|
Post by WtB on Sept 7, 2012 23:34:48 GMT 3
[Tykkään paluusta, hurraa! \o/ ]
Travis nyökkäili Marcusta kuunnellessaan ja tuijotti tuota tiiviisti samalla kun risti hitaasti ja rauhallisesti käsivartensa eteensä. Paikassa oli kylmä ja tämä pitkään paikallaan seisoskelu aiheutti vain sen, että kylmyys tuntui entistä pahemmin. Saamarin laitokset, kunpa tämän kylmyyden voisi jotenkin siirtää katsojillekin, ikään kuin sanoakseen kuinka paljon heidän eteen tässä saatiin taas kärsiä. Helppohan se oli istua kotona perseellään ja katsella vain telkkarista miten näissä paikoissa rymyttiin, kun paikan päällä tilanne oli kaikin määrin ihan eri. Vaikka kummituksiin tuskin törmättäisiin täälläkään, niin monesti paikoissa oli muunlaisia ikäviä yllätyksiä; paikkoja mihin repiä itsensä, kylmä ja muutenkin vain... Ei mukavaa. Likaista. Inhottavaa. Ja toisinaan niin hemmetin turhauttavaa. Ottoja yhä uudestaan ja uudestaan, aamuyön turhauttavia näyttelysessioita pimeässä harhailevista valoista ja kuvitelluista, myöhemmin nauhalle lisätyistä äänistä, joita oltiin säikähtävinään pimeänäkökameran nopeiden liikkeiden ja hämmästyneiden kautta säikähtäneiden ilmeiden kera. Travisin ajatus alkoi harhailemaan Marcuksen jatkaessa puhumistaan. Johnin huomatessa sen hän vaivihkaa siirsi kuvauskulmaa niin, että kuvassa olikin nyt pelkästään Marcus. Ei ollut mitään intressejä ottaa tätä kohtausta uusiksi. Omiin ajatuksiinsa vaipunut Travis ei ollut hyvää kuvamateriaalia sen suhteen. Marcus, porukan vanhus, tarinoi parhaillaan portaikosta. Kameraa yhä paikoillaan pidellen John aukaisi toisenkin silmänsä jälleen ja käänsi päätään hieman, että saattoi katsella toisen portaikon suuntaan. Portaikko numero yksi, se toiseen kerrokseen menevä. Portaikko numero kaksi oli heitä lähempänä, mutta se jäi pahimmoilleen juuri kameran taakse näkymättömiin Johnin kulmasta. Niinpä hän palasi takaisin tehtäväänsä, toisen silmän sulkeutuessa, toisen tarkkaillessa sitä mitä kamerassa näkyi. Marcus vaikeni, puhuen viimeisenä kolmannesta kerroksesta ja sen vaarallisuudesta paikan toiminnan päivinä. Travis oli tähän mennessä palannut takaisin tähän aikaan ja paikkaan ja katseli portaikon suuntaan, ikään kuin visualisoiden äsken kerrottuja asioita. Hiljaisuuden edelleen jatkuessa hiukan ärsyttävänä, John vaihtoi painoa jalalta toiselle. Travis havahtui jälleen ja nyökkäsi. Hän käänsi katseensa suoraan Johnin kameraan. "Siinä kuulitte, katsojat. Tässä paikassa kukaan ei voinut luottaa mihinkään tai keneenkään. Ja ne tunteet tuskin ovat muuttuneet kuoleman jälkeenkään. Siitä me aiomme ottaa selvän tänä yönä." Travis teki pienen eleen, joka kehoitti Johnia katkaisemaan nauhoittamisen siihen. Juuri kun John oli sen tekemässä, jatkoi Marcus yllättäen puhumista. John huokaisi äänettömästi, aavistaen Travisin tekevän mahdollisesti saman.
Adam hymyili hyväksyvästi Gabelle. Katse kääntyi kuitenkin katon kyltteihin Gaben ohjaamana. Ne olivat jääneet Adamilta täysin huomaamatta aiemmin, eikä sen vuoksi niiden tekstiäkään ollut tullut luettua sen kummemmin. Nyt kuitenkin vieraskieliset sanat tervehtivät häntä niistä ja Gaben vielä lausuessa ne ääneenkin, niiden outous vain korostui. Adam ei puhunut kuin satunnaisia sanoja kielistä, joista populaarikulttuuriin nostattamana oli noussut tuttuja sanoja tai lauseita. Achtung elokuvista, kurwa videopelejä verkossa pelatessa, amor ystävänpäivän lässytyksistä. Ei mitään hirmu erikoista, edes sellaista, millä pärjäisi missään maailmankolkassa. Onneksi oli aina oma äidinkieli, jota opetettiin onneksi lähes kaikkialla maailmassa ja jonka avulla usein pärjäsikin. Ei sillä, että Adam olisi koskaan edes käynyt missään oman maan ulkopuolella, mutta JOS niin sattuisi käymään, hän ehkä pärjäisi ilman, että tarvitsi ostaa sanakirjaa paikalliseen murteeseen tutustuakseen. Gaben esittäessä kysymyksensä Adam käänsi katseensa takaisin tuohon ja puisteli hieman päätään. Siirtolaisuudesta ei ollut ollut missään vaiheessa puhetta. Tai edes mainintaa niillä sivuilla, mistä jotain tekstiä tästä paikasta löytyi. "Aika outoa," todettiin hiljaa kielten sekamelskalle. Kaiken järjen mukaan englanti olisi ollut pääkieli ja muut vain sivukieliä, mutta tämä paikka... Se tuntui yksinkertaisesti olevan täysin oma maailmansa, jossa kielenä toimivat lähinnä kaikki sellaiset, joista hän ei voinut henkilökohtaisesti ymmärtää yhtään mitään. Heidän onnensa taisi kuitenkin olla Gabe, joka puhui ainakin joitain niistä. Adam hymyili tuolle jälleen, hieman vinosti tosin. Juuri sillä hetkellä vaikutti siltä, että koko porukan mahdollisesti fiksuin tyyppi oli aivan liian vaatimattomassa roolissa kirjoittelemassa muistiinpanoja ja täysin poissa sieltä, missä tapahtui. Kuvausporukka heidän takanaan sai osakseen vilkaisun, ennen kuin Adam käänsi katseen takaisin Gabeen. "Kyllä se eloon jäi. Vaikka noiden tuntuukin välillä olevan vaikea uskoa sitä." Adam nyökkäsi muuta porukkaa kohden ja naurahti hiljaa. Takana puhuttiin jotain kylmästä ja pakkasista, sekä generaattoreista. "Kannattaa muuten varulta pukea hieman ylimääräistä yöllä. Jos nuo tuolla keksivät jälleen tehdä saman minkä ne tuntuu tekevän vähän jokaiselle uudelle, niin luvassa voi olla todella kylmä yö." Adam muisti turhankin hyvin ensimmäisen mukanaoloyönsä. Hän ei vieläkään tiennyt oliko kyseessä ollut silkka Travisin ja Johnin vittumaisuus vai oikeasti halu testata, mutta he olivat päättäneet uusimman tulokkaan ensimmäiseksi tehtäväksi yksin huoneeseen jäämisen. Eikä edes ihan mihin tahansa huoneeseen. He olivat olleet vanhassa vankilassa, joka oli ollut hylättynä jo vuosikymmeniä. Adam ei ollut uskaltanut sanoa vastaan ja niinpä hän oli löytänyt itsensä ruumiiden säilytyshuoneesta, makaamassa lähes jäisellä ruumislaverilla kylmiössä. Vaikka lokeroita ei ollut monta, ei niiden välillä ollut minkäänlaisia väliseiniä niin, että pimeydessä pystyi kuvittelemaan kuinka jokaisella viereisellä laverilla makasi kuollut kaveri, katsellen häntä, kurotellen pimeydestä käsiään kohti. Adam oli ollut varma, että kuolee siihen paikkaan. Hän oli maannut pimeydessä silmät tiukasti kiinni, pidellen rintakehänsä päällä pientä kameraa kuvaamassa mahdollisia valoja lokeroiden pimeydessä ja rukoillut mielessään pääsevänsä pois. Lopulta, tunneilta tuntuneen ajan päästä Travis ja John olivat päästäneet hänet pois naureskellen. Sen yön jälkeen hän oli ollut jonkinlainen osa tiimiä, vaikkakin edelleen lähes kaikkien pompoteltava ja käskytettävä pelinappula. Adam toivoi syvästi, ettei Gabe kokisi mitään vastaavaa, vaan että pila oli tarkoituksella tuolloin käytetty vain häneen, syystä tai toisesta.
"Eiköhän tää ollut tässä, lähdetään vaan kattelemaan paikkoja." John totesi tarkoituksella hieman keskilännen aksenttia puheeseensa hakien. "Vai mitä luulet?" Katse luotiin Travisiin joka nyökkäsi vastauksena. John laski kameraa sen verran alas että pystyi vielä tarkistamaan akun tilanteen varmuuden vuoksi. Hyvältä näytti. Kamera nostettiin takaisin olalle. Kemelin puheet saivat tuon vilkaisemaan Adamin ja Gaben suuntaan. "Katos perkelettä." John naurahti. "No niin kauan kun lykkivät toisiaan omalla ajallaan, ei kosketa meitä." John hymähti. Eipä olisi Adamistakaan uskonut, että tuo olisi heti lämmittelemässä uutta tulokasta. Kaikenlaista sitä. Hän kääntyi Travisin ja Marcuksen suuntaan. "Marcus, näytähän tietä niin katsotaan minne päädytään." John virnisti vanhukselle. "Mitä raaempaa, sen parempi." Lisättiin vielä täydennyksenä. Travis naurahti Johnille ja taputti sitten Marcusta olkapäälle. "Siinäs kuulit. Me halutaan kuulla tämän paikan kaikista synkimmätkin salaisuudet." Travis hymyili leveästi Johnin napsauttaessa kameran taas kuvausasentoon.
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 13, 2013 22:16:04 GMT 3
[Hei murmeli, ennen kuin luet niin muutama juttu osasta. Tällä koneella en tietenkään enää omista minkäänlaisia muistiinpanoja pelin etenemisen suunnalta - pohjapiirroskin on pittiavaruudessa. Joten VINKS. Eeemh osan loppua kohden tulee irtonaisia osia, pikku pätkiä eri kohtauksista, ja jätin homman vähän niinkun kesken - mikäli itsekin haluat luoda jonkun "maisemakuvan" kerroksen huoneista. Lukuiloa! ] Gabe oli poiminut kynänsä uudestaan käteensä, ja tavasi sanaa siirtolaitos muistiinpanoihinsa Adamin suodessa jonkinlaisen, samaan ajatukseen suuntaavan mielipiteensä naiselle. Mahtoiko joukosta ketään muukaan pistää merkille laitoksen siirtolaismaisia piirteitä? Hän taisi Adamin lisäksi olla ainoa, joka oli koettanut etsiä Raccoon Hillistä edes joitain tiedonmurusia...Paha vain, että nekin pienet tiedonrippeet mitä Gabe oli saanut kasaan, tuntuivat pölyhiukkasilta nyt, kun paikan päällä johtolangat veivät täysin erisuuntaan mitä internetin antamat ”faktat”. Adamin hymyillessä vinosti Gabelle ja kehottaessa tätä varautumaan kylmään yöhön erityisen hyvin, nainen huomasi omaksi hämmästyksekseen hymähtävänsä ääneen miehen sanoille. ”Olen varautunut”, arvoituksellisesti kuiskaten Gabe laski katseensa lehtiöönsä, sulkien sen sanojensa loppuiskuksi. Mihin hän oli varautunut? Testaamiseen, vaiko lämpimään kerrospukeutumiseen? Haluamatta tietää mahdollisisista testaamisista, Gabe tuntui laittavan keskustelun poikki siihen paikkaan – joskin suloisella tavalla hienovaraisesti. Gaben oli mahdotonta kuvitella että tiimin 'tyylikuningatarta' Sally McGeniä olisi millään tavoin testattu, mutta Adamin kohdalla se olikin miltein arvattavaa. Kumpaan kastiin hän siis menisi? Samaan veneeseen itseään ihannoivan rouvan kanssa, vai Adamin, joka tuntui olevan miesten keskuudessa se hiljaisin ja varovaisin nero? Ehkä puoleenväliin? Jos mahdollista...? Suljettuaan lehtiönsä, sekä tavaransa yhteen kerättyään Gabe antoi suupielensä kevyesti nytkähtää Adamin suuntaan lähtiessään vaitonaisena kulkemaan kohti muita. Johnin ja Kemelin naamalle vääntäytyvistä hymyistä ja virneistä juurikaan piittaamatta Gabe oli kuin näitä herrasmiehiä ei hänen kuplassaan olisikaan. *** Marcus kuljetti kuvausjoukkion kakkostason rappuja pitkin pidemmälle sairaalaan loputtomiin sokkeloihin. Raccoon Hillin hoitolaitos oli jaettu yksinkertaisesti kahteen valtaosaan, helppoihin ja mahdottomiin potilaisiin. Mahdollisesti parantuviin ja ehdottomasti parantumattomiin. Vaarattomiin ja hengenvaarallisiin. Väestö, joka oli kurjan elämänsä tuolla elänyt ja päättänyt, eli osastoelämää kuin nautakarja. Naiset ja miehet omistivat omat osastonsa, ja ne harvat lapset, jotka tuonne helvetin hornaan olivat päätyneet olivat omistaneet yhden pienen osaston itselleen. Henkisestä tasosta, puutteista, tarpeista tai hoidon vahvuudesta huolimatta lapset olivat pidetty yhtenä suurena laumana. - Gabe antoi filmin tallentaa ”huonesellien” karun todellisuuden. Seitsemän naisen huoneissa kulkiessaan Gabe tunsi kurkkuaan kuristavan. Huoneet olivat pääsääntöisesti tyhjennettyjä, mutta muutama huone kakkoskerroksen naistenosastolla omasi vielä karua kieltä puhuvia jäämistöjä sairaalan toiminta-ajoilta. Valkean harmaita, ruosteen syövyttämiä sairaalavuoteita lojui nurin ja hajonneina huonesellin nurkissa. Käytävällä kantautuvasta puheesta Gabe sai selville kuinka Marcus kertoi naisten viettäneen yönsä (sekä tarvittaessa myös päivänsä) kukin sänkyynsä sidottuna. Sanojen myötä Gabe antoi nauhan kahlita vuoteiden kuonareiät. Jokaisessa vuoteessa oli hieman keskikohdan alapuolelta otettu osa tukikehikkoa pois. Muutamassa jäljelle jääneessä patjassa oli leikattu samoilta kohdin pala pois. ”Virtsaamista ja paskomista varten”, Marcuksen sanat kaikuivat Gaben mielessä Sallyn ehtiessä heistä ensimmäisenä kysymään asiasta ääneen --- Gabe oli kuvitellut voivansa erottaa vihreän värin naisen kasvoilta. Jotkut potilaista eivät ehtineet tai muistaneet kertoa tarpeistaan vähälukuiselle hoitohenkilökunnalle, jolloin oli helpompaa antaa potilaiden päästää alleen (Gabe epäili vahvasti henkilökunnan kiinnostusta auttaa asukkaittaan). Jotkin surusielut olivat lääkityksensä kanssa niin juoksupaskaisia, että oli helpompi antaa potilaan laskea vauhdista alleen – sai siten kerralla siivottua enemmän. Sama toistui niin miesten kuin lastenkin osastolla... Mutta mitä edemmäksi he etenivät, kävi kahta karummin selväksi, että saniteettitiloja ei ollut juuri nimeksikään...Ihmiset olivat eläneet kuin eläimet, joilta oli viety viimeinenkin side omaan inhimillisyyteensä. Videokuva tarkentui vapisevin käsin miltein lattianrajaan Gaben kyykistyessä lattian tasolle. Paksuun tomuun kengänjälkensä jättäen nainen katsoi videokuvan ylitse seinään. Kurottaen oman kätensä kohti seinää Gabe siirsi katseensa edessään pyörivään äänityskuvaan. Seinä, jota hän paljain käsin koski omasi syviä uurteita. Viiltoja, jotka olivat epätasaisia ja katkonaisia. Sormensa osuessa seinässä johonkin kovaan vihreiden silmien katse nousi taas yli videokameran. Nypäten seinästä irti jotain muovista ja kovaa Gabe sähähti ääneen tajuttuaan pitelevänsä miltein kokonaista kynttä sormiensa välissä. ”Tule jo pois sieltä”, Kemelin äreä ääni kaikui huoneessa joukkon saatua jonkun pienen haluamansa kuvauspätkän taas valmiiksi. Kahdesti uudestaan aloitettu nauhoituspätkä oli ilmeisesti viimeinkin purkissa. Tasapainonsa miltein menettäen Gabe sai itsensä vain vaivoin olemaan viskaisematta kynttä hittoihin sormiensa otteesta. Pihtimäisesti tuosta rujosti revenneestä aineesta kiinni pitäen Gabe nielaisi ja nyökkäsi tahdikkaasti, vilkaisten vielä videonauhan läpi kätensä tärinää. Kynnen seinän eteen laskien Gabe nousi ylös ja sammutti kameransa. - ”Meillä harvemmin ol ketään yksityissellll--- huoneessa tällä osastolla, mutta tämä huone oli yks niistä harvoista”, Marcus puhkesi puhumaan vieden kätensä housujensa taskuihin. Paksun metallioven avautuessa sisälle päin huoneeseen joukko näki mustavalkoisin kuvin tapetoidun huoneen. Lehtileikkeitä, sekä hiilipiirusteita täynnä olevat seinät kuvasivat toistuvasti yhtä aihetta: lapsia. Vauvoja paremminkin. Pienen pieniä kääröjä. Vauva-kuvia hymyilevistä, muutaman kuukauden ikäisistä nassikoista, osissa kuvissa lapsi oli rinnalla, joissain nukkumassa – kuvia kaikista mahdollisista vaiheista, jolloin lapsi oli täysin kykenemätön suoriutumaan itse mistään. Jokainen kuva, jossa oli pienikään häivähdys aikuisen kasvoista, oli nuo kasvot sutattu täysin. ”Betsy Dais”, huonetta vilkuilevien vieraidensa yli puhuen Marcus katseli synkeänä kohti huonetta. ”Eukko, joka söi kolmen vastasyntyneen lapsensa silmät ja kielen. Vaaraton kun ei ollut junioreita mitä syödä - hehheh.” - Raccoon Hill oli tarjoamassa kuvausjoukolle enemmän mahdollisuuksia, kuin kukaan kuusikosta osasi odottaa. Miesten osasto tarjosi sänkyjen lisäksi joukon naisten osastoa vahvempia metallikahleita. Lasten osastolla Gabe ei suinkaan ollut ainoa, jonka mieli järkyttyi niille sijoilleen. Olisiko kukaan heistä voinut kuvitella että lasten vuoteiden reunuksilla oli aikuisten tavoin metallikahleita, sekä paksuja sidenippuja hajonneiden ja osaksi maatuneiden lelujen seassa. Huoneeseen kuvausjoukon saatteleva Marcus katseli tomun peittämää lattiaa. Jokainen askel, joka huoneessa otettiin sai lattialta pilkottamaan lasten huterin käsin piirrettyjä kuvia. Kuvia, joista osa ei esittänyt mitään tunnistettavaksi kelpaavaa. Osassa taas saattoi havaita hahmotelmia lapsista, joista jokainen tuntui kulkevan neljällä raajalla kahden sijaan... Sally antoi lilalla värillä koristeltujen huultensa rypistyä suppuun hänen katellessa pää vinosti kallellaan juurikin yhtä tälläistä piirustusta, jossa kaksi toisistaan hyvin erikokoista lasta näytti etenevän neljällä raajalla. Kuvaan oli piirretty myös sänky, jossa oli sidottuna lapsen sijaan aikuinen nainen tai mies. ”Lapsi parat – tässä huoneessa on niin paljon surua ja tuskaa”, käsilaukustaan nessuntapaisen pengottuaan Sally pyyhkäisi silmäkulmaansa varovasti. ”Kauhun vääristymiä --- voi lapsi parat.”
|
|
|
Post by WtB on Apr 1, 2013 23:02:32 GMT 3
Gaben vastaus varautumiselle sai Adamin kohottamaan kulmakarvojaan hämmästyneesti, kysyvän ilmeen leikitellessä hänen kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan kysynyt ääneen mitään, sillä nainen tuntui tietävän mistä puhui. Kun Gabe sitten lähti muun porukan suuntaan, Adam hymyili tuon pois päin etenevälle selälle. Kyllä Gabe pärjäisi. Piru vie, sillä hetkellä tuntui että jos vaikka maailmanloppu päättäisi jyrätä yllättäen tämän paikan maan tasalle heidän ollessa yhä sisällä, olisi Gabe ainoa, joka todennäköisesti siitä selviäisi hengissä. Ajatus sai Adamin hymyilemään hieman leveämmin ja puistelemaan päätään, ennen kuin hän kumartui keräämään tavaransa mukaansa - pitäen erikoisen hyvää huolta läppäristä - ja seurasi naista muun porukan seuraan noiden näyttäessä tekevän lähtöä syvemmälle tämän laitoksen käytäville.
-------
Melko laiskasti muuta ryhmää seuraten John antoi kameran kuvata, koko näkökentän ollessa lähinnä kamerakuvan varassa. Käveleminen oli sen myötä laahustamiseen verrattavissa olevaa köpöttämistä käytävillä, mutta hyvä puoli oli se, että edellä kävelevät Marcus ja Travis olivat koko ajan ainoat henkilöt ruudussa, sillä käytävät eivät ihan joka paikassa olleet leveydellä siunattu ja pakottivat muut kulkemaan hänen perässään. Tämä oli aina siihen asti kunnes sivulla avautui ovia huoneisiin, antaen perässä kulkeville mahdollisuuden käydä tutkimassa niitäkin - tai ainakin jokaista sellaista minne sattui pääsemään. John kuuli takaansa pienen tömähdyksen ja käänsi päätään sen verran, että saattoi paikallistaa äänen alkulähteen. Adam seisoi parin metrin päässä hänestä, käsi metallisella ovenvetimellä, yrittäen heiluttamalla saada ovea aukeamaan. Kun ovi ei ollut samaa mieltä siitä, nousi Adam hieman varpaidensa varaan voidakseen katsoa sisälle huoneeseen ovessa olevasta pienestä ovisilmästä.
"Hei, hyypiö, kuvaa mieluummin jotain?" John tokaisi tylysti, katsellen väsyneesti Adamin suuntaan samalla kun päästi Gaben ja Sallyn ohittamaan heidät. Ei hänellä ollut mitään syytä valittaa nörtille jokaisesta tuon tekemisestä, mutta jossain Johnin pään sisällä tilanne vaati kuitenkin sitä. Piti ikään kuin pitää tietty laumajärjestys kertomalla säännöllisin väliajoin se, kuka tässä porukassa oli johtaja ja kuka huomattavasti alemmalla sillä asteikoilla. Adam käänsi katseensa ilmeettömästi Johnin suuntaan, ruumiinkielen kertoessa vastauksen Johnille: hartiat lysähtivät hieman kuin alistuneesti, suupielen hakeutuessa sivummalle, katsetta laskettiin alemmaksi. John kääntyi tyytyväisenä lyhyen tuijotuksen jälkeen takaisin kameransa suuntaan, saatuaan - jälleen kerran - erävoiton tiimiläisestä. Tai ainakin se oli se kuva mikä hänelle päällimmäisenä jäi mieleen, sillä sillä hetkellä kun John ei voinut enää nähdä, Adam nosti katseensa tuohon, näytti tuolle nopeasti keskisormea ja katse edelleen Johnissa vei kameran sivulle painaen objektiivin lähes täysin vasten ovisilmää. Kuului naksahdus kun suljin kävi, lähettäen peilien kautta kaiken näkemänsä kameran muistikortille, rakentaen pikseleistä sen kuvan minkä kamera oli sillä hetkellä huoneessa nähnyt. Jopa Johnin tyytyväisyyttä tyytyväisempänä Adam jatkoi tämän jälkeen suoriltaan matkaa, vaivautumatta edes vilkaisemaan aikaansaatua kuvaa. Se oli sinällänsä sääli, sillä mikäli Adam olisi sattunut katsomaan sen sillä hetkellä, olisi hän voinut nähdä jotain minkä seurauksena ryhmä tuskin olisi jatkanut matkaa ihan niin huolettomana kuin mitä se nyt tapahtui.
-------
Travis oli seurailllut Marcusta kaikessa rauhassa, yrittäen pitää jonkinlaista keskustelua yllä aina silloin, kun hiljaisuus alkoi tuntumaan liian pitkältä. Marcus oli onneksi melko puhelias mies ja selitti milloin mistäkin yksityiskohdasta jotain, aina maailman tylsimmistä seikoista - ikkunoiden uusituista lukoista - oikeasti mielenkiintoisiin ja heidän aihettaan koskettaviin asioihin. He olivat kulkeneet käytäviä ristiin rastiin ja päätyneet naisten osastolle, jonka likaisista ja kolkoista huoneista Marcus oli pitänyt pienen esitelmän. Kahleita katsellessaan Travis ei tuntenut mitään. Hehän olivat kuitenkin hullujenhuoneella, ne ihmiset todennäköisesti olivat ansainneet sen. Sairas mieli tuskin kärsi niin paljon paikallaan olemisesta kuin terveen ihmisen mieli kärsisi. Sama kai se sille oli, missä sitä oli hullu, jos sellaiseksi oli alkanutkin...? Hän nosti katseensa sängyssä olevista ketjuista huoneessa kuvaavaan Gabeen ja hymyili mielessään. Mikäli John olisi messissä, olisi Gabelle varsin mukava paikka keksitty yön pimeille tunneille. Travis hymähtyi ajatuksen käydessä sellaisissakin sänky + kahleet-puolessa josta tuskin tultaisiin koskaan tässä ohjelmassa puhumaan ja kääntyi sitten Johnin suunnille, huomaamatta Marcuksen tarkastelevaa katsetta.
"Hei, otetaan tuo sama purkkiin tuossa ulkopuolella, käykö?" Travis vilkaisi Marcukseen, joka vaikutti jälleen ihan normaalilta. Travis sai vastaukseksi nyökkäyksen ja kellastuneiden hampaiden värittämän hymyn.
"Totta maar." Mitään sen kummemmin ajattelematta Travis raahautui Johnin ja Kemelin kanssa huoneen ulkopuolelle käytävään, Marcuksen seuratessa heitä.
-------
Käytävän kuvaukset sujuivat kohtuullisen mutkattomasti ja vaativat vain pari kertaa uusiksi ottamisen - toisella kerralla Travisin yrittäessä astua pari askelta vakuuttavasti kohti kameraa Marcuksen selitettyä paikasta muutamia kiintoisia faktoja ja päätyen astumaan jonkin kovan ja paukahtavan päälle, äänen kaikuessa yllättävän kovaa pitkin käytävää, aiheuttaen hölmistyneen ilmeen herra juontajan kasvoille. John siirsi kuvan Travisin jalkoihin samalla hetkellä kun Travis peruutti äsken ottamansa askeleen. Lattialla oli vanha ruisku neuloineen, lasisen säiliön ollessa nyt pirstaleina lattialla. Näky sai Marcuksen naurahtamaan kuivasti.
"Toivottavasti poijjalla on hyvät kengät, meinaan jos tuolta jottain pääsi pohjan läpi verenkiertoon, ni voipi olla aika jänniä aikoja tulossa!" Lausetta höystettiin vielä uudella naurahduksella, Travisin ilmeen osoittaessa pieniä kalpenemisen merkkejä. Hän nojasi nopeasti toisella kädellä vieressään olevaa seinää vasten ja käytti sitten toista kättä apunaan vivutakseen koipensa sen verran ylös, että pystyi tarkastelemaan kengänpohjaa. Muutama hyvin pieni siru oli kiinni pohjassa, mutta nekin niin heikosti että irtoaisivat jo seuraavan askeleen aikana kosketuksessa lattiaan. Marcus virnisti koko showlle ja taputti sitten Travisia olkapäälle toverillisesti.
"Joo, varo vaan. Täällä ei nääs tunnettukaan sellaista kuolinsyytä kuin luonnollinen." Marcus hörähti vielä vitsilleen, joka tuntui kaikille muille aukenevan pelkkänä pelotteluna, Travisin aivojen jäädessä hieman epätietoiseen tilaan seikkailemaan jonnekin uskon ja epäuskon rajamaille. Johnin kuitenkin virnistäessä hänelle Travis palautti itsensä jälleen takaisin tähän hetkeen - jokseenkin lasinsiruja ekstravarovaisesti potkien sivummalle seinän vierustalle vaivihkaa. Pari seuraavaa ottoa menivätkin paremmin, toisen niistä ollessakin pikemminkin edellisen varmistus Travisin pälyillessä salaa jalkoihinsa aina edetessään, kuin peläten sirujen sittenkin tekevän äkkihyökkäyksen takaisin jalkojen alle ja tartuttavan vähintään mielisairauden itsestään.
-------
Betsy Daisin huone avautui kuvausryhmän edessä kuin avaruuden musta aukko joka kutsui vääjäämättä varomatonta kulkijaa astumaan lähemmäksi. He kaikki seisoivat ovella ja tuijottivat huonetta, haluamatta yksikään olla ensimmäinen, joka sinne astuisi. Huone itsessään näytti kuvineen kaikkineen juurikin sellaisen ihmisen huoneelta, jolla oli pakkomielle tietystä aiheesta ja joka vain sattui asumaan hullujenhuoneella - kaikki ah-niin-hyviä perusteita olettaa että huone olisi vain ja ainoastaan vaaleanpunaisen rakkauden täyttämä - mutta se ei sinällänsä myöskään näyttänyt mitenkään erityisen uhkaavalta kaikesta huolimatta. Sen sijaan huoneen ilmapiiri ilman näkyvää syytä oli kaikkea muuta. Se tuntui ahdistavalta, kuristi kurkkua samaan tapaan kuin joku elävä olisi kevyesti painanut peukaloa vasten henkitorveasi - ja hirvittävän yksinäiseltä. Adam, joka kurkisti huoneeseen aivan ovenkarmin vieressä seisten, muisti yhtäkkiä kärpäsloukun, jollaista hän oli nuorempana yrittänyt kasvattaa järjettömästi satunnaisista siemenistä, mitä oli sattunut löytämään keittiönkaapin perukoilta. Kärpäsloukun sijaan hän sai kauniin rivin auringonkukan alkuja, mutta kuvitelma siitä millaisia lihansyöjäkasveja hän oli odottanut kasvavaksi, oli edelleen voimakas. Ja tämä huone oli hieman samankaltainen kutsuessaan harvoin näillä käytävillä enää nykyisin kulkevia luokseen vain sulattaakseen heikkohermoisen ihmisen samaan hulluuteen kuin missä sen asukkikin oli elänyt. Marcuksen tarinan karmeudesta huolimatta Adam ei voinut olla tuntematta sääliä tuota asukkia kohtaan. Hänen katseensa kiersi huoneen seiniä pitkin, pysähtymättä erityisesti mihinkään. Sängyssä, toisin kuin aiemmissa huoneissa, oli normaali patja ilman siihen erikseen kaiverettua reikää. Ei sänky nytkään ollut mikään siisteyden multihuipentuma vuosien saatossa siihen laskeutuneine pölyineen ja likoineen, mutta siisteimmästä päästä silti tässä talossa. Metallisen rungon alta pilkotti pieni osa valkoisesta emalisesta potasta. Sängyn vierellä oli vaatimaton pyöreä yöpöytä, jolla oli sulkematon kirjekuori ja valkoinen teekuppi lautasella. Kaiken sen takana, lähes seinää koskettaen, oli vaasi kuivakukkineen. Kun oli nähnyt muita osia tästä laitoksesta, oli hämmästyttävää törmätä huoneeseen joka vaikutti monessakin mielessä koskemattomalta. Siinä missä muualla oli nurin käännettyjä sänkyjä, rikottuja tavaroita, sotkua ja pelkkää mielipuolista kaaosta, Betsy Daisin huone oli selkeästi hylätty, mutta samaan aikaan näytti siltä kuin se olisi näkymätön niille, jotka tahtoivat vain pahaa rakennukselle. Kuolleet kukat olivat jo unohtaneet kauan sitten millaista oli elää, mutta silti nekin osalta osaltaan huokuivat sitä elämää joka oli tätä huonetta joskus asuttanut. Yksikään lehtileike tai kuva ei ollut tippunut sotkemaan lattiaa, tai jos olikin, oli ne aina nostettu takaisin. Hiljaisuus, joka laskeutui heidän kaikkien välilleen huoneen edessä oli täysin lävitsetunkematonta ja lähestulkoon sattui korviin. Ennen kuin se muuttui epämiellyttäväksi, Marcus päätti rikkoa sen tiedoillaan.
"Betsystä taitaa olla vielä muutama kuvakin jäljellä toimiston puolella. Suurimmasta osasta kuvat on kadonnu, mikä minnekki, mutta Betsyn kuvia on jäljellä. Ottivat ne silloin ku naisparka tuotiin tänne, siltä varalta että jos myöhemmin tarvii tunnistaa niiden avulla. Siellä on myös yks kuva Betsystä istumassa tolla samaisella sängyllä, kattelemassa ikkunan suuntiin. Jos ei tietäis mitä emäntä oli elämänsä aikana tehny, vois pitää sitä kuvaa ihan nättinä." Kun hiljaisuus edelleen jatkoi, Marcus kopautti lähellä seisoneen Gaben kameraa.
"Sen kuvan otti sinun ikäses nätti plikka, joka otettiin tänne kuvaamaan yhtenä loppukesänä. Oli tarkotus näyttää miten elämä tämmösessäki paikassa on ihan siedettävää, mutta siitä rojektista ei koskaan oikeen tullu mitään... Ei sen jälkeen kun Abe yritti tehdä siitä tytöstä uuden puvun ittelleen." John antoi kameran laskeutua hieman, paljastaen kasvonsa sen takaa, Marcusta tuijottaen. Travis vilkaisi huolestuneena kameran suuntaan, katseessa ollessa tällä kertaa aitoa hermostuneisuuden ja pientä pelon sekoitusta. Katse tallentui kameralle, samoin kuin sekin vuoropuhelu, joka sitä seurasi. Abe Trotton, mies joka oli haudattu huhupuheiden mukaan paikan kellariin epäilyttävissä olosuhteissa, oli pitänyt kunnia-asianaan pukeutua hyvin istuviin pukuihin. Valitettava tosiasia vain oli, että usein niitä pukuja olisivat tarvinneet paljon enemmän ne ihmiset, joiden sisuskaluja ja elimiä se oli aiemmin pidellyt paikoillaan. Jopa Marcus lakkasi vitsailemasta Aben edesottamuksista kertoessaan - pukuvalikoimaan oli kuulunut niin naapurin 11-vuotias kuin oma isoäitikin - ainakin aina siihen asti, kunnes huomasi tarinansa keränneen kuuntelijoita kiitettävästi.
"Jos Abeen täällä yöllä törmäätte, niin kantsii työntää naiset eturiviin - Abe oli sillä tapaa vähän outo, viihtyi enemmän naisten nahoissa ku omissaan." Merkitsevä katse luotiin niin Travisiin kuin Kemeliinkin, pilke silmäkulmassa. Adam, joka oli vain puolikorvalla kuunnellut tapahtuneita, tuijotti edelleen Betsyn huoneeseen, katsellen ovelta pöydällä olevaa kirjekuorta, toivoen kovasti samalla että se olisi toisin päin. Tällöin kuoressa mahdollisesti olevan nimen voisi lukea. Muu ryhmä hänen sivullaan alkoi liikehtimään edemmäs kohti käytävää. Vastahakoisesti Adam irrottautui ovelta ja lähti seuraamaan muita matkan jatkuessa jälleen.
-------
Miesten osastolle päästyään ryhmä saattoi havaita koko paikan ilmeen muuttuvan samaan tapaan kuin jos kiirehtisi naisten vessasta yllättäen miesten vessaan. Lian ja sotkujen määrä tuplaantui ja osaston sijainnin vuoksi ulkoa heikosti tuleva valo oli vielä vähäisempää kuin se oli ollut naisten osastolla. Adam pysähtyi silloin tällöin kuvaamaan näkemiään asioita, Johnin seuratessa Travisia ja Marcusta. Kameran pitely ei ollut ihan kevyttä hommaa ja pahinta oli, että John huomasi olevansa jälleen nälkäinen, mikä sai verensokerin heilumaan huonolla tavalla. Travisin lisäksi kukaan muu porukasta ei tiennyt Johnin olevan tätä nykyä diabeetikko, eikä John halunnut sen tiedon leviävänkään. Hän kirosi koko diabeteksen syvimpään helvettiin, haluamatta myöntää kehonsa olevan niin heikko, että oli saanut itsensä vain sairaaksi. Kun tilanne vaikutti siltä, ettei mitään erityistä olisi luvassa, laski hän kameran hetkeksi sivulle, voidakseen lepuuttaa kättään. Samalla hän venytteli niskojaan, katseen osuessa katossa oleviin pitkiin viiltojälkiin. Hämähäkinseitti peitti seinän ja katon kulmauksia, valkoisen - tai ainakin sellaisena joskus olleen - katon ollessa täynnä erilaisia kummallisia tahroja. Ja noita viiltoja, kolme rinnakkain, kuin jättimäisillä kynsillä viilletyt. Niiden pohjaa peitti vihreänkeltainen väri joka tuntui pukkaavan läpi jostain heidän nykyisen kattonsa ja seuraavan kerroksen lattian välistä.
"Mitä vittuja nuo ovat?" John kysäisi lähimpänä olleelta Kemeliltä, katseen ollessa edelleen katossa. Jäljissä ei tuntunut olevan mitään logiikkaa, mutta toisaalta, missäpä tässä paikassa oli tähänkään asti ollut?
"Hei, John, olisiko tämä hyvä käytävä alkuspiikkiin?" Travis oli kerennyt jo huidella pitkän matkaa eteenpäin, heiluen nyt käytävällä jonka molemmat seinät oli tehty lasista ja joka tuntui olevan samaan aikaan jonkinlainen yhdyskäytävä kahden rakennuksen välillä, jotka myöhemmin oli päätetty yhdistää toisiinsa. John seurasi ystäväänsä käytävän alkuun ja katseli katseellaan käytävää aina sen toiseen päähän asti, kohti yllättävän läpitunkemattoman oloista pimeyttä ulkoa vielä heikosti tulevasta valosta huolimatta.
"Joo, muuten hyvä, mutta valaisun kanssa joutuu kikkailemaan ettei tulisi heijastuksia." John kohautti olkiaan. Travis vaikutti kuitenkin edelleen tyytyväiseltä löytöönsä ja jos totta puhuttiin, oli Johnille ihan se ja sama missä alkuspiikki kuvattaisiin. Hän tarvitsi ruokaa ja mielellään mitä nopeammin, sen parempi. Muuten hommasta tulisi hyvin lyhyessä ajassa hyvin rumaa, eikä sitä haluaisi kukaan tästä porukasta todistaa, vähiten John itse.
-------
Lastenosastolle päästessä Adamin kamera ilmoitteli muistikortin täyttyneen hetki sitten ja mikäli kuvaus haluaisi jatkua, tarvittaisiin uusi muistikortti tai todella hyvät taiteilijanlahjat paikalla olevien näkymien tallentamiseksi. Tämä sinällänsä olisi ollut ihan normaalia, mutta ottaen huomioon sen, ettei Adam ollut juurikaan ottanut edes kuvia - ei ainakaan 16 gigan edestä, jollainen kortti kamerassa parhaillaan oli sisällä - sai se hänet käynnistämään kameran pari kertaa uudelleen ja osoittamaan sillä satunnaiseen kohteeseen samalla kun laukaisinnappia painettiin. Kameran väite pysy samana - muistikortti täynnä. Hän napsautti auki muistikorttia suojelevan luukun ja painoi nappia, joka nosti kortin suojistaan ylös. Kortti vaihtui uuteen samankokoiseen, aiemmin käytössä olleen päätyessä suojakoteloon säilöön myöhemmin tapahtuvaa kuvien purkamista odottamaan. Uusi kortti sujahti paikalleen tyydyttävän napsahduksen myötä ja kamera oli jälleen kuvauskunnossa valmiina toimintaan. Testiksi otettiin vielä kuva Sallystä, joka ei edes huomannut kameran olevan suunnattuna hänen suuntaansa. Koska kamera itsessään ei valittanut enää mitään ihmeitä, laitettiin äskeinen korttisekoilu täysin pitkään alustamattomana olleen kortin niskoille. Pitäisi muistaa vain tyhjentää kaikki kortit totaalisesti tämän seikkailun jäljiltä, niin vastaavilta ongelmilta vältyttäisiin tulevaisuudessa.
Ulkona yhä kiihtyvään tahtiin laskeutuva hämärä ja lastenosaston heikko ikkunoiden määrä teki tähän kellon- ja vuodenaikaan lastenosastosta hämärimmän osaston, minkä johdosta edelleen hieman ärtyisä John harkitsi kameran kiinteän valon sytyttämistä. Suora valo kuitenkin tässä tilanteessa olisi aika tyly ratkaisu, joten hämärästä huolimatta hän jatkoi ilman lisävalaistusta. Tilanne muuttui dramaattisesti kuitenkin sillä hetkellä kun hän ymmärsi, että mikäli lattialla hänen jaloissaan pyörivät piirustukset haluttiin esittää myös kotona oleville katsojille selkeinä kuvina eikä epämääräisinä suttuina, olisi lisävalo pakollinen ratkaisu. Mielessään huokaisten valo napsautettiin päälle, ensimmäisenä kameran linssiin osuvan piirustuksen tuntuessa lähes hypähtävän hämäryydestä nyt näkyviin. Jonkin matkan päässä seisoskeleva Travis oli ihmeen hiljainen, mutta Sally sentään puhui jotain, jutun jäädessä nauhalle vaikka rouva itse olikin kuvan ulkopuolella. Kamera suunnattiin Sallyn suuntaan huoneen yli, Travisin katsellessa nyt myös naisen suuntaan.
"Mitä sinä näet täällä, Sally?" Travis puhutteli naista rauhallisella äänellä, tarkastellen tuon koko olemusta samalla. Marcus, joka seisoi Johnin ja Travisin takana poissa kuvasta, ei sanonut mitään. Piirustukset, sängyt, lelut, koko tämä paikka.. Se kyllä kertoi ihan omaa karua kieltään ilman, että sitä tarvitsi ihmeemmin pohjustaa enää sen jäljiltä mitä ryhmä jo tiesi. Raccoon Hill oli ehkä jäänyt historian hämäriin vuosien saatossa, mutta historia sen sisällä tuntui yhä elävän, huutavan ja vaativan omaa paikkaansa tässä maailmassa. Samoin olivat tehneet sen potilaat aikoinaan, saaden vastaukseksi pelkkää kaltoinkohtelua, pieksentää ja kokeiluja, jotka useimmiten tuntuivat vievän koekaniineiksi joutuneet entistä pahemmin hämärän rajamaiden toiselle puolelle sen sijaan, että olisivat parantaneet heistä ensimmäistäkään.
Sally havahtui Travisin kysymykseen, vaikka hän olikin osannut odottaa sitä. Tietenkin hän osasi, sillä niin luontevasti he olivat tuota 'keskustelun avausta' harjoitelleet.
"Voi ei miten surullista - aivan kamalaa", Sally huokaisi sydäntä riipaisevasti jatkaessaan: "Kolme tyttöä, voi kuinka surullisia he ovat..." Nessua sormissaan puristaen Sally vilkaisi jaloissaan lojuvaa piirustusta. "Mitä sanoit? Miksi muriset tyttöpieni?"
John hymähti kameran takana Sallyn sanoille. Hienosti pelattu, Sally, tuo kuulosti varmasti kotikatsojan korvaan todella pelottavalta. Sallyä katseleva Travis ei myöskään sen kummemmin ollut vakuuttunut ihan aikuisten oikeasti tästä näytöksestä, vaikka esittikin jotain aivan muuta. Täysin vakava ilme kasvoillaan hän asteli muutaman askeleen lähemmäksi Sallyä, yrittäen vaikuttaa niin hienotunteiselta kuin mahdollista ollakseen häiritsemättä näitä Sallyn mainitsemia kuviteltuja tyttöjä.
"Kysy heidän nimiään." Hänen äänessään oli melkein liioiteltua rauhallisuutta, samankaltaista mitä käytettiin silloin kun yritettiin rauhoitella pientä lasta nukkumaan.
Sallyn paksut, maalatut kulmat kurtistuivat tämän kasvoilla.
"Mikä sinun nimesi on tyttö? Kerro vain...Ei...se on mahdotonta..." Sally kohotti hieman päätään, kevyesti, antaen pehmeän hymyn nykäistä suupieltään. "Ei mitään hätää lapsihyvä. Mitä sanoit? Sof...Sofia? Sofie? Soff...jotain sellaista."
Huolimatta - tai siistä täysin välittämättä - Sallyn epävarmuudesta puhuttelemansa lapsen nimestä, Travis oli jo päättänyt mielessään tuolle nimen, vääntäen väkisellä sen itselleen sopivampaan muottiin.
"Sofia? Hei Sofia, minä olen Travis...." vaikka sanat osoitettiin lapselle, oli tuon kuviteltu sijainti ja suunta kuitenkin hieman hakusessa.
"Missä hän on? Mitä hän sanoo?" Travis oli hakevinaan katseellaan jotain siitä samasta paikasta, jonne Sally katseli, näkemättä todellisuudessa mitään muuta kuin roskaa, likaa, potentiaalisen homeen kasvualustan ja hilseilleen maalin seinässä. Kuinkahan moni lapsi oli aikojen saatossa kyyhöttänyt tuossa samassa nurkassa, pakotettuna tai peloissaan? Ajatus oli nopea, eikä Travis lopulta antanut sille juurikaan arvoa loppupeleissä. Ei hän lapsia nyt suorastaan vihannut, mutta pärjäsi kyllä mainiosti ilmankin.
Sally kohotti kättään hitaasti ja rauhallisesti Travisin eteen, estäen miestä ottamasta askeltakaan ohitseen.
"Voi tyttö raukka --- hän pelkää sinua Travis. Sinä muistutat jotakuta...jotakuta pahaa." Sally kohotti katseensa Travisiin, antaen profiilikuvansa vaihtua Johnin linssillä kohtalokkaan oloisesti kasvokuvaan.
"Pahaa pahaa pahaa, tyttö murisee kuin eläin, hän on. Sofia. Sofia -- Sofiia. Ja hän suojelee tyttöjä sinulta."
Lämpimäksi aiottu tervehdys tyttöä kohtaan kuoli Travisin huulille. John virnuili kameransa takana näytökselle. Jos alku jo tälle illalle oli näin lupaava, tulisi loppuyöstä loistava näytös, hyvällä tuurilla jopa paras tähänastisista. Siihen tietenkin vaikuttaisi vielä moni seikka, mutta mikäli taso pysyisi illan ja yön ajan, olisi luvassa muutakin kuin pelkkää hyvää mieltä hyvin tehdystä työstä. Hitto, hän ei malttanut odottaa mitä fanit tulisivat sanomaan tästä jaksosta.
Paikoilleen pysähtynyt Travis oli hieman loukkaantunut siitä, että Sally tuntui syyttävän häntä epäsuorasti pahaksi. Silloin kun kamerat eivät kuvanneet, oli ryhmän jäsenten väliset henkilökemiat aivan eri luokkaa kuin mitä ne olivat kameroiden edessä. Niin oli pakko olla, jos mieli tehdä tätä työkseen ja jos tunsi heidät, oli helppo nähdä näitä pieniä yhteentörmäyksiä, julkisia ilkeilyjä jäseneltä toiselle jotka eivät kuitenkaan avautuneet ihan kaikille. Hän ei kuitenkaan voinut olla täysin varma siitä oliko tämä viesti Sallyltä hänelle vai liittyikö se kaikki kuitenkin loppujen lopuksi vain tähän esitykseen.
"Voitko... voitko sanoa hänelle, ettei minua tarvitse pelätä? Minä en ole paha." Travis kurtisti hieman kulmiaan kääntyen samalla niin, ettei kamera voinut vahingossakaan sitä nähdä.
"Hän murisee, voi kauhistus mikä ääni", Sallyn huulet vavahtivat ja käteen rutistettu nessu painui lilahtavaksi maalattujen huulten eteen. Etusormen pieni sipaisu nenään ja näin sitä mentiin. Merkki kuinka tilanne olisi pian ohi, ja Travisilla hetki aikaa esittää vielä kysymys.
"Lapset...he värjöttelevät nurkassa - kuin säikähtäneet eläimet. Sofiia, ei hätää. Me olemme ystäviä. Travis ja minä haluamme voin jutella kanssasi. Ei mitään hätää. Mitä? Isäkö? Onko isäsi täällä? Mitä isäsi teki?"
Kun näytös tuntui palaavan takaisin normaaleihin uomiinsa, Travisin ilme pehmeni epäröivästä normaalimmaksi. Sallyn merkki tulkittiin oikein ja hän lähestulkoon nyökkäsi vastaukseksi, saaden itsensä hillittyä kuitenkin ajoissa. Useimmat katsojista eivät tajunneet mitään, mutta osa oli juuri sitä foliohattukansaa, jotka joskus osuivat oikeaan ja näkivät merkkejä siellä sun täällä silloinkin, kun niitä ei todellisuudessa ollut edes esitetty.
"Kysy hänen isänsä nimeä." Travis pyysi rauhallisesti. Yksityiskohta, joka myöhemmin voitaisiin liittää muka historiaan, vaikka sille ei mitään pohjaa olisikaan. Joku - todennäköisesti Adam - saisi kaivella lähitulevaisuudessa nettiä liittääkseen tulevan nimen jotenkin tähän jumalanhylkäämään paikkaan.
"Kultaseni", nurkalle puhuen Sally tuntui kiinnittävän katseensa eteensä. Pienelle, kuvitteelliselle villilapselle puhuen.
"Kultaseni, Sofiia, ei mitään hätää. Muistatko isäsi nimeä Sofiia?" lapsen nimeä toistaen rauhallisena, äänensä pehmeänä tasolla pitäen Sally tuntui luonnokkaan huolestuneelta. "Muistatko sinä isäsi nimeä? Ei mitään hätää - me olemme täällä. Shhh-shh...." tyynnytellen Sally kumartui hieman nurkkaa kohden.
"Mitä?" äänensä kuiskaukseen madalluttaen Sally muovasi nimeä huulilleen. "Ge..Georg..Gerald. Geraldko Sofiia? Gerald Horst?"
Tyytyväisenä saatuun nimeen - joka vaikutti vielä tarpeeksi tavanomaiselta että ihmiset uskoisivat sen - Travis polvistui hieman, ikään kuin aikoisi puhutella Sofiiaa itse. Näytös alkoi olemaan lopussa ja he tiesivät sen varsin hyvin. Loppuun vielä varsin vakuuttava keskustelu hänen ja tämän lapsen välille ja yleisöllä riittäisi puhuttavaa pitkäksi, pitkäksi aikaa.
"Sofiia... me yritämme löytää isäsi. Mistä voisimme löytää hänet, osaatko sanoa?"
"Sofiia?" Sallyn ääni kuulosti rauhoittelevalta, huolestuneelta.
"Ei Sofiia. Hän on Travis, minun ystäväni. Ei...Ei mitään hätää", henkeä kauhistuneena vetäen Sally puristi sydänalaansa. "Minuun niin sattuu - he, he liikkuvat. Kuin, kuin eläimet. Nelinkontin...Sofiia...älä mene vielä. Sofiia?"
Tilanteen etenemistä seuraamaan jäänyt Travis odotti kaikessa hiljaisuudessa sitä, lisäisikö Sally kenties keskusteluun vielä jotain vai päättyisikö tilanne tämän myötä. Liika olisi liikaa, jos nyt vielä jotain lisää tähän soppaan heitettäisiin, joten kun Sally tuntui olevan enimmäkseen hiljaa, uskaltautui Travis avaamaan suunsa.
"Sally? Ovatko he vielä täällä?"
Saatu vastaus oli enemmän kuin paljon hänen mieleensä.
"Eivät...En löydä heitä enää."
Travis huokaisi ikään kuin pettyneenä ja painoi hetkeksi päänsä alas. John zoomasi kuvan häneen, seuraten tarkkaan miten Travis puisteli hieman päätään tiedostaen varsin hyvin olevansa mahdollisesti juuri nyt kuvassa, vaikka yrittikin vaikuttaa siltä, ettei muka asiasta olisi millään tapaa tietoinen. Kun mitään ei alkanut tapahtumaan, John kurkotti hieman kameransa takaa nähdäkseen Travisin ihan paljain silmin.
"Travis? Oletko kunnossa?" Hänen hiukan huolissaan olevan äänensä tallentui videokameran muistiin, kuvan heilahdellessa hieman nyt kun kamera ei ollut ihan yhtä hyvin tuettuna kuin normaalissa kuvaustilanteessa sen saadessa tukea myös kuvaajan kasvoista.
"Olen.... Minä vain.... " Travis huokaisi jälleen. Hän nosti päätään ja nousi sitten hitaasti ylös.
"Meidän pitää löytää hänen isänsä. Me olemme sen velkaa hänelle. Olemme sen velkaa kaikille niille viattomille lapsille, jotka kärsivät täällä tästä paikasta, pelosta ja yksinäisyydestä. Meidän pitää näyttää, etteivät kaikki ihmiset ole hirviöitä. Eivät samanlaisia kuin.... " lauseen loppu jäi leijumaan ilmaan, Travisin puistellessa päätään jälleen katseen harhaillessa tuohon nurkkaan, jossa oli juuri ollut kuviteltua elämää. Oli sitten seuraava Oscar hänelle tai ei, niin ainakin hän teki pirun hyvää työtä sen eteen. Hän huokaisi vielä kerran ja laski sitten kätensä Sallyn olkapäälle.
"Hyvää työtä Sally. Kiitos heidän esittelemisestään meille."
Koko esityksen ajan kameroiden ja mikkien tavoittelemattomissa seissyt Adam oli seurannut muiden tapaan tapahtumia päänäyttämöllä. Hän piteli kameraa rennosti oikealla sivullaan roikottaen, toisen käden pidellessä kiinni läppärilaukun hihnasta olalla. Tuntui, kuin joku tuijottaisi ja saadakseen kiinni tuon mahdollisen katselijansa hän käänsi hitaasti päätään Marcuksen suuntaan. Vanhus katseli häntä juuri sillä tavalla kun halutaan kiinnittää jonkun huomio ajatustenvaihtoa varten äänettömästi. Adamin silmien kohdatessa vanhuksen katseen paljasti Marcus sen verran hampaitaan, että huonompikin hammaslääkäri olisi voinut kertoa hymyn olevan pahasti korjauksen tarpeessa mitä tuli purukaluston puoleen. Osaamatta reagoida tuohon eleeseen oikein mitenkään Adam hymyili tuolle hämmentyneenä takaisin, ennen kuin käänsi katseensa pois, takaisin Sallyn shown suunnille. Itsepintaisesti Marcus tuijotti häntä vielä jonkin aikaa, ennen kuin kuvauksen siinä tilassa päätökseen saaneet alkoivat tekemään lähtöä huoneesta ja vanhus kiinnitti huomionsa heihin.
-------
Pelkästään jo siinä kaikessa, mitä he olivat tähän asti nähneet oli jo niin paljon materiaalia, että sen kaiken prosessoiminen omissa aivoissa alkoi olemaan vaikeaa, saatika että siitä saisi vain lyhyen koosteen jakson alkuun. Alkoi vaikuttamaan kovasti siltä, että heidän mukanaan tuomiensa tavaroiden määrä oli yksinkertaisesti riittämätön, mikäli laitoksesta aikoi saada kattavan kuvan koko yön ajalta. Iso rakennus tarkoitti automaattisesti myös sitä, että porukan olisi hajaannuttava ainakin jossain määrin pitkin sen tiloja ja jokaisella tulisi olla edes kohtalaisen hyvin tiedossa oma sijaintinsa suhteessa muihin. He kulkivat Marcuksen perässä käytäviä pitkin seuraten uskollisesti tuota kuin hyvin koulutettu isäntäänsä kiintynyt koira, kunnes saapuivat lasisen katetun sisäpihan aulan luokse. Aiemmin ulkona näyttäytynyt hämärä oli jo päässyt siihen tavoitteeseensa, jossa se tuntui ilkeältä silmiin niiden yrittäessä tulkita tietoa siitä oliko jo oikeasti kunnolla hämärää vai olisiko valoa sittenkin vielä tarpeeksi. Marcus odotti, että he kaikki olivat kokoontuneet lasikaton alle ja alkoi sitten kaivamaan taskussaan olevasta avainnipusta oikeaa avainta.
"Joko alkaa riittämään?" Avaimet kilisivät vasten toisiaan hänen käydessä läpi niitä yksitellen, rauhallisesti edeten avain avaimelta. Vastauksena oleva hiljaisuus sai hänet hymyilemään samalla kun oikea avain osui näppeihin. Se työnnettiin terassin oven lukkoon, joka ei tuntunut olevan sitä helpoiten periksi avaimellekaan antavaa sorttia ainakaan äänistä päätellen.
"Kuten mää jo aiemmin sanoin, niin täällä kyllä riittää lääniä. Ja kaikki ne jutut mitkä tähän paikkaan liittyy, ei suinkaan tapahtunu NÄIDEN seinien sisällä." Ovi työnnettiin auki ja Marcus antoi tietä vierailevalle ryhmälle. Puutarha - tai sen oloinen, mitä siitä nyt sitten olikaan jäljellä - oli jossain vaiheessa varmasti ollut ihan nättikin tapaus, kunnes oli jäänyt paikan hylkäämisen jälkeen oman onnensa nojaan. Kaiken tapahtuneen pystyi näkemään jopa sielunsa silmin. Ensin tuli villiintyminen, kun aiemmin kunnioitut rajat rikottiin ja kasvit puskivat toistensa päälle, joidenkin nääntyessä tämän valtataistelun tieltä. Loppujen lopuksi kiivas kamppailu oli johtanut siihen, että ne kasveista jotka sattuivat jäämään eloon, olivat vakiinnuttaneet paikkansa tiiviisti ja niistä eroon pääseminen olisikin jo tuskallisen kovan työn takana. Talvisaikaan silmiinpistävimmät olivat lienee ruskeat muratin rangat, jotka olivat kiipeilleet pitkin seinää oven molemmin puolin, kurottaessaan kesällä kohti rakennuksen ylimpiä kerroksia ja aurinkoa. Muiden kasvien kuolleita varsia pilkisti läpi sieltä täältä lunta uhmaten, huomauttaen näin olemassaolostaan talvenkin keskellä.
"Kesällä täältä olis helpoin oikaista suoraan hoitajien rakennukselle," Marcus viittoi kohti pihan reunassa sijaitsevaa matalaa kaksikerroksista rakennusta. "Mutta näin talvella näkkyy tätä lunta olevan niin pirskatisti, että meidän kannattaa sittenkin mennä keittiön kautta. Sieltä lähtee aurattu tie tonne. Vai haluaako joku lähteä rämpimään tohon hankeen, kyllä mää voin lapion sitä varten tähän toimittaa..." Marcus hymähti.
Samassa rakennuksen toiselta reunalta kuului humiseva ääni, jota seurasi rysähdys, terassin lasien kilistessä äänen voimasta. Yllättävä ääni muuten hiljaisen - ja hiljaisuuteen palaavan - ympäristön keskellä sai Johnin kääntymään sen suuntaan nopeasti kameroineen, muun ryhmän tuijottaessa äänen suuntaan yllättyneinä. Marcus naurahti ja aukaisi sitten osittain kiinni painuneen oven heille.
"Ette kai te nyt vain katolta tippuvaa luntakin pelkää?" Hän viittasi kädellä sisätiloihin, ohjaten heitä jälleen etenemään. Olisi aika tutustua ulkorakennuksiin ennen tulevaa yötä. Hän ei malttanut odottaa näkevänsä tämän kuvausryhmän ilmeet kertoessaan tapahtumista niissä ihan aidoilla tapahtumapaikoilla seisten, osoittaessaan kaikenlaisia historian aikaan saamia jälkiä näissä rakennuksissa.
|
|