|
Post by submarine on Oct 23, 2012 17:57:10 GMT 3
((Tässäpä olisi Roberthulle nyt pelinalku.))
Metsä oli vanha, varsin vanha. Se oli ollut vanha kun vanhimmat sen koskaan nähneet olivat olleet nuoria, ja se oli ollut vanha kun maailma oli vielä ollut varsin toisenlainen. Moni olisi voinut sanoa sitä ajattomaksi, ja kukaties se olisikin omalla tavallaan ollut totta. Ainakaan ajalla ei ollut enää mitään merkitystä metsälle. Se ulottautui pitkälle ja laajalle, ja harva osasi sen mittaa todella edes sanoa. Yksi jos toinenkin huhusi sen olevan muutenkin kaikkea muuta kuin tavallinen paikka. Että se oli niitä harvoja kolkkia, joissa taikuus ja vanha maailma vielä asuivat kaikessa kirjossaan. Ja monelle se olisikin ollut aivan tarpeeksi suuri syy pysyä kaukana siitä. Taikuus ja ties mitkä peikot olivat asioita, joista oli parempi pysyä erossa. Vaan kaikki eivät moisesta tuntuneet piittavan - tai kukaties piittasivat, ja juuri siksi löysivätkin tiensä metsään...
Eräs taikauskolle kumartamaton kuljeskelija asteli varjoisassa metsässä juuri nytkin. Polutonta metsänpohjaa pitkin, varovaisesti melkeinpä kuin olisi yrittänyt välttää murskaamasta mitään varsin mittavan jalkansa alle, asteli nainen. Ja vaikka se kukaties olikin epäkohteliasta, olisi tätä ollut vaikea kuvailla mitenkään muutenkaan, kuin valtavaksi. Toki tämä oli yhtä pieni kuin muutkin suurten, muinaisten puiden rinnalla, mutta ihmisten mittapuulla. Tavallisen kokoinen mies tai nainen olisi yltänyt tätä tapausta vatsan tai korkeintaan rinnan tienoolle, ja vaikutelmaa vain lisäsi tämän vankka, kaikkea muuta kuin naisellinen ruumiinrakenne. Joku olisi voinut epäillä tätä, etenkin paikan huomioonottaen, vaikkapa jonkinlaiseksi peikoksi. Ja kukaties tämä olikin, eihän tapauksella ollut edes mukanaan kunnon matkavarusteita, kunhan vain päällään karkeat, melkein kuin perunasäkeistä tekaistut vaatteet, ja naruvyöllään siitä roikkuva, jämäkkä pajavasara. Vihreät silmät katselivat tosin melkoisen sopuisaan sävyyn ympärilleen pisamaisesta naamasta paksun ja takkuisen kuontalon alta. Tuskinpa sentään peikkomaisesti. Peikko tai ei, etsiskeli valtava nainen tietään rauhallisesti halki metsän, pysähtyen välillä tarkastelemaan suuria, vanhoja puita. Välillä tämä asetti vahvasormisen kätensä vasten runkoa, kuin olisi miettinyt jotakin. Mutta sitten matka taas jatkui. Kukapa tiesi minne tai miksi.
((Tälle hahmolle löytyy esittelykin. Luonnollisesti fantasiahahmojen alta Tarli, jos kiinnostaa vilkaista.))
|
|
|
Post by roberthu on Oct 23, 2012 22:13:32 GMT 3
Jaret käveli keskellä metsää hän etsi jotain metsästettävää että saisi syödä. Hänellä oli päällään synkän siniset vaatteet ja huivi joka peitti suurimman osan hänen tummista lyhyistä hiuksistaan. Hetken käveltyään hän näki edessään peuran, joka oli juuri sopivan avaralla paikalla jousella metsästykseen. Jaret otti selästään jousen ja ampui peuran. Juuri kun Jaret oli sytyttänyt tulen voidakseen valmistaa aterian. Alkoi häntä väsyttämään ylitsepääsemättömän paljon. Hän nukahti tulen viereen ennenkuin sai valmistettua itselleen aterian.
|
|
|
Post by submarine on Oct 23, 2012 23:11:22 GMT 3
Vaikkei aurinko ollutkaan vielä laskenut, hämärsi ikimetsässä jo huomattavasti pelkästä pienestä valon vähenemisestä sen ulkopuolella. Pienikin muutos oli melkoisesti, kun niin vähän valoa siivilöityi muutenkaan puunlatvojen läpi korkealta yläpuolelta. Eipä niin että se Tarlia olisi haitannut, mutta ei hän siitä mielissäänkään ollut. Vaikka olisikin ollut varsin helppoa uskoa ettei valtava nainen pelännyt ketään tai mitään, ei hän sentään mikään typerys ollut. Ja Tarli ei pitänyt erityisemmin pimeästä. Hän huokaisi ja pyyhkäisi sotkuisen hiussuortuvan silmiensä edestä, vilkaisten ympärilleen. Tarinoissa siitä, miten ikivanhoista metsistä löytyi sitä ja tätä ihmeellistä ei koskaan mainittu, että sitä sai tarpoa etsimässä ties miten pitkään ja varoa samalla astumasta ties mihin. Ja pahaksi onneksi hänellä oli harvinaisen paljon millä astua. Ja sattuneista syistä kengät vain unelmissaan. "Terpele, tässähän pelkää jo kiertävänsä kehää", Tarli tuli ohimennen mutisseeksi itsekseen, vilkuillen samalla ympärilleen. Kaikessa jylhyydessäänkin metsä näytti kaikkialla vain metsältä, eikä valtava nainen ollut mikään metsien asiantuntija. Tuossa oli puu, ja tuossa, ja tuossa. Tuossa puska. Ja tuossa kaatunut puu. Ja taas puu... Hän ei rehellisesti nähnyt sen suurempaa eroa. Ja kun ainoa ohje oli "jossain metsän uumenissa", epäili nainen saavansa rämpiä pusikoissa varsin pitkään. Jos nyt koskaan edes löytäisi sitä mitä etsi. Oli tämäkin tapa havitella mainetta ja kunniaa...
Varsin pitkän, yksitoikkoisen tarpomisrupeaman jälkeen Tarli sai lopulta näkyviinsä jotakin vähemmän yksitoikkoisen monotonista. Ei tosin sitä mitä etsi, mutta... jokin oli parempi kuin ei mitään. Lähettyvillä kajasti tuli, jota kohti Tarli suuntasi aavistuksen varuillaan. Hän yritti toki liikkua hiljaa, mutta se ei paljoa painanut, kun hän puolestaan painoi sitäkin enemmän. Aluskasvillisuus ratisi ja suhisi valtavan naisen tarpoessa kohti tulta, kunnes hän onnistui saamaan jonkinlaisen kuvan siitä, mistä oli oikeastaan kyse. Yksinäinen matkalainen leiriytyneenä ja unessa, lähettyvillä peuranraato, jota ei oltu edes paistettu vielä. Kyseessä tuskin oli rosvo, siitä hän saattoi sanoa melko varman mielipiteensä. Eihän Tarli toki voinut väittää koskaan päässeensä sellaisten ajatusmaailmaan sisälle, hän kun ei ollut tarpeeksi hullu huitoakseen viattomia ohikulkijoita koska nämä kehtasivat omistaa asioita, mutta paikka ei vaikuttanut erityisen rosvoiselta. Kaiketi jo aivan siksikin että oli vaikea saalistaa ilman saalista, ja puut ja oravat harvemmin kantoivat arvoesineitä. Olipa miten oli, ei Tarli varsinaisesti viitsinyt alkaa herättämään nukkujaa. Se todennäköisesti tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin muutenkin, ja erilaiset esittelyjen tapaiset voisi hoitaa sittenkin. Niinpä hän enempiä häiritsemättä istuutui tulen ääreen, ja ollakseen jossain määrin hyödyksi otti tehtäväkseen sen, mikä toiselta oli jäänyt kesken; peuran valmistamisen ruuaksi. Siinä riittikin puuhaa, etenkin kun hän oli rehellisesti kaikkea muuta kuin loistava kokki...
|
|
|
Post by roberthu on Oct 24, 2012 13:21:22 GMT 3
Jaret näki unta lapsuudestaan, ehkä juuri siksi ettei hän muistanut siitä juuri mitään. Ainoastaan hänen äitinsä hennot ja rakastavat kasvot ja isänsä tuima ja kova katse olivat syöpyneet hänen mieleensä. Unessaan hän oli kotinsa portilla odottamassa että isä tulisi kotiin metsästys retkeltä. Aurinko porotti kuumana taivaalla ja sopivan hento tuuli hyveili hiuksia. Unen läpi kantautui suloinen lihan tuoksu jonka vuoksi hän kaikkoutui unestaan. Kun hän avasi hieman silmiään hämmästyksekseen hän huomasi melko ison naisen valmistamassa peurasta ateriaa. Jaret yritti pysyä paikallaan ja ummisti silmänsä takaisin kiinni. "Tuo nainen varmaan luulee että minä olen kuollut hän ei saa nähdä että olen elossa" hän ajatteli. Mutta ennen kuin kerkisi pahaa aavistamaan niin "Atsiu!!!!" Hän aivasti.
|
|
|
Post by submarine on Oct 25, 2012 17:39:50 GMT 3
Tarli touhusi aikansa peuran ja tulen kanssa, vilkaisten välillä nukkujaa siltä varalta, että tämä olisi ollut hiljalleen havahtumassa hänen puuhiinsa. Ehkä hän toivoikin sitä. Eihän hän nyt kuitenkaan ollut mikään rosvo, vaan vain auttamassa paremman puutteessa jotakuta, joka oli joutunut jättämään toimensa kesken. Tai jotakin sellaista, voisi kuitenkin olla varsin kiusallista selittää, miksi valtava nainen istui nyt tässä paistamassa toisen peuraa toisen nuotiolla. Mutta jos ei muuta, oli kuollut ja hiljalleen paistuva eläin ainakin varsin kehnoa seuraa, ja mies todennäköisesti olisi kelvannut ainakin juttuseuraksi. Mutta ei hän tätä halunnut herättääkään, jos toinen kerran oli väsynyt. Tilanne tosin taisi ratketa itsekseenkin varsin pian, kun toinen äkkiä antoi elonmerkkejä itsestään - todennäköisesti vahingosa, mutta antoipa kuitenkin. Se ei kuulostanut nukkuvan pärskähdykseltä, vaan kunnon aivastukselta. Empimättä Tarli kohotti pisamaiset kasvonsa puuhistaan toiseen, loihtien jostain hymyntapaisenkin niille. "Terveydeksi", hän hymähti ohimennen ennen kuin vilkaisi taas peuranruhoon - tai siihen mikä siitä oli laitettu paistumaan. "Tämä on varmaan kohta valmista."
Ehkä oli parempi olla edes yrittämättä selittää juuri nyt liikoja...
|
|
|
Post by roberthu on Oct 28, 2012 9:39:25 GMT 3
Jaretin sydän melkein lähti paikaltaan, kun hänene elossa olemisensa tuli ilmi. Ihan pienen ajan sisällä hän kerkisi ajatella vaikka minkälaista pakokeinoa. Hän oli meinaan tottunut siihen , että tässä metsässä harvemmin liikkui hirveän turvallista väkeä. Johtuen luultavasti siitä että metsää pidettiin mystisenä ja pelottavana paikkana. Jaretin hämmästykseksi nainen ei näyttänyt yhtään ilkeältä päin vastoin. Kuultuaan naisen ystävällisen äänen nousi Jaret hyvin varovati istumaan. Hänestä oli merkillisen outoa että tuo kummallinen nainen oli tullut hänen luokseen ja päättänyt valmistaa peuran loppuun. Hetken seurailtuaan naisen puuhia Jaret ott ja joi tilkan vettä vierellään olevasta nahkaleilistä. Hän pyyhkäisi hihaansa veden joka oli jäänyt huuille. Sen jälkeen hän sanoi naiselle. "Mistäs päin neiti on tulossa"
|
|
|
Post by submarine on Oct 28, 2012 12:26:12 GMT 3
Toisin kuin olisi ehkä voinut olettaa, tai pelätä, ei äskettäin herännyt tuntunut ottavan äkillistä kuokkavierasta leirissään erityisen pahalla. Tarli odotteli tämän reaktioita pienellä varauksella aikansa, mutta ilmeisesti toinenkin oli päättänyt ottaa aivan yhtälaisen kepeän linjan. Eipä niin että se olisi häntä varsinaisesti surettanut, asiat yleensä järjestyivät paljon mukavammin kun kenelläkään ei ollut hirmuista kiirettä käydä häijyksi. Siksipä hän odottelikin kaikessa rauhassa, että toinen sai herättyä ja hoidettua puuhansa, seuraten tätä vain kohteliaalla kiinnostuksella vierestä. Mitä nyt välillä käänteli peuraa ja tarkkaili aikaansaannoksiaan. Loppujen lopuksi toinen tosin puhui, ja kohteliaisuudesta huolimattakin Tarlin oli pakko hymähtää kevyesti tämän sanavalinnoille. Harva oli herjannut häntä neidiksi edes piruuksiltaan. Kaipa sillä oli jotain tekemistä karvaisten säärten, likaisten ja jämäköiden kourien ja muun sellaisen kanssa. "Ties mistä. Tällä kertaa lännestä kaiketi", valtava nainen vastasi hetken perästä, vilkaisten tulosuuntaansa. Ainakin hän oletti että se oli vielä länsi. Näillä paikoilla oli vaikea olla varma.
|
|