|
Post by R.C. on May 29, 2012 17:37:07 GMT 3
(( Sashalle avattu. :) ))
Sotatilan rauettua rauha ei rantautunut pohjoiselle mannermaalle. Tuskin laivat olivat ehtineet ankkuroitua tai kaatuneiden veri kuivua meren takaisella taistelukentällä tavallisen kansan kamppailun elämästä ja kuolemasta vasta alkaessa. Armeijan marssittua mantereen yli rannikolle ja sieltä takaisin oli Myrkmere viheliäisessä tilassa. Kylä kylältä, kaupunki kaupungilta kasvaneet, ja viimein valtavina massoina vyöryneet joukot olivat talloneet viljelysmaat jalkoihinsa, kuluttaneet yhteisöjen resurssit ja vieneet työkykyiset miehet mennessään. Ilman talonisäntiä ja raavaita kyntäjiä monet pellot olivat jääneet kesannolle ja perheet vaille toimeentuloa ja turvaa. Sotatanner vaati sekin oman veronsa. Useat urhot palasivat huomatakseen kotinsa ryöstetyksi ja vaimonsa ja tyttärensä raiskatuiksi. Levottomuuksien lisääntyessä virkavalta oli vähitellen joutunut alakynteen, ja rikollisuus alkanut rikkaruohojen tavoin rehottaa. Kulovalkean lailla levinneet kulkutaudit veivät osan väestöstä. Syksyn saadessa sadonkorjuu jäi puolitiehen, ja talven varoitellessa tulostaan talous ajautui kriisiin. Alkoi karu ja raadollinen taantuman aika, jolloin jyvät kuin akanatkin laskettiin tarkkaan. Tavara vaihtui rahaa useammin toiseen, kunnes kolikot kävivät arvottomiksi. Kuninkaista tuli kerjäläisiä ja työllistävistä elinkeinonharjoittajista keisareita. Ravinnon loputtua lukuisat koti- kuin kyläkunnatkin joutuivat pakkaamaan omaisuutensa ja lähtemään mieron tielle. Yhtä edellä mainituista, surullisista esimerkeistä edusti muuan syrjäinen vuoristokylä pohjoisten perukoilla: Aralhaem. Elannon ehdyttyä lähtö etelään oli seudun pitkäaikaisille asukkaille niin raskas, vaikea ja vastenmielinen, että päätös kylän hylkäämisestä tehtiin pakon edessä ja lähes viimeisellä hetkellä: oli valittava elämän ja kuoleman väliltä. Ankein mielin laihat ja riutuneet ihmiset lastasivat vähän omaisuutensa hevoskärryihin ja vankkureihin jättääkseen Aralhaemin taaksensa. Perheet aloittivat pitkän ja vaivalloisen taipaleen kohti epävarmaa tulevaisuutta tietäen, että maanteillä väijyvien vaarojen ja nälkiintymisen vuoksi kaikki heistä eivät selviäisi matkasta. Tästä huolimatta oli vain yritettävä ja toivottava parasta. Muuttovirta valui tasaisesti kylästä poispäin, vaikka yksittäisiä rattaita palasikin yhä ajoittain takaisin hakemaan omaisiaan tai omaisuuttaan. Osuipa tyhjenevään kylään pyrkivien joukkoon jokunen kaukaisen vuoristotorpan pakolainen tai onnenonkijakin, jotka kuvittelivat löytävänsä Aralheimista apua puutteeseensa. Ruokaa, yöpaikkaa tai tilaa vankkureissa ei kuitenkaan ollut enää muille jakaa. Väki vuoli jo pettua leiväkseen, vältteli vieraita näiden mukanaan kantamien tautien pelossa ja pyrki täyttämään vaununsa äärimmilleen. Niukkoina aikoina jokainen sai itse huolehtia selviytymisestään. Sääli tiesi sairautta ja myötätunto oli ylellisyyttä, jota ei hevin suotu tuntemattomille. Pula-aikojen kokemuksesta tiedettiin, että talven tullen tilanne kärjistyisi: Hädänalaisten määrä kasvaisi niin räjähdysmäisesti, että nämä tarttuisivat kuin hukkuvat toisiinsa. Kannibalismista liikkui jo huhuja kansan keskuudessa. Moraalisessa rappiossaan ihmiset kävivät yhä epäluuloisemmiksi ja torjuvammiksi toisiaan kohtaan. Kerjäläiset karkotettiin, ja kaikin puolin säädylliset kiertolaisetkin ohjattiin hienovaraisesti mutta päättäväisesti muualle. Ihmiset eivät kaivanneet lisää huolia harteilleen tai suita ruokittavakseen. Poissa silmistä oli poissa mielestä. Aralhaemissa hankalat ja kiusalliset tilanteet ratkaistiin neuvomalla ulkopuoliset jonkin matkan päässä kylästä sijaitsevalle huvilalle. Metsän siimekseen kätkeytyvässä ylväässä, mutta ei ylenmäärin hienostelevassa talossa tiedettiin asuvan jokseenkin omaperäisen aatelismiehen yhdessä palveluskuntaansa kuuluvien ja taloudenpidostaan vastaavien vanhan ja hyväsydämisen rouvan sekä tämän kahden aikuisen tyttären kanssa. Huhun mukaan huvilassa oli kerran aiemmin herran poissaollessa harjoitettu kansanomaista kievari- ja majatalotoimintaa, joka oli tosin pian isännän palattua lopetettu. Aralhaemin asukkaat eivät osanneet varmuudella sanoa, oliko talossa vielä väkeä läsnä tai köyhäinapua tarjolla, mutta mahdollisuudet lienivät ainakin paremmat kuin taajamassa. Mikä tärkeintä, väki pääsi tällä verukkeella kivuttomammin ja edes hieman keveämmällä omallatunnolla eroon satunnaisista avunpyytäjistä...
|
|
|
Post by sasha on May 30, 2012 13:33:19 GMT 3
(( Jee! Laitetaanpas Enyasta tietoa sen verran että hän on tumma ja pitkä, hänellä on kapeat kasvot ja laiha ruumiinrakenne. Luonne ja muut tulevat sitten varmaan selville pelin edetessä. Kysy toki jos jotain tahdot hahmostani tietää (tai mistä vain). (: ))
Enya oli piiloutunut parrakkaan, murheellisen oloisen miehen vankkureihin. Vankkurit loistivat tyhjyyttään. Oli kummallista, että niissä ei ollut mitään kuljetettavaa tai yhtään matkustajaa. Enya istui hiljaa, tuijotteli kankaan välistä ulos. Hän oli oman arvionsa mukaan matkustanut jo tunteja. Mihin miehellä oli kiire, miksi hän ei jo pysähdy? Ei Enya voisi vauhdissakaan hypätä kyydistä. Naisen oli siis odotettava.
Tunteja kului lisää. Enya pelkäsi, ettei mies pysähtyisi ennen iltaa. Silloin Enya olisi pienessä pulassa. Ei hän saisi nukkumapaikkaa keskellä yötä. Ja hän ei todellakaan tahtoisi taas nukkua kadulla, ties kenen ryöstäjän armoilla.
Metsät, kaupungit ja kylät viuhuivat ohitse. Miehellä tyhjän vankkurinsa kanssa näytti olevan kova kiire. Hevoset kulkivat niin nopeasti kuin mahdollista, eikä matkanteko ollut hidastunut moneen tuntiin. Katsellessaan maisemia Enya kiinnitti erääseen seikkaan huomiota. Mitä pidemmälle matka jatkui, sitä autiommiksi kylät muuttuivat. Pellot näyttivät hoitamattomilta, kadut olivat autioita, ihmisiä Enya ei nähnyt kuin muutaman ja nekin näyttivät erittäin nälkiintyneiltä.
Enya oli kyllä kuullut tarinoita sodasta ja huhuja pohjoisen ahdingosta. Ei hän ollut niistä välittänyt, hänellä oli omia murheita mietittävänä ja ei naista liikuttanut jossain kaukana elävien ihmisten vaikeudet. Nyt kuitenkin todellisuus näytti selkeältä. Ainakin Enya kykeni arvaamaan, että olisi parhaillaan pohjoisessa. Hän ei tuntenut maantietoa tai kaupunkien nimiä, hän tiesi vain olevansa kaukana kodistaan. Tai ehkä paremmin sanottuna kaukana viimeisimmästä asunnostaan. Enya kurkki rohkeammin ulos. Hän oli matkustanut koko päivän ja tiesi jaksavansa vielä jos vain näkisi paremmin. Maisemat olivat kauniita, ympärillä oli hiljaista. Kaukana edessäpäin kohosivat upeat vuoristot, aurinko oli hiljalleen laskemassa. Enya toivoi, että he jo olisivat perillä. Hänen mahansa murisi, kohta olisi saatava ruokaa.
Kului taas aikaa, he kulkivat autiolla reitillä, vuoriston kokoajan muuttuen suuremmaksi ja tarkemmaksi. Aurinko paistoi onneksi vielä. Enya tiesi, että hänellä olisi vielä hyvin aikaa etsiä itselleen majatalo jossa yöpyä, kunhan he vain olisivat jo kohta perillä. Mutta perillä missä, sitä tämä salamatkustajana kulkenut nainen ei tiennyt. Yllättäen vankkurien kuljettaja hiljensi vauhtiaan. Enya työnsi uteliaana päänsä ulos vankkureista. Hän kuitenkin veti kasvonsa äkkiä takaisin sisälle piiloon. Hän oli suureksi yllätyksekseen nähnyt suuren määrän ihmisiä - perheitä, lapsia, vanhuksia. Kaikki kantoivat jotain mukanaan, jopa kanat ja vuohetkin kulkivat matkassa. Vankkurit ja hevoskärryt valtasivat tilaa, he olivat tulossa Enyan vankkureita vastaan. Hänen kuljettajansa kulki hiljalleen polun reunalla. Enya ei uskaltanut hypätä pois, hänet oltaisiin saatettu saada silloin kiinni. Nainen oli joutunut ennenkin vaikeuksiin salamatkustajana olemisestaan, eikä tahtoisi sitä itselleen uudelleen. Sen sijaan hän rauhallisesti istui ja katsoi pienestä välistä ohitse kulkevia ihmisiä. Tunnelma oli surullinen, jopa ahdistunutkin. Enya näki kansan kasvoilla kyyneliä, vihaa, murhetta ja huolta. Monista ihmisistä löytyi myös köyhyyden ja nälän piirteitä. Enya katseli kummissaan. Hän tunsi sääliä näitä ihmisparkoja kohtaan, mietti murheissaan heidän kohtaloaan. 'Typerys, itse he ovat itsensä tuohon jamaan saaneet. Huolehdi nyt vain omista murheistasi' Enya ajatteli. Hän esti myötätunnon ja empatian tunteen keskittäen ajatuksensa tulevaan. He olivat matkalla sinne, mistä nuo ovat tulossa pois. Sodalla oli pakko olla jotain tekemistä tämän kanssa. Enya katseli vielä ohitse virtaavia ihmisiä, kunnes vankkuri heilahti ja matkanteko nopeutui huomattavasti. Nyt kuljettajalla vaikutti olevan vielä suurempi kiire kuin aiemmin.
Ei mennyt kuin hetki, kunnes vankkurit olivat jo perillä. He olivat saapuneet pieneen vuoristokylään. Vielä jotkut ihmiset pakkailivat hevoskärryjään. Kaikki olivat lähdössä pois. Voi ei, Enya ei aikonut lähteä takaisin sinne mistä oli juuri tullut. Tämä oli nyt hänen määränpäänsä, vatsa huusi ruokaa ja yösija olisi löydettävä. Niinpä nainen tarkisti ettei kukaan nähnyt ja hyppäsi nopeasti pois pysähtyneen vankkurin kyydistä. Hetken aikaa hän katseli ympärilleen. Ihmisiä ei enää näkynyt missään. Voi ei, Enya alkoi hieman hermoilemaan. Hän kulki ympäri kylää, koputellen oviin ja huudellen pimeille kujille. Mutta ei ristin sielua missään. Sitten hän keksi; vankkureiden kuljettajan oli oltava vielä kylässä! Enya juoksi takaisin vankkureiden luo, mutta ne eivät olleet enää samassa paikassa. Vankkurit olivat aivan varmasti lähteneen muun kylän väen virran mukaan. Enya huokaisi ja istahti alas kuivalle hiekalle. Hän ei jaksanut lähteä muiden kyläläisten perään, he olisivat varmaan jo kaukana. Sitäpaitsi tuskimpa niin nälkiintyneen ja riutuneen näköiset ihmiset edes antaisivat tälle nuorelle, tuntemattomalle naiselle mitään syötävää, nukkuminen nyt ei voisi olla edes mahdollista jos täytyy kulkea eteenpäin. Mutta mihin taloon hän murtautuisi? Olisiko täällä kauppaa, josta voisi pihistää ruokaa? Laittomat keinot tulivat väkisinkin naisen mieleen. Se olisi helppoa, varsinkin kun kylä oli autio. Mutta hän oli luvannut itselleen, että rosvoaisi vasta äärimmäisessä tilanteessa. Ei nyt ollut sellainen, kyllä hän vielä kestäisi nälkäänsä ja keksisi jotain.
Kuin toivomuksesta Enya näki jonkun vilahtavan kulman taakse. Se näytti pieneltä pojalta, mutta Enya ei voinut olla varma. Nainen nousi ylös ja liikkui rauhallisesti kohti näkemäänsä talonkulmaa. Hän ei saisi pelästyttää pientä poikaa tiehensä. Enya kurkkasi paikkaan, jossa arveli pojan olevan. Meni hetki, kunnes Enya tajusi pojan olevan roskiksessa. Hän käveli lähemmäs ja kurkkasi reunan yli. "Hei" Enya sanoi lempeästi. Poika pelästyi ja pudotti kädessään pitelemän elintarvikkeen alas. Hän katsoi naista kulmat kurtussa. "En ole nähnyt sinua ennen, et siis ole kyläläisiä. Et kuitenkaan näytä olevan pohjoisestakaan. Täällä ihmiset ovat yleensä vaaleita, eivät noin tummia." Poika sanoi rohkeasti, kuitenkin kuin miettien eikä lainkaan osoittaen sanojaan Enyalle. Enya yritti muodostaa kasvoilleen mahdollisimman ystävällisen ilmeen ja puhui teennäisen rauhallisella äänellä: "Olet oikeassa, taidan olla ennemminkin etelästä." Hän piti tauon, nuolaisi nopeasti huuliaan. "Oletko muuten tietoinen, missä on lähin majatalo tai vastaava, josta voisin saada jotain syötävää ja pedin jossa nukkua?". Poika katsoi Enyaa uteliaana. Tämä olisi varmasti helppo huijattava. "Jos annat kolikoita, ohjaan sinut perille" Poika sanoi hymyillen likaiset hampaat loistaen. Enyalla ei ollut paljon vaihtoehtoja, joten hän antoi pojalle muutaman kolikon. Poika kiipesi pois roskiksesta ja lähti määrätietoisesti astelemaan katua pitkin. Poika oli vikkelä jaloistaan, joten Enya joutui kävelemään nopeasti pysyäkseen tämän perässä. Poika pysähtyi vasta kun he olivat kylän laidalla. "Tuota polkua seuraamalla pääset majataloon" Poika sanoi, virnisti. 'Ei taida nainen arvata että ei siellä oikeasti mitään majatalotoimintaa ole, jokin huvila vain, hähää' Poika ajatteli juostessaan pois ja jättäen hölmistyneen Enyan seisomaan metsän laidalle. Enya katsoi pojan perään. 'Kumma lapsi' hän ajatteli ja suuntasi sitten askeleensa polkua pitkin metsän siimekseen. Hänellä oli aavistus, että poika ei ollut täysin rehellinen. Mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja, niinpä Enya kulki päättäväisesti eteenpäin. 'Voi kun saisi kuuman kyljyksen tai tulista keittoa' nainen ajatteli vesi kielellään.
Aikansa käveltyään Enya näki huvilan. Oi, se oli kaunis ja ikkunasta hohkasi lämmin valo. Enya nopensi askellustaan. Kuuma kylpy, lämmin ruoka ja pehmeä peti tekisivät nyt todella hyvää. Enya kurkkasi ikkunasta sisään ennen astumistaan etu-ovelle. Ikkunassa oli kuitenkin verhot, eikä Enya nähnyt lähes lainkaan sisälle. Seuraavaksi nainen löysi ovikellon ja kolkutti sitä lujasti. Hän suoristi ryhtiään ja otti valmiiksi kasvoilleen ystävällisen hymyn. Enya haroi mustia hiuksiaan ja asetteli hieman paitaansa. Naisena sitä usein pääsi halvemmalla ja helpommalla kun oli ihan vain olevinaan ystävällinen.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 6, 2012 1:01:44 GMT 3
Sankan metsän sylissä etäällä Aralhaemin kylästä, ja eristäytyneenä sen rahvaanomaisesta väestä ja vaatimattomista tönöistä, seisoi toista sataa vuotta vanha hirsihuvila. Komeudestaan huolimatta kodikkaalta vaikuttava talo kohosi kahden avaran kerroksen ja matalan ullakon korkeuteen keskellä laajaa piha-aukeaa, johon kinttupolku siinä missä leveähkö kärrytiekin päättyivät. Ylväänä iltaruskoa vasten piirtyvän rakennuksen sivulla näkyi hevostalli, ja tästä jonkin matkaa kauempana taka-alalla palveluskunnan asuttama väentupa, jonka välittömässä läheisyydessä häämöttivät tyhjä kanala ja paljaaksi kaluttu kasvimaa. Virran vaimeasta solinasta päätellen kesäasukkaiden virkistymiseen tarkoitettu puutarha sijoittui talon taakse, johon asuinhuoneiden parvekkeetkin antoivat. Huvilan ympäristö huokui autiutta ja hiljaisuutta, vaikka talo tiluksineen vaikuttivat aivan viime päiviin saakka hyvin hoidetuilta. Alakerran verhotuista ikkunoista karkaava valonkajo soi kulkijalle silti toivoa, jota tallista kantautuva hirnahdus ja kyökin piipusta kapeana juovana kiemurteleva savuvana kasvattivat. Joku tai joitakuita oli varmasti saapuvilla, vaikka lukittu ovi ei laskenut vieraita omia aikojaan sisään. Kolkuttimen kolahdusten kaikuessa korotetulla kuistilla alkoi uksen tuolta puolen kotvasen kuluttua kuulua vaimeaa liikehdintää ja kiivasta supinaa. Eteistilan ikkunaan heittyi varjo hahmon häilyessä hetken verhonraossa. Viimein vapautettu säppi päästi kilahduksen ja saranat narahtivat valittaen oven auetessa vain sen verran, että nuoren naisen kalpeat, kapeat kasvot mahtuivat raosta kurkistamaan. Huulensa hymyä vailla ja silmät pelosta laajenneina tummaverikkö loi ensin epäluuloisen vilkaisun vieraaseen, luodatakseen sitten valppaasti tämän selustaa, kunnes palautti huomionsa toiseen. ”Tule sitten.”, töksäytti tyttö kaikeksi yllätykseksi Enyaa ensinkään kuulematta, ja elehti rivakasti kehottaen toista käymään peremmälle. Naisen asian tiedustelu oli nähtävästi turhaa, sillä jotainhan toisen täytyi haluta, kuten muidenkin huvilalle kulkeutuneiden muukalaisten. Pula-aikana ei ollut kovinkaan vaikea arvata mitä. Pian eteiseen ehdittyä tulijan etenemisen katkaisi toinen, hieman pidempi ja vaaleampi naisenalku. Arkisista mekoistaan ja esiliinoistaan päätellen molemmat olivat piikoja; Nuoria ja nättejä, mutta laihoja ja levottomia likkoja. Oven avannut kiirehti kuiskimaan ennen kuin vieras ehti esittää ensimmäistäkään toivetta: ”Etsitkö Koillistuulen majataloa? Sen toiminta lakkasi jo ajat sitten. Annamme sinulle mukaan vähän evästä, jotta jaksat palata sinne mistä tulitkin.” Hiljaa puhuessaan tummaverikkö kääntyi sisarensa puoleen: ”Pian nyt, Adele, ennen kuin mamma huomaa mitään...” Kiertolainen yritettiin mitä ilmeisimmin lahjoa almuilla matkoihinsa, ennen kuin tuosta aiheutuisi perheelle enempää vaivaa; Enyan suu haluttiin tukkia parilla onnettomalla leipäpalalla. Samassa viereisestä kyökistä kantautui kuitenkin raihnaisten kinttujen pehmeää köpöttelyä, joka kantoi kiharapäisen ja kurttuisen muorin kolmikon näkyviin. Vettä valuvaa vatia pellavaliinaan kuivatessaan rouva tihrusteli kulmat kurtussa avaran aulan halki eteisen suuntaan. ”Onko joku ovella, tytöt? Olin kuulevinani... Kas vain, saimme vieraan!” Muorin ilme kirkastui hänen havaitessaan tuntemattoman naisen tytärtensä välissä. ”Hän erehtyi paikasta ja oli juuri lähdössä...”, yritti tummaverikkö hätäisesti selittää. ”Niinkö? Kai hänellä nyt jotain asiaa tai kerrottavaa on, kun kerran tänne asti vaivautui tulemaan?”, kummasteli vanhus vuoroin piikaa ja vierasta katsoen. ”Vietä ihmeessä teehetki seurassamme. Vai tahtoisitko yöpyä luonamme? Ulkona alkaa tulla jo pimeää.”, rouva osoitti ystävällisen tarjouksensa toiselle – tämä vain saikin temperamenttisen tummaverikön tuohtumaan ja marssimaan muorille supattamaan: ”Kuinka mones kävijä tämä jo on? Kymmenes? Kahdeskymmenes? Mamma, alituinen hyväntekeväisyytesi ajaa meidät perikatoon!” ”Ja höpsistä, Rowenna. Ken sydämensä kylmettää hän elää henkisessä köyhyydessä koko ikänsä!”, tuhahti rouva heristäen tyttärelleen toruvasti sormeaan, ennen kuin käänsi pyylevät, lempeät kasvonsa taas toisen puoleen: ”Olethan kuin kotonasi. Tahtoisitko syötävää? Ehdimme juuri lopetella illallista, mutta äkkiäkös pöytä uudelleen katetaan, jos kalakeitto suinkin maittaa. Syötyäsi voit käydä kuumassa kylvyssä sillä välin kun sijaan sinulle vuoteen.” ”Jos sana moisesta täysihoidosta leviää, oven takana on pian tulijoita jonoksi asti.”, mutisi tummaverikkö silmiään pyöräyttäen, mutta luopuen selvästi yrityksestään varjella perheen viimeisiä varoja. Eipä aikaakaan kun Enya oli jo saateltu huvilan ruokasaliin ja istutettu pitkän pöydän ja täyden lautasen ääreen. Tarjottu ateria ei ollut hääppöinen: Läheisestä virrasta narrattua taimenta, niukasti perunaa ja nahistunutta porkkanaa yrteillä maustetussa liemessä. Petulla jatketulle kovalle leivälle ei löytynyt särvintä. Palanpainikkeeksi oli pelkkää vettä. Tätä nykyä tosin harvasta pohjoisen majatalostakaan sai näin juhlavaa ja ilmaista ateriaa, saati yhtä lämmintä kohtelua. Vieraanvaraisuus oli rouvalle ankeista ajoistakin huolimatta etusijalla. ”No niin, kerrohan toki kuka olet, mistä tulet ja mitä etsit näin kaukaa pohjoisesta?”, tiedusteli vanhus jahka toinen oli ehtinyt saattaa hieman murua rintansa alle ja kostuketta kurkkuunsa. Muorin periaatteiden mukaisesti kyläilijä oli saatava kylläiseksi ennen kuin alettiin kyselemään. Vanhuksen sydämellisestä asenteesta huolimatta hänen kuten kahden nuoremmankin naisen kasvoilta saattoi lukea kaikki pitkäaikaisen huolen, huonon ravinnon kuin murheenkin merkit: Heidän ihonsa oli haalistunut, luomensa raskaat ja silmänaluset tummat. Pöydän päässä notkuvat piiat eivät vaikuttaneet järin vihaisilta, vaan lähinnä väsyneiltä ja alistuneilta vallitsevaan tilanteeseen, joka saattoi yhden tai kahden ylimääräisen henkilön kestitsemisestä riippumattakin olla toivoton.
|
|
|
Post by sasha on Jun 8, 2012 8:31:15 GMT 3
Enya oli odottanut korkeintaan juroa majatalon isäntää ja ruokasalia jossa riittäisi seuraa oluelle. Mutta häntä vastassa olikin kaksi kaunista neitoa, joista toinen puhui sen verran hiljaa että Enyan oli keskityttävä ainoastaan kuuntelemiseen, jotta ymmärsi mitä tumma nainen sanoi. Enya tiesi, että tämä oli hänen ainoa mahdollisuutensa saada ruokaa ja yösija. Hän ei siis lähtisi pelkkien eväiden kanssa takaisin hylättyyn kylään. Enyaa puistatti. Mitäköhän niin kauheaa oli tapahtunut, että pohjoisen kylän täytyi hylätä omat kotinsa ja lähteä kohti tuntematonta? Tosin vaikea Enyan sitä oli kuvitella. Hän ei ollut koskaan omistanut kotia. Kyllä hän oli elellyt joskus muutamankin vuoden samassa asunnossa, mutta ei se silti ollut koti. Se oli vain paikka, jossa nukkua ja syödä. Mutta ei Enyaa kiertolaiselämä haitannut. Hän oli ollut jo muutaman vuoden onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässään. Enya katseli hieman huvittuneena nuorten naisten ja talon emännän sananvaihtoa. Ehkä hymy oli auttanut, häntähän kohdeltiin ystävällisesti vaikka toinen nuorista naisista ei olisi ehkä tahtonut Enyaa sisälle. Enya hymyili yhä ystävällisesti. Hän sanoi kyllä ja kiitoksia tiettyihin väleihin, mutta ei puhunut sen enempää. Ei mennyt aikaakaan kun hän jo istui ruokasalissa keittolautasen ääressä. Vasta nyt nainen tajusi, että hänellä oli aivan kauhea nälkä. Eihän hän ollutkaan varmaan vuorokauteen syönyt yhtään mitään. Enya söi hyvällä ruokahalulla ja keskittyneesti lautasen tyhjäksi. Tämän jälkeen hän pyyhki suupielensä ja joi loput vedet lasistaan.
"Kiitoksia paljon, ateria oli maittava." Enya sanoi katsoen vanhan naisen ystävällisiä mutta väsyneen näköisiä kasvoja. Nainen oli esittänyt Enyalle kysymyksen, mutta Enya ei oikein tiennyt kuinka vastata. Mitä kaikkea Enya voisi kertoa jotta ei pelästyttäisi talon emäntää? Hetken oli hiljaista, Enya mietti sanojaan. Hän vilkaisi kauniita piikoja pöydän päässä, aivan kuin he voisivat auttaa naista valitsemaan oikeat sanat. Enya katsoi kartanon emäntää silmiin, sanoen ystävällisesti: "Kiitos kysymästä. Nimeni on Enya ja tulin ystäväni matkaseurana pohjoiseen. Minulla ei ollut etelässä mitään, minkä takia jäädä. Totuus on, että etsin töitä ja tulin katsomaan jos tällaiselle ahkeralle naiselle kuin minä löytyisi jotain hommaa josta ansaita hieman rahaa." Hän hymähti vielä, ja siirsi sitten katseensa alas pöydänreunaan. Enyaa huvitti itseäänkin itsensä. Kuka hullu nyt lähtee hakemaan töitä hylätystä kylästä? Hänellä oli kaikki hyvin edellisessä kaupungissa. Tyttöystävä ja pieni asunto... Mutta no, ei siellä ollut Enyalle töitä, pakkohan hänen oli lähteä. Se tuntui hyvältä vaihtoehdolta silloin, eikä Enya sitä vieläkään katunut. Kyllä hän töitä löytäisi, nainen oli kuitenkin valmis melkein mihin tahansa. "Olisi tosiaan ihanaa, jos pääsisin kylpyyn ja nukkumaan. Paljon olen tästä kaikesta velkaa?" Enya sanoi vielä vanhalle naiselle ystävällisesti.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 10, 2012 12:56:27 GMT 3
”Hauska tutustua, Enya. Nimeni on Martha, ja tuossa ovat tyttäreni Adele ja Rowenna. Kuten varmasti saatoit arvata, olemme huvilan palveluskuntaa. Perheeni on jo useampien sukupolvien ajan hoitanut arvostetun Cabreran aatelishuoneen taloutta.”, esitteli iäkäs rouva vuorostaan itsensä ja jälkikasvunsa. ”Olen pahoillani puolestasi päädyttyäsi näin ankeana aikana tänne pohjoisten perukoille. Töitä on vaikea löytää, ja sitä paitsi suhtautuisin suurella varauksella rahalla maksettavaan palkkaan – näinä päivinä kun ainoat arvokkaat asiat oman henkikullan ohella tuntuvat olevan lämmin tupa ja seuraava ateria. Kolikot ovat kuin silkkaa soraa maantiellä... Miten takapajuiseen jamaan manner onkaan ajautunut...”, päivitteli muori päätään puistellen. ”Sinuna siis palaisin mitä pikimmiten etelään, jossa asiat lienevät paremmin.”, neuvoi vanhus vakavana. ”Sama koskee meitäkin.”, tokaisi tummatukkainen piika pöydän päädystä. ”Kyläläisten tavoin meidänkin olisi jo korkea aika lähteä, mikäli mielimme pysyä hengissä seuraavaan kevääseen.” ”Rowenna on oikeassa...”, tuki tähän saakka vähäsanainen, vaaleahiuksinen Adele sisartaan. ”Olemme toistaiseksi kituuttaneet sillä vähällä, mitä läheisestä joesta, ympäröivästä metsästä ja omasta kasvimaastamme on raavittu kasaan. Ravinto alkaa kuitenkin olla lopussa. Maan routiessa ja virran jäätyessä näännymme viimeistään nälkään. Hevosilla alkavat jo kylkiluut törröttää; Jahka ratsut menehtyvät, jäämme tänne vangeiksi ja olemme varmasti mennyttä.” Tytärtensä purkaessa huoliaan Marthan katseen eteen oli langennut raskas varjo. Vanha rouva paini sisimmässään välitöntä ratkaisua vaativan hätätilanteen ja vakaumuksensa välillä: Hän ei halunnut hylätä, pettää tai saattaa ketään päättämättömyydellään vaaraan. Tovin painostavan vaitonaisuuden päätteeksi vanhus huokaisi: ”Totisesti, näin tukalaan tilanteeseen emme ole koskaan ennen ajautuneet...”, surkutteli muori väsyneellä äänellä, ja jatkoi vielä samaan hengenvetoon kuin vastatakseen vieraansa mieleen mahdollisesti johtuvaan kysymykseen siitä, mikä pidätteli palvelusväkeä huvilalla, eli miksi he eivät olleet vielä paenneet?: ”Isäntämme, herra Cabrera, on elänyt kuukausia sulkeutuneena huoneeseensa. Hän ei suostu enää edes vastaamaan, vastaanottamaan vieraita, avaamaan oveaan tai tulemaan ulos. Olemme neuvottomia...”, huoahti muori murheellisena kurttuiseen käteensä nojaten. ”Silti sydämeni ei sallisi minun erota palveluksesta saati jättää isäntää tänne yksinään, vaikka nykyisessä taloustilanteessa hänellä ei varsinaisesti ole varaa maksaa työstämme. Asuttuamme näin pitkään yhdessä olemme kaikki jo yhtä suurta perhettä, ymmärräthän?”, hymyili Martha alakuloisesti. Vanhus istui tovin vaisuna ja vaitonaisena, kunnes katseeseensa hiipi vähitellen lujuutta. Lopulta hän nousi ylös kuin äkillisen tarmokkuuden iskemänä: ”Vaan ehkäpä Enyan tulo on enne – merkki siitä, että meidänkin olisi viimein toimittava!”, puuskahti rouva tuimin ilmein, saaden tyttärensä nyökyttelemään. ”Nyt se on päätetty! Huomenna me lähdemme - joka ikinen. Tänä iltana revin nuoren herran vaikka väkisin ylös ja ulos puhuakseni järkeä hänen jääräpäähänsä. Katsokaa vain!”, julisti tulta ja tulikiveä uhkuva vanhus kätensä ristien. Muistaessaan vieraansa hänen ilmeensä ja piirteensä kuitenkin pehmenivät: ”Jos joudat osallistua joihinkin arjen askareisiin, olet tervetullut matkaamaan kanssamme etelään. Pyrimme järjestämään sinulle vähintään kolme ateriaa päivässä ja lepopaikan, johon pistää mukavasti ja turvallisin mielin maaten. Tämäniltaisesta et ole mitään velkaa.”, tarjosi Martha ystävällisesti hymyillen, ja käänsi huomionsa tyttärensä puoleen: ”Adele, onko kuumaa vettä vielä riittävästi vieraallemme?” ”Kyllä, mamma.”, vastasi vaaleaverikkö noustessaan niin ikään pöydän äärestä. ”Tule kanssani niin näytän missä kylpyhuone on.”, kehotti Adele Enyaan katsoen ja tälle kutsuvasti elehtien. ”Hyvä. Rowenna, sijaisitko Enyalle vuoteen sillä välin kun hoidan tiskit loppuun?”, pyysi rouva nuorimmaiseltaan. ”Miten vain, mamma.”, kohautti tummaverikkö harteitaan. Molempien tyttöjen olemuksesta saattoi lukea huojennuksen äitinsä tekemään päätökseen. Helpotus ja toivo tulevasta teki piioista heti pirteämpiä ja yhteistyöhaluisempia. Talon alakerran avaraa ja sangen ylellistäkin pesutilaa käyttäessään Enya saattoi kuulla kaukaisuudesta kantautuvan kiivasta koputtelua ja kutsuhuutoja. Nähtävästi palvelusväen äänekäs huhuilu ei kuitenkaan ollut tuottanut tulosta, sillä noustessaan portaat huvilan toiseen kerrokseen hän tapasi naiset hääräämässä rappusten päässä olevan oven kimpussa. Rouva oli päätynyt turvautumaan suorasukaisempiin keinoihin: Martha aikoi tiirikoida lukon auki päästäkseen sisälle linnoittautuneen herransa juttusille. Adele tarjosi kynttilälyhdyllä valoa ja Rowenna koetti neuvoa mammaansa miten parhaiten taisi. Murtohommat eivät selvästikään olleet kolmikolle tuttuja. ”Johan mokomaa! Miten lukko voikin olla näin hankala!”, tuskaili Martha turhautuneena tiirikan livetessä vanhoista käsistään ja pudotessa taas kerran kilahtaen lattialle.
|
|
|
Post by sasha on Jun 11, 2012 13:52:20 GMT 3
Enya ravisteli märkiä hiuksiaan kävellessään eteenpäin. Olipa ihanaa peseytyä, nyt olo tuntui raikkaalta ja elinvoimaiselta. Tottakai myös syömisellä oli vaikutuksensa. Enya hymyili itsekseen. Hän oli oikeastaan kaivannut jo takaisin etelään. Samaan pikkukaupunkiin hän ei palaisi, mutta olihan olemassa muita mahdollisuuksia ja kaupunkeja. Ja hän oli mielellään tässä kartanossa yötä, sekä matkaisi yhdessä tapaamiensa henkilöiden kanssa. Tuskinpa Enya olisi edes päässyt täältä pois ilman seuraavaa työtään. Kyllä hänestä olisi apulaiseksi monenlaisiin tehtäviin.
Nainen käveli rauhallisin askelin rappusia ylöspäin. Hän tahtoi tietää, mitä palvelusväki oikein puuhaili yläkerrassa, kun niin paljon kuului ääniä. Noustessaan hän katseli ympärilleen. Kartano oli kaunis, nainen osasi kuvitella millaista täällä oli ollut satoja vuosia sitten, esimerkiksi korkean aatelissuvun suurissa juhlissa. Jotenkin talo toi vanhan ajan tunnelmaa, sai mielen lepäämään ja mielikuvituksen toimimaan. Ehkä ei sittenkään ollut turhaa tulla käymään pohjoisessa. Lähtö pois edellisistä kuvioista, sekä matkailu pohjoiseen oli selkeästi piristänyt Enyaa, kuin tuonut huomaamatta vireyttä ja iloa.
Enyan päästessä rappuset ylös, hän vihdoin näki mitä Martha, Adele ja Rowenna oikein metelöivätkään. Heillä näytti olevan vaikeuksia saada ovea auki. Taisi olla kenties talon isännän ovi, jos kerran mies ei tahtonut päästää ketään sisälle tai poistua huoneestaan. Enya hymyili huvittuneena. Millainenkohan äkäpussi oven takaa ilmestyisikään, jos ei voinut edes omalle palvelusväelleen ovea avata. Enya pakotti kasvoilleen normaalin ilmeen, eihän tämä ollut mikään vitsi vaan totisinta totta.
"Anna minä autan." nainen sanoi ystävällisesti ja noukki tiirikan maasta. Enya kumartui, tiirikoi lukon ja sai oven auki. Hän teki sen ehkä liiankin helposti... Ei hän tahtonut kuitenkaan vaikuttaa epäluotettavalta, joten tulevaisuudessa naisen olisi paras jättää tietyt taitonsa taka-alalle. Enya ei tahtonut astua sisään tai avata ovea enempää. Niinpä hän vilkaisi Marthaa onnistumisen ilo silmissään ja siirtyi taaksepäin tehden naiselle tilaa ovensuuhun.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 26, 2012 20:39:49 GMT 3
(( Anteeksi kamalasti että vastaamisessa kesti näin kauan. Gradukokeen kolmi–nelipäiväinen jatkuva ramppaus laitokselle kuolevia toukkia tuijottamaan ja takaisin, sekä aamuherätykset turruttivat jotenkin täysin mieleni... ;-_- ))
”Sinäpä olet näppärä sormistasi, kultaseni!”, iloitsi muori lukon loksahtaessa lupaavasti vieraansa käsittelyssä. ”Olipa onni että Enya sattui saapumaan tänne luoksemme, muuten tuskailisimme uksen kimpussa vielä aamullakin!”, tokaisi rouva tyttärilleen kurottaessaan kättään kohti kahvaa. Adele katsoi nimeltä mainittua hämmästyneenä, Rowenna kohotti toiselle kulmiaan ja kallisti hivenen päätään. Molempia ihmetytti ja mietitytti selvästi mistä tavanomaisen oloinen nainen oli moiset murtovarkaan taitonsa hankkinut? Saranoiden kirskahtaessa terävästi he herkesivät kuitenkin tuumimasta ja tuijottamasta kääntääkseen huomionsa huoneeseen... Pian oven raottuessa naisnelikon kasvoille iski kitkerän myrkyllinen kemikaalien löyhkä! Rouva parahti tyrmistyksestä löyhyttäen kiivaasti kättään, Rowenna irvisti inhosta nipistäen sormillaan nenänsä kiinni ja Adele perääntyi haukkomaan henkeään. Kaikkien kasvoilta paistoi säikähdys ja hätä: Oliko etovia höyryjä ehkä haitallista vetää keuhkoihinsa? Pahimman tuulahduksen hälvettyä ja osoittauduttua ilmeisen vaarattomaksi karaisi vanhus kuitenkin vaimean jupinan säestämänä mielensä ja sysäsi uksen sepposen selälleen: ”Mitä lie rupiliskonliemiä se velho on taas keitellyt...” Kutsumattomien vieraiden eteen avautui sangen ankea näky siinä määrin kuin sen hyvin hämärässä saattoi erottaa: Paljon epämääräistä tavaraa lojui sikin sokin korkeana möhkäleenä piirtyvällä pöydällä ja pitkin lattiaa. Keskelle huonetta kaatuneen nojatuolin jalat törröttivät kenossa kuin kilvelleen kellahtaneella kilpikonnalla. Karvaimpien katkujen karattua paksun pölykerroksen peittämään tilaan jäi häälymään ummehtunut ja tunkkainen ilma, aivan kuin huonetta ei olisi tomutettu tai tuuletettu kuukausiin, mikä palvelusväen kertoman perusteella oli luultavasti tottakin. Ketään ei heti ensi silmäyksellä näyttänyt olevan paikalla, vaikka pimeydessä asiasta ei voinut olla aivan varma. ”Odottakaas hetki niin järjestän valoa mokomaan loukkoon.”, mutisi muori käydessään epäröimättä peremmälle. Hujan hajan levinneiden esineiden yli astuen hän suuntasi tottuneesti kulkunsa kohti korkeita ikkunoita, kiskaistakseen raskaan verhon sivuun ja laskeakseen näin iltaruskon viimeiset säteet sisään. Siinä samassa Adele kirkaisi kauhusta ja Rowennakin kohotti kätensä suunsa eteen: Tytöt olivat yhtä aikaa havainneet työpöydän takaa puoliksi esiin pilkottavan kalmankalpean käden lattialle pudonneiden purkkien, purnukoiden, kirjojen ja kääröjen lomassa. Kapeavartinen koepullo oli kirvonnut otteesta vierähtääkseen muutaman tuuman kauemmas ja valuttaakseen tahmean, mustan, lemuavan sisältönsä ympärilleen. ”Taivas varjele!”, henkäisi Martha nähdessään enemmän kuin kukaan ovensuuhun jääneistä nuoremmista naisista. ”Herra Raymond!”, hän puuskahti astahtaessaan nopeasti näkymättömissä ja hervottomana makaavan henkilön puoleen, koettaakseen tämän pulssia. ”Kylmä ja hengetön kuin kivi...”, kaikui vanhuksen tukahtunut kuiskaus kohta halki painostavan hiljaisuuden. Herkempi Adele puhkesi lohduttomaan nyyhkytykseen ja Rowennankin silmät olivat järkytyksestä ymmyrkäiset. Marthan pää toimi terävästi tilanteessa jos viheliäisemmässäkin: ”Adele, ohjaa Enya heti huoneeseensa. Hänen ei tarvitse nähdä tätä.”, päätti muori kipakasti, eikä hänen tarvinnut toistaa kehotustaan. ”T-tule, mennään.”, niiskaisi Adele koskettaen kevyesti naisen käsivartta, lähteäkseen johdattamaan toista toisaalle taloon sillä välin kun Martha ja Rowenna jäisivät miettimään, miten tilanteessa kannattaisi menetellä. Vieraan mukanaan tuoma huoleton ja toiveikas tunnelma oli haihtunut huvilasta kuin tuhka tuuleen.
|
|