|
Post by submarine on Jun 27, 2011 18:46:18 GMT 3
((Näin. Stfeenixiä odotellen. Jätän tosiaan sen rialeiden selittämisen nyt, kun se tuli jo peliä sopiessa tehtyä.))
Loppujen lopuksi Ikka ei ollut eksynyt. Se tosin johtui eniten kaiketi siitä, ettei tämä ollut menossa oikeastaan erityisemmin minnekään. Mutta siitä huolimattakin rotta alkoi olla varma, ettei ollut enää sillä tiellä, mitä oli alun perin seuraillut. Tämä oli vanha, pienempi ja selvästikin vähemmän käytetty. Ei juuri kinttupolkua kummoisempi, ja vei ties minne. Jonnekin syvälle metsään kaiketi, tämä ei tiennyt. Mutta oli miten oli, ainakin pohdiskelu antoi hyvän syyn istahtaa. Melkein kuin sitä varten rikkaruohoisen tien ja polun välimuodon vieressä nökötti suurehko, sammaleinen kivi. Aurinko porotti vielä korkealla, olisi aikaa vielä kulkea johonkin suuntaan tänään. Joko takaisin laakeille, ruohoisille nummille, joiden läpi polku oli tänne mutkitellut, tai sitten syvemmälle metsään.
Ikka, pienen- ja nuorenpuoleinen rialnarttu, laski selkärepuntapaisensa syrjään ja istahti kivelle. Tässä sitä oltiin, jossakin hyvin kaukana, eikä rotta ollut aivan varma, minnepäin jatkaa. Kukaties metsätie oli aivan yhtä hyvä kuin kaikki muutkin vaihtoehdot, kukaties ei. Ei se haissut sen kummoisemmalta kuin mikään muukaan. Ja toinen vaihtoehto olisi kääntyä takaisin ja etsiä toinen tie, siellä missä se ilmeisesti oli huomaamatta haarautunut. Rial ei ollut erityisen varma siitä, missä niin oli edes päässyt käymään. Ehkäpä metsätiellä voisi olla jotakin mielenkiintoistakin, eikä mikään vinku päässäkään tällä hetkellä varsinaisesti väittänyt vastaan. Yleensä vinkuna korvien välissä tiesi melkoisen hyvin, kun jotakin ei kannattanut tehdä. Ikka itse oli kivellä istuessaan melko mitäänsanomaton näky. Tavanomainen rottiainen, joskin melko laihahko ja lyhyt. Ilmeisestikin nuori ja asioista mitään tietävälle helposti nartuksi tunnistettavissa. Mukanaan tällä oli selkäreppu, ja kesäistä aurinkoa vastaan tämä oli tonkinut jostain leveän, rähjäisen hatun tapaisen, joka istui rotanpäähän suunnilleen yhtä hyvin, kuin hevonen valtaistuimelle. Muuten rotan maallinen omaisuus oli melkoisen vähissä, mitä nyt tämän kädessä heilui tavanomainen matkalaisten keppi. Varsinaisia vaatteitakaan ei ollut, eivät rialit sellaisia suuremmin tarvinneet, kun turkki löytyi. Kaiken kaikkiaan, mitäänsanomaton rotanrääpäle matkalla johonkin.
Oli miten oli, ei Ikka ollut erityisen varma siitä, mihin tässä tarkalleen olisi pitänyt jatkaa. Ei metsässä kaiketi muuten mitään sen erikoisempaa ollut, mutta rotta oli jo pannut merkille, ettei ollut nähnyt ainoatakaan kulkijaa missään. Ei ihmistä, ei rottaa, eikä mitäkään muutakaan. Kukaties syrjäinen seutu selitti sen, mutta siitä huolimattakin moinen arvelutti. Mutta asiaa ehtisi kuitenkin vielä pohtia. Ja sitä paitsi nartulla oli nälkä, eikä nälkäisenä kannattanut ajatella. Ilman sen suurempia Ikka alkoi tonkia tavaroidensa joukosta evästä. Kukaties odottelemalla tilanne ratkeaisi itsekseen...
|
|
|
Post by stfeenix on Jun 27, 2011 22:35:00 GMT 3
[Aalrighty, meinasin et jätän huomiseks mut sain mielestäni aivan liian loistavan idean :D]
Vaativa matala murahdus kaikui halki metsän, saaden iloisena sirkuttaneet linnun vaikenemaan säikähtäneenä. Linnut kallistelivat päätään levottomasti, toistuisiko murahdus, ja olisiko ääni merkki vaarasta? Ensin ei kuulunut mitään, tuuli kahisutti lempeästi puiden runsaita lehviä, ja muutama rohkea lintu alkoi sirkuttaa uudestaan, ehkä vaara olisi ohitse? Mutta samantien, kun ensimmäiset sävelet olivat lintujen kurkuista kaikuneet, murahdus kuului uudestaan, entistä kovaäänisemmin ja säikyt linnut pyrähtivät kauhuissaan lentoon, metsässä oli jotain..jotain, joka ei kuulunut sinne.
Ääni sai myös kellertävät viirusilmät avautumaan hitaasti lehvien kätköissä, mutta silmät puristuivat kiinni nopeasti siunattuun pimeyteen, sillä pilvettömältä taivaalta paistava, oksien läpi suodattuva auringonvalo sai kyseisen silmien omistajan parahtamaan. Valo oli kirkas, aivan liian kirkas.. Varovasti toinen silmä avautui uudestaan uhmaamaan valon lävistävää armottomuutta ja matala, kiukkuinen murahdus kuului jälleen, aivan läheltä silmien omistajaa. Tarkemmin sanottuna, ääni kuului hänestä itsestään. Maha kurahti jälleen vaativasti.
Garashka nousi hitaan kohmeisesti ylös mättäältä, jossa oli maannut jokseenkin tajuttomassa tilassa. Auringon valo tunkeutui edelleen säälimättömästi rikin keltaisiin silmiin ja puolörkki painoi voihkaisten suuren kämmenensä silmilleen. Ei--enää--koskaan--kääpiöviinaa.
Katkeran kitkerä maku kohosi kiusoitellen puolörkin kuivaan kurkkuun, mutta vaivaisena nainen nielaisi happaman nesteen takaisin vatsalaukkuunsa, joka edelleen vallan vaativasti kurisi. Manaillen örkkienkielellä nainen kampesi itsensä istuvaan asentoon, raottaen jälleen varoen silmiään. Auringon valo kuitenkin löysi mitä kipeimmin jälleen säteensä niihin, saaden toistaiseksi valonarat silmät valumaan vettä. Tällä kertaa puolörkki ei kuitenkaan suostunut antaa periksi ja hän urheasti räpytteli kyyneleitä silmissään kunnes aurinko luovutti ja alkoi leppoisasti lämmitellä hänen vihertävänharmahtavaa ruumistaan. Garashka ei kuitenkaan kauaa ehtinyt nautiskella voitostaan kirvelevää valoa kohtaan sekä sen sovittelevasta lämmöstä kun hapan neste syöksyi hänen kurkustaan sellaisella vauhdilla, että nainen juuri ja juuri ehti kääntää päätänsä jottei olisi oksentanut syliinsä. "Se oli viimeinen kerta kun mä annan kääpiön ylipuhua itteni." Puolörkki marisi karhealla äänellä pyyhkien leulleen roiskuneet nesteet, ja alkoi etsiä katseellaan haarnikaansa.. jota ei näkynyt. Mitä ihmettä? Oliko joku pöllinyt hänen haarniskansa sillä aikaa kun hän oli aivan viattoman sammuneesti maannut metsässä? Mikä näitä nykyajan ihmisiä vaivasi, kun ei edes krapulaa saanut rauhassa potea?!
Muistikuvat alkoivat ryömiä puolörkin tahmeaan mieleen.. Hän muisti olleensa tavernassa, jossa oli tavannut pari kääpiötä jotka olivat haastaneet hänet juomakisaan.. He olivat juoneet, juoneet ja juoneet vielä hieman lisää ja sitten.. ja sitten.. muistikuvat alkoivat haparoitumaan hän ei muistanut loppua, mutta oli melko varma että siihen liittyi jonkinlainen puolörkki maantierosvojoukko, luola ja.. niin. Kääpiöviina.
No ei tässä auttanut itseään voivotella, etenkin kun makasi krapulassa pelkkä ruostetahrainen alusasu päällänsä keskellä metsää. Naurahten omalle tilanteelleen puolörkki nousi, tosin joskin haparoiden ylös ja lähti löntystellä huojahdellen johonkin suuntaan missä ehkä saattoi muistaa olevan tien. Tosin se saattoi olla aivan toisella suunnallakin ja jopa toisessa maanosassa. Ei--enää--koskaan--kääpiöviinaa.
[..se hieman venähti.. mut oikeesti, voiko kukaan olla rakastamatta krapulaista puolörkki neitosta XD]
|
|
|
Post by submarine on Jun 27, 2011 23:14:36 GMT 3
((=D ei tietenkään.))
Ikka raaviskeli selkäänsä ja järsi kuivalihanpalaa ilman sen suurempia mietteitä. Sää oli ainakin mukava, eikä kuonoonkaan kantautunut varsinaisesti minkäänlaisia lemahduksia. Oikeastaan päivä vaikutti oikein mukavalta, eikä nartulla ollut mitään sitä vastaan, että joutui istuskelemaan ja pohdiskelemaan kiven päällä. Kukaties kannattaisi oikeastaan odotella tässä huomiseen ja katsoa sitten, josko metsässäkin olisi jotakin mielenkiintoista. Rotta raapi ruskeaturkkista kylkeään hieman lisää ja jauhoi suolaista lihaa.
Ja koskapa päivä oli vaikuttanut tähän asti rauhalliselta ja mukavalta, oli siihen tietenkin tultava muutos. Ikka ei ollut aivan varma, huomasiko ensin hajun vai melun. Joka tapauksessa, kumpikin vahvistui nopeasti melkoiseksi. Jokin remusi metsästä kohti - jokin pahanhajuinen. Herkkiin korviin ja kuonoon tämä otti melkoisesti, ja rotta jäi aavistuksen epäluuloisesti vilkuilemaan, mitä metsästä tarkalleen ottaen oli tulossa. Eläin se tuskin oli, ne eivät yleensä rymistelleen tai löyhkänneet oksennukselta. Se taas saattoi sitten olla hyvä tai huono. Siitä huolimatta Ikka poimi keppinsä käteen, vaikkei vielä varsinaisesti mitään tehnytkään. Oli se tyhjää parempi. Toivottavasti...
Ryminä ja haju vahvistuivat, kunnes loppujen lopuksi syypääkin tuli esiin. Ikka ei varsinaisesti ollut osannut odottaa mitään, mutta siitä huolimattakin silmien tihrustettavaksi lopulta löntystellyt sai hetkeksi pieneen hämminkiin - pitkälti, koska rotta ei ollut varma, mitä ilmestyksestä olisi pitänyt tuntea. Pelonsekainen kunnioitus ja kunnioituksen sekainen pelko vaikuttivat kumpikin hyviltä. Toisaalta myös tietynasteinen huvitus. Metsästä oli rymistellyt näkyviin, ellei Ikka täysin erehtynyt, puoliörkki. Valtava, hirvittävän lihaksikas, puolialaston puoliörkki. Ja jos arvausputki pysyi yhä oikeana, niin melko tujussa krapulassa tarpova puoliörkki. Mikä selitti toki rymistelyn ja hajun. Se olisi ollut jopa melkein hassua, jolle Ikka kivellä istuessaankin olisi ollut lyhyempi, ja jollei nainen todennäköisesti olisi kyennyt halkaisemaan rotalta kalloa kahdella sormella.
Ikka ei varsinaisesti tehnyt mitään, tuijotti vain hyvin tiiviisti kiveltään kohti löntystelevää ilmestystä. Ja sitten, koskapa kaikki oli mennyt aivan liian hyvin tähän asti, aivasti raskaan löyhkän siivittämänä. Kovaa, useaan kertaan ja pärskähdellen. Se kaikui melkoisen kimeästi tyhjällä seudulla...
|
|
|
Post by stfeenix on Jun 28, 2011 0:19:20 GMT 3
Garashka yritti tarpoessaan kovin kuumeisesti setviä muistikuvia viimeisiltä päiviltä. Hän ei nimittäin edes ollut kovin varma siitä, että elikö samaa vuorokautta jolloin oli hourahtanut kääpiöviinaan, vaiko oliko kyseessä lähinnä sama viikko? Metsän pienet, ja vähän isommatkin eläimet juoksivat hädissään alta, ja läheisyydestä, pois kun ronskin kokoinen puoliörkki tallusteli eteenpäin. Hänen askelluksensa oli jo hieman tasoittunut vahvasta siksakista eikä hän ollut oksentanutkaan enää pariin minuuttiin. Se oli hyvä se. Kirottu kääpiöviina, yhtä arvaamaton ja ulkonäköä pettävä kuin valmistajansakin. Miten joku niin pieneltä tuntuva saattoikin aiheuttaa näin valtavan huonon olon. Garashka ei edes muistanut milloin olisi viimeksi tuntenut olonsa näin huteroksi, toisaalta, hän ei edelleenkään muistanut paljoa mitään muutakaan. Tosin hänen mielessään oli kasvanut melko suuri varmuus siitä, ettei hänen haarniskaansa ehkä ollutkaan varastettu, hän oli melko varma ettei ollut pukenut sitä päälleen laisinkaan lähtiessään.. jonnekin..joidenkin kanssa. Se olisikin melko looginen selitys, sillä reilun pari metrisen, ja pari sataa kiloisen naisen haarniska ei ollut kauneudella pilattu, ja normaalit miehet hädin tuskin jaksoivat liikkua se päällä, saatikka varastaa sellaista. Se oli melko rauhoittava tieto, kaikessa omituisuudessaan, että hän oli lähtenyt maantierosvoja metsästämään pelkkä alusasu yllään, eikä ollut hukannut haarniskaansa. Oli ollut pirunmoinen työ saada se alunperinkään sopimaan hänen varrelleen saatikka että joutuisi hommaamaan uuden. Hän myös oli melko varma siitä, että maantierosvot kuuluivat asiaan, ne kuuluvat aina asiaan.. Viimein puoliörkin näköpiiriin siinsi jotain tieltä, tai polulta muistuttavaa muutamien lehtiään väristävien puiden takana, sillä jyminä hänen korvissaan ei johtunut suinkaan vain aivoista jotka yrittivät kovasti päästä tasapainoon alta karkaavan tanteren alla, vaan myös hänen massiivista jaloistaan ja hakivat, kenties hieman normaalia raskaanoloisemmin tasapainoa nummelta. Vielä muutama metri ja hän tunkeutui muutaman lyhyeksi jääneen elinkaaren omaavien nuorten taimien läpi. Osa oksista yritti epätoivoisesti estää puolörkin lihaksikasta ruumista runnomasta lävitseen mutta huomasivat häviönsä liian myöhään oksien napsahtaessa kevyesti poikki. "Noniin, nyt mä ehkä pääsin metästä pois." Puolörkki murahti tyytyväisenä itsekseen tuntematta lainkaan halua palata metsään, puut näyttivät niin pahuksen samankaltaisilta. Ei luonnossa, saatikka metsässä mitään vikaa ollut, ellei joutunut sen läpi tarpomaan puuvillainen, likaisen haiseva paita sekä pitkät kalsarit jalassa ilman muistikuvaa siitä, miten päätyisi lähinpään tavernaan. Tosin tavernan ajattelu sai puolörkin mieleen jälleen palaamaan tummanruskean houkuttelevan kuvan tuopeista sekä punakoista kääpiöistä, joka taas sai tutun happaman nesteen nousemaan salakavalasti kurkkuun, ja naisen vihertävänharmahtavat kasvot valahtamaan.. jos vain mahdollista, vieläkin vihertävänharmahtaviksi. Hän oli jo melkein antamassa ylen kun huomasi silmäkulmastaan jonkin hahmon, nopeasti neste painui takaisin sinne minne kuuluikin ja vetiset, keltaiset silmät tarkentuivat tuohon.. olentoon. Jyrsijään. Jyrsijässä ei sinänsä olisi ollut mitään ihmeellistä, ellei tällä olisi ollut jotain epämääräisesti hattua muistuttavaa päässä ja hammastikkua kädessään, tai tassuissaan, kuinka vain. Hetkessä massiivinen puolörkki unohti krapulansa, metsän ja tavernan ja jäi tuijottamaan kertakaikkisen koomisen epäuskoisesti pientä olentoa joka kivellä nökötti. "Jaa, yleensä mä nään liskoja mut sä oot kyllä jotain aivan uutta." Nainen huomautti, enemmän ehkä itselleen kuin tuolle.. hiirelle, marsulle, oravalle? Hän ei ollut aivan varma, kaikki ne pienet karvapallot näyttivät samalle. Vaikka kookas puolörkki oli varmastikin uhkaavan näköinen, kaikessa koomisuudessaankin, niin naisen leveiltä kasvoilta ei voinut erottaa uhkaavuutta tai väkivaltaisuutta, lähinnä vain erittäin, erittäin pahaa krapulaa ja hämmennystä. [Ainii, repesin kyllä ääneen tälle "Metsästä oli rymistellyt näkyviin, ellei Ikka täysin erehtynyt, puoliörkki. Valtava, hirvittävän lihaksikas, puolialaston puoliörkki" Kiitos viikon nauruista, aivan loistava ilmaisu ]
|
|
|
Post by submarine on Jun 28, 2011 0:36:39 GMT 3
Ikka tuijotti puoliörkkiä, joka availi sanaista arkkuaan. Liskoista ja jostakin. Ainakin se voi pahoin, ja kohti hönkiminen pahensi hajua huomattavasti. Ja jos haju oli mikään mittapuu millekään, moukaroitiin tämän tapauksen arkaa kalloa juuri vähintäänkin vasaroilla. Ja tuon kokoisessa päässä lieni vielä melkoisesti tilaa jyskytyksellekin. Mahtoi tuntua, juotavaakin tuollaiseen mahtui varmaan monta tynnyrillistä. Kiveltään asioita pohdiskellessaan Ikka alkoi taas kaivella tavaroitaan, virkkoen väliin: "Juu-u", mahdollisimman osaaottavan kuuloisesti.
Loppujen lopuksi narttu sai vedettyä esille vesinassakkansa. Oli tullut huomattua jo moneen kertaan, että kun lähistöllä möllötti jokin huomattavasti muita suurempi ja ikävämpi, sen kanssa parani olla hyvissä väleissä. Ja tämä tapaus näytti siltä, että kohta juotava maittaisi. Ehkä se ainakin parantaisi hajua. Rotta itse ei juonut, harvempi rotta siihen temppuun edes kunnolla pystyi, mutta ilmeisestikin siitä tuli usein paha olo jälkeenpäin. Ja vesi ilmeisesti auttoi. Toisinaan. "Juo niin auttaa", Ikka lopulta neuvoi, ojentaen kiveltään vesinassakkaansa naista kohti. Ruokaa ei varsinaisesti tarjottu.
|
|
|
Post by stfeenix on Jun 28, 2011 18:04:30 GMT 3
Garashka tuijotti hetken aikaa ämistyneenä karvaista olentoa, joka kaiken kukkuraksi oli alkanut puhua, kuin puolörkki ei oikein luottaisi silmiensä näkökykyyn, joka toki olikin hieman kyseenalainen vielä useastakin syystä.
"Jaa-a." Puolörkki mörähti osoittamatta sen kummemin äännähdystä itselleen kuin tuolle toisellekkaan ja raapautti mietteissään sekavan värisen, ruskehtavaa muistuttavan hiustulvansa alla niskaansa. Hiukset olivat melko takkuiset sekä jokseenkin tahmaiset, ja niissä roikkui sekalaisena joukkiona niin lehtiä, oksia, roskia kuin jokunen hämmentynyt hämähäkkikin, jotka yrittivät kovasti pohtia miten heidän työllä ja tuskalla kudotut verkkonsa olivat päätyneet massiivisen ruumiin runtelemaksi.
"No oot sä ainakin kohteliaampi kuin liskot." Puolörkki jatkoi nyökäten hyväksyvästi, ja heilautti pari käsiinsä paniikissa tarttunutta hämähäkkiä polun reunalle. Naisen ääni oli alkanut kulkea jo hieman paremmin, mutta ei se sitä yhtään viehkeämmäksi ollut tehnyt, ääni jyrisi kuin myllynkiviä olisi hiottu vastakkain.
"Vesi vois ollakin aika hyvä." Hän vielä lisäsi ja kapeat, pitkät huulet venyivät epäluonnollisen (jos siis ei ollut tottunut olemaan tekemisissä örkkirotuisten kanssa) pitkään hymyyn joka paljasti terävähköt kulmahampaat yläleuasta. Naisen alaleuka olikin hieman eteenpäin työntyvä joten komeat, reilun sentin pituiset torahampaat näkyivät ilman mitään sen suurempia mutristeluita. Näky olisi voinut olla väristyksiä aiheuttava, ellei hampaiden uhkaavuutta olisi hieman pilannut pari epämääräisen näköistä ruohotupsua tiivin hammasrykelmän välissä.
Yllättävän nopeallla, naisen kunnon huomioon ottaen, liikkeellä komean kokoinen koura nappasi vesinassikan käsiinsä, ja nassikka olisi saattanut mennä samantien tyhjäksi tai jopa kokonaisena kurkkuun, ellei naisen tahmaiseen mieleen olisi jostain leijunut yllättävän kaukonäköinen havainto -nassikka oli pieni ja siinä oli varmasti kaikki hänen uuden tuttavansa juomavarat. Viime hetkessä Garashka tiputti vain muutaman kiusoittelevan pisaran kurkkuunsa ja tömähti sitten istualleen kiven viereen, leyhäyttäen ympärilleen oksennuksen, hien ja ruosteen sekaisen pöllähdyksen. Vaikka osia metsästä olikin joka puolella hänen kehoaan oksina, roskina, lehtinä, varpuina, kivinä ja kaikkena mitä nyt metsästä sattui löytymään, ei sekään ollut uskaltautunut sekaantua tuohon hajujen kakofoniaan.
"Ootko muuten sattunu näkee muita, esimerkiksi puolialastomia kääpiöitä?" Garashka kysyi ja ojensi nassikan takaisin tuolle.. muutamia sanoja pulpahti hänen mieleensä ja hän nappasi sieltä omasta mielestään parhaimmalta kuulostavan vaihtoehdon. Hiiri. Hattupäisen karvakasan täytyi olla hiiri. Puolörkki oli aika tyytyväinen päätökseensä, hiiret olivat paljon mukavempia kuin liskot.
"Oon tainut kadottaa seuralaiseni."
[Muutes kehtaatko antaa jotain suuntaa tuon siun rottalaises koosta? Kun funtsin itse ensin et ne ois pieniä, siis rotan kokoisia mut sit lueskelin uudestaan tota siun tietopakettia noista ja siellä mainitsit et ne voiskin olla melkein ihmisenkokoisia, vai ymmärsinkin ihan täysin väärin?
Tosin Garan rinnalla nyt melkein kaikki on pientä kyllä, mut rotta olis jo tosi pieni jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mut selkeyttäs miuta enemmän tietää et onks se pienipieni vai isompi kuin kääpiöt :D]
|
|
|
Post by submarine on Jun 28, 2011 20:07:15 GMT 3
((Aaa, juu. Ihan ovat lähemmäs ihmiskokoa. Tarpeeksi massiiviset reilusti ylikin, mutta yleisesti ottaen siinä suunnilleen 160-170cm. Ikka, joka on melkoisen rääpäle yksilö, on hyvä jos puolitoista metriä. Eli tosiaan jostain ihmisen ja kääpiön väliltä nämä tuppaavat pituudessa olemaan.))
Puoliörkki ei loppujen lopuksi koostaan huolimatta vaikuttanut mitenkään erityisen vaaralliselta otukselta. Ei ainakaan tällä hetkellä. Saattoihan toki olla, että krapula oli vain katkonut tältä pahimman terän täksi hetkeksi, mutta ei Ikka siltikään ollut erityisen huolissaan asiasta. Tavalliseen tapaan aavistuksen varuillaan kylläkin, muttei kuitenkaan ainakaan pohtinut parhaillaan, mihin suuntaan kannattaisi juosta, jos tapaus repäisisi ja hermostuisi. Vaikutti melkoisen rauhalliselta, olkoonkin että olisi todennäköisesti voinut repiä joltakulta pään harteilta hermostuessaan. Narttua se ei varsinaisesti huolettanut niin kauan, kuin se ei ollut oma pää. Olipa miten oli, Ikka rentoutui jälleen aavistuksen, raapi kepillä selkäänsä ja katseli ja kuunteli örkkinaisen touhuja välistä mahdollisimman rakentavasti nyökytellen. Mitä ilmeisimminkin tämä oli teutaroinut menemään ympäripäissään viime yönä, ja keräili nyt itseään kasaan. Narttu itse ei ollut kokeillut samaa, rotille viina tuppasi tosiaan sopimaan huonosti, mutta olihan tätä nähty kerran jos toisenkin. Paikassa jos toisessakin.
Jostakin kääpiöstä puoliörkki kysyi. Ikka joutui hetken kaivelemaan kuivalihannokareitta hampaidensa välistä. Mutta vaikka kuinka pähkäili, ei tämä kuitenkaan voinut väittää nähneensä, kuulleensa tai haistaneensa yhtäkään kääpiötä. "Naa-a. Ei ole näkyny. Ei ketään. Ei täällä. Ei kääpiöitä, ei muita. Vain minä. Varmaan jossain puskassa", Ikka lopulta vastasi. Oikeastaan rotalla ei ollut hajuakaan siitä, mistä nainenkaan oli tänne löytänyt. Kaiketi rämpinyt ties minkä nummen tai rapakon lävitse. Todennäköisesti kääpiökin löytyisi sitten jostakin sieltä. Tai näin rotta ainakin pähkäili.
"Mitä tuolla on?" Ikka hetken perästä kysyi, kun epäili örkkinaisen alkavan olla tarpeeksi selvänä. Tämä osoitti kepillä metsää kohti. Kukaties nainen tosiaan oli tullut toiselta puolelta. Kukaties tämä jopa muistaisi jotakin. Kukaties.
|
|
|
Post by stfeenix on Jun 29, 2011 21:41:49 GMT 3
[Ush, no onneks en ihan hirveitä, pelastamattomissa olevia mokia sit tehnyt sen koon kanssa, ne jotka tein voi laittaa Garan krapulan piikkiin. Ja ainiin, lähen tosiaan huomisella muutamaksi päiväksi poies ni peli varmaan seisahtuu hetkoksi ellen saa sit innostusta kaverin luona pelata, tai lähinnä, jos on aikaa. heh.]
Garashkan kulmat elivät hetken aikaa omaa elämäänsä, puolörkin yrittäessä seurata hiirulaisen nopeaa puhetulvaa ja saada sanat jotensakin ymmärrettävään järjestykseen. Kunnes viimein oletti tajunneensa mitä toinen sanoi.
"No kai ne sit meni eri suuntaan, emmä ihan tarkkaan muista et mitä me tehtiin tavernan jälkeen." Puolörkin kurkusta kuului etäisesti ukkosenjyrähdystä muistuttava naurahdus. Nainen ei näyttänyt olevan millänsäkkäään tilanteestaan, melkein kuin olisi tottunut siihen, että löytää itsensä tajuttomana juomisen jäljiltä, pelkät alusvaatteet päällänsä metsän siimeksestä.
Kun naurun hörähdys oli loppunut, hän raapautti kynnellään ruohot hampaistaan ja keltaiset silmät kääntyivät tarkastelemaan uutta toveriaan, tämä ei näyttänytkään aivan niin pieneltä kuin oli aikaisemmin vaikuttanut, mutta yhtä karvaiselta kyllä. Tosin Garashka ei välttämättä ollut se kaikkein paras arvioimaan muiden karvaisuutta, sillä hänen oman harmahtavanvihreän ihonsa peittona oli lyhyen lyhyttä nukkaa ylt'ympäriinsä, ainoastaan silmämunat olivat säästyneet karvaisuudelta.
Puolörkki ei edelleekkään kyllä ollut aivan varma siitä, oliko hiirimäinen olento vain krapulainen näköharha vaiko aivan oikea, mutta jälleen yllättävän selvänäköisyyden puuskassaan, hän päätti olla tökkäämättä tätä.
"Jaa, vai tuollako. Metsää." Garashka kohautti massiivisia olkapäitään ja sai tukun sammalta ryöpsähtämään polulle. "Paljon metsää." Hän nyökäytti varsin tietäväisen näköisenä. Hetken aikaa näytti kuin nainen olisi miettinyt jotain, ja matalalla olevat kulmat laskeutuivat pohtivana, ja melkoisen älykkään näköisenä verrattuna örkkien ja puolörkkisukuisten yleiseen aivojen käyttöön, keltaisten silmien päälle. Viimein hän sai kaivettua sekavasta muististaan jotain ja kasvot kirkastuivat.
"Ja sit siel oli joku kivikasa." Hän näytti varsin tyytyväiseltä itseensä, ja syytä olikin, kenties puolörkki saisi vielä jossain vaiheessa jonkinlaisen käsityksen viimeisien päivien tapahtumista. Tämä oli melko hyvä alku.
[Hih, joo mie tiijän et siun hahmos on rotta, mut Gara aattelee sen vielä olevan hiiri joten hiirulaisitan sitä kunnes tulee sopiva hetki kertoa muutamia faktoja eläimistä Garalle. :D ]
|
|
|
Post by submarine on Jun 30, 2011 11:15:35 GMT 3
Myönnettäköön, Ikka ei varsinaisesti ollut edes odottanut erityisen monisyistä vastausta. Metsää, sitähän siellä varmasti olikin. Kivikasoista tällä tosin ei ollut aavistustakaan, kukaties se olisi jotakin tai sitten ei. Mutta olipa miten oli, siellä ei ainakaan ollut isoja, vihaisia naamaanpurijoita, tai örkki olisi todennäköisesti maininnut. Tai mitään muutakaan erityisen ikävää, jolla oli palava hinku näyttäytyä. Se oli aina hyvä asia, ja yksi syy lisää jatkaa siihen suuntaan.
Ikka tiirasi hetken naista kiveltään ja raapi kepillä selkäänsä. Loppujen lopuksi tämä vaikutti kaikin puolin siedettävältä tapaukselta. Jos ei muuta, niin olisi ainakin hyvää matkaseuraa. Kuten moneen kertaan oli huomattu: jos oli pieni ja huono paukuttamaan päitä halki sellaisilta, jotka yrittivät juuri vastata samalla mitalla, kannatti hankkiutua seuraan, joka ei ollut. Puoliörkki oli melkein yhtä suuri kuin eräskin suurrial, ja todennäköisesti saisi aikaan melkein yhtä pahaa jälkeä. Eikä vaikuttanut välittävän turhan paljoa asioista. Toisin sanoen siis ehdottoman hyvä vaihtoehto matkaseuraksi. Muutama ihminen olisi todennäköisesti pistänyt tämän tapoja pahakseen, mutta rottien mittapuulla tämä käyttäytyi vielä harvinaisen kesysti. Ei ollut vielä edes nuoleskellut nivusiaan seurassa. Taikka muiden nivusia, jos niikseen.
Monenkirjava, ruskea turkki suhisi, kun Ikka raaviskeli kylkeään. Tämä pohti jo ohimennen kirppuja, kutina kun ei ollut katoamassa. Pitäisi kaiketi jossain vaiheessa tarkistaa tilanne. Ja sitten tuli taas nyhdettyä itsepäistä lihanriekaletta hampaiden välistä. Kaiken kaikkiaan narttu näytti kivellä itseään raapiessaan, ruopiessaan ja nyppiessään lähestulkoon mietteliäältä. "Taverna o varmaan tuolla puolella. Ei tuolla ainakaan", Ikka lopulta vinkaisi, osoittaen ensin kepillään metsään ja sitten sinne, mistä oli itse tullut. "Ja kääpiö myös", tämä lisäsi perään. Ja, koskapa oli jo päässyt putsaamisen makuun, osoitti Ikka tietynlaista rentoutumista tilanteessa siirtymällä itsensä putsailuun, kuten rottien kuuluikin. Melkoista notkeutta siinä tuli esiteltyä.
|
|