|
Post by submarine on Mar 8, 2012 23:36:11 GMT 3
Hyvän suunnitelman laatiminen ja toteuttaminen vaati paljon ja kysyi aina vaivaa. Niin tälläkin kertaa. Oli vienyt viikkoja vain ja ainoastaan muodostaa jonkinlainen kuva epämääräisten vihjeiden pohjalta, ja sen jälkeen määrittää jonkinlainen suunta. Ja aivan yhtä kauan aikaa oli vienyt löytää tarkka sijainti - ja siitähän se vasta oli alkanutkin. Paikalliset olivat osanneet toki kertoa huhun jos toisenkin hylätystä luostarista vuorilla, mutta todellinen, tarkka tieto oli ollut kiven alla - osittain kirjaimellisestikin. Oli pitänyt laatia ja suunnitella ja valmistautua ja laskeskella ja pohtia. Valmistautumattomuus oli kuitenkin eittämättä pahin tappaja. Mitä selvimmin paikallisen kylän väkeä ei ollut juuri kiinnostanut läheisillä vuorenrinteillä nököttävä luostari, eikä toisaalta myöskään Naagu itsessään, mutta siitä huolimatta tämä oli lopulta, vuohien ja mudan keskeltä, kiskonut esiin mitä tarvitsi. Ja loppujen lopuksi aivan yhtä paljon vaivaa oli vienyt matka itsessäänkin. Monta päivää raskasta kipuamista ja vääntöä ja kääntöä ja yrittämistä. Selvästi luostarin hylkäämiseen ja unohtamiseen oli ollut syynsäkin: kukaan täysipäinen ei olisi kivunnut kapeita ja petollisia vuoripolkuja pitkin ihmettelemään muutamaa kaatunutta kiveä. Toisaalta se tarkoitti myös, että paikka olisi koskematon - ainakin siis ihmisten osalta. Olipa miten oli, oli Naagu jo muutaman kerran ollut vähällä syöksyä kuolemaansa taidoistaan ja taipumuksistaan huolimattakin. Kaikki oli ollut vaikeaa, tuskaisaa, vaarallista ja ikävää - ja silti varsin hyvin sen arvoista jos vain tämä löytäisi mitä oli etsimässäkin. Ja siksi olikin jokseenkin latistavaa huomata, että kaikesta vaivannäöstä huolimatta joku oli ehtinyt ensin.
Vaikka kuinka yritti, ei Naagu pystynyt näkemään koko tilannetta oikein mitenkään muuteenkaan. Tässä sitä seisottiin, jylhän vuoristoluostarin edessä, ties missä, ja niin järjetöntä kuin se olikin, oli joku ehtinyt ensin. Legendaariseen, puoliksi unohtuneeseen, vaarojen ja tuntemattomien taipaleiden takana lepäävään, hyisevän kylmän vuoristolaakson usviin verhoutuneeseen Rautahengen luostariin, joka oli ollut unohduksissa jo vuosisatoja. Eikä joku ollut ehtinyt vain ensin, vaan vain vaivaisia hetkiä aikaisemmin! Nopeasti tarkistaen lähistöltä löytyneen tulisijan tuhka oli ollut varsin tuoretta, ja muurinharjalta roikkuva köysi oli edelleen visusti paikoillaan. Portista tulija ei toki ollut mennyt, miksi olisi yrittänyt kun jykevä uksi oli suljettu ja teljetty, eikä kukaan ollut enää hengissä vastustamassa kiipeilemistä? Loppujen lopuksi olisi kai pitänyt osata arvailla jotakin tällaista. Kaikki se työ ja vaiva, tietysti turhaan. Joku, jotenkin, oli vetänyt pidemmän korren. Eipä kai tässä mitään oltu menetettykään, haviteltu oli vielä sisällä ja niin oli ilmeisesti tämä outo aikaisemmin ehtinytkin, mutta... siitä huolimatta tällainen kaiveli - ja toi lisäriskejä. Kukaties tulokas ei olisikaan tiedon perässä, vaan ryöstösaaliin. Ja vaikkei Naagu toki väittänyt, etteikö olisi mahdollisesti voinut napata mukaansa jotakin rahanarvoista jos niikseen, tämä saisi todennäköisesti silti pettyä. Rautahengen luostari oli muinoin tunnettu mahtavasta kirjastostaan, täynnä munkkiensa muistiin kirjaamaa tietoa maailman joka kolkasta - ja muualtakin. Ja huonolla tuurilla tämä ensin ehtinyt olisi jokin typerys, joka parhaillaan tuhoaisi mittaamattoman arvokasta tietoa. Ei kai tässä voinut vain odottaakaan että tilanne selkenisi, Naagu oli kuitenkin nähnyt jo aivan liikaa vaivaa ja vuodattanut aivan liikaa (eli siis yhtään) verta vain surkutellakseen kohtaloaankaan nyt. Paras hakea mitä hakemaan oli tultu, kaikesta huolimattakin. Kotka huusi jossakin yläilmoissa, kuin käskien liikkeelle.
Ehtimättä ihmetellä sen suuremmin Naagu varmisti kantamustensa olevan kunnolla mukana, ennen kuin vilkaisi vielä kerran ympärilleen kivisessä laaksossa ja astui köyden luokse. Se oli kunnolla kiinni, eikä antanut periksi kiipeäjän painosta huolimattakaan. Muurin harjalta katsoen luostarin sisäpiha, yksinkertainen ja pahasti rehevöitynyt muinaisista, hoidetuista puutarhoistaan, oli rauhallinen ja hiljainen - vain itse luostarin suuri ovi oli auki. Naagu etsi tiensä alas muurilta, peräti rapistuneita portaita pitkin, ja sihahti tuskastuneesti. Se sai aikaan rahisevan, joskin hiljaisen yskänpuuskan. Tämä harva yläilma ei tehnyt hyvää kurkulle. Kaiken kaikkiaan Naagu näytti varsin oudolta olennoksi, jonka oli määrä suunnitella yhtikäs mitään tai tutkia mitään muutakaan mitenkään erityisemmin. Nopeasti ilmaisten tämä oli kaiketi rial, rottiainen. Rotaihminen, jos haluttiin olla mielikuvituksettomia. Loppujen lopuksi rotta kahdella jalalla, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa varsin suurikokoinen ja jämäkkätekoinen rotta, melken ihmisen mittainen luontaisessa kumarassakin. Mukanaan tämä kantoi pientä, selän yli sidottua säkkiä, ja päällään sekalaisesti koottua, jossakin määrin suojaavaa nahkavarustusta. Mustat, pistävät silmät, kuin kaksi synkeää peiliä, kiersivät pihaa kun pikimusta rotta tarkkaili hetken, ja pitkät viikset tutisivat kun kuono nuuhki. Ohimennen toinen käpälä käväisi vyöhön työnnetyllä, suurella, kuin öljyisellä veitsellä, jossa sävyt lipuivat toistensa yli ja lävitse oudolla, rauhallisella tahdilla. Mitään uhkaavaa ei kuitenkaan varsinaisesti näkynyt, ja hetken perästä Naagu suoristautuikin koko mittaansa, ennen kuin suuntasi katseensa luostarin ovelle. Se oli avattu, kukaties ensimmäistä kertaa vuosisatoihin, ja sisällä odotti ties mikä - kuten myös kauan kaivattu ja haettu kirja.
"Shkh. Tämäkin..." Naagu sihahti, kaiketi vain ja ainoastaan itselleen, ennen kuin otti varovaisen, laskeskelevan askeleen kohti luostarin suurta ovea. Lieni turha toivoa, että kaikki menisi hyvin ja mukavasti kuin kolmipäinen pyöreä, mutta pakko oli yrittää... Ja kotka huusi uudelleen jossain korkeuksissa, viimeisenä muistona ulkomaailmasta ennen tomuisia ja hämäriä käytäviä ja kivisaleja.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 10, 2012 17:15:39 GMT 3
Vuosisatoja autiona viettänyt, kuin vuoren itsensä kivestä muokattu rakennus ei näyttänyt avonaisesta ovesta huolimatta sen eloisammalta kuin varmasti aiemminkaan kuluneiden vuosien aikana. Ääniä ei kuulunut kuin tyhjillä käytävillä ja kammioissa puhaltavan viiman surumielinen ujellus, tai jostakin hiljaa tippuvan veden litinä kai katon annettua joskus vuosien saatossa periksi säälle, jotka olivatkin lähes ainoita asioita jotka pitivät seuraa saapujan omille askeleille kylmää kivistä lattiaa vasten. Missään ei näkynyt valoa tai liikettä... mutta kuten raollaan oleva ovi sekä muurilta roikkunut köysi kielivät, ei sisään astunut jyrsijä ollut aivan niin yksin kuin olisi toivonut. Ovesta kauempana, sieltä täältä lattiaa paikoittain peittävässä muuten koskemattomassa tomussa näkyi sarja saappaan painaumia. Jos se yhtään rialia lohdutti, kyseessä oli ilmeisesti rosvojoukon sijasta yksittäinen, ei kovinkaan kookas kulkija joka oli suunnannut jonkin aikaa tätä itseään aiemmin, mahdollisesti edeltävänä päivänä, peremmälle rakennukseen... mitä luultavimmin piileskellen jossakin vieläkin, jos paluujälkien puutteesta pystyi mitään päättelemään ellei muukalainen ollut poistunut rakennuksesta jotakin toista kautta tai kohdannut loppuaan jossakin muinaisen luostarin sokkeloista syystä tai toisesta. Oli miten oli, tämän löytäminen ei luultavasti olisi kovin vaikea tehtävä, niin kauan kuin pölyä vain löytyisi samoissa (tai luultavasti enemmissäkin) määrin kuin tuulen tuivertamalta käytävältäkin, tämä ei selvästikään ollut odottanut seuraa eikä salaillut läsnäoloaan millään tavoin.
Kun matka kulki peremmälle kolean rakennuksen uumeniin alkoi pölykerroskin käydä yhteneväisemmäksi ja jälkiä löytyä enemmän. Käytävän takaa avautuvan lähes pimeän aulan saavuttaessaan askelet kävivät jo hiukan harhailevimmiksi. Murtautuja oli tutkiskellut useita sivukäytäviä ja sotkuisia kammioita ennen kuin oli valinnut reittinsä ja suunnannut käytävään, joka johti aulaakin suurempaan kammioon jonka seinät oli lähes kauttaaltaan peitetty hyllyin, jotka ainakin aikoinaan olivat notkuneet kirjoja... ja suurin osa teki niin vielä nytkin. Osaan hyllyistä oli kuitenkin selvästi kajottu. Kirjoja oli kaatunut, niitä peittävä pölykerros oli pyyhitty pois ja osa oli kadonnut, joko tunkeilijan toimesta, ellei joku ollut vienyt niitä jo paljon aikaisemmin. Omaa kieltään tosin puhui myös keskemmällä huonetta jököttävä kivinen pöytä, jolle oli kuskattu kohtuullinen pino kirjoja selailtavaksi, ilmeisesti melkoisen äskettäin. Mahdollisesti kuka tämän ikinä olikaan tehnyt etsi jotakin, mutta ei ollut vaivautunut siivoamaan jälkiään olettaen että kirjatonhoitaja oli ollut kuolleena jo niin usean vuosisadan ettei tällä olisi mitään sanottavaa vaikka opuksia ei asetettaisikaan huolellisesti takaisin paikoilleen. Tässäkin huoneessa oli selvästikin kuljeskeltu melkoisesti, ennen kuin matka oli jatkunut seuraavaan, lähes identtiseen kammioon, jossa samanlainen toimenpide oli ilmeisesti toistettu. Samoin seuraavassa, huoneiden pysyessä kuitenkin yhtä elottomina ja hiljaisina kuten aiemmatkin, eikä muukalaisesta näkynyt viitanlievettäkään tämän jättämien sekavien saappaanjälkien lisäksi. Kunnes viimein, jos rial oli päätynyt seurailemaan jälkiä, saattaisi tämä useita käytäviä, kammioita ja jopa portaat kuljettuaan viimein havaita pienen muutoksen hämärän, tunkkaisen rakennuksen hiljaisessa kirjaimellisesti kuolleessa ilmapiirissä. Jostakin käytäviä pitkin kantautui vaimeaa, mutta epäilyttävän hyväntuulista hyräilyä. Viimein alkaisivat pölyiset huoneistotkin osoittaa jonkinlaista elämää... vaikka rotta ei välttämättä ollutkaan kovin tyytyväinen löytämästään kun viimein osuisi tavalla tai toisella tämän kohdalle.
Ensinäkemältä seuraavakin kirjojen täyttämä, osittain romahtaneilla pölyisillä hyllyillä lohkottu kammio saattoi näyttää samalta kuin aiemmatkin, keskelle huonetta rahdattua järkälemäistä kivistä pöytää myöten. Kuten aiemminkin, tällekin oli kuljetettu kirja jos toinenkin... mutta tällä kertaa pöydällä saattoi erottaa myöskin jotain varsin epäilyttävää. Keskelle pöytää oli huolettomasti levitelty useita tavaroita kuten jos jonkinlaista huoneista ilmeisesti löytynyttä tavaraa, pääasiassa kirjoja ja kääröjä, vaikka seassa erottui muutakin kuten pieni, mystisestä melkein hohtavan valkeasta kivestä muovattu pöllöä muistuttava paperipaino, sekä vieläkin höyryävä puinen kuppi puolillaan jotakin joka oli mahdollisesti teetä. Tosin, seikka joka saattaisi huolestuttaa hiukan enemmän löytyi lattialta pöydän viereltä. Lattialla hehkuivat vieläkin himmeästi pienen nuotion jäänteet, joka herätti pienen kysymyksen siitä mitä tässä oli mahdettu polttaa keskellä kylmää, pääasiassa kivestä rakennettua rakennuskompleksia jossa ei näkynyt paljoakaan puuta. Hmm. Lattialle tämän hiipuvien hiilien vierelle oli myös jätetty asevyö, jossa riippui vieläkin pari leveäteräistä sapelia huotrineen sekä nuhruinen reppu muiden leiriytymisvarusteiden ohella, kaiken vihjatessa että tämä huone oli luultavasti palvellut yösijana viime yön aikana.
Joka tapauksessa, taisi olla myöskin huomion arvoista että käytäville kantautunut hyräily tosiaankin kantautui tästä huoneesta häiriintymättä, kunhan rotta oli vain osannut saapua äänettä. Tällä kertaa hyllyjen takana jopa saattoi erottaa liikettä varjojen lomassa. Tumma, solakka hahmo kuljeskeli hiljakseen kirjojen peittämää seinää myötäillen poimien aina silloin tällöin jotain tarkasteltavaksi, ennen kuin valittu opus hetken selailun jälkeen joko poimittiin mukaan tai asetettiin puolihuolimattomasti jonnekin hyllylle. Olento ei luultavasti ollut vielä huomannut saapujaa ellei tämä tehnyt itsestään minkäälaista numeroa, ilmeisesti olettamatta törmäävänsä kehenkään auotiossa, raunioituneessa rakennuksessa.
|
|
|
Post by submarine on Mar 10, 2012 18:28:08 GMT 3
Naagu astui hiljaa, askeensa tarkkaan valikoiden sisään luostarin suurista ovista, siristellen silmiään hämyisämmässä aulassa. Näkö ei kukaties ollut rottien tärkein tai tarkin asti, mutta siitä huolimattakin se toimi hyvin pitkälti kuten kaikilla muillakin. Musta rotta ei pitänyt kiirettä, antoi itsensä rauhassa totuttautua oven paikkeilla luostarin olemukseen ja haistella ja tarkkailla tilannetta. Kaikki oli varsin hiljaista, jos matalaa, tasaista tuulen huminaa läpi uloimpien huoneiden ei otettu huomioon. Pääosin paikan yllä kareilikin vain tomun ja vanhan, menneen ajan kuonoa pistelevä haju, eikä nopealla arviolla varsinaista vaaraa ollut. Ainoa merkki mistään oudosta olivatkin pölyyn painuneet jalanjäljet, joita rotta kumartui tarkastelemaan varovaisesti. Eivät mitenkään valtavat, ja niitä oli vain yhdet ainoat. Askeleet kertoivat ainakin jonkinlaisesta kokeneisuudesta ja varovaisuudesta, tämä tulokas oli yhtälailla noudattanut tiettyjä perusedellytyksiä, kuten Naagukin. Ja tällä oli saappaat, mikä sekin kertoi jo jotakin jostakin. Varovaisesti Naagu suoristautui, ja sitten sovitti oman jalkansa edelläkävijänsä jälkeen. Vielä uusi nopea tilannetarkastus. Mikään ei ollut muuttunut, ja jäljetkin veivät varovaisella määrätietoisuudella syvemmälle, pysähtelemättä tai kiertelemättä turhan paljoa. Niinpä rottakin lähti etenemään varovaisesti, astuen vain ja ainoastaan valmiisiin jälkiin. Ei tämä niinkään ansoja pelännyt, ei rauhanomaisten munkkien maallisessa tyyssijassa, mutta niiden seuraaminen kertoi tälle silti yhtä jos toista. Kaikenlaisesta.
Olipa miten oli, seurasi Naagu jäljiä hiljaa, pehmeät jalkapohjat kylmää kiveä vasten kiirehtimättä painuen. Askeleet kulkivat määrätietoisesti syvemmälle luostariin, ja hämärässä pikimusta rotta näytti itsekin kuin vain varjolta muiden joukossa. Tämä ei hairahtanut jäljiltä kuten ei edelläkävijänsäkään, vaikka pitikin silmänsä ja erityisesti korvansa auki. Missään ei kuitenkaan näkynyt vaanivia hyökkääjiä, vain ja ainoastaan paksua tomua, joka peitti kaikkea. Munkit olivat selvästikin eläneet varsin pelkistettyä ja korutonta elämää, sillä jos tulokas oli ryöstöretkellä, saisi tämä pettyä karvaasti. Ei kultaa, ei koruja, ei arvokkaita patsaita tai mitään muutakaan. Vain kylmiä, harmaita kivisiä huoneita ja kammioita. Valo kajasti heikosti ikkuna-aukoista, joita ei oltu peitetty mitenkään, ja jotka talvella (jota näillä vuorilla vietettiin suurin osa vuodesta) olivat varmasti pirullisen kylmät. Naagu ei jäänyt ihmettelemään niitä, juuri nyt tärkeintä oli saada selville, mistä oli kyse, ja sen jälkeen hakea se minkä takia tänne oli tultukin. Vaitonainen rotta seurasi jälkiä, kunnes ne alkoivat käydä huomattavasti hapuilevemmiksi. Eivät niinkään eksyneiksi, vaan etsiviksi. Luostari oli kuitenkin varsin suuri, ja piirteettömät, hämyisät käytävät varsin samanlaisia. Näitä Naagu ei seurannut, vaan valitsi lopulta eteenpäin vievät, jälleen määrätietoisemmat, jotka johtivat juuri sinne minne niiden kuuluikin, luostarin todellisen rikkauden äärelle. Lopulta aukesi eteen suuri kirjasto, täynnä tietoa ja niiden paperisia vankiloita - ja myös uusia, selventäviä merkkejä tästä toisesta tapauksesta. Naagun ei tarvinnut tarkkailla kirjastokammion reunamilta, hämyn ja varjojen suojista, näkymää montaakaan hetkeä, ennen kuin alkoi olla varsin hyvin perillä siitä, mistä oli kyse. Tulokas oli kiskonut kirjoja hyllyistä ja levitellyt pöydille, selvästi etsien jotakin. Kukaties kyseessä oli jokin oppinut tai jopa velho, mutta joka tapauksessa ainakin tämä oli selvästi juuri siellä missä halusikin olla, etsipä mitä etsikään. Se tarkoitti monia asioita, osa hyviä ja osa vähemmän mukavia. Rotta kuulosteli pitkän hetken, ennen kuin otti ensimmäiset varovaiset askeleet kammion halki. Vieras ei enää ollut täällä, ja kaikesta päätellen tämän hakema ei ollut tässä kammiossa. Jäljet pyörivät ja etsiskelivät, mutta suuntasivat lopulta eteenpäin, kohti uusia tiedon aittoja. ja Naagu seurasi niitä, joskin varsin varovaisesti ja valppaana. Hyllyjä oli paljon, ja ne olisivat olleet varsin ihanteellinen väijytykselle. Vielä ohimennen tämä loi aavistuksen katkeran vilkaisun moniin ikivanhoihin kirjoihin. Niin paljon tietoa, joka joutuisi odottamaan...
Kun Naagu eteni kirjastosta, alkoivat vihdoin ja viimein kantautua korviin ensimmäiset elonmerkit kirjaston oudosta vieraasta. Ja kaikesta huolimattakin rotta olisi odottanut jotakin... hieman muuta. Hitaasti alkoi käytävien ja kammioiden halki erottua... varsin huoletonta hyräilyä. Naagun oli oikeastaan seisahduttava hetkeksi aivan vain varmistaakseen että se todella oli sitä. Ja niin se olikin. Hyräilyä, kuin tapauksella ei olisi ollut minkäänlaista huolta tai edes halua olla huomaamaton. Toisaalta, eipä tällä tainnut olla tarvettakaan, olihan paikka kuitenkin nyt ilmeisesti kahta vierastaan lukuunottamatta varsin kuollut. Mutta siltikin, hyräily tuskin oli ainakaan välittömästi huono merkki. Ainakin se helpotti suuresti asianomaisen paikallistamista ja varmisti ettei tämä ainakaan vaanisi minkään kulman takana. Ohimennen Naagu joutui pidättämään pölyisen ilman herättämää yskänpuuskaa, mutta lähti sitten etenemään aavistuksen vapautuneemmin, joskaan ei varomattomammin tai äänekkäämmin. Oli siltikin paras olla se, joka määräisi missä ja miten kohtaaminen tapahtuisi, sitten kun tietäisi mistä tarkalleen oli kyse.
Lopulta rotta löysi kammion, johon jalanjäljet johtivat, ja tiesi varsin nopeasti olevansa oikeassa paikassa. Musta rotta painautui käytävän varjoihin ovensuussa, tihrustaen sisälle aavistuksen paremmin valaistuun kammioon. Matkavaroita, tarve-esineitä (sekä hyvin kyseenalainen, vähemmän lupaava nuotio), ja kaikkea muutakin, joka kertoi tilapäisestä leiriytymisestä. Ja, hetken perästä, itse asianomainenkin. Naagu ei erottanut hyllyjen välissä kulkevaa, hyräillen kirjoja tutkivaa tapausta kunnolla, mutta tämä näytti melko kevyttekoiselta ja solakalta, joskin lattialle jätetty asevyö sapeleineen kertoi, että tämä osasi todennäköisesti huitoa ainakin jotenkuten jos tarvetta olisi. Silti, juuri nyt rotalla oli yllätyksen etu. Tapaus ei kuitenkaan vaikuttanut miltään hullulta murhamieheltä ainakaan ensisilmäyksellä, joten kukaties oli parempi ainakin yrittää tehdä tämä vähemmän ikävän kautta. Toisen aseet olivat sitä paitsi maassa, mikä antaisi tarpeen vaatiessa aikaa. Kun oli tarkkaillut tarpeeksi kauan toisen varsin yksitoikkoista haeskelua, astui Naagu varovaisesti, joskaan yrittämättä enää peitellä varsinaisesti askeliaan, kammioon. Siinä sivussa tämä pyrki parhaansa mukaan vaikuttamaan myös siltä, ettei ollut aikeissa käydä saman tien huitomaan itsekään. Myönnettäköön, se oli varsin vaikeaa kun oli suuri, raskastekoinen ja mustanpuhuva rotta, mutta ainakaan tämä ei mölynnyt tai heiluttanut asetta. Jo se yleensä auttoi paljon. "Kssh. En uskonut että... täällä olisi muita. Onni on... outo kalu" Naagu lopulta sihahti varsin äänekkäästi, kuin muina miehinä (tai rottina) äkkiä kysymyksen. Ja vaikka rotta kuinka olisi yrittänyt, ääntään tämä ei olisi voinut muuttaa. Se oli sihisevä ja rahiseva, kuin milläkin kirvesmurhaajalla, ja jokainen sana oli korisevan hapenkiskonnan takana. Kuten myös hengittäminenkin, nyt kun rotta ei varsinaisesti yrittänyt pitää sitä mahdollisimman tasaisena. Rotaksi tämä oli kuitenkin melkoisen monisanainen ja jopa hienovarainen, jos toinen nyt panikoimisen sijaan ymmärtäisi ja kuuntelisi.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 11, 2012 15:24:14 GMT 3
Oli varsin silminnähtävää että huonetta tutkiskeleva henkilö ei ollut odottanut kuulevansa yhtäkkiä rahisevaa puhetta takaansa kesken askareidensa. Hyräily loppui nopeasti ja hyllyjen takaa kuului epämääräinen romahtava ääni jota seurasi naisen vaimea kirous kuin tämä olisi juuri onnistunut pudottamaan pitelemänsä kirjat suoraan varpailleen. Solakka hahmo pyörähti kuitenkin ympäri viitanlieve heilahtaen jääden hiukan kumarassa tuijottamaan varjoissa kiiluvin silmin esiin yllättän astunutta mustanpuhuvaa, epämiellyttävästi rahisevaa mutta yllättävän hyväpuheista rottaa ennen kuin suvaitsi vastata vedettyään ilmeisesti joitakin nopeita johtopäätöksiä tilanteesta... tai kenties tämän oli ollut hiukan vaikea saada selvää rialin epäselvästä puheesta näin yllättäen. "No, sanopa muuta" Naisen jokseenkin tyytymätön ääni totesi varjoista kokeilevaan sävyyn, jättäen täysin huomiotta äsken jalkohinsa levinneet kirjat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kasvoja tai oikeastaan muitakaan tarkempia piirteitä ei suuremmin näkynyt vieläkään edes hahmon käännyttyä, vain kiiluvat silmät keskellä jonkinlaista silhuettia jotka naisen puhuessa hakeutuivat eleettömästi nuotion jäänteiden viereen jätettyihin aseisiin. Tosin, tätä ei oikeastaan tainnut voida syyttää tästä, olihan se usein varsin ikävä yllätys lähes kenelle tahansa kääntyä ympäri autioksi luulemassaan huoneessa ja havaita itseään kookkaampi aseistettu rotta joka kähisi kuin paraskin kirvesmurhaaja keskellä oviaukkoa. Toisaalta jo aivan se, että rotta yleisesti ottaen oli sanonut jotain sen sijaan että olisi yrittänyt hiipiä kimppuun taisi olla positiivinen, vaikkakin jokseenkin yllättävä merkki. Vaikka mitä luultavimmin ei pitänyt tilannetta kovinkaan miellyttävänä suurempaa panikointia ei olennon olemukseen ilmestynyt, oikeastaan tämä hetken mustaa rottaa katseellaan mittailtuaan (ja todettuaan että tämä ei tosiaan ollut heti ryntäämässä päälle) nainen suoristautui päästäen itsekseen jonkinlaisen mietteliään hymähdyksen. "Enpä kyllä olisi odottanut näkeväni täällä ainakaan rottia. Tai noin suuria ainakaan. Tämä paikka ei varsinaisesti ole kovin helppo löytää ellei tiedä mitä on hakemassa. Kaltaisesti taitavat harvoin olla, no, kirjojen ystäviä." Olento lausahti viimein jokseenkin kokeilevaan sävyyn kuin olisi arvellut käyttävänsä mahdollisesti liian pitkiä ja vaikeita sanoja puhekumppaninsa ymmärrettäväksi, jos tämä nyt oli edes halukas keskustelemaan yhtään mistään. Asia tosin ei näyttänyt suuremmin häiritsevän tapausta vaan tämä poimi puolihuolimattomasti hyllyltä yhden paksuista opuksista ottaen sitten rennosti pari hitaamman puoleista askelta kohti nuotiotaan pitäen puheliaisuudestaan huolimatta rotan liikkeitä silmällä valppaammin kuin oikeastaan antoi ymmärtää.
Lähemmäs nuotiota saapuessaan, vaikka tämä ei enää paljoa valoa luonutkaan, saattaisi naisen piirteet tosin erottaa rotankin silmillä hieman paremmin. Hän oli rakenteeltaan varsin ihmismäinen, solakka ja pukeutunut koruttomiin tyypillisiin vaellusvaatteisiin tummaa viittaa myöten, mutta kuten jo kepeät, saappaista huolimatta lähes äänettömät askelet kertoivat oli tässä kieltämättä jotakin omituista. Asian laita paljastuisi viimeistään hiilloksen himmeän kajon osuessa viimein odotettujen kalpeiden ihmiskasvojen sijaan mustaan kiiltävään turkkiin sekä tylppään petomaiseen kuonoon. Vaikka olikin pukeutunut viittaansa tämän huppu roikkui kuitenkin olennon niskassa paljastaen varjoista astuttuaan varsin kissapetomaiset piirteet repaleisia, muutamalla korvarenkaalla puhkottuja korvalehtiä myöten, sekä edestä hiukan pidemmän mutta muuten lyhyehköksi luultavasti veitsellä nyrhityn punaruskean hiuskuontalon. Kissanainen itse, huomattavasti vähemmän hämärästä valaistuksesta häiriintyen mittaili rottaa punnitsevasti vihreillä silmillään liikkuessaan, vaikka avasikin pitelemänsä kirjan selaten tätä puolittaisella mielenkiinnolla. "Hiukan turhan raskasta tekstiä kyllä minunkin makuuni... Vai mitä luulet?" Heitettiin vielä jokseenkin pohdiskellen, jota tosin seurasi pieni naurahdus sekä huulien alta virneeseen välähtävä valkea, kissapedon purukalusto. Ja kulku suuntautui jälleen hiljakseen hiillokseksi taantunutta nuotiota kohden, samanlaisin rauhallisin mutta oikeastaan tarkemmin katsottuna varautunein askelin kissan seuraillessa vähäeleisesti rialin reaktioita lähestyessään. Olento ei tainnut näin näennäisesti aseettomana olla olemukseltaan kovinkaan uhkaava ellei luonnostaan eläimellisiä piirteitä sekä virnisteleviä torahampaita laskettu, tämän käytös ja suhtautuminen tilanteeseen tuntui olevan enemmän taikka vähemmän huoleton.... toisaalta, ehkä aavistuksen liiankin.
|
|
|
Post by submarine on Mar 11, 2012 18:31:39 GMT 3
Kirjastossa pyörivän tapauksen reaktio ei ollut varsinaisesti odottamaton, vaikka se saikin Naagun vaihtamaan painoa jalalta toiselle aavistuksen kiusaantuneena, kun kirjat kolisivat maahan ja jalkansa telonut pyörähti ympäri kumarassa ja selvästikin odottaen jonkun painavan päälle murhanhimoa hinkuen. Ja vaikka rotta ei millään muotoa halunnutkaan tuottaa pettymystä, tyytyi tämä tällä kertaa vain kohottamaan käpäliään, osin rauhoitellen ja osin merkiksi siitä, ettei tällä ollut minkäänlaisia aseita esillä ja valmiina veritekoihin. Askeltakaan mihinkään suuntaaan tämä ei ottanut, ei perääntyäkseen eikä haastaakseen, ja rotta vaikutti muutenkin suorastaan rauhanomaiselta, mutta kuono väpätti silti vaistomaisen villisti merkkinä valppaudesta. Mustaturkki piti pistävät silmänsä toisessa, siltä varalta että hämminki johtaisi hätiköintiin ja johonkin mitä kaikki vielä katuisivat. Sapelit nököttivät kyllä yhä maassa, mutta se ei tarkoittanut oikeastaan yhtikäs mitään; rotta ei edes nähnyt tapausta kunnolla, puhumattakaan että olisi voinut arvioida mahdollisia ovelasti piilotettuja aseita. Kaikeksi onneksi ja yleiseksi hyväksi alkusäikähdys keikahti siihen vähemmän ikävään suuntaan, kun vieläkin kirjaston hämystä tuijotteleva tapaus tuntui rauhoittuvan aavistuksen ja jopa vastasi lyhyesti. Eittämättä kyseessä oli pelkkä muodollinen, jännittynyt heitto jolla kokeiltiin jäätä, mutta siitä huolimattakin selvä osoitus halusta olla käymättä vain telomaan. Sitä halua Naagu kykeni tukemaan varsin hyvin. Rotta ei varsinaisesti vastannut, päästi vain jokseenkin hyväksyvän sävyisen korahduksen (oli yllättävää miten hyvin saattoi oppia korahtelemaan kun teki sitä paremman puutteessa koko ajan) ja raapaisi ohimennen, arvioivaan sävyyn niskaansa.
Muutaman ihmettelyhetken jälkeen toinen näytti jo melkeinpä rentoutuvankin (eittämättä vain hieman, tämä ei selvästikään ollut mikään hölmö uumoilija), tai ainakin tulkinneen tilannetta tarpeeksi voidakseen toimia. Asenne ja olemus kertoivat ainakin jonkinlaisesta kokemuksesta, sillä siinä missä hölmömpi olisi voinut alkaa änkyttämään jotakin kyseenalaisia kuulusteluita tai uhkailuja, tämä alkoi kaivella sanaista arkkuaan. Fiksut tapaukset tuppasivat yleensä kunnioittamaan vanhaa kunnon minä-en-huido-sinua-ja-sinä-et-huido-minua -sopimusta, oltiinpa melkein missä tahansa, ja tämä ei selvästikään ollut poikkeus. Suuri, musta rotta vaihtoi taas painoa jalalta toiselle, lähinnä vain osoittaakseen ettei ainakaan yrittänyt nyhjöttää mahdollisimman pahaenteisenä uhkana paikoillaan odottamassa hetkeään, ja heitti epämääräisen elkeen toisen suuntaan. "Kssh. Rotat täällä ovat tyhmiä. Ei aivoja, ei... älyä. Hkfh. Mutta ei... ei ollut helppo löytää. Eikä... varsinaisen mahtavaa... jäädä toiseksi. Ksh", Naagu kähisi vastauksentapaisen, laittaen siihen jopa hieman vaivaa vaikka se jo muutenkin tomuisessa kirjastossa kärsinyttä kurkkua teloikin. "Mutta... hkh... ei voi... valittaa. Ensin on... ensin", lisättiin kuin selvennyksenä, ettei rotta kuitenkaan hautonut moisen kunnian ryöstämisen kostamista verisesti.
Toinen astui lähemmäs, pitäen yllä yhä varsin rentoa ilmapiiriä, niin pakotettu kuin se varmasti olikin. Niin Naagukin olisi tehnyt, esittänyt rentoa ja kepeää mieluummin kuin antanut suoranaista syytä kenellekään käyttää hyväksi yllätystä ja huonoa hetkeä. Tämä tapaus ei tosiaan ollut tyhmä. Toisaalta tämä tapaus ei selvästikään ollut myöskään ihminen, mikä saattoi selittää paljonkin. Kun tämä astui näkyville, päästi Naagu pienen, varsin kepeähkön sihahduksen, kaiketi aivan yhtä merkityksettömän kuin epämääräinen kielen naksautus tai jotakin sellaista. Toinen oli... kaiken kaikkiaan enemmän tai vähemmän kissa. Tai ihmismäinen kissaotus. Se ei ollut millään muotoa oudointa mitä Naagu oli nähnyt, ei läheskään, muttei kuitenkaan myöskään sitä, mitä rotta oli odottanut täällä. Tämä suoristautui aavistuksen, vaihtoi painoa taas jalalta toiselle ja hieraisi ohimennen kuonoaan. Jäänmustat silmät poimivat kokeneesti jokaisen yksityiskohdan näkemästään, aina varusteista ja koruista tämän jäntevään, selvästi harjaantuneeseen kulkuun. "Fffhk. Ottivat asiansa... vakavasti", Naagu sihahti vastauksen toiselle, näkemättä varsinaista syytä olla lähtemättä mukaan tähän pieneen rauhanomaisuuden peliin. Myönnettäköön, rotan jalat liukuivat aavistuksen tukevampaan asentoon luonnostaan tämän lähestyessä, hakien hieman valmiutta kaiken varalta, mutta se oli pelkkää perusjärkeä. Olipa toinen miten rauhallisen oloinen tahansa, oli tämä kuitenkin tuntematon ventovieras paikassa jossa kukaan ei löytäisi raatoa ties kuinka moneen vuosisataan - ja sama päti tietysti toiseenkin suuntaan, kissalla rotan suhteen. Oli paras olla silti lietsomatta sitä liikaa. Toisen virnistykseen ei vastattu, aivan siitä syystä, että hampaiden paljastaminen rotilla harvemmin tulkittiin turhan mukavaksi. Pieni nyökkäys tuuratkoon.
Haluamatta päästää hiljaisuutta laskeutumaan turhan painostavasti päälle, otti Naagu äkkiä hieman suoremman asennon, kuin aikoen käydä kovinkin viralliseksi, ja kohotti kummankin käpälänsä yläviistoon, avoinna ja kohti kissaa. Vanha ja hyvä tapa osoittaa olevansa aseeton ja pahaa-aikomaton ilman, että alkaisi kinuta kädenpuristusta. Naagu ei ollut koskaan tajunnut kädenpuristuksia - sehän päästi toisen vain iholle. "Naagu Kahdesti Taottu, Murtuneen kehän... ksh... terä. Ashlagin surma ja... hssk... Synkän valon... kohdannut. Ja... oikeastaan nämä eivät... sano mitään? Eiväthän?" Naagu kähisi, ennen kuin tajusi että pitkä, arvokas tekojen esittely tuskin kertoisi toiselle yhtikäs mitään. Nämä täällä harvemmin kertoivat teoistaan, se oli halkimatkaajien tapa. Ja sitten tässä kohtaa melkoista henkosen tuhlausta. Aavistuksen kiusaantuneena musta, kookas rotta laski käpälänsä ja päästi köhäisen tuhahduksen. "No... Naagu. Minä siis", selvennettiin ja tiivistettiin. Ja sitten jokseenkin järjettömän oloisesti rotta napautti pientä, panssaristaan roikkuvaa lasten nukkea. Se oli karkeasti kursittu kasaan säkkikankaasta ja sillä oli suuri, kananmunaa muistuttava pää, johon oli tuherrettu varsin yrmeä ilme. Se helisi napautuksesta. "Ja tämä on Onni."
|
|
|
Post by spyrre on Mar 14, 2012 14:13:00 GMT 3
Rotan suorastaan järkevä vaikkakin epäselvästi korisevan äänen vuoksi artikuloitu vastaus taisi jokseenkin yllättää kissan, tämän jo melkein varauduttua jos ei suoranaisesti jäämään ilman, niin ainakin saavansa huomattavasti rottamaisemman vastauksen keskustelunavaukseensa (joka olisi periaatteessa saattanut tarkoittaa mitä hyvänsä tyhmän tuijotuksen, vikinän tai naamaan puremisen yrittämisen välimaastosta). Kieltämättä nainen joutui pohtimaan hiukan hahmottaakseen mitä tämä oli tarkalleenottaen sanonut ja että oliko hän tosiaan kuullut oikein, tumman rotan vaikuttaessa olevan vastoin odotuksia kykenevä yllättävän kyvykkääseen keskusteluun vaikka kissamaisen olennon motiivi olikin ollut lähinnä hämmentää ja ostaa aikaa jos rial päättäisikin alkaa aggressiiviseksi. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut siltä vaan lähti suorastaan mukaan keskusteluun, vaikkakin sihisten ja koristen, edes vetämättä asetta käteensä. Ja toisaalta... kai aivan se että rotta yleensäkään oli täällä kertoi tästä jotakin. Hyvin harvat rotat olivat kissapedon tietojen mukaan kovinkaan kiinnostuneita ikivanhoista opuksista varsinkin jos ne olivat näinkin vaivalloisen matkan takana vaarallisien vuorenrinteiden keskellä.
Rial sai osakseen uuden varsin tutkivan katseen kirjaa selailevalta naiselta varsinkin julistaessaan muut rotat typeriksi ja aivottomiksi, selvästikin rajaten itsensä ulos tästä joukosta jokseenkin halveksuvalla asenteellaan. Tämä rotta oli selvästikin normaalia huomattavasti fiksumpi rotta... tosin kissa ei osannut vielä sanoa oliko käänne hyvä vaiko huono hänen kannaltaan. Otuksen katsekin oli yllättävän älykäs, eikä oikeastaan jättänyt paljoakaan epäilyksiä siitä etteikö talttahammas olisi oikeastaan ollut varsin hyvinkin perillä mitä oli meneillään, varjoissa liikuskelevan muukalaisen peiteltyä epäluuloa myöten ja tuntui suorastaan pyrkivän käyttäytymään mahdollisimman rauhallisesti esitellen tyhjiä käpäliään epä-rottamaisen rauhanomaisuuden merkiksi. "...niin. Taitavat olla." Todettiin ykskantaan vihreiden silmien mittaillessa rottaa naisen lähestyessä hiljakseen nuotiota ja ovella seisoskelevaa kookasta jyrsijää. Jos rialin sanat olivat saaneet tämän empimään pohtien mahtaisiko jyrsijä mahdollisesti olla katkera hävitessään nopeudessa jollekulle tämän mystisen luostarin suhteen, niin ajatus ei ainakaan saanut naista epäröimään vaikka askelet hidastuivatkin hiukan hänen lähestyessään tulisijaansa sekä aseitaan kuin hänkin olisi vaivihkaa pyrkinyt olemaan tekemättä hätiköityjä liikkeitä näiden suuntaan vaikka matka edistyikin vääjäämättä näitä kohti. Tämä vastasi lähinnä viattomanoloisella olkapäiden kohautuksella kääntäessään ohimennen sivua pitkäkyntisin sormin, saapuessaan viimein nuotionkajon reunamille. Vaikka hän olisi sitä ehkä odottanutkin rial ei tehnyt elettäkään estääkseen häntä saavuttamasta maassa lojuvia sapeleitaan tai joustaan, joten petomainen nainen seisahtuikin nuotion äärelle sormeillen kirjansa sivuja mietteliäästi kuitenkaan tekemättä vielä elettäkään tavoitellakseen asevyötä jaloistaan. Rottaa silmäiltiin punnitsevasti takaisin kummankin ilmeisesti arvioidessa uuden tuttuvuutensa mahdollista vaarallisuutta tai potentiaalia (kissan jäädessä toviksi pidempään silmäilemään jokseenkin ihmetellen jyrsijän olkasuojuksessa riippuvaa kapinetta joka näytti epäilyttävästi... nukelta?) kunnes rotta teki aloitteen ja alkoi jonkinlaisen yllättävän muodollisen esittelyrituaalin.
Mustaturkkinen kissa oli pitänyt tarkoin silmällä jyrsijän liikkeitä ja reaktioita epämääräisestä korahtelusta ja sihahtelusta muihinkin eleisiin, mutta mikään näistä ei loppujen lopuksi ollut vaikuttanut vihamieliseltä vaikka hänen olikin hiukan vaikea tulkita näitä. Rial ei näyttänyt hetkahtavan suuremmin suuntaan tai toiseen edes nähdessään kanssaseikkailijansa kunnolla, vaan sen sijaan saikin kissamaisen olennon höristämään uteliaasti repaleisia korviaan tämän ojentaessa käpälänsä ja aloittaessa esittelylitaniansa. Tällaista hän olisi kaikkein viimeiseksi odottanut rotalta... Kissapeto kuunteli vaiti mutta ilmeisen kiinnostuneena silmäillen rialin eleitä, tosin tekemättä heti elettäkään vastatakseen tähän ollen luultavasti vieläkin jokseenkin varautunut vaikka tämä ei olennon kasvoilta näkynytkään... ja oikeastaan hiukan vaivautunutkin äkillisestä muodollisuudesta aivan odottamattomalta suunnalta. "...eivät oikeastaan, täytyy myöntää." Vastattiin kuitenkin tumman jyrsijän hoksatessa keskustelukumppaninsa oudoksuva tuijotus, naisen viimein sulkiessa pitelemänsä kirjan ja lykätessä tämän huolimattomasti pöydän reunalle kuin ei olisi loppujen lopuksi ollutkaan kovin kiinnostunut opuksen sisällöstä vaikka oli sen mukaansa napannutkin. Ansioluettelo oli saanut kissan kohottamaan hiukan kulmiaan mutta rotan yksinkertaistaessa esittäytymistään tämä nyökkäsi hiukan aavistuksen epäröiden jääden jälleen hiukan hämääntyneenä tuijottamaan hetkeksi helisevää nuken tapaista otusta tämän olkapäällä kun tämäkin esiteltiin syystä tai toisesta. Öh... tässä täytyi nyt olla jokin koira haudattuna... eihän nyreä kapine voinut olla sitä miltä näytti? Mutta... "Onni"? "...Cathryn. Tervehdys vain... eh, teille molemmille?" Nainen totesi pienellä viiveellä, ilman suurempia litanioita, onnistumatta heti pääsemää täysin eroon aavistuksen hämmentyneestä olemuksestaan. Yleisestä kohteliaisuudesta tämäkin kohotti hiukan pitkäkyntisiä käsiään laskettuaan kirjan jääden sitten hetkeksi raaputtamaan mietteliäästi leukaansa. "Sinulla kuuluu olevan vaikuttavia titteleitä, vaikka en voikaan sanoa kuulleeni niistä aiemmin. Olet tainnut tulla kauempaakin hakemaan... lukemista?" Näennäisen joutilaasti toinen käsi kurottautui poimimaan viereiseltä pöydältä höyryävän teekupin olennon puhuessa, tämän oikeastaan edes katsomatta mitä oli tekemässä. Ohimennen kuppi kohotettiin kohti kasvoja kissamaisen kuonon nuuhkaistessa viikset värähtäen juomasta nousevaa höyryä kuin tarkistaen kuinka kuumaa juoma vielä mahtoi olla.
|
|
|
Post by submarine on Mar 15, 2012 18:31:03 GMT 3
Pienestä hämmingistä ja mitä varmimmin molemminpuoleisesta epävarmuudesta huolimatta asioissa edettiin, ja Naagu alkoi olla melko varma, ettei toinen, nyt Cathryniksi itsensä esitellyt, olisi käymässä päälle itsepuolustukseksi tai muutenkaan - melko varma, vaan ei täysin varma. Vain hölmöt (ja varsin pian kuolleet) rentoutuivat tuntemattomien seurassa tai olettivat kenenkään olevan täysin turvallinen. Ja rotta oli saanut selkäänsä veitsen niiltä joihin uskoi voivansa luottaa (toisinaan kirjaimellisestikin) aivan tarpeeksi monta kertaa, ettei enää olisi kyennyt olemaan niin hölmö vaikka olisi halunnutkin. Mutta siltikin, tässä oltiin päästy nyt jonkinlaiseen etäiseen yhteisymmärrykseen siitä, ettei kummallakaan ollut varsinaista syytä tai halua alkaa ikäviksi, ja kumpikin selvästi myös ymmärsi, ettei siitä seuraisi mitään hyvää kenellekään. Ei ollut yksinkertaisesti mitään saavutettavaa. Ohimennen rotta vilkaisi taakseen aavistuksen epämääräisesti kissan tervehtiessä "heitä molempia", kuin odottaen näkevän vielä kolmannenkin tulijan, joka jotenkin oli onnistunut livahtamaan tämän hoksottimien ali, mutta tajusi sitten mitä tämä todella tarkoitti ja napautti nukkeaan uudelleen jokseenkin toispuoleisesti. "Kssh. Se on nukke. Se... ei elä", Naagu sihahti mahdollisimman selkeästi ja ytimekkäästi, kuin olisi pitänyt kissaa aavistuksen vajaana. Ja vaikkei mitään kannattanutkaan sanoa varmasti, niin olihan nukeille puhuminen nyt melkoisen arveluttavaa. Nukeille puhujat olivat yleensä niitä joita ei kannattanut päästää selkänsä taakse terävien esineiden kanssa.
Olipa miten oli, laski Naagu käpälänsä lopulta alas, ja otti sitten varovaisen, hätiköimättömän askeleen huoneeseen, haluamatta antaa kissamaiselle otukselle syytä muuttaa kantaansa asioiden suhteen. Tämä oli selvästikin vielä varsin vaivautunut koko tapauksesta, eikä Naagukaan siitä varsinaisesti riemuinnut. Kaikki olisi ollut eittämättä huomattavasti helpompaa, jos luostari olisi suonut pysyä edes vielä muutaman päivän aivan yhtä hylättynä kuin oli ollut satoja vuosia, mutta turha sitä enää oli vikistä. Oli parempi kaiketi yrittää edes tulla toimeen nyt. "Ksh. Jotakin... sellaista. Etsin tietoa. Eräästä... fshk... asiasta", rotta röhisi vastaukseksi toiselle tämän tiedustellessa tämän syytä edes etsiä petollista tietään ikivanhaan luostariin. Lieni parempi olla vielä paljastamatta turhan paljoa, ties millä asioilla tämä tapaus itse oli. Koskaan ei tiennyt, milloin tuli syöttäneeksi jollekulle epähuomiossa tarpeeksi köyttä, jotta tämä voisi punoa siitä hirttosilmukan. "Ja sinä? Fhhk. Näytät... etsineen jo hyvän hetken", rotta heitti saman taisin nyökäten ohimennen tulosuuntaansa, jossa edellisen kirjastokammion antia oli levitelty melkoisesti ympäriinsä. Ilmeisestikään kissan oma etsinnän kohde ei ollut aivan helpoimmasta päästä - ja Naagu saattoi vain kärvistellä ajatellessaan omaa urakkaansa.
kun toinen alkoi havitella teekuppia pöydältä, kiinnittyi Naagunkin huomio siihen - ja siihen tosiasiaan, että tämän jo muutenkin aivan tarpeeksi kärsinyt kurkku oli vähintäänkin kuiva tomusta ja pölystä. Jos niillä nyt edes oli mitään eroa. Joka tapauksessa, kissan tee näytti tällä hetkellä vähintäänkin kutsuvalta. Kukaties tässä voisi olla hyvä tapa kerätä hieman luottamusta tai sellaista. Tai no, ainakin kostuttaa hieman kurkkuaan. "Ksh. Jos liikenee, ottaisin mielelläni... hieman teetä. Tämä ilma... khk... tämä ilma tappaa kurkun", Naagu kähisi ja köhäisi päälle varsin havainnollistaen, viittoillen ohimennen kissan teekattilan suuntaan. Oli kaiketi huonompiakin tapoja tehdä tuttavuutta kuin tuppautua teekupposelle. Paljonkin huonompia, kun asiaa nyt mietti.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 18, 2012 19:21:37 GMT 3
Kas vain. Sen lisäksi että osasi keskustella, otuksella oli jopa rahkeita ruveta nenäkkääksi. Cathryn kohotti hiukan kulmiaan tämän alleviivatulle oikaisulle juuri äsken esitellystä nukesta kunnes virnisti uudestaan. "Aaa, tiedät sen siis? Hienoa, arvelin jo että saattaisit olla hieman kaheli kun olet nimennyt sen ja sellaista. Olin jo hiukan huolissani." Tämä totesi muka helpottuneeseen äänensävyyn naurahtaen sitten kevyesti ja kohautti olkapäitään näennäisesti hetkahtamatta tippaakaan saamaansa oudoksuntaa... tai mahdollista näreyttä joka saattaisi seurata hänen omasta kommentistaan. Yleisesti hyväntuulinen olemus ei muutenkaan kadonnut minnekään vaikka kiiluvat silmät seurasivatkin vähäeleisesti rotan astumista peremmälle huoneeseen kissan kurottaessa ohimennen teekuppinsa pöydän reunalta.
"Hmmh. No, sittenhän meitä on kaksi." Pohdiskeltiin kuppia hypistellen rotan vastatessa hiukan välttelevästi olennon puolittaiseen kysymykseen, kissan alkamatta kuitenkaan suoraan tivata mitä rial oikeastaan oli hakemassa. Olisi varmaan hiukan liian suoraviivaista olettaa ettei tätä kiinnostanut, ennemminkin mustaturkkinen kissa oletti että utelu mitä luultavimmin tulkittaisiin negatiivisessa valossa... ja mitä luultavimmin Naaguksi esittäytynyt talttahammas tuskin kertoisikaan jos oli niin fiksu otus miltä vaikutti. Ei sillä että kissaihminen olisi varsinaisesti suunnitellut tämän etsimän asian ryöstämistä tämän nenän edestä, mutta olihan epäluulo loppujen lopuksi varsin terveellistä vähemmänkin epämääräisissä tilanteissa kuin tämä. Kuitenkin rotan viitatessa hänen omaan etsintäänsä nainen nyökäytti päätään kevyesti istahtaen rennosti kivisen pöydän kulmalle, hörpäten ohimennen juomaansa. "Eilisestä lähtien. Voisin kai kuviteella käyttäväni aikani huonomminkin, mutta näin tuhottoman suuresta määrästä kirjoja ei ole niin helppoa löytää juuri sitä yhtä jota hakee. Jos se pirulainen edes on täällä." Cathryn hymähti, jättäen itsekin tarkemmat määritykset sikseen ja heilautti viittansa liepeen alta pilkistävää häntäänsä, pistäen kuitenkin luultavasti samalla merkille teensä ilmeisesti kiinnittäneen kähisevän rotan huomion. Tämä räpäytti hiukan silmiään vilkaisten lyhyesti hiilloksella höyryävän kattilan puoleen kuin olisi vasta nyt muistanut sen olemassaolon ennen kuin vastasi.
"No olipa epäkohteliasta minulta! Ottakaa kaikin mokomin, minä olen jo juonut enemmän kuin tarpeeksi. Sinulla varmaankin on oma kuppisi? En varsinaisesti kanna mukanani kummoistakaan astiastoa." Tarjottiin jalomielisesti, kissaihmisen kuitenkaan osoittamatta aikomustakaan nousta tarjoilemaan. Sen sijaan tämä näkyi vain parantavan asentoaan pöydän reunalla heittäen jalkansa toisen ylitse ja hörpätessä uudestaan kupistaan. Mahdollisesti tämä ei tuntenut vielä oloaan kovinkaan halukkaaksi kääntämään selkäänsä rotalle, vaikutti tämä kuinka hyvänkäytöksiseltä hyvänsä... ja mitä luultavimmin tutkivasta katseesta päätellen hän halusi nähdä mitä rial tekisi. Ei ollut epäilystäkään etteikö nainen pitäisi tarkasti silmällä yrittäisikö jyrsijä kurotella epäilyttävästi tulisijan vierellä mahdollisesti houkuttelevina kellottavia aseita, jos päätyisi kaatamaan itselleen haikailemaansa juotavaa. "Ne ovat vain yrttejä, mutta jos vähemmän hieno sekoitus kelpaa, oikein maukasta." Lisättiin ehkä hiukan liioitellun vaatimattomaan sävyyn, tämän kohauttaessa olkapäitään ja siemaisten uudestaan.
|
|
|
Post by submarine on Mar 19, 2012 15:36:46 GMT 3
Varsin pitkän hetken Naagu soi tuijottaa varsin hiljaa, kun kissa napautti takaisin tämän omasta. Ja sitten, melkein kuin kohauttaen olkiaan koko touhulle, päästi rotta pitkän, ehdottoman huvittuneen sihahduksen - ainakin siis omasta mielesttään. Tarkalleen ottaen se kuulosti lähinnä vihaiselta kattilalta, mutta tämän olemus oli kaikkea muuta kuin raivostunut. "Ksh. Niinhän... se. Niinhän se. Ansaitsee nimensä, siinä se", Naagu sihahti vastaukseksi toiselle, napauttaen taas nukkeaan. Se kyllä ansaitsi nimensä aivan varmasti, mutta siitä huolimattakaan rotta ei voinut varsinaisesti väittää vastaan. Lähinnä sihahdella huvittuneesti ja todeta tilanteen vaikuttavan aavistuksen vähemmän uhkaavalta. Mikään ei toki koskaan ollut täysin turvallista, mutta näytti hetki hetkeltä epätodennäköisemmältä, että kissa olisi aikeissa käydä päälle koska tahansa - tai sitten tällä oli melkoisesti oveluutta. "Shhk. Silti. Silti, kaikella on... kuitenkin nimensä. Jostain syystä niitä... annetaan", rotta sihahti jonkinlaisena epämääräisenä selityksenä, heilauttaen aivan yhtä epämääräisesti käpäläänsä. Mistä näistäkään tiesi? Kissaa tuijoteltiin varsin ykskantaan, kuin suoranaisena haasteena yrittää saada mitään irti tällaisesta ympäripyöreydestä. Se olisi ollut jo oma saavutuksensa. Eittämättä.
Loppujen lopuksi, muutaman kysymyksen ja vastauksen pohjalta, saattoi Naagu muodostaa jo pienen käsityksen tilanteesta. Kaksi matkalaista sattumalta samassa paikassa samaan aikaan. Ei se kaiketi niin uskomatonta ollut. Rotta piti tasaisen linjan, nyökkäili ja päästi epämääräisen äänen tai kaksi merkiksi siitä että ainakin kuunteli kissan sanoja. Loppujen lopuksi tee oli kuitenkin alkanut viedä melkoisesti huomiota, ja rotta kykeni lähestulkoon tuntemaan kuinka kurkku kuivui yhä vain pelkästä tuijottamisesta. "Tämä luostari tunnettiin... kirjoistaan. Ksh. Ja täällä on vain... osa. Kellaritunneleissa lisää. Ainakin yhtä paljon", Naagu vastasi hetken perästä, haluamatta varsinaisesti ajaa toista epätoivoon (sen enempää kuin itseäänkään), mutta arvellen sen kuitenkin olevan lähinnä hyväksi. Oli tämä sentään jotakin saanut selville, kuten sen, miten vanhimmat ja tärkeimmät kirjoista ja teksteistä oli suljettu visusti kellariholveihin joissa jäätävä ilma ja rikkomaton rauha säilyttäisivät ne ajasta ikuisuuteen. "Hfffhk. Jos etsit jotakin... vanhaa, se ei saata olla täällä", rotta lisäsi kuin tiivistyksenä siltä varalta, että kissan pää ei ollutkaan aivan yhtä terävä kuin tämä antoi olettaa. Tämä päästi pitkän huokauksen ja vilkaisi sitten hyllyrivejä itsekin. Ei minkäänlaisia merkintöjä tai etsinnän helpotuksia missään. Kukaties hyllyt noudattivat omaa, mystistä järjestystään, mutta tieto siitä lieni kuollut niiden hoitajien kanssa. Ja hyvällä tuurilla rottaa odotti aivan sama, kuin mahdollisesti toistakin.
Olipa miten oli, kirjat saisivat odottaa hetken. Vaikka vastaus olikin eittämättä vinoileva, oli se myös myöntävä teelle, ja Naagun kurkku lauloi jo varsin tyytyväistä kiitosta. Olisihan tällä toki ollut vettä itselläänkin, mutta tee oli eittämättä parempi. "Pelkäänpä että... ei. Shk. Ei kuppia", Naagu sihahti, kuulostamatta kuitenkaan varsinaisesti huolestuneelta. Konstit olivat monet, kuten sanottiin, ja välittämättä muusta erityisen paljoa alkoi rotta kaivella omia kantamuksiaan, ennen kuin veti sieltä esiin jotakin, jonka olisi ehkä voinut tunnistaa, huolestuttavaa kyllä, vesipiipuksi. Kapistus oli varsin koristeellinen, mutta siitä huolimattakin varsin halju ja harmaa. Monimutkainen ja herkän oloinen kapistus oli selvinnyt ihmeen hyvin matkoista, joita eittämättä joutui rotan kanssa taittamaan. "Parempi muutenkin", rotta tarjosi vielä selitykseksi, ennen kuin alkoi väkertää kapistuksensa kanssa, täyttäen sen kattilavedellä ja vilkaisten miltä hiilipannu näytti. Vielä täynnä. Ohimennen rotta tuli nakanneeksi sekaan muutaman omankin, huomattavasti ja selvästi vähemmän tavanomaisen yrttinsä.
"Kssh. Joten. Osaatko käyttää... noita?" Naagu rahisi ohimennen keskustelun virittimeksi, samalla kun hakkasi tuluksista kipinää vesipiippunsa hiilipannuun. Ei kestäisi kauaa ennen kuin se alkaisi jo savuta varsin vakuuttavasti. Ja sillä aikaa saattoi vaikka höpistä.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 21, 2012 20:30:14 GMT 3
Oli epäluuloinen tilanteesta taikka ei, kissamainen nainen ei ainakaan selvästikään pelännyt kookasta, sihisevää ja korisevaa rottaa, niin epämääräisiä ääni kuin tämä päästelikin. Tämä näkyi korkeintaan heilauttavan repaleisia korvalehtiään jyrsijän terävälle sihahtelulle, mutta osaten ilmeisesti kuitenkin tulkita otuksen olemuksesta ettei tämä ollut hyökkäävä... tai sitten katilla vain oli melkoinen pokerinaama, tämän jatkaessa näennäisesti hätkähtämättä rotan hyväntuulista pienimuotoista härnäystä. "Minä nimesin tavaroitani viimeksi lapsena." Tämä totesi pohdiskellen, kunnes kohautti olkapäitään hyrähtävän naurahduksen keralla. "...mutta huvinsa kullakin. No, eipä voi syyttää... on nukkekin varmasti mukavampaa seuraa kuin suurin osa kaikista niistä oudoista hiippareista joihin törmää tien päällä, vai mitä?" Jälleen hampaat välähtivät mustan turkin ja varjojen seasta. Olento tuntui virnistelevän enemmän tai vähemmän lähes jatkuvasti, syystä tai toisesta, jollakin mystisellä tempulla tämä tuntui pystyvän tekemään niin jopa hörpätessään teetä kupistaan.
Kuitenkin kun puhe kääntyi itse sokkeloiseen kirjastoon sekä sen kirjoihin, katti tuntui jopa vakavoituvan hiukan. Tämä silmäili rottaa tämän osoittaessa tietävänsä raunioituneesta luostarista enemmänkin ja vilkaisi ohimennen lukuisia eteenpäin johtavia käytäviä jotka epäilemättä johtivat uusiin kirjojen täyttämiin kammioihin labyrintin tavoin, heilattaen häntäänsä tyytymättömästi. "....kellarikerros? Loistavaa. Sitä kaipasinkin, pelkäsin jo lukemisen saattavan loppua kesken." Cathryn puuskahti aavistuksen tuskastuneesti jopa kasvoilleen liimatun hyväntuulisuuden lävitse, vilkaisten sitten mietteliäästi uudemman kerran rotan suuntaan. "Ilmeisesti tämä paikka taitaa olla sinulle jokseenkin tuttu." Tämä lausahti ohimennen, ennemminkin todeten kuin kysyen. Olihan se nyt selvää että tänne tuskin kukaan, saati rotta harhailisi vahingossa, mutta Naagu tuntui suorastaan paneutuneen jotenkin asiaan enemmänkin kuin pelkän sijainnin kannalta. Hm... jos rottaa olisi uskominen, olisi varmaan pakko etsiskellä tätä mainittua kellaria ennemmin tai myöhemmin, mitä luultavimmin etsitty opus nökötti juuri siellä, mahdollisimman piilossa... Kuinkas muutenkaan.
Kuppi nousi uudestaan huulille, rotankin huomion kiinnittyessä kuumaan juotavaan. Cathryn ei tuntunut laittavan pahakseen jyrsijän haikailemista osingolle vaikka piti vieläkin tämän liikkeitä tarkasti silmällä pöydän reunalla istuksiessaan. Tämän kähisevä puhe sekä, no, valtaisa rottamainen olemus yleisesti sai naisen kieltämättä terveellisesti hiukan varuilleen vaikka tämä tuntuikin päätyneen myöskin tulokseen ettei tämä yksilö ollut samanlainen peto kuin lajitoverinsa yleensä. Vaikka ei kokonaan pelkästä logiikasta suojaustaan laskenutkaan, kissa ei varsinaisesti olettanut rotan hyppäävän silmilleen hetkellä millä hyvänsä tämän jo kyseltyä kohteliaasti teetäkin... jos otuksella oli jotakin mielessään, se mitä luultavimmin suunnittelisi jotakin vähemmän suoraviivaista. Kieltämättä kissaihmisen olemukseen hiipi häivähdys uteliaisuutta rotan alkaessa kaivella kantamustaan antamatta teekupin puutteen lannistaa itseään, vetäen pian esille varsin epäilyttävästi vesipiippua muistuttavan hökötyksen. Vaikka oli jo tajunnut rotan huomattavasti sivistyneemmäksi kuin kaltaisensa yleensä, ei Cathryn voinut olla yllättymättä nähdessään noinkin monimutkaisen kapineen jyrsijän käsissä. Piippua katseltiin pöydän reunalta käsin hiukan epäluuloiseen tapaan Naagun alkaessa väkertää kapinetta kuntoon asiansa osaavin elkein, tosin edelleen pitäen silmällä että rotta pitäisi käpälänsä poissa hänen sapeleistaan kuten hyvät tavat vaativat. Tämän kuitenkin aloitellessa keskustelua puuhastelunsa lomassa (kieltämättä epäilyttävästi hiukan siihen sävyyn että olisi hoksannut kissan tarkkailun) Cathryn vilkaisi avoimemmin sapeleidensa suuntaan kohauttaen sitten vaatimattomasti olkapäitään kuppinsa takaa... tosin onnistuen samaan aikaan näyttämään jotenkin itsetyytyväiseltä. "Hmmh...? Miekkojani? Tarpeeksi hyvin selvitäkseni tähänkin asti. Olin jo olettanut joutuvani hakkaamaan maahan edes muutaman tänne pesiytyneen epämääräisen otuksen, mutta vaikuttaa siltä että tämä paikka on autiompi kuin hautakammio. No, meitä lukuunottamatta, siis... ja kaikesta päätellen sinä et ainakaan vielä ole tarpeeksi nälkäinen yrittääksesi syödä minua." Nainen naurahti uudestaan kuin hyvällekin vitsille vaikka heitto olikin loppujen lopuksi pohjimmiltaan havainnollistus että olento ilmeisesti oli varsin hyvin perillä useiden rottien ikävistä taipumuksista. "Ei sillä, eipä voi valittaa. Luulen että minulla... no, meillä kummallakin on tarpeeksi puuhaa jo aivan vain haluamamme etsimisessä ilman että saisimme hätistellä verenhimoisia hiisiä niskastamme, vai mitä?" Lisättiin vielä lopuksi leppoisasti puheliaaksi yltyneen kissan parantaessa hiukan asentoaan pöytänsä reunalla ja vilkaistessa jokseenkin syyttävästi lähintä viatonta pöydällä kellottavaa kirjaa, jonka ainoa rikos taisi olla se ettei tämä sattunut olemaan se naisen etsimä yksilö.
|
|