|
Post by spyrre on Nov 21, 2012 20:37:17 GMT 3
Viileä tuuli oli jälleen nousemassa salavihkaisesti pohjoisesta. Ilmassa tuntui jo uhkaavaa kirpeyttä, kun jo kaikki lehtensä pudottaneen koivikon poikki kahisteleva viittaansa kääriytynyt laiha nuorukainen seisahtui hetkeksi haistelemaan ilmaa ennen kuin irvisti hiukan itsekseen nuhruisen huppunsa alla ja mutisi vaisun kirouksen. Syksy alkoi kohta olla lopuillaan ja vaikka lunta ei kaikeksi onneksi ollut vielä näkyvillä se oli kyllä tulossa. Hän lähes haistoi edessä häämöttävät pakkaset ja talven, joka oli salakavalasti hiipinyt jälleen lähes kulman taakse... Piti siitä tai ei, taisi olla pakko suunnata jälleen entistä useammin ihmisten ilmoille, vaikka huomiota karttava, ilmiselvästi rahaton poika ei varsinaisesti tuntenutkaan siellä oloaan kovin turvalliseksi. Olihan metsälläkin toki vaaransa, mutta tämä tunsi olonsa silti huomattavasti paremmaksi omassa rauhassaan puiden lomassa ilman jatkuvasti ympärillä hääriviä vieraita ihmisiä... niin kauan kuin vain olosuhteet tällaisen sallivat. No, kaikeksi onneksi edes toistaiseksi tähän oli vielä edes hiukan aikaa ennen kuin taivaalta alkaisi leijailla lumihiutaleita sekä entistä jäätävämpiä viimoja, ja aamusella popsitun epäonnisen oravan jälkeen päivä ei ollut oikeastaan tästä pienestä talvenaavistuksesta huolimatta lähellekään huonoimmasta päästä. Eh, nyt kun olisi vielä tiennyt minne suuntaisi seuraavaksi... pienikin ateria oli omiaan kohottamaan edes jonkin verran mielialaa mutta nulikka tiesi kyllä että tämä ei lopulta riittäisi kovin pitkälle kunnes pitäisi jälleen alkaa kaavailla jostakin seuraavaa suupalaa ja suojapaikkaa... mutta kaipa tässä olisi kuitenkin hetki aikaa miettiä seuraavaa siirtoa. Metsikkö oli sentään rauhallinen ja jokseenkin miellyttävä paikka viettää hetkinen ennen ihmishulinan laitamille luikkimiasta vaikka nenään tunkeutuikin sinnikäs märkien lehtien tuoksu ja viima pyrki parhaansa mukaan puhaltamaan reikäisen talviviitan lävitse kuin kiusallaan joka sai pojan tapansa mukaan pärskähtelemään ajoittain.
Nuhruinen nulikka huokaisi itsekseen ja nojautui raukeahkosti niskaansa kyhnyttäen hetkeksi vasten koivun mustavalkeaa runkoa, jääden silmäilemään vähän matkan päässä kuivien lehtien seassa kahistelevaa valkoista kissaa, joka tuntui löytäneen näiden lomasta jotakin mielenkiintoista. Poika seuraili tämän touhuja huvittunneena sormeillen puolihuolimattomasi hupun alta karannutta pitkää, sotkuista ja epäilyttävän violetinsävyistä hius-suortuvaa kunnes havahtui ajatuksistaan äänekkään lintuparven kohotessa äkkiä kauempana siivilleen puiden latvuksista. Se hätkähti yllättyneenä ja suoristautui nostaen katseensa tummat silmät räpytellen pilviselle taivaalle lintujen räpistellessä paheksuvasti huudellen ylitse kuin jonkin häiritseminä. Eh, mikähän siivekkäitä oli hätyyttänyt? Nuorukainen kääntyi hiukan varuillaan tihrustamaan syksyisen maiseman lähes lehdettömien oksistojen lomasta suuntaan josta parvi oli saapunut nykäisten ohimennen huppuaan hiukan syvemmälle päähänsä ja jäi toviksi kuulostelemaan. Hetken emmittyään ilmaa nuuhkien ja raaputtaen pohtivasti poskeaan poika antoi uteliaisuutensa lopulta voittaa. Se kohautti olkapäitään, heitti kädessään pitelemän karkeasti puusta veistetyn sauvantapaisen olkapäälleen ja suuntasi viimein askeleensa hiukan varovaisemmin pensastoon yrittäen parhaansa mukaan varoa askeliaan kahisevilla lehdillä. "Tule, mennään katsomaan" se mutisi vaimeasti lehtikasaa tutkiskelevalle kissalle ohi mennessään, saaden tosin aluksi vain nyreän vilkaisun tämän keltaisista silmistä ennen kuin katti lopulta pienellä viiveellä hylkäsi viihdykkeensä, mikä tämä ikinä olikaan ja tassutti uteliaana nuorukaisen jälkeen. Mitä luultavimmin eläinkään tuskin laittaisi pahakseen orava-vainaata runsaampaa ateriaa ja kuka tiesi jos kävisi tuuri, ehkä pöheiköstä voisi yllättää vaikka jäniksen tai jopa pienen peuran. Vaikka mahdollisuudet pienet olisivatkin olisi tämä varmaankin ainakin yrittämisen arvoinen... Tosin tuskin pelkkä jänis olisi onnistunut noin vain hätyyttämään koko lintuparvea pakosalle. No, parempi kai katsoa kuin katua... ellei kävisi niin että päätyisi katumaan nenänsä lykkäämistä paikkaan johon ei ehkä olisi kannattanut.
|
|
|
Post by submarine on Nov 22, 2012 11:42:31 GMT 3
Kaikille päivä ei tuntunut olevan läheskään yhtä rauhallinen, kuin metsässä kuljeskelevalle pojalle. Ei suinkaan, joillakuilla oli paljon varsin kiireellistä mietittävää ja hyvin, hyvin paljon hyvin, hyvin ajankohtaisia ongelmia. Tanner tömisi ja aluskasvillisuus suhisi, kun solakka, pitkä hahmo eteni kiireessä sen lävitse sulavasti, mutta eittämättä mahdollisimman nopeasti. Tämä loikki ylitse puskien ja mutkitteli puiden lomitse tottuneella nopeudella, melkein kuin metsästäjiltä pakeneva peura. Vertaus ei tainnut olla turhan kaukaa haettu muutenkaan, sillä varsin nopsaan (takaa-ajettavan mielestä eittämättä liian nopsaan) tämän takaa kantautui paljon äänekkäämpien jahtaajien melu. Nämä eivät selvästikään edes yrittäneet liikkua ketterästi tai sulavasti, vaan talloivat ja raivasivat tieltään minkä pystyivät ja kompuroivat kun eivät. Melua vain lisäsivät näiden vihaiset huudot, yhtälailla uhkaukset kuin vain suoranaiset kirouksetkin. Hetkeksi, niin pitkäksi kuin tohti, seisahtui takaa-ajettu pienelle aukealle, vilkuillen nopeasti ympärilleen kuin yrittäen parhaansa mukaan löytää pakoreittiä. Sivustakatsoja olisi saattanut hyvinkin huomata, että peuravertaus muuttui hetki hetkeltä osuvammaksi, sillä sellaisen tämä toi mieleen. Läpeensä mustat, suuret silmät etsivät hätäisesti pakotietä suurten, suippojen korvien heilahdellessa hermostuneesti. Pitkät, ohuet ja haaraiset sarvet työntyivät tämän päänahasta, ja oikeastaan tämän piirteet olivat kuviointia myöten, kuin sorkkaeläimellä. Sama jatkui muuallakin tämän ruumiissa, jota ei verhonnut kuin lanteille kietaistu vaatekappale. Mutta kaikkein silmiinpistävimmät taisivat olla tämän jalat, jotka päättyivät siroihin sorkkiin. Tämä ilmestys ei selvästikään ollut ihminen. Kovin kauaa ei takaa-ajettu ehtinyt tilannettaan miettiä, sillä tämän ketteryyden suoma etumatka oli kuroutumassa umpeen nopeasti. Vihainen, aivan varmasti hienoon seuraan kuulumaton karjaisu säikäytti tämän vilkaisemaan taakseen nopsaan, ennen kuin olento loikkasi paikaltaan jälleen pakoon. Taakse jäi vain sylistä kierähtänyt omena, joka monine lajitovereineen saattoi hyvinkin selittää ainakin osan selkkauksen syistä. Takaa ajajista toinen murskasi sen huomaamattaan, kun nämä hetkeä myöhemmin harppoivat esiin, jatkaen vain enää hädin tuskin puun takana vilahtavan jahdattavansa perään. Kaksi vankkarakenteista ihmismiestä. Toisella kirves, toisella keppi. Eikä kummallakaan mitään lupauksia mistään mukavasta.
Omenavarkaisiin uskaltaneen ja siitä nyt maksavan pako jatkoi yli kantojen ja kivien ja ohi puunrunkojen. Tämä tiesi miten eteni, ketterästi ja tottuneesti, kompastumatta tai haparoimatta. Sankemmassa metsässä se olisi kukaties pelastanut tämän, mutta tämä metsikkö oli helppokulkuinen, ja kömpelöt miehetkin pysyivät kyllä perässä, joskin puuskuttaen ja ähisten. Ainoa toivo taisi olla yrittää syvemmälle, kohti sankkaa ja melkein läpitunkematonta metsän sydäntä - tai sitten vain toivoa että kaksikko luopuisi kohta leikistä. Tarmosta päätellen siitä ei ollut pelkoa. Kivet, kannot ja pöpeliköt peuramainen pakenija osasi kyllä väistää, mutta kun enemmän tai vähemmän taakseen vilkuilevan eteen sattuikin äkkiä jotain aivan muuta, ei se mennytkään aivan yhtä sulavasti. Äkkiä eteen ilmaantui jokin välähdys violettia, joka tarkemmin katsoen olisi hyvinkin saattanut olla vaikkapa keskenkasvuinen ihmisenpenikka. Ei varmastikaan se kaikista ennalta-arvattavin eteen sattuva metsikössä. Täydessä vauhdissa pakeneva peuramainen ehti hädin tuskin päästää hämmentyneen ähkäisyn, ennen kuin kaikki tapahtuikin. Vaistoimaisesti tämä yritti loikata sivuun, mutta kova vauhti ja yllätys tekivät siitä melkoisen epätoivoista - ellei suorastaan mahdotonta.
Ensin lensivät omenat sylistä, ja hyvin pian niitä seurasi takaa-ajettava itse, komeassa kivuliaassa kaaressa. Penikasta oli vaikea sanoa mitään, mutta tuskin tämä ainakaan hyvillään moisesta olisi. Harvapa olisi. Ja takaa kantautuivat jo äreät huudot niiltä, jotka eivät juuri nyt olleet hyvillään yhtään mistään...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 23, 2012 21:42:27 GMT 3
Jos olisi osannut jotenkin aavistaa mitä tuleman piti, poika olisi kenties voinut harkita uudestaan toiveitaan pensaikossa piilevän mahdollisen peuran suhteen, koska lopulta tämä taisi olla melkoisen lähellä totuutta... vaikkakaan tuskin tavalla mitä nulikka oli odottanut. Se ehti taivaltaa hetken verran eteenpäin rauhassa puiden lomassa kunnes jostakin äkkiä alkoi kantautua vaimeita, mutta hiljakseen äänekkäämmäksi käyviä, hyvin vihamielisiä ääniä jotka saivat nulikan hätkähtämään ja seisahtumaan epäluuloisena. Jossakin edessäpäin tuntui rellestävän parikin miekkosta syystä tai toisesta vaikka näitä ei vielä näkynyt, äänet kyllä puhuivat puolestaan... eivätkä nämä enteet olleet alkuunkaan miellyttäviä. Väkisinkin pieni vainoharhanpoikanen nosti päätään ja sai nulikan ottamaan yhden jos toisenkin levottoman askelen takapakkia ennen kuin tämä vilkaisi ympärilleen etsiskellen jotakin sopivaa piiloa jonne livahtaa mellakoijien tieltä... ikävä kyllä tämä metsä ei ollut kovin tiheä, ja lähes lehdettömänä tarjosi vielä vähemmän suojaa. No, ainakin nyt oli selvinnyt mikä oli ajanut linnut pakosalle... Minkähän vuoksi miehet edes riehuivat täällä? Hän ei kyllä pitänyt tippaakaan siitä miltä nämä kuulostivat... Aivan kuin nämä olisivat jahdanneet jotakin?
Tämäkin mysteeri tosin selvisi varsin pian. Vaikka miesten äänet kantautivat vielä suhteellisen hyvän matkan päästä säntäsi puiden lomasta äkkiä jotakin muuta, huomattavasti solakampaa ja hätäisempää kohti juuri piilopaikkaa katseellaan etsiskelevää huolestunutta nulikkaa.... ja tämä jokin lähestyikin suorastaan epämukavan nopeasti. Poika ehti juuri ja juuri hoksata liikettä sivustallaan ja kääntyi yllättyneenä saaden silmiinsä kohti syöksyvän olennon, mutta sen enempää kuin toinenkaan, tämäkään ei ehtinyt väistää sen kummemmin. Seurasi äärimmäisen yllättynyt älähdys nulikan yrittäessä refleksinomaisesti heittäytyä sivuun rynnistäjän tieltä likimain samoihin aikoihin kuin tämäkin tajusi että edessä oli jotain muutakin kuin pensaita mutta sarvipää syöksyi kohti niin suurella vauhdilla ettei häkeltynyt nulikka saanut väistettyä viuhuvaa sorkkaa tarpeeksi nopeasti vaan sai pian älähtää vaihteeksi kivusta voimakkaan, mutta ilmeisesti edes tahattoman potkun lennättäessä tämän selälleen lehtien sekaan. Oli tosiaan varsin odotettava arvio ettei laiha nulikka olisi käänteestä kovinkaan iloinen... ainakaan kunhan selviäisi tarpeeksi saamastaan tällistä. Toveriaan huomattavasti vikkelämpi ja valppaampi kissaeläin sentään oli jo paennut kauhuissaan jonnekin kasvillisuuden sekaan eikä tätä näkynyt enää mailla halmeilla. Se siitä päivän miellyttävyydestä sitten...
Hetken verran se saikin katsella silmissään leijailevia epämääräisiä valopisteitä enemmän tai vähemmän pyörällä päästään kunnes havahtui puidenlatvojen tuijottelustaan tarpeeksi tajutakseen ensin lähemmäs liikkuvat vihaiset huudot ja sitten oivaltaakseen mitä juuri äsken oli tapahtunut. Oliko jokin juossut häntä päin..? Poika vetäisi terävästi henkeä ja töksäytti hätäisen, kivuliaan kirouksen vääntäytyen mahdollisimman nopeasti istualleen vaikka tämä toikin irveen tuhruisille, laihoille kasvoille jotka olivat paljastuneet hupun alta tämän pudotessa törmäyksen voimasta paikaltaan, tuoden esille paremmin myös tuon kummallisen tummaan violettiin vivahtavan sotkuisen kuontalon. Kylkeen johon kovin isku oli osunut pisti ikävästi mutta muuten tämä oli tainnut mahdollista ruhjetta lukuunottamatta lähinnä iskeä ilmat pihalle ruipelon keuhkoista, tai näin nulikka ainakin arveli koettaessaan varovasti kivistävää kohtaa kädellään ennen kuin alkoi vääntäytyä huojahtelevasti jaloilleen viereisestä rungosta tukea hakien. Jo paremmin ympäristöä hahmottava katse kävi hermostuneena lähestyvien huutojen suunnalla jossa näkyi jo liikettäkin natiaisen alkaessa olla hyvin vahvasti pakoon painelun kannalla, kunnes se äkkiä tajusi että vähän matkan päässä hänen takavasemmallaan kellotti maassa jokin muukin.
Se räpäytti silmiään hölmistyneenä jääden hetkeksi tilanteesta huolimatta tuijottamaan pitkäjalkaista sarvekasta olentoa joka kellotti keskellä epäilyttävästi maahan levinnyttä omena-kasaa, irvistäen sitten itsekseen ja huojahti askelen epäluuloisesti kauemmas. Ehh..? Hetkinen, oliko tuo....? Väkisinkin olennon ulkonäkö toi välittömästi mieleen jokseenkin ikäviä muistikuvia lähimenneisyydestä ainakin ensimmäisellä (ja kieltämättä vielä seuraavallakin) vilkaisulla, mutta vaikka huudot lähenivät ja alkoi selvästikin olla hiljakseen kiire jos mieli häipyä lähemmäs rytistelevän mieskaksikon tieltä poika ei rynnännytkään vielä mihinkään vaikka vilkaisikin levottomana ympärilleen nyt vihaisten hiipparien lisäksi mahdollisesti lisää samantyyppisiä olentoja etsien. Tällaisia ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla... oliko tämä yksin? ...eh, mitenköhän sille oli käynyt? Nulikka empi hetken silmiään räpytellen, vilkaisten sitten levottomana olkansa ylitse huutojen suuntaan kunnes poimi epäluuloisena keppinsä maasta johon tämä oli törmäyksen voimasta lennähtänyt eikä voinut olla kurottautumatta tökkäämään sillä varovaisesti tantereessa retkottavaa otusta. Eh, olikohan se vielä hengissä..?
|
|
|
Post by submarine on Dec 2, 2012 14:05:21 GMT 3
Oli yllättävää, miten näinkin pieni penikka onnistui olemaan varsin varteenotettava hidastetöyssy. Peuramainen pakenija sai ainakin todeta sen varsin omakohtaisesti tähän törmätessään, onnistumatta hidastamaan oikeastaan ollenkaan mennessään. Kevytrakenteiset, melkeinpä hennot sorkkajalat sätkivät sinne tänne ilman halki kun tämä lensi, ehtimättä edes kunnolla ilmaista ääneen mielipidettään tilanteesta. Aivan volttiin tämä ei yltänyt, mutta alastulo meni silti komeasti pää edellä, eivätkä pienehköt sarvetkaan antaneet tässä kohtaa kaiketi sen suurempaa suojaa. Hetkeksi tapaus jäi retkottamaan varsin liikkumattomana niille sijoilleen omenoiden keskellä, kuin mikäkin kuollut peura. Tientukkoisuutensa lisäksi penikka oli ilmeisestikin kovempaa tekoa, sillä tämä kampesi itsensä pystyyn huomattavasti nopeammin kuin peuramainen olento törmäyksen jälkeen. Oikeastaan, siinä kohtaa kun tämä oli jo ainakin siedettävässä toimintakyvyssä, ei olento osoittanut edes mitään elonmerkkejä. Kunhan retkotti raajat sekaisessa epäjärjestyksessä niillä sijoillaan niska kenossa, sopimattomasta vertauksesta huolimattakin kuin paraskin metsästäjän kaato. Niinhän sitä sanottiin, että joskus kuolo korjasi satoaan yllättävän herkästi...
Mutta ei, nähtävästi ei vielä ainakaan nyt. Kun keskenkasvuinen näytti jo siltä että oli aikeissa häipyä (tai mahdollisesti alkaa tökkimään raatoa), tuli tapaukseen lopultakin jonkinlaista eloa - ja varsin tarmokkaasti. Se päästi äkkiä järkyttyneen rääkäisyn, kuin olisi tajunnut olevansa vielä hengissä, ja enemmän tai vähemmän loikkasi pystyyn. Oli vaikea sanoa mikä osa tästä varsinaisesti oikeastaan ponnisti ylös, mutta lopputuloksena oli kuitenkin jonkinlaista säikähtänyttä räpiköintiä, ja yksi pystyyn päässyt peuraolento ennen kuin näytti edes varsinaisesti tajuavan olevansa pystyssä. Silmänräpäyksen ajan ilmestys vilkuili ympärilleen puolipaniikissa, kuin yrittäen päätellä mihin suuntaan piti juosta, ennen kuin kaksi asiaa vaati tämän huomiota melkoisen tarkalleen yhtä aikaa: vieressä tuijotteli hölmistynyt ihmispenikka, ja takaa-ajajien huudot olivat jo varsin kovia ja varsin lähellä. Ei, oikeastaan kolme asiaa, omenat nimittäin olivat levällään. "Pitää mennä! Ne tulevat!" ilmestys melkeinpä vinkaisi äkkiä varsin puolihuolimattomasti, kukaties enemmän itselleen kuin pojalle, alkaen nopeasti noukkia omenoitaan maasta. Vasta sitten tämä tuntui oikeastaan edes tajuavan, että toinenkin oli todella olemassa eikä vain jonkinlainen aistiharha, ja vilkaisi tätäkin hämmentyneesti. Paniikkia oli ilmassa. "Sinä! Tule! Ne ovat julmia!" ilmoitettiin katkonaisesti, ennen kuin peuramainen otus ilmeisestikin antoi omenoidensa olla ja harppasi kohti penikkaa. Muitta mutkitta tämä tarrasi toista kiinni kädestä, selittelemättä tai odottelematta. Ja jos tapaus olikin hento ja vielä päästään pyörällä, oli tällä nähtävästi voimaa - ainakin tarpeeksi yhtä keskenkasvuista varten. Pakomatka oli ilmeisesti jatkumassa, ja nyt tämä kiskoi penikkaa perässään kohti metsän uumenia varsin tarmokkaasti ja nopeasti. Ilmeisesti ihmisnulikkakin oli sitten jossain suuressa vaarassa? Siis muutenkin kuin kolhiutua varsin varomattoman retuuttajan ottaessa vauhtia ja tunkiessa läpi jokaisesta puskasta ja männiköstä joka vain löytyi...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 6, 2012 16:43:06 GMT 3
Epäluuloisen pojan varovaisista arveluista huolimatta maassa epäilyttävästi retkottava otus ei tainnut sittenkään vielä ollut potkaissut tyhjää... olihan nulikka sitä paitsi tainnut osua melko kiitettävästi tämän tielle muutenkin, päätellen siitä miltä peuramainen otus tällä hetkellä näytti. Tuskin utelias kepintökkäisy oli edes ehtinyt perille olennon turkin peittämään, pitkäjalkaiseen ruhoon kun tämä yhtäkkiä kavahtikin äänekkäästi takaisin elävien kirjoihin ollessa hetkessä jälleen jaloillaan lähes nopeammin kuin yllättynyt nulikka (tai edes tämä itse) ehti varsinaisesti tajuta. Purppurakuontaloinen nulikka kommentoi myös tilannetta älähtämällä horjahtaen askelen verran taaemmas kunnes jäi hetkeksi tuijottelemaan silmiään räpytellen ylös kavahtanutta, vähintäänkin pelästynyttä sarvipäätä. Eh, mitä tämä ikinä olikaan alunperin tästä arvellut, tällaista otusta hän ei ollut tainnut koskaan kuitenkaan nähdä. Tämä seisoi pystyssä kahdella jalalla neljän sorkan sijasta kuten peuran olisi kuulunut, ja litteät, ihmismäiset kasvot olivat mustista silmistään ja suurista korvistaan huolimatta varsin ilmeikkäät ja ilmaisivat tällä hetkellä selvästi melkoista hämminkiä... ja ennen kaikkea, otus puhui. Vaikka olikin hetkellisesti muistuttanut jokseenkin jotain, johon nulikka oli epäonnekseen törmännyt lähimenneisyydessään, tämä olento oli kuitenkin jotain aivan muuta... onneksi? Mutta oli kummallinen tapaus tai ei, suuremmalle ihmettelylle ei tainnut nyt oikeastaan olla aikaa jokseenkin paniikintäyteisessä tunnelmassa, takaa-ajajienkin muistuttaessa olemassaolostaan jatkuvasti lähestyvällä mekkaloinnilla. Pian nämä varmaan olisivat jo kunnolla näköetäisyydelläkin...
Varsin hämmentynyt "ehh" oli tähän hätään syvällisin kommentti joka nulikasta irtosi vastaukseksi hätääntyneen sarvipään kumartuessa noukkimaan maahan levinneitä omeniaan kunhan olento oli ensin päässyt jotenkin takaisin tilanteen tasalle. Ei kuitenkaan tainnut näiden tiedonmurusten valossa olla kovinkaan vaikeaa ratkaista yhtälöä siitä mikä oli homman nimi. Nulikka silmäili sekaisen, kuivien lehtien koristaman kuontalonsa alta peuraolennon touhuja vilkaisten sitten huolissaan olkansa ylitse suuntaan, josta takaa-ajajat olivat lähestymässä. Hitto, nämä tyypit eivät kuulostaneet olevan tippaakaan innostuneita moisestä näpistelijästä vaikka tämä ei olisikaan vienyt kuin muutaman hedelmän... mikä hitto noita hulluja heinähattuja oikein vaivasi, nostaa nyt tuollainen meteli parista hedelmästä (tai kanasta... tai karitsasta) vaikka näillä varmasti olisi ollut itsellään lisää vaikka kuinka paljon! Itsekkäitä ja ahneita pirulaisia selvästi. Mutta, eh.... nämä alkoivat kyllä olla hiljakseen ikävän lähellä... nyt ei oikein ollut aika jäädä keräilemään omenia. Poika oli jo aikeissa avata suunsa ja huomauttaa asiasta, mutta ei ehtinyt suunnitelmissaan niin pitkälle kun peuramainen sarvipää pääsi äkkiä samoille linjoille ja epäröi. Uudestaan pakoon loikkaamisen sijasta tämä päätyi ilmeisesti viimein varsinaisesti huomaamaan vieressä ihmettelevän natiaisen, jättikin omenat sikseen ja kurottautui kiskaisemaan yllättyneen purppuratukan käsivarresta mukaansa sännätessään viimein liikkeelle. Nulikka ehti protestoida vain epämääräisellä "uagh?" -äännähdyksellä kun se tempaistiin äkkiä eteenpäin, jäntevän sarvipään sännätessä jälleen pöheikköön tällä kertaa varsin hölmistynyttä painolastia perässään raahaten.
Tämä ei ollut näyttänyt erityisen vahvalta tapaukselta ensivilkaisulla, mutta ainakin kevyen, ruipelon nulikan kiskominen läpi pusikosta jos toisestakin ei tuottanut peuraolennolle erityisen suuria ongelmia... kaipa se, jota tämä touhu haittasi enemmän oli perässä kiskottu purppurapää. Pian ensihäkellyksestä selvittyään poika sentään sai koipensa yhteistyöhön lakaten yrittämästä kompastua omiin raajoihinsa ja vetäisi vaimeasti kiroten vapaan kätensä hihan kasvojensa eteen suojaksi vasten iskeviltä risuilta vaikka tämän edelleen puristama karkea sauvantapainen hiukan vaikeuttikin toimenpidettä. Varsinaisesti vastaan se ei kuitenkaan laittanut vaan taisi jopa yrittää seurata parhaansa mukaan mitä rimppakintuiltaan nyt pystyi, eikä varmaan vähiten menoa siivittävien "Hei tuolla se menee!" -ärähdysten vuoksi jotka kantautuivat lähempää kuin hän olisi toivonut. Siinä ei pysähdelty miettimään mitä vihainen mieskaksikko olisi tehnyt jos olisi kesken ajojahtinsa törmännyt nuhruiseen irtolaiseen keskellä metsää; olisivatko nämä tulkinneet nulikan näpistelijän rikostoveriksi vaiko porhaltaneet ohitse jahtinsa huumassa; mutta ilmeisesti myöskään poika ei enää tässä vaiheessa ollut aikeissa jäädä katsomaan. Kunhan tämä nyt vain ei tahattomasti hidastaisi "pelastajaansa" liikaa... Hetkellisesti tämä uskaltautui vilkaisemaan pikaisesti ympärilleen sen verran mitä ehti, kunnes nykäisi olennon kiskomaa kättä saadakseen tämän huomion jos tämä nyt hoksasi yhtään mitään paniikinomaisessa paossaan. "Tuonne! On tiheämpää! Siellä kauempana!" se töksäytti hengästyneenä viitaten pikaisesti jonnekin vasemmalle runkojen lomaan. Olipa onni että hän oli jo ehtinyt haahuilemaan täällä jonkin verran... vaikka ei kai auttanut kuin toivoa että maaston vaikeutuminen riittäisi vähentämään murhanhimoiseksi äityneiden talonpoikien intoa nuijia kaikki vastaantuleva. Ehkä. Tai antaisi edes tarpeeksi etumatkaa luikahtaa piiloon jonnekin.
|
|