|
Post by submarine on Sept 29, 2012 0:35:50 GMT 3
Yö oli rauhaisa ja tyyni, melkeinpä pilvetönkin. Tähdet ja kuunsirppi tarkkailivat uinuvaa maailmaa korkeilta sijoiltaan, valaisten hämärää. Ja vaikka pimeistä ja myöhäisistä öistä paljon pahaa puhuttiinkin, oli tämä eittämättä paremmasta päästä. Loppukesän hämärä oli rauhanomaista, suorastaan seesteistä, ja harvempi olisi todennäköisesti uskonut pahaa tästä hetkestä. Tuuli viipyili kepeästi puiden latvoissa ja kahisutti niitä, ja sirkkojen siritys ja muut öisten kulkijoiden äänet loivat omaa tunnelmaansa. Tällaisena lämpimänä yönä olisi hyvinkin voinut taittaa matkaa, tai ainakin tehdä pienen kävelylenkin. Metsäkään ei vaikuttanut niin synkältä ja uhkaavalta, olkoonkin että puunlatvat estivät kuunkajoa valaisemasta sitä kuin vain muutamilla paikoin. Silti varjot tuntuivat nyt pehmeämmiltä ja epäilyttävämmätkin hahmot selvästi vain puilta, tuskin edes pelokkaimmassa mielessä vaanivilta hirviöiltä. Eittämättä tämä oli niitä öitä, joita tarkoitettiin kun puhuttiin kesäöistä. Moni olisi varmasti toivonut niitä enemmänkin, vaikka tässä vanhassa metsässä moisesta tuskin niin piitattiinkaan. Ja syvällä metsässä, paikoissa joita harvat enää muistivat ja joissa vielä harvemmat vierailivat, kylpivät kuunkajossa merkit ajasta, jolloin kaikki oli ollut vielä toisin. Kukapa tiesi miksi rauniot oli aikanaan pystytetty tai milloin, mutta kauan siitä varmasti jo oli. Ne olivat kaatuneet ja romahtaneet jo aikaa sitten. Nyt aukealla, jolle kajo esteettä laskeutui, kohosi enää hädin tuskin työstetyiksi tunnistettavia, ajan jäytämiä ja sammalen peittämiä kivipaasia. Ne olivat yhtä jykeviä, ja yhä oli tunnistettavissa muinaisten asumusten muoto, mutta tuskinpa ne enää olisivat ketään suojanneet - ainakaan ankarampana aikana. Juuri nyt niille pitivät seuraa kuitenkin vain toisen kivipaadet - ja yhden päällä nököttävä pöllö, kuin mikäkin vartija valtakuntansa yllä. Silti paikka näytti varsin kauniilta hopeisessa hohteessa, melkein kuin kaiken huomio olisi kiinnittynyt siihen. Kukapa tiesi miksi, mutta oli kuin niin rauniot kuin kuukin olisivat odottaneet henkeään varauksella pidätellen. Yössä oli hienovaraista jännitettä. Tai kukaties vain vanhaa kunnon taikuutta.
Tuulenvire leikitteli aukean nurmella ja heilutti sitä kevyesti. Ja jossain korkealla yllä, äärettömässä taivaassa, välähti valojuova. Tähdenlento, kukaties...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 29, 2012 14:03:31 GMT 3
Vaikka olikin myöhä, saattoi lehtiään lämpimässä tuulessa kevyesti havistelevien puiden runkojen lomassa nähdä liikettä, joka kieli jonkun olevan paikalla. Vastoin odotuksia hahmo ei edes liikkunut neljällä jalalla kuten metsäneläin, vaan kahdella hyvinkin ihmismäiseen tapaan, jopa nykäisten hieman nuhruista viittaansa paremmin ympärilleen kulkiessaan. No, jos tarkkoja oltiin, hahmoja oli oikeastaan kaksi, koska edellä kulkevan suuremman perässä tassutti pieni valkoinen kissa, kunnes tämä jostakin hyvin kissamaisesta oikusta katosi jälleen kasvillisuuden sekaan yhtä nopeasti kuin otus oli ilmaanunutkin. Jokseenkin laiskasti eteenpäin tallusteleva poika vilkaisi ohimennen olkansa ylitse eläimen jälkeen mutta antoi tämän mennä menojaan tapansa mukaan kunhan oli ensin varmistanut vilkaisulla että ympäristö oli edelleen yhtä rauhallinen kuin miltä oli aiemmin vaikuttanut. Mitään ei kuitenkaan näkynyt vieläkään ja nulikka käänsi huomionsa jälleen eteenpäin haukotellen hiukan. Siitä huolimatta että auringon laskettua ilma tuppasi usein käymään hiukan viileäksi lämpimään säähän mieltyneen olennon makuun, oli tämä myöhäisyö oikeastaan varsin miellyttävä jopa hänen mielestään. Ilmassa oli kevyttä tuulta eikä ollut enää yhtä lämmintä kuin päivällä, mutta sää oli silti varsin mukava ja yötaivaan asukkaiden luoma harvinaisen kirkas valo valaisi maisemaa hopeisella valolla tehden ympärilleen näkemisestä varsin helppoa vaikka metsänpohjaa täplittivätkin paikoitellen mustat huojuvat varjot. Oikeastaan hän ei loppujen lopuksi laittanut enää kovin pahakseen että oli päättänyt lopettaa turhan hereillä pyöriskelyn kookkaan tammen suomassa kyseenalaisessa suojassa ja lähteä liikkeelle kun hänellä ei lopulta ollut syytä olla tekemättäkään niin. Päivästä saakka vaivannut nälkä oli edelleen lähes jatkuva seuralainen mutta tässä ei lopulta ollut mitään uutta, joten laiha poika kissoineen ei varsinaisesti kiinnittänyt tähän suurempaa huomiota kun asialle ei olisi kuitenkaan tehtävissä mitään. Tiedä häntä, ehkä metsän siimeksestä löytyisi edes vettä, juotavakaan ei olisi pahitteeksi... kuinka kätevää se olisikaan omistaa jonkinlainen pullo tai leili, mutta oli kai tyydyttävä siihen mitä oli...
Mutta vaikka olisi pyrkinyt perustelemaan asian itselleen millä tahansa loogisella syyllä, kaipa se oli myönnettävä ettei poika itsekään ollut aivan varma mitä oikeastaan oli hakemassa näin keskellä yötä, mutta toisaalta hän ei varsinaisesti jaksanut pähkäillä tätä nyt. Vaikka osasikaan rentoutua täysin hyvin harvoin jokseenkin ilmeisistä syistä, tunsi hiljaisen, hämärän maiseman poikki päämäärättä kulkeva nulikka olonsa oikeastaan yllättävän hyväksi. Hiukan kuunvalossa kiiluvat tummat silmät vilkuilivat tapansa mukaan ajoittain ympärilleen haravoiden hopeisena kiiltävien puiden peittämää näkymää mutta kuitenkin huomattavasti vähemmän varuillaan kuin yleensä. Lähistöllä ei tuntunut olevan ketään muuta joten edes viitan kovia kokenutta huppua ei oltu viitsitty vetää paikalleen vaan se sai riippua joutilaana niskassa antaen pörröisen, epäilyttävän purppuraisen kuontalon lepattaa vapaana tuulenvireessä. Tässä metsässä oli kieltämättä jotain... erikoista. Hän ei tiennyt mitä, mutta hiljaisessa yössä oli kuin odottava tunnelma. Purppuratukka hymähti mietteliäästi itsekseen, etsi ohimennen vaihteeksi jossakin edessäpäin kahistelevan kissaeläimen näkökenttäänsä ja nosti sitten hetkeksi katseensa ylös oksien lomasta pilkistävälle, lukemattomien tähtien kirjomalle mustalle taivaalle. Mikään ei rikkonut hiljaista, jokseenkin pysähtyneeltä tuntuvaa hetkeä ellei kevyitä askeleita metsän pohjalla, sirkkojen siritystä tai lehtien havinaa laskettu, kunnes äkkiä taivaankaistaleen poikki välähti kirkas häivähdys. Poika kohotti yllättyneenä kulmiaan ja seisahtui hetkeksi vilkuilemaan ylös jokseenkin uteliaana kunnes hoksasi jotakin kirkasta huomattavasti lähempänä. Katse laskeutui räpytellen takaisin maan kamaralle löytäen kauempaa puiden lomasta kuunvalossa kylpeviä kummallisia kookkaita hahmoja. Havainto aiheutti pienen yllättyneen silmienräpäytyksen jos toisenkin nuorukaisen jäädessä hetkeksi silmäilemään siristellen erikoista näkyä kunnes se viimein kaikesta viisveisaavaa kissaa epätietoisesti silmättyään antoi periksi uteliaisuudelleen ja kääntyi kuljeksimaan hiljakseen kohti kookkaita kivipaasia. Rauniot? Oliko täällä keskellä metsää joskus ollut jotakin?
Vaikka askelet hidastuivatkin varovaisesti lähestyessään aukiota, poika ei lopulta epäröinyt paljoakaan astua peremmälle kunhan oli ensin todennut paikan tosiaan olevan tyhjä. Utelias katse kierteli ympäri raunioita ja ylöspäin kurkottavia sammaleisia paasia tämän sitten astellessa lähemmäs edessä kohoavaa muodostelmaa. Nämä eivät tainneet olla ainakaan luonnon muovaamia... mikähän moisten tarkoitus oli aikoinaan ollut? Paaden päällä tuikeasti tuijotteleva pöllö, mahdollisesti raunioiden nykyinen asukas, tuntui ainakin pitävän tiukasti silmällä tunkeilijoita, saaden tosin osakseen vain yhtälailla uteliaan silmäyksen pojan suunnalta. Häpeämätön tapaus... perässä kuljeksiva kissa sentään tuntui suhtautuvan varovaisemmin, jääden jonnekin kasvillisuuden lomaan pörhistelemään niskaansa mokomalle tuijottelijalle. Tai kenties raunioillekin, kuka tiesi.
|
|
|
Post by submarine on Sept 29, 2012 23:35:33 GMT 3
Tuskinpa monikaan olento tai asiana olisi tänä yönä häirinnyt metsässä kulkijan taivalta, vaikkei tämä selvästikään kuulunutkaan aivan niin erityisesti sinne. Yksi jos toinenkin metsäneläjä toki tiedosti tämän, ja muutamat seurasivatkin uteliaina kun tämä kulki ohitse, joskus melkoisen läheltäkin, mutta harvalla oli mitään todellista syytä häiriköidä tätä - tai haluta tulla häiriköidyksi. Pusikossa lyllertävä siilikin päästi vain tuhahduksen ja jatkoi matkaansa. Kukaties pojan takana tassuttelevaan kissaan suhtauduttiin huomattavasti vähemmän innokkaasti, mutta se antoi vain enemmän syytä pysyä erossa tästä ja visusti kauempana. Kaiken kaikkiaan nämä kaksi kulkijaa saivat siis edetä metsäpolkuja varsin rauhassa, miten mielivät. Ja ilmeisestikin nämä mielivät, tietäen tai tietämättään, aina syvälle metsäaukiolle asti. Tai ainakin näiden jalat halusivat. Aukeallakaan tulokkaita ei sen suuremmin häiritty tai ahdisteltu. Tuikea pöllö, jollain tavalla varsin samankaltainen kuin epäluuloinen kissakin, soi kyllä ankaran tuijotuksensa näille, tehden selväksi että oli huomannut kuokkavieraat ja tarkkailisi näitä, mutta tuskinpa petolintukaan tällaista saalista haikaili. Hiiret taisivat olla enemmän sen alaa. Ja kuin tilauksesta, nuorukaisen astuessa aukealle, tuli tämä selvästikin häirinneeksi jotakin pitkässä ruohikossa. Siellä kahisi, kun jokin pinkoi vielä näkymättömissä pakoon ties minne. Ja äkkiä pöllöllä olikin parempaa mietittävää. Se lehahti syöksyyn, kukaties peläten ihmispenikan matkaseuran ehtivän ensin, unohtaen hetkeksi valtakuntansa ja vartijantehtävänsä.
Vaan eipä pöllön epäonninen saalis (joka tiedotti itsestään viimeisellä hätäisellä vinkaisulla petolinnun osuessa selvästikin oikeaan) tainnutkaan olla ainoa, jonka nuorukainen tuli laittaneeksi liikkeeseen ottaessaan askeleensa. Kukaties se toinen oli tosin enemmänkin vertauskuvallista kuin mitään varsinaista. Tuskinpa tämä sentään todella sai aikaan mitään siitä, mitä pian seurasi. Olipa miten oli, olivat asiat äkkiä liikkeessä. Monellakin tavalla. Kaikki pidätteli hengitystään siihen asti, kunnes poika oli päässyt jo melkein raunioille asti. Enää muutama askel, ja tämä olisi astunut sisään vanhasta, puoliksi romahtaneesta, kivisestä oviaukosta. Vaan nyt kuitenkin äkkiä tapahtuikin jotakin. Taivaissa, jossakin yläpuolella, välähti taas valojuova, mutta tällä kertaa se ei kadonnutkaan kuin tähdenlento. Se kun ei välähtänytkään taivaan poikki, vaan alas, melkeinpä suoraan kohti. Se kaikki tapahtui varsin nopeasti, mutta ilman mitään varoituksia yötaivaalta sinkoutuikin äkkiä jotakin alas, juuri siihen vanhaan raunioon jota kohti poika oli askeleensa ottanut. Sitä seurasi melkoinen, pimeään tottuneita silmiä vihlova välähdys, mutta loppujen lopuksi varsin vähän mitään ääntä. Pelkkä kevyt "Fhwumph", joka ei tuntunut olevan minkäänlaisessa yhteydessä siihen, mitä itse kukakin olisi varmasti ainakin olettanut - puhumattakaan rysäyksestä, joka sekin jäi nyt puuttumaan. Kuin untuvatyyny olisi iskenyt toiseen, pehmeä ja varsin ponneton. Ilman ääntä se oli melkeinpä... latteaa. Jotakin vain ilmaantui silmiä sokaisten jostain. Se riitti kuitenkin pöllölle aivan tarpeeksi hyvin syyksi kohota siivilleen muutaman hätäisen huhuilun saattelemana.
Kirkas valo hiipui varsin nopeasti, mutta ei kuitenkaan kuollut pois. Äskeisen rinnalla se oli pientä, mutta siitä huolimattakin raunion monista aukoista, niin siihen rakennetuista kuin ajan tekemistäkin, kajasti nyt heikkoa valoa. Se oli kuin kuunkajoa, puhtaan valkoista, mutta varsin himmeää. Selvä lähde sillä ainakin oli kaikesta päätellen, olkoonkin että ulkopuolelta taisi olla varsin vaikea päätellä, mikä se olisi voinut olla. Tuskinpa tähdet ainakaan putosivat taivaalta suorastaan huomaavaisen ääneti ja tuhoa aiheuttamatta? Ja varovasti kaikki päästi kokeilevan huokaisun, kuin arvellen pahimman olevan ohitse...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 30, 2012 13:29:46 GMT 3
Jokseenkin nuhruinen tunkeilija astui lopulta kiireettömästi puiden lomasta kuunvalon valaisemalle aukiolle paaden päällä tuijottelevasta tuikeasta vartijasta huolimatta... tosin varsin pian lintu unohtikin tämän velvollisuutensa huomatessaan jotakin kiinnostavampaa kahisemassa ruohikossa ja kohosi siivilleen. Poika käänsi katseensa hiukan yllättyneenä alas kuullessaan ääntä ruohikosta hoksaten pienen eläimen vipeltävän pakosalle, tosin tämän pako sekä elämä päättyivät vain hetkeä myöhemmin petolinnun syöksyessä vähän matkan päässä epäonnisen jyrsijän niskaan, ilmeisesti onnistuen iskussaan. Purppuratukka hätkähti hiukan äkillistä tapahtumaketjua mutta ei näyttänyt kuitenkaan kavahtavan tätä sen kummemmin jääden jopa hetkeksi katsomaan kun pöllö kaarsi takaisin ilmaan saaliineen. Oikeastaan olemuksessa oli jopa aavistus haikeutta, syystä tai toisesta, ennen kuin kiiluvat silmät kääntyivät vilkaisemaan pöheiköstä tuijottelevaa tällä hetkellä entistä nyreämpää kissaa olkansa ylitse. Katti loi jokseenkin kaunaisia katseita pöllön perään, ilmeisesti syyttäen mokomaa otusta kauheasta hiirenryöstöstä joka olisi epäilemättä kiinnostanut valkoista pikkupetoakin. "Se ehti ensin, älä murjota" poika ojensi eläintä aavistuksen huvittuneesti, madaltaen hiukan ääntään syystä jota ei oikeastaan itsekään tiennyt... vaikka läsnä ei selvästikään ollut ollut ketään muuta ties kuinka pitkään aikaan, jokin aukion ilmapiirissä sai ääneen puhumisen ja paikan rauhan häiritsemisen tuntumaan suorastaan rikolliselta. Nulikka vilkaisikin ympärilleen hiukan syyllisenä ennen kuin vielä kissan olinpaikan varmistettuaan huokasi hiukan itsekseen ja suuntasi peremmälle katse kookkaita kivipaasia mittaillen. Kissa protestoi taustalta pienellä maukaisulla mutta ei seurannut, jääden sen sijaan huomattavasti kiinnostavampien asioiden pariin tutkailemaan pitkää ruohikkoa mahdollisesti toivoen löytävänsä lisää pieniä eläimiä ateriakseen.
Jokin vanhan rakennelman olemuksessa kertoi että kyse ei tainnut olla vain ikivanhasta asumuksesta vaikka keskemmältä aukiota erottuikin vielä muutama lähes pystyssä oleva seinä ovineen ja ikkunoineen. Nuhruinen poika silmäili taivasta kohti kurottavia sammalen peittämiä kiviä niskansa kenossa pohdiskellen uteliaana moisten tarkoitusta kunnes hetken näiden ihmettelyyn käytettyään suuntasi viimein kohti puoliksi romahtanutta rakennusta. Tuskin sisällä enää mitään olisi ja seinissä oli jo niin monta reikää etteivät nämä välttämättä toimisi edes kovin hyvänä suojana säätä vastaan, mutta mistä sitä tiesi... ja sitäpaitsi nulikka oli utelias kurkistamaan sisälle. Kevyet askelet kuljettivat tämän hiljakseen villiintyneen, tuulessa huojuvan ruohikon halki törröttävien kivien lomitse kohti edessä ammottavaa oviaukkoa, mutta mitä tämä ikinä sitten odottikaan löytävänsä, se mitä seuraavaksi tapahtui tuskin vastasi oletuksia millään tavalla. Nuorukainen oli keskittynyt tutkailemaan edessä kohoavaa rakennusta eikä näin ollen edes heti huomannut että jotakin oli tapahtumassa kunnes yhtäkkiä juuri ennen viimeistä askelta eteenpäin tajusi maiseman äkkiä käyneen hyvinkin valoisaksi. Se nosti häkeltyneenä katseensa ylös juuri ajoissa nähdäkseen jonkin hyvin kirkkaan syöksyvän alas taivaalta suoraan kohti. Mitään muuta tyrmistynyt, valon sokaisema poika ei ehtinytkään hahmottaa päästäessään ilmoille tukahtuneen älähdyksen ja kompuroidessa äkkiä lähinnä vaistonvaraisesti taaksepäin silmiä vihlovan kirkkaan välähdyksen iskettyä ympäröivän maailman hetkeksi tuskallisen valkoiseksi hämärään tottuneissa silmissä. Edes silmiä suojaamaan nostettu käsi ei varsinaisesti auttanut, ja eipä aikaakaan kun järkyttyneen, sokaistuneen pois päin kompuroivan natiaisen tielle osui yksi ruohon seasta salakavalasti törröttävistä kivenmurikoista joka lopetti tämän kyseenalaisen pakoreissun lyhyeen. Tässä tilassa poika olisi saattanut varsin hyvin kompastua aivan omiin koipiinsakin mutta kivi viimeistään avusti tässä toimenpiteessä tehokkaasti lähettäen jo valmiiksi pyörällä päästään olevan nulikan kauniissa kaaressa rähmälleen heinikkoon epämääräisen älähdyksen saattelemana. Vaikka ei varsinaisesti pystynytkään sitä tällä hetkellä hahmottamaan, oli tukalan kirkas valo sentään haipunut nopeasti ja jättänyt jälkeensä vain seinien raunioiden lomasta kajastavan valkean hohteen. Mikä ilmiö sitten ikinä olikaan ollut, se oli ilmeisesti jättänyt jotakin jälkeensä... ja mitä hämmentävintä, ei ollut varsinaisesti missään vaiheessa päätynyt rikkomaan hiljaisen aukion rauhallista hiljaisuutta. Ellei järkyttyneen nulikan pitämää elämöintiä laskettu, siis.
Ruohikossa retkottavalla purppuratukalla kului tovi ennen kuin tämä sai sekavaan pääkoppaansa tarpeeksi selkoa päästäkseen takaisin ajan tasalle, mutta kohta näkymä alkoi jälleen hahmottua jomottavien silmien eteen jokseenkin ymmärrettävällä tavalla vaikkakin valopilkkujen täplittämänä. Poika ähkäisi uskaltaen viimein nostaa kätensä kasvoiltaan, yrittäen sitten hetken silmiään räpyteltyään vääntäytyä varovasti istualleen. Mitä hittoa äsken oikein oli....? Katse nousi epäluuloisesti taivaalle kuin epäillen näkevänsä lisää äskeisen kaltaisia kapineita hyökkäämässä kohti, mutta mustalla kannella tuikki vain joukko petollisen tavallisilta vaikuttavia tähtiä kuunsirpin seurana. Tosin, varsin pian natiainen tajusi ettei aukiota valaissut enää pelkästään kuunvalo. Se laski katseensa hämmentyneenä pälyillen ympärilleen löytäen varsin pian edessä kohoavan rakennuksen raoista kajastavan heikon valon, mikä sai tämän säpsähtämään melkoisesti yllätyksestä. Tuota.... mitä...? Oliko tuolla jotain? Ylhäältä oli oikeasti pudonnut jotain? Häkeltynyt nulikka jämähti hetkeksi paikoilleen tuijottamaan varsin tiuhaan silmiään räpytellen näkyä edessään kunnes lopulta sai koottua itseään tarpeeksi alkaakseen yrittää hiukan huterasti jaloilleen. Se haki hiukan huojahdellen tukea lähimmästä kivenlohkareesta kooten hetken ajatuksiaan, katse varsin varuillaan oudon hohteen suunnassa. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan hetkeen, joka sai hiljakseen epäluuloisen natiaisen uteliaisuuden nostamaan jälleen päätään levottomuudesta huolimatta. Se empi hetken vilkaisten ympärilleen ja vielä kerran ylös taivaalle ennen kuin viimein liikahti levottomasti alkaen sitten hivuttautua varovaisesti kohti hohtavaa rakennusta. Sisällä oli selvästi nyt jotain... mutta mitä? Poika lähestyi varuillaan silmiään valossa siristellen kummallista kajoa, seisahtuen kuitenkin lopulta ovenpielen taakse suoraan sisään rynnistämisen sijasta. Vielä hetki kuunneltiin ja haisteltiin ilmaa, kunnes se lopulta veti henkeä ja kurkisti sisälle tietämättä mitä olisi odottanut. Mikä hitto muka voisi pudota taivaalta ääntäkään päästämättä tuolla tavalla? Tähti? ....eh, ei kai sellainen nyt ollut mahdollista. ....eihän?
|
|
|
Post by submarine on Oct 1, 2012 19:33:08 GMT 3
Kaikki oli valoa, tai ainakin melkein kaikki. Täydellistä, kaiken peittävää ja täyttävää valoa, puhdasta ja vahvaa. Ja valossa oli tietoisuus. Ei vahva tietoisuus, ei vielä, ei juuri nyt. Se oli hajanainen ja herpaantunut, levällään ja keskittymätön. Ja se oli varsin tyytyväinen siihen juuri nyt. Tuskinpa se olisi osannutkaan olla muuta; kaikki mitä se tiesi oli valo, ja valo oli hyvä. Mutta siltikin, jollakin tavalla, se aavisti ettei niin voinut jatkua ikuisesti. Jokin vaati huomiota, vielä suopeliaan kärsivällisesti mutta sinnikkäästi. Jokin vaati tietoisuutta olemaan muuta kuin vain hajanainen, tuskin olemassaoleva aavistus. Ja kukaties jollakin tavalla se halusikin olla jotakin muuta. Ainakin se oli utelias. Se ei ollut vielä äsken ollut utelias. Ja hitaasti tietoisuus vääntäytyi kasaan. Vaivalloisesti se alkoi erottaa valonsa rajat, ja kaiken sen ulkopuolella. Kaiken sen, joka ei ollut vain energiaa, vaan myös ainetta, muotoa. Hämärästi se oivalsi, että tiesi omankin muotonsa. Ei vielä sen muotoa, mutta että se oli olemassa. Ja sen varsin rajoittuneessa maailmassa, joka oli tällä hetkellä valo ja kaikki muu, tuntui kaiketi hyvältä ajatukselta juuri nyt yrittää pyrkiä sitä kohti. Olihan sillä sentään paljon mistä rakentaa. Ja jos se halusi saada selvyyden kaikesta ympärillä häämöttävästä aineesta ja muodosta, tarvitsi sekin muodon. Edes jonkinlaisen, jotakin kiinteää. Sen päälle voisi sitten rakentaa. Ja niin tietoisuus alkoi muotoutua olennoksi. Se oli oikeastaan yllättävän helppoa, kuin se olisi jo tiennyt mitä oli tekemässä. Kuin sillä olisi aikaisemminkin ollut muoto.
Raunioiden sisällä kajasti valoa. Ei enää yhtä kirkasta kuin sokaiseva välähdys aikaisemmin, mutta siitä huolimatta siihen suoraan tuijottaminen tuntui eittämättä varsin kirkkaalta hämärään yöhön tottuneen silmissä. Mutta olipa miten oli, ei valolla tuntunut olevan suoranaista lähdettä, se vain leijaili raunion sisällä kuin usva. Sillä ei ollut minkäänlaista kiintopistettä, vaan jollakin ihmeellä valo oli kuin puoli-aineellista ja jotakin aivan muuta, kuin valon olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla. Se ei näyttänyt olevan aikeissa edes kadota mihinkään. Niin epätodennäköiseltä kuin se vaikuttikin, oli taivaalta selvästikin pudonnut... valoa. Se oli tehnyt jopa pienehkön kuopan osuessaan maahan, ja suurin osa siitä tuntui tälläkin hetkellä vellovan syvennyksessään. Hetkeen ei tapahtunut mitään, kun poika lopulta sai rohkaistua itsensä ja kurkistettua oviaukosta sisään, mutta sitten tämän ilmaantuminen sai selvästikin aikaan jotakin - tai sitten kyseessä oli vain yhteensattuma. Olipa miten oli, alkoi valo hiljalleen väreillä, jos sellaista nyt saattoi jostakin täysin mahdottomasta sanoa. Kukaties olisi ollut vähemmän luonnonlakeja rikkovaa todeta valon häiriintyneen. Siltikin, valkean hohteen läpi kävi värähdys, kuin se olisi vetänyt henkeä. Ja sitten, hitaasti, se alkoi himmetä. Tai ei, ei oikeastaan. Se alkoi vetäytyä kasaan, hohteen keskittyessä hiljalleen yhtään pisteeseen kuopan pohjalle. Samalla sen heittämä loiste raunioihin ja sen ympärille väheni, kuin valo olisi ollut kiinteytymässä hahmoksi. Ja sitä se oikeastaan tekikin, sillä hyvin, hyvin hitaasti alkoi hehkusta erottua selvempi ydin, jolla tuntui olevan oikea muotokin. Ei minkäänlaista määriteltyä muotoa, mutta ainakin muoto. Kuin merestä vaivalloisesti kohoava hahmo - joka kaiketi vertauskuvan huomioon ottaen oli vettä itsekin. Ja sitten se hajosi. Valo tiivistyi puolikiinteäksi möykyksi, joka äkkiä romahti takaisin kasaan. Sitä seurasi melkeinpä ääni, aavistus jostakin todellisuuteen viittaavasta. Kuin pintaan pyrkivä olisikin äkkiä uupumuksissaan ja herpaantuessaan vajonnut takaisin. Mutta olipa kyseessä mikä ilmiö tahansa, oli se ainakin sinnikäs. Se yritti uudelleen, ja tällä kertaa varmemmin. Vaivalloisesti valo vetäytyi hajaannuksestaan yhteen kohoavaan hahmoon, kuin takaperoin sulava jäämöykky.
Lopulta, hyvän tovin jälkeen, nökötti kuopan pohjalla... hohtava möykky. Se oli yhä kuin valoa, mutta nyt siinä oli selvää kiinteyttä, se näytti melkeinpä aineelliselta. Se loi yhä ympärilleen hehkua, mutta nyt paljon keskitetymmin ja vaisummin. Hahmo oli melkeinpä sitä tarkkailevan pojan kokoinen, joskin vailla mitään piirteiden tapaisiakaan. Se oli vain yhdenmallinen kokonaisuus, johon joko ei kuulunut tai joka ei vielä ollut ehtinyt miettiä mitään sen hienompaa. Sillä näytti olevan aivan tarpeeksi puuhaa muutenkin. Olemassa olemisen kanssa ja sellaista. Äkkiä, hyvin vaivalloisesti, ojentui hahmosta hitaasti kohti ovensuuta ja tuijottelijaa uloke. Se oli aivan yhtä piirteetön, ei niinkään raaja kuin vain paremman puutteessa venytetty osa, mutta sillä oli selvää, joskin vaivalloista määrätietoisuutta. Keskenkasvuinen paikalle eksynyt selvästikin kiinnosti outoa ilmiötä, sillä oli kuin se olisi yrittänyt tämän aavistettuaan kurottaa tunnustelemaan. Kuin sokea. Minkäänlaista varsinaista vaaraa ilmestyksestä ei ainakaan hyökynyt. Enemmänkin uteliaisuutta, jos nyt valomöykyistä saattoi arvioida mitään sellaista.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 3, 2012 19:42:58 GMT 3
Vaikka valonlähde olikin huomattavasti himmeämpi ja hämmentävän hajanainen, poika joutui silti siristelemään silmiään melkoisesti kurkistaessaan viimein varovasti oviaukosta sisälle raunioihin joista kajastus hohkasi. Näky oli varsin hämmentävä, eikä tämä voinut muuta kuin pysähtyä tuijottamaan sitä hetkeksi omaten suuria vaikeuksia edes hahmottaa mitä hittoa oli katselemassa... kenties siksi, ettei koko ilmiöllä edes tuntunut olevan selvää lähdettä, niin järjettömältä kuin se vaikuttikin. Rakennus oli täynnä.... valoa, joka ei kuitenkaan käyttäytynyt kuin valon olisi kuulunut. Eh, ehkä se olikin hohtavaa usvaa...? Tämäkään tosin tuskin olisi tehnyt ilmiöstä paljoakaan sen loogisempaa kun otti huomioon mistä tämä oli tullut. Ilmiö oli ollut äkillinen ja hyvin hämmentävä, mutta tästä huolimatta yllättävän pienimuotoinen. Taivaalta oli vain... pudonnut kasa valoa, niin älytöntä kuin se olikin. Eh, no, ainakaan se ei tuntunut vaaralliselta vain leijuessaan hiljaa luonnonlakeja uhmaten paikoillaan mitään tekemättä. Nuorukainen mittaili katseellaan näkyä edessään varsin ristiriitaisin tunnelmin yrittäen samalla suojata otsalleen nostamallaan käsivarrella silmiään suurimmalta hohteelta hämärän yön keskellä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hittoa hän oikein katseli mikä tavallaan sai natiaisen jokseenkin levottomaksi, mutta toisaalta, sehän oli vain valoa.... tai usvaa. Kai jotenkin älyttömästi molempia? Mitenköhän se oikein...? Vaikka mitään kiinteää valonlähdettä ei ollutkaan, jokin oli silti jättänyt jäljen maahan? Miten se oli mahdollista? Hm, kenties pitäisi hakea keppi ja kokeilla--
Hiukan epäluuloinen mutta silti varovaisen utelias poika liikahti jo puolikkaan askelen suojapaikastaan kuin kaavaillen jotakin, kunnes äkkiä leijuvaan valoilmiöön ilmaantui yllättävää eloa joka sotki tämän pasmat tehokkaasti. Äkkiä äsken vain ympäriinsä leijuskellut hohde liikahti ilman mitään näkyvää syytä saaden nulikan hätkähtämään yllättyneenä... ja alkoi sitten jollakin ilveellä vetäytyä kasaan kuin... muotoutuakseen joksikin? Nulikka vetäisi terävästi henkeä ja jämähti jälleen tyrmistyneenä paikoilleen tummat silmät suuriksi levinneinä kuin olisi pelännyt äskeisellä varomattamalla liikkeellä aiheuttaneensa reaktion jotenkin, jääden kasvavan järkyttyneisyyden vallassa tuijottamaan usvamaisen hohteen alkaessa vaivalloisesti hahmottua kiinteäksi. Näky oli täysin järjen vastainen ja käänteestä häkeltyneellä purppuratukalla kului tovi ennen kuin tämä toipui tarpeeksi osatakseen viimein vetää johtopäätöksen että olisi luultavasti parasta ottaa etäisyyttä. Se hapuili hitaasti askelen kauemmas katse kuitenkin nyt lähes hänen kokoiseensa, lähes kiinteään hohtavaan... asiaan nauliutuneena kun tämä hiljakseen himmeni kiinteytyessään lisää... ja äkkiä tuntui reagoivan ympäristöönsä suorastaan huolestuttavan huomiokykyisesti. Tuskin epäluuloinen poika oli ehtinyt lähteä liikkeelle kun hohtava möykky äkkiä liikahti uudestaan ja suorastaan kurotti kohti, kuin olisi ymmärtänyt jonkun olevan paikalla. Mitä hittoa, se... eh, oliko tuo mötikkä elävä?!
Jos oli tähän saakka ollut lähinnä häkeltynyt kaikesta, sai tämä tempaus viimein irti huomattavasti painavammankin mielipiteen. Nulikan kurkusta karkasi yllättänyt älähdys sen viimein kavahtaessa kauemmas jokseenkin hätäisin, kompastelevin askelin. Asiaa enempää ajattelematta se reagoi lähes refleksinomaisesti luikahtamalla uudestaan ovenpielen taakse otuksen ulottuvilta, kompuroiden kiireesti seinän viertä kauemmas ja lopulta nurkan taakse kuin olisi pelännyt kimppuun hapuilevan mötikän yrittävän lähteä peräänsä. Vasta päästyään kyseenalaiseen suojaansa natiainen uskalsi tiheää hengitystään tasaten seisahtua hahmottamaan tilannetta hiukan tarkemmin ja tarkistamaan viimein varovaisella vilkaisulla oliko epämääräinen hohtava.... eliö keksinyt lähteä takaa-ajoon. Mikä hitto....? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään vastaavaa. Eh, oli mikä sitten olikaan, pudonnut tähti tuo ei ainakaan ollut! ....ehkä? Toisaalta rehellisyyden nimissä poika ei kyllä ollut aivan varma miltä pudonnut tähti oikeastaan näyttäisi, mutta arveli että sellainen olisi luultavasti paljon pienempi kuten taivaalla tuikkivat yksilötkin... ja ehkä vähemmän perään hapuileva. Eh. Olikohan se oikeasti nähnyt hänet jotenkin....? Ja ennen kaikkea, osaisikohan se lähteä silmättömyydestään huolimatta perään? Toisaalta, se oli kyllä liikkunut melkoisen kömpelösti...
|
|
|
Post by submarine on Oct 6, 2012 12:25:21 GMT 3
Hiljalleen kiinteämpään ja selkeämpään muotoon pyrkivä valo-olento ei selvästikään ollut kaikkien mieleen. Sen uteliaat hapuilut kohti sivusta jokseenkin ihmeissään tuijottelevaa poikaa saivat tylyn päätöksen, kun tämä ilmaisikin äkkiä mielipiteensä varsin kovaäänisesti ja vetäytyi nopeasti reilusti kauemmas, pois epäilyttävän ilmestyksen ulottuvilta. Sillä taisi tosin olla varsin odottamattomiakin seurauksia, sillä moinen äkillinen elämöinti ei selvästikään tehnyt hyvää valollekaan. Se värähti silminnähden nulikan älähdyksestä, ennen kuin kurotteleva uloke hajosi takaisin vapaana leijuvaksi valoksi. Ja sitä seurasi itse epämääräinen muotokin, kuin pahinkin häiritty kohokas. Äärimmäisen pienen, heikön pöllähdyksen saattelemana valomuoto luhistui kasaan, takaisin muodottomiksi ja vapaiksi hiukkasiksi. Melkein kuin se olisi kavahtanut äkillistä ääntä - tai herpaantunut ankarasta keskittymisestä sen takia. Montaa hetkeä valo ei kuitenkaan pysynyt muodottomana tällä kertaa, vaan nyt, pojan lymyillessä poissa näkyvistä, se alkoi vetäytyä kasaan määrätietoisemmin, kuin kerran kokeiltuaan olisi tiennyt jo paremmin mitä tehdä. Se löysi muodottoman muodon varsin nopeasti, ja tällä kertaa se oli aavistuksen vähemmän muodoton. Valosta erottui jo epämääräisiä kulmia, jotka muuttuivat, katosivat ja ilmaantuivat kuin kokeilullisesti. Jotakin se yritti tai etsi.
Heränneellä valolla (jos sitä nyt sellaiseksi saattoi sanoa), oli vielä varsin paljon ymmärrettävää kaikesta ympärillään. Äsken oli tapahtunut jotakin uutta, mikä oli saanut sen herpaantumaan hetkiseksi. Uudenlainen aistimus ympäriltä. Edellinen oli kadonnut sen takia, mutta siitä huolimatta kaikki tämä lisäsi vain sen uteliaisuutta. Kaikessa tässä oli jotakin varsin tuttua, mutta siitä huolimatta jokainen uusi havainto oli yllätys. Kaikki ruokki mieltä, joka ei ollut vielä aivan varma edes omasta olemassaolostaan. Ja ruokittuna se kasvoi varsin nopeasti. Varsin paljon kaikkea, mutta ensin oli kaiketi ratkaistava tämä muotoasia. Tässä tarvittiin selvästi yhtä ja toista, jotta mistään tulisi mitään... kuten jalat. Se oli melko varma että niitä sanottiin jaloiksi. Ohimennen, varsin kokeilullisesti, valo tuli päästäneeksi äänen, joka oli melkeinpä kopio aikaisemmasta sen kuulemasta. Pehmeämpi ja vaimeampi tosin, mutta samansuuntainen. Kyllä, tämä toimi näin...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 6, 2012 17:20:52 GMT 3
Mystinen valoilmiökään ei tuntunut suuremmin arvostavan nulikan protestia, vaan hajosi sävähdyksen keralla uudestaan hohtavaksi usvaksi jota oli ollut kuin olisi yllättynyt äkillistä ääntä. Poika ehti näkemään vaivalloisesti muotoutuneen otuksen katoamisen mutta ei varsinaisesti ehtinyt hätiköinnissään uhraamaan tälle montaakaan ajatusta kesken pako-operaationsa, ennen kuin viimein sai tilaisuuden seisahtua keräämään hermojaan sekä ajatuksiaan jälleen hämärässä silmiään räpytellen, rähjäisen raunion seinän suojassa. ....mitä hittoa äsken oikein oli tapahtunut? Eihän valon tai sumun tai vastaavan kuulunut...? Eihän se voinut olla elävä kun ei ollut oikein millään tavalla kiinteäkään, eihän? Nulikka tasasi hengitystään seinän vierustalla räpytellen silmiään hämärässä ja pälyili tulosuuntaansa kuunnellen varuillaan merkkejä otuksen mahdollisesta seuraamisesta, mutta mitään ei kuitenkaan epäilyistä huolimatta tuntunut rellestävän esille. Nuorukainen puuskahti hiljaa helpotuksesta ja hieraisi silmiään käsivarrellaan näön alkaessa jälleen hiljakseen tottua hämärämpään ympäristöön vilkaisten rapistuneen seinän raosta kajastavaa kalpeaa valoa. Mitään ei kuulunut, mutta otus oli ilmeisesti vielä sisällä. Nyt olisi voinut olla mainio tilaisuus vain häipyä varmuuden vuoksi kun ilmestys ei tuntunut olevan kiinnostunut takaa-ajosta, mutta toisaalta... vaikka olikin ollut yllättävän kookas muotoutuessaan selkeämmäksi, oli tämä kuitenkin vaikuttanut melkoisen... hauraalta. Se oli vain... hajonnut. Eh, ei kai se ollut kuollut tai mitään? Pystyikö tuollainen edes tekemään niin? Mitäköhän se puuhasi nyt....?
Vastoin mahdollisia kaavailujaan nulikka ei kuitenkaan vielä kirmannut takaisin pimeän metsän turviin vaan jäi kuuntelemaan tilannetta tunnustellen, kahden vaiheilla jo sen suhteen olisiko hänen pitänyt olla epäluuloinen vaiko utelias. Aukio pysyi kaikesta huolimatta edelleen varsin hiljaisena kunnes äkkiä raunioiden sisältä kuului vaisuhko äännähdys joka sai pojan hätkähtämään uudestaan. Ehh? Se... äänteli? Vaikka sillä ei ollut edes suuta, muusta naamavärkistä puhumattakaan...? Ja aivan kuin se olisi yrittänyt matkia hänen äskeistä... eh, ääntään? Jotain se nyt selvästikin puuhasi... Nulikka kohotti kulmakarvojaan ja empi, kunnes epätietoisuus (tai kenties uteliaisuus) sai sen viimein liikahtamaan varovaisesti eteenpäin. Käsi kurottautui nykäisemään niskassa riippuvan hupun paikoilleen päähän suojaamaan silmiä (vaikka nulikka taisi tuntea olonsa aavistuksen turvallisemmaksikin näin syystä tai toisesta) kunnes nuorukainen astui hiljaa kohti kohti rakennuksen edustaa kurkistaakseen nurkan ympäri. Ulkona ei tainnut vieläkään näkyä liikettä vaikka oviaukosta kajasti edelleen valoa. Hmm. Ei välttämättä tainnut olla kuitenkaan hyvä idea hiipparoida takaisin ovelle jos otus, vai mikä se nyt lienikään, tiesi hänen olevan täällä... vaikka toisaalta, poika ei kyllä ollut aivan varma pystyisikö moinen läpikuultava, herkästi hajoava ilmestys edes tekemään mitään muuta kuin hohtamaan. Eihän sillä ollut hampaitakaan....
Nulikka vetäytyi mietteliäänä takaisin, antaen katseensa käydä raunion seinän läpi tällä kertaa jokseenkin tarkemmin. Rakennus oli vanha ja selvästikin nykyään kaikkea muuta kuin tiivis, lävitse kajastavat häilyvät valojuovat kielivät tästä selvästi. Kenties jos löytyisi yksi joka olisi tarpeeksi iso jotta siitä voisi kurkistaa sisälle... Pian tämä taisikin saada silmiinsä jokseenkin leveämmän halkeaman hiukan kauempana, hivuttautuen sitten tätä kohti. Lyhyehkö poika joutui varvistamaan hiukan jotta onnistui tirkistämään tämän lävitse, mutta hetken siristeltyään taisi katse tavoittaa jälleen jopa hyvin rajoitteneella näkökentällään hohtavaa liikehdintää. Otus oli tainnut jälleen kasata itsensä... ja tuntui mahdollisesti kaavailevan jotain muutakin?
|
|