|
Post by dallan on May 28, 2012 23:28:40 GMT 3
Peter, kengäntekijän poika ja tuleva kengäntekijä jos luoja niin suo. Vanhanaikaisessa luokkajärjestelmässä asema perittiin ja sieltä oli äärimmäisen vaikea nousta huolimatta lahjakkuuseroista. Monesta potentiaalisesta tieteentekijästä, diplomaatista tai papista tuli näin kengäntekijä, maanviljelijä tai nahkuri ja vastaavasti moni syntyi kultalusikka suussaan elämään saamatonta elämäänsä köyhän kansan verovaroilla. Mutta näin se oli ja tavallaan oli lohdullista tietää asemansa maailmassa. Oli helpompaa olla onnellinen, kun ei tarvinnut tavoitella jotain, mitä ei kuitenkaan ikinä saisi.
Peter oli silti erilainen nuori aikuinen. Tai ehkei niin erilainen, sillä surullisia ihmiskohtaloita oli koko nykyhistoriakin täynnä, mutta ainakin hänellä olisi vielä pitkä matka käsityöläiseksi. Isä oli lähettänyt hänet suureen kaupunkiin sikäläisen mestarin oppiin ja maailmaa näkemään, mutta sattui vain käymään niin, että mestari jäi jo ensimmäisenä viikkona hevosen alle ja kuoli. Peter kyllä olisi osannut jonkinlaisia kenkiä tehdä ilman oppiakin, mutta niiden myymistä varten täällä olisi tarvinnut myyntiluvan ja myyntiluvan saadakseen olisi pitänyt Sir Y’sraelin kauppiasunionin jäsen ja sitä varten taas olisi pitänyt maksaa huomattava summa rahaa jäsenyydestä. Peterillä ei siis oikein ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä johonkin töihin minimipalkalla, lähteä tyhjin käsin kotiin, liittyä palkka-armeijaan tai ryhtyä taskuvarkaaksi. Hän koetti minimipalkkaista työtä, mutta päätyi vankilaan syytettynä vanhan mestarinsa kuoleman järjestämisestä ja tämän omaisuuden ryöstämisestä. Olisi siis kannattanut vain ryhtyä varkaaksi.
Elämä tässä maailmassa oli onneksi yksinkertaista. Ken syntyy kengäntekijäksi elää ja kuolee kengäntekijänä. Kyse oli vain siitä miten ennalta valitun tiensä eli. Aina välillä joutui tekemään raskaita näitä valintoja kuten minkä tytön kanssa menisi naimisiin tai valitsisiko varkaudesta tuomioksi kätensä katkaisemisen tai jonkun paikallisen rahalordin ”anteliaan” tarjouksen vapaudesta ehjin kätösin ”pientä” palvelusta vastaan. Peter oli kasvatettu uskomaan rehelliseen työhön, joten hän valitsi elää tai kuolla raharikkaiden likaisessa työssä. Ilman ehjää kättä hän ei ainakaan enää ikinä ompelisi kenkiä.
Tuo paikallinen rahalordi sattui kuitenkin olemaan yksi kaupungin kolmesta taikaeläimestä ja nämä taikaeläimet eivät sattuneet olemaan hirveän hyvässä maineessa kansan keskuudessa. Tämäkin yksityiskohta tietenkin kerrottiin vasta, kun hän oli jo suostunut ja valintaa ei kuulemma voinut enää päänsä menettämisen uhalla vaihtaa. Ensimmäinen niistä oli paikallisen vuoren huipulla elävä suuri lohikäärme, mutta onneksi kyse ei sentään ollut siitä. Lohikäärme oli enemmän kunnostautunut nukkumisessa ja jalona luonnonsuojelijana. Aina välillä hereillä ollessaan sen kerrottiin polttavan kalastajien laivoja ”kalakantojen suojelemiseksi”. Lohikäärme sai silti olla rauhassa kuninkaan käskystä, sillä viholliskansat eivät olleet liikaa kaupunkiin hyökkäilleet sen jälkeen, kun yksi armeijantapainen oli palanut tuhkaksi taivaallisen hyökkäyksen seurauksena. Virallisesti siinäkin tarinassa tosin oli kyse vain siitä, että armeija oli kuulemma metsästänyt liikaa herkullisia villieläimiä.
Kaksi muuta taikaeläintä olivat ihan kaupungissa kalliissa kartanossa elävä yksisarvispariskunta, joista toinen oli kuulemma ihan mukavakin ja työskenteli kaupunginparantolassa ja sellaista. Peter ei kuitenkaan työskennellyt tietenkään hänelle, kuinkas muutenkaan, vaan itse talon isännälle. Hänet tunnettiin paremmin sotaseikkailuistaan, tiedemiehen urastaan, suuresta jalokivikokoelmastaan ja siitä, ettei hän parantanut ketään, jolla ei ollut tarpeeksi kultaa taskuissaan. Noh, Peter oli sitten käynyt tapaamassa tämän viehättävän herrasmiehen, joka oli ystävällisesti informoinut hänelle, että Peterin täytyisi etsiä jostain lohikäärme ja suostuteltava se tulemaan mukaansa yksisarvista tapaamaan. Muussa tapauksessa Peter kuulemma löytäisi itsensä… niin siitä osuudesta ei sopinut puhua ääneen.
Totta puhuen Peter oli toivonut joidenkin poliittisesti epäkorrektien henkilöiden äkillisen sairaskohtauksen järjestämistä, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän löytäisi lohikäärmeen. Olihan tuolla vuorella.. tuo, mutta se ei kuulemma tykännyt herätyksistä. Kuningas lähetti aina kuolemanrangaistuksen saaneita miehiä sen lohikäärmeen puheille, joten Peter nyt kuitenkin ajatteli ensin käydä majatalossa kysymässä olisiko kenelläkään mitään parempia ideoita sen otuksen lähestymiseen. Ei täällä lähimainkaan kuitenkaan taitanut muita lohikäärmeitä olla? Lisäksi yksisarvinen oli lyönyt hänelle yhden kultakolikon käteen matkaa varten. Peter ei ollut eläessään omistanut näin paljon rahaa, joten ehkä hän oli ansainnut edes yhden vapaaillan hauskanpidon merkeissä ennen tätä itsemurhalta haiskahtanutta lohikäärmeoperaatiota.
Majatalossa sentään oli kyllä hulinaa tällaiseen aikaan. Onneksi, se paransi mahdollisuuksia oppia jotain hyödyllistä.
|
|
|
Post by spyrre on May 29, 2012 18:59:44 GMT 3
Oli totta, että useimmiten elämä tuntui olevan varsin suoraviivaista: sitä synnyttiin jonnekin, vartuttiin, ja lopulta seurattiin omaa polkuaan sen hamaan loppuun saakka tavalla taikka toisella, toivoen että tämä määränpää ei olisi niin synkkä kuin olisi voinut olla. Vaikka polku usein olikin varsin suoraviivainen, joskus näin kuitenkin kävikin ja onnenpotku taikka määrätietoinen uurastus toikin palkkiokseen odotettua paremman lopputuloksen mutta säälimättömissä, niukoissa olosuhteissa tällainen ikävä kyllä oli huomattavasti harvinaisempaa kuin kengäntekijän syntyessä kengäntekijänä ja kuollessa sellaisena. Ja joskus, kenties vielä harvemmin kuin edellä mainittu onnenpotku, saattoi koko onnenkauppa päätyä täysin päälaelleen ja tuottaa kohtalonoikusta hyvinkin ikävän pudotuksen suoraan pohjalle alkuperäiseltä, jopa lupaavalta kurssiltaan. Siinä missä kengäntekijä saattaisi kompastua vahingossa kadulla jalokiveen ja rikastua onnenpotkun johdosta, saattaisi vaikkapa lohikäärmeeksi syntynyt epähuomiossa kadottaa hyppysistään pienen mutta oleellisen esineen juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä ja vain tämän kömmähdyksensä vuoksi saada pelätä tulevaisuuttaan ja epämiellyttävän todennäköistä kuolemaansa ihmisenä, olentona, joka oli lähes niin kaukana hänen alkuperäisestä olemuksestaan kuin vain mahdollista, lähes kaikin mahdollisin tavoin. Tai no, ei ehkä aivan kaikilla...
Kostea sadesää oli ajanut majatalon saliin suojaan tavallistakin enemmän asiakkaita, vaikka kohtuullisen kokoisen kylän baari hyvin harvoin oli tyhjä muuten kuin sen ajan kuin paikka sattui olemaan suljettuna aamutuntien ajan. Maljoja nostettiin, tuoleja kolisteltiin ja olutta kiikutettiin kuohuvissa tuopeissa hilpeisiin, äänekkäisiin seurueisiin käytössä kovia kokeneiden pöytien ääreen ja ummehtuneessa, öljylamppujen valaisemassa tilassa ei varmasti ollut montaakaan rauhallista nurkkausta varsinkaan missään päin lähelläkään paljon käyttöä osakseen saavaa baaritiskiä. Tästä vastakkaisella huoneen seinustalla, lähes kauimmaisella mahdollisella paikalla, hässäkkä sentään oli hiukan pienimuotoisempi ja tätä olisi voinut luonnehtia edes jollakin tasolla rauhalliseksi verrattuna kaikkeen muuhun. Nurkassa rätisi kivetty tulisija, mutta suurinta osaa juhlijoista kiinnosti huomattavasti enemmän rellestää ja kostuttaa kurkkuaan mielummin kuin lämmitellä liekkien ääressä koska ilma ei ulkona vallitsevista kosteista olosuhteistaan huolimatta ollut millään tavoin viileä, oikeastaan jopa päin vastoin. Joku sentään näkyi löytäneen tiensä matalien, oranssien liekkien ääreen. Lyhyt, laiha hahmo istuskeli lattialla tulen hehkussa, sonnustautuneena lähes koko tapauksen alleen kätkevään ilmeisen vanhaan, nuhruiseen ja paksuun tummansävyiseen viittaan, jopa hupunkin päähänsä kiskoneena kuin piittaamatta huoneen muutenkin lämpimistä olosuhteista, edes tulen ääreen leiriytyneenä. Nuhruinen hiippari vilkaisi ohimennen olkansa ylitse varuillaan jonkun rellestäessä ohitseen baarin suuntaan ilmeisesti aavistuksen liian läheltä hänen makuunsa mutta ei kuitenkaan liikkunut muuten, mitä nyt paransi hiukan asentoaan rapsuttaen puolihuolimattomasti valkoista, vieressään tulen lämmössä lähes selällään paistattelevaa kissaeläintä tämän hyristessä hiljaa kaikesta ympärillä pyörivästä mellakasta huolimatta. Oikeastaan myös tarkemmin katsottuna ruipelommanpuoleiseksi, ilmeisen köyhäksi pojannulikaksi paljastuva hahmo näytti varsin tottuneelta moiseen hässäkkään, vaikkei kaikesta päätellen tästä hirveästi nauttinutkaan. Se istuskeli mielellään omissa oloissaan sivummalla kissoineen pitäen matalaa profiilia joka näyttikin toistaiseksi toimivan, koska ketään ei kaiken muun keskellä suuremmin kiinnostanut vahdata mokomaa mierolaista jolla ei näyttänyt olevan edes omaisuutta ryöstettäväksi. Tästä puheen ollen, nuorukainen näkyi pitelevän sormissaan palasta paistia, jonka rippeitä tämä pureskeli parhaillaan kitaansa, aina ajoittain olkansa ylitse silmäten kuin olisi pelännyt jonkun huomaavan. Mutta lienikö moinen jokseenkin syyllinen käytös ollakaan niin kovin odottamatonta ottaen huomioon että selvästi ulkomuodoltaan laihana ja köyhempänä kuin kirkonrotta kyseinen natiainen tuskin oli hankkinut ateriaansa kovin laillisesti... Ottihan moinen toki ylpeydelle, mutta nälkäistä vatsaa oli moisilla käsitteillä melko hyödyntöntä lepytellä.
Nulikka aivasti vaiteliaiden aatostensa päätteeksi huppunsa alta saaden osakseen melkoisen moittivan katseen kissan keltaisista silmistä. Itsekseen jupisten poika hyvitteli kattia silityksellä, hotkaisten sitten niukan ateriansa rippeet kitaansa ennen kuin jäi edelleen hiukan poissaoleva ilme tummissa silmissään katselemaan ympärilleen ja pyyhkien rasvaa sormistaan viittansa liepeeseen. Edessä taitaisi olla jälleen yksi melko meluntäyteinen ilta ja yö, mutta ainakin pään päällä oli vaihteeksi katto sekä tulisija lämmittämässä palelevia näppejä suojassa sateiselta säältä... ja palanen purtavaa ei myöskään ollut tälle kyseenalaiselle kaksikolle koskaan pahitteeksi.
|
|
|
Post by dallan on May 29, 2012 22:10:13 GMT 3
Mitä tekisit jos olisit päivän upporikas, mutta tietäisit kuolevasi seuraavana? Juhlisit tavalla, josta et ole koskaan haaveillutkaan vai ostaisit voileivän ja pullon viiniä ja istuisit ystävien kanssa? Kysymys oli kovin epäinhimillinen, mutta osaltaan päinvastaistakin samaan aikaan. Oli osa ihmisyyttä tuntea oma rajallisuutensa näin tarkkaan, että joskus osasi ajoittaa sen päättymisenkin. Joskus syy oli järjestelmän, toisinaan sairauden, mutta kukapa meistä ei tahtoisi viimeisillä hetkillään olla muistelematta kuinka sitä oli totta vie elänyt ja aika matka se olikin! Päivät tuntuivat joskus arkipäiväisiltä ja tylsiltä, kuin hukkaan heitetyiltä. Matkaan mahtui stressiä, pelkoa ja murheellisia päiviä, mutta sitten, mitä me oikein halusimme. Ei herrainkartanossa itkeminen sen väärti ollut, kaikki nyt sen tiesivät. Usko tulevaan taas oli eikä siihen kuulunut joutavien mukasyvällisyyksien kyseleminen. Ihminen jaksoi monesti paremmin, kun ei antanut mahdolliselle huonolle onnelle liikaa painoarvoa.
Naiivia tai ei, Peter oli optimismin mies ja oli päättänyt sijoittaa kultakolikkonsa tehtävän onnistuneeseen suorittamiseen ylettömän tuhlaamisen sijaan. Kultakolikolla osti monta väliaikaista ystävää, mutta oli syytä olla varovainen. Yksi mätä omena korissa pilasi helposti ne 9 kelvollista. Ainoa ongelma tässä vain oli, ettei Peterillä ollut minkäänlaista suunnitelmaa. Ei hän voisi ostaa ketään kävelemään lohikäärmeen liekkeihin puolestaan, joten hyvät neuvot olisivat kalliit.
Peter osti itselleen yhden oluen pikkurahoillaan taskustaan. Hän ei edes muistanut, mistä ne olivat peräisin, mutta samapa se. Ei vielä tässä vaiheessa kannattanut liikaa vilautella varallisuuttaan. Miesparka nyt ensin kostuttaisi hieman kurkkuaan, että jaksaisi purkaa tuntojaan. Sittenpähän sitä näki, mitä sen jälkeen tapahtuisi. ”Se on loppu sitten huomenna”, mies tokaisi ensimmäiselle vapaalle ventovieraalle. Painavat sanat eivät jääneet huomiotta. ”Oletko sä sotaan lähdössä?” joku kysyi. Kuka olikaan, väliäkö sillä. ”Olisinkin. Valtakunnan puolesta on mukavampi kuolla, mutta hengen uhalla pakottivat työskentelemään herra yksisarviselle, joka keksi vaatia etsimään lohikäärmeen omalle kotiovelleen asti. Eipä niitä taida olla kuin tuo yksi, joka syö meikäläisiä aamupalaksi.” Annoksen huomiota ja sympatiaa Peter tarinallaan sai, mutta ei muuta, ei ainakaan vielä.
|
|
|
Post by spyrre on May 30, 2012 17:53:35 GMT 3
"Eipä taida onneksi, yksi sellainen peto on jo tarpeeksi. En tajua miksi sellaisen hirviön annetaan rauhassa väijyä viattomia kulkijoita" totesi tukevahko baarimikko joka ilmeisesti oli kuunnellut sananvaihtoa tiskin takaa oluenlaskemisen lomassa, pudistaen synkästi päätään ilme tuuheiden kulmakarvojensa vuoksi erityisen alleviivatun paheksuvana. "Johan se otus sulle myrkyn lykkäsi, kaveri. Suosittelen ottamaan jalat alle vielä kun voit vaikka siitä hyvästä kyytiä saisitkin, saattaisit sentään selvitä hengissä jos onnistut livahtamaan muualle. Meikäläinen ainakin mielummin roikkuis vaikka hirressä kun tulis sellaisen otuksen popsimaksi." Mies puuskahti, madaltaen hiukan ääntään repliikkinsä loppupuolella kuin ei varsinaisesti olisi kuitenkaan halunnut kerätä liikaa huomiota viimeisellä lauseellaan. Kommentistaan huolimatta mikko ei tainnut kuitenkaan olla kovin halukas hirteen, ainakaan silloin kun toisena vaihtoehtona ei ollut kauhean lohikäärmeen ruuaksi joutuminen. "Kuule, en olis yhtään yllättynyt vaikka nuo kaikki elukat olisi jonkinlaisessa salaliitossa keskenään. Katsos, se sarvipää lähettää ihmisiä sen pedon sapuskaksi ja se pahuksen lisko sitten pelottelee ihmiset kuriin. Ei ole kuule ensimmäinen kerta kun ne tekevät näin" tämä lisäsi pian kumartuen salaliittolaisen elkein lähemmäs ja suki tietävästi nyökytellen partaansa. Vaikka selvästikin oli varsin tohkeissaan omasta teoriastaan tämä selvästikin pelkäsi puhua asiasta kovin kovaan ääneen vaikka ei voinutkaan vastustaa kiusausta retostella tällä hiukan.
"Mitäpä oikein teit että jouduit herra Sarvipään mustalle listalle? Roiskutit mutaa sen kavioille? Vai... Hei, se rääpäle on taas täällä!" Mies lopetti näreän jupinansa sattuessaan vilkaisemaan kesken kaiken huoneen perälle, ärähtäen varsin äreänä. "Saamarin pieni tahmanäppi! Kyllä minä tuollaiset tiedän, hiippailevat ympäriinsä ja vievät mitä näppehinsä saavat! Hei Elsa, viskaa se natiainen pihalle ja katso ettei tule enää takaisin!" Pahaenteinen koura viittasi takan suuntaan ja eräs ohitse kulkeva tarjoilija, pitkä, tiukan näköinen naisihminen seisahtui silmäämään kulmiaan rypistäen epäsiistiin nulikkaan tulisijan tuntumassa ennen kuin nyökkäsi ja lähti harppomaan pitkin askelein tätä kohden. Mikko puuskahti uudestaan pudistaen päätään närkästyneenä. "Ihme juttu, kakara on kuin yökkönen, uskallapa sytyttää takka ja se on kohta siellä, kumma ettei hikoile itseään hengiltä tuo riepunsa niskassa. Jotain outoa siinäkin on, olin kuulevinani kun se yksi päivä yritti kysellä siitä pahuksen liskosta siellä vuoren huipulla. Tiedä vaikka olisi joku vakooja tai muuten vain sekaisin. Täytyy kai kiikuttaa vielä vartiostolle jos vielä hiipparoi täällä" valittamaan innostunut mies vaihtoi ilmeisen ongelmitta aiheensa salaliittoteorioistaan muualle, jo hiukan kärkkäämpään tyyliin kaiketi jo lähes unohtaneen miten tähänkään aiheeseen oli alunperin edes tultu. Kaikesta päätellen tapaus piti valittamisesta ja tarttui tilaisuuteen kun sattui saamaan jonkun kuuntelemaan. Asiakkaat ympärillä nyökyttelivät lammasmaisesti pälyillen kuka minnekin kai ollakseen mieliksi juomiensa lähteelle ettei oluen virta vain tyrehtyisi äkkipikaiselta vaikuttavan miehen hermostumiseen ja lähtöpassien saamiseen.
Kyseisistä passeista puheenollen, näytti siltä, että joku olisi moisen kunnian pian osakseen saamassakin. Siitä huolimatta että vetelehti vähäeleisesti kituliaan tulen loimussa taisi tämä matalan profiilin pitäminen vastoin tarkoitustaan onnistua vaikuttamaan entistä epäilyttävämmältä tiettyjen tahojen mielestä, ja pian varsin määrätietoinen käsi laskeutuikin laihan nulikan olalle saaden pojan hätkähtämään melkoisesti, tämän ilmeisesti onnistuttua hetkeksi vajoamaan ajatuksiinsa unohtaen pitää silmällä ympäristöään. Häkeltynyt, hiukan liekkien kajossa kiiluva katse nousi räpytellen päässä lepäävän hupun alta tuijottamaan ylös jostakin väkijoukosta saapuneeseen paheksuvasti nenäänsä nyrpistävään tarjoilijaan. "Ja se on sitten pihalle, jos ei rahaa löydy" nainen töksäytti terävästi ja nykäisi vastausta odottamatta hölmistynyttä pojannulikkaa käsivarresta kaavaillen vaikka raahaavansa tämän pihalle jos penikka keksisi alkaa laittaa hanttiin. Pojalta karkasi vastusteleva älähdys kovien otteiden johdosta, vaikka ruipelon, lyhyen tapauksen vastahanka jäikin lähinnä menestyksettömän, vastahankaisen nykimisen tasolle kunnon tappelun nostamisen sijasta. "Ehh? Hei odotas nyt! En mä tee mitään mä vaan tulin kun ulkona sataa ja--- auts, hei! Lakkaa kiskomasta!" Vieläkin jokseenkin hätäilevältä kuulostava penikka protestoi ilmeisestä tyytymättömyydestään huolimatta, mutta tarjoilija ei näyttänyt heltyvän mokoman ryysyläisen napinoille, ilmeisesti lähinnä päin vastoin. Tilannetta ei parantanut yhtään tulen ääreltä jaloilleen kavahtanut likaisenvalkea puolivilli kissankuvatus joka köyristi naiselle selkäänsä ja marmatti äkäisesti ennen kuin paineli karvojaan pörhistellen pakoon jonnekin pöytien sekaan häiritsijän mulkaistessa otusta.
|
|
|
Post by dallan on Jun 9, 2012 22:52:35 GMT 3
"Kuka noista aatelismiehistä tietää", Peter vastasi pohdintoihin lohikäärmeen luvalle asustaa aivan kaupungin lähellä. "Taitavat pelata enemmän omaan pussiinsa kuin miettiä kansan parasta." Samalla mies siemaili oluttaan. Ehdotus kadota paikalta tosin keskeytti juomisen siihen paikkaan ja vetäisi miehen miettelijääksi. Hän todellakin voisi kadota. Hänellä ei ollut täällä mitään. Ei taloa, ei perhettä eikä statustakaan. Toki hän olisi jahdattu mies sen jälkeen, mutta kuka tavallisesta työmiehestä niin piittaisi, että häntä sen kummemmin muistaisi tai hänestä piittaisi. Ei hänellä nyt ollut mitään paikkaa, mihin mennä, mutta saattoi asiaa ajatella niinkin, ettei hänellä ollut mitään paikkaa täälläkään. Hänet vain unohdettaisiin eikä kukaan tunnistaisi häntä muualla maailmassa.
Peter siemaisi lisää olutta baarimikon uusien ajatusten päälle. Salaliitoista hän päätti olla sanomatta mitään ääneen, sillä kannan ottaminen puoleen tai toiseen heikensi omia osakkeita joka tapauksessa johonkin suuntaan. Pikkupojan tarina tosin kiinnosti Peteriä erityisesti. Olisi voinut olettaa, että kyse oli vain epätoivoisesta pojasta, jolla ei oikein ollut paikkaa mihin mennä. Katulapset eivät olleet harvinainen näky tässä kaupungissa. Baareissa noiden roikkumisesta ei varmaan hirveää riesaa olisi, mutta jyrkkä periaatelinjaus ainakin esti ongelman muodostumisen. Lapsivakoojien käyttökin kävi järkeen, mutta miksi kukaan olisi noin kiinnostunut lohikäärmeestä, että siitä puhuttiin baarijuoruissakin asti? Luultavasti kyse ei ollut mistään erityisestä, mutta kaikki mahdollisuudet kannatti käyttää hyväkseen. Noin nuori poika varmaan ei paljoa vaatisi puhuakseen asioista.
"Odotas hetki", Peter huikkasi baarimikolle, kun poikaa oltiin heittämässä ulos, ja kaiveli vähän taskuaan. Käteen osui hopearaha. Mies ei muistanut siitäkään, mistä se oikein oli peräisin, mutta ei sillä tässä tilanteessa merkitystä ollut. "Tuokaahan pojalle ennemmin jotain ruokaa. Voisin kysyä siltä pari kysymystä." "Kaikki huhut kannattanee tarkistaa ennen kuin kokeilee, että onko niin etsintäkuulutettu mies, ettei edes pääse kaupungista ulos", Peter naurahti samalla, kun löi hopearahansa pöytään.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 10, 2012 15:09:50 GMT 3
Oli vaikea sanoa kuka näytti hämmentyvän eniten Peterin äkkiä estellessä epämääräistä ulosheitto-operaatiota ja vetäistessä taskustaan varsin anteliaan hopeakolikon. Ainakin protestoiva nulikka vaikeni silmiään räpytellen ja mikko sekä vastahankaista natiaista retuuttava tarjoilija seisahtuivat yllättyneinä jääden silmäilemään odottamattoman myötämielistä asiakastaan naisen vilkaistessa kysyvästi tiskin takana partaansa sukivaan isäntään. Jykevä miekkonen pohti asiaa hetken kunnes puuskahti tyytymättömänä kohauttaen kuitenkin vastahakoisen suostuvasti olkiaan. "...no samapa tuo jos tahdot rahasi tuollaiseen laittaa, tuskin tuollainen natiainen mitään fiksua tietää kuitenkaan. Kannattais vaan pitää varansa, erehdyt ruokkimaan sitä niin saat vielä olla hätyyttämässä sitä koko ajan pois jaloista" tämä varoitti kulmiaan kurtistellen kuin olisi puhunut pahatapaisesta, ongelmallisesta katuhurtasta saaden kaikesta silminnähtävästä hämmingistä huolimatta varsin ärtyneen mulkaisun lyhyen nulikan nuhruisen hupun ja sekaisen kuontalon alta, tämän kuitenkan sanomatta mitään. Hopeakolikko kerättiin kuitenkin nopeasti talteen isännän kääntyessä itsekseen jupisten askareisiinsa vaikka vilkaisikin nuhruista nulikkaa varoittavasti. "No, tuo se ipana sitten tänne ja hae sille jotain keittiöstä. Olkoon nyt sen aikaa sitten jos osaa olla siivosti" mikko jupisi partaansa ja viittoi näreästi tarjoilijaa lähemmäs. Nainen puuskahti itsekseen tuskastuneena mutta totteli retuuttaen varsin hämmentyneen nulikan Peterin pöydän vierelle ennen kuin asteli tiehensä jonnekin kyökin suuntaan kuitenkaan suurempaa kiirettä pitämättä.
Ympäriinsä retuutettu vastahakoinen nulikka itse oli oikeastaan ollut varsin hiljaa koko välikohtauksen ajan pälyillen epätietoisesti henkilöstä toiseen, kunnes sen kurkusta karkasi pieni tyytymätön äännähdys kovakouraisen naisihmisen nykiessä tämän jälleen uuteen suuntaan ennen kuin jätti laihan nuorukaisen viimein rauhaan. Se murahti huppunsa varjoista hieroen rannettaan ja kyräili kaunaisesti tarjoilijan jälkeen (ja tietysti mikkoakin siinä sivussa) kääntäen sitten jokseenkin epäluuloisena katseensa avuliaaseen muukalaiseen. "Kysyä mitä? Mä en ole sitten vieny mitään" poika kyseenalaisti kohta varsin suorasukaisesti baarin henkilökunnan otettuaan tarpeeksi etäisyyttä, mutta ei voinut olla lisäämättä viimeistä repliikkiä perään aivan vain varmuuden vuoksi. Muukalaista silmättiin punnitsevasti natiaisen liikahtaessa vaivautuneena ja luodessa vaivihkaa vilkaisun oven suuntaan mutta ei kuitenkaan näyttänyt vielä liikkuvan suuntaan tai toiseen vaikka ei selvästikään osannut päättää miten koko tähän käänteeseen pitäisi suhtautua tai mistä hitosta edes oli kysymys.
|
|
|
Post by dallan on Jul 1, 2012 1:06:02 GMT 3
'Eipä tässä tällä menoa taida kukaan kovin pitkään jaloissa roikkua' Peter mietti baarimikon ehkäpä pienoista logiikanpuutosta, mutta ei sanonut mitään ääneen. Mitäpä tuosta nimittäin. Oli kammottavaa vaatia aina muita olemaan oikeassa tai edes kanssaan samaa mieltä. Sellainen tukahduttaisi kaiken eikä se edes aina ollut niin vaikeaa hymyillä asiasta eriävän kannan kuullessaan. Ehkäpä joku keksisi jonain päivänä lausahduksen 'kiitos kommentistasi, otan asian huomioon', sillä harvoinpa mielipiteistä ainakaan haittaa oli jos nyt ei vetäissyt niistä hernettä nenäänsä. Peter ei kiinnittänyt asiaan enempää huomiota. Hänellä ja henkilökunnalla oli muutakin tekemistä, joten asioissa oli parempi mennä eteenpäin.
Päällisin puolin tuo nuorukainen vaikutti hiukan epäkohteliaalta, jopa kiittämättömältä, ja joku olisi voinut todella katua, mihin oli rahojaan laittamassa. Päällisin puolin olikin ehkä niin, jos asiaa ei osannut katsoa oikein. Oli helppo nähdä vain koiria, jotka elivät ainoastaan itselleen, kun katseli hankaluuksien ja niukkuuden kovettamia ihmisiä, joiden puolella oikeuskaan ei aina ollut. Peter sen sijaan vain hymyili pojan syyttömyysjulistukselle ja istui alas. "Toivottavasti ne tuovat sinulle pian jotain, etteivät vallan rahojani ryöstä" mies naurahti alkajaisiksi. "Tätä nyt on aika hankala selittää, mutta lyhyesti sanottuna olen aika pahassa pulassa" mies jatkoi vähän hiljempaa. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset kuuntelivat, kun tätä asiaa oli auttamatta vähän noloa selittää. Vakavakin asia muuttui araksi aiheeksi, kun sen mittakaavat kasvoivat liian eriskummallisiksi. Ihmiset täällä muutenkin katsoivat vähän pitkällä nenällä kaikkia, jotka puhuivat lohikäärmeistä ja sen sellaisista. Pääsääntöisesti noihin asioihin sekaantumisesta ei seurannut kuin harmia. Sopuratkaisut moisten ylimielisten olentojen kanssa olivat hankalia saavuttaa, joten kukapa piti niiden sorkkimisesta. "Mutta pitkän tarinan tiivistääkseni päädyin aika ongelmiin ja tuo paikallinen yksisarvinen lähetti minut hakemaan lohikäärmettä kotiovellensa. Enkä minä tiedä ollenkaan miten, mutta satuin kuulemaan että sinä tietäisit jotain noista, siis lohikäärmeistä." Peter meni lopuksi hieman sanoissaan sekaisin. Tarinakin oli matkan varrella vähän muuttunut, kun ikävien asioiden selittäminen tapasi olla vaikeampaa, mitä sen oletti olevan.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 2, 2012 17:48:54 GMT 3
Miekkosen rauhallinen hymy ja rento toteamus eivät tuntuneet ainakaan vähentävän tilanteesta vaivautuneen natiaisen epätietoisuutta mutta ainakin se tuntui hämmentyvän kaikesta sen verran että jäi paikoilleen silmäilemään varovasti pöytäänsä istahtanutta Peteriä. Loppujen lopuksi tilanne ei onneksi tuntunut erityisen uhkaavalta mutta poika ei osannut keksiä mitään mistä muukalainen olisi tahtonut kysellä häneltä niin kovasti että olisi valmis maksamaankin... tai jos hänellä olikin pieni vainoharhainen aavistus johonkin suuntaan, niin siinä tapauksessa tämä ei ollut yhtään varma pitikö siitä mihin suuntaan tilanne olisi menossa. Tosin, kaikeksi onneksi moinen epäily taisi ollakin juuri vain vainoharhainen päähänpisto, tuskinpa vieras miekkonen osasi arvata sen enempää kuin kukaan muukaan...?
Laiha nuorukainen murahti vaisusti jotain epävarmaa ensimmäiseen kommenttiin sormeillen toista rispautunutta hihaansa, mutta Peterin kertomuksen edistyessä se kallisti hiukan päätään ja varjoista kiiluvat silmät nousivat vilkaisemaan muukalaista hiukan uteliaammin. Vaikeuksissa? Mitähän toinen sillä tarkoitti? Ja mitä se arveli hänen voivan asialle..? Nulikka ei kuitenkaan ehtinyt kyseenalaistaa tilannetta enempää ennen kuin mies madalsi ääntään ja kertoi ongelmansa luonteen aivan kysymättäkin... eikä tämä skenaario ollut selvästikään mitään mitä poika olisi olettanut kuulevansa. Se jännittyi suorastaan rehellisen häkeltyneen näköisenä tuijottaen hetken vaiti kunnes sai jälleen koottua itsensä ja päätyi köhimään epämääräisesti huppunsa alla. "Ehh? Mit-- siis..? Hetkinen nyt! Miksi mä tietäisin mitään mistään lohikäärmeistä!" Se aloitti kiireesti, liikahti levottomasti mutta vaikeni pian hetkeksi uudestaan raaputtaen takaraivoaan ilmeisesti tarvitakseen hetken setviäkseen asian mitä mies oli sanonut. Syystä tai toisesta nulikka tuntui menneen hiukan ahdistuneeksi ja vilkaisi itsekin ympärilleen kuin nähdäkseen kuunteliko kukaan ennen kuin käänsi empivän katseensa takaisin muukalaiseen. "....mikä yksisarvinen? Miksi se laittoi sut jotain lohikäärmettä hakemaan? Mitä hittoa se sellaisella meinaa?" Viimein ilmoille kantautuikin kysymys poikineen, vieläkin hiukan skeptiseen sävyyn kuin poika ei olisi ollut aivan varma uskoako mitä kuuli mutta viimein vaikuttaen sen verran kiinnostuneelta että se oli unohtanut oven suuntaan vilkuilun.
"Kuka se oikein on? Se... yksisarvinen? Mikä sen nimi on?" Lisättiin hiukan yllättäen tovin mietinnän jälkeen, nuorukaisen madaltaessa hiukan ääntään ja jopa astuen pienen askelen lähemmäs ennen kuin jäi silmäilemään Peteriä odottavasti. Eh, ilmeisesti vaikka ei ollut mitään sen suuntaista myöntänyt se taisi olla perillä vain lähistöllä majailevasta liekinheittimestä, mutta jostain syystä sillä ei tuntunut olleen mitään tietoa saman kaupungin mailla asuvasta rikkaammanpuoleisesta sarvipäästä... vaikka tämän nimi tuntui kyllä kiinnostavan?
|
|
|
Post by dallan on Jul 7, 2012 0:05:03 GMT 3
Syystäkin poika säikähti ensin kuulemaansa. Mutta se oli luonnollista, sillä harvapa haluaisi sotkeutua tällaiseen ongelmaan vapaaehtoisesti. Yliampuva avuliaisuus ei edes ollut viisasta, sillä siten ajautuisi vain toisten hyväksikäytön kohteeksi tai ottaisi tarpeettomia riskejä omasta puolestaan. Miksi joku sitten teki niin? Ehkä kyse oli arviointivirheestä tai erityisestä antelijaisuudesta. Toisaalta asioiden arviointi oli aina niin vaikeaa, että joskus pelaamalla näennäisesti odotusarvoaan vastaan saattoi saavuttaa suunnatonta hyötyä. Lottoa pelattiin myös omalla terveydellä, niin se maailma vain pyöri eteenpäin.
Tämän taikaeläinskenaarion ei onneksi sentään tarvinnut olla niin vakava asia, että kukaan oikeasti kuolisi. Toivottavasti ei ainakaan. Asiaa pehmensi vieläpä onneksi se, että kyse oli taikaeläimistä, jotka olivat aina kiinnostavia. Vähän kuin kuninkaan toilailut konsanaan. Kuningaskaan ei näillä main ollut suuren suuressa suosiossa, mutta ehkäpä juuri siitä syystä siitäkin miehestä puhuttiin vieläkin enemmän. Sen kanssa piti vain olla varovainen, sillä kaupungissa liikkui myös aseistettua väkeä, joka oli kruunulle enemmän tai vähemmän lojaali. Lohikäärme teki aika harvoin mitään mielenkiintoista. Sitä ei onneksi kiinnostanut yhtään, mitä mieltä jotkut ihmiset olivat siitä, ellei ollut aivan pakko kiinnostua. Herra yksisarvinen taas taisi vain olla niin vanha ja katkeroitunut, että oli pahalla päällä joka tapauksessa, teki mitä teki. Neiti yksisarvinen sentään oli mukavampi ja tykkäsi juoruilla ihmisten kanssa. Se teki parantolareissuista huomattavasti mukavamman kokemuksen.
Kiinnostaviahan nuo eläimet olivat, mutta pojan innostus aiheeseen kyllä yllätti vähän Peterin. Ehkä hän ei tuntenut näitä... paikallisia? Mutta tämähän sopi Peterille itselleen. Noloahan se olisi ollut, jos poika olisi vain juossut paikalta pakoon tai vakuutellut tietämättömyyttään kaikesta kieltäytyen sanomasta mitään muuta. "En muista sen nimeä. Se oli D... jotain. Eikä se sanonut, mihin se sitä tarvitsee ja ajattelin, ettei kannata kysyä liikaa."
|
|
|
Post by spyrre on Jul 7, 2012 16:41:16 GMT 3
Vaikutti siltä, että kun viimein päästiin jutun juureen kiinni (vaikkakin ehkä hiukan hapuilevasti) roolit olivat äkkiä kääntyneet päälaelleen. Alunperin nulikan kuulusteluun pyrkinyt Peter oli puolestaan joutunut melkoisen kysymyspommituksen kohteeksi ilmeiseksi yllätyksekseen, laihan nuorukaisen silmäillessä tätä vieläkin hiukan levottomana mutta jo enemmän mietteliäänä pöydän vieressä odotellen vastausta. Se oli ilmeisesti unohtanut täysin istua eikä varmaan tähän hätään muistanut muutakaan jäätyään kulmat pienessä kurtussa pohdiskelemaan äkkiä nenänsä eteen viskattua skenaariota. "...Dallan? Oliko se se?" tämä tiedusti viimein varovasti hetken odotettuaan kun mies ei muistanut kysyttyä nimeä. Vaikka olemassa oli tietysti vielä pieni epäilys että tässä olisi joku koira haudattuna (eihän se loppujen lopuksi olisi temppu eikä mitään myötäillä hänen kysymystään kun tiesi mitä vastausta hän haki vaikka ei oikeasti mitään mistään yksisarvisista tietäisikään) mutta ystävälliseltä vaikuttava mies oli kyllä selvästi yllättynyt hänen kysymyksistään kuin ei olisi odottanut näitä. ...toisaalta, järkevästi ajatellen, miksi olisikaan?
"Istu nyt jo alas! Eikö äitisi opettanut mitään tapoja!" Jostain takavasemmalta kuuluva äkillinen tuskastunut kivahdus keskeytti pojan pohdiskelut saaden tämän hätkähtämään hiukan ja kääntämään päänsä silmiään räpytellen kun keittiön suunnalta saapasteleva tarjoilija palasi mukanaan tilattu ateria, joka tässä yhteydessä koostui jonkinlaisesta muhennoksesta ja kupillisesta maitoa... mitä luultavimmin mokoma oli arvoltaan huomattavasti vähemmän kuin maksettu hopearaha, mutta ilmeisesti majatalonpitäjän mielestä jo aivan se että epäsiisti penikka sai jäädä sisälle oli myöskin maksun arvoinen asia. Eikä tuollaiselle nyt talon hienoimpia paisteja kiikutettaisi muutenkaan! Poika rypisti hiukan kulmiaan naiselle ja kirskautti hampaitaan, vetäen laihat käsivartensa jokseenkin härkäpäiseen puuskaan rinnalleen tarjoilijan kolauttaessa astiat pöydälle natiaista mulkaisten. "Ei." Se vastasi lähes häpeämättömän nenäkkäästi saaden osakseen uuden mulkaisun joka kieli että jos natiaisen läsnäolosta ei olisi maksettu, tämä olisi lentänyt kaaressa pihalle. Nyt tämä joutui kuitenkin tyytymään vain paheksuvaan tuhahdukseen ennen kuin loi hiukan turhautuneen katseen Peteriinkin kiirehtien sitten tiehensä muihin hommiin... tosin luultavasti jääden pitämään tilannetta silmällä ainakin etäämmältä, siltä varalta että ulosheitolle tulisi uusi tilaisuus.
Nulikka näytti nyreää naamaa tarjoilijan perään kunnes muisti tilanteen ja käänsi hiukan takaraivoaan raaputtaen huomionsa takaisin keskustelukumppaniinsa (tai kuulusteltavaan, miten vain) naisen suoriessa tiehensä. Se epäröi hetken vilkuillen pöytään aseteltua vaatimatonta mutta varmasti täyttävää ateriaa ennen kuin yskähti vaivautuneena ja liikahti varovasti lähemmäs Peteriä vilkaisten kuin epäillen tämän ehkä muuttaneen mielensä. "...eh. No, tuota.... kiitos?" se päätyi mutisemaan viimein ennen kuin yskähti uudestaan ja istui viimein. Penikka oli heti huomattavasti vähemmän näreä kun tätä härkkinyt nainen oli häipynyt ja näytti jälleen lähinnä epätietoiselta vilkuillen huppunsa alta vaihteeksi kuitenkin hiukan miettivään sävyyn. No, ainakin sillä taisi olla jonkin verran tapojakin silloin kun se niin halusi... vaikka keskittymiskyky taisi olla hiukan ailahteleva. Hetken kuluttua se havahtuikin jälleen ajatuksistaan tajuten ilmeisesti pienellä viiveellä omankin epämääräisyytensä. "Eh, niin. Mä, tuota... mä taidan tuntea sen. En tienny että se asuu jossain täällä..." se selvensi vaisuhkosti kiinnostustaan yksisarviseen kyhnyttäen jälleen niskaansa. "...sanoitko että se on ongelmissa tai jotain?" Kysyvä, ja tällä kertaa hiukan huolestunutkin katse nousi jälleen odottamaan vastausta hupun varjoista. Oli tässäkin kumma natiainen, omasi väitteidensä mukaan melkoisia tuttuja kuuluisista yksisarvisista ehkä lohikäärmeisiinkin vaikka kirmasi itse selvästi pitkin katuja kuin mikäkin irtolainen. Mutta mahdollisista epäilyksistä huolimatta tämä tuntui olevan vakavissaan... ellei penikka sitten vain olisi äärimmäisen hyvä valehtelija. Tosin tämän osoittama käytös ja olemus viittasivat oikeastaan lähes juuri vastakkaiseen suuntaan tämän taipumuksen suhteen.
|
|
|
Post by dallan on Jul 8, 2012 13:20:04 GMT 3
Poika siis sittenkin muisti yksisarvisen nimen pienen vihjeen avulla. Ehkä tuo oli kuulunut paikallisiin pidemmän aikaa, sillä kyllähän paikalliset täällä tuon tapasivat tietämään. Peter vain oli huono muistamaan kaikki julkkikset nimeltä, kun ei tuo sarvekas ikinä ollut tullut häneltä kenkiäkään ostamaan. Mitähän se edes piti jalassaan? Jonkinlaisia kenkiä varmaan, kun eihän herran lattia nyt hyvä ihme voinut kuraiseksi mennä. Se oli hyvä, sillä siten niitä kenkiä myytiin monen muun ohella.
Nenäkäs huutelija vain meni pilaamaan tunnelman juuri, kun se alkoi keventyä ja palaset loksahdella kohdalleen. Peter katsoi pitkään tuon suuntaan. Tällainenkö olisi se hauska vapaailta, minkä täältä saattoi rahoillaan saada? Uskomaton pettymys koko paikka ruuasta ja kunnioituksesta lähtien. Kunnioitusta ei hevin kolikoilla hankittu, mutta olisi sitä luullut liikenevän kaltaiselle kanssaihmiselle jonkun verran nyt ilmankin. Olutkin taisi hieman nousta päähän, kun asia vihastutti niin paljon, vaikka poika nyt hivenen kiitollinen tuntui olevankin. Nainen sentään häipyi ja tilanne tuntui sitä myötä vähän vapautuvan. Pysyisikin poissa.
Nopeasti tuo kaikki kuitenkin unohtui. Niin nopeasti, kun ajatus saattoikaan kadota. Seuraavana hetkenä Peter tuijotti tuota pyysyistä poikaa suu auki ja silmet suurena. Tuo väitti tuntevansa yksisarvisen henkilökohtaisesti. Mutta miten se oli mahdollista? Eihän se voinut olla, mutta Peterillä ei kuitenkaan käynyt mielessä, ettei se olisi totta. Hänellä pyöri päässä, ettei tässä enää ollut mitään järkeä. Miten ihmeessä joku saattoi tuntea sen otuksen ja vielä vaikuttaa huolestuneelta siitä, oliko sillä jälleen jotain ongelmia? Se ei vain ollut mahdollista. Pojan olisi täytynyt tuntea se jostain muualta, kun hän ei kerran tiennyt sen asuvan täällä, mutta miksi ihmeessä hän valehtelisi, sillä kukapa tahtoisi mukaan tällaiseen sotkuun ilman minkäänlaista syytä.
Taisi olla vain yksi tapa selvittää koko sotku. "Sinä siis... tunnet sen?" mies kysyi ensin hölmistyneenä. "En minä tiedä mitään sen ongelmista, mutta ehkäpä meidän pitäisi mennä kysymään siltä. Sillä kai se selviää."
|
|
|
Post by spyrre on Jul 8, 2012 15:34:23 GMT 3
Poika kohautti hiukan vaivautuneena olkapäitään Peterin avoimen hämmästyneelle ilmeelle hänen todetessaan tuntevansa tämän yksisarvisen. Toisaalta hän kyllä ymmärsi reaktion, olihan nulikka loppujen lopuksi liiankin tietoinen siitä miltä näytti, mutta... eh, olihan tällainen silti aina jokseenkin noloa. Hiukan yllättäen mies ei kuitenkaan tuntunut kyseenalaistavan hänen todenmmukaisuuttaan ilmeisestä yllätyksestään huolimatta. Nuorukainen yskähti uudestaan pälyillen hiukan milloin minnekin, päätyen lopulta vatsansa äänekkään murahduksen jälkeen härkkimään puisella aterimella nenänsä eteen kiikutettua sapuskaa. "Eh... no... juu. Luulisin. Jos se on se, joka luulen" vastattiin myöskin melko hämmentyneellä sävyllä laihan nuorukaisen päätyen viimein onkimaan ja hotkaisemaan lautasellaan lilluvasta massasta palasen lihaa. Viivyttely oli luultavasti johtunut lähinnä enemmän vaivautuneisuudesta kuin nirsoilusta päätellen siitä kuinka sapuska teki viimein kauppansa kun päästiin vauhtiin, mutta lienikö se yllätyskään että köyhä natiainen oli kuin olikin ollut nälkäinen. Se mutusti hetken vaiti kunnes nyökkäsi viimein epäröiden Peterin ehdotukselle käydä kysymässä sarvipäältä itseltään mikä oli homman nimi. Jotain outoa tässä nyt oli, tuskin Dallan nyt aivan huvin vuoksi lähetti satunnaisia ihmisiä etsimään lohikäärmeitä, eihän? Pakkohan tässä oli olla jotain tekeillä. Vaikka olikin varsin ymmällään tilanteesta, ehkä se olisi paras käydä vilkaisemassa ihan varmuuden vuoksi...
"...niin kai" mutistiin empivästi natiaisen vilkaistessa sitten uudemman kerran muukalaiseen huppunsa alta jota ei ollut vieläkään vaivautunut riisumaan päästään edes syödessään. "Kuka sä muuten olet? Teetkö sä hommia sille tai jotain?" Tämä kysäisi kiinnostuen ilmeisesti nyt pahimman hämmingin jälkeen anteliaasti ateriankin ostaneesta miekkosesta. "Tuota, eikö se ole vähän... no, vaarallista touhua lähteä etsimään jotain sellaista ihan itsekseen? Jos et edes tunne sitä." Lisättiin vielä, ilmeisestikin viitaten jossakin siellä vuoren laella vetelehtivään lohikäärmeeseen jota mies oli ilmeisesti aikeissa jututtaa. Tai niin natiainen oli ainakin ymmärtänyt.
Ilman suurempaa varoitusta pöydälle loikkasi jostain likaisenvalkea, varsin määrätietoinen kissa, joka oli ilmeisesti päättänyt ilmaantua heti tilanteen rauhoituttua... varsinkin kun näkyviin oli ilmaantunut sapuskaa. Poika ei näyttänyt suuremmin edes hätkähtävän tätä saati estelevän mitenkään kun eläin ensin Peteriä keltaisilla silmillään vilkaistuaan tassutti häntä pystyssä pöydän poikki tutkailemaan kiinnostuneena natiaisen lautasta ennen kuin härkki käpälällään varsin häpeämättömästi palan lihaa ja jäi syömään. Nulikka rapsutti otusta ohimennen, antaen tämän näköjään mukisematta tehdä mitä mieli.
|
|