|
Post by WtB on Mar 25, 2012 1:28:59 GMT 3
Tietä ympäröivät puut vilahtelivat ohitse luoden auton sisälle valojen ja varjojen leikkiä. Kesäaikaan valo olisi ollut mukavan vihreää ja elävää, mutta talvella.. Ei toivoakaan moisesta. Kylmä maailma ympärillä ja kaikki lehdet jo kuukausia sitten kuolleita. Lumi peitti maata ympäriinsä ja tie, jota pitkin he juuri ajoivat, ei ollut poikkeus. Tietä oli kyllä aurattu silloin ja tällöin, kun joku oli vain sattunut muistamaan, mikä ei ollut läheskään niin usein kuin se ehkä olisi vaatinut aurausta ainakaan jos aikoi ajaa yhtään matalemmalla autolla. Heillä se ei sinällänsä ollut ongelma, sillä auto alla oli hieman huonommillekin teille suunniteltu pakettiauto, jolla he olivat lähteneet liikenteeseen jonkin matkan päässä sijaitsevasta motellista. Huone oli halvin mahdollinen, sillä vaikka päälle päin saattoi näyttää, että heillä oli rahaa paljonkin tähän projektiin, niin raju todellisuus oli, että lähes joka ukon rahat olivat uponneet lähinnä laitteistoon ja auton uudelleenmaalaukseen. Eikä tietenkään ollut mitään takuita siitä, kuinka hyvin rahaa tulisi tulevaisuudessakaan, mutta alku oli jossain määrin ollut lupaava. He olivat myyneet ensimmäisen kauden nyt yhdelle isoimmista televisiokanavista ja mikäli kaikki menisi hyvin, olisi lisää kausia tulossa ja niiden kautta oikeasti isoja rahoja. Tai no, ainakin sellaisia mitä ei ihan tavallisessa konttorityöpaikassa kiskottaisi. Eikä varsinkaan siinä pikaruokalassa, missä hänkin oli kerennyt pari vuotta homehduttaa persettään. Niitä aikoja ei todellakaan ollut ikävä. Travis ei ollut sinällänsä unessa, mutta ei täysin hereilläkään. Yöunet olivat jääneet turhan lyhyiksi pitkän ajomatkan vuoksi ja hän oli yrittänyt ottaa edes jonkin verran unta takaisin automatkan aikana. Lippalakki oli vedetty peittämään silmiä niin hyvin kuin se oli mahdollista ja takin kaulusta nostettu ylemmäksi. Autossa oli viileähkö, sillä lämmitin ei toiminut ihan niin hyvin kuin sen olisi pitänyt. Lämmitin alkoi lämmittämään reilusti liikkeellelähdön jälkeen vasta ja tällä kertaa se oli ollut lähempänä itse kohdepaikkaa kuin lähtöpaikkaa. Talo, johon he suuntasivat ei ollut ihan ihmisasutuksen lähistöllä, kaikkea muuta. John, joka oli muka niin osannut tulkita GPS-laitteen välillä käsittämättömiä signaaleja oli eksynyt pariin otteeseen paikkaa etsiessään ja siinä vaiheessa, kun asutusta ei ollut näkynyt enää hyvään toviin yhtään missään, olivat he olleet lähinnä tuon kirotun naisäänen, Johnin ja kohtalon johdattelemina. Siinä vaiheessa Travis ei ollut jaksanut enää ottaa paineita mistään, vaan keskittynyt lähinnä nukkumisyrityksiin. Jollain ihmeen keinolla John oli sitten viimein päässyt oikealle tielle ja juuri parhaillaan oli kääntymässä kapealle puiselle sillalle, joka johti jonkin matkan päässä olevaan saareen. Oli ihan Travisin onni, ettei hän nähnyt tuota siltaa, sillä ainakin John puntaroi moneenkin otteeseen mielessään sitä, kestäisikö koko hökötys tämän kokoisen auton painoa, puhumattakaan tarvikkeista ja ihmisistä sen sisällä vielä. Hän vilkaisi matkustajan penkillä makaavaan Travisiin ja sitten tiehen. Kristus, mihin sitä ihminen joutuikin... Hänen olisi tehnyt mieli pakittaa ja ilmoittaa, että kalusto kuljetettaisiin saareen kävellen, mutta tietäen kuinka paljon rompetta mukana oikein oli, olisi se vain järjetöntä. Silta näytti kuitenkin jatkuvan vielä hyvän tovin ja jokaisen valaisimen, kameran, jalustan, piuhan ja johdon kuljettaminen olisi vain ihan mielettömän iso urakka ja veisi varmasti parikin tuntia helposti. Oli siis vain parasta luottaa siihen, että silta kestäisi. Kunhan he pääsisivät itse saareen, kaikki olisi taas hyvin ja hän voisi polttaa vaikka parikin tupakkaa, ennen kuin alkaisi kaivelemaan omia kuvausromppeitaan valmiiksi paikan esittelyä varten. Suoraan kuljettajan penkin takana oli väliverho, joka erotti kuskin ja matkustajan takaosasta. Adam oli heittäytynyt puolittain makaamaan takana olevalle kapealle sohvalla läppäri sylissään. Hän ei erityisemmin selaillut mitään sen ihmeellisempää, kunhan kaiveli viime hetken tietoja ylös paikasta, jonne he olivat juuri matkalla. Virallisestihan he eivät tienneet paikasta juuri mitään, mutta totuus oli, että parhaat kuvausideat saattoivat syntyä jo viikkoja etukäteen ennen kuin koko paikkaa oltiin edes nähty. Hän voisi tarvittaessa ohjata kuvaajia sellaisiin paikkoihin missä väitetään kummittelevan tai jossa saattoi muuten vain olla potentiaalisesti hyviä kuvauspaikkoja. Hänen hommansa tosin jäisi lähinnä vain siihen, että hän tarkistaisi säännöllisesti kaikkien kameroiden lähettämän kuvamateriaalin monitorilta sopivaksi katsotussa hätäisesti kyhätyssä komentohuoneessa ja varmistaisi, että kaikkiin jäseniin saataisiin yhteys mikäli jotain tapahtuisi. Yleensä tämä tarkoitti sitä, että hän istui koneella pyörimässä netissä samaan aikaan kun muut porukan jäsenet juoksentelivat pitkin kuvauspaikkaa ja kehittelivät mitä mielenkiintoisempia teorioita ja asioita, joita kummitukset ihan selkeästi siellä aiheuttivat. Ei mitään erikoista hommaa, eikä palkkakaan ollut ihan sitä mitä se olisi voinut olla, mutta mikäli sarja oikeasti ottaisi tuulta siipiensä alle, saattaisi kyseessä olla huomattava palkankorotus. Adam avasi heidän kotisivunsa ja kirjautui sisälle sille. Kotisivut sisälsivät blogiosion ja yleistä tietoa heistä, sekä joitakin videoklippejä. Adam naputteli sormenpäillään kevyesti näppäimistöä painamatta varsinaisesti näppäimiä samalla kun mietti, mitä kirjoittaisi. 'Afterlife on matkalla ja valmistautuu tulevaan yöhön yhdessä mielisairaalan edesmenneiden levottomien sielujen kanssa! Nähdään jälleen aamulla.... ;-) ' päätyi lopulta blogiin, yhdessä edellisiltana otetun kuvan kanssa, jossa Travis poseerasi muutaman muun tiiminjäsenen kanssa yhdessä. Hän jakoi blogilinkin myös Facebook-yhteisön puolelle, jossa se keräsi välittömästi muutaman paikalla olleen seuraajan tykkäyksen. 'Onnea matkaan! Älkää antako kummitusten purra....!' kommentoi yksi heistä vielä hetki ennen kuin Adam laittoi koneen kiinni. Ihmisparat, uskoivat tosissaan tähän hölynpölyyn. Ja mitä kaikkea sontaa he olivatkaan valmiit nielemään heidän suunnaltaan. Tuntui uskomattomalta, että joku oikeasti viitsi vaivautua edes katsomaan koko sarjaa. Jokainen, joka oli ollut heidän mukanaan kuvaustilanteessa yöllä, tiesi, ettei juuri missään ollut mitään perää. Sopivia kuvakulmia, varjoja, ääniä ja hyvä leikkaus editointivaiheessa, siinä koko roskan salaisuus. Mutta ei kai siinä, jos siitä rahaa sai. Samalla hetkellä auto ylitti vuosien syömän laudanpalan sillassa ja painoi sen kasaan. Auto pysyi liikkeellä, mutta nytkähti voimakkaasti takarenkaiden osuessa tuohon rikkinäiseen osuuteen sillassa. Etuosassa autoa Travis hätkähti ja nosti lippalakkiaan, katsellen hämmentyneenä ympärilleen. "Lahopaska silta, ihme ettei olla jo jorpakon pohjassa," John kommentoi katsomatta Travisin suuntaan, katse kiinteästi edelleen sillassa ja mahdollisissa vaaran merkeissä edessäpäin. "Olisivat voineet sanoa tästä jotain.", hän vielä jatkoi. Travis seurasi katseellaan samaa kuin Johnkin: silta tosiaan näytti semmoiselta ettei hän välttämättä olisi lähtenyt ylittämään sitä, ainakaan tällä kyydillä mikäli olisi ollut hereillä ajoissa. Nyt kuitenkin olisi vain katsottava mihin tässä päädyttiin, sillä silta oli tasan niin kapea, että tämän kokoisen auton kyydistä nouseminen sillä olisi ollut melkoisen vaativa temppu. Lisäksi, oli enää muutamien kymmenien metrien kyse, että he pääsisivät toiselle puolelle. Saaren ranta häämötti jo siis lähellä, varsin epäviehkona ilmestyksenä sen kaiken jälkeen. Saaren puolella piti ajaa vielä tietä eteenpäin sen kiertyessä korkealle kallioiden päälle, missä itse talo muutamine ulkorakennuksineen sijaitsi. Näin läheltä ja näin alhaalta talosta ei näkynyt juuri mitään, sillä sen ympärillä olevat vanhat korkeat kuuset peittivät koko paikan tehokkaasti näkyviltä. Muutamaan kertaan Travis uskoi nähneensä vilauksen mökin kattoa, mutta ei voinut olla varma siitä. Hän nousi istumaan paremmin penkillään ja kaivoi sitten kännykkänsä taskustaan, vilkaistakseen oliko kukaan kaivannut häntä tässä välissä. Näemmä ei. Kännykkä palasi takaisin takin taskuun ja Travis kaivoi hanskalokerosta halvan suklaapatukan, jonka oli sinne ostanut edellisenä päivänä. "Pakkasiko kukaan ruokaa mukaan?" Travis aukoi suklaapatukan kääreitä keskittyneesti, vilkaisten sitten Johnia. "Vai ovatko ne toisessa autossa?" John kohautti olkiaan, tietämättä tai pahemmin edes välittämättä sillä hetkellä. Auto siirtyi sillalta tukevalle maaperälle ja hän huokaisi helpotuksesta voidessaan lisätä hieman vauhtia siltaköröttelyn jäljiltä. Tie lähti kohoamaan ylöspäin lähes välittömästi, kiertäen kukkulaa kuin kissa kuumaa puuroa. Hyvän tovin päästä kuitenkin vaikutti, että he olisivat viimein perillä. Vaikka saari oli syrjässä ja sinne johti vain yksi tie, oli sitä joskus ylläpitäneille ilmeisesti ollut erityisen tärkeää suojella paikkaa vielä hiukan lisää ja rajata koko kukkulan yläpuolinen osa korkealla tiilimuurilla ympäriinsä. Takorautainen portti oli sentään jätetty auki heitä varten ja John ajoi auton sisälle. Etupihalle johti pitkähkö pihatie ja viimein, kun oltiin päästy pihalle asti, John parkkeerasi auton talosta nähden oikealle ja sammutti moottorin. "Joko ollaan perillä?" kuului verhon takaa auton takaosasta. Adam kiskaisi verhon pois heidän väliltään ja tarkasteli kartanoa heidän edessään. Vaikka kuvat paikasta olivat olleet vaikuttavia, ei hän silti osannut odottaa kuinka iso ja kuinka näyttävä rakennus heitä todellisuudessa oli odottanut. "Jeesus Kristus," Adam huoahti, kumartuessaan alemmas ja yrittäessään nähdä aivan rakennuksen ylös asti. "Kiva pytinki!" John vilkaisi Adamiin ja pyöräytti silmiään. "Mitä oikein odotit? Että ne parisataa sekopäätä olisi tungettu johonkin keskustakaksioon, vai?" Adam ei kiinnittänyt huomiota Johnin sanoihin, vaan vetäytyi jälleen auton takaosaan. Hetken päästä kuului kuinka sivuovi avattiin ja Adam hyppäsi ulos autosta, venyttelemään. Travis otti lippalakin pois päästään ja tunki sen hanskalokeroon suklaapatukan puolikkaan kanssa. Hän vilkaisi vielä aurinkoläpän peilistä itseään ja aukaisi sitten matkustajanpuoleisen oven, seuraten Adamin esimerkkiä venyttelystä. John kiskaisi auton avaimet mukaansa ja laskeutui ulos autosta samalla tarkastelemaan rakennusta ja ympäristöä. Upeaa. Tänne saisi upotettua hyvin aikaa kuvaamisen muodossa. He voisivat huoletta laittaa jokaisen mukanaan olevan kameran kuvaamaan koko yöksi ja silti suurin osa paikoista jäisi vielä kuvaamattakin. Ei ollenkaan paha. John kaivoi tupakka-askin taskustaan ja sytytti Marlboron samalla kun katseli ympärilleen tarkemmin, maalaillen jo mielessään kuvakulmia iltaa ajatellen.
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 25, 2012 20:26:06 GMT 3
”Eikö se saatanan tonttu koskaan opi? Helvetin kuustoista mikä käpytikka...” toistamiseen vaikeakulkuisella tiellä peruutuspeilien läsnäoloa siunaten Kemel onnistui peruuttamaan takaisin päätielle. ”Perkeleen linssiperse, tuo kun laitetaan suoralle tielle ja käsketään ajaa suoraan niin tuo on saatana vie yksi helvetin sankari joka silläkin tiellä vittu eksyy. Jätkällä on käytössä tuliterä GPS-toosa nenän edessä, helvetti vie, onko se saatana virittänyt sen väärin päin vai onko jätkällä vasen ja oikea neljänkymmenen viiden asteen kulmassa?! Saatanan molotovi!”
”Mitä? Helvetti sentään – se on sananvapaus tässä peltikotterossa, sano vaan jos on jotain sanottavaa”, matkustajan paikalla olevaa naista vilkaisten Kemel pudisti raivokkaasti punaisen myssyn peittämää päätään. Epäonnisena joukon miesväestä Kemel oli päätynyt kuskiksi toiseen autoista – seurueeseen, mikä ei juuri jakanut miehen kanssa samoja mielipiteitä. Sally McGen tarkasteli vieressä istuvaa eteläafrikkalaisia sukujuuria omaavaa kuskia vakavana. Vanhemman naisen mielialaa ei säväyttänyt miehen tauoton vauhkoaminen edellä kulkevan auton kuskin taidottomuudesta. Kemelhän itse oli kuin villimies Zimbabwen viidakoista, joka tasan tarkkaan löysi jokaisen töyssyn ja nyrkkiä suuremman kiven huoltamattomana olleelta tieltä. Nyrpeästi kolotuksen tuskan kielellään pitäen Sally jätti vastaamatta tumman miehen mulkosilmien jättämään tyhjään katseeseen. Tumman liilojen sankojen ollessa ohimoillaan riittävän leveät, ei silmälasipäisen naisen tarvinnut kantaa huolta siitä, että näkisi silmäkulmissaan Kemelin suurten ja turpeiden huulten tauotonta avautumista. Raskaasti, ja mieltään osoittavasti huokaisten Sally paransi turkisreunaisen takkinsa ryhtiä. Niskaan kaasaantuneen hupun asentoa parantaen nainen etsi parempaa asentoa istumelta, joka vain juuri ja juuri oli riittävän leveä istujalleen.
Takapenkillä, hiljaisena reidellään lepäävää sudoku-kirjaa täytellen Gabe vilkaisi eturivistön valiokaksikkoa. Sallyn hän oli tavannut vasta tuona aamuna, kun matkaan lähdettiin – samoin kuin muun osan porukasta...joka oli koostunut paljon pienemmästä kansakunnasta mitä Gabe oli alkujaan kuvitellut. Kemelin Gabe oli tavannut edellisenä iltana linja-autoasemalla. Tuo lyhyehkö ja harteikas mies oli nojaillut tämän samaisen ”peltikotteron” konepeltiä vasten, kun Gabe oli jäänyt viivyttelemään bussin tuntumaan. Matkustajia ei ollut kuin nimeksi, vain hän ja eläkeläispariskunta. Ties miltä trooppiselta matkalta eläkeläiset olivat olleet tulossa, sillä koko tuon viidentunnin matkan ajan kaksikolla oli riittänyt juttua orkideoista, kookosmojitoista, eksoottisista ruoista, mahavaivoista, sekä ummetuksesta. Ja tuon matkan jälkeen niin kuskille, kuin Gabellekin oli selvää, ettei torikojujen aarteita kannattanut syödä ellei paskahuussia ollut aivan naapurissa. Kutakuinkin, korvissaan vielä kaksikon ulostemäärien esiintymistahti kaikuen, Gabe oli viimein saanut tavaransa bussin säilytysosasta. Tietenkin vasta eläkeläisten matka-arkkujen jälkeen.
Vanhusten iloisesti kohdatessa asemalla vastassa olevia noutajiaan, oli Gabelle selvää, ettei yhtä iloista ja vastaanottavaista vastaanottoa olisi tarjolla. Olkapäät hoosianna rukoillen hän sai kumpaisenkin lätkäkassin nostettua harteilleen ja ränsistyneen olkalaukkunsa siihen samaan kekoon. Kemel, tuo taivaallisen jalo herrasmies tuntui kahden hetken verran miettivän oliko kyseessä oikea paketti. ”Gabe?” Tuo epäilevä kysymys oli ainoa, minkä lyhyehkö mies huuliltaan sai aikaan. Myöntävästi, ja lyhyesti nyökäten Gabe oli retuuttanut kassinsa autoon, saamatta noutajaltaan sen suuremmin apua kantamuksiensa kanssa, tai small talkia matkan aikana.
Vasta motellin pihalla Kemel oli osoittanut jonkinlaista sosiaalisen kanssakäymisen taitoja: ”2B ja 2C, siellä ollaan me jätkät. 1 A:ssa Sally, voit majoittua sinne. Huone on kahdelle”, Kemelin avatessa takakontin oli Gabella hetki aikaa tarkastella luksusmotellia. Halvempi majoitus lieni motellin roskapöntöissä, mutta mikäpä siinä. Ei hänellä ollut mitään valittamista, sillä vastaanoton ollessa jo mitä oli – oli selvää, ettei tiimi tainnut tietää uudesta jäsenestä nimeä enempää. Gabe...harvempi sitä nimeä osasi ihan Gabrielaksi kääntää. Ilmeisestikään. Jäämättä seuraamaan sen enempää tavaransa saaneen Gaben tekemisiä, Kemel oli paiskannut auton takaluulun kiinni, lukinnut ovet, ja painunut kohti huonetta 2C.
Viileään ilmaan seisoskelemaan jäänyt Gabe tarkasteli hetken tummuvaa taivasta. Perääntymiselle tuolla jumalanselän takana ei näkynyt olevan juurikaan tilaa, ja motelli tulisi olemaan tuon ensimmäisen yön paratiisi. Joskaan, pieneen mieleensäkään ei tullut jakaa huonetta tuikituntemattoman ladyn kanssa. Sen sijaan, että hän olisi suksinut tiensä kohti 1A:ta, Gabe lähti kantamustensa kanssa kohti motellin aulaa.
Seuraavana aamuna, kun tiimi oli kokoontunut motellin pieneen aulabaariin, oli Gabe paikalla ensimmäisenä. Se mitä Travis oli kertonut, tai jättänyt kertomatta tiiminsä jäsenille uudesta tulokkaasta oli jokseenkin kiinnostava tietää. Gabe ei ollut itse henkilökohtaisesti edes Travisia tavannut, vaikka mies olikin hänet tähän toimeen pestannut. Afterlife oli toimeksiantoineen lähestynyt Gabea sen sijaan, että hän olisi itse tehnyt elettäkään lähestyäkseen jokaisen tv-lehden liitteessä heiluvaa uutuussarjaa. YouTuben rekisteröitynä jäsenenä Gabe oli julkaissut muutamia videoleikkeitä. Viidestä kymmeneen minuuttiin kestäviä klippejä, haastatteluja, joissa käsiteltiin ihmisten yliluonnollisia kokemuksia. Haastateltaviensa kasvoja ei yhdelläkään klipillä nähty, eikä ääni koskaan ollut puhujan itsensä. Editointia. Editointia editoimisen perään, hieman muokkaamista sieltä täältä, taustalle teemamusiikkia mistä tahansa kauhurainasta. Kuvauskohteet vaihtelivat metsistä tyhjiin autiotaloihin, sairaaloihin ja ullakoihin. Illuusion täydellistämistä varten Gabe oli saanutkin tunnustusta työlleen. Ei niinkään ajamalleen asialle, mihin hän itse uskoi, vaan tekniikalle mitä hän luomistyössään käytti. Ja tuon illuusiomaisuuden toivossa kai Afterlife oli tarjonnut pestiä hänelle. Tiimin etsiessä uudenlaista kosketusta sarjaansa, Gabe innostui kuitenkin enemmän mahdollisuudesta todistaa olleensa oikeassa. Illuusioiden takana oli aina pala todellisuutta. Kuka olisi keksinyt illuusiomaiset kauhunhetket, ellei niitä todella ollut olemassa?
”Ei jumalauta”, Kemel mumahti kuskin paikalta, saaden auton seisahtumaan karusti nytkähtäen. Pakettiauto lähti ylittämään siltaa, joka tuntui huojuvan auton painosta. ”Ei saatana ole todellista...” turvavyön auki napsauttaen Kemel veti itsensä ulos autosta. ”Voi taivas tuota kiroilua”, päätään pudistellen Sally taivasteli paikaltaan sipaisten tumman liloiksi lakatuin, pitkin kynsin vaaleata hiussuortuvaa korvansa taakse. Etupenkillä seisovan naisen takaraivoa vilkaisten Gabe avasi turvavyönsä, ja asteli sadattelevan Kemelin perään. Sillan epätoivoinen narina ja kirkunta tuntui kantautuvan kauas, vaikka talvisessa harmaudessa pakettiauton takavalot pian katosivatkin sumuun. ”Jos paku pääsee läpi, niin meillä ei ole tuon taivaallista huolta”, paljoakaan ylimääräistä puhuvana Gabe vilkaisi karvalätsänsä alta miestä, joka vähät välitti naisväen sotkeutumisesta ajatustyöhönsä. Mitään virkomatta mies käänsi naiselle selkänsä, sylkäisi kerran maahan ja asteli takaisin kuskinpaikalle.
Katoavien perävalojen suuntaan katsellen Gabe laski katseensa maihareidensa kärkiin. Oli hieno tunne kuulua osaksi noinkin yhteishenkistä tiimiä. Tovin pienesti kiristävässä pakkasilmassa seisoskellen Gabe vilkaisi takanaan odottavaa autoa. Taskussaan lepävää, hopeoitua tupakkakoteloa hipaisten Gabe asteli takaisin autoon.
Loppumatkalla kukaan kolmikosta ei löytänyt mitään syytä avata sanojen salaista arkkua. Pakettiauton takavalojen tavoittamista odotellen kolmikossa tapahtui tuskin minkäänlaista havaittavaa elämää. Ei ennen kuin Draculan huvimaja piirtyi heidän eteensä. ”Onpa upea”, silmälaseja paremmin nokkavan nenän juurelta parantaen Sally henkäisi noustuaan autosta. Lilaa kangasta olevan hameen helmojen seuratessa naisen perässä, tämä ryhdisti takkinsa karvareunoja, ja pyyhki olemattomia, lyhyitä, ja ties monettako kertaa valkaistuja hiuksia kakkuloidensa reunoilta.
Gabe antoi syvän vihreiden silmiensä hetken aikaa sanoitta tarkastella rakennusta noustuaan viimeisenä autosta. Kiviseinien keskellä olevia suljettuja ikkunoita, muutamaa umpeen laudattua ovea katsellen Gabe paranteli lätsänsä asentoa, tuntien samalla arven kohouman takaraivossaan.
”Ollaanko me ajoissa vai myöhässä? Eikö täällä pitänyt jonkun olla virittämässä vastaanottoa?” autiota pihaa silmäillyt Kemel murahti etsien toisen auton neropateista sitä kalenterin ja aikataulun omistajaa.
|
|
|
Post by WtB on Apr 7, 2012 23:54:11 GMT 3
Adam tarkasteli heidän edessään kohoavaa taloa digitaalinen puolijärjestelmäkamera kädessään. Kamera oli automaattiasetuksilla hänen nostaessaan sen eteensä ja seuratessa LCD-näytössä sitä mitä kuvasi. Ei mitään taiteellista näkemystä koko kuvaamisessa, ainoastaan jonkinlaista dokumentointia mitä voisi myöhemmin ehkä käyttää hyväkseen. Ainakin näyttäisi siltä, että hän tekikin jotain, eikä olisi vain kuten John, joka näkyi nautiskelevan lähinnä tupakastaan. Adam vilkaisi sivusilmällä Johnia, joka keskittyi nojailemaan auton etuosaan ja katselevan tylsästi eteensä. Johnin etu toki oli pitkä tuttavuus Travisin kanssa, joten tietynlaisia etuuksia kai siitäkin oli sitten koitunut.
Travis katseli taloa hetken ja kääntyi sitten vilkaisemaan hiuksiaan vielä kerran auton sivupeilistä. Näytti ihan ookoolta, olkoonkin että lippalakki oli hieman lytistänyt. Pitäisi laittaa niitä sitten vielä hieman ennen kuin alettaisiin kuvaamaan, sillä olihan hän eniten kuitenkin kameran edessä aina - eikä hän voisi jättää fanijoukkojaan kärsimään siitä, että hiukset olisivat huonosti. Ajatus oli osittain itseironiaa sisältävä, mutta samaan aikaan täysin tosissaan oleva. Hän piti hiuksistaan. Ja itsestään, mutta enemmän kuitenkin hiuksistaan. Kemelin mekkalointi sai tuon nostamaan itsensä suoremmaksi ja pyöräyttämään dramaattisesti silmiään. Aina sama juttu, mikään ei koskaan kelvannut. Adam kääntyi juuri sopivasti nähdäkseen kuinka John, turhautuneena sekä matkasta että Kemelin huutelusta puristi tupakkaa sormiensa välissä - hieman liiankin tehokkaasti, sillä se napsahti poikki kuin oljenkorsi.
"Perkele!", John karjaisi, vähän turhankin isoäänisesti, sillä ääni kaikui pariin kertaan pihan ulkorakennuksista ja takuuvarmasti, mikäli pääsi puiden läpi, jorpakon yli vastakkaiselle rannalle myös. Ei sillä, että joku olisi sitä siellä ollut kuulemassa, mutta noin ajatuksen tasolla muuten olisi ollut mukavempaa, jos John olisi mieluummin sadatellut hiljempaa. Tämä oli kuitenkin ihan turha toivo. Turhautuminen ja ärtymys, mikä oli kohdistettu viattomaan tupakkaan, purkautui nyt toiseen suuntaan - Kemeliin.
"Etkö sinä perkele voisi kerrankin...." Lause jäi kuitenkin kesken, kun päärakennuksen ovi avattiin. Oven avaus itsessään oli suhteellisen hiljainen toimitus, mutta saranat, jotka ovea kannattelivat, päättivät olla juuri ne saranat, jotka kilpailisivat äänekkäimmän oven tittelistä. Ääni sai koko ensimmäisen auton porukan kääntymään ja katselemaan ovelta kuistille puikahtanutta harmaantunutta miestä. Miehellä oli päällään mitäänsanomattomat tummansiniset housut sekä samaa sarjaa oleva pitkähihainen paita. Tyypilliset talonmiehen vaatteet. Vyötäisillään hänellä oli vyö, jolta roikkui pari pientä koteloa ja avainnippu. John, joka oli aiemmin puhunut miehen kanssa puhelimessa, oli osannut odottaa hänen olevan tummaihoinen, mutta oli lähes naurettavaa, miten tumma miehen iho oikeasti olikaan. Kontrasti tummanharmaiden hiusten ja hänen ihonsa välillä oli silmiinpistävä.
"Te taidatte olla se teeveeporukka?" Mies avasi oven loppuun asti ja käveli kuistilla hieman eteenpäin, kohti alas laskeutuvia portaita. "Me tässä jo hieman odoteltiinkin."
John tunsi Travisin katseen ja vilkaisi tuon suuntaan. Travis kohotti kysyvästi kulmakarvojaan ja muodosti suullaan sanan "me" kysyvästi. John kohautti olkiaan. Ei tästä ollut puhetta, että paikalla olisi vielä ukon lisäksi muitakin, mutta ehkä tuo oli napannut matkaansa kaverin tai pari, varmuuden vuoksi. Tai vierailevan lapsenlapsen näyttääkseen vanhaa paikkaa hänelle. Se tuskin kuitenkaan olisi ongelma, sillä kunhan he pääsisivät taloon pelkällä omalla porukalla, ei paikalla olisi tasan ketään ulkopuolista. Olkoon ukolla mukanaan sitten vaikka koko kööri lapsenlapsia.
"Joo, ollaan vähän kai myöhässä, sori siitä...." John kommentoi takaisin, yrittäen näyttää edes vähän pahoittelevalta. Mies huitaisi vastauksena kädellään ja naurahti.
"Ei tässä mikään kiire ole ollut, kyllä me ollaan jaksettu odotella teitin tuloa." Hän laskeutui portaat alas ja Johnin luokse, ojentaen tuolle kätensä.
"Sanokaa Marcus vain." John kätteli Marcusta, esitteli itsensä ja katseli huvittuneena, miten Marcus esitteli itsensä Travisille, sitten Adamille ja jatkoi matkaansa kohti kakkosautoa. Travis ei vaikuttanut kovin innostuneelta tästä tapaamisesta. Adam nappasi Marcuksesta muutaman kuvan, ennen kuin kääntyi tarkastelemaan jälleen itse taloa. Hetken aikaa näytti kuin joku olisi tuijottanut heitä alas toisen kerroksen ikkunasta, mutta vilahtanut saman tien piiloon. Adam tuijotti ikkunaa hetken, yrittäen siristää silmiään ja hakien mahdollisuuksia heijastukselle tai muulle. Hän oli juuri kääntämässä päänsä pois kun kasvot ilmestyivät jälleen, saaden hänet hätkähtämään. Hän nosti kameran eteensä ja tähtäsi sillä kohti ikkunaa. Tuuli nousi hieman ja kasvojen muoto muuttui. Tällä kertaa Adam tunnisti oksat, jotka heijastuivat jonkin matkan päästä ja loivat kasvoja muistuttavan oudon heijastuksen ikkunaan. Hän hymähti ja laski kameran vierelleen, kääntyen katsomaan kakkosauton tulijoiden ja Marcuksen suuntaan.
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 19, 2012 22:44:39 GMT 3
Talvisen asun muistuttaessa lähinnä arktisiin olosuhteisiin tarkoitettua kerrostalovarustusta Gabe katseli taloa karvalätsänsä alta. Vanha rakennus sai lyhyen naisen suupielet kiristymään. Huomaamattaan keho tuntui vääntyvän ikävällä tavalla sisuskaluiltaan solmuun. Kevyesti mieli tahtoi ajatella ikävän kiristyksen johtuvan seurueen kokoonpanon keskeisistä egoiluista. Kemel, joka tiettävästikin uskoi omaan asiaansa enemmän kuin muiden – tuntui olevan suunapäänä tilanteessa kuin tilanteessa.
Johnin karjaisun kajahtaessa ympäröivässä metsikössä kuin ukkosen paukahdus keskikesällä, Gabe laski vaivautuneen oloisena katseensa auton kattoa verhoamalle pellille. Paksun rukkasin peitellyn käden sipaistessa punertavan oransseja hiuksia paremmin hatun sivujen sisään, joukon vierain jäsen ei tuntunut olevan kovin sinut porukan keskeisen uhittelun kanssa. Kemel, joka sai kuin suunnitellusti itselleen sanallisen vastustajan Johnista, levitteli käsiään kuin uhmakas härkä saadakseen toisen tiimiläisen menettämään malttinsa. Suureksi leviävät silmät Johnia tuijottaen Kemel tuntui miltein pilkkaavan talonmiehen aiheuttamaa sattumaa tyrskähtäessään ironisesti talkkarin saapuessa juuri parahiksi parkuvasti narahtavan oven takaa. ”Juuri näinh”, päätään pudistellen ja maahan sylkäisten Kemel vilkaisi pahansisuisesti Sallya, joka oli kaivanut lilasta käsilaukustaan matkapuhelimensa. Pienten lasiensa asentoa nenänsä varrelta parantaen nainen katsoi kentätöntä puhelinta linssiensä yli. Tyytymätön tyrskähdys tältäkin suunnalta sai naisen sullomaan puhelimensa käsilaukkuun ja vilkaisemaan tyytymättömänä lähemmäs astelevaa talonmiestä.
”Sally McGen”, nainen tervehti itseään täydentävällä äänellä talonmiestä, joka oli kolunut ensin läpi tiimin miespuoliset jäsenet (mikä rikkoi räikeästi naisen omaa etikettiä). Arvonsa ja merkityksensä tunteva nainen tarkasteli hetken huonosti tilaisuuteen pukeutunutta miestä. Sally ei voinut ymmärtää kuinka talonmies, tämä Marcus, ei ollut voinut käyttää tilaisuuttaan paremmin ja siistinyt edes poskiaan peittämää harmaan valkoista parransänkeä. Välittämättä jäädä jutustelemaan talonmiehen kanssa sen enempää, Sally pyyhkäisi lyhyitä hiuksiaan fanaattisin elkein paremmin vinoon otsallaan ja asteli toisessa autossa matkanneen kolmikon luokse. ”En tiennyt että meitä olisi täällä vastassa joku muukin kuin perinteinen talonmies. Onko formaatti muuttunut jotenkin, että ohjelmassa esittäytyy useampikin paikan tunteva?”
Sallyltä ei ainakaan oltu kysytty minkäänlaista mielipidettä siitä miten formaatti eläisi ja hengittäisi. Tietenkin, joukon ainoana meediona ja asiansa tuntevana Sally halusi pitää tiukasti kiinni omista minuuteistaan sarjassa. Vierailunsa viimekauden loppupuolen maatila jaksossa oli poikinut pienen kyselyaallon Sallyn kyvyistä ja pätevyydestä. Itseään hyvin esilletuovana ja näyttävänä naisena Sally ei luopuisi ohjelma-ajastaan puolikkaankaan minuutin vertaa.
Kasaan muodostuvan joukon takana Gabe poimi autosta mukaansa vielä olalle nostettavan kameralaukkunsa, vilkaisten sitten luoksensa kulkevaa talonmiestä. Marcusta tarkastellen Gabe pisti huomiolle miehen kaulassa roikkuvan, kultaisen, pienen ristiriipuksen, sekä kättelevän käden rystysten alapuolelta lähtevän, jo iäkkään ja huonostierottuvan mustesymbolin. Epäröimättä Gabe antoi auton oven paukahtaa uudelleen kiinni, ennen kuin hän tervehti miestä.
”Bonjour monsieur”, auton kyljeltä talonmiestä kakkosauton nokaan eteen kulkien Gabe tervehti tummaa miestä, joka naurahti valkoruskeat hampaat vilkahtaen. ”Oooh parlez-vous français mademoiselle?” ”Oui”, ranskantaitonsa vireenpuuttesta välittämättä Gabe kätteli Marcusta vaatimaton hymy huulillaan, joskaan tuo pieni hymy pisamaisilla kasvoilla ei kauaa pysynyt, kun rusehtaviksi värjätyt kulmat rypistyivät. ”En tiennyt että vastassa olisi muitakin”, ranskaksi miehelle puhellen Gabe nosti olkalaukkua paremmin paikalleen lähtiessään kulkemaan ensimmäisen auton luokse, jonka vierelle väki parkkeerasi. Mies vierellään.
Marcusin kasvoille levittyvät naururypyt saivat miehen näyttämään hetken aikaa muutaman vuosikymmenen nuoremmalta. ”Onko sitä kukkaan koskaan yksin?” kepeästi vitsaillen Marcus vilkaisi joukkiota, vaikuttaen hetken siltä, että ranskaksi käyty keskustelu olisi poikinut vielä hyvän tovin jatkoa. Joukkion jäsenten kuitenkin vilkuillessa ranskaksi keskustelevaa kaksikkoa, Marcus, kuin pienesti hämmentynyt Gabekin vaikenivat.
”Mennäänkö sitä sitten? Miten te sitä sitten toimitte? Käydäänkö siipi kerrallaan?” ilman huomattavaa eroa Marcus vaihtoi kielen ranskasta englantiin Johnille puhuen.
Marcusin vierellä kulkenut Gabe sattui vilkaisemaan kameransa kanssa kulkevaa Adamia. Toisena kuvaajana, Adamin jatkona kai pikemmin toimien Gabe vilkaisi miehen katseen mukana ylöspäin. Ikkunoihin, joita mies sattumalta kuvasi. Näkemättä mitään tavanomaisia varjoja kummempaa kivilinnan ikkunoissa.
Hetken Adamia katsellen Gabe tarkasteli auki jäänyttä ovea, kuullen vain osan Marcuksen esittelystä ulkorakennuksista. Vajoista ja vartioiden tuvasta.
|
|
|
Post by WtB on May 10, 2012 9:47:29 GMT 3
John seurasi katseellaan - samalla kun tallasi turhautuneena maahan tippuneen tupakkansa päälle - Marcusin esittäytymiskierrosta aina siihen asti, että Sally tuli häiriköimään heidän puolelleen. Travis saisi hoitaa tässä tapauksessa puhumisen, sillä John oli alun perinkin ollut Sallya vastaan, lähinnä sen vuoksi, että porukkaa tuntui kerääntyvän aivan liikaa siihen nähden, mitä ohjelman piti alun perin olla; muutama kaveri joka kuvaa hylättyjä tai kummittelevia paikkoja sen toivossa, että jotain tapahtuu - tai laitetaan tapahtumaan. Travis oli kuitenkin repinyt meedio-idean jostain brittiläisestä kummitusrealitysta ja oli pitänyt siitä ehdottoman paljon kiinni. John oli viimein taipunut paineen alla ja luvannut, että Sally saisi käydä jaksossa tai parissa, mutta kuinkas ollakaan, Sallyn lopettamisesta ei sitten oltukaan enää puhuttu sen koommin. Sallyn eduksi toki oli myönnettävä, että katsojaluvuissa oli hieman ollut edistystä sen jälkeen kun Sally oli ollut mukana jaksossa, mutta John ei ollut täysin vakuuttunut siitä, johtuiko se oikeasti Sallysta vai siitä, että he viimein olivat saaneet kunnollista mainosaikaa omalle sarjalleen.
Travis kohautti olkiaan Sallylle ja katui sitä lähes saman tien. Kai hänen edes pitäisi tietää missä mennään? No eipä tiedetty. "Ehkä ukolla on vain joku seuralainen täällä, ettei odottaminen ole tullut liian pitkäksi. Ei tänne kuitenkaan ihan huvikseen yksin ajele odottelemaan pitkiä aikoja." Travis vilkaisi Adamia, joka tuntui keskittyneen täysin tuijottamaan talon ulkopintaa. "Formaatti on kuitenkin edelleen sama. Tuskin se seuralainen edes tietää tästä paikasta yhtä paljon kuin hän." Ainakin toivon mukaan. He olivat kuitenkin varautuneet haastattelemaan vain yhtä esittelijää, joten jos haastateltavia olisikin yllättäen kaksi, joutuisi Travis improvisoimaan muutamia lisäkysymyksiä niin, ettei lopullisessa jaksossa toistuisivat samat kysymykset molemmille. Travis huomasi ärsyyntyvänsä tästä ajatuksesta vähän liiankin paljon ottaen huomioon, että kyse oli kuitenkin vain kysymyksistä. Jokin paikan ilmapiirissä aiheutti epämiellyttävän tunteen, josta hän ei pitänyt alkuunkaan. Tai sitten kyseessä oli jotain mitä hän oli syönyt, mikä sekään toki ei olisi ensimmäinen kerta kuvauskerroilla.
Travis katseli Sallyn ohi Marcusia ja Gabea, jotka tuntuivat olevan yhtäkkiä ihan eri maassa heidän alkuperäisen lähtöpaikkansa sijaan. Hän ei tiennyt Gaben osaavan ranskaa, mutta toisaalta, tiesikö hän hirvittävän paljon muutakaan sen kaikista ilmeisimmän lisäksi Gabesta? Eipä juuri. Ehkä lisätaidot selviäisivät sitä mukaa jos Gabe pysyttelisi porukassa mukana. Tosin jo nyt Travis tiesi, että he voisivat hyötyä Gabesta ehkä myös sen puoleen, jos jossain paikassa selviäisikin vähemmän yllättäen olevan ranskaa puhuva aave. Travis pystyi jo kuvittelemaan tilanteen varsin hyvin. Hän vilkaisi Johnin suuntaan, joka tuntui ajattelevan pitkälti samoin, ainakin sen perusteella, että myös tuo tuijotti Gabea mietteliäänä. Ehkäpä he saisivat ranskankielisen aaveensa jo täällä? Travis hymähti.
Marcuksen puhutellessa Johnia Travis päätti hypätä puikkoihin Johnin sijaan, joka ei ehkä aina ollut ihan paras ihminen selittämään ulkopuoliselle sitä, miten he etenisivät ja missä. Ainakin viime kokemuksien perusteella John oli turhankin tekninen selostuksissaan, jolloin maallikko lähinnä vain hämmentyi entisestään ja se taas näkyi haastattelussa hermostumisen myötä luonnollisuuden puuttumisena. "Voitaisiin päällisin puolin kiertää nopeasti paikka. Kerrot vain tärkeimmät asiat ja jos jossain on tapahtunut jotain meitä kiinnostavaa, niin voisit vihjata hieman siitä. Porukka merkkaa paikat ja voidaan palata niihin sitten haastatteluvaiheessa." Travis hymyili opeteltua jäänsulatushymyä, jonka oli joutunut opettelemaan ensin pikaruokapaikassa töissä ollessaan ja vielä hiomaan paremmaksi sarjan alkaessa. John tyytyi vain nyökkäilemään Travisin sanoja kuunnellessaan ja katsellessaan Marcusta.
Adam hivuttautui lähemmäksi pääporukkaa kuulemaan Marcusin asiat ja muisti samassa koneensa olevan edelleen autossa. Hän käveli auton sivuovelle ja kiskaisi sen auki puoliaukinaisesta asennostaan, napaten läppärin takaa käsiinsä. Kamera nostettiin hihnastaan roikkumaan olkapäälle, samalla kun Adam naputteli koneen auki. Paikasta oli hyvin epämääräiset ja takuuulla puutteelliset pohjapiirustukset, sekä Google Mapsin kautta löydetty ilmakuva, jonka hän nyt aukaisi ruudulle. Ainakin äkkiseltään ja sen perusteella mitä hän pystyi siitä paikaltaan näkemään, ilmakuva piti paikkaansa edelleen. "Gabe?" Adam kuiskasi melko lähellä häntä seisovan Gaben suuntaan, katsellen tuota samalla, läppäri sylissään. "Oletko kunnossa?" Travis vilkaisi heidän suuntaansa kulmat hieman kurtussa, mutta ei sitten vaivautunut hiljentämään Adamia, vaan jatkoi Marcusin kuuntelemista.
John olisi halunnut jo alkaa töihin sen sijaan, että kuunteli tätä esitystä. Tuntui turhauttavalta vain seistä kuuntelemassa, olkoonkin, että tämä kaikki tapahtui heidän hyväkseen. Yleensä hän malttoi kuunnella ihan rauhassa tämän esittelykierroksen ajan, mutta täällä... jotenkin tuntui kuin olisi laukkaradalla oleva hevonen lähtökopissaan, valmiina singahtamaan juoksuun heti kun portti aukeaisi. Kun Marcusin juttu tuntui vain kestävän ja kestävän, alkoi John kaivelemaan uutta tupakkaa askista. Kyllä aina löytyisi aikaa yksille hermosavuille, eikö?
|
|
|
Post by Tylppy on May 28, 2012 21:34:44 GMT 3
Paikoilleen jähmettyneenä Gabe katseli vakavin kasvoin auki olevaa ovea ennen kuin suhaistu kuiskaus herätti jonkinlaisia kelloja naisen mielessä. Huonosti kylmän kanssa yhteentoimiva kamerankäsittelijä oli vasta hetken ennättänyt seistä ulkona, kun jo nenänpää ja posket nostattivat pintaansa rosan kevyttä punaa. Katsahtaen ovelta kuin unesta juuri heränneenä Adamin suuntaan. Muutaman kerran silmäripsiään räpäytellen Gabe onnistui nyökkäämään hajamielinen hymähdyksen tapainen suupieltä nykien.
Nyökättyään naisen katse kääntyi uudellleen avonaiselle ovelle, nousten korkealle kohoavia seiniä pitkin rakennelman korkeimmille huipuille saakka. Kenties kevyempi vaihtoehto ensimmäisille kuvauksilleen olisi sittenkin ollut paikallaan? Gaben oli myönnettävä itselleen että kivilinna torneineen, lisäsiipineen ja ties millaisine salakäytävineen ja kellarikomeroineen kävisi vielä kurkkuunsa kiinni tuolla reissulla. Rukkasin peittämät kätensä takkinsa taskuihin upottaen Gabe sai rauhattomasti vaeltavan katseensa hallintaansa, vaikka kipristelevä levottomuus ja kuristusote vatsassaan ei yhtä helposti suostuneetkaan asettumaan tahtoonsa. Adamin suuntaan uudestaan vilkaisten Gabe liikahti talvikenkänsä lunta vasten narskuen miehen vierelle. Läppärin ruutua katsahtaen luksushuvimaja edessä sai vielä massiivisemman kuvan, mitä julmetunmoinen etuosa antoi edes ilmi.
Sairaalarakennelman jatkuessa vielä pitkälle etuporttien taakse Gabe katseli suurta kivimöhkälettä läppärin näytöllä. Suuri, suorakulmainen päärakennus jatkui molemmista päistään sisemmälle kalliomuodostelman rinteille. Muodostaen jonkinlaisen, neliömäisen päärakennelman, jonka sisäpuolella oli kai entisaikaan ulkoilutusalue helpommin hallittaville asukeille. Marcusin puheet vajoista ja vartioiden tuvista tarkoittivat miltein varmasti neliömäisen luomuksen reunoilla kulkevia kivirakennuksia, joita tuskin erotti ilmakuvan laitamilta. Aidatun alueen keskelle oli rakennettu päärakennuksen, ja vartiantupien lisäksi lisäsiipiä, jotka olivat omia, itsenäisiä rakennelmia aitausten vierellä. Ulkoinen valvontakeskus, joka oli toiminut aikoinaan myös hoitajien, vartioiden, kuin lääkäreidenkin taukotilana ja vapaa-ajan viaton tyyssija, sijaitsi puolessa välissä suuren päärakennuksen vasenta kylkeä. Valvontakeskuksella näytti olevan myös oma, yksittäinen aitauksensa, jonka sisäpuolelle pääsi tuohon aikaan luultavasti vain avaimenhaltijat. Rakennusten lukeman vaatiessa osan myös toisen käden sormista Gabe ei halunnut edes ajatella miten paljon heidän jalkojensa alla oli käytäviä ja huoneita olemassa.
”Vielä tämän muurin sisällä olevan alueen ulkopuolelle on rakennettu henkilökunnan sosiaalitilat, autotallit sun muut edellytykset siihen 'normaalinpaan eloon'. Sanotaan että väki aikoinaan naureskeli lähtevänsä loma-asunnolle”, saaren itäiseen osaan viitaten Marcusin ääni sai Gaben nostamaan katseensa läppärin näytöltä ilmansuuntaan viittovaa miestä. ”Harvat hoitajatkan täältä kovin usein osasivat enää lähteä. Jalat maassa tässä kivikossa – niin nuo meinasivat.”
Kättään ilmassa heilauttaen Marcus hymyili leveää, kellertävän ruskeaa hymyään hieraisten sitten niskaansa. Antaen tummien, ryppyisten sormiensa hieroa tovin korvanlehteään. ”Mutta tokkopa tuosta muuta, kovin kauaa väki siellä viihtynyt kun tapahtui se murha. Väittäävät hoitajan tappaneen toisen iltavuoronsa päätteeksi. Maalailleen sisälmyksillä seiniä. Kun se viimein löydettiin oli suolet naulattu seiniin kiinni, ihan niinkun nuo paperihärpäkkeet juhlien tienoilla.” Mainitsemansa loma-asunnon suuntaan katsellen Marcus vaikeni hetkeksi, hymähtäen sitten puolihuolimattomasti ääneen. ”Mutta sinnehä me sitten voimme myöhemmässä vaiheessa käydä sitten tuota noin niin kääntymässä. Semmosta vinkkiähän te meinasitte?” miesjoukkiota, ja uhkeaa Sallya vilkaisten Marcusin katse tuntui jättävän viimeiseksi vierekkäin seisovat Adamin ja Gaben. Tajuamatta ensin tuijottavansa talonmiestä suoraan silmiin Gabe laski nopeasti katseensa läppärin näppäimistölle.
”Jospa sitä päätiloista alkais”, kädellään seuraavaksi pääoven suuntaan viittoen Marcus lähti kulkemaan edellä, viitaten pääkolmikkona Travisin, Johnin ja Sallyn seuraamaan itseään. Kemel, Adam ja Gabe saivat seurata viitoittamatta perässä.
Olkalaukun asentoa paremmaksi hyppyyttäen Gabe hymyili pienesti vieressään seisovalle Adamille ennen kuin vaitonaisena lähti seuraamaan kolmikkoa, jääden hullunkurisesti kahden liikkuvan laivueen väliin. Joskin, Kemelin maahan syleksinän, siinä missä Marcuksen sanailua ei vahingossaakaan toisiinsa kuitenkaan sekoittanut. ”Kyllä vanhuksella juttua riittää”, suupielestä muristen Kemel vilkaisi läppäriään auki pitelevää Adamia. ”Just. Parkissa ollaan oltu viis minsaa ja jätkällä kone jo sylissä. Hellitä nyt hetkeksi", tummat silmät Adamin läppärin näyttöä vilkaisten Kemel pudisteli päätään tajuamatta Adamin kiintymistä muoviseen, auton alle jääneeseen eväslaatikkoonsa. "Nauti laatuajasta duuuuud", toverillisesti, tai jotain sinne suuntaan tarkoittavaa Kemel lätkäisi kevyesti Adamia selkään. Kätensä rotsinsa taskuihin sulloen Kemel vilkaisi vielä sisäpihaa odottaen jo mielenkiinnolla millaista murjua tällä kertaa ihailtaisiin. Ja millaisia spektaakkeleja mielikuvituksen maalaamat seinäät henkiin herättäisi. Vaikka toisaalta, Kemelin mielipide ei juuri paljoa painanut Travisin tai Johnin puntarissa. Mutta jätkäthän eivät tienneet mitä menettivät jättäessään äänimiehen visiot toisarvoisiksi.
|
|
|
Post by WtB on Jun 12, 2012 2:22:01 GMT 3
Gaben myöntävä vastaus oli tarpeeksi Adamille. Ehkä tuota vain sitten jännitti? Vaikea sanoa. Hän käänsi katseensa jälleen ruutuun ja tuijotti sitä. Gaben siirryttyä vierelle piteli hän näyttöä hetken aikaa niin, että kykeni lähinnä vain itse näkemään sen, mutta käänsi kuitenkin koko konetta lopulta myös Gaben suuntaan. Ei ollut mitään syytä salailla tuolta tälläisiä asioita. Lisäksi, Adam piti jo nyt jostain syystä Gabesta, vaikka siihen ei varsinaista syytä ollutkaan vielä ilmaantunut. Ainakaan tuo ei ollut ihan suoriltaan vain aukonut hänelle päätään, kuten monet muut tiimissä tuntuivat tekevän.
Travis kohotti kulmiaan kuullessaan lisärakennuksista vielä tämänkin alueen ulkopuolella. Hän vilkaisi Johnia muodostaen suullaan sanan "vau!", mutta täysin äänettömästi. Tämä oli tosissaan mieletön paikka, sellainen johon tuleminen oli ollut kaiken vaivan arvoista. Mikäli materiaalia kertyisi kunnolla, voisi tästä ehkä tehdä vielä tuplapitkän jakson? Tämäkin oli asia, mistä pitäisi neuvotella jo hyvissä ajoin sitten, kun päästäisiin kunnolla kuvaamaankin.
John oli täpinöissään kuulemistaan asioista. Kyllä, juuri tälläistä hän oli odottanutkin kuulevansa täällä. Hän nyökkäsi innostuneena Travisille tuon ilmeillessä hänelle ja käänsi sitten katseensa Marcusiin tuon puhuessa jälleen. Travis otti askeleen eteenpäin, lähemmäksi Marcusia tuon esitettyä kysymyksensä.
"Kyllä, tuo on juuri sellainen asia minkä halusimme kuulla." Travis nyökkäsi vielä varmemmaksi vakuudeksi. "Ja toivon mukaan voit kertoa sen vielä myöhemmin kamerallekin sitten kun aloitamme kuvaukset?" Muu porukka saisi hoitaa kuvauspaikan valmistelut ja valaistukset, mutta Travis pystyi mielessään jo näkemään kuinka ääniraita leikattaisiin erilleen ukon kertoessa tapauksesta ja kuva leikattaisiin itse tapahtumapaikkaan ja muutamaan muuten vain hyytävän oloiseen kuvaan. Veitsen heilahduksia, tekoverta, jotain sellaista. Mikä uppoaisi maksavaan yleisöön.
Travisin ja Johnin lähdettyä liikkeelle yhdessä Sallyn kanssa Adam katsahti Gabeen. Tuo näytti myös lähtevän noiden perään. Adam raapi niskaansa mietteliäänä. Hän olisi jostain syystä jäänyt paljon mieluummin tällä kertaa ulos, joka tuntui kummallisesti turvallisemmalta kuin talo itsessään. Ehkä hän vetoaisi jonkin asian tarkistamiseen ja lupaisi seurata perässä, tai jotain muuta sellaista? Kemelin päänauonta sai tuon nostamaan katseensa Kemeliin kyllästyneenä. Ei hän tiennyt mikä Kemelin ongelma oli, eikä oikeastaan välittänytkään tietää. Hän nyrpisti nenäänsä inhoavasti Kemelin lyödessä häntä selkään ja oli jo aikeissa sanoa jotain vähemmän kivaa vastauksena, kunnes tajusi sen todennäköisesti aiheuttavan vain jälleen yhden riidan lisää tässä porukassa. Niinpä sanat nielaistiin vain ja jätettiin heittämättä ilmoille. Läppäri suljettiin ja katse käännettiin pääovelle. Muu porukka näkyi jo lipuneen sisälle ja konetta mukanaan kantaen Adam seurasi heitä rivakasti vältellen katsomasta Kemelin suuntaankaan.
|
|
|
Post by Tylppy on Jul 17, 2012 1:04:33 GMT 3
Kynnyksen narahtaessa sydäntä haavoittavalla tavalla Gaben maihareiden pohjan alla, syöksähti vihreiden silmien katse katsomaan kynnystä. Hengitys ilmaan huuruten Gabe tarkasteli hetken mustanahkaisen kenkänsä kärkeä. Kylmyyden tunne tuntui pirstaloituvan vasten pisamaisten kasvoja samoin kuin saattoi kuvitella pienten, jäisten lumihiutaleiden iskevän tuulessa. Hetkeksi ovensuuhun jännittyen Gabe kuvitteli hetken, että sisään asteleminen oli sitten silkka mahdottomuus.
Kemelin tungetteleva, ja jokseenkin mielipiteensä ilmaiseva, kumea rykäisy nuoren, joukossa aloittelevan naisen selän takana sai Gaben hätkähtäen katsomaan takanaan seisovaa tummaa miestä. Jonkunlaisen anteeksipyynnön itsestään ulos saaden, mielipiteitä joukkiossa saava kameran kannattelija astahti oven vierelle – tehden tilaa Kemelille, joka asteli ovien karmien mitalta sisälle aulaan. Piponsa, ja tummien kulmiensa alta Kemel antoi katseensa viivähtää hetken aikaa ovelta väistyneessä naisessa, joka tuntui olevan säikympää sorttia kuin hieman miekkosmainen ulkomuoto antoi ilmi. Joukkion kokoontuessa motellissa, oli Gabe jo tuolloin vetänyt topatun takin niskaansa, jolloin Kemelin mielestä oli sääli, kun hän ei vielä ollut täysin saanut kuvaa punapäisen jäsenen rakenteista sen paremmin. Ulkoinen muoto tuntui olevan kuitenkin ristiriidassa monenkin asian kanssa, kauniit pisamaiset kasvot saattoivat näyttää paremmalta laitettuina – samoin kuin ylisuuren oloinen talvivormu vaihdettuna tyköistuvampaan, avoimempaan malliin. Tiedä sitten tytön muista hyvyyksistä...Kemel ei ollut nähnyt Gaben tekemiä videoita, saati ollut kovin vakuuttunut naisen kamerankäyttötavoista, sillä toisin kuin John, Gabe ei tuntunut hipelöivän kameralaukkuaan jokatoinen minuutti. Lienikö naisella taitoja tai intohimo kuvaamiseen ollenkaan – sitä Kemel ei tiennyt, eikä juuri asiasta piitannutkaan. Oli Travisin ja Johnin itsensä virhe, jos Gabe ryssisi työnsä alkuunsa. Hän voisi vain jälkeenpäin todeta, että hänen mielipiteelleen olisi voitu antaa tässäkin asiassa hieman enemmän painoa, ettei hän äänimiehenä ollut aivan turha jätkä olemaan läsnä.
Olihan se nyt nähty, että mielipiteensä Sallyn ohjelmaan ottamiseen oli täysin selvä, mutta ruokottomasti mennyt kuuroille korville. Eukko lypsi heidän pudjettiaan sen minkä ehti, eikä rouva meedioihme paljoa edes silmää miellyttänyt. Ellei sitten käynyt kuumana lihaan ja massaan, mitä puumaansa kääriytynyt nainen omisti enemmän kuin kolme Gabea yhteensä.
Sally, joka tuntui omistavan ainakin sen verran meedion lahjoja, että alkoi puhumaan heti Kemelin ajatusten laukaisemana. ”Tämä on niin mielenkiintoista...hyvin mielenkiintoista...niin tunteikasta”, tummat silmät pyörähtivät miehen kallon sisällä Kemelin kuullessa naisen sanat. Sally McGen – naisista viimeisin, jossa yksikään selväjärkinen halusi viettää kahdenkeskistä aikaa suljettujen ovien takana.
Kemelin selkää katsellen Gabe vilkaisi ovelle, kuullen myös Adamin askelten narskunnan lumessa. Pian he kaikki olivat taasen koossa, yhdessä suloisessa supussa, niinkuin motellin aulassa. Gabe kulki leveäharteisen Kemelin vanavedessä peremmälle aulaan, joka oli ajan otteissa kärsinyt. Muutama rikki mennyt ikkuna talon koillispuolella oli päästänyt tuulen mukana ruudukkoiselle kivilattialle leviämään lehtiä ja risukoita, jotka katkeilivat rikki kengänpohjien alla. Marcus oli ilmeisesti koettanut lakaista lattiaa hivenen siivompaan kuntoon, sillä luuttu, kihveli ja peltinen ämpäri tuntuivat vasta jätetyiltä vasten oven pielustaa.
Aulaa kiertelevä katse seisahtui hetkeksi vastaanottotiskiin, joka vei aulan oikean puoleisesta sivustasta suurimman osan. Tiski oli kehystetty panssarilasilla aina kattoon saakka, ja vain kaksi pientä luukkua – nekin verkkomaisella, jo hyvin puhki ruostuneella verkolla edustettuina, olivat ainoa tapa asioida vastaanotossa työskelleiden kanssa. Tiskin yläpuolella roikkui muutama kyltti, joiden kirjoitusta tuskin näki. Muutaman hajamielisen askeleen ajatuksissaan tiskiä päin ottaen Gabe hämmästyi erottavansa kyltteistä suurimman osan olevan vähälle jääneen englannin sijaan saksaksi, puolaksi sekä raskaksi kirjoitettuja. Kirjoitukset olivat kehoituksia sairaalassa asioivien huomioon otettavista seikoista. Potilaiden tiloihin ei saanut tuoda kyniä, sateenvarjoja, kynsiviiloja, kutimia, tai tulentekovälineitä. Vierailijoita myös varoitettiin käyttämästä kravaatteja, päähineitä, korkokenkiä, vöitä, tai mitä tahansa muuta, mikä saattoi asettaa vieralijan oman turvallisuuden vaaraan – tai mahdollistaisivat potilaiden luokse salaa kuljetut ruoat, harrastetoiminnan, tai muut hengelle vaaralliset esineet.
”Gabe?” Sallyn aulassa kaikuva, tietentahtoen korkeaksi nostettu ääni sai Gaben vilkaisemaan joukkoa, joka koostui kaikista muista paitsi naisesta itsestään. ”Olisitko ystävällinen ja liittyisit meidän muiden seuraan?” Vastaamatta mitään Gabe antoi katseensa laskea alas katon rajassa roikkuvista kylteistä viimein Sallyyn, ja jokaiseen muuhun naamaan, joista jokainen tuntui mittailevan uutta jäsentään -enemmän tai vähemmän miellyttävällä tavalla. Olallaan kanniskelemaansa laukkua hieman parempaan asentoon oikaisten Gabe asteli sen suuremmin viipymättä ringin läheisyyteen, yrittämättäkään tunkea Travisin ja Johnin väliin, jotka häntä lähinnä olivat.
”Täsä ensimmäisessä kerroksessa, osasto ykkösessä, pidettiin vaarattomampia potilaita. Niitä jotka ei heti ensimmäisenä ollee rettelöitsemässä...tai niitä, jotka oli maailman kulusta niikseen ulkona että olisiva osannee edes kuolassaan räpiköivää kärpästä tappaa. Tuosta me päästää ylös---”, aulan vastaanottotiskin viereltä nousevia, parimetriä leveitä portaita osottaen Marcus nakkasi päätään myös aulan vasemmalle seinustalle. ”Hisseihin uskaltaa vain hullu luottaa”, omalle vitsilleen raakkuvaisesti nauraen Marcus puisteli vitsilleen päätään, keltaiset hampaat vilkuillen. ”Ooohohohoho, kakkosessa sitte tietenkin kaike lokiikanki mukaan on ne lääkesumpeilla lamaannutetut asukkaat ja siitä sitten kolmannesa ne, joita kukaan ei halua saavan vastaansa. Yläkerta jaettiin vain muutamaan osastoon, ja jos sinne päite joutu, niin jopa ne hullut täällä alhaalla tiesi – että sinne, ei kenelläkään meistä ole asiaa. Mutta semmonenhan ei teiänlaisia seikkailijoita pelota. Joten eiköhän lähetä nopea alakerta kierros ja sitte kohti yläkertaa - ja miten niiden ulkorakennusten laita oli? Käydäänkö kaikisa, vai vaan niissä mitkä teittii ny sattaa kiinnostaa?”
|
|
|
Post by WtB on Jul 17, 2012 18:14:24 GMT 3
Vaikka talo oli ollut toki varsin vaikuttava ulkoakin päin, olivat sisätilat jotain ihan muuta kuin mitä yksikään heistä oli osannut odottaa. Sanattomuus, joka valtasi heistä jokaisen ei johtunut siitä, että heistä olisi yllättäen tullut mykkiä, vaan ihan siitä, että jokaisella oli omat ajatuksensa - osittain toki yhteisetkin - paikasta. Adamille, joka tuli viimeisenä sisälle, paikka merkitsi upeita kuvauskohteita, hienoa materiaalia ja samaan aikaan myös työteliästä työtehtävää monen kerroksen muodossa. Johnin ja Travisin ajatukset puolestaan olivat aikalailla maallisempia; aavemainen tunnelma joka hönki pelkästään jo aulasta, helpottaisi heidän työtään ja tekisi hommasta hiukan uskottavempaa ja mikä parasta, helpompaa. Joissakin heidän käymissään paikoissa oli tunnelman saanut repiä lähes väkipakolla kynnet verillä, joten täällä... Täällä se onnistuisi. Paikka oli ehkä vaikuttavin omalla karmivalla tavallaan, jossa he olivat toistaiseksi käyneet, eikä sitä olisi ihan helppo hakata jo pelkästään historiansa vuoksi. Travis nyökkäili itsekseen mittaillessaan katseellaan aulaa ja sen sisustusta. Rikkoontuneet ikkunat toivat oman mausteensa siihen kaikkeen. Oksat ja lehdet olivat hyvä myös, tosin niiden määrä oli aika vähäinen. Todennäköisesti pitäisi passittaa Adam hakemaan niitä lisää, tai Gabe. Jompi kumpi noista kahdesta, joita oli varsin helppo vielä pompottaa paikasta toiseen. Sallylle ei moista tehtävää voisi antaa tai tuo saattaisi lähteä ovet paukkuen koko tiimistä, eikä Kemel sitä tekisi joka tapauksessa. John taas.. John oli eri juttu. Hän ja John yhdessä olivat koko hommat aivot, eikä heidän tehtäviinsä kuuluisi tuollainen pikkutehtävä. Ihan sama mistä Adam tai Gabe niitä löytäisivät, kaivakoon vaikka lumen alta, mutta niitä olisi haettava mahdollisimman pian jotta näyttäisi, että ne olivat aidosti olleet täällä jo pidemmän aikaa, eivätkä juuri lumesta tuotuja ja märkiä. Kuivumisprosessi pääsisi käyntiin edes joten kuten ja he saisivat materiaalia niistä viimeistään illalla tai seuraavana aamuna ennen poistumistaan täältä. Travis hätkähti ajatuksistaan kuullessaan Sallyn äänen ja käännähti ympäri katselemaan tuota. Aluksi, kun Sally oli tullut tiimiin, oli hän ollut ulkomuotonsa puolesta hieman sisäpiirin vitsi heidän välillään, vaikkei Sally sitä itse varmasti tiennyt. Nyt kun naista oli tullut tuijoteltua jo useampi hetki eri tilanteissa, ei vitsi pystynyt enää pitämään itseään elossa ja oli kuihtunut pelkäksi hämäräksi olemukseksi itsestään, heräten eloon ainoastaan silloin kun he olivat todella, todella, todella väsyneitä ja ajoivat pitkää matkaa yöllä kohti kohdetta, tai yleensä, kohti kotia, helpottuneina siitä, että yksi reissu oli jälleen takana. Tällöin riemu purkautui paljon herkemmin typeristäkin asioista ja toisinaan Sally joutui niiden kohteeksi jonkin asian tai tapahtuman vuoksi. Tällä kertaa tuossa ei kuitenkaan ollut mitään huvittavaa, pelkkää normaalia Sally McGen-juttua, josta saattoi ottaa kipinää tai olla ottamattakin. Ihan miten kukakin tykkäisi. Travisille se ei jaksanut merkitä juuri nyt oikein mitään.
Adamilta Sallyn juttu oli jäänyt kuulematta, mikä ei ollut menetys eikä oikein voittokaan hänelle itselleen. Kengistä kopsuteltiin lumet oven ulkopuolella irti, ainakin enimmät, ennen kuin sisälle päästiin ja käytiin nopea keskustelu oman itsensä kanssa. Töitä tosiaan tulisi täällä riittämään ja pieni arvoitus olisi, riittäisivätkö heidän tarvikkeensa edes sille kaikelle, mitä täällä olisi varmasti kuvattavaa, äänitettävää ja muuta. Järkevintä olisi tämän perusteella, mitä hän näki nyt edessään, rakentaa työpiste tänne aulaan, sillä tilaa oli riittämiin ja samalla paikasta pääsisi singahtamaan juuri haluttuun paikkaan nopeammin kuin jos eksyilisi pitkin paikkaa jossain pari kerrosta ylempänä. Vielä pitäisi kuitenkin tarkistaa muutamia asioita, ennen kuin suunnitelmaa voitaisiin toteuttaa täysin. Autosta löytyisi tarvittaessa parikin aggregaattia virtaa tuomaan paikkaan kuin paikkaan, mutta ottaen huomioon talon iän ja kunnon, saattoi hyvinkin olla, että niitä olisi tarvittu muutama lisääkin. Mikäli kävisi ilmi, että oltiin täysin ilman sähköjä koko talon alueelta, tulisi pimeänäkökameroille ja taskulampuille valittavan paljon käyttöä. Tunnelmaahan niistä saisi enemmän, mutta mikäli paikkaan tarvittaisiin jostain syystä jotain muuta sähköllä käyvää laitetta, menisi homma vähän sähläämiseksi. Akkujen latauspiste tulisi kuitenkin sijaitsemaan todennäköisesti jälleen jossain Adamin työpisteen lähistöllä, joten mikäli akkuja jouduttaisiin lataamaan useastikin, saisivat kundit ravata aika usein takaisin alas. Kundit ja Gabe. Adam vilkaisi Gaben suuntaan ajatuksiensa myötä ja käänsi sitten katseensa muiden mukana Marcuksen suunnille, odottaen tuon sanovan jotain. Gabe näytti lähtevän omille teilleen ja sivusilmällä Adam huomasi seuraavansa tuota, vaikka päällisin puolin näyttikin keskittyneen kaikkeen muuhun.
Kun Sally sitten niin ystävällisesti kiinnitti heidän kaikkien huomionsa Gabeen, tuhahti John hiukan halveksivaan sävyyn. "Tuleekohan ton kanssa työskentelystä mitään...? " Kuiskattiin hiljaa Travisille, olkoonkin tosin että tuo 'kuiskaus' suoritettiin hiukan liian isoon ääneen ja sen pystyi kuulemaan ainakin ihan heitä lähimpänä olleet. Travis jätti kommentoimatta asiaan yhtään mitään sillä tyttö oli liian lähellä heitä jälleen, jotta keskustelu onnistuisi huomaamattomasti. Marcuksen luokse kerääntynyt ryhmä alkoi keräämään tuon jälleen esille tuomaa tietoa kuin pienet sienet, samalla kun ajatuksia illasta käytiin myös hieman läpi. Joka kerta uusi paikka toi mukanaan oman jännityksen ja fiiliksensä, joka sai pahimmillaan olon huonoksi ja vatsan sekaisin ja heikoimmillaankin toi hermostuneen ja jännittyneen tunnelman joukkoon. Useimmiten tuntui, että kun joku pääjoukosta - Travis, Kemel tai John - tunsivat jotain, se heijastui myös moneen muuhun tilanteessa. Toki Johnin ja Kemelin välit eivät olleet muutenkaan mitkään hyvät, mutta kun ärtymyskynnys nousi tarpeeksi heistä jollakulla, muuttui koko porukan ilmapiiri lähes välittömästi.
Huomautus hisseistä ja niiden kunnosta sai Travisin naurahtamaan hieman. Hissit eivät olleet hänen lempipaikkansa muutenkaan - hämähäkkien ja korkeiden paikkojen lisäksi - joten ne eivät tuottaisi kyllä mitään ongelmia. Hänellä ei ollut minkäänlaista hinkua tunkea itseään sellaiseen takuuvarmasti toimivaankaan, saatika sellaiseen, joka oli tuossa kunnossa missä nuo täällä näyttivät olevan.
Marcus ei saanut heti vastausta kysymykseensä. Pienen hetken ajan hän kerkesi jo epäillä, etteivät paikalle asti vaivautuneet teeveeihmiset nyt sitten halunneetkaan - tai pikemminkin uskaltaneetkaan - katsella paikkaa sen tarkemmin, vaan olivat valmiita lähtemään kotiin. Silloin tämä porukka olisi ensimmäinen, joka luovuttaisi jo näin aikaisessa vaiheessa. Oli muitakin katselijoita käynyt täällä ajan myötä, mutta useimmat - itseasiassa ei yksikään - porukka ollut viettänyt täällä lopulta kokonaista yötä. Marcuksen luulot sille, että tämäkin lössi katoaisi jo reilusti ennen aamua omasta tahdostaan olivat aika vahvat.
"Ei meillä varmaan aika riitä kaikkien tarkempaan läpikäymiseen..." Travis aloitti, Johnin vilkaistessa tämän lauseen myötä rannekelloaan. Aikaa tänne matkaamiseen oli kulunut paljon enemmän kuin oli osattu odottaa ja hämärä alkaisi laskeutumaan hyvinkin pian ja yllättäen. Kamat pitäisi saada pystyyn reilusti ennen sitä. Hän tönäisi hieman Travisia, niin pienesti ja huomaamattomasti ettei sitä voinut todennäköisesti huomata kuin heidän lähellään oleva Gabe. Vaikka Travis ei reagoinut siihen näennäisesti, ymmärsi hän silti sanattoman viestinnän merkityksen. Kello olisi siis ilmeisesti jo aika paljon. "Mutta voitaisiin tehdä niin, että käydään läpi nopeasti tämä rakennus ja pari muuta mielenkiintoisinta?" Marcus nyökkäsi hyväksyvästi tälle. "Hyvä on, ihan miten teitille kelepaa." Odottamatta vastausta hän siirtyi hieman ryhmästä kauemmaksi. Kun ryhmä ei sitten seurannutkaan, hän kääntyi kujeillen katsomaan noita. "No, eikö meirän pitänyt se kierros tehdä?" Sekunnin tai parin aikana ei tapahtunut mitään. Viimein John lähti liikkeelle, Travisin ja Adaminkin sitten seuratessa. Adam jättäytyi tarkoituksella tosin porukan hännille niin, että seuraisi ihan jokaista viimeisenä, saadakseen enemmän aikaa katsella rauhassa ympärilleen. Marcuksen ääni kuului jostain edestäpäin Adamin tuijottaessa portaikkoa. Tänä päivänä mielisairaalat olivat täysin eri maailmasta, kuin mistä tämä tapaus oli. Tuntui hullulta, että aikoinaan hulluillakin oli elinympäristö ollut hienompi kuin tänä päivänä ihan selväjärkisillä, mutta köyhillä....
Marcus käveli kohti isoa ovea vasemmalla seinustalla lähellä hissejä ja kaivoi samalla avaimia vyölenkistään. "Ihimettelette varmaan miksi ihimeessä täällä kannattaa lukita mitään..." Avain sujahti lukkoon ja siitä käännettiin. Lukon auetessa kuului yllättävän iso lonksahtava ääni, joka kaikui aulan seinistä ympäriinsä. "Mutta sanokaa mun sanoneen, et aina sillä ei suojella sitä mitä on lukkoje takana, vaan joskus sitäki, mitä sen toisella puolella on." Marcus virnisti ja tarttui sitten kahvaan, aukaisten oven levälleen. Toiselta puolelta aukeni pölyinen käytävä, jonka tunkkainen ja jotenkin kuolleen rotan hajuinen ilma löyhähti vastoin heidän kasvojaan ilmavirran yllättävästi vapautuessa aukenevan oven myötä. "Tervetuloa Osasto ykköselle." Marcusta huvitti katsella ilmeitä, joita oven aukaiseminen sai aina aikaan ihmisissä, jotka olivat tulleet hakemaan jännitystä tai muuten vain paikalle, luvallisesti. Luvattomia käyntejä olikin paljon harvemmassa ja toisinaan Marcuksesta tuntuikin, että jos niitä olikin, ei tuo kävijä enää löytänyt tietään takaisin kotiin täältä. Saatika, että kukaan muukaan olisi löytänyt enää tuota.
Travis tuijotti käytävää, kunnes kääntyi vilkaisemaan Johnia, Kemeliä ja Gabea, kohottaen hieman kulmiaan noille ilmeellä nyt-vois-olla-hyvä-hetki-hommata-kuvauslaitteet-ja-äänijutut-tähän-ennen-kierrosta. Kun ainakin John ymmärsi viestin ja lähti kävelemään kohti ulko-ovea tarvikkeet hakeakseen, kääntyi Travis Marcuksen puoleen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Niin olihan se nyt niin, että täältä alhaalta löytyivät ne onnettomat, joiden kanssa ei tarvinnut varautua ihmeemmin pelkäämiseen?" Kyllä Travis ihan hyvin muisti mitä Marcus oli juuri sanonut, mutta piti pelata nyt aikaa, Kemelin ja Johnin vuoksi. Marcus virnisti jälleen leveästi niin, että hampaat vain vilkkuivat ja saivat heikkokuntoisuutensa ja värinsä vuoksi tuon näyttämään vieläkin vanhemmalta kuin mitä tuo ehkä oli edes. "Niinhän minä teitille juuri sanoin." Ei Marcus mikään tyhmä ollut, vaan tiesi tismalleen missä mentiin. Pojat olivat mokanneet, mutta hei, ei hänellä kiire ollut. Ryhmällä itsellään taisi olla enemmänkin. "Menneeköhän tässä pitkäkin aika odotellessa? Termarissa olisi kahavia, jos vain jollekulle maistuu?" Marcus katseli lempeästi ryhmän jäseniä, lähinnä niitä, jotka eivät olleet koko ajan äänessä, jotka olivat selkeästi jääneet vähemmälle huomiolle tässä. Travis yskäisi nolostuneena jäätyään kiinni toistamisesta ja tunsi itsensä vähän typeräksi, vanhuksen pitäessä häntä pilkkanaan äskeisen vuoksi.
Jossain toisessa tilanteessa olisi kahvitarjoukseen voitu tarttuakin, mutta tällä kertaa Adam puisteli päätään. Ajatus siitä, että muu ryhmä saisi syyn syyttää häntä hidastelusta kahvin vuoksi, ei paljon innostanut. "Ei kiitos." Hän hymyili Marcukselle, osittain kiitollisena siitäkin miten tuo oli saanut Travisin hiljennettyä. "Selevä on, ihan miten haluatte."
Hiljaisuus laskeutui aulaan. Auki olevan ulko-oven kautta kuului kuinka pakun ovi lyötiin kiinni ja kuinka askeleet lähestyivät jälleen itse rakennusta, lumen narahdellessa Johnin kenkien alla. Hän oli kaivanut esiin kameran pakettiauton takatilasta, ison kömpelön kapistuksen, joka kuitenkin oli paras mahdollinen heidän kalustostaan tähän päivän aikana kuvaamiseen. Akku siihen oli ladattu edellisenä päivänä ja pakattu mukaan yhdessä vara-akun kanssa laukkuun, jonka hän oli ensin meinannut tuoda sisälle kaikkine romuineen, mutta päätynytkin sitten nostamaan vain kameran ja vara-akun erilleen. Vara-akku oli tungettu mustien reisitaskuhousujen sivutaskuun ja kameraa kannettiin sen päällä olevasta kahvasta samalla kun pakun sivuovi läimäytettiin kiinni. Joka ikinen kerta John tunsi olevansa hieman ylempänä muita ollessaan liikkeellä varsin vaikuttavalta näyttävän kameransa kanssa, sillä ihmisissä oli se huvittava vika, että kameramies aiheutti heissä aina jonkinlaisen reaktion. Oli se sitten säikähdys tai ihailu, mutta yksikään ihminen ei jättänyt huomioimatta kameramiestä missään tilanteessa, koskaan, vaan joko väistyi tuon edeltä kunnioittavasti tai sitten päinvastoin, teki kaikkensa päästäkseen kuvaan...
Sisätiloissa Adam, jolla oli läppäri edelleen mukanaan, vilkaisi ympärilleen. Odotellessa hän voisi kuvata jotain. Paikkaa läppärille etsittiin pari hetkeä, kunnes hän päätyi kävelemään vastaanottotiskille ja laskemaan laitteen sen tiskille. "Poika, sinuna en jättäisi sitä sinne!" Marcuksen ääni kaikui seinistä ja sai kamerastaan linssinsuojusta irrottaneen Adamin käännähtämään katsomaan tuon suuntaan. Hän ei ihan kerennyt sanomaan mitään, kun läppäri luiskahti jo alas tiskiltä ja tipahti räsähtäen lattialle, näytön pimentyessä välittömästi. Marcuksen kasvoilla ollut hymy ei kuollut tämän ikävän tapahtuman myötä, vaikkakaan hymy ei ollut ivallinenkaan. "Voi vittu... " Travis kuiskasi itsekseen. Kyseinen läppäri ei ollut edes ollut kallis, vaan ohjelman tuotoilla ostettu halpisläppäri Adamia ajatellen, mutta ei hän silti ollut ihan heti valmis ostamaan uuttakaan tuon tilalle. Adam punastui hiusjuuriaan myöten ja kumartui alas nostamaan laitetta. Akku oli irronnut paikoiltaan, samoin näppäimistöstä yksi ainoa nappi. Adam noukki sen ja akun mukaansa noustessaan takaisin ylös. Kone laskettiin tiskille uudestaan, väärinpäin, pidellen siitä samalla kiinni kun akku napsautettiin takaisin paikoilleen. Näppäin pyöräytettiin sen jälkeen oikein päin. Numeronäppäin, ensimmäinen niistä. Läppäri käännettiin ja aukaistiin, ykköstä yrittäen painaa takaisin paikoilleen, epäonnistuen siinä. Hävetti mielettömästi. Jos hän olisi tuusannut yksin, ongelmaa ei edes olisi ollut, mutta nyt tämän oli nähnyt ulkopuolinenkin henkilö. Onni oli, että ihan kaikki ryhmästä eivät olleet sentään paikalla voidakseen vain myöhemmin valittaa hänelle tapahtuneesta ja siitä, miten kalliita laitteet olivat. Näppäimen kiinnitys oli pettänyt ja tajuttuaan, ettei sitä saanut enää takaisin paikalleen, Adam sujautti sen farkkujensa taskuun ja kokeili käynnistää koneen. Liian pitkältä tuntuneen hetken ajan vaikutti siltä, että kone oli täysin hajalla, mutta sitten näyttöön ilmestyikin valmistajan logo ja ilmoitus, ettei konetta oltu suljettu aiemmin oikein ja että sen voisi nyt käynnistää normaalisti tai vikasietotilassa. Adam valitsi ensimmäisen. Sen jälkeen kaikki jatkuikin, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ghostbustersin logo taustakuvana aukesi työpöydälle ja kuvakkeet napsahtivat ruutuun seuraavaksi. Kaikki näytti olevan kunnossa. Adam sulki koneen kannen ja nappasi sen sitten kyljen ja käsivarren väliin, pidellen sitä toisella kädellään kiinni samalla kun käveli takaisin ryhmän luokse. Travis seurasi toimitusta muiden tapaan katseellaan ja päätti sitten sivuuttaa sen, lähinnä Marcuksen vuoksi. Hän kääntyi haastateltavansa puoleen ja kerkesi jo aloittaa lähinnä niitä näitä jutustelua sisältävän lauseen ensimmäisen sanan, kun Marcus aukaisi suunsa lähes samanaikaisesti, puhuen tosin Adamille. "Et ole kuule ensimmäinen joka on siinä saanu jottain hajalle. Se on petollinen tiski, yhtä kiero ku ne piruparatki, jotka on siinä sisälle kirjattu." Marcus nauroi jälleen hieman vitsilleen, saaden Adamin nolostumaan hieman lisää, toivoen että tuo olisi vain hiljaa tästä eteenpäin tästä tapauksesta. Adamin onneksi ainakin Marcuksen ja Travisin huomio kiinnittyi seuraavaksi Johniin, joka astui sisälle kamera mukanaan, jättäen muutamia lumisia jalanjälkiä lattialle edetessään kohti heitä.
|
|
|
Post by Tylppy on Jul 17, 2012 22:17:41 GMT 3
Gabe tunsi jokaisen katseen inhana sipaisuna ihollaa, sekä kuvitteli mieleensä kommentin jos toisenkin porukan keskellä. Kätensä puoli huolimattomasti takkinsa taskuihin upottaen nainen tunsi sormiensa koskettavan viileää, hopeisen tupakkarasian pintaa – niin kuin aina ennenkin, kylmän metallin vaikutus sai Gaben mielen rauhoittumaan. Hän oli uusi porukassa , rookie, joten kaikki mitä hän teki, tuntui olevan aina jonkun silmien alla suurennuslasin kanssa tarkkailtavana. Itseään pidemmän mieskaksikon taakse jäätyään Gabe kuunteli keskittyneesti, tai ainakin niin keskittyneesti mitä kurjalla mielialallaan saattoi, Marcuksen puhetta.
Kemelin ja Johnin lukiessa Travisia kuin vanhaa tuttavaansa, Gabe vilkaisi kamojaan hakemaan lähtien miesten perään. Liikahtamattakaan häntä koipiensa välissä Travisin pomottelun alla (ainakaan toistaiseks) Gabe avasi muhkean olkalaukkunsa. Laukkunsa kansa hetken taituroiden, Gabe nosti toisen jalkansa ilmaan, tukien reidellään olkalaukkuaan. Moitteettoman täydellisen tasapainon omaten Gabe nosti laukustaan pienen, mutta ammattilaisten välillä hyvänä kokeman kameran. Videokameran yläpuolella olevaan, muovikuoren rungossa kiinni olevan pitelytuen läpi sormensa pujottaen Gabe etsi myös lehtiön, sekä kynän, jotka hampaidensa väliin asettaen tämä saattoi näppärästi sulkea laukkunsa. Yrittäessään ensimmäisen kerran toimia osana yhteistä ryhmää, oli hyvin selvää, että paikkansa ansatseminen ”jätkien” keskellä oli helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen ryhmän jäsenistä, Sallya ja Gabea lukuunottamatta tuntuivat tietävän tarkoin toistensa ajatukset. Ja päästäkseen edes jollain tapaa olemaan yhtäläinen – olemaan yksi kundeista- Gaben oli oltava nokkelampi.
Kameran linssisuojuksen taskuunsa napaten, tiimin heikoinlenkki, poimi käteensä lehtiön ja kynän. Kesken toimiensa Gabe havahtui Sallyn katseeseen. Rouva McGen katseli glitterisöityjen luomiensa alta naista, selittämätön, jokseenkin tyytyväiseksi laskelmoitava hymy huulillaan. Tyttö oli varustautunut, vaikka tuntuikin Sallystä hieman tyhmältä tytöltä. Juuri sellaiselta, jota joku egoaan pönkittävä mies kykenisi koska tahansa käyttämään käsinukkenaan haluamallansa tavalla, ja niin kauan kuin halusi. Myöskään Sally ei ollut Kemelin tavoin nähnyt Gaben käden jälkiä, mutta mikäli Travis ja John, olivat päättäneet palkata naisen, oli tämän sentään jotain osattava. Mutta kauanko menisi siihen, että Gabe vakuuttaisi heistä yhtäkään...Sally uskoi, että tuo koekeikka olisi tytön viimeinen heidän tiimissään. Huolimatta siitä, että tyttö oli nokkelasti napannut suuremman kameransa sijaan toisen, pienemmän kameran mukaansa, jolla alustavan alun kanssa saataisiin yhtä jos toistakin taltioitua....Nimittäin myös Travisin lyhyeksi jäävän keskustelun Marcuksen kanssa...
Gabe oli napannut kameraa pitelevän kätensä peukalolla kameran päälle, ja tarkensi kameraansa Marcusta ja tämän vierellä seisovaa Travisia kohden. Tarkentaen kuvan täydellisesti kiusallisen kohtauksen taltioimista varten. Hiljaisuus, joka alkoi Travisin kiusaantuneella kröhimisellä, sai ansaitsemansa päätöksen Gaben kameran pitäessä merkkiäänen sammuessaan. Videokameran kasvojensa edestä laskien Gabe katseli hetken kaksikkoa, ja mikälisikäli kukaan joukosta Gabea olisi tuntenut – olisivat nuo tienneet kameran sammumisäänen olevan tuossa tilanteessa yksi takaisinmaksun helmistä.
-
Johnin perässä takaisin ulos kulkien Kemel laskea löntysti portaat ja suuntasi kulkunsa Johnin perässä kohti pakua. Lunta joka askeleella eteenpäin potkaisten mies rusensi paljaat kätensä takkinsa taskuihin. ”Aika hiljanen tuo muija – Gabe – mikä nimi se edes on?” mikkilaukkuaan kohti ojentuen Kemel veti kassina pitkin pakun lattiaa. ”Ja vissiin hiema tyhmäkin jos muija luulee kuvaavansa jotain ilman kameraa”, laukkua auki vetäen Kemel poimi kokoon taiteltavan mikkivarren, sekä mikin. Kuulokkeensa kaulaansa nakaten Kemel nosti laukun olallensa, vilkaisten Johnia, joka tuntui keskittyneen täydellisesti leluunsa. ”Gabe...Gabriela? Gabehart? Gadberry? Helvetti...lahopäinen suojeslusenkeli...” itseksensä naureskellen, saamatta tuttuun tapaansa Johnista kovin kummoista supliikkiseuraa Kemel veti pakun oven kiinni.
Tiimiläisensä perässä takaisin sisätiloihin suunnaten Kemel katsahti kulkiessaa laitoksen korkeuksiin yltävää päätyä. Jääden hetkeksi katselemaan ikkunaa, joka tuntui jonkin käsittämättömän syyn takia olevan huuruisempi kuin muut. Eikä vain vähän – koko ikkuna näytti peittyvän huuruiseksi,eikä ikkunoissa ollut kuuraharsoa niinkuin muissa ehjissä. Tummien kulmien hivenen kurtistuessa Kemel puisteli päätään nousten sen suuremmin häiriintymättä raput Johnin vanavedessä takaisin aulaan.
-
Läppärin pudotessa räsähtäen lattialle Gabe hätkähti hervottomasti kääntyen katsomaan Adamia, joka tuntui hetken seisovan kuin turta koneensa äärellä. Aulassa kauan kaikuva räsähdys tuntui kumisevan yhtä rauhattomasti kun epätahtiin säikähdyksestä lyömään alkanut pumppunsa. Gaben teki mieli kulkea Adamin vierelle ja kysyä kävikö koneen kanssa pahasti, mutta kahden korppikotkan, ja hyväntahtoisen oloisen isännöistijän katseiden alla Gabe puraisi huultansa – keskittyen lähinnä kirjoittamaan pieneen lehtiöönsä muistiinpanoja itselleen. Kyykkyyn lattiaa vasten mentyään Gabe oli laskenut kameransa kädestään, ja kirjasi ylös huomioita Marcuksen tarjoamasta infosta. Vaikka kuuntelijoita ja kuulijoita olikin nyt enemmän, niin syvään tarttunut tapa tuntui elinehdolta. Kulmiensa alta haastatteluun kuuluvia kysymyksiä esittämään alkanutta Travisia vilkaiste Gabe käännähti vilkaisemaan myös sisälle astelevaa kaksikkoa. Tähtikuvaaja tietenkin kuvaisi haastattelut – eikä Gabea tuntunut ollenkaan kakkosen asema tuossa järjestelyssä.
|
|
|
Post by WtB on Jul 17, 2012 23:28:57 GMT 3
Ulkona John kuunteli Kemeliä samalla kun kaivoi kamojaan esille, hymähtäen vastauksena pari kertaa. Selkeästi ei nyt oltu kovin juttutuulella ja John antoi sen myös näkyä estoitta. Kemel ei ollut hänen naamakirjakavereissaan suosikkikavereita - totuus oli, ettei tuo edes ollut siellä listattuna - joten Johnin maailmassa se myös tarkoitti sitä, että Kemel oli vain työkaveri ja se siitä. Jos ei natsannut, niin ei natsannut, eikä ollut mikään pakko yrittää esittää ystävällistä. Mutta siitä tunnuttiin olevan yhteistä mieltä, ettei tyttö välttämättä ollut ihan ajan tasalla tehtävissään. "Saa nähdä mitä tästä tulee..." Mutistiin, Kemelin todennäköisesti kuullessa hänet kuitenkin. "Ja se on Gabe." Todettiin vielä ennen kuin lähdettiin palaamaan takaisin ovelle.
Travis huomioi piippauksen tapaisen äänen, mutta ei ihan täysin tajunnut, mistä se oli tullut. Heidän oma kalustonsa oli lähes äänetön - lukuunottamatta akun loppumisesta ilmoittavaa piippausta kuvauskameroissa, joten tuo outo ääni saikin hänet vilkaisemaan ympärilleen sen kuullessaan. Gaben kamera huomioitiin siinä vaiheessa ja samanaikaisesti Travis teki kaksi huomiota. Ääni oli todennäköisesti Gaben kamerasta peräisin - tarkoittiko se puolestaan mitä? Sitä että tuo oli juuri kuvannut äskeisen tilanteen? Vai oliko se vain normaali käynnistysääni? - ja sen huomion, että Gabe oli fiksumpi kuin mitä Johnkaan tuskin oli osannut odottaa. Tuo pieni teko, olkoonkin että sen seuraus saattoi olla pientä kettuilua hänelle, oli saanut Travisin pitämään siitä, että he olivat valinneet Gaben tiimiinsä. Päätös tuntui oikealta. Siinä missä John oli aiemmin päässyt isottelemaan sillä, ettei Gabesta ollut mihinkään, oli tuo uusi tulokas kuitenkin ollut askeleen edellä heitä kaikkia ja kaivanut kameran nopeammin esille kuin heistä yksikään muu. Tunnustusta ei kuitenkaan annettu Gabelle itselleen millään tavalla, sillä Travis käänsi katseensa takaisin Marcukseen jo piakkoinkin, ollen ikään kuin ei olisi mitään outoa huomannutkaan. Ajatuksissaan hän sipaisi hiuksiaan, löytämättä sieltä huonosti olevia tapauksia ja risti sitten käsivartensa jälleen rintakehälleen.
Huomio kiinnittyi kuvaajatiimiin tuon ilmestyessä jälleen paikalle. Jopa Marcus katseli heitä uteliaana, ikään kuin olisi nähnyt heidät vasta nyt ensimmäistä kertaa ikinä koskaan. Ainakin noiden kahden ulkoa kamppeitaan hakemaan lähteneiden romut tuntuivat olevan jotain sellaisia, joista Marcus ei olisi osannut käyttää ensimmäistäkään - eikä sen puoleen ollut ihmeemmin kiinnostunutkaan niiden käyttämisestä. Hänelle riitti, että hän sai tehdä työnsä ja muut tekivät omansa.
"Joko aloitetaan?" Travis kohotti kulmakarvojaan Johnin ja Kemelin suunnille. John vilkaisi Kemeliä ja poisti sitten linssinsuojuksen kamerasta, nostaen itse hökötyksen olalleen tarkistaakseen kaiken olevan toiminnassa. Akku oli täynnä, linssi näytti puhtaalta, tallennustilaa oli. Kaikki näytti hyvältä. Hän testasi zoomin vielä kertaalleen ajaen sillä edestakaisin pari kertaa kameran pitäessä juuri ja juuri kuultavaa hurinaa, ennen kuin napsautti kameran päälle kuvaustilaan. Marcus hymyili edelleen levollista hymyään seuratessaan hössötystä ympärillä. Travis vilkaisi häntä pahoittelevasti tuon joutuessa kestämään vielä tämäkin sekoilu tässä ja äsken käyty lämmittelykeskustelu yritettiin avata uudelleen. "Onko tässä kerroksessa tapahtunut mitään sellaista, jonka me ehdottomasti haluaisimme kuulla?" Travis katseli miestä hakien katseeseensa vielä enemmän halua kuulla, kuin sitä ehkä todellisuudessa olikaan, samalla kun odotti merkkiä siitä, että sekä kuva, että ääni olisivat nyt toiminnassa ja työ voitaisiin aloittaa kunnolla. Marcus naurahti. "Tässä talossa on nähty sellasia näytelmiä, murheellisia ja kummallisia, että oltaisiin täällä vielä ensvuonnaki jos niistä kaikista kertosin." Marcus hymähti itsekseen ja katseli sitten käytävän suuntaan kuin vahvistaakseen sanomaansa. Hän saattoi nähdä muutaman tapahtumista, kiireiset hoitajat, sairaat sielut ja kaiken sen epätoivon, mitä tuohonkin osaan tätä rakennusta kuului. Ne tarinat eivät todellakaan olleet sellaisia, mitä kerrottaisiin lapsenlapsille iltasatuna, tai yhtään kenellekään muistona omaisesta, joka tähän paikkaan oli päätynyt. Marcuksen hiljaisuus kesti ja kesti, saaden aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia Travisissa. Hän käänsi katseensa Johniin ja Kemeliin kulmiaan nostaen kysyvänä kun Marcus sitten kääntyikin, katkaisten hiljaisuuden ja liikkumattomuuden tunteen, joka oli vain sekunneissa heidän ympärilleen laskeutunut. Hetken ajan Travis oli näkevinään vanhuksen silmät hiukan kosteampina kuin ne olivat olleet hetki sitten, mutta räpäytettyään silmiään Marcus näytti jälleen samalta kuin äskenkin. "Joko ne teitin hivivehkeet alakkaa olemaan kunnossa? " Marcus katseli kameran kanssa seisoskelevaa Johnia ja sitten Kemeliä, pienen hymyn purkiessä jälleen kasvoille.
Adam ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Äskeisen läppäriepisodin jälkeen hän halusi pysytellä kaukana huomion keskipisteenä olemisesta ja samaan aikaan pitäisi yrittää tehdä jotenkin töitä. Läppäri pitäisi joka tapauksessa jättää aulaan heidän lähtiessään kierrokselle, sillä hän ei todellakaan kanniskelisi sitä mukana ympäri laitosta samalla kun yrittäisi ottaa kuvia julkaistavaksi yhteisöön. Pienen pyörimisen jälkeen hän päätyi portaiden luokse ja laski koneen lattialle pystyasentoon niin, että se nojasi vasten kaiteen tukipylvästä, tarkemmin sanottuna sen alaosaan. Kone oli tukevasti niin, ettei se lähtisi siitä kaatumaan ja silti poissa jaloista, jos joku sattuisi kiireellä tästä kävelemään. Sitä tarkasteltiin pieni hetki ja kun kaikki näytti lupaavalta, luotti Adam siihen että kone tosiaan pysyisi tällä kertaa paikallaan. Kamera otettiin jälleen esille ja sen valkotasapainot säädettiin oikeaksi. Yksi kuva napattiin heidän sekalaisesta seurakunnastaan sen ihmeemmin asiaa edes ajattelematta, saatika kuvaa tarkistamatta. Ainakin nyt edes näytti siltä, että hän teki jotain tämän löytöretken eteenkin. Hitaasti kävellen Adam palasi takaisin joukkion luo, pitäen nyt kuitenkin koko ajan huolen siitä, että pysytteli Johnin ja Gabenkin selkäpuolella, jotta ei kävelisi suoraan kameran eteen ratkaisevalla kuvaushetkellä. Gabesta oli vaikea sanoa, miten tuo reagoisi siinä tilanteessa, mutta Johnilta ainakin saisi kuulla huutoa - ja ihan suoraa sellaista, sitä laatua joka kuului takuulla pari kerrosta ylempänäkin ja herätti kuolleet muutaman kilometrin säteellä.
John yskäisi turhantärkeän oloisena ikään kuin muuten vain, vaikka todellisuudessa taustalla taisi olla hieman ajatus siitä, että saisi huomiota kameroineen. Hänen teki mieli tupakkaa, mikä oli todella huono, sillä juuri nyt tuleva kuvaaminen saattaisi kestää hyvänkin tovin, ennen kuin hän pääsisi taukotupakalle ennen varsinaista yökoitosta tässä lävessä. Mitä kauemmin tässä joutuisi olemaan ilman tupakkaansa, sitä kireämmäksi ilmapiiri hänen ympärillään todennäköisesti kasvaisi. Aamuisin, mikäli hänellä ei ollut ollut aikaa koko yönä päästä savukkeelle, tai kohteessa ei voinut tupakoida missään sisätiloissa, oli hän valmis toisinaan kirvesmurhaamaan kenet tahansa tupakan saadakseen. Yön valvominen, joka pisti jo muutenkin sisuskalut sekaisin ja tanssimaan ripeästi letkajenkkaa, savuttomana olemisen kauheus ja siihen päälle vielä usein tuntematon paikka, jossa piti yrittää tehdä parhaansa kohtauksien purkkiin saamiseksi oli painajaismaista. Ja samaan aikaan John kuitenkin piti työstään, ainakin siinä mielessä, että siinä ansaitsi paljon enenmmän kuin monessa muussa työssä keskimäärinkään. Lisäksi, tytöt tykkäsivät, mikä oli yksi parhaista syistä. Nykyisestä fanikannasta löytyi faneja hänellekin, mikä oli aluksi tuntunut vain kummalliselta, mutta mikä nykyisellään aiheutti lähinnä mielihyvän tunnetta. Toki Travisin fanikannan osuus oli paljon hänen omaansa suurempi, mutta hän tulikin porukasta hyvänä kakkosena. Eikä ihan lähitulevaisuudessa varmastikaan ollut odotettavissa, että joku sen paikan häneltä veisi. Fanien - ja heidän itsensä kannalta - oli sääli, että tämä kohde oli sen verran kaukana tällä kertaa. Joskus aamulla, toisinaan jopa jo illasta ennen lukittautumisesta he törmäsivät faneihinsa, jotka olivat saaneet viidakkorumpujen kautta kuulla heidän olevan kuvaamassa lähialueella. Travisin oli helpompi noissa tilanteissa tehdä pikaisesti voittoa joko saman hetken aikana tai viimeistään lähipäivinä ja sopia treffejä, mikäli faneissa sattuisi olemaan joku vähänkään mielenkiintoisen näköinen tapaus. Usein kävi niin, että fanit olivat lähinnä pyöreitä ja lyhyitä, silmälasipäisiä nörttityttöjä tai muuten vain kummallisia friikkejä itsetehtyine fanipaitoineen ja kummallisine puheineen kummitusten energioista ja kokemuksistaan niiden parissa, mutta eksyi noidenkin joukkoon joskus ihan pantavankin näköisiä tapauksia, joilta hieman lepertelemällä toisinaan jopa heruikin. Edellisen tapauksen muistaessaan John virnisti, käyden muistoa läpi mielessään. Oli jo kulunut hetki, kun he olivat viimeksi törmänneet fanilaumaan, joten olisi ihan mukava päästä "tapaamaan" noita jälleen. Ajatuksissaan olevan Johnin katse viipyili jossain ilman, että hän rekisteröi varsinaisesti näkemäänsä, kunnes ajatukset palasivat takaisin nykyhetkeen ja kertoivat katseen todellisen suunnan. Sally. Ja Sallyn tissit. John irvisti hieman, samaan tapaan kuin olisi huomannut kylmäksi menneen kahvinsa pinnalla hörpättyään ison homematon ja käänsi päätään nopeasti Kemelin suuntaan. "Joko ne piuhat on paikallaan, häh?" Ääni oli ärtynyt ja hoputtava, ikään kuin Kemel olisi pelkästään vain ollut aikaa tuhlaamassa, eikä tehnyt lainkaan töitä tämän projektin eteen.
|
|
|
Post by Tylppy on Jul 24, 2012 1:09:46 GMT 3
Sally McGen asetti pitkän, ja kapean savukkeen tummien, lilahtavaa muistuttavan sävyn värjäämien huultensa lomaan. Naisille suunnattu glamour savuke tarjosi lievästi mentholia muistuttavan jälkimaun naiselle, tämän katsellessa Kemelin ja Johnin etenemistä kohti pakua. Sally jätätti savukkeen huultensa lomaa raottaen toisella, vapaaksi jääneellä kädellään vasemman ranteensa peittämän turkiksen ja mustan nahkahanskan välimaastoa. Kello, tuo kultainen ja siro, hieman runsaan ranteen iho- ja nahkamassan poimujen lomaan uppoava kello ei näyttänyt vielä olevan edes puolta kymmentä aamulla.
Jos jotain hyvää poikien ammattitaidosta oli sanottava, niin nämä olivat ainakin paikalla aina hieman ennen sovittuja ajankohtia. Vaikeaselkoinen opastus ja haasteellinen ilma olivat tosin viivyttänyt tiimiä, sekä heidän aikatauluaan. Kaikesta huolimatta Raccoon Hill oli kuitenkin saavutettu, ja tuo puistattavan ruma kivirakennus tulisi pian tutuksi itsekullekin. Muutamassa jaksossa Travisin ja tämän tiimiläisten kanssa esiintyen Sally tiesi paremmin kuin hyvin, että hänen aikansa astua kameraneteen ei tulisi tapahtumaan vielä hetkeen.
Savukkeen hansikoitujen sormiensa lomaan Sally puhalsi savukekiehkuroita tyynen rauhallisesti huuliensa lomasta. Gaben kameratemppu oli miellyttänyt McGeniä. Kenties tytöstä olisikin näpäyttämään suuremmaksi osaksi itseään täynnä olevia harhaluuloja itsekultakin. Travis oli ollut ensimmäinen, joka oli saanut osansa tyttösen esille tulleesta pelisilmästä. Nokkela temppu, ja toivon mukaan Gabella oli samanlaisia tempauksia olemassa takataskussaan vielä muutama lisää. Edes itselleen savuketta mielisairaalaan kynnyksellä poltteleva Sally ei pyörtänyt ajatuksiaan tiimin uuden jäsenen sinisilmäisestä hyvänuskoisuudesta. Käsitteensä tytön taipumuksesta ajattelemattomuuteen, hitaisiin hoksottimiin ja pieneen annokseen tyhmyyttä uskoen Sally katseli Johnia. Heidän omaa, itseriittoisaa, testosteronia uhkuvaa, savukenarkkaria, Johnia, joka juuri venytti yläruumiistaan yltääkseen poimimaan pakettiautosta kameransa. Hieman rotevan, harteikkaan miehen olemus huokui Travisin tavoin sellaista itsevarmuutta, joka sai kenentahansa vannoutuneen fanin pikkupöksyt kastumaan – oli sitten kyse nuorista tytöistä tai itseään etsivistä pojannulikoista. Travis ja John olivat heidän tiimistä epelipojat, jotka nauttivat saamastaan huomiosta. Nämä kaksi osasivat vaalia sitä, käsitellä oikein ja imeä itseensä kaiken sen faniensa tarjoaman estottomuuden. Mitä taas Kemeliin tai Adamiin tuli...
Sally puhalsi huuliensa lomasta uuden savukepilven siristäen hieman silmiään leveiden silmälasiensa pokien takaa. Kemel, äänimies – jokaisessa sanan merkityksessä. Pitkä, harteikas, mies oli kuin musta paholainen saatanasta. Kauas kantoinen ääni, äveriäät puheet – Johnin ja Travisin tavoin itsetunto ja käsitys itsestään sokaistuneen itsekeskeisyyden täyttämä euforia pilvi. Kemel oli mies joka ei tiennyt tai käsittänyt termiä keskustelu, varsinkaan jos lauseeseen lisäsi pienen viitteen asiakeskustelu. Johnin ja Kemelin välit eivät olleet koskaan ollut erinomaiset, he eivät olleet toinen toisensa ystäviä, tai mitään siltä väliltä mikä olisi ammentanut yhteydenpidon työn ulkopuolella. Tai niin Sally oli kaksikko lukenut. Ihmeellistä kyllä, nuo kaksi toinen toisensa verivihollista tulivat toimeen keskenään äärimmäisen hyvin. He eivät olleet toinen toistensa kurkuissa kiinni, sanallista huomauttelua huolimatta, vaan toimivat työssää yhteen kuin erottomaton tiimi. Työssä nuo kaksi ihmistä olivat hyvinkin erikoinen pariskunta, vaikka jo työajan lyhyillä – tai välillä pitkäksikin venyvillä kuvaustauoilla John ja Kemel saattoivat olla ilmiriidoissa vain muutama minuutti sen jälkeen kun yhteys kameran ja äänenhallinan väliltä katosi.
Mitä sitten Adamiin tuli...Sally ei edes jaksanut kantaa ajatuksenkortta pidempää pojan puolesta. Adamin asema koko heidän työssään oli koota monen monta asiaa yhteen, nähdä, tietää, kuulla, osata, ymmärtää. Se mitä poika, hieman kömpelö, ja muiden jalkoihin jäävä hiirulainen nyt osasikaan, tuntui McGenistä työltä, mikä oli vain heidän muiden näkemän vaivan yhdistämistä ja leikkaamista. Ei muuta. Adam ei luonut itse mitään tuossa heidän pienessä kuppikunnassaan, mutta ilmankaan poikaa ei voitu edetä. Vielä kun Adam osaisi kasvattaa hieman pidemmät karvat palleihinsa ja antaisi kivestensä laskeutua...niin ehkä silloin pojasta tulisi mies, joka kerrankin nousi vastaan Johnin, Travisin ja Kemelin poljentaa. Mutta sitä ihmettä taidettaisiin tuoltakin reissulta saada vain odottaa ja toivoa.
Pakettiauton oven liukuessa kolahtaen kiinni Sally antoi puoliksi poltetun savukkeensa tipahtaa kynnykselle. Korkokenkänsä kärjellä, jota nainen tuskin näki rintakehäänsä ja vatsansa yhteisen huipun alta, tallasi punertavapäisen tulikekälekääryleen sammuksiin. Miesten edeltä oville kääntyen Sally kulki takaisin aulaan, jossa Travis, hiuksiaan kevyesti pöyhien, Adam piestyn kulkukoiran tavoin vaeltan ja Gabe kameransa kanssa odottelivat muuta yhdyskuntaa odotellen. Marcus kaiken tohinan keskellä näytti seesteiseltä, rauhalliselta – ei niinkään eksyneeltä ja hermostuneelta, mitä taloja, linnoja tai kartanoitaa esittelevät talomiehet ja isännöitsijät yleensä olivat. Marcuksessa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut miehen olevan jännittynyt tai tuntenut oloaan epämukavaksi ollessaan huomionnin keskellä.
Lehtien rapsahdellessa murusiksi mustien kenkien alla Sally kulki aulaan, luomatta sen enempää mielenkiintoa Travisin ja Marcuksen – tai ylipäätään kenenkään läsnäololle. Sen sijaan Gabe tarkasteli aulaa vielä kameransa linssin läpi, laittamatta kuitenkaan nauhaa pyörimään – ei sen jälkeen kun Travisin nolostuttava moka tallentui tyhjälle nauhalle. Gabe tarkasteli aulaa, sekä Adamia, joka tuntui nöyrtyvän sanattomuudelle. Kukaan ei kommentoinut kannettavan koneen räsähdystä vasten kauan sitten vaimentunutta lattiaa. Vaikka mielipiteen ja miltein ennalta lausutut lauseetkin saattoi Travisin naamalta kyllä sokeakin lukea.
Adamin kulkiessa aulan nurkissa, kuvaussankareiden, Johnin ja Kemelin saapuessa, ja Sallyn näyttäessä kaikkeamuuta kuin vastaanottavaiselta paikalle – Gabe rykäisi vaimeasti. Ei siksi, että hänellä olisi mitään asiaa ollut, mutta jokin paikassa sai naisen tuntemaan olonsa kiusaantuneemmaksi mitä se aikaisemmin oli ollut. Karvalätsänsä alta aulaa vielä silmäillen Gabe kuuli vain sivukorvalla, kuinka Travis kävi läpi aulassa käytävän haastattelun kaavoja, ja kuinka John ja Kemel asettivat kameransa ja äänen tallentimet yhteisymmärrykseen keskenään. Kuulokkeet korvilleen nostaen Kemel mulkaisi happamasti Johnia, joka kyseenalaisti vain hetken aikaa miehen valmiutta työnsä aloittamisen puolesta. Ja tuon jälkeen, kaksikko oli vaiti keskittyessään työhönsä.
Haastattelun alkaessa Gabe käynnisti kameransa, muttei suinkaan nauhoittaakseen vain haastattelua, mikä tallentui jo paremmille laitteille – kulkiessaan kuvaustiimin luokse, Gabe tarkensi kameransa Marcukseen. Uskoen, että kokonaiskuva haastattelutilanteissa oli tärkein Johnille ja Kemelille, Gabe antoi itsensä keskittyä yksityiskohtiin. Yksityiskohtien, pienen pientenkin taltioiminen kuului naisen tyyliin. Se oli kuin käsialannäyte kun kamera liukui vanhan, mustan miehen ohitse kauas käytävälle. Lehtiä lattialla, katto- ja seinätiilten halkeimia tarkastellen, sekä varjoja kamerallaan seuraten Gabe valmisti, että miehen ääni tarkentui edes jonkinlaisena kantamana nauhalle. Mutta kuitenki, aula, mikä oli jo Adaminkin kannettavaa koetellut, sai Gaben laskemaan videokameran kasvojensa edestä, ja napauttamaan tuon sammuksiin. Kulkien aulan vastaanottotiskin tykö Gabe laski kannettelemansa lehtiön tiskille, sekä taituroiden pyöritti kynäänsä etu-, keski- ja nimettömän sormensa ympäri. Adamin kokemukse huomioiden, Gabe ei laskenut toista kättään irti kamerasta kirjoittaessaan muistiinpanojaan hieman lisää. Vilkuillen vähän väliä Travisin ja Adamin suuntaan – kuunnellen kuitenkin herkeämättä Marcuksen tietoja vuosiluvuista, huoneiden määrästä, henkilökunnan määrästä. Kaikesta, mikä auttoi Gabea muistamaan ja palaamaan laitoksen historiaan vielä mahdollisesti myöhemmin.
|
|
|
Post by WtB on Jul 24, 2012 18:11:16 GMT 3
Kemelin saatua kytkettyä äänivehkeet synkkaan videovälineiden kanssa oli kaikki valmista, ainakin heidän puoleltaan. Johnin kameran yläosassa oli lisävalo, jota he käyttivät silloin kun kuvauspaikassa oli vain yksinkertaisesti liian hämärää kuvata - kun tarvittiin videomateriaalia, mitä ei oltu kuvattu pimeänäkölaitteilla. Raccoon Hillin päärakennus oli suhteellisen valoisa, eikä lisävalo ollut välttämätön, mutta siitäkin huolimatta John napsautti sen päälle saadakseen kohteisiinsa paremmin valoa ilman, että vastavalon tai muun vuoksi nuo jäisivät pimentoon. Valon määrä tosin säädettiin lähes heikoimmalle mahdolliselle tasolle, ihan jo akun kestoakin ajatellen. "Valmis." Todettiin värittömällä äänellä Travisille. Travisilta meni lyhyt hetki tajuta missä edes mentiin ja kun se tajuttiin, tuon ensimmäinen ajatus koski sitä, ettei ollut tullut tehtyä viime hetken tarkistusta sen suhteen, miltä hän näytti. Helkutti. Hiukset eivät ainakaan olleet kuten hän olisi halunnut niiden olevan. Hetken aikaa hän pohti kuvausten keskeyttämistä siksi aikaa, että kerkeäisi käydä laittamassa pään ojennukseen, mutta jätti ajatuksen sitten välistä. Ehkä tällä kertaa sitten mentäisiin vain näin. Leikkausvaiheessa toki voisi hiukan pyytää katselemaan sitä, mitä materiaalia päästettäisiin läpi ja mitä ei. Nyt kuitenkin fiksuinta olisi keskittyä saamaan tämä kuvatuksi. Vielä ennen paikkaan sulkeutumista olisi kuitenkin tehtävä alkujuonto ja ties mitä muuta, jota ennen voisi tarkistaa oman ulkonäkönsä tarkemmin sitten. Travis kääntyi katsomaan kameraa, tajuten yhtäkkiä olevansa ihan hukassa. Ei ollut tullut suunniteltua tätä yhtään, edes sitä mitä pitäisi sanoa. Hän yskäisi, kuin olisi tuntenut jotain ikävää kurkussaan ja odotti kunnes Kemel sai mikrofonin heidän yläpuolelleen, vain hieman Johnin kameran kuva-alueen ulottumattomiin. "Olemme Raccoon Hillissä... ja.... " Ei, ei nyt sujunut. Travis kurtisti kulmiaan ja puisteli hieman päätään. Keskity nyt, Travis, keskity! Hän aloitti uudelleen. "Olemme saapuneet Raccoon Hilliin, entiseen mielisairaalaan, jonka potilaiden sanotaan unohtaneen olevansa kuolleita. Seuras...." John tyrskähti ja sai Travisin keskeyttämään puheensa ja katsomaan tuohon. "Mitä?" Travisin kasvoista pystyi näkemään, ettei tuo tajunnut sanoneensa mitään outoa. "Unohtaneen olevansa kuolleita.....?" John nauroi, saaden Travisin ensin ärtymään ja sitten nolostumaan. Johnin vieressä, aavistuksen taaempana oleva Adamkin oli virnistänyt siinä vaiheessa kun John oli uskaltautunut pilkkaamaan Travisin sanomisia. Kun Travisin katse osui nopeasti Adamiin, käänsi Adam päänsä poispäin, katsellen viistosti lattiaan sivullaan. Tähän sotaan hän ei ottaisi osaa. Travis kesti leikkiä aina tiettyyn pisteeseen asti, mutta tämä ei välttämättä ollut niitä hetkiä, jotka toimivat, ainakaan Adamin puolesta.
Kuvamateriaali jota John kuvasi parhaillaan sisälsi aavistuksen hypähtelevää kuvaa pian sen jälkeen kun Travis oli heittänyt kummallisen vertauksensa kummituksista. Se ei johtunut siitä, että tallennuskapasiteetissa olisi ollut jotain vikaa, vaan ainoastaan kuvaajan saamasta huvittuneisuuskohtauksesta, mikä sai tuon hieman hytkymään paikallaan, vaikuttaen samalla myös kameraan ja sitä kautta kuvaan. John tasasi kameran kuitenkin pian, käyden sujuvasti keskustelua Travisin kanssa samalla kun kuvasi tuota edelleen. Marcus jäi kuvan ulkopuolelle, Johnin kiusallaan vielä oikein zoomatessa lähemmäksi Travisin kasvoja saadakseen tämän hetken ikuistettua nauhalle. Videokameran läpi hän näki kuinka Travis hymyili pienesti, nostaen käsiään hieman sivuilleen kysyvästi. "Onko parempia ehdotuksia sitten?" Travis tuijotti suoraan kameran linssiin, käytävän avautuessa hänen takanaan pitkänä suorana. John virnisti. "Antaa mennä vain. Hyvin se sujui. " John lähti vetämään zoomia takaisin päin saadakseen Travisista kuvaan enemmänkin kuin pelkän rintakuvan. Samassa kauempana käytävällä vilahti jotain. Se sai Johnin keskeyttämään zoomauksen ja avaamaan suljettuna olleen toisen silmänsä nähdäkseen paremmin käytävän myös ilman kameraa. Mitään ei näkynyt, ei ainakaan mitään sellaista, jonka olisi pitänyt olla erikoista. Vilahdus oli ollut niin nopea ja lyhyt, ettei John ollut kerennyt edes tajuta sitä kunnolla kun se olikin jo poissa. Hän kurtisti hieman kulmiaan ja veti sitten zoomin siihen asti, mihin oli ajatellutkin sen alun perin jo vetää. Hän vihasi rottia ja näissä loukoissa niitä tuntui olevan aina, kyttäämässä ja vaanimassa vain päästäkseen puremaan. Ei John rottia pelännyt, ainoastaan vihasi sitä miten ne olivat säikäyttäneet hänet useammin kuin kerran öisin ilmestyessään yhtäkkiä kameran vihreäsävyiseen ruutuun pimeyden keskeltä.
Travis hengitti syvään, oli hetken paikoillaan ja aloitti jälleen, jo kolmannen kerran, uudestaan. "Olemme saapuneet Raccoon Hilliin, entiseen mielisairaalaan, jonka jo vuosikymmeniä sitten edesmenneiden potilaiden kerrotaan kulkevan yhä sen käytävillä. " Viimeistä osuutta painotettiin juuri ja juuri sen verran, että John tajuaisi sen, mutta jota katsojat eivät osaisi erityisesti ihmetellä. John näytti Travisille peukaloa ja virnisti kameransa takaa. Vaikka Travis tajusi tuon, ei ilme kuitenkaan muuttunut hänen kasvoillaan. "Vieressäni on rakennusten nykyinen vahtimestari ja talonmies Marcus, joka tietää yhtä sun toista näiden erilaisia elämäntarinoita sisältävien rakennusten historiasta." Travis kääntyi Marcuksen puoleen, ollen osittain sivuttain kameraan nähden, mutta ei täysin. Kuvauskikka tämäkin. Jos Travis olisi kääntynyt niin, että hänestä olisi näkynyt kuvassa vain profiili, ei se olisi näyttänyt valmiina niin hyvältä kuin se, että hänestä pystyi näkemään enemmänkin. John toi zoomia vieläkin kauemmaksi ja siirsi kameraa niin, että Marcuskin näkyi nyt kuvassa. "Marcus, sinulla on enemmänkin tietoa tämän paikan historiasta, kertoisitko siitä hieman meille?" Travis kallisti hieman päätään, katsellen Marcusta kiinnostuneen oloisesti, ikään kuin olisi ensimmäistä kertaa vasta törmännyt koko Marcukseen kuultuaan, että tällä oli tarinoita joiden innokkaasta kuuntelemisesta tippuisi kuulijalle seteleitä taskuun. Mikäli se olisi ollut totta, oli Travisista tulossa hyvän näyttelyn avulla parhaillaan todella, todella rikas mies.
Adam katseli tätä tutuksi tullutta näytelmää lyhyen hetken, ennen kuin vilkuili paikkaa noin yleensä jälleen. Hänen oli vaikea keskittyä kuuntelemaan haastattelua. Jokin paikassa tuntui edelleen epämiellyttävältä, jotenkin vaikealta käsitellä. Hieman samankaltainen tunne kuin lääkäriin jonottaessa silloin kun tiesi, että tuleva operaatio ei tulisi olemaan täysin tuskaton ja siihen liittyisi piikkejä ja neuloja. Hermostuminen, joka sai painon vaihtumaan jalalta toiselle muutamaankin otteeseen lyhyen aikavälin sisällä ja toivomaan, että tilanne olisi joko ohi tai että hermoilu edes loppuisi. Kemel, John, Travis ja Marcus olivat kaikki keskittyneet haastattelun tekemiseen. Sally seisoskeli puolestaan jonkun matkan päässä, Gabe hieman kauempana tiskin luona. Tyttö näytti olevan työn touhussa, kirjoitellen jotain ylös kiihkeästi. Adam käveli hiljaa tuon luokse kivilattian yli ja kurkisti sitten hieman tuon olan yli sitä, mitä tuo sitten ikinä olikaan kirjoittelemassa. "Mitä teet?" Kysyttiin hiljaa, niin hiljaa ettei se takuulla voinut osua Kemelin mikkiin ja saada aikaan ärtyneitä katseita heidän puoleensa.
|
|
|
Post by Tylppy on Aug 30, 2012 6:21:32 GMT 3
Virnistys Gaben kasvoilla paljasti hetkeksi kauniin rivin valkoisia hampaita. Travis nolla, nolatut kohtaukset kaksi. Tallennukset viihdearvona nauhalla – kaksi. Päätään huvittuneena puistellen Gabe sulki suunsa, antaen itsensä hymyillä, ilman että leikki hammaskeijua. Hymyileminen, saati iloisuus muutenkaan ei tuntunut kovin luontevalta nuoren naisen elementtiin, mutta hänen hymynsä oli kuitenkin leveä, puhdas ja kaunis. Miltein kuin teennäinen pepsodent-mainos – tai niinkun Travis valkeine hammasriveineen. Mutta toisinkuin Travis tai MTV:n pepsodenkaunottaret, Gabe piilotteli tuota nimenomaista hymyä, sillä kaikki se tehtailu mitä hammasrivistönsä oli joskus kokenut, herätti edelleen epämukavia ajatuksia. Jo nuorena hammasrautojen ja venyttimien repiessä suutaan hän jos kuka oli oppinut miten kammottava ja ruma saattoi hymy olla.
Itseksensä vielä hymähtäen Gabe kuunteli Marcusta: ”Yläkertaan vei entisaikaan hissit, mutta eihän niihin tuotanoinniin enää ole luottamista --- sähkötkin tänne toki saadaan osaan rakennusta kun työki tän jäätte. Muttei parane kokeilemaan lähtiä”, vitsillensä naureskellen Marcus ymmärsi kulkeneensa ohi varsinaisesta aiheesta. ”Niin ja tuoanoinniin, tästä kun me lähdetään jatkaan tätä meiän matkaa eteenpäin tulee ensimmäinen portaikko joka vie vaan toiseen kerrokseen. Toine portaikko sitten taas mikä on tuola länsisiiven puolella menee ainoostaan yläkertaan saakka. Sin ei monella ollu koskaan asiaa – siellä oli pahimmille vang--- siis potilaille iha omat yksiöt ja toppuuttelijat”, käytävään katsellen Marcus sulloi kätensä housun taskuihinsa. Keinahtaen kantapäidensä varaan, sitten päkijöilleen, ja taas kantapäilleen. ”Ei kuulkaa ollu nauru aihetta jos joku vahingosa läks tietämättään kolmanteen kerrokseen – sielä ei uskaltas edelleenkään käydä huussissakan jos niisä koppeja ois. Siel on vahinkoo yhtä jos toistaki sattunu nii...”
Olematta kameran edessä yhtä luonteva kertomaan ”kummitustarinoista” Marcus tuntui puhuvan enemmänkin vain käytännön toimista, joista tallentui pitkä, puuduttava pätkä juoksevalle nauhalle.
”Varoituskyltit saksaksi, puolaksi, ranskaksi – englanti toissijainen?” kynänsä raapustamaa teksiä lukaisten Gabe käännähti olkansa yli katsomaan luoksensa hiippaillutta Adamia. ”Muistiinpanoja”, matalasti vastaten Gabe lisäsi vielä muutaman kysymysmerkin ja huutomerkin kirjoittamansa lauseen perään. ”Tiesitkö sinä, että täällä on pääkielenä saksa, puola ja ranska?” painoa jalaltaan toiselle laskien Gabe katseli Adamia, jonka katse sai naisen nyökkäämään kohti katossa roikkuvia, sekä seinään kiinnitettyjä kylttejä. ”Należy zachować ostrożność! Puolaa, noudata varovaisuutta”, ”Bringen Sie keine scharfen Gegenstände im Krankenhausbereich. Älä tuo teräviä esineitä sairaalan alueelle saksaksi.”, ”Les laissez-passer seront présentés à tous les ministères à l'arrivée, esitä kulkukorttisi aina osastolle saavuttaessa – ranskaa.” Kylttejä ääneen, pehmeästi kuiskaten miehelle lukien ja kääntäen Gabe laski katseensa muistioonsa. ”Mutta sitten vain englanniksi määräys asioida tiskin kautta...ei mitään listausta englanniksi...En tiennyt että tämä paikka oli siirtola. Tiesitkö sinä?” karvalätsänsä, ja otsaansa vasten littanaksi liimaantuneiden etuhiusten lomasta Adamia katsoan Gabe totesi tärkeäksi vielä todeta: ”Ja joo, osaan muutamaa kieltä”, pieni virnitys suupielillä käyden nainen tuuppasi lätsäänsä ylemmäs.
”Miten muuten koneesi kävi? Ei kai vain pahasti?” Äänensä hiljaisena kuiskauksena pitäen Gabe lopetti kirjoittamisensa tyystin hetkeksi, sillä Marcus oli intoutunut puhumaan yks kaks päävirta huoneesta, minne hänen oli ehdottomasti muistettava 'pojat' viedä, että nämä saisivat aulaan ja vastaanottotiskin takana olevaan henkilökuntatilaan sähköt ja vähän myös lämpöä. Varageneraattorin hän oli juuri hetki ennen tiimin tuloa täyttänyt bensiinillä, ja sen teho alkaisi toivon mukaan viimeistään kolmen tunnin sisällä vaikuttaa alakerran mainituissa tiloissa. Päägeneraattorin ruostuminen oli tuottanut päänvaivaa aikanaan enemmänkin silloisen sairaalan asukaskunnalle, ja yks jos toinenkin, niin potilas kuin henkilökunnankin jäsen oli saanut tuntea paleltumien nurjan puolen. Mutta ainakin oli ollut jotain, mikä oli pitänyt lorvailijatkin liikkeessä. Purevalla pakkasella oli voimansa.
Marcuksen puhetulvan katkaistessa kuvaukset ainakin Kemelin puolesta, tämä laski pitämänsä jatkovarsimikin Travisin ja Marcuksen yltä. Kuulokkeet korviltaan niskaansa vetäen Kemel jäi tuijottamaan tympääntyneenää mustaa miestä, jota kohtaan ei Kemelin mustaveljeys-veri liikauttanut tasan ollenkaan. Vanhus oli pitkästyttävämpi kuin useammat haastateltavat yleensä. Johnia vilkaisten Kemel nielaisi suupieltään, tehden kai tuttuun tapaan kaikkensa, ettei olisi sanonut jotain asiaan kuulumatonta haastateltavan läsnäollessa. Sen sijaan Kemel huokaisi raskaasti ja vilkaisi käytävään, joka oli toiminut kuvaksen aikana oivana taustana. Kuvitellen tuntevansa kylmän viiman kutittelevan naamatauluaan. Tyytymättömänä murahtaen Kemel asetti mikin nojaamaan rintaansa vasten, kiskaisten ärhäkkäästi takkinsa kaulukset pystyyn.
”Jotain uusiksi vai lähdetäänkö kiertoon?” Travisia ja Johnia vilkaisten Kemel kysäisi, vilkaisten sitten suloisen nuoren parinkin suuntaan: ”Jos noikin tuolta vaikka ehtisi, mahtaa Adam-poikaa lykkiä tänään”, julmasti naurahtaen Kemel katseli hetken Gabe, jonka kasvoille kohosi hyvinkin sievä hymy....jopa Kemelin mielestä.
[Huuuuuh, kirjoitusintoni teki paluun \o/ eeaaaaeeeeaaaahh]
|
|
|
Post by WtB on Sept 7, 2012 23:33:41 GMT 3
[Tykkään paluusta, hurraa! \o/ ]
Travis nyökkäili Marcusta kuunnellessaan ja tuijotti tuota tiiviisti samalla kun risti hitaasti ja rauhallisesti käsivartensa eteensä. Paikassa oli kylmä ja tämä pitkään paikallaan seisoskelu aiheutti vain sen, että kylmyys tuntui entistä pahemmin. Saamarin laitokset, kunpa tämän kylmyyden voisi jotenkin siirtää katsojillekin, ikään kuin sanoakseen kuinka paljon heidän eteen tässä saatiin taas kärsiä. Helppohan se oli istua kotona perseellään ja katsella vain telkkarista miten näissä paikoissa rymyttiin, kun paikan päällä tilanne oli kaikin määrin ihan eri. Vaikka kummituksiin tuskin törmättäisiin täälläkään, niin monesti paikoissa oli muunlaisia ikäviä yllätyksiä; paikkoja mihin repiä itsensä, kylmä ja muutenkin vain... Ei mukavaa. Likaista. Inhottavaa. Ja toisinaan niin hemmetin turhauttavaa. Ottoja yhä uudestaan ja uudestaan, aamuyön turhauttavia näyttelysessioita pimeässä harhailevista valoista ja kuvitelluista, myöhemmin nauhalle lisätyistä äänistä, joita oltiin säikähtävinään pimeänäkökameran nopeiden liikkeiden ja hämmästyneiden kautta säikähtäneiden ilmeiden kera. Travisin ajatus alkoi harhailemaan Marcuksen jatkaessa puhumistaan. Johnin huomatessa sen hän vaivihkaa siirsi kuvauskulmaa niin, että kuvassa olikin nyt pelkästään Marcus. Ei ollut mitään intressejä ottaa tätä kohtausta uusiksi. Omiin ajatuksiinsa vaipunut Travis ei ollut hyvää kuvamateriaalia sen suhteen. Marcus, porukan vanhus, tarinoi parhaillaan portaikosta. Kameraa yhä paikoillaan pidellen John aukaisi toisenkin silmänsä jälleen ja käänsi päätään hieman, että saattoi katsella toisen portaikon suuntaan. Portaikko numero yksi, se toiseen kerrokseen menevä. Portaikko numero kaksi oli heitä lähempänä, mutta se jäi pahimmoilleen juuri kameran taakse näkymättömiin Johnin kulmasta. Niinpä hän palasi takaisin tehtäväänsä, toisen silmän sulkeutuessa, toisen tarkkaillessa sitä mitä kamerassa näkyi. Marcus vaikeni, puhuen viimeisenä kolmannesta kerroksesta ja sen vaarallisuudesta paikan toiminnan päivinä. Travis oli tähän mennessä palannut takaisin tähän aikaan ja paikkaan ja katseli portaikon suuntaan, ikään kuin visualisoiden äsken kerrottuja asioita. Hiljaisuuden edelleen jatkuessa hiukan ärsyttävänä, John vaihtoi painoa jalalta toiselle. Travis havahtui jälleen ja nyökkäsi. Hän käänsi katseensa suoraan Johnin kameraan. "Siinä kuulitte, katsojat. Tässä paikassa kukaan ei voinut luottaa mihinkään tai keneenkään. Ja ne tunteet tuskin ovat muuttuneet kuoleman jälkeenkään. Siitä me aiomme ottaa selvän tänä yönä." Travis teki pienen eleen, joka kehoitti Johnia katkaisemaan nauhoittamisen siihen. Juuri kun John oli sen tekemässä, jatkoi Marcus yllättäen puhumista. John huokaisi äänettömästi, aavistaen Travisin tekevän mahdollisesti saman.
Adam hymyili hyväksyvästi Gabelle. Katse kääntyi kuitenkin katon kyltteihin Gaben ohjaamana. Ne olivat jääneet Adamilta täysin huomaamatta aiemmin, eikä sen vuoksi niiden tekstiäkään ollut tullut luettua sen kummemmin. Nyt kuitenkin vieraskieliset sanat tervehtivät häntä niistä ja Gaben vielä lausuessa ne ääneenkin, niiden outous vain korostui. Adam ei puhunut kuin satunnaisia sanoja kielistä, joista populaarikulttuuriin nostattamana oli noussut tuttuja sanoja tai lauseita. Achtung elokuvista, kurwa videopelejä verkossa pelatessa, amor ystävänpäivän lässytyksistä. Ei mitään hirmu erikoista, edes sellaista, millä pärjäisi missään maailmankolkassa. Onneksi oli aina oma äidinkieli, jota opetettiin onneksi lähes kaikkialla maailmassa ja jonka avulla usein pärjäsikin. Ei sillä, että Adam olisi koskaan edes käynyt missään oman maan ulkopuolella, mutta JOS niin sattuisi käymään, hän ehkä pärjäisi ilman, että tarvitsi ostaa sanakirjaa paikalliseen murteeseen tutustuakseen. Gaben esittäessä kysymyksensä Adam käänsi katseensa takaisin tuohon ja puisteli hieman päätään. Siirtolaisuudesta ei ollut ollut missään vaiheessa puhetta. Tai edes mainintaa niillä sivuilla, mistä jotain tekstiä tästä paikasta löytyi. "Aika outoa," todettiin hiljaa kielten sekamelskalle. Kaiken järjen mukaan englanti olisi ollut pääkieli ja muut vain sivukieliä, mutta tämä paikka... Se tuntui yksinkertaisesti olevan täysin oma maailmansa, jossa kielenä toimivat lähinnä kaikki sellaiset, joista hän ei voinut henkilökohtaisesti ymmärtää yhtään mitään. Heidän onnensa taisi kuitenkin olla Gabe, joka puhui ainakin joitain niistä. Adam hymyili tuolle jälleen, hieman vinosti tosin. Juuri sillä hetkellä vaikutti siltä, että koko porukan mahdollisesti fiksuin tyyppi oli aivan liian vaatimattomassa roolissa kirjoittelemassa muistiinpanoja ja täysin poissa sieltä, missä tapahtui. Kuvausporukka heidän takanaan sai osakseen vilkaisun, ennen kuin Adam käänsi katseen takaisin Gabeen. "Kyllä se eloon jäi. Vaikka noiden tuntuukin välillä olevan vaikea uskoa sitä." Adam nyökkäsi muuta porukkaa kohden ja naurahti hiljaa. Takana puhuttiin jotain kylmästä ja pakkasista, sekä generaattoreista. "Kannattaa muuten varulta pukea hieman ylimääräistä yöllä. Jos nuo tuolla keksivät jälleen tehdä saman minkä ne tuntuu tekevän vähän jokaiselle uudelle, niin luvassa voi olla todella kylmä yö." Adam muisti turhankin hyvin ensimmäisen mukanaoloyönsä. Hän ei vieläkään tiennyt oliko kyseessä ollut silkka Travisin ja Johnin vittumaisuus vai oikeasti halu testata, mutta he olivat päättäneet uusimman tulokkaan ensimmäiseksi tehtäväksi yksin huoneeseen jäämisen. Eikä edes ihan mihin tahansa huoneeseen. He olivat olleet vanhassa vankilassa, joka oli ollut hylättynä jo vuosikymmeniä. Adam ei ollut uskaltanut sanoa vastaan ja niinpä hän oli löytänyt itsensä ruumiiden säilytyshuoneesta, makaamassa lähes jäisellä ruumislaverilla kylmiössä. Vaikka lokeroita ei ollut monta, ei niiden välillä ollut minkäänlaisia väliseiniä niin, että pimeydessä pystyi kuvittelemaan kuinka jokaisella viereisellä laverilla makasi kuollut kaveri, katsellen häntä, kurotellen pimeydestä käsiään kohti. Adam oli ollut varma, että kuolee siihen paikkaan. Hän oli maannut pimeydessä silmät tiukasti kiinni, pidellen rintakehänsä päällä pientä kameraa kuvaamassa mahdollisia valoja lokeroiden pimeydessä ja rukoillut mielessään pääsevänsä pois. Lopulta, tunneilta tuntuneen ajan päästä Travis ja John olivat päästäneet hänet pois naureskellen. Sen yön jälkeen hän oli ollut jonkinlainen osa tiimiä, vaikkakin edelleen lähes kaikkien pompoteltava ja käskytettävä pelinappula. Adam toivoi syvästi, ettei Gabe kokisi mitään vastaavaa, vaan että pila oli tarkoituksella tuolloin käytetty vain häneen, syystä tai toisesta.
"Eiköhän tää ollut tässä, lähdetään vaan kattelemaan paikkoja." John totesi tarkoituksella hieman keskilännen aksenttia puheeseensa hakien. "Vai mitä luulet?" Katse luotiin Travisiin joka nyökkäsi vastauksena. John laski kameraa sen verran alas että pystyi vielä tarkistamaan akun tilanteen varmuuden vuoksi. Hyvältä näytti. Kamera nostettiin takaisin olalle. Kemelin puheet saivat tuon vilkaisemaan Adamin ja Gaben suuntaan. "Katos perkelettä." John naurahti. "No niin kauan kun lykkivät toisiaan omalla ajallaan, ei kosketa meitä." John hymähti. Eipä olisi Adamistakaan uskonut, että tuo olisi heti lämmittelemässä uutta tulokasta. Kaikenlaista sitä. Hän kääntyi Travisin ja Marcuksen suuntaan. "Marcus, näytähän tietä niin katsotaan minne päädytään." John virnisti vanhukselle. "Mitä raaempaa, sen parempi." Lisättiin vielä täydennyksenä. Travis naurahti Johnille ja taputti sitten Marcusta olkapäälle. "Siinäs kuulit. Me halutaan kuulla tämän paikan kaikista synkimmätkin salaisuudet." Travis hymyili leveästi Johnin napsauttaessa kameran taas kuvausasentoon.
|
|