Post by R.C. on Nov 6, 2011 23:30:18 GMT 3
<Aries>: Se oli harmaa, kivinen ja ruma rakennelma jossain päin pohjoista peräjormalaa. Piskuisen silmissä se oli kuin valtava, ylitsepääsemätön vuori ja vähän kookkaamman näkövinkkelissä aivan mitätön kiviröykkiö, johon ei silti voinut olla kompastumatta. Linna oli kuitenkin kaikessa karuudessaan, sekä pienuudessaan että suuruudessaan, monelle juuri sopiva – ja sitä paitsi sen sopukoissa tiedettiin pesivän punaisia lepakoita! Suuri sali – eli linnan sydän – olikin usein iltaisin niin tupaten täynnä että innokkaimmat asiakkaat saivat koputella ja kiroilla tuntitolkulla päästäkseen sisään. Pariovien viuhuessa tiuhaan vieraat löysivät yleensä enemmän tai vähemmän sopuisasti sijansa. Baaritiski oli onneksi niin pitkä että sen ääreen mahtui vähintään kolmekymmentäkaksi toinen toistaan tavattomampaa tallaajaa. Toisaalta salissa oli myös erikoisen leveä takanedusta ja niin monta pimeää nurkkaa kuin niitä tarvitsevia kulloinkin riitti. Arkajalkojen suosimat kattoparrut olivat puolestaan niin korkealla ja hämärissä ettei niiden päälle kukaan nähnyt. Suuri sali oli siis mitä ihanteellisin paikka omissa oloissaan nyhjöttämiseen, kyhjöttämiseen, muiden pälyilyyn, näiden kyttäämiseen ja kyräilyyn, ynnä muuten vain synkistelyyn...
<Dallan>: Yksisarvinen muistutti väriltään ennemminkin kimoa hevosta kuin kauniin puhtaanvalkoista eläintä. Se oli verhonnut itsensä mustaan loimeen, joka tosin oli jäänyt puhdistamatta ja oli kerännyt paljon karvoja. Vaatekappale oli muutenkin parhaat päivänsä nähnyt, mutta kantoi kätevästi mukanaan erinäistä tavaraa täynnä ollutta kassimaista taskua. Aran eläimen koreammasta päästä oli ehkäpä sen kristallimaisen näköinen lajitoverin päätä esittänyt kaulakoru, mutta ei eläin sitäkään liiemmin esitellä tahtonut. Uros tahtoi lähinnä pysyä poissa muiden otusten liioilta katseilta. Kaiken kaikkiaan yksisarvinen oli varsin tyypillinen salin asiakas. Se käveli ovesta sisään, toivoi mielessään, että osaisi muuttua näkymättömäksi, mutta tyytyminen oli hipsiä seinänvierustaan samaan pimeään nurkkaukseen, mitä aina ennenkin. Sinällään hyvä palvelu täällä, ettei kyseisessä nurkassa koskaan ollut ketään muita jo odottamassa.
<Aries>: Baaritiskillä oli sinä iltana harvinaisen hiljaista. Joku onneton näkyi unohtaneen puhtaaksi puunatulle tasolle matkaviittansa, joka lojui siinä suurena ja mustana myttynä. Baarimikko antoi orvon vaatekappaleen kuitenkin olla. Kadottaja sai kärsiä ja löytäjä pitää. Isäntää kiinnosti vain raha, eikä mokomalla lumpulla vaikuttanut olevan juurikaan rahallista arvoa. Sen sijaan saliin astunut uusi asiakas sai kolpakoitaan kiillottavan pulskan ukon valpastumaan. Iso hevonen, iso pötsi, iso jano. "Mitäs pollelle pistetään?!", huikkasi ukko leveästi virnistäen, kiinnittäen hetkeksi varmasti kaikkien huomion seinän vieriä pitkin hipsivään ja nurkkausta kohti hivuttautuvaan otukseen.
<KhiiRoo>: Kuuntelin näitä juopuneita maatierumpuja. Ohitse vilistäviä sanoja, itseinhoa, rakkautta ja draamaa. Pöydän mattapintaa pitkin juokseva savuverho johti viereisen pöydän ihmismieheen, jonka neljätoistakiloa ylipainoa, rikkoutunut polvi ja laajenneet pupillit toivat etäältä katsotun näytelmän läheiseksi. Ja kaikkea sitä seurasin etäisesti, kuvana menneestä ja olleesta vailla lupausta huomisesta. Ilta oli vaipunut kivisen linnan ylle, joka huokui eksotiikkaa väsyneelle mielelle ja heijasti keidasta juopumusta odottavalle kielelle. Odotin jo kaltereiden takaa hivuttauvia varjoja, jotka huusivat, vaativat minua tilille, kateudesta. Mutta kaltereita ei ikkunoissa ollut, eihän? Ylhäällä katonrajassa vallitseva valo värisi viehkosti oluen liplattavia laineita vasten, jotka pirstoutuivat raivokkaasti leviten pitkin tuoppia. Ja silti niiden viha oli kätteni vapinaa, pelkoa. Levottomuuden kiristämä puhtaan valkea iho, lumihiutaleen lailla uniikki, ei tuntunut sinä hetkenä omaltani. Hän odotti minua, tiesin sen. Ei kaltereita, ei kaltereita. Jossain etäällä ääni onnistui särkemään houreen. Yksisarvinen? Ei, isäntä. Vieraat kasvot ja kultaa kuninkailta, niistä hänen laulunsa olivat tehty. Tiesin hänen laisensa. Mutta jotain särkynyttä tässä Boschin taulussa oli, jotain mitä en osannut yhdistää. Enkä voinut kuin odottaa mitä ilta toisi tullessaan.
<Dallan>: Mielenkiintoinen tämä sali. Ennen kaikkea yksisarvinen tuli tänne ihmisten ilmoille vietämään aikaa pois harmaasta arjesta. Täällä näki aina kaikkea kiinnostavaa. Ajoittain tosin oli vaikea nähdä ja sai kunnolla tihrustaa, kun sali oli täynnä pimeitä nurkkauksia ja mystisiä kattohirsiä, joista ei tahtonut saada selvää oliko siellä joku vai ei. Kaikkein pimeimmästä nurkkauksesta nyt ei ainakaan saanut mitään selvää. Jotain hyvää siinäkin. Saipahan joskus nyhjöttää rauhassa ja kytätä sitä, mitä muut tekivät. Ei itse tarvinnut olla julkinen ohjelmanumero, jolle muut hämärissä nurkissaan naureskelivat. Tarkkana kannattikin olla, sillä ikinä ei tiennyt jos joku muuttuisi kattoon asti ylettyväksi lohikäärmeeksi tai vetäisi esiin kiveä viiltävän miekan. Vaarallista sellainen. Onneksi mukana oli eeppinen loitsukirja, jonka sisällöstä oli vaikka mihin. Tai olisi ollut, jos yksisarvinen olisi itse osannut ne kaikki temput, mutta ainakin sillä saattoi pelotella muita jos ei muuta. Mutta tänään todella oli harvinaisen hiljaista. Ehkä joku oli syönyt suihinsa kaikki asiakkaat ja poistunut paikalta. Paljon puhuttiin, että linna itsekin teki kuolemaa. Jospa punaiset lepakot kaikessa hiljaisuudessa olivat heränneet ja imivät asiakkaiden veret pihalle? Se selittäisi niiden värinkin. Ja hiljaisuuden. Jos ei muu auttanut, niin vanha kunnon baarimikko ei koskaan kuollut mihinkään tai heräsi ainakin kiltisti eloon tarpeen tullen. Sosiaalinen tapaus se, aina silloin tällöin. Kaipa linnan rahavarat ehtyivät tätä menoa ja piti alkaa houkutella asiakkaita nurkkien kätköstä silläkin uhalla, että ne säikähtävät. "Myrkkyäkö täällä juotetaan, kun kaikki asiakkaat ovat kadonneet!", yksisarvinen heitti takaisin vähän vitsikkäästi. Uros ei pitänyt yhtään siitä, että sitä kutsuttiin polleksi, mutta tuo oli niin huumorimiehiä, ettei se siltä haitannut.
<Aries>: Baarimikko levitteli muka hämmästynein ilmein ihraisia käsiään: ”Missä lie nukkuvat krapulaansa. Mutta ryystähän vähän tätä mallasta niin pyörrät äkkiä pääsi! Puolikas lasia menee talon laskuun.”, ukko uhosi laskiessaan sekä tilavuudeltaan neljäsosan kokoisen koemaistiaisen että puolikkaan kolpakon, jonka hän jatkoi vedellä täyteen. Hän latasi astiat tarjottimelle toimittaakseen ne itse yksisarvisen pöytään. Kuolleina iltoinahan tarjoilijattaret oli säästösyistä määrätty perunakellariin peukaloitaan pyörittelemään, toisin sanoen viettämään vapaa-aikaa, josta heille ei tietenkään maksettaisi palkkaa.
<KhiiRoo>: Loimensyömä, vai olisinko syyttänyt siitä sen asukkaita koita, hevonen sai osakseen ansaitsematonta huomiota. Ja kaikkein eniten minua loukkasi se etten ollut ensimmäisenä listalla, huolimatta kissankusesta jota tämä ihmisäpärä kutsui olueksi. Heidän huomionsa olisi osuessaan ollut soraa kenkieni pohjissa, vaille jääminen oli kuitenkin jotakin aivan muuta. Totuus inhosta ei ollut siis tislattua vettä vaan tietoa. Vavahdukset tuohtuneessa kehossani olisivat saattaneet olla öisten kuumehourailujen tuotosta, mutta tiesin paremmin. ”Isäntä..” ääneni sävy oli rauhallinen, mutta hengitykseni raskas. ”Jos olet saanut laskettua tarpeeksi vettä siihen mukiin, omani kaipaisi oikeaa olutta.”
<Dallan>: Yksisarvinen alkoi noukkia laukustaan tavaroita ulos vanhalla kunnon telekinetiikkaloitsulla. Se ei edes vaatinut sanoja vaan vain keskittymistä. Mustakantinen loitsukirja, pullollinen verta, toinen, kolmas, neljäs. Pohjalta löytyi sinne levinneitä kolikoita ja uros pinosi niitä pöydälle muiden tavaroiden viereen. Sitten uros alkoi tuijottamaan kolpakkoa ihmeissään. "yleensä olen tilannut juomani puuämpäristä. Tuo näyttää hankalalta." Oli vähän paha mieli valittaa asiasta, kun joku toinen asiakas huuteli kauempaa. Töykeä sellainen, mutta se oli täällä tavallista, kun asiakaskunta oli synkkääkin synkempää.
<Aries>: Isännän lähdettyä lyllertämään pöytiä päin baaritiskillä lojuva musta mytty liikahti yllättäen kerran, kaksi, mikä saattoi toki olla vain humalaisen näköharhaa tai salissa lepattavien kynttilöiden luomaa silmänlumetta. Kohta viitta tipahti kuitenkin vaimealla tumpsahduksella tason taakse, ja kenenkään huomaamatta kasvatti alleen neljä mustaa jalkaa ja yhden hyvin janoisen kuonon. Tiskin takaa alkoi lähelläolijoiden korviin kantautua vaimeaa lipitystä. ”No pirhana vieköön, olishan mun pitänyt tajuta!”, mölähti ukko muka harmissaan otsaansa läpsäisten, mutta silmissään jo kuparilantit kiiluen. Vai kokonainen puuämpäri! Oi onnea, ehkä otus pelastaisi vielä laihalta vaikuttavan illan. ”Mä tuun kohta takaisin!”, vannoi äijä ja kiikutti tarjottimensa pois vain viedäkseen sen suorinta tietä toisen näsäviisastelijan luo. Hän laski alun perin maistiaiseksi tarkoittamansa lasin asiakkaan eteen. ”Ehtaa tavaraa, ja se tekee viis kuparia sitten.”
<KhiiRoo>: ”Vaikkei tietenkään ole, se on jo laimennut. Saat kaksi ja saat kävellä takaisin tiskille.” Sanoissani ei ollut enää niikseen uhkausta. Se oli typistynyt hiljaa lepattavaksi tuulen kanssa, jättäen jäljellä vain isoveljellisen hymyn täynnä lupausta ja välinpitämättömyyttä. ”Emmekä ole markkinoilla, eikä se ollut neuvoteltavissa ihmisystäväni.” Liian siniset, liian kirkkaat ja aivan liian suuret. Hän tiesi miltä se näytti. Isännän huokoset levittivät sieraimiini epämiellyttävän annoksen inhimmillisyyttä, tunteiden pyörremyrsky jonka ymmärsin vailla pienintäkään kipinää sisäistämisestä. Hymyni oli yhtä silmieni kanssa, ylivertaisuuden harmonia.
<Dallan>: Vai maksoi pelkkä lasillinen tuota juomaa 5 kuparia, mitä se sitten ikinä olikaan. Ämpäri tulisi maksamaan maltaita. Onneksi Dallan oli saanut näitä veripulloja kaupaksi jo 4 kappaletta tällä viikolla, joten rahasta ei ollut pulaa. Myyntihinta oli vaihdellut, kun asiakkailla oli rahaa aivan satunnaisen suuria määriä. Tuloerot taisivat olla valtavia oikeassa elämässä. Tärkeintä oli kuitenkin, että kolikoita riitti tuhlattavaksi. Muuten ihmisrakennuksissa käyminen alkaisi kyllä nopeasti nolottamaan, kun kaikkialla aina yritettiin myydä jotakin. Yksisarvinen odotteli hiljaa ja kyyläsi ympärilleen salin menoa.
<Aries>: Ukko murahti jotakin partaansa, mutta juoma ja kolikot vaihtoivat silti omistajaansa isännän haaliessa maksun taskuunsa ja painellessa tyytyväisenä tiehensä. Hylätty musta matkaviitta näytti hypänneen alkuperäiselle paikalleen juuri parahiksi baarimikon palatessa tiskinsä ääreen. Kookkainta mahdollista kiulua etsiessään äijä äkkäsi kuitenkin pian mystisen menetyksensä. ”Mitä pentelettä! Kaakaosammiohan on imetty melkein tyhjäksi!”, raivostui ukko ja tähyili hyvän tovin äkäisenä ympärilleen syyllistä etsien. Kangasmytty ei hievahtanutkaan ennen kuin äijä taipui tappioonsa, kaatoi kolpakon sisällön ämpäriin, johon lisäsi vielä enemmän tai vähemmän vettä ja olutta. Ukon lähtiessä uusintakierrokselle viitta putosi vuorostaan salin puolelle ja viipotti pian lattian halki väkijoukon jaloissa vain pysähtyäkseen tuokion päästä otollisesti rauhaan jätetyn haltian pöydän päälle. Viitan alta kiskoitteli esiin punasilmäinen hopeakettu suklaamaitoisia huuliaan lipoen. ’Kuis hurisee?’, se suuntasi ajatuksensa haltialle ja virnahti.
<KhiiRoo>: Tekikö hänen rakkautensa tämä? Huokaus niskassa, ja hetkessä koot menettivät merkityksensä ja kattoparrut hivelivät hänen niskaansa. Hänen niskansa kannatteli kaikkea, ei mitään, mutta sen paino ei tuntunut siellä. Pala, jota ei saanut nieltyä. Sanat, jotka maatuivat suuhun ja olivat useimpien tavoittamattomissa, purkautuivat lankavyyhdin tapaan hänen sisällään ja hetkeksi todelliset värit räjähtivät siniseksi liekiksi, joka täytti majatalon. Aluksi liekki ei näyttänyt miltään, mutta nopeasti tiskin luona seisseet venyivät ohuiksi ääriviivoiksi jotka ottivat muotonsa siinä. Punaiset silmät, jotka hetki sitten olivat olleet hevonen ja lihava majatalonisäntä, tuijottivat ilman silmäluomia. Vapisin kauttaaltaan. Suunsa se sai muiden sanoista ja rienaavan raakumisensa salissa valloillaan olleista murskatuista unelmista ja epätoivosta. Ja jostakin syystä minä tunsin sen piirteet. Ne olivat Hänen kasvonsa. ”Ei vielä, eikä tänään.” Loitsunsanat kuivilla huulillani houreeni ärisivät piiloutuen takaisin ääriviivoihin josta ne olivat syntyneet. Ja hetkien sulautuessa toisiinsa tuntemani todellisuus palasi. Kukaan muu ei näyttänyt tunteneen sitä. Kukaan muu ei tiennyt siitä. Olinko viimein sekoamassa? Mutta juuri kun viimeinenkin pisara outoa sinistä liekkiä vetäytyi, sen sisältä, ainakin niin epäilen, työntyi vuotava kuono täynnä uteliaita sanoja. ”Kaikkoa” ärähdin, sisäisen angstini vallassa.
<Dallan>: Vaativia asiakkaita täällä. Eivät varmaan olleet paljoa juoneet purovettä pelkältään. Mutta näin hyvässä seurassa kaikki onneksi maistui aina paremmalta tai sitten olutliuoksista valittaminen oli vain kansantapa. Yksisarvinen oli huono arvioimaan, koska yleensä hän oli vain ostanut ämpärillisen sokerivettä, mutta kun tätä vielä tuntematonta juomaa näin kovin tarjottiin, niin ei hän voinut kieltäytyäkään. Ehkä se oli hyvää ja ainakin baariukko sitä kovaa kyytiä yksisarvista kohti kuskasi. Ukon taka-ajatuksena tosin oikeasti oli juottaa polle humalaan ja saada se kuluttamaan vielä lisää rahaa, mutta ainakin ensikaupat tuli tehtyä ja muutama kolikko vaihtoi omistajaansa. "Odota", yksisarvinen kuitenkin pysäytti jo muita asiakkaita etsimään lähteneen salin isännän. Tämä kääntyi ja katsoi kysyvästi. "Olisiko teillä lainata jonkinlaista kylttiä ja jotain kirjoittamiseen sopivia värejä?" yksisarvinen kysyi ja sai ukolle aikaan hölmistyneen ilmeen. "Mikäpä ettei, mutta niiden lainaaminen tietenkin maksaa" baarimikko vastasi hetken ajatuksia selviteltyään ja tajuttuaan, että muutamalla laudanpalasella saattaisi jälleen ansaita lisärahaa laihan illan paikkaamiseksi.
<Aries>: Asiakkaansa hieman erikoisempaa toivetta täyttämään lähtenyt baarimikko huomasi ohimennessään tilaisuuden piikitellä äskeistä pihistelijää: ”Hei, viekää se likainen kattinne veke täältä! Lemmikit on jätettävä salin ulkopuolelle odottamaan, vai ootteko te ihan sokea! Tää on ihan hygieniakysymys.” Viitan päälle pitkäkseen raukaissut kettu mulkaisi loukkaantuneena baarimikkoa, joka ei ahneuttaan ehtinyt käydä sen enempää kovistelemaan – kunhan ukko oli vähän lämpimikseen uhonnut ja saanut täten pienen kostonsa. ’Vai likainen katti? Turkissani ei kuulkaas ole kirpun kirppua, ja isommatkin kissat kalpenevat rinnallani.’, tuhahti repolainen tuikeasti, mutta näytti unohtavan ukon tyhmyyden yhtä pian kuin oli siitä närkästynytkin. Miehen kivahduksesta huolimatta repolaisella ei vaikuttanut olevan vielä pienintäkään halua tai aikomusta jatkaa matkaansa. Kaikki asiakkaat olivat samanlaisia. Tiuskivat ensin ja pehmenivät sitten tai antoivat yksinkertaisesti periksi. Tylytys kun oli yhä tiukasti muodissa... ’Vaikutat muuten vähän oudolta...’, iski kettu maireasti jutunjuurta kuin paraskin jäänmurtaja.
<KhiiRoo>: Valkeat piirteet, puhtaus. Lainehtivat, marmorit värillään haastavat, hiukset pelkkää vesiputousta ylläni. Ja silmäni... kauniit, siniset silmäni. Läsnäoloni ei kokenut kolausta typerän maalaisen aivastelusta, mutta kapisen ketun läheisyys oli ahdistavampaa kuin seuraansa tarjonneen rotanmyrkkyä tarvitsevan vanhanpiian huomio. Ihmisten, hedonisten, saastaisten ihmisten ikä oli kuin aika jonka tuhlasin tavoittaakseni katseellani horisontin, ja palatessani siltä tieltä olivat heidän ihonsa kuivuneet ja kutistuneet surkeiksi olemuksiksi, joissa ei ollut koskaan ollutkaan mitään muuta kuin menneisyyttä. Enkä minä olisi muuttunut laisinkaan. Olisin yhä kaunis ja ajaton. Olisin silloin.. jumala. Lähestymistapani ei muuttunut, se poikkesi. ”Nouda, vai liekö se oikea käsky koiralle? No niin, olut minulle, jos aiot viipyä seurassani pidempään. Tai vien sinulta nuo korvat”, lisäsin rattoisasti hymyillen.
<Dallan>: Baarimikon saatua tarvikkeet tuotua tämän oli pakko kysyä "mihin ihmeeseen aiot näitä käyttää?" "Mainostan", yksisarvinen vastasi lyhyesti, "kylläkin jos teillä olisi aikaa kirjoittaa, niin väriä säästyisi." Baarimikko hymähti myöntävästi. Oli hän onneksi opetellut lukemaan ja kirjoittamaan, kun tässä salissa tarvitsi mitä erikoisempia taitoja. "Hyvä. Kirjoittaisitteko siihen 'tuoretta yksisarvisen verta kaupan. Parantajien suosimaa ja loistava mustan magian loitsukomponentti'" Lausahdus sai baarimikon hetkeksi jähmettymään hämmästyksestä. "Tällaisesta mainoksesta saatte kyllä maksaa lisää!" ukko murahti, mutta suostui kuitenkin. Ei se lopulta ollut sen erikoisempaa, mitä täällä näki aina pari kertaa päivässä. Dallanin harmiksi eeppisiä mustia velhoja ei tosin näyttänyt silmämääräisesti olevan paikalla, mutta aina kannatti mainostaa. Eihän sitä koskaan tiennyt.
<Aries>: ’Njaa, miten meinasit viedä mun korvat?’, hymähti repolainen kuin mikäkin räkänokka, mutta vaikuttaen silti kaiken varalta vähän jännittyvän kuin valmistautuen pakenemaan tai upottamaan naskalinsa haltian kämmensyrjään, mikäli tämä yrittäisi toteuttaa uhkauksensa. Miksi suippokorva kävi muutoinkaan tällä tavoin kaltaiselleen viattomalle luontokappaleelle uhittelemaan? Haltioiden olisi pitänyt olla iloisia puunhalaajia, jotka hihhuloivat metsissä sieniä popsien ja eläimiä paijaten – tai jotain vastaavaa lastensaduissa ainakin kerrottiin. Kettu ei tosin tohtinut jakaa näkemyksiään muukalaisen kanssa, vaikka pitikin tätä edelleen erikoisena. ’Jos tahdot laihan oluen niin toi ukko tuo sellaisen enemmän kuin mielellään. Seurastani saat sen sijaan nauttia tovin ihan ilmaiseksi.’, lisäsi kettu vielä herttaisesti virnahtaen.
<KhiiRoo>: Kyynäräni hakivat tukea pöydän pinnasta. ”Näyttää siltä, että kysymyksesi on väärä. Ei miten, milloin, jos jatkat tällä tiellä. Se on peitetty... noh” hymyni sulatti lauseen lopun, mutta saarnaajan sanat olivat toisille tutut, toisille eivät. ”Tämän pienen pöydän käskynhaltijana sinä olet väärän lipun alaisena. ”Nouda siis se olut, jottei meillä ole savua näkyvissä.” Katseeni seurasi keskustelun päätyttyä osaltani hevosen toimia, lähinnä hakiessani teennäistä syytä eli ei odottaa kettu-olennon vastausta. Se ei olisi ollut kuitenkaan minkään arvoinen minulle, alempien rotujen sanat harvoin olivat.
<Dallan>: Yksisarvinen neuvoi vielä, miten kyltti pystytetään ja jäi seisoskelemaan pöytänsä ääreen vähän maistellen tätä erikoista juomaa. Ei se hullumpaa ollut. Maistui vähän veden kaltaiselta, jossa oli jotain erikoista seassa. Laimennettua alkoholijuomaa enemmän yksisarvista tosin kiinnosti haltian ja ketun välikohtaus, mitä uros varovasti vilkuili yrittäen ettei katselisikaan. Eeppisiä velhojakaan kun ei kerran näkynyt.
(( Tervetuloa tähän chatissä pelattavaan charppiin mukaan. Seuraava ajankohta sovitaan ja ilmoitetaan vielä erikseen. ))
<Dallan>: Yksisarvinen muistutti väriltään ennemminkin kimoa hevosta kuin kauniin puhtaanvalkoista eläintä. Se oli verhonnut itsensä mustaan loimeen, joka tosin oli jäänyt puhdistamatta ja oli kerännyt paljon karvoja. Vaatekappale oli muutenkin parhaat päivänsä nähnyt, mutta kantoi kätevästi mukanaan erinäistä tavaraa täynnä ollutta kassimaista taskua. Aran eläimen koreammasta päästä oli ehkäpä sen kristallimaisen näköinen lajitoverin päätä esittänyt kaulakoru, mutta ei eläin sitäkään liiemmin esitellä tahtonut. Uros tahtoi lähinnä pysyä poissa muiden otusten liioilta katseilta. Kaiken kaikkiaan yksisarvinen oli varsin tyypillinen salin asiakas. Se käveli ovesta sisään, toivoi mielessään, että osaisi muuttua näkymättömäksi, mutta tyytyminen oli hipsiä seinänvierustaan samaan pimeään nurkkaukseen, mitä aina ennenkin. Sinällään hyvä palvelu täällä, ettei kyseisessä nurkassa koskaan ollut ketään muita jo odottamassa.
<Aries>: Baaritiskillä oli sinä iltana harvinaisen hiljaista. Joku onneton näkyi unohtaneen puhtaaksi puunatulle tasolle matkaviittansa, joka lojui siinä suurena ja mustana myttynä. Baarimikko antoi orvon vaatekappaleen kuitenkin olla. Kadottaja sai kärsiä ja löytäjä pitää. Isäntää kiinnosti vain raha, eikä mokomalla lumpulla vaikuttanut olevan juurikaan rahallista arvoa. Sen sijaan saliin astunut uusi asiakas sai kolpakoitaan kiillottavan pulskan ukon valpastumaan. Iso hevonen, iso pötsi, iso jano. "Mitäs pollelle pistetään?!", huikkasi ukko leveästi virnistäen, kiinnittäen hetkeksi varmasti kaikkien huomion seinän vieriä pitkin hipsivään ja nurkkausta kohti hivuttautuvaan otukseen.
<KhiiRoo>: Kuuntelin näitä juopuneita maatierumpuja. Ohitse vilistäviä sanoja, itseinhoa, rakkautta ja draamaa. Pöydän mattapintaa pitkin juokseva savuverho johti viereisen pöydän ihmismieheen, jonka neljätoistakiloa ylipainoa, rikkoutunut polvi ja laajenneet pupillit toivat etäältä katsotun näytelmän läheiseksi. Ja kaikkea sitä seurasin etäisesti, kuvana menneestä ja olleesta vailla lupausta huomisesta. Ilta oli vaipunut kivisen linnan ylle, joka huokui eksotiikkaa väsyneelle mielelle ja heijasti keidasta juopumusta odottavalle kielelle. Odotin jo kaltereiden takaa hivuttauvia varjoja, jotka huusivat, vaativat minua tilille, kateudesta. Mutta kaltereita ei ikkunoissa ollut, eihän? Ylhäällä katonrajassa vallitseva valo värisi viehkosti oluen liplattavia laineita vasten, jotka pirstoutuivat raivokkaasti leviten pitkin tuoppia. Ja silti niiden viha oli kätteni vapinaa, pelkoa. Levottomuuden kiristämä puhtaan valkea iho, lumihiutaleen lailla uniikki, ei tuntunut sinä hetkenä omaltani. Hän odotti minua, tiesin sen. Ei kaltereita, ei kaltereita. Jossain etäällä ääni onnistui särkemään houreen. Yksisarvinen? Ei, isäntä. Vieraat kasvot ja kultaa kuninkailta, niistä hänen laulunsa olivat tehty. Tiesin hänen laisensa. Mutta jotain särkynyttä tässä Boschin taulussa oli, jotain mitä en osannut yhdistää. Enkä voinut kuin odottaa mitä ilta toisi tullessaan.
<Dallan>: Mielenkiintoinen tämä sali. Ennen kaikkea yksisarvinen tuli tänne ihmisten ilmoille vietämään aikaa pois harmaasta arjesta. Täällä näki aina kaikkea kiinnostavaa. Ajoittain tosin oli vaikea nähdä ja sai kunnolla tihrustaa, kun sali oli täynnä pimeitä nurkkauksia ja mystisiä kattohirsiä, joista ei tahtonut saada selvää oliko siellä joku vai ei. Kaikkein pimeimmästä nurkkauksesta nyt ei ainakaan saanut mitään selvää. Jotain hyvää siinäkin. Saipahan joskus nyhjöttää rauhassa ja kytätä sitä, mitä muut tekivät. Ei itse tarvinnut olla julkinen ohjelmanumero, jolle muut hämärissä nurkissaan naureskelivat. Tarkkana kannattikin olla, sillä ikinä ei tiennyt jos joku muuttuisi kattoon asti ylettyväksi lohikäärmeeksi tai vetäisi esiin kiveä viiltävän miekan. Vaarallista sellainen. Onneksi mukana oli eeppinen loitsukirja, jonka sisällöstä oli vaikka mihin. Tai olisi ollut, jos yksisarvinen olisi itse osannut ne kaikki temput, mutta ainakin sillä saattoi pelotella muita jos ei muuta. Mutta tänään todella oli harvinaisen hiljaista. Ehkä joku oli syönyt suihinsa kaikki asiakkaat ja poistunut paikalta. Paljon puhuttiin, että linna itsekin teki kuolemaa. Jospa punaiset lepakot kaikessa hiljaisuudessa olivat heränneet ja imivät asiakkaiden veret pihalle? Se selittäisi niiden värinkin. Ja hiljaisuuden. Jos ei muu auttanut, niin vanha kunnon baarimikko ei koskaan kuollut mihinkään tai heräsi ainakin kiltisti eloon tarpeen tullen. Sosiaalinen tapaus se, aina silloin tällöin. Kaipa linnan rahavarat ehtyivät tätä menoa ja piti alkaa houkutella asiakkaita nurkkien kätköstä silläkin uhalla, että ne säikähtävät. "Myrkkyäkö täällä juotetaan, kun kaikki asiakkaat ovat kadonneet!", yksisarvinen heitti takaisin vähän vitsikkäästi. Uros ei pitänyt yhtään siitä, että sitä kutsuttiin polleksi, mutta tuo oli niin huumorimiehiä, ettei se siltä haitannut.
<Aries>: Baarimikko levitteli muka hämmästynein ilmein ihraisia käsiään: ”Missä lie nukkuvat krapulaansa. Mutta ryystähän vähän tätä mallasta niin pyörrät äkkiä pääsi! Puolikas lasia menee talon laskuun.”, ukko uhosi laskiessaan sekä tilavuudeltaan neljäsosan kokoisen koemaistiaisen että puolikkaan kolpakon, jonka hän jatkoi vedellä täyteen. Hän latasi astiat tarjottimelle toimittaakseen ne itse yksisarvisen pöytään. Kuolleina iltoinahan tarjoilijattaret oli säästösyistä määrätty perunakellariin peukaloitaan pyörittelemään, toisin sanoen viettämään vapaa-aikaa, josta heille ei tietenkään maksettaisi palkkaa.
<KhiiRoo>: Loimensyömä, vai olisinko syyttänyt siitä sen asukkaita koita, hevonen sai osakseen ansaitsematonta huomiota. Ja kaikkein eniten minua loukkasi se etten ollut ensimmäisenä listalla, huolimatta kissankusesta jota tämä ihmisäpärä kutsui olueksi. Heidän huomionsa olisi osuessaan ollut soraa kenkieni pohjissa, vaille jääminen oli kuitenkin jotakin aivan muuta. Totuus inhosta ei ollut siis tislattua vettä vaan tietoa. Vavahdukset tuohtuneessa kehossani olisivat saattaneet olla öisten kuumehourailujen tuotosta, mutta tiesin paremmin. ”Isäntä..” ääneni sävy oli rauhallinen, mutta hengitykseni raskas. ”Jos olet saanut laskettua tarpeeksi vettä siihen mukiin, omani kaipaisi oikeaa olutta.”
<Dallan>: Yksisarvinen alkoi noukkia laukustaan tavaroita ulos vanhalla kunnon telekinetiikkaloitsulla. Se ei edes vaatinut sanoja vaan vain keskittymistä. Mustakantinen loitsukirja, pullollinen verta, toinen, kolmas, neljäs. Pohjalta löytyi sinne levinneitä kolikoita ja uros pinosi niitä pöydälle muiden tavaroiden viereen. Sitten uros alkoi tuijottamaan kolpakkoa ihmeissään. "yleensä olen tilannut juomani puuämpäristä. Tuo näyttää hankalalta." Oli vähän paha mieli valittaa asiasta, kun joku toinen asiakas huuteli kauempaa. Töykeä sellainen, mutta se oli täällä tavallista, kun asiakaskunta oli synkkääkin synkempää.
<Aries>: Isännän lähdettyä lyllertämään pöytiä päin baaritiskillä lojuva musta mytty liikahti yllättäen kerran, kaksi, mikä saattoi toki olla vain humalaisen näköharhaa tai salissa lepattavien kynttilöiden luomaa silmänlumetta. Kohta viitta tipahti kuitenkin vaimealla tumpsahduksella tason taakse, ja kenenkään huomaamatta kasvatti alleen neljä mustaa jalkaa ja yhden hyvin janoisen kuonon. Tiskin takaa alkoi lähelläolijoiden korviin kantautua vaimeaa lipitystä. ”No pirhana vieköön, olishan mun pitänyt tajuta!”, mölähti ukko muka harmissaan otsaansa läpsäisten, mutta silmissään jo kuparilantit kiiluen. Vai kokonainen puuämpäri! Oi onnea, ehkä otus pelastaisi vielä laihalta vaikuttavan illan. ”Mä tuun kohta takaisin!”, vannoi äijä ja kiikutti tarjottimensa pois vain viedäkseen sen suorinta tietä toisen näsäviisastelijan luo. Hän laski alun perin maistiaiseksi tarkoittamansa lasin asiakkaan eteen. ”Ehtaa tavaraa, ja se tekee viis kuparia sitten.”
<KhiiRoo>: ”Vaikkei tietenkään ole, se on jo laimennut. Saat kaksi ja saat kävellä takaisin tiskille.” Sanoissani ei ollut enää niikseen uhkausta. Se oli typistynyt hiljaa lepattavaksi tuulen kanssa, jättäen jäljellä vain isoveljellisen hymyn täynnä lupausta ja välinpitämättömyyttä. ”Emmekä ole markkinoilla, eikä se ollut neuvoteltavissa ihmisystäväni.” Liian siniset, liian kirkkaat ja aivan liian suuret. Hän tiesi miltä se näytti. Isännän huokoset levittivät sieraimiini epämiellyttävän annoksen inhimmillisyyttä, tunteiden pyörremyrsky jonka ymmärsin vailla pienintäkään kipinää sisäistämisestä. Hymyni oli yhtä silmieni kanssa, ylivertaisuuden harmonia.
<Dallan>: Vai maksoi pelkkä lasillinen tuota juomaa 5 kuparia, mitä se sitten ikinä olikaan. Ämpäri tulisi maksamaan maltaita. Onneksi Dallan oli saanut näitä veripulloja kaupaksi jo 4 kappaletta tällä viikolla, joten rahasta ei ollut pulaa. Myyntihinta oli vaihdellut, kun asiakkailla oli rahaa aivan satunnaisen suuria määriä. Tuloerot taisivat olla valtavia oikeassa elämässä. Tärkeintä oli kuitenkin, että kolikoita riitti tuhlattavaksi. Muuten ihmisrakennuksissa käyminen alkaisi kyllä nopeasti nolottamaan, kun kaikkialla aina yritettiin myydä jotakin. Yksisarvinen odotteli hiljaa ja kyyläsi ympärilleen salin menoa.
<Aries>: Ukko murahti jotakin partaansa, mutta juoma ja kolikot vaihtoivat silti omistajaansa isännän haaliessa maksun taskuunsa ja painellessa tyytyväisenä tiehensä. Hylätty musta matkaviitta näytti hypänneen alkuperäiselle paikalleen juuri parahiksi baarimikon palatessa tiskinsä ääreen. Kookkainta mahdollista kiulua etsiessään äijä äkkäsi kuitenkin pian mystisen menetyksensä. ”Mitä pentelettä! Kaakaosammiohan on imetty melkein tyhjäksi!”, raivostui ukko ja tähyili hyvän tovin äkäisenä ympärilleen syyllistä etsien. Kangasmytty ei hievahtanutkaan ennen kuin äijä taipui tappioonsa, kaatoi kolpakon sisällön ämpäriin, johon lisäsi vielä enemmän tai vähemmän vettä ja olutta. Ukon lähtiessä uusintakierrokselle viitta putosi vuorostaan salin puolelle ja viipotti pian lattian halki väkijoukon jaloissa vain pysähtyäkseen tuokion päästä otollisesti rauhaan jätetyn haltian pöydän päälle. Viitan alta kiskoitteli esiin punasilmäinen hopeakettu suklaamaitoisia huuliaan lipoen. ’Kuis hurisee?’, se suuntasi ajatuksensa haltialle ja virnahti.
<KhiiRoo>: Tekikö hänen rakkautensa tämä? Huokaus niskassa, ja hetkessä koot menettivät merkityksensä ja kattoparrut hivelivät hänen niskaansa. Hänen niskansa kannatteli kaikkea, ei mitään, mutta sen paino ei tuntunut siellä. Pala, jota ei saanut nieltyä. Sanat, jotka maatuivat suuhun ja olivat useimpien tavoittamattomissa, purkautuivat lankavyyhdin tapaan hänen sisällään ja hetkeksi todelliset värit räjähtivät siniseksi liekiksi, joka täytti majatalon. Aluksi liekki ei näyttänyt miltään, mutta nopeasti tiskin luona seisseet venyivät ohuiksi ääriviivoiksi jotka ottivat muotonsa siinä. Punaiset silmät, jotka hetki sitten olivat olleet hevonen ja lihava majatalonisäntä, tuijottivat ilman silmäluomia. Vapisin kauttaaltaan. Suunsa se sai muiden sanoista ja rienaavan raakumisensa salissa valloillaan olleista murskatuista unelmista ja epätoivosta. Ja jostakin syystä minä tunsin sen piirteet. Ne olivat Hänen kasvonsa. ”Ei vielä, eikä tänään.” Loitsunsanat kuivilla huulillani houreeni ärisivät piiloutuen takaisin ääriviivoihin josta ne olivat syntyneet. Ja hetkien sulautuessa toisiinsa tuntemani todellisuus palasi. Kukaan muu ei näyttänyt tunteneen sitä. Kukaan muu ei tiennyt siitä. Olinko viimein sekoamassa? Mutta juuri kun viimeinenkin pisara outoa sinistä liekkiä vetäytyi, sen sisältä, ainakin niin epäilen, työntyi vuotava kuono täynnä uteliaita sanoja. ”Kaikkoa” ärähdin, sisäisen angstini vallassa.
<Dallan>: Vaativia asiakkaita täällä. Eivät varmaan olleet paljoa juoneet purovettä pelkältään. Mutta näin hyvässä seurassa kaikki onneksi maistui aina paremmalta tai sitten olutliuoksista valittaminen oli vain kansantapa. Yksisarvinen oli huono arvioimaan, koska yleensä hän oli vain ostanut ämpärillisen sokerivettä, mutta kun tätä vielä tuntematonta juomaa näin kovin tarjottiin, niin ei hän voinut kieltäytyäkään. Ehkä se oli hyvää ja ainakin baariukko sitä kovaa kyytiä yksisarvista kohti kuskasi. Ukon taka-ajatuksena tosin oikeasti oli juottaa polle humalaan ja saada se kuluttamaan vielä lisää rahaa, mutta ainakin ensikaupat tuli tehtyä ja muutama kolikko vaihtoi omistajaansa. "Odota", yksisarvinen kuitenkin pysäytti jo muita asiakkaita etsimään lähteneen salin isännän. Tämä kääntyi ja katsoi kysyvästi. "Olisiko teillä lainata jonkinlaista kylttiä ja jotain kirjoittamiseen sopivia värejä?" yksisarvinen kysyi ja sai ukolle aikaan hölmistyneen ilmeen. "Mikäpä ettei, mutta niiden lainaaminen tietenkin maksaa" baarimikko vastasi hetken ajatuksia selviteltyään ja tajuttuaan, että muutamalla laudanpalasella saattaisi jälleen ansaita lisärahaa laihan illan paikkaamiseksi.
<Aries>: Asiakkaansa hieman erikoisempaa toivetta täyttämään lähtenyt baarimikko huomasi ohimennessään tilaisuuden piikitellä äskeistä pihistelijää: ”Hei, viekää se likainen kattinne veke täältä! Lemmikit on jätettävä salin ulkopuolelle odottamaan, vai ootteko te ihan sokea! Tää on ihan hygieniakysymys.” Viitan päälle pitkäkseen raukaissut kettu mulkaisi loukkaantuneena baarimikkoa, joka ei ahneuttaan ehtinyt käydä sen enempää kovistelemaan – kunhan ukko oli vähän lämpimikseen uhonnut ja saanut täten pienen kostonsa. ’Vai likainen katti? Turkissani ei kuulkaas ole kirpun kirppua, ja isommatkin kissat kalpenevat rinnallani.’, tuhahti repolainen tuikeasti, mutta näytti unohtavan ukon tyhmyyden yhtä pian kuin oli siitä närkästynytkin. Miehen kivahduksesta huolimatta repolaisella ei vaikuttanut olevan vielä pienintäkään halua tai aikomusta jatkaa matkaansa. Kaikki asiakkaat olivat samanlaisia. Tiuskivat ensin ja pehmenivät sitten tai antoivat yksinkertaisesti periksi. Tylytys kun oli yhä tiukasti muodissa... ’Vaikutat muuten vähän oudolta...’, iski kettu maireasti jutunjuurta kuin paraskin jäänmurtaja.
<KhiiRoo>: Valkeat piirteet, puhtaus. Lainehtivat, marmorit värillään haastavat, hiukset pelkkää vesiputousta ylläni. Ja silmäni... kauniit, siniset silmäni. Läsnäoloni ei kokenut kolausta typerän maalaisen aivastelusta, mutta kapisen ketun läheisyys oli ahdistavampaa kuin seuraansa tarjonneen rotanmyrkkyä tarvitsevan vanhanpiian huomio. Ihmisten, hedonisten, saastaisten ihmisten ikä oli kuin aika jonka tuhlasin tavoittaakseni katseellani horisontin, ja palatessani siltä tieltä olivat heidän ihonsa kuivuneet ja kutistuneet surkeiksi olemuksiksi, joissa ei ollut koskaan ollutkaan mitään muuta kuin menneisyyttä. Enkä minä olisi muuttunut laisinkaan. Olisin yhä kaunis ja ajaton. Olisin silloin.. jumala. Lähestymistapani ei muuttunut, se poikkesi. ”Nouda, vai liekö se oikea käsky koiralle? No niin, olut minulle, jos aiot viipyä seurassani pidempään. Tai vien sinulta nuo korvat”, lisäsin rattoisasti hymyillen.
<Dallan>: Baarimikon saatua tarvikkeet tuotua tämän oli pakko kysyä "mihin ihmeeseen aiot näitä käyttää?" "Mainostan", yksisarvinen vastasi lyhyesti, "kylläkin jos teillä olisi aikaa kirjoittaa, niin väriä säästyisi." Baarimikko hymähti myöntävästi. Oli hän onneksi opetellut lukemaan ja kirjoittamaan, kun tässä salissa tarvitsi mitä erikoisempia taitoja. "Hyvä. Kirjoittaisitteko siihen 'tuoretta yksisarvisen verta kaupan. Parantajien suosimaa ja loistava mustan magian loitsukomponentti'" Lausahdus sai baarimikon hetkeksi jähmettymään hämmästyksestä. "Tällaisesta mainoksesta saatte kyllä maksaa lisää!" ukko murahti, mutta suostui kuitenkin. Ei se lopulta ollut sen erikoisempaa, mitä täällä näki aina pari kertaa päivässä. Dallanin harmiksi eeppisiä mustia velhoja ei tosin näyttänyt silmämääräisesti olevan paikalla, mutta aina kannatti mainostaa. Eihän sitä koskaan tiennyt.
<Aries>: ’Njaa, miten meinasit viedä mun korvat?’, hymähti repolainen kuin mikäkin räkänokka, mutta vaikuttaen silti kaiken varalta vähän jännittyvän kuin valmistautuen pakenemaan tai upottamaan naskalinsa haltian kämmensyrjään, mikäli tämä yrittäisi toteuttaa uhkauksensa. Miksi suippokorva kävi muutoinkaan tällä tavoin kaltaiselleen viattomalle luontokappaleelle uhittelemaan? Haltioiden olisi pitänyt olla iloisia puunhalaajia, jotka hihhuloivat metsissä sieniä popsien ja eläimiä paijaten – tai jotain vastaavaa lastensaduissa ainakin kerrottiin. Kettu ei tosin tohtinut jakaa näkemyksiään muukalaisen kanssa, vaikka pitikin tätä edelleen erikoisena. ’Jos tahdot laihan oluen niin toi ukko tuo sellaisen enemmän kuin mielellään. Seurastani saat sen sijaan nauttia tovin ihan ilmaiseksi.’, lisäsi kettu vielä herttaisesti virnahtaen.
<KhiiRoo>: Kyynäräni hakivat tukea pöydän pinnasta. ”Näyttää siltä, että kysymyksesi on väärä. Ei miten, milloin, jos jatkat tällä tiellä. Se on peitetty... noh” hymyni sulatti lauseen lopun, mutta saarnaajan sanat olivat toisille tutut, toisille eivät. ”Tämän pienen pöydän käskynhaltijana sinä olet väärän lipun alaisena. ”Nouda siis se olut, jottei meillä ole savua näkyvissä.” Katseeni seurasi keskustelun päätyttyä osaltani hevosen toimia, lähinnä hakiessani teennäistä syytä eli ei odottaa kettu-olennon vastausta. Se ei olisi ollut kuitenkaan minkään arvoinen minulle, alempien rotujen sanat harvoin olivat.
<Dallan>: Yksisarvinen neuvoi vielä, miten kyltti pystytetään ja jäi seisoskelemaan pöytänsä ääreen vähän maistellen tätä erikoista juomaa. Ei se hullumpaa ollut. Maistui vähän veden kaltaiselta, jossa oli jotain erikoista seassa. Laimennettua alkoholijuomaa enemmän yksisarvista tosin kiinnosti haltian ja ketun välikohtaus, mitä uros varovasti vilkuili yrittäen ettei katselisikaan. Eeppisiä velhojakaan kun ei kerran näkynyt.
(( Tervetuloa tähän chatissä pelattavaan charppiin mukaan. Seuraava ajankohta sovitaan ja ilmoitetaan vielä erikseen. ))