|
Post by submarine on Mar 30, 2012 13:23:04 GMT 3
((Vihdoinkin sain tämän aikaiseksi. Pääasiallisesti kaiketi Cutteria odotellen.))
Voldenharin kyläpahasta oli tuskin kukaan koskaan haukkunut suureksi tai vilkkaaksi, mutta siitä huolimattakin olisi ollut myös varsin suuri vääryys väittää, että kukaan ei välittänyt siitä. Nököttihän se sentään metsänreunassa lähestulkoon suuren kauppatien varrella, lähestulkoon ainoana leposijana ties kuinka pitkällä matkalla. Nekin kopeat ja korkea-arvoiset, jotka tavallisesti olisivat nyrpistäneet neniään moiselle tuppukylälle pienine ja nuhjuisine taloineen ja kuraisine kylänraitteineen joutuivat Voldenharin kohdalla nöyrtymään, mikäli mielivät lepuuttaa jalkojaan pitkän matkan jäljiltä sisätiloissa ja laskea päänsä tyynylle. Parempina aikoina tämä seikka olisi kukaties kasvattanut kylästä suuren ja merkittävän, mutta tähän asti ainoa lokoisan sijainnin seuraus näkyi uudessa, varsin suurella vaivalla pykätyssä majatalossa, ja sen isännän kukkarossa. Olihan näillä parempaakin mietittävää, kuin mokomat koreilevat herrat ties mistä prameista pytingeistään ja näille nöyristely. Kummaakin väkeä suvaittiin, olihan jouduttu näkemään, mutta suopeutta oli turha odottaa.
Olipa miten oli, ei Voldenharin ainoassa majatalossa (jota tarpeen puutteessa ei oltu koskaan edes nimetty miksikään muuksi, kuin Voldenharin ainoaksi majataloksi) ollut tänäkään päivänä puutetta väestä. Niin rikkaat kuin köyhätkin, kiertolaiset ja kauppiaat, söivät, joivat ja tappoivat aikaansa tässä paikassa, ja ainoa mikä erotti elämän eri polkujen tallaajat toisistaan lieni halu olla sekaantumatta toisiin tai näiden asioihin. Päivä itsessään oli melkoisen halju ja harmaa, ja ilmassa alkoi olla Syksyn koleutta, mikä oli omiaan ajamaan paikallistakin väkeä vähemmän tärkeiltä askareiltaan pitämään säätä. Varsinaista tungosta ei vielä ollut, olihan majatalo varsin suuri, mutta voitiin jo puhua jonkin sortin väkijoukosta. Yksittäisen kulkijan tarvitsi tuskin pelätä keräävänsä huomiota, ellei tämä voinut väittää olevansa jo todella erityistä sorttia. Tämän oli helpotuksekseen saanut huomata Fahrutkin. Fahrut ei tosiaankaan olisi käynyt paikallisesta tai edes lähitienoon väestä parhaalla tahdollakaan. Niin miehen olemus kuin ulkokuorikin olivat jotakin aivan muuta ja varsin kaukaista. Hänen tumma, lähestulkoon mustanpuhuva ihonsa soti paikallisten vaaleaa hipiää vastaan, kertoen kaukaisesta etelästä ja sen oudoista maista, ja samanlaista kaukaista alkuperää oli hänen vaatetuksensakin; moneen kertaan paikattua, vaikkakin selvästi varsin hyvälaatuista ja arvokasta. Ahavoituneen, tuuhean parran verhoamat kasvot olivat selvästi saaneet nähdä jo nuoruutensa vuodet, vaikkei hänestä olisikaan voinut vielä puhua minkäänlaisena vanhuksena.
Olipa miten oli, oli Fahrut saanut helpotuksekseen huomata, ettei ollut joutunut vielä selvittelemään välejään kenenkään kanssa. Tavallisesti hänen näillä main niin oudot piirteensä keräsivät niin epäluuloa kuin jopa vihaakin, mutta mitä selvimmin tässä kylässä oli nähty oudompiakin asioita. Hänet oli jätetty rauhaat, mikäli muutamia pistävia katseita ei huomioitu, olkoonkin että surukseen hän joutui epäilemään sen johtuvan ainakin osittain vyöllään roikkuvasta käyrästä miekasta, ja tottuneista, opituista elkeistä jotka kertoivat sen olevan tuttu ja tunnettu väline tässä kädessä. Siltikin, hän ei ollut aikeissa aiheuttaa harmeja, ja rauhaan jättäminen oli tervetullutta vaihtelua. Vaikka majatalossa alkoikin olla varsin täyttä, oli hänet jätetty rauhaan omaan nurkkapöytäänsä, jonka hän oli viisaasti valinnut. Mitä varmimmin häntä ei oltaisi häätämässä tästä pois aivan pian, kukapa nyt hämyisissä nurkissa olisi halunnut istua? Varsin rauhalliseen sävyyn matkalainen tarkasteli majatalon tunnelmaa kohteliaan etäisenä, nauttien hajamielisesti omista, varsin vaatimattoman oloisista pöydän antimistaan. Kuppi keitettyjä papuja ja kannullinen vettä näyttivät kelpaavan varsin hyvin tummahipiäiselle miehelle. Ja hyväntahtoisesti hänkin soi pienen hymyn majatalon leppoisalle tunnelmalle. Iltaan olisi vielä hyvän matkaa, mutta ainakaan vielä ei ollut nähtävästi syytä pelätä mahdollisia selkkauksia tai välienselvittelyjä. Vaan kukapa tiesi...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Mar 30, 2012 19:42:25 GMT 3
Oudoimmatkin matkalaiset tarvitsivat jonkunasteista leposijaa matkallaan, ja yksi näistä oli parhaillaan kävelemässä pitkin Voldenharin kylän katuja. Vaikka otus oli peittänyt päänsä hupulla, niin kyräilevät sivustakatsojat kyllä tajuaisivat ettei kyseessä ollut ihminen - olennon peittämättömät jalat ja kädet olivat keltaisten suomujen peitossa olevat liskomaiset raajat, puhumattakaan otuksen vaatetuksen alta esiinpistävästä hännästä. Vähän keltaista punaisten raitojen koristamaa kuonoakin oli näkyvissä, ja hupussakin oli reiät joista pilkisti esiin pari pieniä sarvia. Lisko oli vastikään ilmeisestikin kärsinyt jonkunlaista vahinkoa, otuksen häntä ja vasen käsi kun olivat melko lailla siteiden peitossa, ja jonkunlaisia arpia oli näkyvissä jaloissakin. Olento oli pukeutunut mustaan ehkä hieman kaapumaiseen tunikaan johon oli kiinnitetty ruskea huppu, ja oikeassa kädessä oli jonkun sortin nahkainen rannesuojus. Pikkuinen reppukin tuolla oli selässä, mikä oli uudenoloinen, ilmeisestikin melko vasta hankittu. Liskomainen otus ei ollut mikään hirveän pitkä, jotain puolitoista metrinen ja ruumiinrakenteeltaan laiha, joten eipä tuo vaikuttanut uhalta kenellekkään - siitä huolimatta että olennolla oli vyöllään huotrassa oleva sapeli, ja että tuon kyynärpäistä ja olkapäistä törröttivät luuterät. Suomuinen ilmestys vain käveli kadulla, vilkuillen aina silloin tällöin ympärilleen, kunnes pääsi majatalon luokse. Lisko pysähtyi hetkeksi, ja katsoi rakennusta mietteliäänä.
Kvar oli matkannut pari päivää kauppatietä pitkin, leväten vähän missä sattui, joten pikkukylään saapuminen oli ollut onnenpotku. Paikka näytti vieläpä kohtuu vilkkaalta, joten hän ehkä voisi hieman kysellä tietoja - siis jos kukaan puhuisi oudolle otukselle. Viime ajat eivät oikein olleet menneet kovin hyvin, ei sen koko velho-jupakan jälkeen. Etsijä oli oikeastaan vähän masentunut, vammat kun estivät tuota olemasta mitenkään hirveän tehokas tehtävässään. Vähän aikaa Kvar tuossa synkkänä mietiskeli omiaan, kunnes lopulta astui sisään majataloon, vaikka arvelikin että saattaisi joutua silmätikuksi jos ei ollut varovainen. Sisään astuttuaan lisko antoi katseensa hetken kiertää paikkaa, kiinnittäen huomionsa siihen kuinka paikassa tuntui olevan aika monensorttista väkeä, yhden nurkassaolijan ollessa liskosta hieman mielenkiintoisen näköinen. Ihmisiä tosin näköjään kaikki, ellei liskolla jäänyt joku huomaamatta, mikä todennäköisesti tarkoittaisi sitä, että joku tulisi ennemmin tai myöhemmin heittämään jonkunlaista ikävää kommenttia. Kvar oli saanut tuta melko vastikään sen, että ihan aina ihmiset eivät jättäneet vieraanoloisia olentoja rauhaan... Parhaansa mukaan päänsä peittänyt otus luovi tiensä läpi melko täyden salin, lopulta päästen tiskin luokse. Lisko yritti parhaansa mukaan olla välittämättä mahdollisista tuijottavista katseista, käyttäytyen ikäänkuin mitään outoa ei olisi ollut tapahtumassa, ihan niin kuin kahdella jalalla kävelevä lisko olisi ollut aivan normaali asia. Tiskin luokse päästessään liskolle tuli eteen pienoinen ongelma - edessä oli joku porukka, estäen Kvarin pääsyn tilaamaan jotain. Hetken lisko vain seisoskeli tuossa pienen matkan päässä tiskistä, haluamatta kiinnittää edessä olevien huomiota itseensä sen kummemmin, mutta haluten kuitenkin saada hieman ruokaa ja juotavaa. Olennon häntä heilahteli hieman tuon yrittäessä keksiä keinoa päästä tilaamaan, kunnes tuon onneksi yksi edessäolijoista lähti käppästelemään majatalosta ulospäin, ilmeisesti käydäkseen 'asioilla'.
"Anteeksi", otus sihahti hieman nöyränä, tunkien auenneeseen väliin ja saaden epäilemättä osakseen oudoksuvia tai jopa vihamielisiä mulkaisuja paikalta häipyneen miehen tovereilta, kun lisko röyhkeästi tunki väliin - mutta myös isännän (tai pelkän tarjoilijan, Kvarilla ei ollut harmainta aavistusta kumpi oli kyseessä) huomion. "Ruokaa ja juomaa saisiko?", lisko kysyi, puheen ollessa jokseenkin selkeää (mitä nyt vähän sihisevää), vaikkakin sanajärjestys olikin hieman pielessä. Olento myös tarjosi jo valmiiksi rahaa tiskin toisella puolella olevalle tarjoilijalle tai isännälle, tai mikä siellä nyt olikaan, arvellen että raha hälventäisi mahdolliset epäluulot. Liskon kynnekkäässä kädessä oli yksi ainoa vanhanoloinen, oudolla sarvekkaan liskon kuvalla varustettu kolikko, mutta kultainen sellainen. Mitä Kvar oli tähän mennessä oppinut ihmisistä oli se, että aika monet olivat valmiita jättämään tiettyjä outouksia huomiotta kunhan hinnasta sovittiin. Se oli oikeastaan sellainen piirre jota lisko ei ymmärtänyt, tai hyväksynyt, mutta sitä pystyi hyödyntämään ihan hyvin. Lisko toivoi että tämä periaate toimisi nytkin, sillä tuo tosiaan halusi saada hieman murua rinnan alle.
|
|
|
Post by submarine on Mar 31, 2012 8:30:08 GMT 3
Fahrut seuraili kaikessa rauhassa majatalon tunnelmaa ja hälyä, kunnes hänen silmänsä erottivat uuden, varsin paljon muusta väestä eriävän tulokkaan. Kyseessä oli jonkinlainen liskomainen olento, varreltaan vähäinen, mutta siitä huolimattakin eittämättä monenlaista nähnyt. Kohteliaalla, tuijottamattomalla kiinnostuksella hän seurasi tuon kulkijan aavistuksen empivää astumista majataloon. Eittämättä kyseinen olento ei ollut lähiseudulta, kuten hänkään, sillä vaikka hän ei varsinaisesti voinutkaan väittää tuntevansa tienoota, eivät hänen silmänsä olleet vielä tämän matkalaisen kaltaisia saaneet todistaa. Uusi matkalainen toi mukanaan myös eittämättä vaaran, itselleen jos ei muille. Sotaisalta tämä ei näyttänyt, mutta siitä huolimattakin Fahrut kykeni jo nurkastaan erottamaan useita varsin riitaisia ilmeitä. Tämä oli hänelle varsin tuttua, vaikkakaan hän ei voinut kuvitellakaan, millaisia vaikeuksia tämä olento kohtaisi, jos vain jo ihonväri oli useille syy vihaan. Tilannetta ei varmasti lieventänyt millään tavalla sekään, että olento kävi ilmeisesti paremman puutteessa jonkun toisen, hetkeksi poistuneen paikalle. Fahrut oli joutunut todistamaan aivan vain jo ihmistenkin äityvän vihamielisiksi tovereilleen moisesta, etenkin alkoholin ollessa runsasta ja vapaasti saatavilla, ja vaikkei kukaan vielä siirtynytkään sanoihin tai niistä tekoihin, olisi se eittämättä vain ajan kysymys; paikalleen palaava mies tuskin ainakaan hyväksyisi pientä, haavoittunutta olentoa leposijallaan. Ja vaikkei asia toki hänelle kuulunutkaan, olisi hän mieluummin välttänyt moisen selkkauksen. Kukaan muu sitä ei ainakaan tekisi.
Varovaisesti Fahrut nousi ylös paikaltaan, ja koko mitassaan, nurkkauksen varjojen tai pöydän peittelemättömänä, hän paljastui varsin vahvavartiseksi mieheksi. Tummahipiäinen mies ei kukaties ollut huomattavan pitkä, täkäläisittäin vain keskimittaa, mutta vaikka hän nuoruutensa kukoistavimmat vuodet olikin jo eittämättä nähnyt, ei elinvoima ollut vielä mitenkään hiipunut hänen ruumiistaan. Hän oli harteikas ja vahvatekoinen, joskin yhä varsin sulavan oloinen. Ja riitaa haastamattomin, siltikin määrätietoisin ja suorin askelin, hän suuntasi kulkunsa nurkastaan kohti tarjoilutiskiä, jolla uusi tulokas oli itsensä luovinut. Juuri nyt yhdeltäkään majatalon väestä ei liiennyt hänelle riitaisia katseita, niillä oli kaikilla uusi kohde. Vaan eipä se häntä riemuamaan saanut. Varovaisesti, melkeinpä pahoittelevasti, mutta ehdottoman empimättä tai häpeilemättä, Fahrut astui liskomaisen matkaajan taakse. Toinen tämän vieressä istuvista, toverinsa paikanmenetystä seuranneista miehistä näytti olevan jo aikeissa lausua ilmoille mielipiteensä tämän olemassaolosta tässä maailmassa ja etenkin tässä tilassa, mutta vaikeni kuitenkin huomatessaan soturin takanaan. Ilmeestä päätellen tämä oletti tummahipiäisen miehen aikovan käydä suoraan sanojen ohitse tekoihin ja virnisti melkeinpä säälivästi pienelle olennolle. Se riitti tuomaan varsin hyvin happaman maun hänen suuhunsa.
Kiirehtimättä, melkeinpä varoen Fahrut laski pitkäsormisen, vahvan käden olennon olalle, pyyhkäisten tuuheaa partaansa toisella kädellään. Hän valitsi sanansa huolella, ja piti sävynsä rauhallisena ja riidattomana. "Anteeksi, ystäväni, mutta uskonpa, etteivät arvoisat kanssavieraamme arvosta toverinsa menetystä", Fahrut totesi rauhallisella, varsin sointuvalla äänellään. "Pöytäni sen sijaan on varsin tyhjä, ja toivottaisin ilolla vieraan tervetulleeksi", hän jatkoi, viitaten pikaisesti omaan, tosiaankin yhä tyhjään nurkkapöytäänsä. "Tarkoitukseni ei ole tunkeilla, vakuutan sen", hän lisäsi vielä nopeasti, käden elehtiessä mukana.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Mar 31, 2012 16:35:42 GMT 3
Ilmeisestikään paikkansa menettäneen toverit eivät hyväksyneet liskon läsnäoloa, joten Kvar yritti parhaansa mukaan kiirehtiä tilauksensa kanssa. Onneksi tarjoilija/isäntä/jotain oli sitä mieltä, että maksava asiakas on maksava asiakas, näytti miltä hyvänsä ja huikkasi jollekin muista työntekijöistä, joka lähti käväisemään paikan keittiössä, kohta palaten mukanaan lautasellinen jonkunlaista keitontapaista ja kupillinen vettä. "Kiitos", olento sanoi kun otuksen kultakolikko vaihtoi omistajaa (Kvar huomasi ettei saanut minkäänlaista vaihtorahaa, mutta päätti olla ottamatta asiaa esille), ja olento sai ruokansa ja juomansa - tosin mitä lyhykäinen liskomies kuunteli vierustovereidensa puhetta toistensa kanssa, niin hänen olisi parempi syödä nopsaan. Hänen läsnäoloaan ei ilmeisestikään arvostettu, vaikkei kukaan vielä suoraan mitään liskolle ollut sanonutkaan. Eipä näiden tosin tarvinnutkaan, vihaiset mulkoilut ja äänekäs keskustelu aiheena 'kirotut epäihmiset' mitä nämä kävivät toistensa kanssa tekivät aika selväksi mikä näiden mielipide pientä vierasta kohtaan. Otus päätti vain yrittää keskittyä syömään ateriansa mahdollisimman nopeasti, ja häipymään paikalta joksikin aikaa kunnes majatalo olisi vähän hiljentynyt.
Syömiseen keskittynyt lisko ei huomannut takaa lähestyvää miestä, ja hätkähti jonkun verran tuntiessaan olallaan kosketuksen, kääntäen päätään nopeasti katsomaan mistä oikein oli kyse. Olalle käden laskenut mies ei sentään näyttänyt uhkaavalta, vaikka näyttikin erilaiselta kuin ne ihmiset mihin Kvar oli tähän mennessä törmännyt. Olihan tuo tiennyt että oli olemassa ihmisiä joilla ei ollut se vaaleahko ihonväri mihin tuo oli tottunut, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun tuo näki ihmisen jolla oli tummempi iho. Lisko kuunteli mitä miehellä oli sanottavanaan, ja nyökkäsi ymmärtäväisenä. "Kiitos", Kvar totesi, ja jätti valtaamansa paikan, ottaen kuitenkin keittokulhonsa ja vesikuppinsa mukaan. "Tarjoustanne arvostan", lisko lisäsi sihisevällä äänellään, ja lähti kävelemään kohti miehen osoittamaa pöytää kantamustensa kanssa. Vieras oli yllättänyt Kvarin ystävällisyydellään, tähän mennessä kun liskon kokemusten mukaan keskivertoihminen oli valitettavan ahdasmielinen.
Lisko käveli suhteellisen rivakasti miehen osoittaman pöydän luokse, ja asetti kuppinsa ja kulhonsa pöydälle, mahdollisesti odottaen toista ennen kuin istuutui jos sattui pääsemään pöydän luokse nopeammin kuin vieras mies joka oli hänet kutsunut pöytäänsä. Kvar ei halunnut loukata toista joka oli pyytteettömästi antanut liskolle paikan jossa ei joutuisi ainakaan välittömän uhan alle, varsinkin kun jotkut majatalon muista asiakkaista eivät varmasti arvostaisi tummaihoisen miehen ystävällistä elettä outoa liskomaista otusta kohtaan. "Kiitän vielä kerran. Kvar'zha Ra'Phreg olen, mutta Kvariksi voi kutsua. Nimen vaikea lausua tiedän olevan", otus esitteli itsensä, tehden pienen kumarruksen esittäytymisen yhteydessä.
|
|
|
Post by submarine on Apr 1, 2012 13:15:18 GMT 3
Liskomainen olento ei selvästikään joutunut harkitsemaan Fahrutin tarjousta pitkään, vaan nyökkäsi melkeinpä heti kuunneltuaan, jopa kiittäen ja korostaen arvostavansa moista, ennen kuin lähti liikkeelle. Tämän ulkomuoto oli kukaties outo, mutta käytöstavat ainakin kohdallaan. Totisesti, kuten oli sanottu, tarkkanäköisimmänkin silmät paljastivat vain kovin vähän. Selvästikään tämä suopeudenosoitus ei ollut kuitenkaan aivan samalla tavalla muoden mieleen, sillä Fahrut osasi arvata monen tuikean silmäparin kääntyneen tuijottamaan, ennen kuin edes näki ne. Eittämättä kärkkäimmät ja ahdasmielisimmät pitäisivät moista oudon matkalaisen auttamista suoranaisena petturuutena. Eipä se häntä kuitenkaan huolettanut, sillä miltäpä olisi näyttänyt sellaisen sydän, joka auttoi vain oman hyötynsä mukaan? Hän soi näille kyräilijöille hädin tuskin vilkaisuakaan, ennen kuin kääntyi seuraamaan uutta pöytäseuraansa takaisin paikalleen purppuraiset takinliepeet hulmuten.
Pöytänsä luona Fahrut kehotti pikaisella eleellä uutta toveriaan istumaan, ennen kuin teki saman itse perässä. Jos totta puhuttiin, hän ei ollut mitenkään erityisen pahoillaan pöytäseurastaan, olihan yksin hämyisessä nurkassa istuskelu kuitenkin eittämättä omiaan synkentämään mielen. Siitä huolimattakin hän pysyi kuitenkin kohteliaasti vaiti ja piti katseensa tasaisesti omassa papukupissaan, sillä kuuluihan toki hyvän isännän tapoihin sallia vieraan määrätä keskustelun laatu ja määrä - muiden pöydissäkin. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odotella pitkään, ennen kuin toinen vihdoin esitteli itsensä. Toisen nimen (joka toden totta olisi eittämättä kiusannut kieltä) kuullessaan Fahrut soi tälle jälleen pikaisen hymyn, ennen kuin liitti kätensä yhteen ja soi niin syvän kumarruksen kuin pöytä vain salli. "Tervehdys siis sinulle ja suopeus olkoot huoneesi yllä. Minä olen Fahrut Mal Samaresh, Mal Samareshin ja Val Tarishin huoneesta", hän vastasi, onnistuen vain hädin tuskin suomaan ääneensä ylpeyttä syntyperästään, ja sekin vähän oli vain valitettava muodollisuus. Miten hän olisikaan voinut? Ei enää, ei tätä nykyä tai tässä maailmassa. Se kuulosti enemmänkin syytökseltä hänelle itselleen. Mutta hän karisti sen kuitenkin mahdollisimman nopeasti mielestään ja soi toiselle uuden hymyn, ennen kuin käänsi huomionsa hetkiseksi papuihinsa.
Hetken tai kaksi soi Fahrut hiljaisuuden vallita, ennen kuin kohotti taas katseensa toiseen ja rykäisi varsin hillistysti merkiksi aikomuksestaan puhua. "Joten, ystävä hyvä, toivon etten vaikuta loukkaavalta, mutta uskoin voivani varsin oikeutetusti todeta, että olet taittanut pitkän matkan", Fahrut aloitti, tehden nopean eleen lopun majatalon suuntaan, kuin ilmaisten ilman sanojen julkeutta, että toinen eittämättä erosi väestä melkoisesti. "Jokainen matkamies taittaa toki oman polkunsa, eikä se ole muiden udella tai tunkeilla, mutta tohtisinko kysyä, mikä tuo sinut tänne, varsin kauas?" hän jatkoi lähestulkoon diplomaattisesti. Toki moinen utelu oli tietyllä tavalla varsin julkeaa, mutta hän toisaalta hän, yhtälailla matkalaisena, uskoi voivansa tämän kysyä ikään kuin kohtalotoverina - olkoonkin, että se ikävä kyllä eittämättä antoi toiselle saman oikeuden. Eikä hän ollut aivan varma, miten paljon mieli itse paljastaa.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Apr 1, 2012 17:58:16 GMT 3
Lisko istui kiitollisena nurkkapöytään, ja molempien esiteltyä itsensä, keskittyi taas hetkeksi syömiseen pöydän isännän esiteltyä itsensä. Otus näytti syövän aika hyvällä ruokahalulla, ja syystäkin - Kvar ei ollut syönyt mitään sitten heräämisensä, joten nyt kun oli tilaisuus saada hieman vatsantäytettä, lisko ei epäröinyt. Keitto ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta eipä tuo muuta olettanutkaan. Ihmisruoat menivät kyllä keltaisella liskolla alas, mutta ei tuo yleensä pitänyt niistä niin paljon kuin niistä ruoista mihin oli tottunut kotipuolessaan. Leivokset sun muut olivat tosin poikkeus, sokeri kun oli aika harvinaista herkkua Drache Lochessa, ja Kvar yleensä tarttui tilaisuuteen syödä pullia ja vastaavia aina kun se oli mahdollista. Hieman olentoa mietitytti miten tuon olisi pitänyt puhutella miestä, tuon kokemuksen mukaan kun jotkut ihmiset suosivat sukunimen käyttöä, ja jotkut etunimen ja jotkut halusivat että käytettäisiin molempia. Ja miehellähän oli vielä ollut jatkoselitystäkin tuossa nimessään, jotain mikä osittain kiinnosti lisko-otusta - Kvar oli ollut havaitsevinaan tiettyä ylpeyttä miehen kertoessa ilmeisesti syntyperästään. No, kaippa oikea tapa viitata toiseen selviäisi piakkoin.
Olento huomasi toisen rykivän syystä tai toisesta, ja vaikkei ihan tajunnutkaan että kyseessä oli yritys ilmaista halua alkaa puhumaan, niin lopetti tuo kuitenkin syömisensä ja kiinnitti katseensa vieraanvaraiseen mieheen. Kvar nyökkäsi toisen ensimmäiselle toteamukselle, olihan se eittämättä totta. Turhapa jotain niin päivänselvää oli kiistääkään. Otus ei sinänsä kokenut toisen seuraavaa kysymystä julkeaksi, mutta joutui tuo hetken miettimään miten hyvin siihen vastaisi. "Etsijä olen", lisko aloitti, parhaansa mukaan korostaen sanan ensimmäistä kirjainta, tiputti reppunsa selästään majatalon lattialle, ja hetken kaivoi sieltä jotain, ottaen lopulta esiin rullalle käärityn pergamentin. "Tarkemmin tätä miestä etsin", otus totesi, näyttäen ehkä hieman huonosti tehtyä luonnosta ihmisestä jolla tuntui olevan oudot silmät ja jotain outoja röpelöitä poskissaan. Kvar ei sinänsä uskonut että Fahrut olisi ikinä törmännyt amuletin kantajaan, mutta eihän sitä tiennyt. Elämä oli vain potkinut viime aikoina päähän sen verta runsaasti, ettei lisko suuremmin uskonut tähän. "Ja muutakin etsin, tietoa ja eräitä... henkilöitä, mutta nyt erääseen kaupunkiin matkalla olen - siellä ehkä eräitä henkilöitä on, jotka hyvä löytää olisi", lisko jatkoi, pistäen pergamenttinsa takaisin reppuunsa kunhan toinen oli katsonut sitä tarpeeksi. Hirveän tarkkaan tuo ei ruvennut selostamaan mitä ja miksi etsi, ja toivoen ettei toinen alkaisi kyselemäänkään. Lisko oikeastaan piti jonkun verran tästä hieman mielenkiintoisella tavalla puhuvasta miehestä, eikä halunnut joutua sanomaan tälle ettei vain voinut yksinkertaisesti kertoa paljoa tämän tarkemmin mitä muuta etsi kuin miestä jonka kuvaa oli näyttänyt. Toinenhan olisi saattanut loukkantua jos Kvar olisi vain tylysti todennut ettei saa kertoa sen kummemmin.
Hieman asioita selitettyään lisko huokaisi (oletettavasti, ääni jonka tuo päästi ei ollut samanlainen kuin mitä ihminen olisi päästänyt, mutta asiayhteydestä saattoi päätellä huokauksesta olevan kyse), katsahtaen siteiden peittämään käteensä. "Hirveän hyvin vain velvollisuuttani voi en suorittaa, näistä johtuen", otus totesi hieman surkeana, osoittaen sidottua kättänsä, mutta viitaten yleisemmin oikeastaan kaikkiin vammoihinsa. Hetken mielijohteesta tuo laski huppunsakin alas, paljastaen sarvekkaan ja sangen piikikkään liskonpäänsä. Raidat koristivat otuksen kuonoa, ja piikit muodostivat oikeastaan jonkunsorttisen harjan joka jatkui niskaan asti. Samat punaiset raidat toistuivat myös otuksen kaulassa, reunustaen oranssihkojen suomujen peitossa olevaa aluetta, joka alkoi leuan alta ja jatkui otuksen tunikan alle. Jotain oli tapahtunut olennon vasemmalle silmälle, suomujen silmän välittömässä läheisyydessä näyttäen jotenkin kärsineiltä, ikäänkuin palaneilta tai jotain, itse silmänkin ollessa enimmäkseen ohuen harmaan kalvon peitossa, liskon pitäessä kuitenkin silmää auki vaikkei tainnutkaan nähdä sillä mitään. Olennon ainoa kunnossa oleva silmä näytti erikoiselta, tuo kun oli enimmäkseen mustaa jonka keskellä oli punainen piste. Pienehköt sarvet viimeistelivät olennon oudon ulkonäön.
|
|
|
Post by submarine on Apr 3, 2012 10:06:20 GMT 3
Fahrut seurasi toinen kulma aavistuksen kohollaan, kun Kvariksi itsensä nimeämä olento kaivoi esiin jonkinlaisen käärön, ilmeisestikin vastauksena kysymykseen siitä, miksi oli varsin kaukana ja varsin oudolla maalla. Loppujen lopuksi se paljastui luonnostelmaksi jostakusta miehestä, vaan selvästikään luonnostelijan kättä ei ollut ohjannut taito ja kokemus. Fahrutin oli myönnettävä, että vaikkei kuva ollutkaan suoranaisen huono, oli tekijä silti eittämättä haparoinut, ja pienet erheet olivat saaneet miehen näyttämään oudolta, melkeinpä hirviömäiseltä. Siitä huolimattakin hän nyökkäsi ymmärtäväisesti sille, ja tämän muillekin selitykselle aiheestaan. Toinen ei selvästikään mielinyt paljastaa kovinkaan paljoa tehtävästään tai siitä, miksi miehen ja muiden henkilöiden löytäminen olisi merkittävää. Se oli tämän oikeus, eikä Fahrutilla toki ollut sijaa kiistää sitä - eihän hän itsekään olisi tohtinut paljastaa todellisia syitään. "Sitten toivotan onnea vaikealla matkallasi. Sinulla lienee vielä paljon matkaa edessäsi ja toivon etsintäsi tuottavan tulosta", Fahrut lopulta totesi, ennen kuin kumarsi taas. Pienen liskon omistautuminen tehtävälleen oli ainakin eittämättä kunnioitettava, jos tämä oli valmis tarraamaan tällaiseen toimeen varsin vähin valmiuksin tai valmisteluin. Se oli eittämättä enemmän kuin hänen omistautumisensa enää millekään.
Vaan olipa miten oli, oli Kvar saanut selvästi myös maksaa hintaa omistautumisestaan. Varsin tuskastuneen oloisena tämä esitteli haavojaan (ja sivumennen myös päätään), ja vaikkei Fahrut ollutkaan ennen tämänkaltaista olentoa nähnyt, oli selvää, että tämä oli kärsinyt kolhun jos toisenkin matkoillaan. Ne olivat varmasti kivuliaita, ja oli pieni ihme että tämä olikin yhä jalkeilla ja liikkeellä, eikä huolehtimassa itsestään. "Haavasi ovat eittämättä suuret, jos sallit minun niin sanoa. Lepo palvelisi tarkoituksiasi parhaiten, ystävä hyvä, sillä olen saanut todistaa monen väkevänkin miehen rampauttavan itsensä loppuelämäkseen kieltäytymällä kunnioittamasta rajoituksiaan", Fahrut aloitti, muotoillen asiansa mahdollisimman diplomaattisesti, mutta kuitenkaan peittelemättä. Olihan hän oppinut mies, ja tiesi hyvin, miten huonosti vähäisetkään vammat parantuivat ilman tarvittavaa lepoa ja rauhaa. Eittämättä toinen ei voinut näin matkatessaan antaa niiden parantua kunnolla, tai pitää edes puhtaana kuten oli sopivaa ja hyväksi. "Tohdinko tiedustella, mikä moiset jäljet on kuolevaiseen lihaasi jättänyt?" hän kysäisi varovaisesti, tietämättä olivatko vammat ja niistä puhuminen toiselle mahdollisesti kovakin ylpeyden kolhu. Varmaa oli ainakin, etteivät ne sitä kohentaisi...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Apr 3, 2012 21:23:18 GMT 3
Sarvipää oli otettu kun toinen toivotti onnea liskon hieman epätoivoiselle tehtävälle - tähän mennessä kun suurin osa ihmisistä ja muista olennoista joihin tuo oli törmännyt eivät olleet sanoneet mitään sinnepäinkään, usein jopa pilkaten Kvarin päämääriä. Pikkuriikkisen kerkesi harmittaa ettei toinen selvästikään ollut nähnyt otuksen etsinnän kohdetta, mutta mitäpä siitä. Eipä tuo oikein ollut uskonutkaan että toinen olisi amuletinkantajaa nähnyt, tai jos olisi niin se olisi ollut jossakin kaukana joskus aiemmin. "Kiitän. Hyvä joku joka arvostaa tavata", lisko totesi, itsekin tehden jonkunlaisen kumarruksen tapaisen, vaikka tuolle olikin ehkä hieman hankalampaa tehdä sitä pöydän tullessa enemmän eteen olennon lyhyehkön varren vuoksi. Tähän mennessä kaikki olikin mennyt kyllä niin pieleen kuin voi, joten oli mukava saada välillä hieman positiivista kannustusta. Senkin lisko pani merkille ettei toinen ruvennut utelemaan sen kummemmin mitä lisko haki, mikä oli yksi lisäsyy arvostaa tätä vieraanvaraista herrasmiestä.
Lisko kohautti olkiaan miehen hienovaraisesti vihjatessa, että lisko voisi keskittyä lepäämiseen. "Asia liian tärkeä, että voisi levätä. Ja sitä paitsi kansani paremmin haavoista kuin ihmiset paranee", olento totesi hieman vammojaan vähitellen. Tokihan joku viikon lepo olisi todennäköisesti parantanut silmää lukuunottamatta kaiken tarpeeksi hyvin ettei vammoista olisi haittaa, muttei olento halunnut viettää niin pitkää aikaa yhdessä paikassa. Jos ihmiset olisivat edes antaneet tuon viettää jossakin majatalossa tai jossain niin kauan. "...Ja ihmiset pitäisi ei, jos jossakin niin pitkään pysyisin", olento päätti vielä mainita hetken kuluttua, ehkä hieman surkeana. Kvar halusi tutustua ihmisiin edelleen vaikka olikin saanut kohdakseen aika ikävää kohtelua, mutta tunne ei yleensä ollut molemminpuoleinen. Parhaimmilaankin tuo oli yleensä saanut osakseen jossakin määrin pilkkaa, pahimmillaan aitoa vihaa. Vaikka toinen oli kohtelias esittäessään kysymyksensä liskon vammoista, näytti sarvipää silti jossakin määrin vaivautuneelta. Asia ei ollut jotain mistä tuo puhui mielellään, arvet olivat turhan tuoreita. "Väärää henkilöä auttaa yritin. Siitä sain maksaa", otus mutisi lopulta, asian muistelun saadessa tuon tuntemaan olonsa surkeaksi. Kyllähän en enimmäkseen paranisivat lopulta, mutta koko juttu rotan kanssa oli järkyttänyt koboldintapaisen maailmankuvaa jossakin määrin. Ei se tuntunut oikealta, että Kvar oli joutunut kärsimään haluttuaan ihan vain auttaa toista. Oli se sentään opettanut liskoa varovaisemmaksi, jos nyt jotain hyvää koko jutusta lähti hakemaan. Sarvipää yritti etsiä jotain keinoa vaihtaa puheenaihetta tai jotain, kunnes muisti edessään olevan keiton. "Tuota, anteeksi, mutta syödä voisin. Kunnolla syönyt tänään ole en", oli liskon yritys lopettaa enempi keskustelu tuosta epämiellyttävästä aiheesta. Melko läpinäkyvä yritys, mutta rehellinen. Kvarilla oli kuitenkin loppujen lopuksi nälkä... Raitakuono ei heti alkanut uudestaan syömään, kohteliaasti odottaen että toinen (toivottavasti) toteaisi ymmärtävänsä.
|
|