaikka kaipa oli parasta silti pitää tätäkin kuitenkin silmällä.
|
|