Post by submarine on Feb 26, 2012 19:23:15 GMT 3
((Notkoa odotellen.))
Gilteä kutsuttiin kukaties kolikoiden kaupungiksi, mutta kutsumanimeään se ei ollut saanut ainakaan ulkosivunsa vuoksi. Sen olisi osannut sanoa tyhmempikin; syvien, lainehtelevien kanaalien reunustamat kadut olivat likaisia ja tomuisia. Kukaties ne olivat jotakin muuta rikkaiden pienissä, tarkkaan rajatuissa korttelivaltakunnissa, mutta täällä, vesireittien läheisyydessä, lika oli osa elämää. Mitä muuta se olisi voinutkaan olla, kun niin moni kulkija, niin monesta kolkasta kantoi jaloissaan niin monelaista likaa ja saastaa? Vaikka päivä olikin hiostava ja kostea, ei se silti pitänyt väkeä poissa kaduilta. Näillä oli liian kiire paikasta toiseen, joko pois kaupungista tai jonnekin sen monista kolkista. Korkeat, terävälinjaiset rakennukset heittivät kuhisevan väkijoukon ylle varjoja, jotka eivät ainakaan kohentaneet yleisvaikutelmaa nuhjuisuudesta.
Kutsumanimensä, kolikkokaupungin, Gilte oli saanut epäilemättä tavasta, jolla raha sen lävitse liikkui. Kuten eräs harvahampainen vanhus eräässäkin tienkulmassa oli hörähtänyt, tässä maailmassa tuskin oli minkään ikäistä kolikkoa, joka ei joskus elämänsä aikana olisi löytänyt tietään Gilteen. Kauppa, tullit ja väki pitivät siitä huolen. Tälläkin hetkellä kanaaleita pitkin lipuvat, leveät proomut purkivat tai lastasivat tavaraa, joko matkalla kaupunkiin tai sieltä pois. Kukaties Gilte ei ollut maailman sydän, mutta valtimo kuitenkin: pulssi tuntui vahvana, ja kaikki mikä koskaan mihinkään tärkeään paikkaan päätyisi kulki sen lävitse. Lähes kaikki, ainakin. Siitä pitivät huolen kaupungin ehdottoman tuottoisa sijainti kukaties tärkeimmän kauppareitin pullonkaulana, ja tapa jolla se teki ehdottoman varmaksi ja selväksi, ettei mikään kulkenut ohitse ilman kaupungin herrojen suostumusta - eikä kaupunkiin tai edes sieltä ulos. Ja se tarkoitti tulleja ja kauppamaksuja. Raha liikkui, siitä ei epäilystäkään.
Siinä missä raha liikkui kaupungissa, liikkui sen kaduilla, kuten sanottua, väki. Hyvin harva todella asui Giltessä, ja se näkyi. Niin monenlaisia kulkijoita niin monesta kolkasta risteili toistensa joukossa, hieroi kauppaa keskenään, etsi, teki ja oli. Ihmisiä, olentoja, sellaisia joista olisi ollut mahdotonta edes sanoa mitään varmaa, ja tallaajia jokaiselta elämän alalta. Kauppiaat huolehtimassa kauppatavarastaan, matkalaiset tappamassa aikaa, kovanaamat joita harvempi olisi halunnut häiritä ilman äärimmäistä tarvetta, paikalliset jokapäiväisillä asioillaan, epämääräiset laitapuolenkulkijat sivukujillaan. Joukko Eramesh Tulenpyörän pappeja sauvoineen kiistelemässä Airon Veljeskunnan aallonvartijan kanssa maailman mallista. Gilte oli hallittu, hallitsematon kaaos täynnä elämää, ääntä, hajua ja vilinää. Omalla oudolla tavallaan se toi Naagulle mieleen kodin, olkoonkin että tämä kaikki oli yhä pientä ja hillittyä sen rinnalla. Kukaan ei ollut vielä yrittänyt puukottaa ja nylkeä, ei vaikka päivä oli jo puolessa.
Tällä hetkellä Naagu tappoi aikaansa tutkailemalla laiskanpuoleisesti kadun viereen, sivukujan tyveen pystytettyä kojuntapaista. Jokin kauppias oli saanut huomata kulujensa käyneen liian raskaiksi ja päättänyt keventää lastiaan tässä ja nyt. Astiakauppiaasta ei tosin paljoa kostunut, ei vaikka tämä kovaan ääneen mainostikin kivipolttoisten savikuppiensa olevan lähitienoon halvimmat - mikä todennäköisesti oli tottakin, halusihan tämä eroon niistä. Ikävä kyllä Naagulla ei ollut mitään tekoa kupille, olipa se loistavaa kivisavea tai ei - mikä todennäköisesti kelpasi kauppiaalle varsin hyvin, tämä kun loi jo varsin tyytymättömän nyreitä mulkaisuja rotan suuntaan.
Jos tarkkoja oltiin, oli Naagu tosiaan rotta. Tai rotantapainen. Rialeiksi näitä useimmiten kutsuttiin, rottaihmisiksi jos mielikuvitus tuotti suuria vaikeuksia. Loppujen lopuksi tässä ei ollut läheskään niin paljon ihmistä kuin ylikasvanutta, kaksijalkaista rottaa. Jolla nyt sattui olemaan peukalot. Naagu itse oli varsin jämäkkä yksilö, kookas ja jänteikäs. Kaksi pikimustaa, pistävää silmää tuijotti varsin lujatekoisesta, mustan karvan peittämästä kallosta. Ja vaikka rotta olikin luonnostaan kumara, oli tällä silti melkein yhtä paljon mittaa kuin keskimääräisellä ihmisellä - ja huomattavasti enemmän täytettä varrelleen. Tämä rotta oli selvästi tehnyt paljon kaikenlaista, ja harvempi siitä kaikesta lieni mitään hyvää. Selässään se kantoi epämääräisiä kantamuksentapaisia, ja vyöltä (joka ei pidellyt ylhäällä ainakaan housuja, mihinpä karvan peittämä otus niitä olisi tarvinnut) roikkui löysissä naruissa pitkä, vankkatekoinen veitsi, jonka kärki oli pirstoutunut rikki ja sirpaleiseksi ties mistä. Sen terä kimalteli kuin öljyisenä, vaikka ase itse olikin varsin himmeästi kiillotettu ja naarmuinen.
Olipa miten oli, ja olipa Naagu kuka tai mikä tahansa, oli tämä juuri tällä hetkellä kaikesta eniten tylsistynyt. Tässäkin kaupungissa oli tilaisuuksia, varsin paljon sellaisia, mutta ei nyt, ei valon ja valvovan silmän alla. Ne tilaisuudet, joita Naagu haki, oli paras jättää siihen hetkeen, kun yö oli yhtä pikimusta kuin tämän turkkikin. Silti, suuri koko ja yleisesti ottaen vakuuttava ulkonäkö antoivat tälle hieman hengähdys näilläkin kaduilla. Tarpeeksi että rotta saattoi rauhassa maleksia ja odotella. Ja pohtia. Pohdittavaa oli aina ja paljon, kun pääsi näin pitkälle - asiasta jos toisestakin...
Gilteä kutsuttiin kukaties kolikoiden kaupungiksi, mutta kutsumanimeään se ei ollut saanut ainakaan ulkosivunsa vuoksi. Sen olisi osannut sanoa tyhmempikin; syvien, lainehtelevien kanaalien reunustamat kadut olivat likaisia ja tomuisia. Kukaties ne olivat jotakin muuta rikkaiden pienissä, tarkkaan rajatuissa korttelivaltakunnissa, mutta täällä, vesireittien läheisyydessä, lika oli osa elämää. Mitä muuta se olisi voinutkaan olla, kun niin moni kulkija, niin monesta kolkasta kantoi jaloissaan niin monelaista likaa ja saastaa? Vaikka päivä olikin hiostava ja kostea, ei se silti pitänyt väkeä poissa kaduilta. Näillä oli liian kiire paikasta toiseen, joko pois kaupungista tai jonnekin sen monista kolkista. Korkeat, terävälinjaiset rakennukset heittivät kuhisevan väkijoukon ylle varjoja, jotka eivät ainakaan kohentaneet yleisvaikutelmaa nuhjuisuudesta.
Kutsumanimensä, kolikkokaupungin, Gilte oli saanut epäilemättä tavasta, jolla raha sen lävitse liikkui. Kuten eräs harvahampainen vanhus eräässäkin tienkulmassa oli hörähtänyt, tässä maailmassa tuskin oli minkään ikäistä kolikkoa, joka ei joskus elämänsä aikana olisi löytänyt tietään Gilteen. Kauppa, tullit ja väki pitivät siitä huolen. Tälläkin hetkellä kanaaleita pitkin lipuvat, leveät proomut purkivat tai lastasivat tavaraa, joko matkalla kaupunkiin tai sieltä pois. Kukaties Gilte ei ollut maailman sydän, mutta valtimo kuitenkin: pulssi tuntui vahvana, ja kaikki mikä koskaan mihinkään tärkeään paikkaan päätyisi kulki sen lävitse. Lähes kaikki, ainakin. Siitä pitivät huolen kaupungin ehdottoman tuottoisa sijainti kukaties tärkeimmän kauppareitin pullonkaulana, ja tapa jolla se teki ehdottoman varmaksi ja selväksi, ettei mikään kulkenut ohitse ilman kaupungin herrojen suostumusta - eikä kaupunkiin tai edes sieltä ulos. Ja se tarkoitti tulleja ja kauppamaksuja. Raha liikkui, siitä ei epäilystäkään.
Siinä missä raha liikkui kaupungissa, liikkui sen kaduilla, kuten sanottua, väki. Hyvin harva todella asui Giltessä, ja se näkyi. Niin monenlaisia kulkijoita niin monesta kolkasta risteili toistensa joukossa, hieroi kauppaa keskenään, etsi, teki ja oli. Ihmisiä, olentoja, sellaisia joista olisi ollut mahdotonta edes sanoa mitään varmaa, ja tallaajia jokaiselta elämän alalta. Kauppiaat huolehtimassa kauppatavarastaan, matkalaiset tappamassa aikaa, kovanaamat joita harvempi olisi halunnut häiritä ilman äärimmäistä tarvetta, paikalliset jokapäiväisillä asioillaan, epämääräiset laitapuolenkulkijat sivukujillaan. Joukko Eramesh Tulenpyörän pappeja sauvoineen kiistelemässä Airon Veljeskunnan aallonvartijan kanssa maailman mallista. Gilte oli hallittu, hallitsematon kaaos täynnä elämää, ääntä, hajua ja vilinää. Omalla oudolla tavallaan se toi Naagulle mieleen kodin, olkoonkin että tämä kaikki oli yhä pientä ja hillittyä sen rinnalla. Kukaan ei ollut vielä yrittänyt puukottaa ja nylkeä, ei vaikka päivä oli jo puolessa.
Tällä hetkellä Naagu tappoi aikaansa tutkailemalla laiskanpuoleisesti kadun viereen, sivukujan tyveen pystytettyä kojuntapaista. Jokin kauppias oli saanut huomata kulujensa käyneen liian raskaiksi ja päättänyt keventää lastiaan tässä ja nyt. Astiakauppiaasta ei tosin paljoa kostunut, ei vaikka tämä kovaan ääneen mainostikin kivipolttoisten savikuppiensa olevan lähitienoon halvimmat - mikä todennäköisesti oli tottakin, halusihan tämä eroon niistä. Ikävä kyllä Naagulla ei ollut mitään tekoa kupille, olipa se loistavaa kivisavea tai ei - mikä todennäköisesti kelpasi kauppiaalle varsin hyvin, tämä kun loi jo varsin tyytymättömän nyreitä mulkaisuja rotan suuntaan.
Jos tarkkoja oltiin, oli Naagu tosiaan rotta. Tai rotantapainen. Rialeiksi näitä useimmiten kutsuttiin, rottaihmisiksi jos mielikuvitus tuotti suuria vaikeuksia. Loppujen lopuksi tässä ei ollut läheskään niin paljon ihmistä kuin ylikasvanutta, kaksijalkaista rottaa. Jolla nyt sattui olemaan peukalot. Naagu itse oli varsin jämäkkä yksilö, kookas ja jänteikäs. Kaksi pikimustaa, pistävää silmää tuijotti varsin lujatekoisesta, mustan karvan peittämästä kallosta. Ja vaikka rotta olikin luonnostaan kumara, oli tällä silti melkein yhtä paljon mittaa kuin keskimääräisellä ihmisellä - ja huomattavasti enemmän täytettä varrelleen. Tämä rotta oli selvästi tehnyt paljon kaikenlaista, ja harvempi siitä kaikesta lieni mitään hyvää. Selässään se kantoi epämääräisiä kantamuksentapaisia, ja vyöltä (joka ei pidellyt ylhäällä ainakaan housuja, mihinpä karvan peittämä otus niitä olisi tarvinnut) roikkui löysissä naruissa pitkä, vankkatekoinen veitsi, jonka kärki oli pirstoutunut rikki ja sirpaleiseksi ties mistä. Sen terä kimalteli kuin öljyisenä, vaikka ase itse olikin varsin himmeästi kiillotettu ja naarmuinen.
Olipa miten oli, ja olipa Naagu kuka tai mikä tahansa, oli tämä juuri tällä hetkellä kaikesta eniten tylsistynyt. Tässäkin kaupungissa oli tilaisuuksia, varsin paljon sellaisia, mutta ei nyt, ei valon ja valvovan silmän alla. Ne tilaisuudet, joita Naagu haki, oli paras jättää siihen hetkeen, kun yö oli yhtä pikimusta kuin tämän turkkikin. Silti, suuri koko ja yleisesti ottaen vakuuttava ulkonäkö antoivat tälle hieman hengähdys näilläkin kaduilla. Tarpeeksi että rotta saattoi rauhassa maleksia ja odotella. Ja pohtia. Pohdittavaa oli aina ja paljon, kun pääsi näin pitkälle - asiasta jos toisestakin...