|
Post by submarine on Sept 4, 2011 23:53:13 GMT 3
((Welmalle ja Evetykselle.))
Paahtava aurinko ei suonut sijaa virkistävälle varjolle tai viilentävälle tuulahdukselle. Ilma seiso raskaana, hengityskelvottomana ja painostavana, väreili kuumuudesta ja kuivatti kaiken. Elämää vievä, heikot tappava loimotus. Ja loppujen lopuksi se sopi niin kovin hyvin koko tienoon tilanteeseen. Väki hohkaavan auringon alla olisi toki varmasti suonut sen katoavan saman tien, olihan näillä jo aivan tarpeeksi ahdinkoa muutenkin, mutta eittämättä se olisi ollut oikein runollista, jos kukaan olisi ollut sitä paikalla arvostamassa. Eikä aurinko itse muutenkaan välittänyt allansa kitkuttavista kuolevaisista. Se teki kuten mieli, eikä kuunnellut maailman valitusta. Niin se oli aina ollut, ja niin se, monien ikäväksi, tulisi aina olemaan. Kulkutauti, joka seudulla oli jo jonkin aikaa riehunut, oli ajanut kynnelle kykeneviä sankoin joukoin pakoon. Yhdessä pahan kuivuuden kanssa Paisekuolemaksi nimetty tauti oli niittänyt väkeä kuin viljaa, ensin pienissä kylissä ja sitten myös lähitienoon suuremmissa. Matka muualle oli pitkä, ja maantie huono ja mutkainen, mutta silti monet niistä, jotka vain kykenivät, olivat paenneet ties minne, suurimman osan edes ajattelematta asiaa. Pois oli päästävä, takana odotti vain kuolema. Ja ne, jotka eivät kyenneet, olivat lukinneet kyläpahasissa ovensa ja vetäytyneet niin irti kaikesta, kuin vain kykenivät.
Suurimmalle osalle maantiekään, josta moni oli itselleen pelastusta ja toivoa kaavaillut, ei osoittautunut armeliaaksi. Tasaisin välimatkoin tiensivussa makasi kuolleita. Jotkut oli tappanut tauti, toiset yksinkertaisesti nälkä tai jano. Olipa muutama mitä ilmeisimmin kaatunut toistensa kädestäkin, kukaties rosvoamiseen tai silkkaan ahdingon tuomaan raivoon ja riitaan. Olipa miten oli, eläviä näkyi tiellä harvemmin - ei ainakaan eläviä ihmisiä. Korpit ja muut haaskansyöjät kyllä näkivät tilaisuutensa auringossa muhivan lihan suhteen. Jokin aika sitten tietä pitkin oli marssinut talonpoikien joukko, täynnä vihaa herroilleen, jotka olivat teljenneet kartanoidensa ja linnojensa portit omaksi turvakseen, vannoen joko kostoa tai tavoitellen näiden ruokavaroja ja puhdasta vettä. Kuoleman löyhkä uhosi kuumassa ilmassa paiseisista ruumiista, ja vaikkei näitä loppujen lopuksi kasoittain ollutkaan, oli näky silti kaikin puolin mieltämurskaava jokaiselle, joka hetkenkin tietä kulki. Ja suurin osa niistä harvoista ja vähäisistä, jotka vielä kulkivat, tekivät sen nopeasti ja poispäin. Vain hullut ja toivottomat, niin moni sanoi, olisivat palanneet takaisin kirottuun maahan. Tai kukaties epätoivoiset.
Aurinko paahtoi ja porotti kurjien, kuolleiden ja kuolevien yllä, ja yksi ainoa kevyt tuulenvire värisytti laonnutta, kellertävää ja kuivunutta viljaa rutikuivalla pellolla. Ohimennen se tarttui tien viereiseen ojaan kaatuneiden vankkureiden kankaaseenkin. Eläimet olivat yhä siinä kiinni, yhtä kuolleina kuin alle jääneet omistajansakin. Tie mihinkään suuntaan oli näiltä paikkeilta pitkä, eikä mihinkään suuntaan erottunut erityisen paljoa muuta, kuin peltoa ja kaukana edessä, toiseen suuntaan tietä, metsää. Toisessakin suunnassa sitä oli, mutta sitä ei vielä nähnyt. Korppi rääkäisi ja yritti taas kiskoa silmää vainajan kuopasta, välittämättä erityisemmin tämän paiseisista ja taudin kalvamista kasvoista.
|
|
|
Post by evetys on Sept 5, 2011 0:15:04 GMT 3
*Kyyneleet olivat aikoja sitten lopettaneet valumisensa, vain niiden toimuiseen ihoon uurtamat surun uomat olivat vielä olemassa. Muistuttamassa siitä hirmuisesta orpoudesta ja yksinäisyydestä joka oli vielä aamun hämärinä tunteina, kun aurinko ujosteli taivaanrannan takana, pitänyt pientä poikaa otteessaan. Rutikuivasta tiestä kohoava hiekkapöly oli pyyhkimässä pois nuokin surun jäljet, peittämässä menneisyyteen. Kenties noin kuuden kesää nähnyt pieni miehenalku marssi tienvartta. Paljain jaloin siinä missä hiekkainen tie vaihtui kuivuneeksi tienvierustan heinikoksi. Rutikuivat heinät kuiskailivat paljaita pohkeitä vasten lapsen astellessa eteenpäin sen näköisenä kuin tuo olisi todella omannut suunnan, päämäärän josta pitää kiinni. Oliko niin, oli toinen asia. Epätodennäköistä se oli. Kukapa olisi päästänyt lapsensa ulos yksinään tälläisenä aikana? Kuka hullu käskenyt maantielle kävelemään vailla turvaa ja kaitsijaa.
Hiukan liian iso, tuhansissa pesuissa hituiseksi kulunut, vaaleansininen tunika oli menettänyt hihansa, molemmat niistä. Tummiksi paahtuneet käsivarret heilahtelivat rytmikkäiden askelten tahdissa. Nahkaiset housut nekin olivat liian isot, karkealla narulla vyötärölle köytetyt ja katkaistut niin, että ylsivät rupisiin polviin. Eikös kaikilla pikkupojilla ollut sellaiset, rupiset polvet siis. Ainakin yksin tienviertä kulkevalla oli ja rupiset olivat pienet kädetkin. Leikeissä nuhjaantuneet ja kuluneet. Kovinkaan nälkiintyneeltä pellavapäinen lapsi ei vaikuttanut, joten tokkopa kyse katujen kasvatista oli. Joku oli selkeästi vasta vähän aikaa sitten leikannut pojan hiuksia, eivätkä vaatteetkaan huonot olleet kuluneisuudestaan huolimatta. Oli sentään jotain päällä ja se oli tähän ajan aikaan paljon se.
Niin ja olihan pojalla muutakin kuin vain vaatteensa. Toisessa pienessä kädessä, jonka kynsien alla oli multaa ja ihossa risteilivät seikkailujen jälkeensä jättämät naarmut, poika puristi narua. Narun päässä käveli vuohi. Sellainen aivan tavallinen ruskean, harmaan ja valkoisen kirjava eläin joka ei selkeästikkään olisi välittänyt kävellä minnekkään, vaan olisi huomattavasti mieluummin pysähtynyt syömään kuivaa heinää. Heinää eläimellä oli suussaan parhaillaankin, alaleuan tehdessä pysähtymätöntä jauhavaa elettä. Tämän kenties hiukan yllättävän seuralaisen lisäksi pojalla oli vielä mukanaan keppi. Aivan tavallinen tienvierustan metsästä taitettu keppi josta poika oli kuorinut melkein koko matkalta kuoren pois paljastaen vaalen puun.
Vaan katsokaas kun se ei ollut keppi, se oli miekka, eikä vuohi ollut vuohi vaan hevonen. Uljas ori, sellainen korskuva ilmestys joka olisi sopinut ritarille ratsuksi. Poika oli jättänyt kuorta keppiin "kädensijaksi" ja vaalea osa oli tietenkin miekan terä. Lapsen rajaton kyky nähdä asioita toisin, katsoessaan mielikuvituksen silmin.*
Ja sitten nämä lähtisi seikkailemaan. Se olisi sellainen vähän vikuri hevonen, että se ei aintaisi kun tämän ratsasta itsellään. Sen nimi voisi olla vaikka Ukkonen. Ja sitten tämä miekka, tämän nimi olisi vaikka...vaikka... *Pieni poika oli seisahtunut ja kääntynyt katsomaan vuohta. Heinää jauhava leuka oli hetkiseksi pysähtynyt, vuohen tuijottaessa repalesilmillään uutta isäntäänsä. Kun pieni ihminen jatkoi puheluaan, jatkoi vuohi kuivan heinän jauhamista ilmeisesti päätelleenä ettei ihmisen yllättävä kääntyminen tarkoittanut pahaa, vaikka tuolla keppi olikin kädessään.* Vaikka Tulimiekka!
*Pieni ihminen oli ilmeisen tyytyväinen miekkansa nimeen, sillä sitä heilutettiin uhmakkaasti muutamaan otteeseen ilmassa matkan jatkuessa. Poika kiskaisi narusta, vuohen peräänsä...anteeksi, urhean Ukkosensa mukaansa ja jatkoi matkaansa. Leikkeihinsä syventynyt lapsi oli magaaberi näky kuolleella maantiellä, ruumiitten keskellä yksinään jutellessaan. Tuossa leikissä, tuossa yksinpuhelussa oli jotain hysteeristä. Jotain mikä kenties olisi selittänyt ne kirkkaat uurteet pyöreillä lapsenposkilla jotka kyyneleet olivat jättäneet jälkeensä.*
|
|
welma
Member
Söpöliini höpöliini tekee virallisen wempulan :3
Posts: 274
|
Post by welma on Sept 5, 2011 17:25:39 GMT 3
Kylä oli kuolemassa pystyyn. Vain muutamien päivien aikana lähes jokainen kyläläinen oli joko lähtenyt tai kuollut tautiin. Surullinen näky. Kaikki elonmerkit olivat poissa, mitä nyt joku epätoivoinen yksinäinen joskus juoksi tielle päästäkseen pois. Silloin kun Cornelia oli saapunut niin kylä ei vielä ollut niin epätoivoinen. Sairaita oli eristetty kai johonkin suureen latoon kauempana kylästä ja kuolleet oli poltettu taudin leviämisen estämiseksi. Enää niin ei ollut.
Majatalon isäntäväki oli ollut sen verran itsesuojelu vaistoista, että oli poistunut ensimmäisten joukossa. Cornelia oli saapunut kylään juuri silloin. Yöpaikkaa halunneelle tytölle isäntä oli heittänyt talon avaimen ja käskenyt "pitää hyvänään koko kämpän". Isännän mukaan he eivät enää palaisi eikä hän tarvitsisi avaimia. Siitä eteenpäin Cornelia oli ollut linnoittautuneena tänne.
Oli hiljaista. Cornelia heräsi krapulaisena eikä ollut varma missä oli. Eilis iltainen oluttynnyrin tyhjennys operaatio oli vienyt hänen koko eilisiltaa koskevan muistinsa, ja kissalta vei hetken ennen kuin hän ymmärsi olevansa ruokakomeron lattialla vuodevaatekasan alla. Cornelia ei ollenkaan käsittänyt mistä hän tämän idean oli eilen saanut, mutta kai siinä jokin järki piili. Tyttö ryömi kasan alta ilmeisen huonovointisena, joka paikkaan sattui. Oli hänellä sen verran järkeä ollut että oli kuljettanut pienen sangon kummallisen makuupaikkansa lähelle, siihen tyttö oksensi ensimmäisenä. Kun Cornelia silmät sumeina tuijotti sylissään olevan sangon pohjaa, hän tajusi ettei se ollut ollut tyhjä. Sen pohjalla oli ollut jonkin verran olutta. Nyt se tosin oli juomakelvotonta. Nyt pitäisi syödä jotain, että saisi oksennuksen maun pois suusta. Cornelian käsi osui ensimmäisenä pieneen hirven paistiin josta hän leikkasi melko paksun siivun tärisevin käsin. Oikeasti koko ajatus syödä jotain kuvotti häntä, mutta kokemuksen perusteella kissa tiesi sen helpottavan oloa hivenen.
Olon tasoituttua tyttö päätti tehdä kierroksen majatalossa tarkistaakseen millaista tuhoa oli saanut eilen aikaan. Siis jos se juominen oli ollut eilen, eikä toissapäivänä. Mutta ei siitä sen enempää. Paljoakaan ei ollut tapahtunut, lukuunottamatta tietenkään niitä sängyistä olettuja petivaatteita ja sitä että yksi tuoli oli hajonnut. Paitsi se että jokainen aikaisemmin vedellä täytetty ämpäri oli tyhjennetty ja että ne oli täytetty erikoisen värisillä ja hajuisilla nesteillä, ilmeisesti niissä kuitenkin oli eri alkoholijuomien sekoituksia. Noin villinä arvauksena. Corneliaa itseäänkin kummastutti oma humalainen ajatuksenjuoksunsa.
Etsittyään lyhyen hameensa seuraksi kevyen pellavaisen paidan, jonka nyörejä ei välittänyt sitoa, tyttö päätti lähteä ulos. Jos ei muusta syystä, niin oksennus ämpäri pitäisi tyhjentää, ennen kuin sen haju leviää ja vettä pitäisi myös hakea. Tyttö veti punaisen lierihatun päähänsä, kaivoi tupakat takkinsa taskusta, otti oksennus sangon komerosta ja epäilyttävimmän juoma sanjon salin puolelta ja painui ulos.
Ovella lämmin ilma löi kasvoihin. Ilma oli suorastaan tukahduttava, aurinko paahtoi suoraan kylän yläpuolella. Tyttö kippasi sankojen sisällöt majatalon taa ja tuli takaisin talon etupuolelle istumaan siihen ainoaan pieneen varjoon joka sen yhdelle nurkalle syntyi. Jopa maa tuntui hohkavan lämpöä. Tyttö tökki jalallaan ämpäreitä kauemmas itsestään, leyhytteli kasvojaan hatullaan ja päätti pistää tupakaksi ennen kuin lähtisi minnekkään. Savu täytti keuhkot ja toi oman hetkellisen helpotuksensa. Jo paikallaan istuminen oli niin läkähdyttävää, että tytön pitkä punainen tukka liimautui kiinni niskaan, samoin kun paita alkoi liimautua selkään. Tupakan loputtua oli pakko nousta ja lähteä hakemaan vettä. Eihän moinen tehtävä olisi kissaa olisi oikeasti kiinnostanut, mutta ilman vettä ei pärjännyt.
Takaisin tultuaan Cornelia vei ämpärit keittiön puolelle ja potkaisi tukalan kuumat saappaan jaloistaan. Seuraava nopea reissu taittuisi hyvin ilman kenkiä. Ei tytön vointi vieläkään ollut paras mahdollinen, mutta ei hän silti halunnut istua vain paikoillaan. Hän joi vähän vettä ja leikkasi itselleen uuden siivun lihaa ennen kuin lähti taas ulos. Tällä kertaa hän veti mukaansa harjan. Kuolleisiin ei pitänyt koskea varomattomasti.
Nopeasti tyttö löysikin raadon jota ei ollut aikaisemmin nähnyt. Harjalla hän käänsi kuolleen ympäri nähdäkseen oliko siinä paiseita. Tautiseen hän ei koskisi. Nopean silmäilyn perusteella nuori mies oli kuollut nälkään tai janoon, tai ei hänellä ainakaan paiseita näkynyt. Nopeasti miehen joka tasku oli kaivettu, tuloksetta. Ei ollut mokoma ottanut edes yhtä kolikkoa mukaansa. Syy siihen, että Cornelian tasoinen palkkatappaja kaiveli rahaa kuolleiden taskuista oli se, että täällä ei yksinkertaisesti ollut töitä hänelle. Aateliston sekaan ei päässyt keikkojen toivossa soluttautumaan. Eikä rutiköyhänä oikein voinut lähteä mihinkään, ilman rahaa ei vain pärjäännyt. Nyt pitäisi kuitenkin etsiä toinen ruumis. Kyllähän sitä jotain pitäisi löytää ennen kuin palaisi takaisin. Eli suunta kohti tietä.
|
|
|
Post by submarine on Sept 5, 2011 19:08:08 GMT 3
Ikka ei ollut kuunnellut koskaan erityisen tarkkaan ihmisten vikinöitä jumalistaan. Ei niiden, joiden jumalaa kutsuttiin Neljäksi Pyhäksi, eikä niitä joiden yhtä ainoaa kutsuttiin Taaraiksi, eikä edes silloin aikoinaan paikallista kylähullua, joka kannatti Sokeaa ja Rampaa Idioottijumalaa, Bogia. Mutta jos nyt piti alkaa arvailemaan, niin se paljonpuhuttu kadotus, josta jokainen tuntui haluavan pauhata, oli todennäköisesti melko lähellä tätä kaikkea (Paitsi Sokean ja Ramman Idioottijumalan, Bogin, tämän mukaan kaikki ryömisivät kuitenkin loppujen lopuksi vatsallaan tuskissaan ja tyhminä). Oli kuumaa ja tukalaa, ja kaikkialla ympärillä velloivat nälkä, jano ja kuolema. Ikalla oli vielä vettä, ja tämä oli joutunut hakkaamaan ihmisvanhuksen saadakseen leilinsä. Tämä ei ollut varsinaisesti pitänyt siitä. Ikka itse oli melkoisen kaukana ihmisestä, vaan ei erityisen outo näky tällä maantiellä. Tämä oli rial, rottiainen kuten useimmat sanoivat. Valtava jyrsijä. Rottaihminen, kuten jotkut harvinaisen tyhmästi irvailivat. Rotta itse ei ollut koskaan tajunnut, mistä se oli edes saanut alkunsa; rottiaisissa ja ihmisissä ei ollut mitään samankaltaista. Ihmiset vain olivat päättäneet kokeilla samaa kahdella jalalla seisomista. Ja sitä paitsi senkin tekivät väärin, kantapäät maassa ja pelottavan lyhyin jalkaterin. Näillä ei ollut edes häntää, tai missään määrin hyväksyttävää turkkia, ja jostain harvinaisen epäselvästä syystä nämä halusivat myös seistä tikkusuorana. Epäilemättä sellainen johti hulluuteen. Mutta joka tapauksessa, rialit olivat suuria rottia kahdella ketaralla, ihmiset jotakin outoja, silmiinpistäviä kummajaisia. Jos tarkkoja oltiin, Ikka itse oli harvinaisen alamittainen rotannarttu, hädin tuskin keskivertoihmistä rinnan ja vatsan välimaastoon yltävä, ja kaikin puolin ruipelo. Tämä ei koskaan ollut aivan toipunut rääpäleeksi jäämisen häpeästä. Mutta olipa miten oli, Ikka ei ollut erityisen kiinnostunut koko asiasta tällä hetkellä. Tätä kiinnosti enemmän nykytilanne ja se, miten selvitä hengissä.
Raadot koristivat hyvin kyseenalaisesti tienviertä siellä täällä, ja kiveltä, jonka päälle oli kiivennyt pohtimaan tilannettaan ja lepuuttamaan pitkiä varpaitaan Ikka näki kerralla ikävän monta. Kuten aina, ihmiset olivat luonnollisesti syyttäneet kaiken muun ohella rottia tautinsa levittäjiksi. Ja epäilemättä nämä levittivätkin sitä siinä missä kaikki muutkin. Mutta yhtä kaikki Ikka näki tien vieressä silti myös rotanraatoja, aivan samalla tavalla paiseisia tai nääntyneitä, kuin karvattomat ihmisetkin. Oikeastaan oli melkein hassua, miten samanlaiselta kaikki näyttivät kuolleina. Narttu tosin oli, syystä tai toisesta, vielä hengissä ja harvinaisen tyytyväinen asiaan. Tällä ei ollut vielä mitään kiirettä liittyä paiseisten ja mätien ruumiiden joukkoon.
Ikka oli havaitsevinaan jossakin kauempana liikettä. Rottia ei oltu kovinkaan kummoisella näkökyvyllä siunattu, joten tämä ei ollut aivan varma, oliko kyseessä tosiaan vielä joku elossa kitkuttava, vaiko pelkkä lämmöstä väreilevä ilma. Loppujen lopuksi rottiainen ei ollut edes aivan varma siitä, kumpi olisi parempi. Viimeiset neljä elävää otusta - kaksi ihmistä, yksi rotta ja raivohullu sika - joihin tämä oli viime päivien aikana törmännyt olivat kaikki yrittäneet parhaansa mukaan ottaa tämän hengiltä. Ja tällä hetkellä kaikki muu tuntui jo tekevän sitä sen verran hanakasti, ettei rotalla ollut mitään hoppua tavata enempää pyrkyreitä. Mutta vielä tämä ei suunnannut muualle, vaan tarkkaili tilannetta. Osittain, koska maantiellä ei ollut erityisen montaa suuntaa, joihin paeta. Ohimennen rotta veti päästään lumppukasan, jota ehkä hatuksikin olisi voinut väittää - lähinnä koska se oli nököttänyt tämän päässä. Se antoi hieman suojaa pahimmalta auringonpaahteelta, mutta kuumuuden kanssa siitäkään ei ollut mitään apua. Muita vaatteista nartulla ei ollut, rotilla oli turkkinsa, ja se tuppasi antamaan aivan tarpeeksi suojaa suurimmalle osalle. Vaatteet olivat jälleen yksi ihmisten hulluus.
Kaukaisuuden häilyvällä liikkeellä kesti harvinaisen kauan muuttua varmasti aidoksi olennoksi. Ja mitä lähemmäs se tuli, sitä enemmän Ikka varmistui siitä, että kyseessä oli oikeastaan melko pienenpuoleinen tulokas. Sinänsä rohkaisevaa, alamittaisilla oli harvemmin yhtä suuri tarve käydä häijyiksi. Ikka tiesi sen varsin hyvin, koska oli itsekin - olkoonkin, että oli joutunut potkimaan raihnaan ja vanhan ihmisen matalaksi tämän vesileilin vuoksi. Se oli eri asia. Kun Ikka lopulta erotti kunnolla tulokkaan, joutui tämä hetken näpertämään häntäänsä aavistuksen hämmentyneenä. Kohti oli tulossa ihmisenpenikka, mikä oli sinällään vielä ymmärrettävää. Kukaties sen vanhemmat olivat heittäneet henkensä. Mutta tilanteen huomioonottaen kyseinen ilmestys vaikutti harvinaisen hyväntuuliselta, leikki jollakin kepillä ja piti ääntä. Ja raahasi narun päässä vuohta. Mitä todennäköisimmin pieni ihminen oli alkanut viime aikoina kuunnella liian monta vinkua pään sisässä. Se ajoi yleensä hulluksi melko nopeasti. Ikka oli itsekin melko varma, että muutama äänistä, jotka tämän korvien välissä vikisivät, olivat uusia tulokkaita. Olipa miten oli, rotannarttu jäi harvinaisen uteliaana tuijottelemaan kiveltään keppinsä kanssa huitovaa ihmispenikkaa. Ohimennen tämä tarkisti, että oli laskenut oman, huomattavasti vähemmän lapsenleluksi soveltuvan keppinsä käden ulottuville, vaikkei nyt varsinaisesti uskonutkaan joutuvansa käyttämään sitä. Pojan vuohi näytti tosin melkoisen hyvälihaiselta, ja ruuasta ei lähitienoolla tosiaankaan ollut runsauden pula.
Muutama pohdiskeleva vinkaisu ja hampaiden naksauttelua. Penikka todennäköisesti huomaisi rotan, eikä Ikka aikonut varsinaisesti edes yrittää piiloutua. Katsoi vain, mitä tuleman piti.
|
|
|
Post by evetys on Sept 5, 2011 23:03:09 GMT 3
*Tuuli pelmutteli pienen lapsen vaaleita hiuksia, kuin äidin hellät sormet. Joku oli tehnyt parhaansa puukon kanssa pojan hiuksia lyhentäessään, vaan kyllähän ne silti törröttivät hiukan joka suuntaan, tupsu toista pitempänä ja niin edelleen. Kaunis tuo lapsi oli, vahvan ja sitkeän näköinen pikku olento. Kirkkaat silmät, heleä iho ja askelten tempi kaikki puhuivat terveyden puolesta.
Siitä oli viikko kun pojan maailma oli hitaasti ja varmasti ruvennut..keikahtamaan jotenkin kallelleen. Muutosta lapsi ei ollut havainnut suinkaan ensimmäiseksi vanhemmissaan, vaan kodissa ympärillään. Tuore leipä tuoksui harvemmin, narulla ei enää joka päivä roikkunutkaan puhtaita pyykkejä ja sillointällöin keittiön vesisaavissa oli päivän vanhaa vettä. Poika oli ohittanut asiat olkiaan kohauttamalla, kunnes ei voinut enää tehdä niin. Se oli muuttunut mahdottomuudeksi kun vanhemmat eivät enää nousseet sängyistään. Lapsi oli tehnyt ruokaa, sen minkä nyt vesivelliä ja muita vastaavia osasi. Kiikuttanut ne vanhemmilleen. Oli poika yrittänyt pestä pyykkiäkin, mutta vahva lipeäsaippua oli koskenut pienissä sormissa, polttanut ihoa inhottavasti. Kun kuolema sitten oli tullut ja vienyt molemmat, sekä isän että äidin, oli kuolemaa vielä täysin ymmärtämätön suhtautunut asiaan ristiriitaisesti. Tokihan lapsi oli vanhempiensa sängynreunalla istunut ja itkenyt, huutanut apua ja rukoillut jumalaa. Surkeana ja yksin, orpona ja peloissaan. Elämällä vain oli hassu tapa astua näyttämölle sellaisina pieninä asioina kuten tarpeena käydä ulkohuussissa ja nälkänä joka nakersi vatsanpohjassa. Nuo tuntemukset olivat saaneet lapsen liikkeille, kera sen hajun joka vanhemmista oli lähtenyt.
Ihminen oli ihmeellinen olento. Kyvyssään kestää ja jatkaa lähes rajaton. Varsinkin silloin kun täytyi täyttää perustarpeita. Hyvähän se oli korkeitten sängyissään itkeä murtuneita sydämiään ja niin edelleen kun palvelijat pesivät ja ruokkivat ja hyysäsivät. Harva ihminen kuitenkaan pystyi jäämään surunsa keskelle kuolemaan kun nälkä mourui vatsassa vaativalla äänellään. Poika oli siis ottanut ja lähtenyt. Ymmärtämättä edes pakata mitään mukaansa. Toistaiseksi luonto oli tarjonnut sen mitä lapsi tarvitsi. Toistaiseksi, vaan kauaa niin ei tulisi olemaan. Niittämätön vehnäpelto sopi nukkumiseen, talojen kaivoista nousi vielä vettä ja ruokaa poika oli löytänyt tienvarteen jääneistä vankkureista, rattaista ja muista sellaisista. Nahistuneita juureksia ja kovaksi kovettuneita leivänkannikoita. Kyllä niillä nälkänsä tappoi.*
Näillä olisi tehtävä. Näiden pitäisi mennä isoon linnaan ja kertoa sille..kuninkaalle, että maalla on pahoja miehiä. Sellaisia rosvoja. Tämä olisi saanut tehtävän koska tämä olisi kaikkein parhain ritari..*Poika pysähtyi taas, katsoi vuohta joka vastasi tavanomaisella tuijotuksellaan ja tälläkertaa myös papanoimalla siihen maantielle.* ja se olisi tietenkin kaikkein parhain hevonen. Mutta sen jalka olisi kipeä, koska Näkki olisi purrut sitä jalkaan. Niin siksi tämä ei voi ratsastaa sillä. Mutta tämä suojelee sitä kyllä, koska tämä ei pelkää mitään.*Matka jatkui, lapsen huitoessa ilmaa kepukallaan. Tienvarteen kasvanut kaikkeen syytön pensas sai tuta kohtalonsa, siirtyessään hetkeksi rosvojoukon rooliin. Kuivat lehdet lentelivät pienen pojan antaessa kyytiä pensaspaholaiselle..anteeksi siis rosvojoukolle. Mielikuvitus, siinäpä vasta vahva kilpi joka nostaa liian kovaa todellisuutta vastaan, suojakseen. Juuri niin pikkupoikakin teki, kunnes kuviteltuun maailmaan kapsahti olento jota ei voinut ohittaa mielikuvituksella.
Kivellä seisova olento sai pojan pysähtymään kesken hurjan kepillähuitomissarjan. Lapsuudenpyöreillä kasvoilla ollut hurja irvistys laimeni, kepukan kärki laski osoittamaan maata kun poika toljotti olentoa siniharmaat silmät suurina ja huulet hiukan syljestä kiiltäen. Olisi pitänyt jatkaa matkaa, yrittää ohittaa varovaisesti ja huomiota kiinnittämättä jos mahdollista. Ei lapsi tyhmä ollut. Vaan kun kivellä oleva oli ensimmäinen elävä olento pitkään aikaan, vuohen lisäksi, johon poika törmäsi. Piti ymmärtää, että lapsen maailmassa muutama tuntikin oli ikuisuuden mittainen aika.*
Hei. Minun nimi on Erich. Tämä on Ukkonen. Me ollaan seikkailijoita matkalla kuninkaan luokse. Kuka sinä olet? *Paikoilleen jymähtänyt päätti ruveta selvittämään tilannetta. Lapsiparka ei käsittänyt missä vaarassa oikeastaan oli. Mitenpä olisikaan, vietettyään elämänsä turvassa tutussa kylässä rakastavien vanhempien vahtivan silmän alla. Vieraille ei toki pitäisi puhua, mutta... Tuntui hyvältä kun maailmassa oli muitakin elossa kuin poika itse ja vuohi.*
|
|
welma
Member
Söpöliini höpöliini tekee virallisen wempulan :3
Posts: 274
|
Post by welma on Sept 6, 2011 19:00:35 GMT 3
Tielle päästyään kissa alkoi tökkiä ja käännellä uusia ja vanhoja raatoja harjansavarrella. Koko kyläpahasessa ei kuolleiden taskujen penkomisen lisäksi muuta tekamistä ollut, joten aikaa hänellä riitti. Paahteessa eteenpäin raahautuminen tuntui vaivalloiselta, mutta mitäpä tuosta. Harja olalla tyttö hitaasti eteni pitkin tienreunaa. Uusia ruumiita ei ollut montaa, kaikki oli kerran kaivettu eikä Cornelia jaksanut enää hetken päästä nähdä vaivaa niiden tutkimiseksi.
Päivän edetessä lämpötila nousi ja tyttö päätti pitää tupakanmittaisen tauon tienreunalla. istuessa ehti pohtia kaikenlaista. Tällä kertaa mielessä liikkui, että mistähän kissa oli poiminut tupakoinnin tapoihinsa. Asiaa miettiessään hän totesi olleensa aktiivinen tupakoitsia jo vähintään puolivuotta ja sitäkin ennemmin hän oli poltellut satunnaisesti. "Olisikohan se ollut silloin kun hoksasin että tupakka ennen tappoa rauhoittaa?" Kissa muisti, että tupakat olivat olleet joskus alkuun vain osa keikkoja. Yksi alkuun rauhoittamaan ja toinen loppuun palkkkioksi. Vähän aikaa se oli pitänyt ja sitten nitä oli alkanut tehdä mieli useammin ja useammin. Ensimmäisen tupakkansa hän oli saanut osana tappoa. Yksi rikkaamman näköinen kaveri oli tarjonnut yhden tupakan palkkion yhteydessä. Sen kunniaksi että oli päässyt silloisesta uhrista eroon. Muita tapauksen yksityiskohtia Cornelia ei saanut mieleensä palautettua. Hän ei muistanut miksi uhri piti tappaa, tai minkä kokoinen palkkio summa oli ollut. Ei hän siitä asiakkaastakaan juuri mitään muistanut, olisiko ollut isomahainen, parrakas, kalliisiin vaatteisiin pukeutunut, vanhempi mies. Tai mistä sitä tietää. Tupakan hän kuitenkin muisti. Se oli ollut pahaa ja hänen oli tehnyt mieli heittää koko pötkö menemään, mutta ei ollut asiakkaan edessä kehdannnut, vaan esittänyt että tupakointi oli ollut arkipäivää hänelle. Ei hyvä liike. Ei kissa tupakasta vieläkään voinut sanoa pitävänsä, ei toki, nykyisin sen edelle vain kiilasi tarve polttaa. Oli hän joskus kokeillut mitä tapahtuisi jos hän ei polttaisikan pariin päivään. Ja olo oli lopulta kuitenkin mennyt niin tukalaksi että hänen oli ollut pakko jatkaa. Tyttö tumppasi nyt jo loppuneen tupakan maahan, huokaisi ja jatkoi matkaansa harjaa perässään raahaten.
Kauempana kuolleita oli enemmän. Kylän ulkopuolella monet täyttyivät - niin kutsutusti - eläimellisestä selviytymisvietistä. Hysteeriset pakenijat tajusivat lähteneensä ilman varusteita ja moni katsoi parhaaksi hyökätä jonkun heikomman kimppuun. Edes vähäisten varusteiden toivossa. Tällä etäisyydellä liikkui kyllä myös jonkin verran rosvoja. Siitä, olivatko nekin kadonneet taudin myötä ei voinut tietää. Heidän jälkeensä ei kyllä yleensä jäänyt uhrien taskuihin mitään. Aina kuitenkin kannatti yrittää. Kuten sanottua, mistä sitä koskaan tietää.
Kohta Cornelia havaitsi tiellä muita. Hän katseli tulijoita kauempaa. Varomattomasti ei näinä aikoita kannattanut ketään lähestyä. Ei ainakaan nyt kun pyssyt olivat jääneet majatalolle. Uteliaisuuttaan tyttö ei kuitenkaan voinut hillitä, joten hän tuli varoen ainakin kuuloetäisyydelle ja esitti kaivavansa erään onnekkaasti kohdalle osuneen, ilmeisesti nälkään tai janoon kuolleen tytön taskuja. Tottahan kissaa kiinnosti miksi kukaan suuntaisi tähän Jumalan hylkäämään kylään.
|
|
|
Post by submarine on Sept 6, 2011 20:12:01 GMT 3
Ikka silmäili arvioivasti ihmispenikkaa ja tämän vuohta (ja keppiä) kivensä päältä. Mitä selvimmin tämä keskenkasvuinen kuunteli jo melkoista vinkumäärää päänsä sisällä. Kukaties tällä oli napsahtanut nupissa viime päivien jälkeen. Melkoisen monelle näytti käyneen niin. Ihmiset osasivat ihmeen hyvin tuijotella aivan omia asioitaan, kun oikeat eivät miellyttäneet. Mutta muuten, jos nyt oikein tihrusti, tämä vaikutti olevan hyvässä kunnossa ja -lihassa. Paiseita ei näkynyt, eikä pieni otus näyttänyt edes vielä olevan erityisen pahasti veden tai ruuan tarpeessa. Kukaties tämä selviäisikin, jos vain hoipertelisi omassa pienessä maailmassa oikeaan suuntaan eikä pysähtyisi turhan takia. Olivat siinä muutkin, kerran jos toisenkin, onnistuneet. Sitten taas toisaalta, tämä oli tehnyt virheensä jo nyt. Oli pysähtynyt puhumaan rotalle. "Naa-a", Ikka loihi vinkumahan pohdiskelevasti korkealta kiveltään, josta tiiraili penikkaa kuin pieni ja karvainen ylhäinen. Jonkin toisen rotan kohdalla pentu olisi mahdollisesti päästellyt jo aivan erilaisia ääniä, kuten vaikka tuskanhuutoja. Näinä aikoina narttu oli nähnyt ihmistenkin tekevän toisinaan kaikenlaista ikävää, ja harvempi rotta kieltäytyi luokse kävelevästä lihasta. Etenkin kun sillä oli vielä lisää lihaa narunpäässä. Mutta kukaties epäonninen penikka oli kuitenkin onnekas siinä mielessä, ettei Ikka ollut koskaan mieltänyt itseään erityisen tavalliseksi rotaksi. Eikä tällä edes ollut nälkä tällä hetkellä.
Hetken verran rotta pyöritteli ja antoi penikan tuijottaa keppinsä ja vuohensa kanssa. Ja sitten tämä vinkaisi, juuri niin kitisevän vaikeasti kuin se rotilta yleensä onnistui: "Ikka. Kolme Korvaa Rivissä. Tuo on vuohi." Viimeinen oli tarkoitettu joksikin sekalaiseksi toteamukseksi, ja kukaties kannanotoksi ilmoitukseen Ukkosesta. Varmuuden varalle narttu vielä osoitti pojan elukkaa pitkällä, rotankyntisellä sormella, jotta varmasti olisi selvää, mistä oli kyse.
|
|