Roolipeliteoriaa ja muuta sellaista jännähköä!

[submarine]

Hmmh, jonkinlaista yleistä dumppauslootaa tässä luonnostelen. Aikanaan minun oli määrä väkertää ihan blogikin aiheesta, mutta laiska kun olen ja kun se liian viralliselta tuntui, tällä mennään. Toivon mukaan joku saa irti tämän liialla ajalla varustetun pakinoista edes jotakin.
Eli, tähän topicciin aion itse, ja kaikin mokomin muutkin saavat, "dumpata" yleisiä oivalluksia ja pohtimuksia ropettamisesta ja sen eri osa-alueista. Peliteoriaa siis, lyhyesti ilmaisten. Kukaties jonakin päivänä moinen meditaatio saa aikaan valaistuksen ja vaivuttaa roolipelinirvanaan? Heh, tuskin, mutta... saahan sitä aina yrittää? Keskustelu aiheesta on toki sallittu, ja se voisikin olla mukavaa.

Huomautettakoon, että jos keksin nokankoputtamista jostakin, sitä ei koskaan tulisi mieltää piilotetuksi rienaamiseksi ketään kohtaan, vaan yleiseksi pohtimiseksi aihepiiristä. Nämä ovat vain yhden pelaajan mietteitä harrastuksestaan, ja siksi kaikki kiistanalainen tulisikin ilman sen suurempia sanomisiakin mieltää mielipiteiksi, ei faktojen lausumiksi.

Jotenka, ensimmäisenä ja tärkeimpänä, aloittakaamme Perisäännöstä. Tämän olen kertonut yhdelle jos toisellekin jo, mutta pistetäänpä se nyt lopullisesti ylös. Tämä on roolipelaamisen perusydin, ja se ainoa todella absoluuttinen. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän pelikohtaista, kaikesta muusta voidaan tinkiä tavalla tai toisella. Mutta tämä on se yksi pyhä, joka pätee aina. Hyvin iso osa ongelmista on tämän säännön rikkomista tavalla tai toisella ja siitä aiheutuvia lieveilmiöitä. Koen, että ilman tätä sääntöä tyydyttävien ja mielekkäiden pelien pelaaminen on vain mahdotonta. Ja tämä perisääntö kuuluu:
"Jos koskaan alkaa tuntua, että muut pelaajat ja hahmot ovat vain omiesi tiellä, jos koskaan peleissäsi ei ole enää tilaa muiden tehdä asioita, jos koskaan alat ajatella niitä SINUN peleinäsi SINUN hahmoistasi, lopeta pelaaminen ja kirjoita tarinoita. Sillä säästyy kaikilta päänvaivaa."

Karkea ja pitkälti kärjistetty, mutta perusajatus on selvä. Eritelläkseni, ropetus on perusluonteeltaan harrastus, joka perustuu yhteiselle tarinanluomiselle ja hahmojen kanssakäymiselle. Koko pelaamisen idea yksinkertaisesti katoaa, mikäli tästä perussäännöstä luistetaan. Jos yhteistä tarinankerrontaa tai hahmojen kanssakäymisen ja -toiminnan päälle rakentuvaa kehikkoa ei ole, menettää koko touhu merkityksensä. Silloin, jos kokee ettei enää varsinaisesti välitä kokonaisuudesta vaan vain omasta hahmostaan ja mieltää muut pelkästään tämän ja tämän tarinan edistimiksi, on paras pitää paussia ja miettiä, miksi edes enää ropettaa. Tämän säännön, tai peruslausuman, rikkominen on mielestäni lähtökohta hyvin usealle hankaluudelle yleisestikin.
Ja näin, kärjistetysti: jos yhteinen toiminta ei enää miellytä, kirjoita tarinoita. Tätä ei ole tarkoitettu lohkaisuksi tarinoista, vaan ihan vain aiheelliseksi neuvoksi. Tarinoissa on paljon helpompi kertoa juuri se oma tarinansa omista hahmoistaan. Roolipelaamisessa iso osa jännyydestä tulee juuri siitä, mitä se toinen tuo kokonaisuuteen, ja mitä *yhdessä* saadaan rakennettua. Eli jos haluaa vain omia tarinoitaan, niitä on helpoin kirjoittaa ihan itse, ilman että muut hankaloittavat. Mutta jos haluaa yhteistä tekemistä, kannattaa ropettaa.

Huom: en toki tarkoita, ettäkö esimerkiksi pelinvetäjä olisi jollakin tavalla väärä asia tässä kohtaa. On täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, että joku kokee tarinankuljettamisen helpommaksi, samalla kun toinen enemmänkin reagoi siihen. Tarkoitan vain, että tulisi aina oltava avoin ja valmis hyväksymään se tosiasia, että olemassa on toinenkin pelaaja, ja sallittava tämän vaikuttaa asioihin ja tarinan kulkuun. Eli myönnetään toisen olemassaolo, eikä pidetä tätä vain välttämättömänä pahana hahmon ja tarinan etenemiselle. Yhteen hiileen, ei eri kekäleisiin.

Hmmh, seuraavaksi lienee aiheellistua puhua pelaamisen metapuolesta ja tarinankerronnan "koukkujen" merkityksestä...

[submarine]

Ja, todisteeksi siitä, että ehkä aion jopa pitää kiinni tästä, seuraava, heh. Sivumennen, lisättäköön disclaimerin tapaiseen, että en millään tavalla, missään tai koskaan, väitä olevani niiden virheiden yläpuolella, joita näissä käsittelen. Loppujen lopuksi ropetusharrastus on enemmän tai vähemmän korvakuulolla toimivaa, ja tiedänpä varsin hyvin itsekin, että usein niin selviltä vaikuttavat asiat voivat käytännön tilanteessa olla paljon haastavampia. Mutta kuten sanottua, toivon näistä olevan ainakin jonkinlaiseen pohdiskeluun.
Tänään pakinoin meta-puolen asioista, ja lieneekin varmaan paras selvittää heti ensiksi, mitä on meta. Tässä yhteydessä termillä tarkoitetaan sisäisiin rakenteisiin liittyviä tekijöitä, esimerkiksi tarinankerronnallisia keinoja ja juonielementtejä. Kirjallisuuden puolella meta-asioiden pohtiminen on esimerkiksi hahmojen roolin arvioimista tarinassa, tai vaikkapa juuri niiden juonellisten elementtien tai kerronnan keinojen pohdiskelua. Tämä tuskin on erityisen selvä selitys mistään, mutta yksinkertaisesti siis meta-puolen voitaisiin ajatella olevan se koneisto, jonka päälle tarina, maailma, hahmot ja muu oleellinen rakentuvat.

Mutta, kuten luvattua, otettakoon esiin koukut. Nyt ei puhuta esimerkiksi niistä koukuista, joilla hahmo yrittää nälkäisenä naarailla kaloja, vaan tarinankerronnallisista koukuista. Englanniksi tälle on värsinainen termikin, plot hook, eli siis ikään kuin koukku, joka nykii hahmoa ja tarinaa johonkin tiettyyn suuntaan. Toisaalta voitaisiin puhua vaikka kädensijan tai tukipuun tarjoamisesta. Loppujen lopuksi kyse on vain jostakin, johon tarttua.
Kuten jo todettiin, roolipelaaminen rakentuu pelaajien ja hahmojen vuorovaikutukselle ja kommunikaatiolle. Jos hahmot eivät ole vuorovaikutuksessa ja näin rakenna jonkinlaista tarinaa, ei mitään varsinaista ropea edes ole - tai ainakin se on todella haljua pelata. Suuri osa tästä vuorovaikutuksesta ja sen toteutuksesta onnistuukin parhaiten, kun kumpikin pyrkii tarjoamaan pelaamisellaan toiselle jonkinlaista tarttumapintaa. Jokainen on varmastikin jossain vaiheessa pelannut peliä, jossa tuntuu että toinen (olipa se sitten kumpi tahansa) pelaajista ei yksinkertaisesti oikein tee mitään pelin eteen, ja toinen pelaaja ja tämän hahmo joutuvat kantamaan koko tarinan "taakan". Tässä ei puhuta niinkään pelkästään siitä että toinen vetää peliä ja toinen toimii niissä puitteissa, vaan siitä, kun toinen hahmo vain reagoi, eikä varsinaisesti aktiivisesti tee mitään. Moinen on omiaan puuduttamaan, kun tuntuu siltä että antaa, muttei varsinaisesti saa mitään vastineeksi.

Pelattaessa tulisikin siis aina pyrkiä muodostamaan kaksisuuntaista vuorovaikutusta. Etenkin hieman passiivisemmalla hahmolla on hyvin helppo sortua siihen, että tämä vain ja ainoastaan reagoi toisen tekoihin, murahtaa korkeintaan muutaman niukan vastauksen ja jää sitten odottamaan taas, että toinen hahmo kiltisti ja auliisti kuljettaa eteenpäin. Kummankin hahmon pitäisi pyrkiä vuorovaikuttamaan kumpaankin suuntaan, reagoimaan toiseen JA tuomaan vuorossaan jotain uutta johon tämäkin voisi reagoida.
Näiden koukkujen ei tarvitse välttämättä olla mitään mullistavaa, mutta jonkinlaisia koukkuja olisi silti hyvä pyrkiä sisällyttämään vuoroihin. Peli tuntuu heti paljon eläväisemmältä, jos kumpikin hahmo on jossakin määrin aktiivinen. Lisäksi tällä saa autettua vastapelaajaakin paljon tarjoamalla vuoroon ainesta, josta kirjoittaa, niin ettei tämä ikään kuin joudu "tyhjän päällä" vetämään eteenpäin. Jos hahmo on vaikkapa hiljaista tyyppiä eikä tälle tunnu luontevalta ankara puheenporina, voi tämä silti muilla tavoin keskustelutilanteessakin vastauksen murahteluidensa lisäksi vuorovaikuttaa - vaikka tarjoamalla sitten puheliaammalle hahmolle lisää puheenaiheita ja kyseltävää tekemällä jotakin mielenkiintoista. Sama pätee tilanteessa kuin tilanteessa, koskaan ei kannata jättää hahmoaan "seinäruusuksi" möllöttämään taustalla.

Samaa voi oikeastaan miettiä suuremmassakin kaavassa, pelin yleisemmällä tasolla. On hyvä miettiä vaikkapa jonkinlaista tilannetta pelissä luodessa, mitä siitä oikeastaan tullaan saamaan irti. Kulisseja voi aina luoda tuomaan yleistä tunnelmaa, mutta nopeana esimerkkinä vaikka sitä perinteistä hyökkäävää rosvojoukkoa sopii pohtiakin. Sellaisenaan suoraviivaisena, eli rosvot hyökkäävät ja nämä voitetaan ilman sen suurempia, ei tilanteessa vielä ole kauhean paljoa mielenkiintoa tai kiinnostusta. Rosvot tulevat, rosvot kaatuvat, matka jatkuu. Kannattaakin siis pyrkiä tekemään tällaisesta, tai mistä tahansa muusta, tilanteesta sellainen että siinä on jotain "pointtia", jotakin joka saa toisen pelaajan kiinnostumaan siitä ja tuo tarinaan ja pelikokonaisuuteen jotakin. Jos tuntuu, ettei suunnittelemaansa tilanteeseen oikein saa mitään mielekästä mukaan, ettei se jäisi vain viiden pennin välikohtaukseksi (olipa se sitten vaikka vain hahmojen yhteishengen nostatus tai vastaava "sisäinen" tekijä), sopinee miettiä miksi sen edes peliin haluaa ja olisiko siitä mitään suurempaa iloa kennellekään.
Nopea esimerkki ylempään perinteiseen rosvojen hyökkäykseen sen tekemisestä kiinnostavaksi voisi olla vaikkapa, että rosvot eivät olekaan voitettavissa pelkällä huitomisella ylivoiman tai jonkin muun tekijän takia, mutta eivät myöskään tohdi vain suoraan lynkata hahmoja, joten tilanne vaatiikin oveluutta tai neuvottelua. Tai sitten toisaalta (hahmojen ollessa tarpeeksi jalomielisiä) rosvot voisivatkin päinvastoin olla selvästikin heikkoja ja vaivaisia, vaikkapa sodan kodistaan ajamia pakolaisia, jotka yrittävät epätoivoisesti elättää kärsiviä perheitään. Pistänee heti miettimään ja nostaa tilanteen paljon pelkän karikatyyrin yläpuolelle. Ja pelaajallekin tuppaa tulemaan mukava olo, kun saa käyttää päätään, heh.
Toisaalta sitten taas rosvojen ei välttämättä tarvitse olla kovin monimutkaisia itse, jos nämä muuten edistävät juonta - ovatkin esimerkiksi jonkun kätyreitä, tai näiltä löytyy jotakin outoa, tai muuta vastaavaa. Tärkeintä on, ettei suorasukainen ja melkoisen koukuton tilanne jää pelkästään itsetarkoitukselliseksi, vaan että siinä olisi juurikin niitä koukkuja tuomassa merkitystä. Vaikka vain ihan vauhdin pistäminen "tunkkaiselta" tuntuvaan kohtaankin voi olla täysin toimiva ratkaisu - ja siihen voi toki sitten yhdistää muutakin jännää.

Loppuhuomiona todettakoon, ettei jokainen hahmo ja tilanne aina vain yksinkertaisesti voi olla äärimmäisen aktiivinen. Toisinaan hahmot ovat tarkoituksella tönkköinä, toisinaan jokin tilanne vain tulee eteen eikä siitä saa mitään erityisen mullistavaa. Ei siitä sakoteta, eikä mikään peli varmastikaan kaadu siihen jos jonkun hahmo viipyilee hetken enemmän taka-alalla tai jokin tilanne ei varsinaisesti johda mihinkään mielenkiintoiseen. Mutta siitä huolimattakin olen varma, että monessa kohtaa jokaisen pelaajan kiinnostus nousee suuresti, jos koukkuja tarjotaan - onhan paljon mukavampaa pelata peliä, jossa tuntuu siltä että huomioidaan ihan jopa tarjoamalla tilaisuuksia mielenkiintoiseen, niin ettei niitä joudu "kiskomaan" hartiavoimin esiin, heh. Ja vaikka nopeasti voikin tuntua, että tässä vaadittaisiin suurta pohdiskelua ja pelin muuttamista jonkinlaiseksi tarkaksi laskelmaksi, onnistuu koukkujen tarjoaminen hyvin pienelläkin yrittämisellä. Kannattaa vain ajatella, että asioilla kannattaisi olla jotakin merkitystä ja tilanteisiin tarttuminen on hyväksi.

Hmh, seuraavana vuorossa voisi olla vaikkapa hahmojen käsittely, tavalla tai toisella. Kukaties ylitäyteen ahdettujen hahmojen muodossa, kukaties "ubercoolien". Luomisen käsittely seuraa sitten vasta tällaisten pohjustusten jälkeen...