Post by Kalin D. on May 5, 2011 19:54:15 GMT 3
[ Tarjolla Star Wars-henkistä fiilistelyä rantaparatiisissa vapaassa hengessä. ]
Kauan sitten hyvin, hyvin kaukaisessa galaksissa kaksi kuuta nousi taivaalle maalaten hämärälle hopean ja savuisen harmaat sävyt. Päivän kostea kuumuus hiipui hiostavaksi, mutta ilma oli sentään kevyempää hengittää kaikille olennoille. Planeetta oli lähes täydellisesti viidakoitunut, rämeinen helvetti, jonka mainetta korjasivat vain muutaman kristallisen meren rantaviivat. Ne olivat suosittuja, suorastaan kuuluisia, lomanviettopaikkoja niille jotka tahtoivat paeta kalliita turistirysiä. Yritykset järjestivät metsästysretkiä trooppisen mantereen metsiin. Salarakkaat löysivät toisensa palmujen alta. Arki vaipui unohduksiin. Rannat keräsivät auringon palvojia. Otsoonikerros oli vielä turvallinen kulkea suojitta polttavalla hiekalla. Kasinot varmistivat joka yö ainakin yhden onnekkaan palaavan kotiin rikkaana. Yön laskeutuessa tuhannet sirkat aloittivat soittonsa säestäen vienoja lintuja, sekä aaltojen pehmeää huminaa. Taivaanranta värjääntyi violettiin ja oranssiin, leiskui auringon viimeisistä säteistä salvaten hengityksen kauneudellaan viilentävän tuulen silittäessä kasvoja. Se oli paratiisi...
"...ja helvetti!" Rourke tuijotti itsepintaisesti toveriaan puolityhjän tuopin läpi käännellen lasia saaden kasvot sen takana muuttamaan muotoaan. "Tässä paskaläävässä ei oo yhtikäs mitään." Tuoppi kallistui ja pamahti tyhjänä puulaatikolle, joka toimitti pöydän virkaa. "Kuin vitun pitkään meidän pitää odottaa täällä? MITÄ me odotetaan täällä?! Kaks täyttä kuukautta etkä sä oo tehny mitään. Et ees ryypänny!" Se viimeinen tuli hieman jo syyttävästi turhautuneen kiukun lomasta. Syytetty tuijotti apaattisena horisonttiin, jonka takaa kuista pienempi oli nousemassa esiin ja kohautti olkiaan. Hiljaisuutta täytti tropiikin yön äänet, maailma tuntui epätodellisen kauniilta jopa huoltorakennuksen takanurkalla. Kaksi muovituolia nojasi seinää ja laatikko niiden välissä oli joskus sisältänyt pelimerkkejä kasinon pöytiin. "No?" Rourke kurotti uuden pullon kylmälaukusta vierestään ja sihautti sen auki. Kaksikon hiljainen osapuoli vilkaisi kookasta toveriaan lyhyesti, kääntäen katseensa takaisin merelle. "NO?" Äänensävy alkoi käydä vaativaksi, eikä se tiennyt hyvää. Rourke oli hyvä mies niille, joista hän piti ja ne joista hän piti olivat välittömästi sitä mieltä, että hän oli maailman parhain jätkä. Tietenkin, miehellä oli mittaa lähemmäksi pari metriä, hän oli harteikas kuin panssariovi ja hiekkakiven värinen. Puun uurteita muistuttavat tatuoinnit ja kaljua päätä peittävät sarvet pitivät huolen siitä, ettei kukaan halunnut olla riidoissa zabrak-soturin kanssa. Monet ylistivät miestä rotunsa valioyksilöksi itsehillinnän puolesta sillä zabrakit olivat äkkipikaista kansaa, mutta rajansa alkoi olla hänelläkin. Tämä ihminen, rääpälemäisen laiha lihaksikkaaseen soturiin verrattuna, pompotti häntä kuten tahtoi. Aavikolla syntyneen zabrakin oli vaikea uskoa miten lyhytikäisen, meluisan ja sosiaalisesti hektisen rodun seasta hänen mukaansa oli lyöttäytynyt juuri tämä yksilö, joka ei puhunut paljoa mitään, ei osoittanut tunteita eikä kiirehtinyt mitään. Se oli ärsyttävää... Etenkin kun kaipasi itse juttuseuraa tai edes selitystä mitä he odottivat.
Odotusta sai kestääkin, Rourke luovutti itsepintaisen tuijotuksensa vartin jälkeen - pitempää hän ei jaksanut keskittyä poraamaan katsettaan aavistuksen aasialaisten kasvojen ohimosta läpi. Turhaa. "Dare... Mä en tiä mitä sun kaa pitäs tehä, mutta jos sä jatkat tota mä haen lamauttimen ja tsäppään sua reiteen ni sitte et ainakaa liiku tai puhu mitään." Rourke teki parhaansa kuulostaakseen uhkaavalta ja vakavalta. Ei hän olisi toteuttanut uhkaustaan, mutta se kriittisen pieni houkutus alkoi päästä vähitellen voitolle. Dareksi kutsuttu huokaisi syvään ja kallisti päänsä taakse kunnes lyhyt sänki kopsahti huoltorakennuksen seinään. "Onnettomuutta." Matala, puhumattomuudesta käheytynyt ääni vastasi viimein. "Mitä?" Tummanvihreät silmät kääntyivät kohtaamaan zabrakin kysyvän katseen. Dare oli keskimittainen ja laiha, myös muidenkin silmissä, mutta jäntevä kuin pikajuoksija. Aavistuksen vinot silmät, täysin tumma tukka, tasapainoisen komeat kasvot, joita varjosti ikuinen alakuloinen huoli. "Me odotamme, että joku loukkaantuu." Ennen kuin Rourke ehtisi huolestua enempää Dare otti täytetyn tuopin ja maistoi huurteista. Hyinen juoma oli halvinta olutta mitä työntekijät saivat ostettua, mutta se riitti tuomaan auringon paahtamalle keholle hieman helpotusta. "Koalitio solmi sopimuksen toimittaa rintamalla haavoittuneet tänne. Tukikohta on kolmen kilometrin päässä hotellista niemen kärjessä." Kenttätohtori viittasi tuopilla kohti pientä niemeä, joka erottui juuri ja juuri rinteisestä maastosta.
Remakka nauru keskeytti kaksikon sekavan keskustelun kahden nuoren twi'lekin kompuroidessa ulos kasinon ovista. Siniset olennot huojuivat toisiinsa nojaten ja nauroivat, nauttivat toistensa seurasta ja kuutamosta, joka sai heidän ihonsa sädehtimään kilpaa meren kanssa. Mikä parasta, humala ja ilo laukaisivat rodulle tyypilliset feromonit tuulen kuljetettavaksi myös muiden tuntumaan. Rourke virnisti ilottomasti ja nappasi tuoppinsa takaisin jääden odottamaan, että kaksikko katosi viidakon reunoilla kulkeville poluille. Hän odotti, että ihminen olisi jatkanut, mutta hiljaisuus ei väistynyt. Dareio tuijotti twi'lekien perään mustat kulmat aavistuksen rypyssä, silmät kaventuneina siihen tiettyyn keskittyneeseen ilmeeseen, jonka Rourke oli oppinut tuntemaan. "Ei. Et mene sinne. Ne on siviilejä, tää on siviilikohde, Koalitio ei tunnista sua jos sä teet nyt jotain." Soturin ääni oli laskenut lähes kuiskaukseen, muitakin myöhäisiä illanviettäjiä alkoi ilmaantua rantaan jatkamaan juhlia. Ilmeisesti vuorossa oli viikottainen tulishow, joka alkoi olla komeudessaan kasinon suurimpia numeroita. Siellä olivat kaikki. Paitsi ne, jotka halusivat 'kadota' hetkeksi muusta seurasta huolettomasti. Dare tuhahti ja repi katseensa viidakosta, pakotti itsensä tuijottamaan olentoja, jotka alkoivat kerääntyä juhlimaan ulos. "En tänään." Oliko äänessä pettymystä? Kyllä. Rourke katsoi parhaaksi korjata asian etsimällä kylmälaukustaan vahvempaa juotavaa, sinisen breezerin, jonka kalautti pöydälle taistelutoverinsa viereen. "Juo itsesi mukavaksi ja mennään bilettämään. Sä alat karmia mua."
Kauan sitten hyvin, hyvin kaukaisessa galaksissa kaksi kuuta nousi taivaalle maalaten hämärälle hopean ja savuisen harmaat sävyt. Päivän kostea kuumuus hiipui hiostavaksi, mutta ilma oli sentään kevyempää hengittää kaikille olennoille. Planeetta oli lähes täydellisesti viidakoitunut, rämeinen helvetti, jonka mainetta korjasivat vain muutaman kristallisen meren rantaviivat. Ne olivat suosittuja, suorastaan kuuluisia, lomanviettopaikkoja niille jotka tahtoivat paeta kalliita turistirysiä. Yritykset järjestivät metsästysretkiä trooppisen mantereen metsiin. Salarakkaat löysivät toisensa palmujen alta. Arki vaipui unohduksiin. Rannat keräsivät auringon palvojia. Otsoonikerros oli vielä turvallinen kulkea suojitta polttavalla hiekalla. Kasinot varmistivat joka yö ainakin yhden onnekkaan palaavan kotiin rikkaana. Yön laskeutuessa tuhannet sirkat aloittivat soittonsa säestäen vienoja lintuja, sekä aaltojen pehmeää huminaa. Taivaanranta värjääntyi violettiin ja oranssiin, leiskui auringon viimeisistä säteistä salvaten hengityksen kauneudellaan viilentävän tuulen silittäessä kasvoja. Se oli paratiisi...
"...ja helvetti!" Rourke tuijotti itsepintaisesti toveriaan puolityhjän tuopin läpi käännellen lasia saaden kasvot sen takana muuttamaan muotoaan. "Tässä paskaläävässä ei oo yhtikäs mitään." Tuoppi kallistui ja pamahti tyhjänä puulaatikolle, joka toimitti pöydän virkaa. "Kuin vitun pitkään meidän pitää odottaa täällä? MITÄ me odotetaan täällä?! Kaks täyttä kuukautta etkä sä oo tehny mitään. Et ees ryypänny!" Se viimeinen tuli hieman jo syyttävästi turhautuneen kiukun lomasta. Syytetty tuijotti apaattisena horisonttiin, jonka takaa kuista pienempi oli nousemassa esiin ja kohautti olkiaan. Hiljaisuutta täytti tropiikin yön äänet, maailma tuntui epätodellisen kauniilta jopa huoltorakennuksen takanurkalla. Kaksi muovituolia nojasi seinää ja laatikko niiden välissä oli joskus sisältänyt pelimerkkejä kasinon pöytiin. "No?" Rourke kurotti uuden pullon kylmälaukusta vierestään ja sihautti sen auki. Kaksikon hiljainen osapuoli vilkaisi kookasta toveriaan lyhyesti, kääntäen katseensa takaisin merelle. "NO?" Äänensävy alkoi käydä vaativaksi, eikä se tiennyt hyvää. Rourke oli hyvä mies niille, joista hän piti ja ne joista hän piti olivat välittömästi sitä mieltä, että hän oli maailman parhain jätkä. Tietenkin, miehellä oli mittaa lähemmäksi pari metriä, hän oli harteikas kuin panssariovi ja hiekkakiven värinen. Puun uurteita muistuttavat tatuoinnit ja kaljua päätä peittävät sarvet pitivät huolen siitä, ettei kukaan halunnut olla riidoissa zabrak-soturin kanssa. Monet ylistivät miestä rotunsa valioyksilöksi itsehillinnän puolesta sillä zabrakit olivat äkkipikaista kansaa, mutta rajansa alkoi olla hänelläkin. Tämä ihminen, rääpälemäisen laiha lihaksikkaaseen soturiin verrattuna, pompotti häntä kuten tahtoi. Aavikolla syntyneen zabrakin oli vaikea uskoa miten lyhytikäisen, meluisan ja sosiaalisesti hektisen rodun seasta hänen mukaansa oli lyöttäytynyt juuri tämä yksilö, joka ei puhunut paljoa mitään, ei osoittanut tunteita eikä kiirehtinyt mitään. Se oli ärsyttävää... Etenkin kun kaipasi itse juttuseuraa tai edes selitystä mitä he odottivat.
Odotusta sai kestääkin, Rourke luovutti itsepintaisen tuijotuksensa vartin jälkeen - pitempää hän ei jaksanut keskittyä poraamaan katsettaan aavistuksen aasialaisten kasvojen ohimosta läpi. Turhaa. "Dare... Mä en tiä mitä sun kaa pitäs tehä, mutta jos sä jatkat tota mä haen lamauttimen ja tsäppään sua reiteen ni sitte et ainakaa liiku tai puhu mitään." Rourke teki parhaansa kuulostaakseen uhkaavalta ja vakavalta. Ei hän olisi toteuttanut uhkaustaan, mutta se kriittisen pieni houkutus alkoi päästä vähitellen voitolle. Dareksi kutsuttu huokaisi syvään ja kallisti päänsä taakse kunnes lyhyt sänki kopsahti huoltorakennuksen seinään. "Onnettomuutta." Matala, puhumattomuudesta käheytynyt ääni vastasi viimein. "Mitä?" Tummanvihreät silmät kääntyivät kohtaamaan zabrakin kysyvän katseen. Dare oli keskimittainen ja laiha, myös muidenkin silmissä, mutta jäntevä kuin pikajuoksija. Aavistuksen vinot silmät, täysin tumma tukka, tasapainoisen komeat kasvot, joita varjosti ikuinen alakuloinen huoli. "Me odotamme, että joku loukkaantuu." Ennen kuin Rourke ehtisi huolestua enempää Dare otti täytetyn tuopin ja maistoi huurteista. Hyinen juoma oli halvinta olutta mitä työntekijät saivat ostettua, mutta se riitti tuomaan auringon paahtamalle keholle hieman helpotusta. "Koalitio solmi sopimuksen toimittaa rintamalla haavoittuneet tänne. Tukikohta on kolmen kilometrin päässä hotellista niemen kärjessä." Kenttätohtori viittasi tuopilla kohti pientä niemeä, joka erottui juuri ja juuri rinteisestä maastosta.
Remakka nauru keskeytti kaksikon sekavan keskustelun kahden nuoren twi'lekin kompuroidessa ulos kasinon ovista. Siniset olennot huojuivat toisiinsa nojaten ja nauroivat, nauttivat toistensa seurasta ja kuutamosta, joka sai heidän ihonsa sädehtimään kilpaa meren kanssa. Mikä parasta, humala ja ilo laukaisivat rodulle tyypilliset feromonit tuulen kuljetettavaksi myös muiden tuntumaan. Rourke virnisti ilottomasti ja nappasi tuoppinsa takaisin jääden odottamaan, että kaksikko katosi viidakon reunoilla kulkeville poluille. Hän odotti, että ihminen olisi jatkanut, mutta hiljaisuus ei väistynyt. Dareio tuijotti twi'lekien perään mustat kulmat aavistuksen rypyssä, silmät kaventuneina siihen tiettyyn keskittyneeseen ilmeeseen, jonka Rourke oli oppinut tuntemaan. "Ei. Et mene sinne. Ne on siviilejä, tää on siviilikohde, Koalitio ei tunnista sua jos sä teet nyt jotain." Soturin ääni oli laskenut lähes kuiskaukseen, muitakin myöhäisiä illanviettäjiä alkoi ilmaantua rantaan jatkamaan juhlia. Ilmeisesti vuorossa oli viikottainen tulishow, joka alkoi olla komeudessaan kasinon suurimpia numeroita. Siellä olivat kaikki. Paitsi ne, jotka halusivat 'kadota' hetkeksi muusta seurasta huolettomasti. Dare tuhahti ja repi katseensa viidakosta, pakotti itsensä tuijottamaan olentoja, jotka alkoivat kerääntyä juhlimaan ulos. "En tänään." Oliko äänessä pettymystä? Kyllä. Rourke katsoi parhaaksi korjata asian etsimällä kylmälaukustaan vahvempaa juotavaa, sinisen breezerin, jonka kalautti pöydälle taistelutoverinsa viereen. "Juo itsesi mukavaksi ja mennään bilettämään. Sä alat karmia mua."