Post by Uni on Nov 27, 2012 15:19:26 GMT 3
Moottorien hurinassa oli ollut aina miehen mielestä jotain rauhoittavaa, ääni jäi aina vaikka musiikki lakkaisikin. Levy gramofonissa vielä pyöri, vaikka neula ei enää uraa viistänytkään. Mies istui paksun panssarilasin takana ja katseli taivaanrannassa kajastavaa kuuta ja miten kirkkaana yönä loistavat pellavapilvet lipuivat ikkunaa vasten, kuin meren aallot.
Hytissä haisi tupakka ja viina. Kohta hajujen sekamelskaan liittyi myös palavan valokuvan ja paperilapun tuoksu. "Thou art lost and gone forever. Dreadful sorry, Clementine...", mies hyräili samalla kun antoi palavien paperien tippua maahan. Puvunhousuihin, kauluspaitaan ja jakkuun pukeutunut mies istui mukavasti mustassa Empire-nahkatuolissa, samaan sarjaan kuuluvan työpöydän äärellä. Pöytä oli täynnä kaikenmaailman pikkuesineitä, HulaHula-nukesta papereihin, moottorin osiin ja karttoihin. Pölyttyneitä viskilaseja ja vinyylejä. Huonetta valaisi vain öinen kuu ja taaempana vilkkuva tietokoneen näyttö. Miltei jääkaappipakastin-combon kokoinen masiina näytti vihreällä ruudulla pelkkää tekstiä. Kun kädestä laskettu kuva oli muuttunut tuhkaksi, pöytälaatikko vedettiin auki ja siellä piilossa ollut, kehystetty pinup-kuva nostettiin pöydälle. Kuvassa vaaleaverikkö poseerasi stayupit jalassa pommikoneen ohjaamossa ja kuvaan oli kirjoitettu käsin: "Sankareilleni, XOXOXO -Valentine."
Ovelta kuului kolkutus ja ennenkuin mies ehti vastaamaan, metalliovi työnnettiin narskuen auki ja sisään syöksyi punatukkainen mies mekaanikon haalareissa: "Pomo, meillä on ongelma!"
Keikassa oli alunalkanekin ollut jotain omituista, sen vain tunsi nahoissaan, mutta sitä ei aina osannut huomioida silloin kun sen tunteen sai ensimmäisen kerran. Kutina selkäytimessä vastaan vainu isosta tukusta rahaa - vaikea arvata, kumpi yleensä pääsee niskan päälle. Zeppelinin huoltokäytävät olivat ahtaat, ne eivät olleet normaalisti niin ahtaita kuin Valentinella , koska ne eivät olleet normaalisti niin panssaroituja. Metallirampit kolahtelivat nopeiden askeleiden tahdissa ja mitä lähemmäs he pääsivät lastiruumaa, sitä enemmän alkoi kuulua hälinää. Ja kun rahtiruuman paksu metalliovi avautui, Ryanin ei tarvinnut arvailla mistä hälinä johtui.
"Pomo, meillä on vitun Oppenheimer kyydissä."
Vuorokausi aiemmin, jossain Omahan ja Rapid Cityn välimaastossa.
Ryan ei välittänyt junalla matkustamisesta. Maanpinnalla oli vain jotenkin turvaton olo, kuin kala kuivalla maalla. Posliiniastiastot kilisivät, bändi soitti, ruoka oli yleellistä ja ihmiset näyttivät nauttivan ajastaan. Ryan istui yksin ravintolasalin nurkassa ja poltti savuketta. Edessä tuolla oli tuplaviski ja puoliksi nautittu häränlihapihvi. Miksei koittaa vähän nauttia, nyt kun sattui yleellisyyttä olevan tarjolla. Puolet matkasta hän oli saanut hätyytellä oopiumipöhnässä olevaa nuorta naista, joka oli näemmä heikkona arpinaamaisiin veteraaneihin. Nyt tuo oli onneksi ottanut kohteekseen vähän nuoremman veteraanin.
Se sopi Ryanille. Ryan vilkaisi rannekelloa ja tumppasi savukkeensa. Samoin teki mies baaritiskillä. Ravintolavaunun lävitse oli juuri astellut univormuissa kaksi Keskusosavaltojen sotilasta. Ryan lähti seuraamaan kaksikkoa ja mies tiskiltä lähti seuraamaan Ryania. Ruokailutilojen jälkeen tuli oleskelutilat. Miehet pelasivat korttia, naiset seurustelivat. Herrasväki ei vielä tiennyt, että edessä olisi elämysjuna, mitä he eivät osanneet odottaakkaan. Ryan toivoi, että junassa oli oikeasti kuuma, ettei hänestä vain tuntunut siltä että kauluspaita ja pikkutakki liimaantuivat selkään. Ja eniten tuo pelkäsi, että joku alkaisi ihmettelemään sitä.
Tuntui hassulta hikoilla nyt, kun menneisyydessä painoi maailmansota. Tietty, siitä oli jo aikaa, kun hän oli viimeksi silmästä silmään kohdannut ketään. Loungen jälkeen oli matkustajahyttejä, alemman luokan. Sotilaat jatkoivat matkaa matkustajavaunujen lävitse ja rahtivaunuun. Ryan ja tuon kannoilla tuleva mies, Mike, siirtyivät yhteen hyttiin, missä heitä odotti kaksi intiaania - paketin keraa.
Pitkänmallinen lipas naksahti paikoilleen ja Thompsonin kyljessä oleva viritysvipu vedettiin taakse. Ryan oli heittänyt päänsäylitse nahkaisen olkalaukun, missä oli paikka viidelle lippaalle. Sen pitäisi riittää oikein hyvin, vastarinnan junassa ei pitäisi olla runsasta.
"Oletteko valmiita?", Ryan kysyi ja vilkaisi muita. Mike nyökkäsi ja varmisti vielä, että haulikko oli ladattu. Intiaanit nyökkäsivät myös ja peittivät kasvonsa liinoilla.
Ensimmäinen mies käytävässä järkyttyi liikaa, että olisi edes tajunnut suojautua, kun näki aseistetut miehet. Seuraavaksi hytistä ulos astuva täti taas... Noh, tuo kelpaisi palosireeniksi. Kirkuminen täytti käytävän ja sai hyteistä ilmestymään uteliaita silmäpareja, joiden alapuolella olevat suut alkoivat pitää kovaa ääntä. Kakofonia täytti nopeasti junavaunun, matkustajien huutaessa ja aseistetun joukkion yrittäessä huutaa kovempaa. Hätääntyneet matkustajat eivät ymmärtäneet puhetta, mutta elekieli ja voimakeinot kyllä toimivat - kivärinperä kasvoissa aurasi nopeasti tietä. Ja meteli teki tehtävänsä ja kohta ovi rahtiosaston ja matkustamon välissä avautui.
Oven avannut sotilas tuskin ehti tajuta, mitä tapahtui, kun Ryanin nyrkki osui tuota palleaan, saaden hengen salpaantumaan ja sitten toinen intiaaneista kumautti tuolta tajun kankaalle. Joukkue rynnäköin ovesta sisään, ehkä vähän huolimattomasti, huomataakseen ettei vaunussa ollut tavaralastia.
Intiaanit vilkaisivat toisiinsa, Miken silmät seisoivat kuin lautaset ja Ryanin leuka loksahti auki, kun he tajusivat syöksyneensä suinpäin tavaravaunuksi naamioituun komentokeskukseen. Vastapuolelta kohtasi samallaiset ilmeet, Keskusosavaltojen muutama upseeria, vartiamies ja radistit näyttivät yhtä tyrmistyneiltä. Ennenkuin Ryan sai suunsa auki komentaakseen miehiä nostamaan kädet ylös, yksi upseereista ehti tempaisemaan pistoolinsa esiin ja puristamaan liipaisinta. Kuudestilaukeavan iskuri osui nalliin, pamahdus ja seuraavaksi seinässä oli reikä Miken päänvieressä. Sen enempää ajattelematta Ryan vaistomaisesti kohotti Thompsonin ja lukko alkoi sylkeä hylsyjä. Orkesteri liittyi mukaan ja lyijymyrsky alkoi repiä tilassa olevia miehiä. Revolverinsa kohottanut upseeri kaatui ensimmäisenä, reikä kaulassa ja kolme rinnassa. Radisti ehti mahdollisesti painaa ''lähetys''-nappia, ennenkuin tuon pää levisi seinille Miken laukaistua haulikkonsa. Kaksi vartijaa yrittivät suojautua kaatamansa kirjoituspöydän taakse - mutta ei se toiminut ihan niinkuin elokuvissa.
Haulikko repi pöytään ison reijän ja intiaanien Grease Gunit tekivät siitä hammastikkuja.
Ryanin korvissa soi ja sidänhakkasri rinnassa. Vaisotmaisesti tuo irroitti lippaan ja iski tilalle uuden, samalla kun päässä nopeasti risteilevät ajatukset törmäilivät toisiinsa.
"Se oli kuin ampuisi kaloja tynnyrissä...", Mike totesi ja lähti etenemään haulikko valmiiksi olalle nostettuna. Ryan seisoi edelleen paikoillaan jähmettyneenä. Toinen intiaaneista läimäisi tuota olkapäähän ja lähti seuraamaan Mikea. Ryan kointti työntää häiritsevät ajatukset pois päästään ja ei ollut ihan varma, ymmärsikö Mike ja heidän apurinsa tilanteen vakavuuden. Ei heidän ollut tarkoitus tappaa ketään. Ei ainakaan Keskuosavaltojen upseereita.
Toinen intiaaneista jäi vahtimaan tulosuuntaa ja kolmikko siirtyi uusiin rynnäkköasemiin komentokeskuksen toisellapuolella olevalle ovelle. Ryanin kuulo oli alkanut palautua, rinnassa pomppiva sydän rauhoittua ja sekavat ajatukset olivat jääneet taka-alalle. Vanhat vaistot alkoivat palata ja selkärangassa piilotellut selviytymisvaisto otti vallan. Samainen millä oli selviytynyt sodasta, runneltuna, mutta selviytynyt kuitenkin.
"Olkaa valmiina mihin tahansa. Mihin tahansa.", Ryan sanoi laskeutui polvelle Miken taakse, Mike joka piti kättä ovenkahvalla nyökkäsi ja vilkaisi vielä että oven toisellapuolella oleva intiaani oli myös valmiina. Ja sitten ovi aukesi...
Nyt Ryan, Mike tai intiaanitoverinsa ei jäätynyt, mutta eivätpä jäätyneet miehet vastapuolellakaan. Avattu ovi oli toiseltapuolelta metallia, samoin koko edessä aukeava vaunu. Erikoisen suuren vaunun puolessavälissä oli iso laatikko ja sen suojana hiekkasäkkejä. Hiekkasäkkien takana odotti väijyssä kaksi sotilasta. Sotilailla ei mennyt montaa sadasosaa tunnistaa, ettei oventakana olevilla miehillä ollut univormuja ja Browning alkoi sylkeä tulta. Ryan ehti hädintuskin käskeä tovereitaan suojautumaan, kun 50 kaliberiset luodit alkoivat reipiä metalliseinään reikiä. Ryan makasi kyljellä ja tunsi miten jotain lämmintä ja kosteaa ryöppysi päällensä. Raskaskonekiväärin luodit repivät ovenviereen jähmettyneen nopsajalan jauhelihaksi ja yksi sisätiloihin ylimitoitetuista ammuksista läpäisi myös ensin metalliseinän, Miken haulikon(katkaisten tuon kahtia) ja sitten vielä Miken kädenkin. Käsivarren tilalle jäi vain verta sylkevä tynkä ja mies kaatui Ryanin päälle, shokissa, kirkuen.
Ja konekiväärituli ei tauonnut, luodit repivät irtaimistoa ja jatkoivat aina matkustajahytteihin asti. Ryanin alkoi vallata pakokauhu, tilanne vaikutti toivottomalta. Hän ei ikinä ehtisi ampua KK-ampujaa ja vaikka ehtisikin ensimmäisen, niitä oli jo varmasti riviksi asti lisää. Hiekkasäkkien takana, hyvin linnoittuneena. Tuo työnsi Miken päältään sätkimään lattialle ja alkoi ryömiä verestä liukkaalla lattialla kohti kaatunutta upseeria. Lattialla etäisyys tuntui loputtomalta ja ryömiminen kohtuuttoman hitaalta, hetki sitten nautittu häränlihapihvi yritti kurkkuun joka kerta, kun hän tunsi rintakehänsä alla suolenpätkän, palan keuhkoa tai jotain muuta määrittelemätöntä - mikä vielä hetki sitten oli ollut ihminen. Upseerin ruumiille päästyään, tuo veti miehen kranaattitaskusta savukranaatin, vetäisi sokan ja pisti sen kierimään lattiaa pitkin toiseen vaunuun.
Savukranaatti antoi tarpeeksi suojaa, ampuja ampui nyt sokkona ja oli höllännyt tahtia. Toisesta vaunusta kuului huutoja - ihan kuin sotilaat valmistautuisivat rynnäkköön. Ryan ei uskaltanut huutaa toista intiaania - vaikka tuskin sitä meteliltä vastapuoli olisi kuullutkaan - vaan jatkoi melkein kontaten kohti radistinpöytää. Missä kiittelikin luojaansa, että radio oli edelleen ehjä...
Samaan aikaan, kun Ryan yritti epätoivoisesti selviytyä tilanteesta, joka oli tyystin riistäytynyt käsistä, Valentinella oli aivan toisenlainen tilanne. Margaret istui radistipöydän äädellä, korkokengät potkaistuna jalasta pöydän alla hajallaan ja sirot jalat nostettuna pöydälle. Imukkeeseen kiinnitetyystä savukkeesta nousi savukiehkura, ennenkuin se kohtasi tuulettimesta puhaltavan ilman, mikä sekoitti savun huoneilmaan. Ikkunan edessä olevat sälekaihtimet olivat raollaan ja radioissa soi hiljaa tanssimusiikki. Toisessa kädessä tuo piteli naistenlehteä ja nenänpäällä oli pienet lukulasit. Huoneessa oli toinenkin henkilö, harmaantunut tummaihoinen mies. Joseph makasi niin ikään yläruumis pienellä tasolla, kädet ristissä ja pää käsien päällä. Tuo nähtävästi ainakin torkkui, jossei nukkunut. Siinä, mihin Josephin torkkutaso loppui, alkoi iso johtojen sekamelska, millä sai ohjattua ja yhdistettyä niin radioviestintää, kuin puheluitankin.
"Joseph..", Margaret aloitti lirkuttelevaan sävyyn, mutta kun vastausta ei kuulunut, joutui tuo korottamaan ääntään: "Joseph!"
Joseph hätkähti hereille, suoristi selkänsä ja venytteli. "Hmm?", mies mumisi unisena ja alkoi tavoitella kahvikuppiaan.
"Vietkö minut Losiin tanssimaan, kun tämä keikka on ohitse?", Margaret kysyi ja laski naistenlehden pöydälle.
"Rouva ei pitäisi siitä.", Joseph vastasi ja irvisti hörpättyään kahvia. Se oli ehtinyt jäähtyä. "Mutta Joooseeph...", Margaret jokelsi ja vaihtoi koukisti polviaan, niin että hameenhelma kiipi tahallisesti turhan ylös, vilauttaen vähän stayuppia. Joseph mumisi jotain määrittelemätöntä ja nousi ylös hakeakseen kahvia. Margaret hymyili itsekseen, kun oli taas onnistunut työtoveriaan kiusaamaan. Tuo siirsi vaaleat silmille valahtaneet hiuskiehkuran korvantaakse ja tarttui taas lehteensä, kun radio alkoikin äkkiä pitää möykkä. Ja tuo huuto ja meteli sai Josephinkin säikähtämään niin, että tuo tiputti kahvikuppinsa.
"Tässä Ryan perkele! Tahdon yhteyden lintuihin! Saatana nyt hetii!", erottui juuri ja juuri metelistä ja särinästä.
"Tässä Valentine, rauhoitu pomo, muista mitä itse meille aina hoet, 'Kommunikoika-' ", Margaret vastasi, mutta viittoi kyllä Josephia palaamaan äkkiä työpisteelleen. Joseph palasi salamana paikalleen ja alkoi siirtelemään johtoja ristiin. Margaret ei päässyt lausetta loppuun, kun Ryan alkoi rääkymään radioon: "Olen saatana yltäpäältä suolenpätkissä! Laivue, NYT!"
Radiossa rätisi hetken ja toinen miesääni liittyi keskusteluun: "Tässä Korppi, odotan ohjeita."
Nyt Ryanin äänensävy rauhoittui hieman, mutta tuo huusi edelleen että sai äänensä kuuluviin:"Kuuntele tarkkatiin, ja tämä täytyy hoitaa oikein..."
Browningin piippu höyrysi, kun helvetinkone imaisi viimeisen ammuksen sisuksiinsa. Sotilaat kampesivat nopeasti konekiväärin kannen auki ja heittivät vanhan ammuslaatikon pois. Samalla nuo alkoivat huutelemaan ison laatikon toisellapuolella oleville miehille, että kävisivät katsomassa oliko edessä olevassa vaunussa vielä uhkia. Miehet epäröivät, varsinkin kun jäisivät ristituleen. Mutta, käsky oli käsky ja varovasti nuo alkoivat etenemään. Pistimet kiinnitettynä kivääreihinsä. Vaunujen väliseinistä ei ollut paljoa jäljellä, mutta vielä tarpeeksi ettei kauempaa nähnyt kunnolla mitä toisessa vaunussa tapahtui. Eivätkä sotilaat ehtineet kurkistamaankaan.
Korppi näki junan ja väänsi työnsi ohjaussauvaa pakottaakseen lintunsa kiitoon junaa kohti. Toiseksi viimeinen vaunu, ensimmäinen kolmasosa. Kovat piipussa. Noh, mikäs siinä, Korppi ajatteli. Eihän hän junan kyydissä ollut. Lintuparven koneet olivat kaksimoottorisia, melko lyhyitä ja äärimmäisen ketteriä. Toinen moottoreista, pienempi, oli sijoitettu nokkaan ja isompi oli sijoitettu taakse. Huippunopesu ei ollut päätä huimaava, mutta aseistus korvasi sen puitteen. Pilootilla oli eteen 40 millinen piiskatykki ja siivissä 50 milliset konekiväärit. Taakana olevalla ampujalla oli oma pyörivä turretti ylöspäin ja tarvittaessa pommeja siivissä. Ryan oli käskenyt häntä surutta lakaista vaunun auki 40 millisellä. Hullu mikä hullu. "Minä teen ensimmäisen ylilennon.", Korppi ilmoitti ryhmälleen ja vilkaisi vielä puisellepinnalle kiinnitetyihin mittareihin. Kaikki oli kunnossa ja sitten mentiin...
Ryan oli jo valmistaunut kohottamaan radistinpöydän takaa Thompsoninsa lähestyviä sotilaita kohti, kun ensimmäiset 40 milliset IT-ammukset lävistivät vaunun metallikuoren kuin kuuma veitsi voin. Kun ammukset olivat ensin pureutuneet teräsvaipan lävitse, ne räjähtivät silpoen niin junavaunun kuin siellä olevat sotilaat. Katto ja seinät hävisivät kokonaan ja lattiaankin tuli ammottavia reikiä. "Yksi ylilento riittää!", Ryan huusi radioon, kun tajusi jonkun osan tippuneen kiskoille ja aiheuttavan valtaisan kipinäsateen vaunuun sisälle. Hän ei halunnut suistaa koko junaa kiskoilta, tilanne oli jo muutenkin riistäytynyt käsistä. Nyt veturissakin oli jo huomattu, että jotain oli tekeillä ja juna alkoi selvästi hiljentämään vauhtia. Ryan viittoi toista intiaani etenemään ja siirtyi samalla itse Miken luokse. Mies oli menettänyt paljon verta ja oli shokissa, tuon kasvot olivat sinivalkoiset ja hengitys tuskin kulki. Ryan irroitti vyönsä ja teki siitä kiristyssiteen kädentyngän ympärille.
Intiaani käskettiin kantamaan Mikea ja Ryan otti intiaanilla olleen säkin ja suuntasi isolle laatikolle, minkä takia he olivat siellä. Laatikko oli ottanut myös sirpaleita, mutta oli ihme kyllä vielä täysin ehjä. Browning oli rytyssä ja sotilaat olivat kuolleita. Seisaalla olleista meihistä ei ollut juuri muistona muuta kuin roiskeet. Kun nipinnapin selviytynyt kolmikko oli samassa vaunussa paketin kanssa, Ryan irroitti junavaunut.
Loppu olikin helppoa.
Valentine, nyt.
"Pomo?", mekaanikko jankutti. Ryan vain katseli pakettia, minkä he olivat noutaneet. Liika uteliaisuus oli pahasta, mutta nyt hän ei viitsinyt moittia miehistöään. Iso, puinen laatikko oli avattu ja kaikki kyljet olivat levällään lattialla. Huoneen keskellä oli pyöreä, vähän sukellustankkia muistuttava esine, minkä kyljessä oli iso atomin kuva. Ryan kaivoi savukkeet taskustaan ja sytytti yhden zippolla. Halliin kerääntynyt henkilökunta katseli Ryania sanomatta mitään. Eikä Ryankaan oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Paitsi että he olivat hankkineet voimakkaan vihollisen, he olivat myös varastaneet jotain minkä tuo vihollinen tahtoi varmasti takaisin. Ryanin arpeutunut poskipää alkoi nykiä, kuin siinä olisi elohiiri ja hän joutui nostamaan käden hieromaan sitä.
"Mitä me nyt teemme?", mekaanikko jankutti edelleen.
Ryan sivutti edelleen kysymyksen, koska hänellä oli oma: "Onko se viritetty?"
Miehistön jäsenet vilkuilivat toisiaan ja kukaan ei vastannut. Ryan oletti ettei kukaan tiennyt.
"Korppi, Margaret, John, muut poistukaa.", Ryan sanoi ja toisti saman vielä uudemman kerran kovempaan ääneen, ennenkuin massat hallista lähtivät palaamaan asemapaikoilleen.
"Mihin vittuun me ollaan sotkeuduttu?", Korppi aloitti miehistön poistuttua. John oli siirtynyt pommin luokse ja kuunteli pommin kylkeä stetoskoopilla.
"En tiedä Korppi, en tosiaan tiedä.", Ryan vastasi ja sytytti uuden savukkeen heti putkeen. Margaret nojasi rahtiliinoilla sidottuun ammuslaatikkotorniin ja näytti kalpealta. "Margaret, mene radiohuoneeseen ja ota selvää onko Leo Harris vielä Konfederaation alueella."
"Miten?", Margaret kysyi mutta lähti jo valmiiksi suuntaamaan ovelle.
"Yhteyksiesi takia minä sinut pestasin, nyt on aika näyttää oletko palkkasi väärti.", Ryan vastasi ja lähti Korpin kanssa astelemaan lähemmäs atomipommia. Kumpikin olivat huojentuneita nähdessään, ettei pommi vuotanut säteilyä. Arvon tohtorilla oli geiger-mittari mukana.
"Se on viritetty.", John huokaisi ja jatkoi:"Tai ainakin se tikittää."
"Eli se on viritetty...", Korppi totesi. Korpilla oli päällään suorat housut ja turkiskauluksinen lentäjäntakki. Mies kaivoi piipun ja pipputupakkaa taskustaan ja alkoi täyttää piippuaan.
"Oletko sitten törmännyt useaankin ydinaseeseen?", John kysyi ja antoi stetoskoopin tippua roikkumaan kaulalle niskalenkin varassa.
"Me tiputimme Bomba:n Moskovaan.", Ryan vastasi ja alkoi hieroa nenänvarttaan silmienvälistä etu- ja keskisormella.
"No eikö meidän pitäisi sitten jo dumpata tämä lasti ja pistää vipinää kinttuihin?!", Tohtori ärähti ja viittoi samalla edessä olevaa pyöreää kuolemankelloa.
"Ei se räjähdä vielä hetkeen. Meidän piti toimittaa paketti Alabamaan, mikä on todennäköinen kohde...", Ryan lähinnä mietti ääneen. "Jos Harris on vielä Pine Bluffissa, hän osaisi purkaa tuon..."
Korppi sai sytytettyä piippunsa ja kääntyi sitten Ryanin puoleen. "Mistä tiedät että Harris ei ole ryypännyt itseään hengiltä?"
"En mistään, mutta onko meillä muuta mahdollisuutta? Linnut ilmaan, en tahdo että meitä seurataan."
Korppi nyökkäsi ja lähti astelemaan lentokonehangaarin suuntaan.
"Tohtori, tule varoittamaan jos tikitys kiihtyy. Kun tahdot levätä, kutsu Joneph tai joku muu luottohenkilö tuuraamaan. Minä menen hyttiin vetämään perseet.." Ryan paiskasi oven kiinni perässää ja jäi seisomaan pimeään käytävään, silmät kiinni puristettuna ja poski painettuna kylmää metallia vasten.
Helvetti mikä vuorokausi.
Hytissä haisi tupakka ja viina. Kohta hajujen sekamelskaan liittyi myös palavan valokuvan ja paperilapun tuoksu. "Thou art lost and gone forever. Dreadful sorry, Clementine...", mies hyräili samalla kun antoi palavien paperien tippua maahan. Puvunhousuihin, kauluspaitaan ja jakkuun pukeutunut mies istui mukavasti mustassa Empire-nahkatuolissa, samaan sarjaan kuuluvan työpöydän äärellä. Pöytä oli täynnä kaikenmaailman pikkuesineitä, HulaHula-nukesta papereihin, moottorin osiin ja karttoihin. Pölyttyneitä viskilaseja ja vinyylejä. Huonetta valaisi vain öinen kuu ja taaempana vilkkuva tietokoneen näyttö. Miltei jääkaappipakastin-combon kokoinen masiina näytti vihreällä ruudulla pelkkää tekstiä. Kun kädestä laskettu kuva oli muuttunut tuhkaksi, pöytälaatikko vedettiin auki ja siellä piilossa ollut, kehystetty pinup-kuva nostettiin pöydälle. Kuvassa vaaleaverikkö poseerasi stayupit jalassa pommikoneen ohjaamossa ja kuvaan oli kirjoitettu käsin: "Sankareilleni, XOXOXO -Valentine."
Ovelta kuului kolkutus ja ennenkuin mies ehti vastaamaan, metalliovi työnnettiin narskuen auki ja sisään syöksyi punatukkainen mies mekaanikon haalareissa: "Pomo, meillä on ongelma!"
Keikassa oli alunalkanekin ollut jotain omituista, sen vain tunsi nahoissaan, mutta sitä ei aina osannut huomioida silloin kun sen tunteen sai ensimmäisen kerran. Kutina selkäytimessä vastaan vainu isosta tukusta rahaa - vaikea arvata, kumpi yleensä pääsee niskan päälle. Zeppelinin huoltokäytävät olivat ahtaat, ne eivät olleet normaalisti niin ahtaita kuin Valentinella , koska ne eivät olleet normaalisti niin panssaroituja. Metallirampit kolahtelivat nopeiden askeleiden tahdissa ja mitä lähemmäs he pääsivät lastiruumaa, sitä enemmän alkoi kuulua hälinää. Ja kun rahtiruuman paksu metalliovi avautui, Ryanin ei tarvinnut arvailla mistä hälinä johtui.
"Pomo, meillä on vitun Oppenheimer kyydissä."
Vuorokausi aiemmin, jossain Omahan ja Rapid Cityn välimaastossa.
Ryan ei välittänyt junalla matkustamisesta. Maanpinnalla oli vain jotenkin turvaton olo, kuin kala kuivalla maalla. Posliiniastiastot kilisivät, bändi soitti, ruoka oli yleellistä ja ihmiset näyttivät nauttivan ajastaan. Ryan istui yksin ravintolasalin nurkassa ja poltti savuketta. Edessä tuolla oli tuplaviski ja puoliksi nautittu häränlihapihvi. Miksei koittaa vähän nauttia, nyt kun sattui yleellisyyttä olevan tarjolla. Puolet matkasta hän oli saanut hätyytellä oopiumipöhnässä olevaa nuorta naista, joka oli näemmä heikkona arpinaamaisiin veteraaneihin. Nyt tuo oli onneksi ottanut kohteekseen vähän nuoremman veteraanin.
Se sopi Ryanille. Ryan vilkaisi rannekelloa ja tumppasi savukkeensa. Samoin teki mies baaritiskillä. Ravintolavaunun lävitse oli juuri astellut univormuissa kaksi Keskusosavaltojen sotilasta. Ryan lähti seuraamaan kaksikkoa ja mies tiskiltä lähti seuraamaan Ryania. Ruokailutilojen jälkeen tuli oleskelutilat. Miehet pelasivat korttia, naiset seurustelivat. Herrasväki ei vielä tiennyt, että edessä olisi elämysjuna, mitä he eivät osanneet odottaakkaan. Ryan toivoi, että junassa oli oikeasti kuuma, ettei hänestä vain tuntunut siltä että kauluspaita ja pikkutakki liimaantuivat selkään. Ja eniten tuo pelkäsi, että joku alkaisi ihmettelemään sitä.
Tuntui hassulta hikoilla nyt, kun menneisyydessä painoi maailmansota. Tietty, siitä oli jo aikaa, kun hän oli viimeksi silmästä silmään kohdannut ketään. Loungen jälkeen oli matkustajahyttejä, alemman luokan. Sotilaat jatkoivat matkaa matkustajavaunujen lävitse ja rahtivaunuun. Ryan ja tuon kannoilla tuleva mies, Mike, siirtyivät yhteen hyttiin, missä heitä odotti kaksi intiaania - paketin keraa.
Pitkänmallinen lipas naksahti paikoilleen ja Thompsonin kyljessä oleva viritysvipu vedettiin taakse. Ryan oli heittänyt päänsäylitse nahkaisen olkalaukun, missä oli paikka viidelle lippaalle. Sen pitäisi riittää oikein hyvin, vastarinnan junassa ei pitäisi olla runsasta.
"Oletteko valmiita?", Ryan kysyi ja vilkaisi muita. Mike nyökkäsi ja varmisti vielä, että haulikko oli ladattu. Intiaanit nyökkäsivät myös ja peittivät kasvonsa liinoilla.
Ensimmäinen mies käytävässä järkyttyi liikaa, että olisi edes tajunnut suojautua, kun näki aseistetut miehet. Seuraavaksi hytistä ulos astuva täti taas... Noh, tuo kelpaisi palosireeniksi. Kirkuminen täytti käytävän ja sai hyteistä ilmestymään uteliaita silmäpareja, joiden alapuolella olevat suut alkoivat pitää kovaa ääntä. Kakofonia täytti nopeasti junavaunun, matkustajien huutaessa ja aseistetun joukkion yrittäessä huutaa kovempaa. Hätääntyneet matkustajat eivät ymmärtäneet puhetta, mutta elekieli ja voimakeinot kyllä toimivat - kivärinperä kasvoissa aurasi nopeasti tietä. Ja meteli teki tehtävänsä ja kohta ovi rahtiosaston ja matkustamon välissä avautui.
Oven avannut sotilas tuskin ehti tajuta, mitä tapahtui, kun Ryanin nyrkki osui tuota palleaan, saaden hengen salpaantumaan ja sitten toinen intiaaneista kumautti tuolta tajun kankaalle. Joukkue rynnäköin ovesta sisään, ehkä vähän huolimattomasti, huomataakseen ettei vaunussa ollut tavaralastia.
Intiaanit vilkaisivat toisiinsa, Miken silmät seisoivat kuin lautaset ja Ryanin leuka loksahti auki, kun he tajusivat syöksyneensä suinpäin tavaravaunuksi naamioituun komentokeskukseen. Vastapuolelta kohtasi samallaiset ilmeet, Keskusosavaltojen muutama upseeria, vartiamies ja radistit näyttivät yhtä tyrmistyneiltä. Ennenkuin Ryan sai suunsa auki komentaakseen miehiä nostamaan kädet ylös, yksi upseereista ehti tempaisemaan pistoolinsa esiin ja puristamaan liipaisinta. Kuudestilaukeavan iskuri osui nalliin, pamahdus ja seuraavaksi seinässä oli reikä Miken päänvieressä. Sen enempää ajattelematta Ryan vaistomaisesti kohotti Thompsonin ja lukko alkoi sylkeä hylsyjä. Orkesteri liittyi mukaan ja lyijymyrsky alkoi repiä tilassa olevia miehiä. Revolverinsa kohottanut upseeri kaatui ensimmäisenä, reikä kaulassa ja kolme rinnassa. Radisti ehti mahdollisesti painaa ''lähetys''-nappia, ennenkuin tuon pää levisi seinille Miken laukaistua haulikkonsa. Kaksi vartijaa yrittivät suojautua kaatamansa kirjoituspöydän taakse - mutta ei se toiminut ihan niinkuin elokuvissa.
Haulikko repi pöytään ison reijän ja intiaanien Grease Gunit tekivät siitä hammastikkuja.
Ryanin korvissa soi ja sidänhakkasri rinnassa. Vaisotmaisesti tuo irroitti lippaan ja iski tilalle uuden, samalla kun päässä nopeasti risteilevät ajatukset törmäilivät toisiinsa.
"Se oli kuin ampuisi kaloja tynnyrissä...", Mike totesi ja lähti etenemään haulikko valmiiksi olalle nostettuna. Ryan seisoi edelleen paikoillaan jähmettyneenä. Toinen intiaaneista läimäisi tuota olkapäähän ja lähti seuraamaan Mikea. Ryan kointti työntää häiritsevät ajatukset pois päästään ja ei ollut ihan varma, ymmärsikö Mike ja heidän apurinsa tilanteen vakavuuden. Ei heidän ollut tarkoitus tappaa ketään. Ei ainakaan Keskuosavaltojen upseereita.
Toinen intiaaneista jäi vahtimaan tulosuuntaa ja kolmikko siirtyi uusiin rynnäkköasemiin komentokeskuksen toisellapuolella olevalle ovelle. Ryanin kuulo oli alkanut palautua, rinnassa pomppiva sydän rauhoittua ja sekavat ajatukset olivat jääneet taka-alalle. Vanhat vaistot alkoivat palata ja selkärangassa piilotellut selviytymisvaisto otti vallan. Samainen millä oli selviytynyt sodasta, runneltuna, mutta selviytynyt kuitenkin.
"Olkaa valmiina mihin tahansa. Mihin tahansa.", Ryan sanoi laskeutui polvelle Miken taakse, Mike joka piti kättä ovenkahvalla nyökkäsi ja vilkaisi vielä että oven toisellapuolella oleva intiaani oli myös valmiina. Ja sitten ovi aukesi...
Nyt Ryan, Mike tai intiaanitoverinsa ei jäätynyt, mutta eivätpä jäätyneet miehet vastapuolellakaan. Avattu ovi oli toiseltapuolelta metallia, samoin koko edessä aukeava vaunu. Erikoisen suuren vaunun puolessavälissä oli iso laatikko ja sen suojana hiekkasäkkejä. Hiekkasäkkien takana odotti väijyssä kaksi sotilasta. Sotilailla ei mennyt montaa sadasosaa tunnistaa, ettei oventakana olevilla miehillä ollut univormuja ja Browning alkoi sylkeä tulta. Ryan ehti hädintuskin käskeä tovereitaan suojautumaan, kun 50 kaliberiset luodit alkoivat reipiä metalliseinään reikiä. Ryan makasi kyljellä ja tunsi miten jotain lämmintä ja kosteaa ryöppysi päällensä. Raskaskonekiväärin luodit repivät ovenviereen jähmettyneen nopsajalan jauhelihaksi ja yksi sisätiloihin ylimitoitetuista ammuksista läpäisi myös ensin metalliseinän, Miken haulikon(katkaisten tuon kahtia) ja sitten vielä Miken kädenkin. Käsivarren tilalle jäi vain verta sylkevä tynkä ja mies kaatui Ryanin päälle, shokissa, kirkuen.
Ja konekiväärituli ei tauonnut, luodit repivät irtaimistoa ja jatkoivat aina matkustajahytteihin asti. Ryanin alkoi vallata pakokauhu, tilanne vaikutti toivottomalta. Hän ei ikinä ehtisi ampua KK-ampujaa ja vaikka ehtisikin ensimmäisen, niitä oli jo varmasti riviksi asti lisää. Hiekkasäkkien takana, hyvin linnoittuneena. Tuo työnsi Miken päältään sätkimään lattialle ja alkoi ryömiä verestä liukkaalla lattialla kohti kaatunutta upseeria. Lattialla etäisyys tuntui loputtomalta ja ryömiminen kohtuuttoman hitaalta, hetki sitten nautittu häränlihapihvi yritti kurkkuun joka kerta, kun hän tunsi rintakehänsä alla suolenpätkän, palan keuhkoa tai jotain muuta määrittelemätöntä - mikä vielä hetki sitten oli ollut ihminen. Upseerin ruumiille päästyään, tuo veti miehen kranaattitaskusta savukranaatin, vetäisi sokan ja pisti sen kierimään lattiaa pitkin toiseen vaunuun.
Savukranaatti antoi tarpeeksi suojaa, ampuja ampui nyt sokkona ja oli höllännyt tahtia. Toisesta vaunusta kuului huutoja - ihan kuin sotilaat valmistautuisivat rynnäkköön. Ryan ei uskaltanut huutaa toista intiaania - vaikka tuskin sitä meteliltä vastapuoli olisi kuullutkaan - vaan jatkoi melkein kontaten kohti radistinpöytää. Missä kiittelikin luojaansa, että radio oli edelleen ehjä...
Samaan aikaan, kun Ryan yritti epätoivoisesti selviytyä tilanteesta, joka oli tyystin riistäytynyt käsistä, Valentinella oli aivan toisenlainen tilanne. Margaret istui radistipöydän äädellä, korkokengät potkaistuna jalasta pöydän alla hajallaan ja sirot jalat nostettuna pöydälle. Imukkeeseen kiinnitetyystä savukkeesta nousi savukiehkura, ennenkuin se kohtasi tuulettimesta puhaltavan ilman, mikä sekoitti savun huoneilmaan. Ikkunan edessä olevat sälekaihtimet olivat raollaan ja radioissa soi hiljaa tanssimusiikki. Toisessa kädessä tuo piteli naistenlehteä ja nenänpäällä oli pienet lukulasit. Huoneessa oli toinenkin henkilö, harmaantunut tummaihoinen mies. Joseph makasi niin ikään yläruumis pienellä tasolla, kädet ristissä ja pää käsien päällä. Tuo nähtävästi ainakin torkkui, jossei nukkunut. Siinä, mihin Josephin torkkutaso loppui, alkoi iso johtojen sekamelska, millä sai ohjattua ja yhdistettyä niin radioviestintää, kuin puheluitankin.
"Joseph..", Margaret aloitti lirkuttelevaan sävyyn, mutta kun vastausta ei kuulunut, joutui tuo korottamaan ääntään: "Joseph!"
Joseph hätkähti hereille, suoristi selkänsä ja venytteli. "Hmm?", mies mumisi unisena ja alkoi tavoitella kahvikuppiaan.
"Vietkö minut Losiin tanssimaan, kun tämä keikka on ohitse?", Margaret kysyi ja laski naistenlehden pöydälle.
"Rouva ei pitäisi siitä.", Joseph vastasi ja irvisti hörpättyään kahvia. Se oli ehtinyt jäähtyä. "Mutta Joooseeph...", Margaret jokelsi ja vaihtoi koukisti polviaan, niin että hameenhelma kiipi tahallisesti turhan ylös, vilauttaen vähän stayuppia. Joseph mumisi jotain määrittelemätöntä ja nousi ylös hakeakseen kahvia. Margaret hymyili itsekseen, kun oli taas onnistunut työtoveriaan kiusaamaan. Tuo siirsi vaaleat silmille valahtaneet hiuskiehkuran korvantaakse ja tarttui taas lehteensä, kun radio alkoikin äkkiä pitää möykkä. Ja tuo huuto ja meteli sai Josephinkin säikähtämään niin, että tuo tiputti kahvikuppinsa.
"Tässä Ryan perkele! Tahdon yhteyden lintuihin! Saatana nyt hetii!", erottui juuri ja juuri metelistä ja särinästä.
"Tässä Valentine, rauhoitu pomo, muista mitä itse meille aina hoet, 'Kommunikoika-' ", Margaret vastasi, mutta viittoi kyllä Josephia palaamaan äkkiä työpisteelleen. Joseph palasi salamana paikalleen ja alkoi siirtelemään johtoja ristiin. Margaret ei päässyt lausetta loppuun, kun Ryan alkoi rääkymään radioon: "Olen saatana yltäpäältä suolenpätkissä! Laivue, NYT!"
Radiossa rätisi hetken ja toinen miesääni liittyi keskusteluun: "Tässä Korppi, odotan ohjeita."
Nyt Ryanin äänensävy rauhoittui hieman, mutta tuo huusi edelleen että sai äänensä kuuluviin:"Kuuntele tarkkatiin, ja tämä täytyy hoitaa oikein..."
Browningin piippu höyrysi, kun helvetinkone imaisi viimeisen ammuksen sisuksiinsa. Sotilaat kampesivat nopeasti konekiväärin kannen auki ja heittivät vanhan ammuslaatikon pois. Samalla nuo alkoivat huutelemaan ison laatikon toisellapuolella oleville miehille, että kävisivät katsomassa oliko edessä olevassa vaunussa vielä uhkia. Miehet epäröivät, varsinkin kun jäisivät ristituleen. Mutta, käsky oli käsky ja varovasti nuo alkoivat etenemään. Pistimet kiinnitettynä kivääreihinsä. Vaunujen väliseinistä ei ollut paljoa jäljellä, mutta vielä tarpeeksi ettei kauempaa nähnyt kunnolla mitä toisessa vaunussa tapahtui. Eivätkä sotilaat ehtineet kurkistamaankaan.
Korppi näki junan ja väänsi työnsi ohjaussauvaa pakottaakseen lintunsa kiitoon junaa kohti. Toiseksi viimeinen vaunu, ensimmäinen kolmasosa. Kovat piipussa. Noh, mikäs siinä, Korppi ajatteli. Eihän hän junan kyydissä ollut. Lintuparven koneet olivat kaksimoottorisia, melko lyhyitä ja äärimmäisen ketteriä. Toinen moottoreista, pienempi, oli sijoitettu nokkaan ja isompi oli sijoitettu taakse. Huippunopesu ei ollut päätä huimaava, mutta aseistus korvasi sen puitteen. Pilootilla oli eteen 40 millinen piiskatykki ja siivissä 50 milliset konekiväärit. Taakana olevalla ampujalla oli oma pyörivä turretti ylöspäin ja tarvittaessa pommeja siivissä. Ryan oli käskenyt häntä surutta lakaista vaunun auki 40 millisellä. Hullu mikä hullu. "Minä teen ensimmäisen ylilennon.", Korppi ilmoitti ryhmälleen ja vilkaisi vielä puisellepinnalle kiinnitetyihin mittareihin. Kaikki oli kunnossa ja sitten mentiin...
Ryan oli jo valmistaunut kohottamaan radistinpöydän takaa Thompsoninsa lähestyviä sotilaita kohti, kun ensimmäiset 40 milliset IT-ammukset lävistivät vaunun metallikuoren kuin kuuma veitsi voin. Kun ammukset olivat ensin pureutuneet teräsvaipan lävitse, ne räjähtivät silpoen niin junavaunun kuin siellä olevat sotilaat. Katto ja seinät hävisivät kokonaan ja lattiaankin tuli ammottavia reikiä. "Yksi ylilento riittää!", Ryan huusi radioon, kun tajusi jonkun osan tippuneen kiskoille ja aiheuttavan valtaisan kipinäsateen vaunuun sisälle. Hän ei halunnut suistaa koko junaa kiskoilta, tilanne oli jo muutenkin riistäytynyt käsistä. Nyt veturissakin oli jo huomattu, että jotain oli tekeillä ja juna alkoi selvästi hiljentämään vauhtia. Ryan viittoi toista intiaani etenemään ja siirtyi samalla itse Miken luokse. Mies oli menettänyt paljon verta ja oli shokissa, tuon kasvot olivat sinivalkoiset ja hengitys tuskin kulki. Ryan irroitti vyönsä ja teki siitä kiristyssiteen kädentyngän ympärille.
Intiaani käskettiin kantamaan Mikea ja Ryan otti intiaanilla olleen säkin ja suuntasi isolle laatikolle, minkä takia he olivat siellä. Laatikko oli ottanut myös sirpaleita, mutta oli ihme kyllä vielä täysin ehjä. Browning oli rytyssä ja sotilaat olivat kuolleita. Seisaalla olleista meihistä ei ollut juuri muistona muuta kuin roiskeet. Kun nipinnapin selviytynyt kolmikko oli samassa vaunussa paketin kanssa, Ryan irroitti junavaunut.
Loppu olikin helppoa.
Valentine, nyt.
"Pomo?", mekaanikko jankutti. Ryan vain katseli pakettia, minkä he olivat noutaneet. Liika uteliaisuus oli pahasta, mutta nyt hän ei viitsinyt moittia miehistöään. Iso, puinen laatikko oli avattu ja kaikki kyljet olivat levällään lattialla. Huoneen keskellä oli pyöreä, vähän sukellustankkia muistuttava esine, minkä kyljessä oli iso atomin kuva. Ryan kaivoi savukkeet taskustaan ja sytytti yhden zippolla. Halliin kerääntynyt henkilökunta katseli Ryania sanomatta mitään. Eikä Ryankaan oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Paitsi että he olivat hankkineet voimakkaan vihollisen, he olivat myös varastaneet jotain minkä tuo vihollinen tahtoi varmasti takaisin. Ryanin arpeutunut poskipää alkoi nykiä, kuin siinä olisi elohiiri ja hän joutui nostamaan käden hieromaan sitä.
"Mitä me nyt teemme?", mekaanikko jankutti edelleen.
Ryan sivutti edelleen kysymyksen, koska hänellä oli oma: "Onko se viritetty?"
Miehistön jäsenet vilkuilivat toisiaan ja kukaan ei vastannut. Ryan oletti ettei kukaan tiennyt.
"Korppi, Margaret, John, muut poistukaa.", Ryan sanoi ja toisti saman vielä uudemman kerran kovempaan ääneen, ennenkuin massat hallista lähtivät palaamaan asemapaikoilleen.
"Mihin vittuun me ollaan sotkeuduttu?", Korppi aloitti miehistön poistuttua. John oli siirtynyt pommin luokse ja kuunteli pommin kylkeä stetoskoopilla.
"En tiedä Korppi, en tosiaan tiedä.", Ryan vastasi ja sytytti uuden savukkeen heti putkeen. Margaret nojasi rahtiliinoilla sidottuun ammuslaatikkotorniin ja näytti kalpealta. "Margaret, mene radiohuoneeseen ja ota selvää onko Leo Harris vielä Konfederaation alueella."
"Miten?", Margaret kysyi mutta lähti jo valmiiksi suuntaamaan ovelle.
"Yhteyksiesi takia minä sinut pestasin, nyt on aika näyttää oletko palkkasi väärti.", Ryan vastasi ja lähti Korpin kanssa astelemaan lähemmäs atomipommia. Kumpikin olivat huojentuneita nähdessään, ettei pommi vuotanut säteilyä. Arvon tohtorilla oli geiger-mittari mukana.
"Se on viritetty.", John huokaisi ja jatkoi:"Tai ainakin se tikittää."
"Eli se on viritetty...", Korppi totesi. Korpilla oli päällään suorat housut ja turkiskauluksinen lentäjäntakki. Mies kaivoi piipun ja pipputupakkaa taskustaan ja alkoi täyttää piippuaan.
"Oletko sitten törmännyt useaankin ydinaseeseen?", John kysyi ja antoi stetoskoopin tippua roikkumaan kaulalle niskalenkin varassa.
"Me tiputimme Bomba:n Moskovaan.", Ryan vastasi ja alkoi hieroa nenänvarttaan silmienvälistä etu- ja keskisormella.
"No eikö meidän pitäisi sitten jo dumpata tämä lasti ja pistää vipinää kinttuihin?!", Tohtori ärähti ja viittoi samalla edessä olevaa pyöreää kuolemankelloa.
"Ei se räjähdä vielä hetkeen. Meidän piti toimittaa paketti Alabamaan, mikä on todennäköinen kohde...", Ryan lähinnä mietti ääneen. "Jos Harris on vielä Pine Bluffissa, hän osaisi purkaa tuon..."
Korppi sai sytytettyä piippunsa ja kääntyi sitten Ryanin puoleen. "Mistä tiedät että Harris ei ole ryypännyt itseään hengiltä?"
"En mistään, mutta onko meillä muuta mahdollisuutta? Linnut ilmaan, en tahdo että meitä seurataan."
Korppi nyökkäsi ja lähti astelemaan lentokonehangaarin suuntaan.
"Tohtori, tule varoittamaan jos tikitys kiihtyy. Kun tahdot levätä, kutsu Joneph tai joku muu luottohenkilö tuuraamaan. Minä menen hyttiin vetämään perseet.." Ryan paiskasi oven kiinni perässää ja jäi seisomaan pimeään käytävään, silmät kiinni puristettuna ja poski painettuna kylmää metallia vasten.
Helvetti mikä vuorokausi.