|
Post by submarine on Oct 29, 2012 3:56:30 GMT 3
((Spyrrelle))
Talvi teki armotta, joskin edes jonkinlaisella hienovaraisuudella, tuloaan. Oli hassua, kuinka sen tulo oli aina aivan yhtä vääjäämätön, joka ainoa vuosi, ja siitä huolimatta se onnistui yllättämään joka kerta yhden jos toisenkin. Tänäkin aamuna, jossakin syksyn ja talven välimaastossa, väki availi oviaan vain todetakseen, että yön aikana kadut ja talojen katot olivat saaneet uuden, puhtaanvalkean peitteen päälleen. Aivan liian aikaisin joistakuista, eikä yhtään liian aikaisin joistakuista muista. Tänä aamuna viimeisimmätkin kylän väestä etsivät kunnon saappaat ja paksuimmat lakkinsa vaatekomeroistaan, ja moni astui aamuun ja kohtaamaan uuden päivän varovaisuudella, suorastaan arkaillen. Paitsi tietysti lapset, joille lumi oli joka vuosi samanlainen loputon, uskomaton ihme. Olipa miten oli, talvi oli viimeistään nyt täällä, ja tätä vierasta saataisiinkin sitten passata hyvä tovi ennen kuin kesä sen lopulta ajaisi pois.
Tarli ei ollut erityisen varma siitä, vihasiko talvea noin nyt erityisesti tai varsinaisesti, mutta siinä oli tiettyjä asioita joista hän olisi ilolla luopunut. Kuten siitä että se kaikki oli reekeleen kylmää ja hän sai kohdata sen aina kintut paljaina ja jalat korkeintaan ties mihin rätteihin käärittyinä. Nyt, tänäkin aamuna, hän astui ulos majatalosta silmiään räpytellen kaikkea muuta kuin riemuissaan. Oikeastaan sitä olisi voinut sanoa jopa kärvistelyksi. Reekele, hänellä oli kyllä paksu nahka, mutta kylmää vastaan siitä ei ollut mitään apua. Nopeakin vilkaisu naiseen ensilumen peittämällä kadulla kertoi eittämättä kenelle tahansa, miksi tämä ei ollut jo hankkinut kunnon talvivarusteita itselleen; sen kokoisia tuskin sai mistään erityisen huokeasti tai helposti. Vaikka kylän pitkänhuiskeimmat miehet valittelivatkin välillä että löivät päänsä tuon tuostakin majatalon oven ylälautaan, olisi Tarli puolestaan lyönyt siihen naamansa - kukaties leukansa. Hän oli eittämättä valtava, reilusti yli päätä pidempi kuin moni oli varmasti koskaan nähnyt, ja jämäkkyyttä kyllä löytyi muutenkin. Tässä ei seissyt mikään hieno neiti, vaan parkkiintunein kourin varustettu nainen. Ja juuri nyt tämä nainen hytisteli lähinnä uusiokäytettyjä perunasäkkejä muistuttavissa tamineissaan. Kylmä ei säästellyt ketään. Ja oikeastaan kun asiaa mietti, hänellä oli niin paljon nahkaa, että se todennäköisesti vain pahensi asiaa.
"Reekele. Etsi nyt vain se vaatturi. Maksoi mitä maksoi. Tässä paleltuu vielä..." Tarli mutisi itsekseen, joskaan ei erityisen hiljaa samalla, kun yritti hieroa itseensä jossain määrin lämpöä. Rätit hänen jaloissaan tuntuivat tällä hetkellä varsin ohuilta - kuten oikeastaan kaikki muukin hänen varttaan verhoava kangas. Ja kuin todisteena, iski lävitse juuri silloin varsin napakka tuulenpuuska, kylmä ja suoraan pohjoisesta. Sekainen tukka lepatti iloisesti, mutta pisamaiset kasvot sen alla eivät liittyneet tunnelmaan. Vaivalloisesti hän lähti liikkeelle pitkin katua, etsien parhaansa mukaan jotakin vaateliikettä. Iloinen auringonpaiste ei lämmittänyt näillä keleillä yhtään, ja moni katsoikin paremmaksi väistää syrjään, kun valtava nainen tarpoi vähintäänkin jäykänpuoleisesti pitkin katua, katsellen ympärilleen ja puhisten...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 29, 2012 22:15:44 GMT 3
Kirottu viima ja lumi... Nuhruisen hupun alta pöllähti pilvi vaaleaa höyryä jokseenkin näreän jupinan keralla kun kärsineemmänpuoleiseen tummaan villakangasviittaan tiukasti kääriytynyt lyhyt hahmo loi hytisten syyttävän katseen ympärilleen, keskittyen kohta jälleen nykimään päähinettään syvemmälle päähänsä ja hieromaan yhteen paljaita käsiään pysyäkseen edes likimain lämpimänä mutta pettymyksekseen (vaikkeikaan kovin suureksi yllätykseksi) epäonnistuen tässä surkeasti. Siinä missä jotkut saattoivat suhtautua saapuvaan talveen lähes neutraalilla odotuksena jokavuotisena ilmiönä, ei kadun varressa vetelehtivän laihan pojannulikan tarvinnut miettiä omaa suhtautumistaan kauaakaan: hän inhosi talvea, ilman pienintäkään epäilystä, eikä varmasti odottanut tämän saapumista tippaakaan innokkaammin kuin tämä eräs toinenkaan viimaa ulos astuessaan manaava. Pakkasta ei ollut vielä paljoakaan ja ensilumi oli vasta muodostanut ensimmäisen ohuen kerroksen maisemaan mutta nuhruinen natiainen hytisi jo surkeasti viitanrisastaan huolimatta, mutta toisaalta, tämä oli selvästikin tämän ainoa jotenkin talveen sopiva vaatekappale. Kunnon talvisaappaita ei ollut, paksummasta paidasta tai käsineistä puhumattakaan eikä pelkkä viitta lopulta suojannut niin paljon kuin olisi voinut toivoa varsinkin kun natiainen tuppasi luonnostaan olemaan kylmänarkaa sorttia... eikä asiaa varmasti auttanut tippaakaan se, että tämä oli joutunut viettämään jälleen yhden yön lähes ulkosalla omaamatta varaa minkäänlaiseen mukavampaan yösijaan. Läheisessä ränsistyneessä ladossa pienen nuotion äärelläkin vietetty pakkasyö oli ollut kaikkea muuta kuin lokoisa, saaden olosuhteiden ajamana jo aikaisin liikkeelle lähteneen nuorukaisen pyyhkäisemään väsyneesti silmiään käsivarrellaan ennen kuin etsi katseellaan lähistöllä talonseinustalla ympäriinsä nuuskivan pienen kissaeläimen näkökenttäänsä palaten kuitenkin pian takaisin hytinänsä pariin. Oli tämäkin surkein vuodenaika ikinä.... eikä se pirulainen ollut vielä päässyt edes kunnolla vauhtiin. Likaisenvalkeaa, puolivilliä kattia tämä ei sentään näyttänyt suuremmin haittaavan vaan tämä oli löytänyt ilmeisesti mielestään jotakin hyvinkin kiinnostavaa jostakin kadunvarren kivenkolosta vaikka ravistelikin ajoittain tassujaan lumella. Kaipa se oli jokseenkin kätevää omata turkki luonnostaan aivan omasta takaa... toinen oli ikävä kyllä otuksen suuremman, huppunsa alta jupisevan seuralaisen tilanne.
Laiha poika huokasi tuskastuneesti ja värähti ohi puhaltavaa viiltävän kylmää tulta, luoden haikean katseen vähän matkan päässä sijaitsevan vaatturin liikkeen ikkunaan jota koristivat yksi jos toinenkin houkuttelevan lämpimältä näyttävä vaatekappale ennen kuin nojautui takaisin torin varressa kasvavan pienehkön puun runkoa vasten. Se sormeili puolihuolimattomasti mukanaan raahaamaansa karkeasti puunvesasta karsittua puusauvaa josta tämän omaisuus näyttikin pääasiassa koostuvan ellei kissaa ja epäsiistimmänpuoleista vaatekertaa laskettu, jo ulkonäöstä ei ollut vaikea arvata ehkä korkeintaan 15-kesäisen lyhyen nulikan olevan jostakin harhaillut epämääräinen kiertolainen: tumman ja reunastaan jo repaleisen viitan alta pilkisti vaatimaton, kulunut vaatekerta sekä hupun alta kalpeat, hiukan likaiset kasvot sekä muutama suortuva jokseenkin sotkuista tukkaa. Vaikka vaikuttikin melkoisen päämäärättömältä, alkoi purevasti puhaltava viima viimein ajaa vetelehtivää poikaa liikkeelle mielenosoituksellisesti murahtavan vatsalaukunkin muistuttaessa että jonkinlaisen aamiaisen hankkiminenkin olisi piakkoin ajankohtaista, mikä tosin herätti rahattomalle mierolaiselle jälleen uuden kysymyksen ratkaistavaksi: Mistäpä napata seuraava ateria vieraassa kylässä?
Seuraten vain puolella silmällä ajoittain kissansa touhuja nulikka jäi hetkeksi hiukan poissaolevana vetelehtimään paikoilleen niin ajatuksiinsa vajonneena ettei suuremmin kiinnittänyt huomiota ohikulkijoihin edes saadessaan osakseen muutamalta paikalliselta jokseenkin paheksuvia katseita. Eh, pitäisi varmaankin etsiskellä jostain jokin majatalontapainen ja kokeilla jos pääsisi luikahtamaan sisälle huomaamatta... äh, kirottu talvi... Jupisten se tukahdutti aivastuksen hihaansa ennen kuin suoristautui hiukan jumittavia raajojaan venytellen kaipa kaavaillen suuntaavansa katua pitkin johonkin suuntaan etsiskelläkseen jotakin parannusta nykyiseen tilanteeseensa. Edes jonkinlainen syötävä tai lämpimämpi katto pään päälle olisi hyvinkin tervetullutta, kaipa vaatturin ikkunassa komeilevista lämmikkeistä oli turha hänen haaveillakaan... Minneköhän se kissakin oli livahtanut? Väsynyt katse kääntyi etsiskelemään eläintä jostain seinänvierustan suunnalta, aivan liian keskittyneenä näreään hytinäänsä kiinnittääkseen varsinaisesti huomiota mitä aamuisen, hiljaisen kadun varressa oikein tapahtui. Kaipa sen saattoi tulkita jo melkoiseksi taitolajiksi onnistua missaamaan näinkin menestyksekkäästi kohti tömistelevä, hyvinkin uhkaavan kookas hahmo.
|
|
|
Post by submarine on Oct 31, 2012 4:12:41 GMT 3
Talvi oli päättänyt selvästi tiedottaa tulostaan kerralla ja kunnolla, tuli Tarli todenneeksi hytistessään ja tarpoessaan kaduntapaista eteenpäin. Kukaties ei olisi edes ollut niin erityisen kylmä noin nyt muuten, mutta viima antoi sille terää jolla leikata hänenkin paksua nahkaansa leikiten. Toisaalta sitä varmasti auttoivat paljaat kintut ja käsivarret, mutta eipä tämä aamu näyttänyt olevan herkkua niille muillekaan liikkeelläolijoille, jotka parhaansa mukaan kiskoivat tamineitaan tiukemmin ylleen. Se tosin oli mainittava, että tällä kertaa näiden niin tavanomaisissa hämmentyneissä katseissa oli myös aavistus sääliä, kun ohikulkijat vilkuilivat valtavaa, hytisevää ja kylmässä tarpovaa naista. Ei voinut varsinaisesti syyttää. "Miksi ne eivät koskaan tee kunnonkokoisia sukkia..." Tarli jupisi itsekseen, keskittyen enemmänkin sinnittelemään eteenpäin kuin varsinaisesti tarkkailemaan ympäristöään. Hänen jalkojaan peittävät rätit olivat kaikkea muuta kuin ihanteelliset... noh, oikeastaan mihinkään. "Tai mitään muutakaan!"
Huolimattomuudesta sakotettiin, yhtä jos toistakin, eikä tämäkään kerta tainnut olla poikkeus. Kaksi kylmissään tytisevää kulkijaa, kumpikin paljon kiinnostuneempi kaikesta muusta kuin ympäristöstään, ja siinä taisikin olla jo aivan tarpeeksi aineksia ikävyyksiin. Ohimennen Tarlin silmään tuli pistäneeksi jokin, jonka näyteikkuna lupaili varsin huojentavasti vaatturinliikettä, ennen kuin sen tekikin sitten vaihteeksi hyytävä tuuli, joka viskoi mukanaan pieniä, neulanteräviä jäänhileitä. Valtava nainen urahti silmiään suojatessaan, mutta jatkoi silti itsepäisesti eteenpäin... Ja varsin pian jokin sitten ilmoitti huolimattomuuden hinnasta. Tarli itse turtine jalkoineen olisi tuskin edes tajunnut astuneensa minkään päälle, ennen kuin sitä varsin nopeasti seurasi myös paljon ääntä. Kovaa, tuskaista ääntä. Sen verran, että se riitti säpsähdyttämään hänetkin. Ensin nainen luuli astuneensa vähintäänkin kulkukissaan, sen verran pahalta möykkä kuulosti, mutta kun hän lopulta (varmasti tietyistä aivan liian pitkän hetken jälkeen) astahti taaksepäin horjahtaen, asian oikea laita paljastui. Edessä ja alaviistossa, varsin ratkaisevasti naisen äsken rajoittuneen näkökentän alapuolella, odotti varsin tuskaisan näköinen keskenkasvuinen. Eikä tarvinnut olla mikään nero, tai edes Tarlin veroinen ajattelija, tajutakseen että hänen valtavanpuoleinen kantapäänsä oli tainnut äsken tulla rysähtäneeksi tämän huomattavasti pienemmälle jalalle - tai jos tarkkoja oltiin, todennäköisesti enemmänkin murskannut sen alleen. Tämän kengistä tuskin oli paljoa hyötyä, ainakaan jos äänenvoimakkuus tuskaisesta kurkusta mitään kertoi.
"Voi reekele... hei, sattuiko pahasti!? Anteeksi, en nähnyt!" Tarli ähkäisi hetken perästä. Kysymys taisi olla vähintäänkin turha, mutta se nyt vain oli niitä joita kuului kysyä. Varovaisesti nainen tuli jopa kumartuneeksi lähemmäs, yrittäen parhaansa mukaan katsoa oliko tapauksen ketarasta enää varsinaisesti mitään jäljellä. Reekeleen reekele, taas tuli mokailtua... Noh, jos ei muuta, kylmä taisi ainakin unohtua hetkeksi varsin hyvin.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 1, 2012 17:28:18 GMT 3
Oli mielenkiintoista, kuinka asian joka hetki sitten oli tuntunut hyvinkin suurelta kriisiltä saattoi unohtaa lähes täysin vain hetken murto-osan kestävän tapauksen voimasta. Paljonpuhuvasta äänestä huolimatta se, joka jättimäisen naisen askelen alle lopulta jäi, ei nimittäin (pojan ehkä suuremmaksikin helpotukseksi, vaikka tämä ei kenties nyt lohduttanut) ollut kissa vaan jotakin aivan muuta... Natiainen oli seisahtunut toviksi kadunvarteen tähyillen kylmästä hytisten kattinsa perään säätä mielessään manaten, kunnes yhtäkkiä jostakin lankesi hänen ylleen varsin uhkaava varjo. Se ei ehtinyt kuin tiedostaa hämärästi tämän seikan mutta aikaa ei suotu kuitenkaan tarpeeksi edes kääntyä katsomaan kuka (tai mikä) kohti oli tömistelemässä ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Äkkiä lyhyenläntä poika vain tunsi jotakin ikävän raskasta iskeytyvän jalalleen kivunleimahduksen sekä jokseenkin uhkaavan epämääräisen äänen keralla, tätä seuraten ymmärrettävästi kova, varsin yllättynyt parahdus ennen kuin tämä ehti edes tajuta mitä tarkalleenottaen oli edes tapahtunut. Vaikka penikan kalloa olisi kenties voinut kehua paksunpuoleiseksi monessakin yhteydessä, ei tämän jokseenkin ruipeloita kintuista ikävä kyllä selvästikään voinut sanoa samaa.
No, täytyi kai kiittää onneaan siitä, että yli rytistellyt rääpälettä monta kertaa kookkaampi hujoppi ei osunut kuin vain toiselle jalalla muuten olisi voinut seurata jotakin huomattavasti ikävämpääkin... vaikka tilanne tuskin huvitti suuremmin ketään näinkään, kenties jotakuta tylsistynyttä, vahingoniloista sivustakatsojaa lukuunottamatta. Siinä vaiheessa kun pelästynyt nainen nosti painavan raajansa oli vahinko kuitenkin jo tapahtunut ja maankamaralta löytyi kärvistelemästä hyvin tuskainen, hampaidensa välistä kirosanoja töksäyttelevä, mutta kuitenkin ennen kaikkea lähinnä tyrmistynyt natiainen. Se oli onnistunut rytäkässä menettämään tasapainonsa ja päätynyt kyhjöttämään mukulakiviselle kadulle vasenta jalkaansa pidellen, osaamatta hetkeen hahmottaa mitä ympärillään tapahtui. Pienellä viiveellä se taisi sentään tajuta jonkun puhuneen ja käänsi katseensa hampaitaan kiristellen äänen suuntaan. Mitä hittoa, oliko joku juuri kävellyt hänen ylitseen? "Mitä hittoa sä oikein--!" Tuohtunut natiainen protestoi hammasta purren katseen löytäessä vierestään parin jokseenkin kookkaita jalkoja ja seuraten näitä yläviistoon hakien syyllisen hurjastelijan kasvoja... ja sitten vielä reippaasti odotettua ylemmäksi kun etsittyä ei löytynytkään sieltä mistä olisi odottanut. Kivulias närkästys vaihtui silminnähden nopeasti ainakin hetkellisesti melkoiseen häkellykseen sen päätyessä viimein niska epämukavan kenossa tuijottelemaan ylleen kumartuneita kasvoja ollen vähällä melkein jo kaatua selälleen, oli se kohteliasta tai ei. Nulikasta karkasi varsin epämääräinen "uagh" -äännähdys, ennen kuin se hetken silmiään räpyteltyään pääsi joskeenkin takaisin kärryille hoksatakseen että olisi varmaan parasta vastata jotain.
"....ehh. Elossa ollaan" penikka töksäytti varautuneesti mutta kenties aavistuksen vähemmän järkyttyneenä (mutta selvästi epäluuloisena) kuin olisi olettanut saadessaan jättimäisen naisen silmiinsä, luoden kuitenkin vaivihkaa levottoman vilkaisun ympärilleen nuuhkaistuaan ensin ilmaa syystä tai toisesta. "En mä ehtiny väistää kun sä vaan rynnistit sieltä jostain!" Se puolustautui kääntäen sitten varovasti katseensa jokseenkin huolissaan kipeästi jomottavaan jalkaansa varmistuttuaan vilkuilemalla ettei muukalainen aikonut astua uudelleen hänen päälleen. Raajaa liikautettiin kokeilevaan sävyyn, josta tosin seurasi välittömästi säpsähdys ja irvistys ennen kuin poika ehti hillitä näitä. ....ähh, hitto. Tämä... ei kyllä nyt vaikuttanut kovin hyvältä... Hupun alta pyrki esille vaimea, mutta painokas kirosana pojan luodessa lähes murhaavan tuskastuneen syyttävän katseen koipeensa kuin tämä koko kivistys ja hampaiden kiristely olisi ollut mokoman typerän ulokkeen syytä. Vaikka kaipa se tavallaan olikin, mutta oli kookas nainen tainnut kuitenkin avittaa tätä melkoisesti, tahattomasti tai ei. Eh, ei kai se rikki voinut olla, eihän..? Hitto, se vielä olisi puuttunut... Ymmärrettävästi nulikka ei kuitenkaan ollut erityisen innokas härkkimään jomottavaa jalkaa ottaakseen selville, vaan vaan alkoi paremman idean puutteessa hapuilla kiroillen kauemmas vierähtänyttä kepakkoaan. Ehkä sen avulla pääsisi ylös paremmin, eihän tähänkään voinut jäädä...
|
|
|
Post by submarine on Nov 4, 2012 3:58:21 GMT 3
Tarli soi päästää suustaan varsin turhautuneen tuskaisen ähkäisyn, kun lopulta selvisi, ettei kukaan tainnut olla ainakaan suoranaisessa kuolemanvaarassa. Ei koska olisi ollut turhautunut, vaan enemmänkin jonkinlaisesta pettymyksestä. Aina hän onnistui tässä. Aina oli jotain kumossa ja jotain ritti. Nyt katuun oli tupsahtanut joku keskenkasvuinen, ja sanomattakin taisi olla selvää että tällä oli vähintäänkin muutama kova kolhu jossakin. Oikeastaan muutaman hetken valtava nainen ehti pelätä tähän todellakin sattuneen pahasti, mutta pienen tyrmistyneen (myös ohikulkijoiden taholta, kertoi nopea vilkaisu) ihmettelyn jälkeen tämä edes ilmoitti itsestään ja hengissäolostaan. Ensin tallotuksi tulemisesta ymmärrettävästi pöllämystynyt penikka näytti aivan yhtä ymmärrettävän hämmentyneeltä tajutessaan tilanteen, ja Tarli vastasi tälle jokseenkin kiusaantuneen anteeksipyytävällä tuijotuksella. Sitten tämä kuitenkin aavistuksen yllättävämmin ei vain jatkanutkaan tuijottamistaan, vaan töksäytti jonkin vastauksen tapaisen ja heti perään melkeinpä syyttävänsävyistä puolustelua siitä, ettei se hänen vikansa ainakaan ollut ollut. "Äh, kun..." Tarli aloitti vaivautuneesti, yrittäen keksiä nopeasti jotain vastattavaa. Se kuitenkin unohtui, kun selvästikin kaikesta sisustaan huolimattakin penikka oli mitä ilmeisimmin kaikkea muuta kuin kunnossa. Tämä sihahti, säpsähti ja irvisti jääden tutkailemaan jalkaansa. Se ei näyttänyt kauhean hyvältä edes kengän alla. Jalkojen ei kuulunut olla tuolla tavalla... lysyssä.
"Hei, älä hätäile! Rauhassa", Tarli sai ähkäistyä kyyristellessään jos suorastaan liikkeelle yrittävän penikan parissa, vilkaisten uudestaan ympärilleen. Hän oletti jo puolittain näkevänsä jostakin kauhistuneena viipottavan äidin tulossa pelastamaan jälkikasvuaan hirveältä murskaajajätiltä, mutta ainoa mitä ohikulkijoista paistoi oli aaivstuksen utelias "onneksi ei muuten kuulu meille" -asenne, jos edes sitä. Suurin osa näytti selvästikin kiinnostuneemmalta huolehtimaan omista asioistaan. "Ota tuosta kiinni ja ihan rauhassa. Viedään sinut kotiin ja katsotaan sitten paremmin", Tarli sai lopulta aikaiseksi todeta sinnikkäästi keppiään hapuilevalle penikalle, tarjoten valtavaa kouraansa tälle. Pystyyn hän ei noussut. Sitä ei varsinaisesti tarvittu, ja oikeastaan poika tuskin olisi edes yltänyt ketaraan niin. Olipa tilanne nyt kenen syytä tahansa (hänenhän se oli), ja olipa jalka missä kunnossa tahansa, oli kai parempi ainakin tehdä jotain koko sotkulle mahdollisimman nopeasti. Se tästä nyt vielä puuttuisi jos hän onnistuisi jalan rikkomisen lisäksi antamaan kaikkea muuta kuin lämpimästi puetulle penikalle ties minkä keuhkokuumeen jättämällä tämän pyöriskelemään lumeen... "Missä sinä asut? Onko siellä joku kotona? Odotas, minä kannan sinut", valtava nainen jatkoi varsin nopsaan, jäämättä kaiketi lopulta kuitenkaan odottamaan josko penikka tarttuisi kuin tarttuisikin auttavaan käteen. Valtava koura tavoitteli tästä otetta kuin kissanpennusta, ilmeisesti pohtimatta sen suuremmin mitä tämä itse varsinaisesti halusi. Auttamisalttius oli hyvä, mutta menetelmissä taisi olla vielä hieman parannettavaa...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 4, 2012 17:03:07 GMT 3
Kirottua kuinka nopeasti asiat olivatkaan heilahtaneet lähinnä ikävistä olosuhteista huomattavasti huolestuttavampaan suuntaan. Nulikka tuijotteli syyttävästi raajaansa kuitenkin kasvavan neuvottomuuden vallassa kunnes parempaakaan ratkaisua keksimättä alkoi hapuilla kiroten keppiään vääntäytäkseen jaloilleen.... tai no, ainakin toiselle niistä. Hitto... täytyisi päästä nopeasti pois täältä ja... eh, katsoa mikä oli tilanne. Kai. Kyllähän tällainen tuppasi menemään ohitse kun kärvisteli aikansa, eikö? Koipi oli kyllä aika kipeä, mutta... Oli miten oli, täällä ainakin oli kylmä ja aivan liikaa ihmisiä... Varsin vaikeaksi käynyt, jalkaansa levottomasti vilkuileva nulikka jälleen taidokkaasti hetkeksi lähes unohtanut vieressä tilannetta seurailevan kookkaan muukalaisen kunnes tämä äityi estelemään pojan ehkä hiukan turhankin kiireistä ylös pyrkimistä. Tämä sentään sotki natiaisen pasmoja sen verran että suurempi hätiköinti taisi hetkeksi jäädä, tämän päätyessä sen sijaan säpsähtämään hiukan ja vilkaisemaan yläviistoon kuin yllättyneenä että nainen oli vielä siinä.
Nulikka silmäsi ojennettua, hyvin kookasta raajaa jokseenkin skeptisesti, mutta ei ehtinyt varsinaisesti päättää mitä olisi tehnyt tämän suhteen kunnes päätyi hätkähtämään hiukan naisen alkaessa tivata hänen asuinpaikkaansa. Poika kyräili tätä räpäyttäen silmiään muutamaan kertaan ja loi sitten vaivihkaa jonkinlaisen vaivautuneen vilkaisun ympärilleen. "Ehh? Eikun kyllä mä tästä... kun..." hapuiltiin empivään sävyyn penikan käydessä mielessään läpi mahdollisia vastauksia tähän yllättävän raskauttavaan kysymykseen. Ehh, kaipa hän voisi osoittaa sattumanvaraiseen suuntaan ja julistaa asuvansa lähellä ja sitten livahtaa tiehensä (tosin "livahtaminen" saattaisi olla tällä hetkellä jonkin verran mutkikkaampaa) tai... Pohdinnat kuitenkin keskeytyivät pian naisen äkkiä päättäessä ottaa kirjaimellisesti tilanteen omiin käsiinsä ja alkaessa hapuilla otetta julistaen kantavansa uhrinsa jalomielisesti kotiovelle saakka. Toimenpide tuskin oli kovinkaan vaikea rääpäleen ollessa likimain niin kevyttä tekoa kuin miltä näyttikin ja se oli hetkellisesti liian tyrmistynyt koko touhusta laittaakseen varsinaisesti hanttiinkaan. Natiaisesta, joka selvästikään ei ollut moista odottanut, irtosi suorastaan häkeltynyt vinkaisu kun se vain poimittiin vaivattomasti ylös kadulta kunnes hupun alta viimein kantautui pienellä viiveellä jokseenkin vastahankainen älähdys tämän toivuttua tarpeeksi yllätyksestään päästäkseen takaisin kärryille.
"Uagh?! Hei mitä sä nyt--! Eikun mä voin kyllä mennä itsekin, ei se varmaan niin paha ole kun miltä tunt-- eikun näyttää! Tai ei näytä, paljoakaan!" Poika protestoi hiukan hätäiseen tyyliin ja venkosi kai yrittäen pakosalle, joka tosin loppui lyhyeen kivuliaaseen säpsähdykseen ja kirosanaan mikä ei välttämättä tehnyt vastaväitteestä ainakaan uskottavampaa niin naisen kuin sivusta puoliuteliaasti seuraavien sivustakatsojienkaan mielestä. Seurasi tuskastunutta puhinaa ja uusi murhaava mulkaisu hanttiin laittavaan raajaan. "Eh. Eikun... eiköhän se nyt sen verran toimi että kävellä voi, asettuu varmaan kun, eh, lepää vähän... tai jotain" se korjasi kuitenkin pian kai yrittäen kuulostaa vakuuttavammalta, kuitenkin hiukan empivänä itsekin.
|
|
|
Post by submarine on Nov 6, 2012 14:03:37 GMT 3
Äskeinen oli mitä ilmeisimminkin saanut penikan varsin tolaltaan, sillä tämä ei arvostanut tarjottua apua millään tavoin. Päin vastoin, keskenkasvuinen piti meteliä ja yritti venkoilla pakoon huutaen ties mitä vastalauseita. Eipä niin että Tarli olisi tätä voinut varsinaisesti siitä syyttääkään... Vähemmästäkin järkyttyi ja meni hieman hankalaksi, kun joku valtava kömpelys marssi ylitse puusilmäisenä. Reekele, kunpa tässä nyt ei vain olisi tullut rampautettua ketään ainakaan pysyvästi. "Rauhoitu! Kyllä se tästä, nyt mennään katsomaan tätä kaikessa rauhassa ja laitetaan se kuntoon. Kyllä se siitä vielä", valtava nainen yritti rauhoitella nulikkaa kainalossaan, osaamatta sanoa sen tarkemmin mahtoiko siitä olla mitään oikeaa apua. Ääntä tästä ainakin lähti kunnolla. "Kyllä se on rikki nyt. Jos ei hoideta kuntoon niin ei tule koskaan. Minnepäin?" hän jatkoi aavistuksen tiukempaan ja seikkaperäisempään sävyyn, joka kertoi (tai jonka oli ainakin määrä kertoa) ettei asiasta kinattaisi. Hän kyllä tunsi raajarikot aivan tarpeeksi hyvin tietääkseen että tässä tarvittaisiin kunnon keinoja. Jos ei muuten, niin oli hän ainakin tullut itse tehneeksi niitä aivan tarpeeksi monta, vahingossa ja tahallaan. Yleensä vahingossa. Pelkkä pajavasaran pudottaminen raavaan miehen jalalle teki jo pahaa jälkeä, puhumattakaan hänestä itsestään tallaamassa koko painolla nulikan varpaille. Pitäisi kaiketi vain nyt saada tämä rauhoittumaan sen verran että kertoisi missä asui, ja katsoa siitä sitten eteenpäin...
Koko hämminki alkoi kerätä jo hieman kiinnostuneita sivustakatsojiakin. Muutama kyläläinen, joilla ei kylmästä huolimattakaan ollut selvästi parempaa tekemistä kuin seisoa töllistelemässä, oli pysähtynyt tekemään juuri sitä, selvästikin pohtien olisiko välikohtauksessa potentiaalia suurempaankin hämminkiin. Se ei ainakaan varsinaisesti auttanut mitään, ja sai Tarlin lähinnä pälyilemään hämillään ympärilleen, keskenkasvuinen kainalossaan kuin mikäkin möykkäävä koiranpentu. Oli tämäkin nyt sitten...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 8, 2012 18:36:57 GMT 3
Eipä kai käynyt kieltäminen etteikö poika olisi ollut ymmärrettävästi jokseenkin tolaltaan, mutta ainakin tämä ilmaisi sen sentään jollakin muulla tavalla kuin kitisemällä ja itkua vääntämällä, hyväksi tai pahaksi... tosin vaikka ei selvästi arvostanut tilannetta tippaakaan oikein miltään kantilta eikä pahemmin salaillut tätä, jäi sen suurempi venkoaminen kuitenkin tällä kertaa vähiin, ei varmaan vähiten mokoman syyllisen raajan yksinkertaisen kivuliaisuuden vuoksi. Nulikka säpsähti irvistäen ja kirosi hampaidensa välistä, asettuen lopulta hetkeksi siitä huolimatta että riippui juuri ylitseen rytistelleen hongankolistajan kainalossa että jopa otti jollakin tavalla kuuleviin korviinsa mitä tämä sanoi. Protestit eivät olleet tainneet suuremmin vakuuttaa sitä itseäänkään ja nulikka empi, kai kaikeksi onneksi sentään ymmärtäen järkipuhetta. "...eh. No kun...!" Katse kävi epämääräisesti jossain yläviistossa vaikka se ei tainnut aivan naisen kasvojen suuntaan pystyä nykyisessä tilanteessaan näkemään ja sitten huolestueemmin uudestaan jalassa. Eihän se nyt voinut oikeasti olla rikki, eihän...? Nainenhan oli tainnut vain astua kerran päälle, vaikka tämä oli kuitenkin aika, eh, pitkä, mutta kuitenkin. Mitä hittoa hän sitten oikein tekisi jos typerä koipi oikeasti olisi..? Ehh, ilmeisesti muukalainen hiukan kovista otteistaan huolimatta taisi olla aikeissa auttaa, mutta mitä hän tuolle oikein sanoisi? Ehm. Hetken vastahakoisen riipuskelun ja kärvistelyn jälkeen nulikka alkoi jomotuksen ja kaikken konkreettisimpien asioiden lisäksi myös tiedostaa mokoman äänekkään ja varmasti hyvin silmiinpistävän spektaakkelin alkaneen kiinnittää melkoisesti myös ohikulkijoiden huomiota. Jokseenkin pienimuotoisemmin, kai lähinnä tilanteen paremmin nähdäkseen venkoava nulikka silmäsi tilanteen saamaa puoli-kiinnostunutta yleisöä, eikä tainnut olla vaikea arvata ettei tämä varsinaisesti pitänyt tästä huomiosta sen enempää kuin häntä retuuttava jättimäinen nainenkaan. Ehh... niin vaivaannuttava kuin tilanne olikin, ensimmäinen ajatus oli kuitenkin nyt päästä pois turhista silmistä ja mahdollisimman pian. Poika liikahti levottomasti yrittäen pälyillä huppunsa alta ympärilleen. "Uhm. Tuota, mä en... Tai... eh. No tuonne!" Aloitettiin varsin hapuilevasti, kunnes se viimein puuskahti tuskastuneena ja viittasi läheisen sivukadun suuntaan jossa näkyi olevan huomattavasti vähemmän liikennettä... ja ennen kaikkea, se määränpää sijaitsi jossakin muualla kuin täällä.
Kaipa se oli rehellisyyden nimissä myönnettävä, että lopulta nulikalla ei oikeastaan ollut hajuakaan minne kyseinen kuja oikeastaan johti, mutta kuitenkin se pysyi suhteellisen vaiti (jos ajoittaista jupinaa ja vaimeita kivuliaita kirosanoja ei laskettu) jos nainen lähtisi noudattamaan epämääräisiä suuntaohjeita. Kaipa tarjottu avuliaisuus oli lopulta saanut nulikkaa jokseenkin vähemmän kaunaiseksi vaikka se epäilemättä olisikin mielummin kävellyt (tai kenties nilkuttanut) itse, oli sen kai myönnettävä että kävely ei välttämättä olisi kuitenkaan ollut nyt erityisen houkutteleva ajatus jalan vaikuttaessa hiljakseen entistä ikävämmältä vaikka ei joutunut tällä hetkellä kannattamaan painoakaan. Äreys korvautui hetki hetkeltä enemmän levottomuudella, yleisellä vaivautuneisuudella ja hampaiden kiristelyllä nuhruisen pojan yrittäessä lähinnä hakea edes vähän vähemmän kivuliasta asentoa ja vilkuilla ympärilleen kuin jonkinlaista ideaa hakien. Enempiä suuntaohjeita ei kuitenkaan kuulunut kunhan väkijoukosta oli päästy eroon vaan tämä kävi hiljakseen entistä vaikeammaksi kunnes selvitti hiukan kurkkuaan saatuaan tovin vaivoin keräiltyä ajatuksiaan. "....ehm. Mä, tuota... Voit kai laskea mut vaikka tähän. En, eh, oikeastaan asu täällä" se tunnusti lopulta, kuulostaen syystä tai toisesta hiukan syylliseltä kun olemassa ei ilmeisesti ollut kotiovea jolle tämän olisi voinut näppärästi lupauksista huolimatta kyyditä. "Mä keksin jotain... pitää vaan vähän... miettiä" lisättiin vielä hapuilevasti, kunnes repliikki keskeytyi hupun alta kantautuvaan aivastukseen jota seurasi säpsähdys moisen tuskin tuntumatta kovinkaan mukavalta muutenkin kipuilevassa raajassa. Hitto... jos oli mahdollista tuntea olonsa tämän typerämmäksi, niin natiainen ei tällä hetkellä ainakaan pystynyt edes kuvittelemaan sellaista tilannetta.
|
|
|
Post by submarine on Nov 10, 2012 15:17:02 GMT 3
Hetken järkipuheen ja pienen roikottamisen jäljiltä penikka alkoi nähtävästi jopa tajuta, että oli paras olla vikuroimatta vastaan. Tarli tuli ohimennen pistäneeksi merkille, että ihmisenpoikasiin pätivät nähtävästi varsin hyvin samat kikat kuin vasikoihinkin - olkoonkin että varsin harva hänen lisäkseen hoiti vikuroivia vasikoita nostamalla ne ilmaan ja kääntämällä oikeaan suuntaan. Noh, olipa miten oli, myöntyi nulikka lopulta nähtävästi muiden vaihtoehtojen puuttuessa yhteystyöhön ja antoi jopa jonkinlaisen suunnan. Tarli nyökkäsi jokseenkin hyväksyvästi tälle, ennen kuin työnsi penikan varmuuden vuoksi paremmin kainaloonsa. Se tästä vielä olisikin puuttunut jos poika olisi kaiken lisäksi kolhinut vielä kallonsakin lipsahduksen seurauksena. "Noniin. Kyllä se tästä kohta, pääset kotiin niin katsotaan sitten", valtava nainen rauhoitteli ohimennen penikkaa, harkiten hetken olisiko tätä pitänyt taputtaa päälaelle rohkaisevasti. Tilanteen huomioonottaen se olisi todennäköisesti ollut hieman liikaa. Olipa miten oli, hän sai ainakin lopulta syyn hivuttautua pois tuijottelevasta väkijoukosta, joka tosin pysyi edelleen yllättävän hiljaa. Hän olisi odottanut, että jonkun kyläläisen, etenkin keskenkasvuisen, jalan murjominen olisi saanut aikaan edes hieman hälyä, mutta varsin hiljaista vaikutti olevan. Noh, kaipa se oli vain eduksi tässä tilanteessa...
Varsin vaivatta Tarli kantoi penikan mukanaan syrjäisemmälle kadulle, katsellen siinä sivussa ympärilleen ja etsiskellen mahdollista määränpäätä. Talot kylläkin näyttivät melko nuhjuisilta ja huonokuntoisilta, mutta niin taisi oikeastaan näyttää myös penikka. Ainakaan tämän kielenkäyttö ei varmasti ollut mistään hienoston joukosta opittua, kun nulikka sadatteli tilannetta melkoisella, joskin vaimealla, antaumuksella. "Noh, oletkos siinä. Ei se kiroamalla parane. Eikö äitees koskaan opettanut tavoille?" Tarli ohimennen töksäytti, osaamatta antaa sitä välttämättä tilanteen edellyttämällä myötätunnolla. Oli kai pakko myöntää, että vaikka häntä olisikin ollut hyvin vaikea sanoa kylmäkiskoiseksi tai ikäväluonteiseksi, oli hän eittämättä käytännönläheinen. Jalka oli mennyt rikki, ja se oli toki ikävää ja hänen vikansa, mutta pokkuroimalla se tuskin tulisi kuntoon. Helpommin todennäköisesti korjaamalla. Ja penikankin oli varmasti paras varoa suutaan, ties mitä siitäkin vielä seuraisi. Sivuun päästyään Tarli odotteli aikansa, josko pojasta irtoaisi enemmänkin ohjeita, mutta tällä näytti oikeastaan olevan sanottavanaan jotain aivan muuta. Hän kurtisti aavistuksen verran korviaan tämän äkkiä ilmoittaessa, ettei oikeastaan tainnutkaan edes asua täällä, ja sitten lisätessä pikaisesti että häipyisi vain pähkäilemään asiansa kuntoon. Ja sitten, varsin mietteliään näköisenä, hän äkkiä otti tämän kainalostaan ja nosti eteensä tämän nutun niskasta kuin minkäkin kissanpojan. Seurasi hetki tiukkaa tuijottelua. "Taidat olla tavallisen hölömö tapaus. Ei se tuolla kärvistelyllä kuntoon tule nääs. Se on hajalla ny, ei siinä itku auta", Tarli laukoi muutaman varsin suoran totuuden vieläkin hänen makuunsa aivan liikaa nulikoivalle penikalle. "Jäät miettimään sitä niin se jää tuollaiseksi. Ja sittenpä et enää kävele mihinkään ilman keppiä ja ulinaa. Että nyt lopetat sen venkoilun. Et siis asu täällä, eli nyt mennään katsomaan sitä muualle. Ja sillä selvä", ilmoitettiin varsin ykskantaan, niin että vähän hitaampikin olisi varmasti ymmärtänyt. Ei vihaisesti tai äkeästi, mutta varsin määrätietoisesti. "Että mutruilu pois! Kyllä se paranee kun kuntoon laitetaan!" tokaistiin vielä aavistuksen pehmeämmin, ennen kuin penikka työnnettiin takaisin kainaloon.
Ja sitten kysymys taisikin kuulua, mihin tässä oltiin menossa. Äskeisen itsevarmuutensa jälkimainingeissa Tarli vilkaisi ympärilleen pohdiskellen. Reekele, tämä tekikin kaikesta vaikeampaa sitten. Mutta oli kai parempi vain päästä pois tästä terpeleen kylmästä ja johonkin jossa katsoa tarkemmin tätä jälkipuintia. Ja tällä hetkellä ainoa paikka jonka hän nopeasti keksi taisi olla hänen huoneensa majatalossa. Ja sinnepä hän sitten suuntasikin.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 11, 2012 16:12:12 GMT 3
Nulikka tuskin olisi ollut kovinkaan imarreltu jos olisi tiennyt että häntä verrattiin parasta aikaa märehtijään, mutta kaikeksi onneksi ajatusta ei tuotu ilmi ääneen ja temppu kieltämättä toimi varsin hyvin, jos ei muuten niin ainakin moinen nostelu ja kanniskelu hämmensi penikkaa sen verran että vikurointi jäi pienimuotoiseksi.... kenties toimepide toimi vasikoihinkin likimain samalla periaatteella. Se ei näyttänyt hirveän vakuuttuneelta naisen rauhoitteluista syystä tai toisesta, mutta ei ainakaan laittanut enää suuremmin hanttiin riippuen vain jokseenkin alistuneesti kirouksia jupisten paikallaan tämän suunnatessa kohti osoitettua kujaa, yhdenkään sivustakatsojista estelemättä mokomaa kidnappausta sanallakaan. Naisen napakka ojennus jokseenkin härkäpäisestä jupinasta aiheutti lähinnä tuskastuneen puuskahduksen mutta hampaitaan kiristelevä poika ei vastannut, taitaen jopa pienen vaivaantuneen silmäyksen jälkeen vaieta hiukan, jos ei suorastaan komennuksesta niin ainakin siksi että alkoi olla huomattavasti enemmän huolissaan ja vaivautunut... ainakin hetkeksi, kunnes se selvitti kurkkuaan ja toi jokseenkin vastahakoisesti ilmi asian oikean laidan asuinpaikkansa suhteen. No, kaipa tämä selitti paljon miksi kyläläisiä ei ollut suuremmin kiinnostanut puuttua asiaan edes siinä vaiheessa kun lähes jättiä muistuttava muukalainen päätti napata penikan kainaloonsa ja kanniskella muualle, harvapa otti asiakseen huolehtia sattumanvaraisista irtolaisnulikoista joita ilmaantui kaduille jostakin aina vähän väliä näpistelemään ja tekemään ties mitä ilkivaltaa, varsinkin jos tähän olisi kuulunut miestä kookkaamman melko hurjan näköisen naisen uhmaaminen... Eipä sillä, kaipa tämä valaisi jokseenkin nulikan asennoitumistakin.
Oli nuhruinen poika odottanut mitä hyvänsä reaktiota paljastuksensa suhteen paheksunnasta moista kaameaa valetta kohtaan olkapäidenkohautukseen ja vaivautuneen ehdotuksen noudattamiseen, ei tämä mitä nainen päätti lopulta tehdä tainnut olla ensimmäisenä listalla. Nulikasta irtosi jälleen jonkinlainen häkeltynyt, protestoiva äännähdys kun nainen äkkiä nosti tämän tuimasti silmiensä eteen kuin minkäkin paha-tapaisen lemmikin laukoen sitten muutaman varsin nasevan kommentin tilanteen kannasta. No, jos aiemmin oli pohdittu jotakin mahdollista tilannetta joka olisi vielä vaivaannuttavampi kuin kainalossa kanniskelu, niin nyt oli sekin mysteeri ohimennen ratkaistu... "Uagh, hei..! Mitä hittoa mun sitten muka pitäs tehdä?!" Vastahankainen ruipelo protestoi hiukan loukkaantuneena hölmöksi nimittelystä mutta ennen kaikkea lähinnä häkeltyneenä, sekä lopulta pohjimmiltaan rehellisesti tietämättä mitä tällaisessa tilateessa olisi oikeastaan pitänyt tehdä. Eh, ei tällaista ollut koskaan ennen tapahtunut.... Eihän hän voinut vain marssia minnekään etsimään minkäänlaista lääkäriä tai parantajaa monestakaan syystä eikä hän itsekään osaisi... Kirottu heiveröinen tikkukoipi, pakkohan sen olisi parantua! Hän ei edes halunnut ajatella mitä tapahtuisi jos... Vastahakoisesti se vilkaisi uudemman kerran särkevän, epämääräiseltä näyttävän jalan suuntaan päätyen syystä tai toisesta näyttämään jokseenkin syylliseltä painokkaan komennuksen edessä tuntuen lopulta häkeltyvän entisestään muukalaisen äkkiä ilmoittaessa että koipi laitettaisiin sitten kuntoon muualla kerran kotia ei löytynyt kunhan napero pitäisi mölyt mahassaan. Moinen ilmoitus iski penikan ainakin hiljaiseksi sen jäädessä hetkeksi lähinnä räpyttelemään tummia silmiään huppunsa sekä muutaman pörröisen, sotkuisen hius-suortuvan varjoissa. Eh, oliko muukalainen nyt vakavissaan..?
Varsin hämmentynyt poika löysi itsensä varsin pian jälleen kainalokannosta eikä se hetkeen kommentoinut vaisuhkoa, hyvin epätietoista "en mä venkoile" -jupinaa lukuunottamatta. Se käytti hetken kokoillakseen ajatuksiaan ja vilkuilemalla kanniskelijaansa, kunnes se viimein kirskautti hampaitaan. "....mitä, osaatko sä sitten tehdä sille jotain?" kysäistiin epäilevään sävyyn, mutta hiukan yllättäen ilman suurempia protesteja naisen tömistellessä hyvin määrätietoiseen sävyyn pitkin katua jonnekin. Kaipa maalaillut kauhukuvat rampautumisesta olivat onnistuneet säikäyttämään sen tarpeeksi hyvin ja ainakin jättimäinen nainen tuntui kai olevan tosissaan auttamassa... ei sillä, että tämä selvästikään olisi edes ottanut mahdollisia vastalauseita kuuleviin korviinsakaan. Eh, tämä näytti ainakin tietävän mitä oli tekemässä, sen verran määrätietoisesti tämä käyttäytyi, mutta täytyi myöntää että pieni epäluulo pyrki väkisinkin pintaan. "Tuota, minne sä edes olet menossa?" Se vilkaisi hiukan huolissaan ympärilleen pyrkien kuitenkin hampaitaan kiristellen varoa liikuttamasti kipeää jalkaa sen enempää kuin oli pakko. Siinä samalla se yritti silmäillä vaivihkaa kaappaajaansa hiukan paremmin, yrittäen päättää kuinka levoton tässä tarkalleen ottaen oikein pitäisi olla. Hän ei ollut kyllä koskaan törmännyt näin suureen ihmiseen (eh, kai se ihminen oli..?) mikä sinällään olisi ollut hiukan huolestuttavaa normaaliolosuhteissakin kun ei tiennyt mitä tämän päässä liikkui, mutta ainakin pienenä helpotuksena nainen taisi olla ainakin pojan arvion mukaan niin kaukana raivohullusta maagikosta kuin mahdollista. Kaipa se ainakin tavallaan olisi hyvä merkki..? Eikä tämä kyllä varsinaisesti tuntunut hirveän vihamieliseltä kovista otteistaan ja sanoistaan huolimatta. Ehkä.
|
|
|
Post by submarine on Nov 18, 2012 7:10:34 GMT 3
"Piristyä! Ei tässä kukaan ole kuollut, ja kyllä tuo koipikin kuntoon tulee kun nyt vain lopetata sen vastaan vääntämisen ja piristyt", Tarli tokaisi takaisin mahdollisimman topakasti kun penikka kainalossa alkoi tiukata, mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä jos kerran tuskastuminen ja vikinä eivät auttaneet. Myönnettäköön että hänellä oli tässä kohtaa juuri nyt enemmän varmuutta kuin koko selkkauksen syypäällä olisi ehkä pitänyt, mutta näytti pahasti siltä että jos ei hänellä niin ei kenelläkään. Nulikka ainakin vaikutti pahasti siltä että aikoisi raahautua johonkin maanrakoon tekemään kuolemaa, jos tämän vain päästäisi menemään. Ihmeen synkkä otus, mikähän silläkin oli. "Joka tapauksessa, mitä nopeammin saadaan tämä hoidettua, sitä nopeammin kaikilla on parempi olla", lisättiin hetken perästä sävyyn, joka kertoi asioiden olevan sillä yksinkertaisen selvä. Ja sillä selvähän se olikin, oikeastaan vaikka penikka ei sitä olisikaan halunnut. Tarlilla oli tukeva ote, ja selvästi kaikesta huolimattakin enemmän päätä tässä tilanteessa. Nyt pitäisi sitten kaiketi vain tietää, miten se hoitaminen tapahtuisi - siis asioiden tai jalan. Oli paras kai aloittaa vain lähtemällä liikkeelle, ja kehitellä sitten siitä eteenpäin.
Hetken verran Tarli ehtikin tarpoa katua pitkin kaikessa hiljaisuudessa, nulikan mennessä oikeastaan varsin hiljaiseksi. Kaipa pieni sättiminen oli iskenyt tähän jopa hieman järkeä. Epämääräistä mutinaa lukuunottamatta. Vaikka eipä kuitenkaan täysin hiljaiseksi, sillä hetken perästä tapaus jopa kohotti taas ääntään - tosin nyt paljon soveliaammin ja jopa keskustelevaan sävyyn. Valtava nainen vilkaisi kainalossaan yhä kellottavaan poikaan (minkä oli tehnyt hyvin moni sivustakatsojakin, mutta päättänyt nähtävästi silti antaa asian olla), ennen kuin vetäisi aavistuksen kiusaantuneena ilmaa hampaidensa välistä. "No, en minä, mutta joku varmasti", taisi olla lopulta paras vastaus jonka nainen osasi tässä kohtaa antaa. "Etsitään nyt vain joku joka osaa nämä hommat. Kyllä niitä täältä löytyy, väki tuntuu telovan aina itseään niin helposti", lisättiin toiveikkaasti. Tarli ei nähnyt tarpeelliseksi lisätä että oli itse pyhästi vannonut olevansa koskaan tehdä mitään siteen laittamista hankalampaa sen jälkeen kun oli sen yhden ainoan kohtalokkaan kerran hyvää hyvyyttään yrittänyt vääntää sijoiltaan menneen käden takaisin oikeaan kuosiinsa - se ei todennäköisesti olisi ainakaan rauhoittanut nulikkaa yhtään. Silti, hitostako hän oli silloin tiennyt, että luut oli tehty niin hauraiksi? Olipa miten oli, näytti penikalla olevan enemmänkin kysyttävää, ja hämmentävää kyllä tässä oltiin menossa selvästi oleellisempaan suuntaan. Seuraava kysymys kiinnosti jopa Tarlia itseään siinä määrin, että hän pysähtyi hetkeksi miettimään ja katsomaan ympärilleen. Kaikenlaista päätöksentekoa olisi helpottanut huomattavasti jos olisi tuntenut millään tavoin koko seutua... Lopulta parhaan vastauksen taisi antaa sanojen sijaan aivastus. Se kantautui naisesta ja oli sen verran vahva, että kainalossa roikkuvalle penikalle se taisi vastata jo jonkinlaista maanjäristystä. "Jonnekin missä ei ole näin terpeleen kylmä", tuhahdettiin nopeasti. Sitten katse kiinnittyi taas keskenkasvuiseen. "Onko sinulla muuten nimeä? Ja onko sinulla nälkä?" hän kysäisi melkein kuin ohimennen. Paremman puutteessa olisi kai järkevintä suunnata takaisin majatalolle ja kysellä siellä hieman suuntaohjeita. Ja mahdollisesti syöttää hieman nulikkaa. Tämä vaikutti huolestuttavan kevyeltä jopa kaikkien kevyiden ihmisten keskuudessa.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 19, 2012 23:29:51 GMT 3
Topakka komennus piristyä sai aikaan jokseenkin epäuskoista pälyilyä kivuliaammanpuoleisesta hampaiden kiristelystä huolimatta. Mutta vaikka vilkaisi väkisinkin jälleen levottomana vihlovan jalkansa suuntaan eikä näyttänyt suuremmin piristyvän komennuksesta poika ei yllättäen kuitenkaan sanonut mitään riippuessaan äärimmäisen vaivautuneena ilmassa. Tokaisu siitä että kukaan ei ollut (vielä) kuollut sai sen kuitenkin liikahtamaan jälleen levottomana mutta vaikka kirskauttikin hampaitaan epämääräisesti soi se sentään pienen vaisun nyökkäyksentapaisen naisenjätin ilmoittaessa että mitä nopeammin homma olisi hoidettu kuntoon, sen parempi. No, kaipa tuon suhteen ei ollut vastaanväittämistä itse kipuilevalla natiaisellakaan, tämä vain tuntui olevan varsin pessimistisellä kannalla sen suhteen kuinka tämä oikein tarkalleenottaen hoidettaisiin kuntoon. Olo oli vielä surkeampi kuin ties kuinka pitkään aikaan joka oli jo varmasti jonkinlainen saavutus ja poika sai purra hammasta hetki hetkeltä enemmän ettei olisi valittanut... mikä toisaalta saattoi ollakin yksi syy sen vaiteliaisuuteen. Eh, vaikka joku onnistuisikin tekemään jalalle jotain, eikö tällaisten parantumisessa kuluisi kuitenkin pitkä tovi? Mitä hittoa hän tekisi jos ei voisi kuin nilkuttaa ties kuinka pitkään aikaan..? Nulikka nielaisi vaisusti edes protestoimatta takaisin kainaloon joutumista (eh, kaipa se kuitenkin oli hiukan vähemmän vaivaannuttavaa kuin niskasta roikottaminen ohikulkijoiden tuijottelusta huolimatta) kunnes vilkaisi jälleen yläviistoon jonnekin määrätietoisesti katua pitkin eteenpäin tarpovaan naiseen. Hän oli vieläkin aavistuksen hämmentynyt siitä että tätä edes suuremmin kiinnosti kanniskella häntä yhtään mihinkään varsinkin jos asia osoittautuisikin jonkin verran monimutkaisemmaksi, mutta... eh, ainakin tämä ei vaikuttanut siltä että olisi kaavaillut vielä heivaavansa häntä takaisin ojaan siitä huolimatta että poika oli tätä lähes itse ehdottanutkin. Vaikka kieltämättä se pikkuseikka ettei hänellä ollut hajuakaan kuka (tai mikä) tämä oli tai mitä aikoi herätti väkisinkin varovaisuutta. Mutta tiedä häntä... ehkä nainen jopa tiesi mitä oli tekemässä? Eipä sillä, että hänellä olisi oikeastaan ollut paljoakaan valinnanvaraa tällä hetkellä asioiden suhteen.
Tovin kuluttua empivä poika päätyikin kyseenalaistamaan hiukan skeptiseen sävyyn muutamia yksityiskohtia, mutta jos oli toivonut jotakin niin varmaa ja topakkaa vastauksekseen kuin aikaisemminkin se sai pettyä hiukan. Kookas nainen näytti itsekin jokseenkin vaivautuneelta töksäyttäen sitten jotain ilmeisesti jonkinlaisen lääkärin etsimisestä... mikä sai nulikan irvistämään itsekseen. Hitto, jotain tällaista hän oli pelännytkin... tämä tästä vielä puuttuisi! Vaikka hän periaatteessa ihmisten ilmoilla pärjäsikin viittansa keralla, kaikenmaailman parantajat taisivat väkisinkin olla paljon tarkkasilmäisempiä kuin satunnaiset ohikulkijat. Eh... mitähän jos.... Laiha poijan-nulikka oli hyvää vauhtia jälleen päätymässä enemmän tai vähemmän hermoilemaan ja pälyilemään ympärilleen kuin kaavaillen jollakin taikatempulla pakoon painelemista kunnes kanniskelijan äkillinen, hyvin vavisuttava aivastus sai kainalossa riippuvan nulikan hätkähtämään melkoisesti... ja samantien uudestaan kivuliaan irvistyksen keralla liikkeen aiheuttaman vihlaisun vuoksi. "Agh! Hei varo vähän!" Ilmoille pyrki viimein pieni kireämmänpuoleinen protesti natiaisen keräillessä itseään ja ajatuksiaan, lopulta nyökäten varovaisesti hiukan. Eh, oli miten oli, siinä omituinen jättiläisnainen ainakin oli oikeassa että ulos ei voitu jäädä. Toisen seuraava tiedustelu onnistui kuitenkin taas pian sotkemaan pojan ajatukset tämän nostaessa jälleen katseensa. "....ehh. Spyro." Se vastasi kuitenkin hetken kuluttua, kohauttaen hiukan olkapäitään (miten nyt nykytilanteessaan pystyikään) vilkaisten sitten naista hiukan empivästi. "No... tuota. Kai" myönnettiin varovasti, pienen yskähdyksen keralla. "Vaikka kyllä sain nap--- ehh, löysin eilen jotain sentään..." se lisäsi kuitenkin hiukan puolustelevaan sävyyn kai yrittäen kuulostaa edes hiukan vähemmän surkealta kunnes vaikeni nopeasti peläten ilmeisesti lipsauttaneen jotakin mitä ei olisi pitänyt. Ehm. Odotettavasti seurasi lisää jokseenkin vaivautunutta pälyilyä. Onneksi tai epäonneksi tilannetta päätti valaista vähintäänkin määrätietoisen vaativa äänekäs maukaisu jostakin takavasemmalta. Valkoinen katti oli ilmaantunut jostakin naisen jälkeen tallustellen uteliaana tuijotellen epämääräisen kaksikon perässä oudoksuen selvästi koko touhua saaden nulikan yskähtämään uudestaan vaivautuneena.
|
|
|
Post by submarine on Nov 25, 2012 12:57:05 GMT 3
Tarli niiskaisi uudemman kerran siinä samalla, kun nulikka kainalossa tapaili vastauksentapaisia, jotka tuntuivat taas olevan varsin tiukassa. Eh, mistä tällaisia oikein tuli? Hänen kylässään pikkupoikia ei saanut koskaan hiljaiseksi yhtään millään, ja pahin mahdollinen virhe oli kysyä mahdollisesta nälästä. Kohta olisi koko lauma kerjäämässä murkinaa. Ehkä tällä yksilöllä ei vain ollut tarpeeksi selkärankaa. Valtava nainen vilkaisi tätä aavistuksen arvioiden samalla, kun nulikka tapaili vastauksia. Noh, kirjaimellista selkärankaa ei tainnut ainakaan löytyä turhan paljoa... mikä ei tainnut olla suurikaan yllätys jos tämä piti ainakin lähes riittävänä sitä, että oli syönyt eilen "jotain." "No kuulehan, sitten me tiedämme mitä seuraavaksi. Nyt me menemme majataloon ja sinä syöt jotain täyttävää ja hyvää sillä aikaa, kun minä kyselen mistä täällä löytyy parantajia. Että näin", Tarli tokaisi topakasti penikalle, ennen kuin veti mahdollisimman leveän hymyn kasvoilleen ja nyökkäsi tavalla, jonka ainakin toivoi olevan rohkaiseva. Kaipa kaikki vielä järjestyisi. Varoittamatta, kuin pelkän ruuan mainitsemisen herättämänä kantautui tämän varsin kookkaasta vatsasta syvä, jämäkkä murina. Kuin kiviä olisi murjottu vastakkain. Tämä vilkaisi alas, ennen kuin hymähti aavistuksen syyllisesti. "Eh, ehkä minäkin voisin syödä samalla jotain", hän lisäsi, ennen kuin matka jatkui varsin määrätietoisesti. Olipa tämä pieni selvittely tainnut rauhoittaa hieman häntä itseäänkin. Ja sitä paitsi tässä pirun kylmässä jalat uhkasivat mennä jo tunnottomiksi. Valkea kissa perässä taisi jäädä nyt säälimättömästi huomiotta.
Matka jatkui pääkatua pitkin ripeästi kohti suurehkoa, hyväkuntoista rakennusta melkeinpä sen päässä. Kylän majatalo, se suurempi. Pytinki oli hieman hintava Tarlin makuun, mutta oli kai pakko myöntää että hänellä oli millä maksaa tällä hetkellä. Sen rosvokoplan nutistamisesta oli maksettu hyvä palkkio, niin ikävää touhua kuin se olikin. Ja mitäpä sitä rahaa hamstraamaan, ei sillä muutakaan voinut tehdä kuin käyttää. Juuri nyt olisi tosin ollut mukava käyttää sitä saappaisiin ja palttooseen, maksoi mitä maksoi, mutta kiireellisemmän asiat vaativat huomiota ensin. Olipa miten oli, pääsi kaksikko (tai siis Tarli, kanniskellen yhä nulikkaa) lopulta majatalon ovelle, ennen kuin työnsi sen auki ja pujahti varpaitaan kipristellen sisään. Lämpö ja valo hulmahtivat helpottavana aaltona ylitse. Kukaties paikka oli hieman hintava, mutta se näkyi saman tien myös laadussa; majatalo oli siisti ja kodikkaan oloinen, ja pöydät ja tuolit olivat jykeviä. Tulisijassa oli hyvä valkea, ja huomaavaisesti pöytiin oli kannettu kynttilöitä tuomaan valoa ja kaiketi tunnelmaakin. Palvelustyttö, jonka nimeä valtava nainen ei juuri nyt häpeäkseen muistanut, soi hänelle nopean tervehdyksen, vaikka vilkaisikin aavistuksen oudoksuen hänen tuomisiaan.
"Noniin. Istutaan vaikka tuohon. Mitä haluat syödä? Väittäisin että tarvitset kunnon lihaa", Tarli totesi, ottaessaan lopultakin purppurapäisen nulikan kainalostaan, ja enemmän tai vähemmän istuttaen tämän erääseen pöydistä lähellä tulisijaa. Näin aamupäivästä muita asiakkaita ei juuri ollut, mikä taisi olla varsin hyvä. Ohimennen nainen loihti taas virnistyksentapaisen naamalleen, kuin olisi keksinyt jotain kovinkin hauskaa. "Nääs kun ei sinulla sitä omastakaan takaa löydy", hän hymähti. "Kunnolla pekonia ja makkaraa ja läskisoosia niin olo paranee. Ja kanaa, tietysti."
|
|
|
Post by spyrre on Nov 27, 2012 20:54:39 GMT 3
Kumpikaan kaksikosta ei selvästikään erityisemmin viihtynyt ulkona kylmässä, joten ainakaan sisätiloihin hakeutuminen ei aiheuttanut vastalauseita vaikka poika tuntui olevan edelleen enemmän tai vähemmän vaivautunut koko tilanteesta. Se kieltämättä oli käynyt ensimmäisen mielenosoituksensa jälkeen jokseenkin hiljaiseksi ja kulutti suuren osan ajastaan lähinnä pälyilemällä epämääräisesti sinne tänne ja yrittäen välttää oudoksuvasti tuijottavien ohikulkijoiden katseita, mutta sai siitä sentään irti muutaman pari vastahakoista vastaustakin. Kuitenkin naisen kohta julistaessa määrätietoiseen sävyyn että nyt ei auttanut muu kuin mennä sitten syömään ennen koiven korjailua kuin tämä olisi vakavasti uskonut että kaikki järjestyisi vielä. Nulikka vilkaisi silmiään räpäyttäen yläviistoon, empien sitten hiukan. "Luuletko että sellanen löytyy jostain joka suostuu? Tuota... mulla ei ole kyllä yhtään rahaa." Se sai ilmoille vaikka hänen rahattomuutensa luultavasti oli varsin ilmeistä, mutta kai alkaen hiljakseen selvitä pahimmasta hämmingistään ja naisen jokseenkin jämäkän ystävällisen asenteen vuoksi. Eh, ei hän varsinaisesti vieläkään ollut varma miksi nainen vaivautui auttamaan näinkin paljon, mutta tämä tuntui olevan vakavissaan ja tästä kieltämättä hyökyi tietynasteista rehellisyyttä vaikkakin ehkä hiukan karkeaa sellaista... mitä nulikka tosin ei niinkään pistänyt pahakseen. Kaipa se oli myönnettävä että vaikka suurin osa mieluiten painelisikin ohitse ojassa retkottavasta irtolaisesta, saattoi avuliaitakin yksilöitä kenties joskus saapastella vastaan... vaikka pieni pessimistinen ääni mielenperukoilla oli vielä olemassa, oli se kuitenkin hiljakseen varovasti hellittämässä vähän. Äkillinen vatsankurahdus joka vastasi vaikuttavuudessaan lähes äskeistä aivastusta (vaikkeikaan kaikeksi onneksi ollut yhtä väkivaltainen luonnonvoima) sai osakseen pienen vilkaisun ja kulmien kohotuksen nulikan kuitenkaan varsinaisesti kommentoimatta, vaikka uskaltautui hymyilemään hiukan hyväntuuliselle toteamukselle. Jokseenkin kivulias ja hämmentynyt tai ei, taisi se alkaa hiljakseen olla jopa varovaisen toiveikas sen suhteen että ehkä asiat järjestyisivät jollakin tapaa... eh, kuka tiesi, ehkä jalkakaan ei ollut niin paha kuin miltä oli tuntunut? Toivottavasti.
Lopulta näkyviin ilmaantuva, yllättäen jopa melko kallis majatalo taisi kuitenkin aiheuttaa jälleen pientä hermoilua nulikassa tämän pistäessä merkille edessä kohoavan komeammanpuoleisen rakennuksen. Tuskin oli vaikea arvata että moisesta pytingistä rahattoman hiipparin tuskin oli kovinkaan vaikea saada normaalioloissa lähtöpasseja, mutta jättimäisen naisen retuuttaessa vaivautuneen päivällisvieraansa sisätiloihin ei tainnut monellakaan olla asiaan paljoakaan sanottavaa. Spyro vilkaisi vaivautuneena hämmentynyttä palvelustyttöä joka oli jäänyt ihmettelemään epämääräistä kaksikkoa ja sitten siististi kalustettua hienoa tavernaa joka oli huomattavasti hienompi paikka kuin mihin hän oli yleensä tottunut. Ehh, täälläkö nainen asusti? Tämä ei kaikesta päätellen ollut mikään aivan rahaton tapaus lähes säkkimäisestä vaatetuksestaan huolimatta. Oli miten oli, pakkasen korvautuessa kynttilöiden valaisemilla lämpimillä sisätiloilla helpotus oli melkoinen saaden natiaisenkin hengähtämään hiljaa. Matka suuntautui kohti pöytää ja poika laskettiin viimein alas (tai oikeastaan asetettiin tuoliin, mutta ainakaan se ei riippunut enää missään) joka taisi tehdä sen olon jopa hiukan paremmaksi vaikka se ei vaivautuneisuudestaan irti päässytkään kyräillen syyttävästi hampaitaan kiristellen jalkansa suuntaan ja ajoittain ympärilleenkin kuin olisi odottanut jonkun ilmaantuvan hetkellä millä hyvänsä viskaamaan hänet pihalle... ainakaan toistaiseksi kukaan ei kuitenkaan tuntunut kyseenalaistavan sisäänraahattua ryysyläistä. Kookkaan naisen huomautus siitä että rääpäle tarvitsi selvästi enemmän lihasmassaa kun sitä ei omasta takaa oikein löytynyt aiheutti hiukan hämmentyeen silmienräpäytyksen kunnes hupun uumenista kuului jopa pieni, vaikkakin kuivahkomman puoleinen naurahdus.
"No juu. Niin kai." Tämä yllättäen myönsi yllättävän suosiolla päätyen haromaan takaraivoaan. Eipä käynyt kieltäminen etteikö laiha poika olisi ollutkin varsin nälkäinen (sekä ruipelomman puoleinen)vaikka ajatus siitä että häntä varmaankin pidettäisiin jonkinlaisena surkeana kerjäläisenä kirvelsikin ylpeyttä jonkin verran... vaikka ei kai kannattaisi valittaa. Eh, tällaisessa paikassa tuskin sapuskakaan oli kovin halpaa... ilman hyvin lahjakkaasti vihlovaa jalkaansa nulikka olisi saattanut olla huomattavasti vaivautuneempi mutta se ei silti estänyt sitä liikahtamasta vaikeana muukalaisen luetellessa koko ruokalistallisen verran ruokia. Luettelossa oli varmasti enemmän sapuskaa kuin mitä se oli nähnytkään yhteensä koko viikolla... varmasti jo yksi annos mitä hyvänsä olisi ollut tarpeeksi, mutta kaipa kookas nainen kaipasi enemmän vatsantäytettä. "..eh. No...Tuota... Kiitos." Se töksäytti viimein hämillään ja nykäisi ohimennen huppuaan hiukan alemmas jokseenkin epävarmalla eleellä, osoittamatta suurtakaan aikomusta riisua tätä edes sisätiloissa. Tämä jäi kuitenkin silmäilemään naista hetkeksi jo jokseenkin suoremmin kunnes kallisti hiukan päätään. "Hitto, mut yleensä viskataan aika lailla pihalle tällasista... Eh, kuka sä muuten olet?" Ilmoille pyrki viimein liuta jokseenkin suoraviivainen (jo ehkä natiaiselle luontevammalta tuntuva) kysymys josta oli jo havaittavissa häivähdys uteliaisuutta. No, kaipa se olisi ollut melko vaikea olla hoksaamatta ettei toinen ollut vielä kertonut nimeään tai yli kävelleen tapauksen erikoista ulkonäköä ja olemusta joten kaipa kiinnostus oli odotettavissa vaikkakin ilmeni pienellä viivellä särkevän jalan (ja aiemman reutuutuksen) viedessä melko tehokkaasti huomiota... tosin, Spyroksi esittäytynyt nulikka ei yleisestä levottomuudestaan huolimatta tuntunut kuitenkaan varsinaisesti kavahtavan toista vaikka olikin ilmeisesti vetänyt joitain omia johtopäätöksiään päätellen siitä kuinka se oli päätynyt silmäilemään naista jokseenkin uteliaasti. Ehkä se oli jopa viimein vakuuttumassa että ehkä kukaan ei sittenkään juoninut mitään salavihkaisen kamalaa ja että hänen ylitse kävelynsä ei ollutkaan osa mitään kieroa suunnitelmaa. Mahdollisesti.
((Muokkasin loppua hiukan, nulikka taisi olla menossa jo hiukan liiankin suorapuheiseksi, heh.))
|
|
|
Post by submarine on Dec 9, 2012 17:33:06 GMT 3
Nulikka taisi olla melkoinen haka keksimään ongelmia, sillä tuskin Tarli oli ehtinyt todeta miten asiat menisivät ja mitä seuraavaksi tehtäisiin, kun tämä kärvisteli jo uusimman pulmansa parissa. Valtava nainen joutui tämän loukkaantumisen uhallakin hymähtämään huolettomanpuoleisesti toisen ilmoitukselle siitä, miten tämä oli rahaton. Se nyt ei ollut mikään yllätys, eikä myöskään ongelma. Olihan hän kuitenkin ajatellut asiat jo läpi. Tai ainakin melkein. "Noh, se ei onneksi ole sinun ongelmasi. Minun mokani, minun rahani", Tarli tokaisi kainalossaan roikkuvalle nulikalle huolettomaan sävyyn, kiskoen kasvoilleen mahdollisimman lohduttavan hymyn. Noh, eipä kai ainakaan tarvitsisi murehtia mihin rahansa käyttäisi. Ohimennen hän tuli huokaisseeksi sisäänpäin. Unelmat lämpimästä takista ja hyvistä saappaista taisivat olla muuttumassa hyvin nopeasti pelkiksi haaveiksi, mutta eipä voinut mitään. Kuten sanottua, hän oli mokannut, joten hän myös maksaisi. Ei siinä oikein muutakaan voinut, ellei hän sitten ehdottomasti halunnut kontolleen ja omalletunnolleen sitä, kuinka oli rampauttanut jonkun kiertolaispenikan ja sen jälkeen suorinut ostamaan saappaita. Eh, ei erityisen kutsuva vaihtoehto, ja hänen olisi täytynyt sen jälkeen huitaista itseään turpaan.
Olipa miten oli, taisi kaksikko loppujen lopuksi päästä ilman suurempia haavereita majatalolle, olkoonkin että Tarli pisti merkille nulikan selvän hämeliäisyyden moisesta pytingistä. Eipä voinut syyttää, ei hän itsekään tällaisissa ollut oikein kotonaan. Mutta rahalla sai, ja kuten hänkin alkoi poikakin selvästi hetken kuluttua lämmetä (kirjaimellisestikin) paikalle, kun vain otettiin esille ne hieman paremmat puolet. Kuten lämpö ja ruoka, joita kumpiakaan ei selvästi ainakaan vastusteltu. Tai jos vastusteltiin, se tehtiin melkoisen hiljaa ja itsekseen, sillä ainakaan nainen ei huomannut mitään istuttaessaan tämän penkille ja käydessä läpi nopeasti sitä, mitä kaikkea penikalle pitäisi syöttää. Kaikesta huolimattakin nulikan piti selvästi loihtia ainakin yksi kysymys jostakin, mutta oli kaiketi myönnettävä että tämänkertainen saattoi jopa olla asiallinen. Niin, jotenkin kummasti tässä ei tosiaan oltu ehditty esittäytyä tallomisen ja riepottelun lomassa... aavistuksen nolosti Tarli hymähti ja hieroi niskaansa. "Enpä usko että siitä kannattaa murehtia nyt. Mutta minä olen Tarli", valtava nainen tuli vastanneeksi lyhyemmän kautta. Hän kyllä tiesi aivan hyvin, että yleensä näihin kysymyksiin liittyi myös se sanaton "ja MIKÄ sä muuten olet", mutta kaikeksi onneksi harvemmalla oli ainakaan pokkaa sitä päin naamaa laukoa. Ja niinpä hän yleensä sivuuttikin sen varsin nopsaan itsekin. Kukaties vastaus olisi ollut helpompi jos hän itsekään olisi tiennyt, eh. "Tuota, kättelisin mutta... olen tainnut rikkoa sinulta jo ihan tarpeeksi monta raajaa tälle päivälle", Tarli hymähti, heittäen jonkinlaisen ontuvan vitsintapaisen keventämään tilannetta, ennen kuin pyöräytti silmiään (todennäköisesti aivan vain itselleen) ja nousi sitten ylös paikaltaan. "Minä kyselen vähän tuolta. Otahan mukava asento, mutta älä kisko tuota kenkää pois. Se ehkä tukee vähän haaveria", hän jatkoi, kääntyen mennäkseen majatalonpitäjän pakeille, osoittaen siinä sivussa penikan telottua jalkaa.
Hetken verran keskenkasvuinen saikin sitten istuskella aivan vain omissa mietteissään ja murheissaan, Tarlin häipyessä taka-alalle. Ei tämä varsinaisesti näkyvistä kadonnut, sillä olkansa ylitse vilkaisemalla nulikka kyllä näkisi tämän vaihtamassa sanoja isännäntapaisen kanssa keittiön nurkalla, mutta enemmän tai vähemmän tyhjässä majatalossa oli silti rauhallista. Ja kun se rauha lopulta rikottiin, saattoi syykin olla jopa vähän mieluisampi. Tarkalleen ottaen äsken lattioita kuurannut palvelustyttö, kantaen varsin kookasta lautasta kädessään ja hymyntapaista kasvoillaan. "Täälläkös meillä on sellainen nälkäinen ja riepoteltu pojankoltiainen? Tuolla sanottiin että kaipaat vähän sapuskaa, niin tässä olisi aamuisia jos kelpaa. Tulee kohta sitten lisää kun vain saavat laitettua", juteltiin hyväntuulisesti penikalle, ennen kuin tämä laski lautasen käsistään. Nämä aamuiset eivät tainneetkaan olla mitään sioille menossa olleita tähteitä, vaan joltakulta oli selvästi jäänyt lautanen syömättä - iso lautanen. Sillä komeili kaikkea mitä nyt aamiaiselta olisi vain voinut olettaa, kananmunista ja pekonista papuihin, melkeinpä jopa vaaleaan leipään ja kirnuvoihinkin. Olipa niiden seurana myös kaikensorttisia rehuja jotka saattaisivat jäädä omaan arvoonsa, mutta kaipa ne paremman puutteessa kelpasivat koristeiksi. Haarukkakin oli jopa ystävällisesti tarjottu. Ja lasi maitoa. Lautanen oli reilusti tarkoitetun syöjänsä päätä suurempi - ja täynnä. "Pistähän poskeesi, niin saat sitten lisää", opastettiin hyväntuulisesti, ennen kuin tarjoilijantapainen marssi takaisin sinne mistä oli tullutkin, jättäen aamiaisparan julman penikan armoille. Sillä tuskin oli toivoakaan...
|
|