|
Post by D. on Aug 30, 2010 0:28:34 GMT 3
(Glaciarille kirjoiteltu. Tämä vaatinee korjailua vielä myöhemmin uusilla silmillä. Epämääräisiä korjauksia tehty.)
Uppolumi tahtoi paikkapaikoin hukuttaa siihen painuvan saapikkaan polvitaipeita myöden. Tarmokkaasti eteni kuitenkin tuo päälakeaan myöden pukeutunut, ja varustautunut ihmishahmo matkaansa. Kävelytuki, joka mittasi lumen syyvyden tuntui turhalta ja tarpeettomalta, sillä mihin vain katseensa – tai koipensa sittenkin asetti, oli selvää että lumi väistäisi monta senttiä saappaan tieltä. Kuitenkaan kulkija ei osannut luopua sauvasta, jota nahoin suojattu käsi piteli. Samoin oli hänen kantamustensa laita. Mistään vähääkään tarpeellisesta hän ei ollut luopunut, vaikka edes osasta luopuminen olisi tehnyt miehen etenemisestä paljon helpompaa. Vastaan puskeva tuuli repi ikävästi kasvojen ihoa – sitä pientä osaa, mikä oli jäänyt suojaamatta. Teräviä lumihiutaleita, kuin kauniita sirppejä vastaan kulkien Amos Tuulenpuhaltaja kumartui hetkeksi saadakseen revittyä päätään peittävän hupun laskeutumaan paremmin silmiensä eteen.
Tiet ja polut olivat aikaa sitten vaihtuneet laajoiksi nummiksi, jotka lumeen peittyneinä eivät olleet varoittaneet kulkijaa mahdollisista esteistä. Kuten ojista, tai kaivauksista. Eikä eteensä avautunut metsäkään ollut tarjonnut juuri kummoistakaan suojaa kulkijalle. Paksujen lumipeitteiden alla olleet havuoksat olivat onnistuneesti varistaneet raskaan painonsa ohikulkijan niskaan. Suuret tuiskuvuoret olivat paikkapaikoin miltein haudanneet allensa kokonaisen näkymän siitä, mitä miehellä olisi edessänsä ollut. Eikä elämää tyynnyttänyt sekään, miten silmät tahtoivat sokeutua matkoille ja pituuksille. Kaikki oli pidemmän päälle vain valkoista sumua. Huurretta, mistä ei tahtonut erottaa ensimmäistäkään ääriviivaa muistuttavaa linjaa. Oli kuin ääriviivoja ei koskaan olisi ollut olemassakaan tuossa lumen täyttämässä maastossa. Ensimmäistäkään kylää, kaupunkia, tai erakkorakkennusta Amos ei ollut nähnyt aikoihin. Pelkkää metsää, tai laajaa nurmimaata oli osunut hänen jalkojensa alle. Toisaaltaan oli hyvä niin, sillä hän ei tuon jumalan hylkäämänä aikana tahtonut törmätä paikallisiin. Ihmisiin, jotka olivat peloissaan, varuillaan, ja vainoharhaisia. Osa olisi saattanut saada mieleensä vaurastua edes vähän kurjuutensa keskellä kyetäkseen tarjoamaan orodaesin -ulkopuolisen hallitsijalle. Tai kenelle tahansa, jolla vähääkään oli tuossa maailmassa enää vaikutusvaltaa.
Hän oli orodaes, ei hän sitä olisi nyt, niinkuin aikaisemminkinkaan keneltäkään kieltänyt. ”Ulkopuolisuus”, mikä tuntui olevan kauniimpi vertaus manaukselle car-shyr -puoliverinen, oli kallisarvoinen sana. Sillä saattoi vakuuttaa suuret kansanjoukot siitä, että maailma tuli puhdistaa viimeistä pahuuden lasta myöden. Jokainen, joka edes pienesti syntyperällään muistutti sitä, mitä tänä päivänä halveksittiin ja pelättiin oli syyllinen rikokseen. Mihin tahansa rikokseen, sellaiseen, mitä saatettiin julkisesti saattaa päätökseen. Amos oli nähnyt paljon. Hän oli nähnyt, miten puoliveriset äidit riistettiin perheittensä keskeltä, koska omistivat haltiasukuiset kasvot, tai perimän, joka muistutti edes aavistuksen verran siitä hirmuvallasta, joka oli ollut syöstä heidät tuhoonsa. Amosista, jos kenestä tahansa muusta näki jo silmien sinestä hänen olevan puoliverinen. Syntipukki sodan tuottaman kurjuuden keskellä. Tälläisen olennon julkinen nöyryyttäminen olisi valanut kenen tahansa pelokkaan kyläläisen mieleen uskoa heidän kyvykkyytensä selviytyä mistä tahansa kurjuudesta...Verellä oli voimakas valta – sen myös Amos oli jo liiankin hyvin oppinut. Puuttumatta kuitenkaan mihinkään näkemäänsä, oli Amos sankarillisuuden sijaan lähtenyt tuolle matkalleen. Tai raukkamaisesti pikemminkin paennut. Suojellut sitä vähää mitä hän omisti: kurjaa elämäänsä. Mutta eikö kuka tahansa tässä riivatussa kylmyydessä halunnutkin suojautua?
Ihmisiltä kuka vain saattoi niin halutessaan paeta ja piiloutua, mutta katsellessaan ympärilleen nyt, ei edes hän kyennyt katoamaan lumivaipasta. Metsä, jonka läpi hän oli käynyt tarpomaan tarjoili siristyville silmille uudenlaisen maiseman. Loivasti laskeutuvat, puuttomat rinteet ottivat miehen avosylin vastaan. Hengitys, joka rahisi paleltuneessa rinnassa tasaantui pikkuhiljaa askelten jäädessä mittailemaan matkaa rinteiden alapuolelle. Aamu, joka oli varkain edennyt päiväksi käskytti Amosta jatkamaan matkaansa. Pimeys laskisi omilla ehdoillaan, eikä vasta sitten kun se matkalaiselle sattuisi sopimaan. Muutamat edelliset yöt lumikuoppiin kaivautuneina olivat saaneet miehen kaipaamaan pieniä yltäkylläisyyksiä kuten kattoa päänsä päälle. Tulta. Sormet, jotka vain vaivoin tahtoivat taipua suoriksi kaipasivat liekkien lämpöä. Kenties hänen käsistään vielä kädet saattaisiinkin, mikäli ne eivät paleltuisi ennen sitä. Hupun alta taivaan kirkkautta mittailevat silmät laskivat taasen toiveikkaana alas juontuvaan maisemaan. Jalat raskaasti liikkuen Amos lähti kulkemaan pitkin loivaa rinnettä. Aina vain askel lumeen upoten.
Kaikissa voimissaan olevalta mieheltä olisi rinteiden laskeutuminen kestänyt paljon vähemmälti aikaa, mitä se nyt vaati kestääkseen Amokselta. Askeileita tarpovat jalat olivat olleet tunnottomat jo päiviä, mutta silti ne jatkoivat tuota samaa liikesarjaa mitä aikaisempinakin aikoina. Kumaraan lyyhistynyt selkä kantoi uskollisena kantamuksiaan. Käsistä toinen käytteli vaellussauvaansa kuin kaiken muun merkityksen menettäneenä. Toisen käden sormet liikkuivat vaan nahkaisessa suojassaan muistaakseen miten liikkua. Väsyvä ruumis ei kuitenkaan uskaltanut pysähtyä ennen kuin sen olisi viimein pakko. Tuuli ja tuiverrus työstivät miestä vastaan. Kulkija oli kuin leikkikalu, jonka henki oli asia, minkä luonto saattoi kevyesti korjata omakseen. Tämä kulkija oli kuitenkin sinnikäs ja riittävän pahansuopa selvittääkseen tiensä alas noita iän ikuisen pitkiä rinteitä.
Laakso, mihin Amos oli kulkunsa suunnannut tarjosi salaisuutensa miehelle tämän vasta saavuttua rinteiden juurille. Laakson sisuksissa, puiden takana avautui miehelle palanen kylää. Puusta ja kivestä rakennettuja ihmisasutuksia nousi havupuiden keskeltä. Kylään kuuluvia elämänääniä Amos ei kuitenkaan ollut kuullut. Kaikkialla oli hiljaista. Hiljaisempaa kuin nukkuvassa kylässä koskaan. Amos kulki vaitonaisena, mutta uteliaana ympärilleen katsellen kohti kylää, ja sen salpaavaa hiljaisuutta. Maassa lepäävä lumi oli koskematonta. Vain harvat lintujen ja kettujen jäljet sotivat maassa. Jossain näkyi jäljet miten pöllö oli käynyt noukkimassa maassa vilistäneen laihan rotan. Luonto eli kylässä. Eivät ihmiset, tai maatilan eläimet. Tieto ja ymmärrys siitä saivat kulkijan tarkistelemaan kuoleman hiljaisten torppien ikkunoita. Yhdessäkään talossa eivät liikahtaneet verhot. Odottavaa hiljaisuutta ei ollut. Oli vain hiljaisuus itse.
Amos kulutti useita minuutteja seistessään muutaman asumuksen edessä. Ketään hän ei enää edes odottanut kohtaavansa, mutta silti pakottava kutina mielen takamailla pakotti miehen laskemaan paksun villahuivin parrakkaiden kasvojensa tieltä. ”Haloo?!” kaiun mukana toistuva huuto ei saanut päivän laskevalta valolta minkäänlaista vastausta. Edes tuuli, tuo ikuinen ystävänsä ei jaksanut puhista hylätyiden kotien nurkissa. Omaa ääntänsä miltein vierastaen Amos kääntyi katsomaan taakseen. Äänensä rahisi siinä missä hengityksensäkin. Talven tarjoama kuivailma takertui miehen kitalakeen tehden hänen äänestään kipeän ja vieraan. Kuivaa kurkkuaan hieman karistaen Amos iski kävelysauvansa lumeen kohottaen kätensä suunsa ympärille, kuin torveksi huutakseen jälleen: ”Onko täällä ketään? Hohoi!” Muutaman minuutin paikoillaan seistessään ja kuulostellessaan Amos poimi sauvansa, ja kulki raskain, mutta pitkin askelin ensimmäisen talon ovelle. Lukitsematon ovi avautui kevyesti naristen pitkän miehen edessä. Sauvansa mies jätti nojaamaan avonaiseen oveen saadakseen tomun ja hämärän peittämään taloon aavistuksen verran valoa, ennen kuin hänen kumarainen olemuksensa katosi hämärän sekaan. Saappaat tiputtivat paksuja lumipaakkuja keskelle hylätyn tuvan lattiaa. Ilma talossa tuoksui pölylle, kuivalle puulle, ja kauan seisoneelle ilmalle. Tuvassa oli neljälle hengälle sopiva pirttipöytä, ja pitkät tuolit. Pöydän päällä seisoi puusta kaiverrettu puukuppi. Yrttijuoman jäänteet olivat kuivuneet kupin reunoille kuin odottaen vieläkin, että joku olisi juonut sen sisällä joskus olleen teen.
Tuvassa oli myös takka, hyvin pieni sellainen, mutta toimiva. Takan yläpuolella oli hylly, jossa toinen toisiinsa nojaili erilaisia puueläimiä, käpykoruja, sekä kankaista resuluisena koottuja nukkeja. Talossa olisi siis asunut joskus lapsia. Pirtissä oli puinen, pitkä arkku, jonka päälle oli levitetty pari kauriseläimen taljaa. Nostaessaan arkun kantta, vahvistui vain miehen usko talon kuulumisesta lapsiperheelle. Arkun molemmissa reunoissa oli koukut, jotka saattoivat pujottaa talon seinässä oleviin remmeihin. Arkun sisällä oli pari peitettä ja muhkuraista tyynyä. Lasten peti. Amos laski arkun kannen, ja jatkoi tutkimusmatkaansa talossa. Hän löysi pienen pirttikeittiön, joskaan ei juuri mitään mainittavaa ruoaksi. Katon rajassa roikkui kuivuneita leipiä muutama, sekä kauan sitten sinne kuivumaan ripustettuja yrttikimppuja. Hän havaitsi myös pienen huoneen, missä oli vuoteita. Mitä ilmeisemmin talon aikuiset nukkuivat siinä huoneessa kolmen pienemmän lapsensa kanssa. Vuodetta kokeillen Amos huomasi, ettei perheessä yksikään ollut nukkunut pahnoin pehmennetyissä vuoteissa, vaan kovilla latvistoilla. Perhe ei siis ollut ollut kovin varakas, kenties kukaan tuossa laaksossa asunut ei ollut ollut? Nälästään, väsymyksestään kuin ruumiin vammoistaan välittämättä Amos kulki tupaan. Vasta nyt selästään painavat varustuksensa laskien hän huomasi murahtavansa kivusta. Selkä, joka joskus oli muistuttanut suoraa rankaa oli vääntynyt kuin vanhan miehen riippaseläksi - aivan hänen huomaamattaan. Uskaltamatta seisahtua kovin pitkäksi aikaa Amos vilkaisi tyhjää takkapesää. Jos oli jotain asioita mitä hän saattoi toteuttaa, niin yksi lieni lämmön saaminen kohmeisiin jäseniinsä. Niinpä, juurikaan mitään muuta mielessään mies asteli ulos hylätystä talosta.
Hän ehtisi koluta kylän vielä myöhemminkin perin juurin läpi, mutta nyt hänen mielessään eli vain mielen sinne asettamat selviytymisvaistot.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 5, 2010 19:06:19 GMT 3
Aamu oli kulunut niin kuin aamut siihenkin asti. Herätty vielä kun oli hieman hämärää ja aamutoimia siihen asti, kunnes ulkona näki vaivatta. Aamutoimet pitivät sisällään kaikenlaista ruoanlaittoa ja –valmistelua, koiran ja lapsen leikittämistä ja toimintasuunnitelmien laatimista. Vaikka kylä ei ollut iso, vielä oli jäljellä monta tarkastamatonta tupaa ja mökkiä. Ja lopulta olisi tehtävä se, mitä niin innokkaasti tähän asti oli lykätty. Lopulta olisi asteltava vanhan kodin raunioihin ja alettava etsiä ja tutkia. Kylä oli muuten täysin ennallaan, kaikki oli niin kuin pitikin, paitsi ettei täällä asunut enää kukaan ja yksi rakennuksista oli poltettu karrelle. Totta kai Daliahin villissä päässä oli pyörinyt toinen toistaan karmeampia vaihtoehtoja tämän rauhallisen pikkuyhteisön tuhoksi, mutta saattoihan olla, että väki oli vain joutunut pakenemaan. Hyvinkin oli mahdollista, että lumen sulaessa alta paljastuisi vain märkä maa, eikä valtavaa määrää siellä täällä mätäneviä ruumiita. Rutiini oli, että aamupäivän koira sai juosta vapaana ulkona ja tutkia itsekseen maailmaa, kun nuori äiti vietti laatuaikaa pienen tyttärensä kanssa. Acanthan kehitys oli huimaavaa. Olihan tyttö jo reippaasti yli puolivuotias, mutta silti sai ikuisen ihailijansa jatkuvasti yllättymään huimaavista taidoistaan. Muutama viikko taaksepäin Daliah oli hetkeksi kääntynyt pois tyttärensä luota vain huomatakseen, että lapsi ei ollut vain seurannut perässä vaan noussut seisomaan äitinsä jalkaa vasten ja varsin monitavuisesti antanut ymmärtää, ettei arvostanut yksinjäämistä. Sanoja pikkuinen ei vielä osannut, mutta jokelsi jo varsin monella eri sävyllä ja ryömikin hurjaa vauhtia, mutta kahdelle jalalle nouseminen oli ollut äidilleen sellainen riemun aihe, ettei vastaavaa vielä ollut tullut vastaan. Acantha oli jo saanut maistaa kiinteämpiäkin ruokia ja nyt hän sai riemukseen eteensä pienen kulhon täynnä puolukkalientä, ihan vain juhlan kunniaksi. Ja aamupäivät he kaksi opettelivat uusia temppuja. Viimeisin oli piiloleikki, josta molemmat saivat riemua pitkiksi ajoiksi. Acantha katsoi äitinsä pyynnöstä ikkunaan, jonka aikana Daliah meni piiloon jonkin viltin tai muun kankaan alle. Sivullisesta toiminta olisi varmasti näyttänyt vähän hupsulta, ehkä jopa kummalliselta, mutta heille kahdelle tämä tarjosi mukavan tavan purkaa energiaa. Ennen lapsen päiväruokaa ja –unia he vielä usein kävivät ulkosalla, ehkä vähän katselemassa niitä rakennuksia, joihin Daliah aikoi myöhemmin pakottautua sisälle tutkimaan. Tavat ja tottumukset toivat surkeaankin tilanteeseen toivoa. Jos oli mahdollista muodostaa arki, oli mahdollista saada se kestämään seuraavaan portaaseen asti. Seuraava porras tarkoitti siis kevättä ja kesää ja niiden mukana mahdollisesti seuraavaa uutta toivoa. Elämäntilanne ei ollut surkein mahdollinen, mutta ei heillä kolmella kovin hyvin sujunut. Ravinto oli hyvin yksipuolista ja surukseen neito oli huomannut hiustensa alkaneen irrota suuremmissa määrin kuin ennen. Kauaa ei menisi, kun ne olisivat jo ohentuneet puoleen. Turhaa lihaa ei hänen kapeassa varressaan ollut ennenkään ollut ja nyt sekin vähä oli poissa. Kylvyssä käyminen kävi toki entistä nopeammin, kun ei ollut tukkaa pestävänä ja ihoalaakin hyvin vähän. Ensimmäistä kertaa sitten nuoruutensa nälkätalven hän oli kyennyt tarkasti laskemaan kylkiluittensa määrän. Olivat ne kaikki yhä tallella. Kaikki tämä täytti öiden lepohetket ja valveunet vehreistä ajatuksista. Mitä kaikkea voisikaan tehdä sitten, kun ympäristö vihannoisi. Koska toivoa piti olla. Jos lasta ei olisi ollut, aatteet olisivat varmasti käyneet paljon synkemmiksi, mutta nyt siihen ei ollut varaa. Ainakin he saisivat olla rauhassa ja keskenään. Ja siinä vaiheessa Acantha jo kävelisi, ei hänestä ehkä apua olisi, mutta ei myöskään vaatisi jatkuvaa huolehtimista. Ainakin näin nuori äiti tulevaa suunnitteli. Se kuinka paljon jo nyt hyvin eloisaksi osoittautunut ja siinä vaiheessa varmasti vikkelästi liikkuva lapsi vaatisi huomiota ja valvontaa selviäisi ajan kanssa. Nyt lapsi oli laitettu päiväunilleen ja oli nuoren naisen oma hetki. Hänellä olisi tunti, enintään kaksi aikaa suorittaa aamulla suunnitellut toimet ennen kuin lapsi olisi joko haettava mukaan tai sitten hänelle olisi mentävä pitämään seuraa. Tämän takia naisen kuuluisi olla naimisissa lapsia tehdessään. Joku toinen hoitaisi ravinnon hankkimisen, jotta pieni olento saisi jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa. Tai edes niin, että joku vanha täti tai muu yksin jäänyt katsoisi lapsen perään siinä vaiheessa, kun jotain olisi pakko mennä toimittamaan. Toisaalta oli tässä täydessä yksinäisyydessäkin puolensa, eipä tarvinnut huolehtia jonkun pahanilkiön terrorista. Ja autiossa kylässä kuuli hyvin, kun vaativaa pieni ääni nousisi peitteidensä keskeltä vaatimaan huolenpitoa. Ainoa huoli oli, ettei Acanthalle enää riittänyt pelkkä huolenpito, edellispäivänä pienokainen oli päättänyt antaa äitinsä tehdä mitä teki ja keksiä itselleen omaa huvia. Onneksi epäilys oli herännyt ja Daliah oli astunut tupaan juuri sillä hetkellä astunut sisälle ja estänyt lapsensa nokiset leikit vielä hehkuvassa tulisijassa. Tämän jälkeen vauva oli saanut leposijakseen kaadetuilla penkeillä rajatun nurkkauksen, minne oli jäänyt tyytyväisenä imemään peukaloaan äitinsä poistuttua tuvasta kylmään päivään. Sää ei ollut niin paha kuin parina edellisenä päivänä, mutta vieläkään ei tullut mieleenkään luopua ensimmäisestäkään vaatekerroksesta. Pukimet painoivat hurjasti, mutta pitivät jotenkuten lämpiminä. Kauniit ne eivät olleet ja kaukana naisellisista, mutta kehen tässä olisi yritetty tehdä vaikutus. Ja sitä paitsi monen vaatekerroksen sisään oli helppo kerätä kaikkia aarteita ja ruokatarpeita, mitä tyhjistä tuvista sattui löytymään. Daliah oli juuri työntymässä ulos ennen hänen parhaan lapsuuden ystävänsä kotia pitäneestä majasta, kun hän luuli kuulleensa äänen. Sydän tuntui pysähtyvän rinnassa, niin kuin aina vieraan äänen kuuluessa korviin. Tähän asti jokainen varoitus oli osoittautunut turhaksi, sillä syy oli ollut tuulessa tai koirassa, mutta nyt eläin oli hänen takanaan, yhä sisällä rakennuksessa ja ilma oli täysin tyyni. Jokin kolahdus ehkä jostain. Eikä siltä suunnalta, missä he kolme pitivät majaansa, vaan suunnalta, jonka mökkejä hän ei ollut vielä ehtinyt tutkimaan. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, vaikka neito höristeli korviaan usean minuutin ajan. Hän oli tuudittautunut sellaiseen turvallisuuden tunteeseen viime päivinä, että nytkin hän kuulosteli lähinnä kuriositeetin vuoksi, ei siksi, että olisi todella uskonut jonkun tai jonkin saapuvan heitä häiritsemään. Siinä vaiheessa kun uusi kolahdus kuului ja äänen aiheuttaja ilmaantui näkökenttään oli nuori nainen ehtinyt astumaan keskelle läpi kylän kulkevaa pääväylää. Ensimmäinen, mihin Daliah reagoi oli koiran rintakehän alta kummunnut matala tärinä ja eläimen jähmettynyt asento. Vihreä, epäileväksi säikähtänyt katse seurasi suuntaa, jonne vahtikin tuijotti ja kauhukseen kohtasi vastauksen.
|
|
|
Post by D. on Sept 6, 2010 22:00:21 GMT 3
Askeleensa eivät muistuttaneet enää kaukaisestikaan reippaita, pitkiä, itsetietoisia askelia. Kaikki hänessä tuntui huokuvan velttoudesta ja väsymyksestä. Edes jalkaterät eivät välittäneet liikkua ruumiinliikkeen mukaan, vaan lähinnä hänestä tuntui, että jopa niillä oli omatahtonsa velttoilla. Selän kumaraan painuneet nikamat vain itkivät ja rutisivat jossain vaatteidensa ja nahkansa alla, tahtomatta osoittaa kunnioitusta omistajaansa kohtaan. Amoksella ei tuohon päivää asti ollut ollut aikaa selvittellä kaikkea mikä ruumistaan kalvoi, mutta pikkuhiljaa alkoi hänen mielessään valjeta se todellisuus, ettei hän haltiaverestään huolimatta olisi mitenkään voimallisessa asemassa. Sitkeys, tahdonvoima, eikä peritty verensäkään jaksanut kannatella puoliveristä kovin pitkälle. Karkumatkalla olevan selviytymistarina saattaisi katketa hyvin lyhyeen. Varsinkin jos huhut salaeseista – jäljittäjista piti paikkansa. Huhuttiin, että nyt, kun toimeentuloista oli jokaisella pulaa, olivat ihmiset kerääntyneet pieniksi ryppäiksi ja aloittaneet armottoman takaa-ajon. Näille miehille ja naisille, lapsille ja vanhuksille kävi se vaihtoehto elämässä, että he kävivät riistämään vapauden, jopa elämän – jos se vain takaisi heille itselleen edes pienen palan ruokaa. Lihaa leivän päälle.
Näistä puheista ja kuiskauksista oli kuitenkin aikaa kun ne olivat viimeksi tarttuneet Amoksen korviin. Kuukausia jopa. Tuolloin hän oli ollut kulkemassa läpi yhden niistä lukuisista turmionsa kokeneista kylistä, joiden asukasluku oli hälvennyt sadasta vain muutamaa kymmeneen. Näky oli ollut sama kuin kaikkialla muuallakin. Talot, niin kodit kuin yhteisön käytössä olleet rakennukset: kirkot, parantolat, lakituvat – kaikki oli pyritty tuhoamaan niin pitkälle kuin sotaisan etenemisvauhdin mukana ehti. Pelokkeeksi muille kyläläisille, olivat asiaansa eniten ylistäneet soturit rakentaneet rankaisu torneja, hirttopuita: tehdäkseen vain kaikille muille muutamasta ihmisestä esimerkin kuka maan päällä kävi valtiaaksi. Pelostaan ja surustaan toipuvat ihmiset olivat kasvattaneet näiden tunteidensa tilalle katkeruuden, vihan ja kostonhimon tunteita. Ja tästä olivat syntyneet salaesidein joukkot. Tarina – tai huhu, tuntui Amoksesta hyvin järkeenkäyvältä toiminnalta, hänkin olisi varmasti toiminut näiden ihmisten tavoin puolustaakseen oikeuksiaan. Ainoa ongelma lieni siinä, ettei hänen kaltaisellaan ollut yhtenäistä heimoa, tai kansaa, jossa tuntea kuuluvansa johonkin osaan tuota litteää maailmaa.
Askelten seisahtuessa majapaikakseen valitsemansa talovanhuksen eteen Amos päätti vielä tuon päivän aikana kiertää koko kylän. Vain todistaakseen mielessään liikkuvien huolien kuuluvan vain mielikuvitukselleen, eikä tässä kylässä, niin kuin muissakaan, partioinut salaesideja.
Paksu villahuivi peitti allensa miehen huulilta karkaavan murahduksen. Kerroksittaan yllensä pukemien vaateparsien alta Amos tunsi kuinka kipeä selkänsä valitti suoristuessaan. Muutaman kymmenen kilon kantamuksen puuttuminen selässään ei tuntunut minkäänlaiselta helpotukselta. Hammastaan purren Amos notkisti selkäänsä, samalla kuunnellen kuinka käsivarret polttelivat olkapäiden liikahtaessa. Kipu sentään kertoi jonkin osan ruumistaan olevan vielä elossa, joten suuremman huolen hänen tulisi hyvin pian kantaa niistä jäsenistä mitkä eivät juuri enää valittaneet. Jalkojaan – tai pikemminkin varpaitaan hän ei tuntenut vieläkään, vaikka hän oli kiertänytkin edellisenä ehtoona saapikkaidensa varsiin lisäkerroksen nahkoja. Tuvassa Amos oli riisunut käsistään nahoista ommellut rukkaset. Kämmeniään vasten mies oli kiertänyt karkeaa puuvillakangasta säilyttääkseen lämpöä kämmenissään. Tästä toimenpiteestä huolimatta Amos näki sormiensa reunojen sinertävän ja taipuneen. Hetken hän tarkasteli täriseviä käsiään. Sormien tahtomatta suoristua Amos murahti tyytymättömänä ja veti käsiinsä karvaiset rukkasensa. Tällöin Amos kuitenkin seisahtui ensimmäistä kertaa kuuntelemaan ympäristöään.
Ajatus kylän autioituneisuudesta oli ehtinyt asettumaan Amoksen mieleen niin tyylipuhtaasti, ettei hänen mielensä ollut suostunut ajattelemaan varovaisuutta. Nyt jokin kuitenkin herätti miehessä kylmissään olevat vietit, jotka takoivat jäätynyttä takaraivoa kuin pajavasara. Amos oli astellut tuvasta suurimmalta surua tuntematta kylän tieraitille, näkyvimmälle mahdolliselle paikalle, ja näin ollen piiritys oli ollut varmasti naurettavan helppoa. Ajattelemattomuutaan, ja typeryyttään kiroten Amos manasi sen hetken, milloin hän oli unohtanut varovaisuutensa, ja epäluulonsa. Huhut siis sittenkin pitivät paikkansa.
Ennen kuin mies edes katsoi sivulleen, minne hän ei päätään peittävän huppunsa takia kyennyt näkemään, hän nosti molemmat kätensä ylös antautuakseen. Hänen ei tarvinnut kääntyä tunteakseen katseen – tai katseiden porautuvan nahkaansa. Amos kantoi kyllä vyöllään aseita, veitsiä lähinnä, mutta ympärilleen köysillä sidotut toinen toistaan paksummat kankaat piilottivat allensa kaiken. Ja täten myös hankaloittivat ajattelematonta puolustusta. Sellainen ei edes käynyt Amoksen mielessä, muuta kun tuolla hetkellä kun varusteensa olivat ulottumattomissaan. Kävelysauvansakin hän oli jättänyt nojaamaan avointa ovea vasten. Vaihtoehtojaan – joita ei juurikaan ollut Amos käännähti suuntaan mistä nahkaansa poltteli katseiden voima. ”Olen aseeton”, kääntyessään Amos nosti ääntään, joka kuului vilustuneelle miehelle. Kurkkuun takertunut käheys teki puhtaasta äänestä karhean ja rosoisen. Eikä ymmärtämistä helpottanut kasvojen edessä paksuna suojana oleva huivikaan. Ensinäkemältä mies oli pitkä, mutta kumarassa kulkeva kuin vanhus. Tämä oli verhoutunut lukemattomiin, erivärisiin kankaisiin, jotka roikkuivat nälkää nähneen ruumiin yllä. Paikallaan seisten mies huojahteli. Paleltumat jaloissa eivät taanneet tunnottomille kintuille täyttä varmuutta siitä seisoiko mies edes maankamaralla. ”En tahdo pahaa -”, tällöin Amos katsoi vasta kunnolla eteensä. Tumman siniset silmät hupun varjoista tarkastelivat lyhykäistä, siroa olentoa, joka seisoi tiellä yksin koiransa kanssa. Niin eläin, kun tiettävästikin ihminen seisoivat paikoillaan mykkinä ja peloissaan, yhtä surkeana näkynä mitä Amoksen oli oltava.
”Haen vain suojaa...siinä kaikki”, Amos ei laskenut käsiään heti. Hän saattoi olla ansassa. Piirirettynä nurkassa kuin jänis, jota nälkäiset ketut metsästivät. ”En ole vaaraksi.”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 7, 2010 9:55:02 GMT 3
Kun tunkeilija nosti kätensä ilmaan, ei nainen voinut estää toista kulmakarvaansa kohoamasta aavistuksen korkeammalle. Hän oli aivan kauhuissaan, mutta tuntemattoman outo reaktio oli omiaan saamaan aikana jonkinlaisen reaktion. Tottahan jokainen näissä oloissa yksinään liikkuva oli alituiseen varuillaan ja epäilevä. Jos Daliah olisi kyennyt ajattelemaan rauhallisesti ja järjestelmällisesti, olisi hän saattanut ymmärtää tilanteen uhkaajansakin kannalta, mutta nyt hän oli liian peloissaan ajatellakseen rationaalisesti. Ainoat selvät ajatukset liittyivät tarpeeseen saada jokin ase jos tuo tuntematon karkaisi päälle ja entäs jos raitin viimeisestä mökistä alkaisi kohta kantautua itkua. Vieras kääntyi hitaasti kohti täysin näkyvillä seisovaa neitoa. Tiedostamattaan kylään ensin saapunut kohensi ryhtiään ja nosti leukaansa koholle. Heillä oli selvä kokoero, eikä se tietenkään ollut naisen suuntaan suotuisasti, mutta kyllähän tässä pystyi vaikka millaisiin suorituksiin, jos vain olisi yllätysmomentti hyödyntää. Toisaalta pieni selkeä ajatus hakkasi jossain pelon kahleiden takana. Tuo yksinäinen oli pukeutunut pelkkiin riekaleisiin, moneen kerrokseen niitä, mutta sellaiseen määrään, että niiden alta oli mahdoton tehdä muita päätelmiä, kuin huono ryhti. Kuullessaan äänen Daliah hätkähti silmin nähtävästi ja kurtisti sitten kulmiaan. Koira hänen vieressään oli alkanut murista entisestään, mutta ei liikahtanutkaan emäntänsä rinnalta. Äänen kuuleminen oli omiaan saamaan aikaan toimintaa, vaikkei se ehkä päälle päin näkynytkään. Suuriksi hätkähtäneet häilyvän vihreät silmät mittailivat nyt vastustajaansa päästä kantapäähän ja mielessään hän teki päätelmiä. Edessä roikkuva kasa kangasta taisi piilottaa alleen varsin harmittoman vanhan miehen, ääni ja ryhti tuskin kuuluivat millekään uhkaavammalle. Ja tuo noin alistuva käytöskin. Tietenkään Daliah ei antanut itsensä rentoutua tai kuvitella, että vaara olisi varmaan ohi, mutta ainakin hän saattoi alkaa pyöritellä päässään reaktiota. ”Ei nopeita liikkeitä tai usutan koiran kimppuusi.” Olivat ensimmäiset, intuition sanelemat sanat, jotka mieleen pulppusivat. Ne lausuttiin hiljaisella äänellä, hampaita yhteen purren. Paras vaihtoehto olisi, jos tästä tunkeilijasta pääsisi eroon mahdollisimman kivuttomasti ja nopeasti, mutta mitään argumenttia usuttamaan mies matkoihinsa ei tullut mieleen. ’Mene pois, en halua sinua tänne’ ei varmasti toimisi ja saattaisi vain ärsyttää toista osapuolta toimimaan uhkaavasti. ”Mistä olet tulossa ja miten löysit tänne?” Molemmat varsin hyviä kysymyksiä. Olisikin hyvä tietää, olisiko miehen jalanjälkiä kohta seuraamassa toinen toisensa jälkeen vastaavanlaisia resupekkoja. Olikohan kylä sittenkin nähtävissä joltain suunnalta? Ruokaa täältä ei kyllä pahemmin irtoaisi, mutta sitä olisi luultavasti hyvin hankalaa yrittää todistella nälkäisille, epätoivoisille kulkijoille.
Samaan aikaan tuvassa pieni Acantha haukotteli kesken unen ja vaihtoi asentoa. Kirkas pakkaspäivä tulvi ikkunasta sisälle pieneen huoneeseen ja osui nurkkaukseen, joka oli muotoiltu lapsen leikki- ja unikehäksi. Lapsi oli varmasti kaunein, minkä kukaan elävä tai kuollutkin oli koskaan nähnyt, mutta myös hyvin persoonallisen näköinen. Samalla kun oikean käden peukalo etsi tiensä pieneen suuhun valahti saman puoleiselta ohimolta se ainokainen poikkeavan värinen hiussuortuva sivuun ja paljasti erikoisen muotoisen, hieman lehtensä yläosasta suipomman korvan.
|
|
|
Post by D. on Sept 7, 2010 17:34:36 GMT 3
Amoksen katsellessa murisevaa koiraa, ja tämän vieressä seisovaa nuorta naista ei hän voinut olla varma miten käsillä olevaan tilaan kävisi suhtautumaan. Naisen kohtaaminen rikki revityssä kyläpahasessa ei ollut edes pelkkänä ajatuksena kovinkaan tavanomaista. Tietenkin naiselle löytyisi selitys houkutuslintuna ja huomion viejänä, mutta silti jokin tilanteessa kummastutti miestä. Epäluulojaan vahvistaen Amos koetti vilkuilla molemmille sivuilleen kuin tahtoakseen nähdä kulkiko jossain varjoja. Kuullessaan naisen kirkkaan äänen, ja tämän uhkauksen Amos sai vielä yhden syyn lisää pidellä käsiään antautumisen merkiksi ilmassa. Koiranruoaksi joutuminen lieni tuona päivänä yhtä kunnioitettava tapa menehtyä kuin saada puukosta selkäänsä, mutta itsessään elävä pelkuri ei halunnut vielä päätyä näännyksissä olevan eläimen hiukopalaksi. Askeleen taaksepäin huojahtaen ottaen mies koetti vielä vakuutta vaarattomuuttaan, tai sitten hän teki sen vaan huomaamattaan – kuin odottaen, että tämä ihmisnainen toteuttaisi uhkauksensa vaikka sillä sekunnilla.
Enemmän koiraa, kun naista varoen Amos antoi katseensa nousta koirasta jälleen puhuvaan naiseen. Ihmisolentoa arvioiden ja katsellen Amos ei kyennyt unohtamaan ajatusta, että milloin vain hän saattaiti tuntea takaraivossaan voimakkaan iskun, tai että pian terä pilkistäisi punaisena hehkuna ruumiistaan. Ja vaikkei hän kuullutkaan mitään hälyyttäviä ääniä, oli hän täysin varma, ettei kuuloonsa juuri tuolla hetkellä ollut luottamista – vaikka sen tavallista herkempi sanottiinkin olevan. ”Rouva – vakuutan ettei minusta ole minkäänlaiseksi juoksijaksi tässä kunnossa. Joten olette aivan turvassa siinä missä olette koiranne kanssa”, huuliaan huivin takana nuolaisten Amos tunsi miten palaset rohtuivat irti huulistaan. Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi puhunut yhdellekään elävälle.
”Tulen sieltä ja täältä rouva”, painoaan jalaltaan toiselle vaihtaen ruumis huojahti taas. Hetki ei ollut täydellinen, mutta nyt Amosin mieleen heräsi myös ihmetys siitä, miten ruumiinsa osoitti tuollaista heikkoutta. Syynä lieni tukenaan ja turvanaan kulkenut kävelysauva. Siihen pitkiä aikoja turvautuessaan ja nojautuessaan ei hänelle ollut käynyt mielessäänkään etteikö hän olisi pystynyt pysymään ilmassa ilman sitä. ”Kuljen sinne minne tuuli minut vie. En kuulu minnekään. Enkä tulekaan mistään – ja vakuutan etten tiennyt tästä paikasta. Minulla ei ole karttaa mitä seurata.”
Uutta ponnetta murinaansa saanutta koiraa vilkaistessaan Amos tunsi kylmän hien nousevan kasvoillensa. ”Voin selittää sen rouva, mutta pitäkää koiranne siellä – pyydän.” Empien, ja koirasta säikkyyn ihmiseen vilkaisten Amos nosti karvaisin rukkasin peitettyjä käsiään kohti kasvojaan. Ensin mies laski päälaeltaan raskaan ja rääsyisen hupun, jonka alta tuulahti joukko miltein hiilen mustia hiuksia, joissa saattoi kuvitella harmaiden hiusjuonteiden kulkevan. Hiukset olivat likaiset, ja sekaisin, pituudeltaan ne laskivat miehen olkapäille, mutta jossain aikaisemmassa elämässä ne olivat tainneet olla paljon lyhyemmät. Karvaisten hansikkaiden peittäessä miehen kasvoja vielä hetken, Amos laski kasvoiltaan myös paksun huivinsa paljastaen hiustensa kanssa samoissa sävyissä elävän parran.
Amos veti huivin pois kasvoiltaan ja piteli sitä käsissään ennen kuin kehtasi katsoa ihmisnaista kohden. Ansa tai ei, jokatapauksessa hänet piestäisiin – paremmassa tapauksessa jätettäisiin mukiloituna kuolemaan johonkin kinokseen. Mitä vain aarteiden ja ruoan toivossa. Parempi hänen kai lieni paljastaa itsensä, sillä piilottelullaan hän tuskin eläisi yhtäkään hengenvetoa pidempään. Epäröivä katse silmissään Amos katsoi ihmisnaista, joka sai kohdattavakseen resuluisen miehen kasvot. Lommoille painuneet posket, jotka kenties joskus ennen riuduttavaa talvea olivat kuuluneet kulmikkaille, mutta jylhille, nuorekkaille kasvoille. Nenä kulki terävänä ja suorana miehen kasvoissa. Korkeat, tummat kulmat varjostivat hämmästyttävän tumman sinisiä silmiä, joita ympäröi mustat, unettomuuden renkaat. Partansa alla lieni jossain leuka, sekä kasvojen muut ihmismäisyyttä voimakkaammat piirteet. Naisen ei tarvinnut juuri etsiä kuvitelmilleen vastausta miehen hiusten seasta. Mies oli puolikas. Osa hänessä oli ihmiselle kuuluva, toinen haltioille. Tummien hiusten seasta viimeisen naulan hänen kirstuunsa löivät korvat, jotka olivat ihmiskorvia pidemmät ja päistään kauniisti kaareutuvat suipot. Empien naista katsoen Amos liikutteli vaitonaisena suupieliään. ”En usko, että minun pitää selittää teille tämän enempää, että liikun yksin. Haen vain suojaa. Siinä kaikki”, käheyden kipeyttämää kurkkuaan selvitellen Amos yskähti muutamasti. Vilkaisten nyt molemmille sivuilleen. Vieläkään ketään näkemättä.
”En voi taata teille mitään, mutta jos annatte minun hetken levähtää voin tarjota teille lihaa. Ruokaa. Sitä minulla on vähän mukanani”, käheän kurkun tehdessään tarpeistaan vielä selvempää Amos nosti huivin takaisin kaulalleen. ”Pyydykseeni takertui viime yönä kaksi rusakkoa, mutta voin jakaa sen. Mikäli teitä ei kovin montaa nälkäistä täällä ole. Hetken levähdystä vastaan.”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 7, 2010 23:42:27 GMT 3
Tunkeilija vaikutti kaikkea muuta paitsi luotettavalta. Koko tilanne oli nurinkurinen. Oli totta, että oli kirkas päivä ja jos paha tahtoi tehdä tuhojaan, se saapui usein pimeän turvin, mutta toisaalta tavallinen voro tuskin katsoi kelloa. Tämä oli niitä hetkiä, kun jostain itsepuolustukseen liittyvästä taidosta olisi enemmän kuin apua. Jospa sitä osaisi käyttää luudanvartta kuin miekkaa tai jokunenkin vastaan tullut tuttava kykeni vielä villimpään. Jos sitä oikein pinnistäisi ja yrittäisi, olisi ehkä mahdollista, että kuihtuneen naisvartalon pystyisi muokkaamaan vaikka verenhimoiseksi sudeksi. Se ei varmasti olisi mahdotonta, sillä mahdottoman Daliah oli ehtinyt nähdä tapahtuvan jo useaan otteeseen, mutta aika vaikeaa luultavasti. Tuossa tuo vieras nyt seisoi, mulkoillen ympärilleen. Kirottua, näinköhän hän odotti kavereitaan vai varmistiko selustaansa. Eikö näissä kymmenissä vaatelaskoksissa nyt ollut mitään muuta kuin ruokatarpeita? Vielä hetki sitten hänellä oli ollut kirves mukana. Missähän se oli? Neito ei voinut auttaa itseään ja syyllistyi hänkin mulkaisemaan selustaansa. Tuo valtava ase oli jäänyt äskeiseen mökkiin kaiken hämmennyksen ja säikähdyksen sekoittaessa päivärytmiä. Se oli tuossa seinän toisella puolella, nojaten ovenkarmiin. Toisen kerran kirottua! Toisaalta oli varsin sopivaa, etteivät muukalaisen kädet olleet vielä laskeneet varovaisesta asennostaan. Sopivaa kylässä ennestään asustaneiden kannalta. Miehen ääni oli tosiaan karkea, kuin pettäisi piakkoin. Ja muutenkin tähän asti tarjoutunut tieto ei ollut omiaan kielimään vieraan aiheuttamasta valtavasta uhasta. Nuo ajatukset saivat kylmän vihlaisun juoksemaan ohimolta toiselle. Olihan tuota ennenkin kuviteltu vaarallisia vaarattomiksi ja pahoja luotettaviksi. Ja sitten taas toisaalta nämä päivät olivat omiaan saamaan aikaan kiertolaisia, jotka olivat harmittomia ja vain yrittivät pysyä hengissä, aivan kuten hän itsekin. Sama kohtalo ei tietenkään tehnyt luotettavaksi. Maailmassa harva oli valmis kuolemaan hyvän käytöksen vuoksi ja varmasti nuori nainen itsekin ennemmin varastaisi kuin antaisi lähimmäistensä nääntyä. Kaikesta huolimatta Daliah laski kätensä koiransa selälle ja kuiskasi sitä kohti pari sanaa. Niskakarvat pysyivät yhä pystyssä ja kulmahampaat näkyvillä, mutta murina lakkasi ja eläimen asento kohottautui syöksyyn valmistautuneesta lähinnä vahtivaan. Reaktion neidossa oli aiheuttanut mahdollisuus nähdä miehen kasvot. Ne eivät sittenkään tainneet kuulua vanhalle miehelle, vaikka parta peittikin monta vihjettä, mutta ainakaan vieras ei näyttänyt rintamalta karanneelta sotilaalta tai joltain vielä vastenmielisemmältä. Kaikki musta karva todisti muukalaisen tulevan jostain kauempaa. Näiden seutujen tavalliset tallaajat ja torpparit olivat vaaleaa tai liki harmaata kansaa. Noin mustaa kuontaloa pitäisi löytyä kauempaa etelästä tai sitten hyvin kaukaa pohjoisesta. Pienen hetken Daliah kurtisti kulmiaan, tutkiessaan niitä kasvonpiirteitä, jotka näyttivät poikkeuksellisilta. Tovi meni ennen kuin huomio kiinnittyi vasemman ohimon yläpuolella kaartuvaan korvaan. Nyt neidon kasvoille räjähti epäuskoinen, vihainen, kyllästynyt ja säikähtänyt ilme. Vaati melkoisen ihmisluonteen tuntijan, jotta kaiken tuon saattoi hänen kasvoiltaan tunnistaa, mutta ainakin kaikki mainitut tunteet ryöppysivät nyt hänen päässään. Ensireaktio oli käskeä koira kimppuun ja noutaa kirves tuvasta. Miten voi olla, että nuo pirut löysivät hänet sittenkin? Kaikki tämä työ ja ihan turhaan. Halvatun kapiset, haisevat… Monennenkohan kerran kirottua?! Mies alkoi jälleen puhua, se koitui luultavasti hänen pelastuksekseen, muuten koira olisi saanut vapauden tehdä mitä uhkaavassa tilanteessa parhaaksi näki. Ja toinen syy naisen pidättelyyn oli kuin olikin tuo kaikki musta karva ja sen alla näkyvä valkoinen iho. Valkoinen, ei musta. Ja tosiaan oli kirkas päivä, eikä muukalainen ollut salakavalasti hiipinyt selän takaa. Hän oli törmännyt kylän keskellä kulkevalle tielle aivan yhtä hämmentyneen näköisenä kuin vastassa seisova neitokin. Hiljaisuus jatkui pitkään miehen esittämien tarjousten jälkeen. Daliah vain tuijotti, mittaili ja antoi päässään pyörivien päätelmien ja suunnitelmien asettua aloilleen. Tilanne ei lopulta tuntunut kovin uhkaavalta, vaikkei se hyvä ollutkaan. Jotain olisi joka tapauksessa tehtävä pian, sillä Acantha heräisi aivan näinä hetkinä ja vaikka tuo vastassa seisova ei olisikaan mustan R’jaionin lähettämä, oli hän silti haltia ja kokemusten mukaan harvassa olivat luottamuksen arvoiset suippokorvat. Kaikesta huolimatta neito naksautti kieltään ja sai lemmikkinsä istahtamaan hankeen lyhyellä käskyllä. ”Saat syödä ruokasi ihan rauhassa. Valmiiksi hakattuja puita on jossain noiden kahden talon välissä. Toivottavasti lähdet pian.” Toinen käsi huitaisi jonnekin lähirakennusten suuntaan, missä sijaitsi vanha puukatos, jonne oli juuri edellispäivänä hakattu niin tukkeja kuin karkeita huonekalujakin polttovalmiuteen. ”Mitään muuta syötävää täällä ei olekaan kuin omat eväät.” Olisi varmistettava, ettei muukalaisen uteliaisuus heräisi vaan hän todella lähtisi mahdollisimman pian. Eikä se ollut valhe. Ei rakennuksista pahemmin ruokaa ollutkaan löytynyt ja se mikä oli, päätyisi kylässä pitempään viipyneiden evääksi. ”Koiralla on hyvä kuulo, joten turha tulla vierailulle.” Daliah otti pari askelta taaksepäin ja loi vastustajaansa vielä pitkän merkitsevän katseen ennen kuin kääntyi puikahtamaan oviaukkoon, josta oli juuri tullut raitille ja varsin näkyvin elkein nappasi kirveensä olalleen.
|
|
|
Post by D. on Sept 8, 2010 18:19:02 GMT 3
Vaihtoehdoissaan ei ollut juurikaan apetta punnittavaksi. Ihmisolento puntaroitsi häntä piilottelematta tuntemuksiaan, joista selvän saaminen oli täydellinen mahdottomuus. Ainoa selvä seikka kaikessa oli, ettei ihmisnainen pitänyt näkemästään. Pikemminkin hän halveksui kaikkea kumaraselkäisessä kulkijassa. Tunne ei suinkaan ollut Amokselle vieras, eikä hän yllättynyt siitä miten varjot naisen kasvoilla synkkenivät. Mies laski katseensa maahan hiljaisuuden laskeutuessa miltein käsin kosketeltavaksi. Painon vaihtuessa moneen otteeseen jalalta toiselle, kantapäiltä päkiöille. ”Ymmärrän rouva – kiitoksia”, pitkän hiljaisuuden puhjetessa naisen myötätunnon sanoilla Amos vilkaisi selkä suorana seisovaa, ylvästä naista – jonka mieli tuntui uhkuvan sellaista voimallisuutta, että kuka tahansa tässä maailmassa saattoi talloutua tämän ihmisen jalkoihin mielen ylivoimalla. Kuinka tämä oli pärjännyt karuissa oloissa? Ja missä olivat muut? Amoksen mieltä ei voinut olla kaihertamatta se tunne, että jokin tuossa tilanteessa oli kääntynyt oudon makuiseksi. Ketään ei vieläkään ollut asettunut naisen rinnalle, eikä hän ollut kuullut – saati tuntenut nahoissaan mitään erityistä aavistusta muista olennoista. Saattoiko todella olla niin, että tämä nainen kulki yksin? Tai oliko niin tarkoituskin? Puhua, niin kuin paikan ainoa läsnäoleva...Amos saattoi vain miettiä näitä, ja lukuisia muitakin kysymyksiä, joihin nainen tuskin kävisi ensimmäiseenkään vastaamaan.
Katsahtaessaan naisen osoittamalle suunnalle Amos kiitti tätä ihmistä jälleen kerran. Kahdessa kerrassa oli enemmän kiitoksia ihmisille kuin hän muisti viime kuukausina esittäneensä. ”Lähden niin pian kuin kykenen rouva. Lupaan sen.” Naisen jatkaessa puheluaan ruoasta, laski Amoksen katse vielä katsomaan naista, joka teki uudelleen jälleen hyvin selväksi – ettei mies ollut millään tavoin tervetullut tähän kylään. Sanoin sitä naisen ei olisi edes tarvinnut sanoa, sillä ilmasta oli tunnusteltavissa inhon ja halveksunnan katkerat pilvet. Ihmisnaisen lähtiessä liikkeelle kohti tupaa, josta tämä oli saapunut Amos jäi vaitonaisena seisoskelemaan paikoilleen koiraa katsellakseen. Eläin oli hyvin laiha ja kuihtunut, mutta äreä niinkuin emäntänsäkin. Eikä sellaista saattanut ihmetelläkään, Amoskin vihaisi varmasti kotiinsa tunkeutujia, vieraita olentoja, joita tunnetusti kautta rantain vihattiin ja vainottiin. Ennen kuin hän ehti liikkua paikoiltaan tai edes havahtua ajatuksistaan, astahti ihmisnainen mökistä kirvestä mukanaan kantaen. Vaikutelma oli kaikessa suuressa eläytymisessään asti vaikuttava, eikä Amos epäillyt etteikö nainen osaisi asettaan tarvittaessa käytellä.
”Rouva?”, selkänsä miehelle kääntyneelle naiselle vielä ääntään korottaen Amos astahti askeleen paikallaan. Olematta kovinkaan varma siitä, että nainen edes pysähtyisi kuuntelemaan miestä enää yhtään sanaa kauempaa Amos kuiten avasi vielä . ”Olen car-shyr. Car cestal, car aer – puoliverinen. Puoliksi ihminen, puoliksi haltia...” sanojensa tuskin vaikuttamatta nuoreen ihmiseen millään tavoin merkittävästi Amos yskähti kevyesti huivinsa takana, kuin miettien hetken miten saattoi saada kerronnalta järkevää jatketta yhtäkkiseen itsensä puolusteluun. ”En ole ollut mukana tässä tuhossa rouva. Enkä ole nostanut asetta ihmistä – enkä haltiaa vastaan...Ajattelin, että haluaisitte tietää sen. Tai että...niin...” päänsä typeränä laskien Amos vilkaisi saappaitaan, järinmoista järkeä niistä saamatta. ”Kiitos kun olette ystävällinen rouva..”, ja näin sanottuaan Amos nyökkäsi kankeasti ja oli hetken vaiti. Ja jälleen kun naiselle tuntui olevan oikea hetki lähteä, kulkija avasi suunsa vielä kerran. ”Jos ette halua lihaa kiitoksenani niin...voisitteko tehdä siitä vaihtokauppaa?”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 8, 2010 18:56:24 GMT 3
”Neiti.” Väärä puhuttelumuoto oli oudossa tilanteessakin särähtänyt korvaan joka kerta, kun se lausuttiin. Daliah oli kyllä pysähtynyt kuullakseen miehen ilmaan pudottelemia sanoja, mutta kääntynyt vain puoliksi kohti puhujaa, kirves olalle heitettynä. Suoraan sanottuna neidolla oli jo kiire palata väliaikaiseen kotiinsa tarkastamaan tilanne. Ja muukalaisen läsnäolo oli nyt käynyt pelottavan sijaan hermostuttavaksi. Aurinko oli jo aikaa sitten ehtinyt keikahtaa korkeimman kohtansa yli ja pyöri nyt taivaankantta alas vääjäämättä. Tälle päivälle oli suunniteltuna paljon töitä, mutta ne oli nyt jätettävä hamaan tulevaan. Normaalisti tässä vaiheessa päivää olisi ollut pienen aterian aika ja sitten vielä jotain yleishyödyllistä häärimistä ennen pimeän tuloa. Sen sijaan tämä ilta vietettäisiin visusti neljän seinän sisällä. Daliah oli jo ehtinyt pohtimaan mitä kaikkea voisi käyttää oven ja muutaman ikkunan pönkittämiseen. ”Ja minulle on tätä nykyä ihan se ja sama kuka tämän maailman yli jyräsi. Mutta sanotaanko näin, että noita korvia ei pahemmin kannata meille tavallisille kuolevaisille esitellä. Maailmassa on monta joille ne edustavat kaikkea pahaa mitä maailmasta löytyy.” Nuoren naisen ääni ei ehkä ollut kylmä, mutta kyyninen ehkä. Lähes sävytön. Hän vain esitteli tosiasiat sellaisinaan, ei uhkauksina tai osoituksena omista tuntemuksistaan. ”Enpä usko, että minulla olisi mitään vaihdettavaa.” Hän vielä hymähti perään. Eikä yksinäisellä, haavoittuvalla ihmisellä tulisi mieleenkään syödä ventovieraan tarjoamaa ruokaa, niin kauan kuin jonkinlaisia omia varantoja oli jäljellä. Olisihan muukalainen saattanut hieroa eläimen lihan täyteen vaikka millaisia myrkkyjä tai huumaavia aineita. Toisaalta jänis oli kyllä ravintona paremman makuista, vaikkakin sitkeämpää, kuin hevonen. Kiusaus oli olemassa, mutta se ei ollut tarpeeksi suuri. ”Ja tuo talo tuolla. On hyvä esimerkki siitä, millaisiin tekoihin teikäläiset ovat pystyneet.” Neito vielä lisäsi kääntyessään jälleen menemään. Hän oli huitaissut muukalaisen selän taakse, kylän raitin toiseen päähän, missä valkeasta hangesta törrötti tulisijan hiiltynyt piippu ja siellä täällä törröttävä musta hirsi. Siinä oli selvästi sijainnut yksi kylän suurimpia rakennuksia. Se myös oli tämän kylän suurin mysteeri. Vielä olisi saatava selville, miksi vain se oli palanut ja miten tuli ei ollut levinnyt. Sanat olivat kyllä omiaan kielimään puhujan omista ennakkoluuloista ja tuntemuksista. Mutta mitäpä niitä peittelemäänkään? Nyt kun niitä kerran oli. Ei siitä ollut kovin pitkäkään aika, kun tuo nuori nainen oli astellut näissä maisemissa naiivina, ikuisen iloisena, pitkät vaaleta kutrit hulmuten, jatkuvan aurinkoinen luontonsa kasvoilta paistaen, luottaen kaikkiin ja kaikkeen. No sellainen elämän asennehan ei voi oikeassa maailmassa viedä pitkälle. Joko sitä ajautuu omaan turmioonsa tai kasvaa aikuiseksi. Daliah oli kasvanut aikuiseksi ja lakannut kuvittelemasta jokaisen olevaisen ympärille lirkuttelevia lintuja ja ruusuisia polkuja tallattavaksi. Mätiä kaikki.
Mökissä sisällä rävähti auki pari niin kirkasta silmää, että niiden olisi helposti voinut kuvitella hehkuvan. Acantha katselisi aikansa tuvan kattoa ennen kuin kampeaisi itsensä istumaan. Sitten lapsi joko etsisi rajatulta liikkuma-alueelta jotain viihdykettä tai alkaisi vaatia huomiota.
|
|
|
Post by D. on Sept 8, 2010 21:37:35 GMT 3
”Pahoittelen sitten jälleen kerran...neiti” Amos nyökkäsi raskaasti päällään. Hän ei ollut pitkiin aikoihin yrittänyt puhua ihmisten kanssa. Yrityksetkin olivat jo aikaa sitten tehty hedelmättömiksi ja ihmisnainen todisti itsessään kaiken sen, minkä puoliverinen tiesi tässä rodussa asuvan. Pelko, viha, järkytys, katkeruus – siinä vasta muutamia sanoja kuvaamaan tunteita, mitä näillä olennoilla oli täydellisen hyvä syy tuntea heikäläisiä kohtaan. Eikä Amos saattanut loukkaantua, päin vastoin hän saattoi ottaa vain nöyränä vastaan kaiken sen katkeruuden, mitä yksikin ihminen saattoi kantaa mielessään. Joskin naisen esittämät seikat olivat yleisiä, kaikkien yhteisiä ajatuksia ja tunteita. Kaikkea, millä oli oikeus syntyä heidän kylvämästään tuhosta. ”Tiedän sen hyvin neiti”, Amos vastasi naisen vahvasanaiseen saneluun miehen korvista, joita hänen, kuin kenen tahansa oli vaikea tuossa maailmassa piilotella ilman että antaisi veitsen tehdä tehtävänsä. Sen enempää mies ei kuitenkin perustellut sitä, miksi hän oli näyttäytynyt naiselle. Hän ei kertonut epäilyksiään tälle ihmiselle ääneen. Enemmin hän antoi ihmisnaisen pitää häntä tavallista tyhmempänä olentona.
Tähän mennessä Amos oli jo kuitenkin varma ettei joukkoja ollut olemassakaan. Ihmiset olivat pidätelleet turhan pitkään, jotta olisivat käyneet miehen kimppuun. Tai sitten tämä oli ihmisrodun saalistusleikkiä. Sairasta peliä antaa haltian – tai tässä tapauksessa puolikkaan hautua toivon, ja ystävällisyyden palasen toivossa kunnes pääsisivät sen riistämään. Ihmisten äkkipikaisuudelta ja typeryydeltä saattoi odottaa mitä vain, senkin oli Amos ehtinyt oppimaan elämänsä vuosina useampaan otteeseen. Naisen sivellessä ajatuksen vaihtokaupasta olemattomaksi Amos vain nyökkäsi. Ruoan, saati sitten lääkeaineiden löytäminen hylätystä kylästä saattoi olla vain toiveajattelua. Hiljaisuuden seuratessa naisen vaimeaa hymähdystä Amos vaikeni. Lopullisesti, sillä naisen sanellessa syylisyyden helmen miehen kirstuun viittaamalla kärsineeseen rakennukseen – ei tällä yksinkertaisesti tuntunut olevan mitään mitä keksiä sanottavaksi.
Amos katseli vaitonaisena suurta, yksinäistä, palanutta rakennusta – kirkkoako? Kaikki Amoksen aikaisemmin näkemä saattoi viitata yhteisön tärkeään rakennukseen, josta ei kulkija voinut ajatella muuta kuin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat sinne saattaneet mahtua...Olisivatko hänen täysveriset sukulaisensa kyenneet sellaiseen tekoon? Hiiltynyttä rakennusta katsellessaan Amos ei käännähtänyt enää naisen suuntaan, vaan hän antoi tämän mennä. Kahdesta syystäkin. Toinen oli se syyllistävä paino, minkä nainen oli tuupannut miehen harteille hiiltyneen rakennuksen muodossa. Mikäli hän olisi mennyt lähemmäs, kulkenut tuon kaiken palon ja tuhon keskuudessa hän olisi voinut saada vastauksia, mutta hän ei tulisi tekemään sitä. Hän ei halunnut tietää. Aavistuksensakin oli jo liikaa tuhoa nähneille silmille. Toisekseen, Amos ei välttämättä olisi saanut enää pettävältä ääneltä sanaa suustaan, sillä häntä alkoi yskittää.
Pitkään vaiti ollut mies ei ollut hetkeen joutunut rasittamaan ääntään, joka oli kuin hitsautunut kiinni synnyinsijansa syövereihin. Ilman lopulta kulkiessa muutenkin kuin vain hengityksen muodossa ulos ahavoittuneiden huulten välistä, alkoi ruumis osoittaa kuinka suuren alan se oli jo riistänyt omistajaltaan. Tempoilevaa yskää Amos yritti vaientaa painamalla rukkasen vasten huivin peittämiä kasvojaan. Olkapäiden alkaessa nykiä raivokkaan yskäaallon tieltä Amos tunsi miten vesi kirposi silmistä, ja oli jäätyä samantien poskipäille. Yskinnän viimein asettuessa Amos laski kätensä suunsa edestä, vetäen huivia pois suunsa tieltä. Rautaisen maun suustaan sylkäisten, mies vilkaisi vielä paikkaa jossa kirveensä kanssa seissyt nainen oli hetki sitten ollut. Paikan ollessa nyt tyhjä, Amos pyyhkäisi hansikkaalla suupieltään nähdessään kintaaseen tarttuneet pienen raidan punaa.
Päälleensä pukeneisiin ryysyihin mies pyyhkäisi rukkastaan kuin päättäen jäljen kykenevän katomaan, ja olemaan olemasta mikäli niin vain päätti. Tämän jälkeen hän otti suunnakseen suunnan, jonka nainen oli osoittanut. Halpamaista oli käyttää toisen valmiiksi pilkkomia puita. Ja äskettäin pilkottujahan ne olivatkin. Vasta nyt Amos kykeni näkemään jälkiä maassa, joita hänen olisi tietenkin pitänyt huomioida jo aikaisemmin. Hän ei vain ollut nähnyt niitä.
Hoipertelevin askelin Amos kulki puukatoksen luokse, jossa hyvän kokoinen määrä puutarviketta oli pilkottu ja säpälöity polttoon sopivan kokoisiksi. Mies hahmotti tukkien joukosta huonekalujen muistoja. Kenties tuoleja muutama, pöytä, sekä vastaavia – kevyitä kannettavia, ja helposti säpäleiksi hakattavia esineitä. Sylillisen puita kerättyään Amos lähti takaisin kohti itselleen valloittamaansa tupaa. Tuvassa hän vaivalloisesti onnistui kumartumaan tulipesän viereen ja sytyttämään sen. Pienen tulen lähtiessä elämään puoliverinen kulki kantamustensa äärelle. Hän ei ollut valehdellut rusakoista, sillä hän todellakin oli saanut kaksi – oikeammin kolme, mutta kolmannesta oli jäljellä enää rintafile, jonka hän aikoi säästää vielä tuona iltana itselleen. Omasta ruoastaan osansa rusakoille lahjoittaen hän oli ylipäätään saattanut saada ne satimeen. Rusakkojen lihan hän oli ottanut pienistä eläimistä talteen niiden vielä höyrytessä lämpöisinä. Nyt kevyesti kankaisiin pakatut lihanpalat olivat kylmenneet ja miltein jäässä kuljettuaan maileja repussa.
Lihat hän laski pöydälle, sekä muita tarvekaluja – kuin jotain välttämättömiksi selviytymistarvikkeiksi kuulumattomiakin asioita. Kuten kaksi soitinta bodhránin – yksikalvoisen kehärummun, sekä aulosin – kaksoisoboen. Reppunsa pohjalla miehellä oli vielä yksi nyytti. Vaatteiden ja sidostarpeiden, sekä vilttinsä alla. Pieni pussukka sisälsi vain muutamia talteen kerättyjä yrttejä, joista jokainen oli omassa pienessä pussukassaan. Kenties hän niistä saisi aikaiseksi voimakasta teetä, mutta siinä hänen rohdoksensa suuremmaksi osaksi taisivat olla. Turhautumatta lääkevarojensa väähydestä Amos jätti kantamuksensa pöydälleen ja siirtyi pieneen keittiöön. Sieltä hän etsi vaivatta pienen keittopadan, jonka hän täytti lumella. Heräilemään lähtevän tulen ylle asetettu pata alkoi pian höyrytä, ja viimein myös tupa tuntui asteen verran lämpimämmältä.
Tuskin jaloillaan enää kauaa pystyssä pysyen Amos sai raahattua makuuhuoneesta viltit, peitot ja tyynyt itselleen aivan takan vierelle. Samoin hän kaivoi lastenpedistä kaksi pientä peittoa itselleen. Riisumatta itseltään ensimmäistäkään vaatekaistalettakaan Amos vilkaisi pöydällä lepäävää lihanyyttiä. Pienistä ikkunaruuduista ulos katsoessaan hän huomasi, kuinka varkain päivä oli kääntynyt jo hämärän puolelle. Oli miltein pimeä. Talvi oli pimeän peittelemää aikaa. Synkkää ja karua, mutta jollain kieroutuneella tavalla Amos piti talven jumalattomuudesta. Sen määräysvallasta koetella heikompiaan, ja poimia jyvät akanoista jopa noinkin surullisena aikana. Vielä taisi olla päätettävänä kumpi Amos oli. Akana vai jyvä. Akana lieni lähempänä todellisuutta, mutta ennen kuin kohtalo siivittäisi hänen elämäänsä yhtään edemmäs Amos poimi lihapussin ja lähti ulos tuvastaan.
Tupansa sisäpuolelle poimineen kävelykeppinsä puoliverinen mies poimi mukaansa. Tällöin hän saattoi ainakin pysyä perille siihen asti kylää mihin hän aikoi. Nimittäin jonnekin lähelle sitä tupaa, missä hehkuisi toinen punertavan lämmin valaistus. Naisen uhkausta koirasta syvästi mielessään pitäen ja kuunnellen, ei miehelle tullut mieleenkään mennä liian lähelle. Ulkona oli vielä sen verran valon, tai pikemminkin hämärän aukkoja, että nainen saattoi nähdä hänet ikkunasta, viimeistään silloin kuin tarkkavainuinen eläin vainuaisi hänet. Kenties nainen seuraisi ikkunasta hetken mitä hän tekisi, eikä suinkaan usuttaisi koiraansa samantien hänen kimppuunsa....Tietenkin se oli vain oletus. Toiveajattelua, mutta Amos aikoi kuitenkin yrittää.
((En tiedä onko tälläinen ajannopeuttaminen silloin tällöin suotavaa, mutta minusta se jollain tapaa sopi tähän pätkään))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 15, 2010 22:18:09 GMT 3
((Kyllä nopeutukset on ok, muuten seisottaisiin hangessa vielä pitkään.))
Pakkasen purevuus ei ollut koskaan ennen tuntunut samanlaiselta. Kylmä ilma ei tunkenut ainoastaan vaatteiden alle vaan tuntui puskevan ihon läpi ja rutistavan otteeseensa sielun ja kaiken, mitä se piti sisällään. Todellisuudessa tämä talvi ei ollut sääolosuhteiltaan sen ankarampi kuin jokunenkaan edellisistä, mutta luultavasti kaikki tapahtunut, koko tunnetun todellisuuden tila, teki ympäristöstä vihamielisemmän oloisen kuin mitä se todellisuudessa oli. Ja mikäs olisi sen parempi jäätämään hatarasti pumppaavan sydämen kuin pelko ja epävarmuus? Daliah löi oven kiinni selkänsä taakse ja lysähti nojaamaan sitä vasten. Hän oli juuri käynyt läpi yhden suurimmista jännitysnäytelmistä viikkoihin. Sen jälkeen kun autioitunut kotikylä oli saavutettu ja jonkinlainen uusi koti sinne saatu aikaan, ei suurempia huolia ollut tullut vastaan. Vain huolia hengissäpysymisestä. Oli ollut varomatonta unohtaa mahdollisuus muista vaeltelevista raukoista, joiden kohtalo oli yhtä surkea kuin hänenkin. Tietenkin se oli myös ollut suloista ja helpottavaa ja mahdollistanut kokonaiset yöunet. Tai ainakin sellaiset, jotka pienen lapsen kanssa tulivat kyseeseen. Vielä joku vuosi sitten, hän oli ollut tyttö, jonka keveissä aatoksissa ei liikkunut suuria huolia vain tyhjänpäiväisiä murheita. Todellisuus vaihtui niin nopeasti, ettei muuttuva ihminen pysynyt sen mukana. Vihreä katse harhaili hetken hämärässä tuvassa vain varmistaakseen, että herännyt lapsi oli yhä aidatulla alueellaan ja suht tyytyväisen oloinen. Acantha tuijotti äitiään helistin suussa, molemmat suupielet ylöspäin kaartuneina ja silmissään pilke, joka oli sekoitus riemua ja ilkikuria, kuin sanoen ’minäpäs teinkin jotain äsken’. Vastaukseksi pienokainen sai väsyneen hymyn ja hymähdyksen. Sen jälkeen äidin silmät painuivat kiinni ja hän antoi päänsäkin kolahtaa oven karkeaa, paksulta haisevaa pintaa vasten. Itsesääli ei ollut kaukana. Pään yläpuolella naulassa kiiltelevät kaksi käätyä tuntuivat kieppuvan suljettujen silmien edessä kuin pilkaten. Kaksi mahdollista tulevaisuutta menneisyydestä. Kaksi mahdollisuutta, joita ei koskaan ollutkaan. Maailmassa oli niin monta samanlaista ihmistä. Yksinäistä, jotka janosivat rakkautta. Kumppania, jonka kanssa voisi sielunsa sitoa yhteen ja kohdata maailma käsi kädessä. Ja sellaisia kaksikoita oli olemassa. Kaikkialla oli heitä, jotka kestivät yhdessä kaikki vastukset ja siunaukset ja vahvistuivat siitä kaikesta ja toisistaan. Missä oli Daliahin sielun toinen puolisko? Hänellä oli ollut jotain. Oli ollut mahdollisuus ja lyhyen hetken ajan jokin olikin asettunut paikoilleen. Kuin tähdet taivaalla ajoittain muodostaen jonoja. Ja sitten kaikki oli mennyt kammottavalla tavalla pieleen. Ja kaikkein raivostuttavinta asiassa oli, kaikkein raivostuttavinta koko valheessa, että hän vielä uskoi siihen. Ja jos tästä kylmästä kimpaleesta rinnalla ei pääsisi eroon, ei hän koskaan pääsisi elämässä eteenpäin. Elämä tuntui olevan yhtä ees taas päättömästi juoksentelua. Ajoittain tuntui, että mennyt oli mennyttä ja eteenpäin oli edetty ja sitten toiste taas ei. Olisi kyllä helppo kuvitella, että ympäristö ympärillä antaisi melkoisen muistutuksen todellisuudesta. Syy miksi hän nyt siinä nojasi oveen ja yritti pidätellä haukkovaa hengitystään ja rauhoitella järkyttynyttä sydäntään, oli pelastuksen odottamisessa. Tähän asti näissä uhkaavissa tilanteissa oli hänen takanaan aina ollut joku. Koskaan ei ollut tarvinnut pelastua yksin. Ei ollut tarvinnut huolehtia puolustautumisesta, miettiä kuinka korkealle kirveen jaksaisi nostaa, jotta siihen saisi kammettua tarpeeksi voimaa. Onni oli ollut matkassa, olihan hän ja hänen lapsensa yhä hengissä, mutta kuinka pitkään voisi luottaa sokeaan sattumaan? Hyvin saattoi olla, että seuraava vastoinkäyminen olisi se viimeinen. Olisi parempi suunnitella kunnon puolustus kuin tiukan paikan tullen odottaa... niin mitä? Että maa aukeaisi ja sieltä syöksyisi jotain? Vai että taivas tummuisi ja sylkisi syövereistään pelastuksen? Pelastajan? Miten hän saattoi olla näin kirotun naiivi kaiken tapahtuneen jälkeen? Ärsyyntyminen välähti tummana sävynä avautuvien luomien alla. Nyt saisi taas hetkeksi loppua tämä haihattelu. Elämä meni eteenpäin halusi hän sitä tai ei, parempi vain asennoitua asioihin uudella tavalla. Suunnitelmia olisi tehtävä, mutta ensin... ”Kyllä minä tiedän. Haisee tänne asti.” Hän nyrpisti nyt jo huomiota kitisevälle tyttärelleen luopuessaan oven tarjoamasta tuesta. Koira pyöri jaloissa illallista odottaen ja illan rutiivit käynnistyivät samanlaisina kuin tähänkin asti. Ateriointia, leikkiä, laulua ja peseytymisiä. Kun Acantha viimein oli nukahtanut yöunilleen Daliah vietti aikaa tulisijan edessä lattialla istuen, heitellen pieniä tikkuja ja ulkoa kulkeutuneita roskia oransseina lyöviin liekkeihin. Hänellä oli yllään pelkkä polvimittainen tunika ja juuri leuan alle kasvaneet, vielä pesusta kosteat hiuksensa saivat kuivua avoimina. Nanna, nuori narttu, joka oli alunperin osin vahingossa lähtenyt mukaan majatalosta, kun Daliah oli jättänyt tutumman elämän taakseen, makasi emäntänsä vieressä ja nautti hajamielisistä rapsutuksista ja sai toimia kuuntelijana nyt, kun ketään paremmin kieltä ymmärtävää ei ollut kuulemassa. ”Olisihan siitä toisaalta hyötyä... siis jos olisi kumppani. Siis taistelutoveri, ei sellainen kumppani vaan ihan vain joku toinen apu...” Sanat lausuttiin hajanaisina, vain vajaita lauseita, vahvistuksia päässä pyöriville ajatuksille. Eihän tähän asti ollut vielä tapahtunut mitään pahaa. Siellä se muukalainen oli omissa oloissaan. Mitään ei ollut kuulunut tähän asti. Olisihan se mahdollista, ettei maailma ollut täynnä mätiä ryöväreitä. Olihan hän itsekin ihan kiltti ja tavallinen, eikä ketään ryöstäisi. Niin mutta Daliah oli nainen. Miehet olivat erilaisia, eläimellisempiä. Naiset olivat pehmeitä ja empaattisia. Ainakin suurin osa. ”Ja voisihan tuota aina pitää puukkoa mukana varmuuden varalta.” Ase olisi lähinnä vain helpottamaan omaa oloa. Olihan kaikkien tiedossa, että jokainen haltiasukuinen kykeni jonkinlaiseen taikoihin ja magiaan. Siinä ei pikku terällä tehnyt yhtään mitään. Auttamatta asiaa Daliah vilkaisi hiljaa tuhisevan tyttärensä suuntaan. Hän oli vielä tähän asti kieltänyt mielestään ajatukset liittyen lapsen perimään. Todellisuushan oli, ettei lapsen isästä sittenkään tiedetty kovin paljoa. Hän oli ollut neidon elämän suuri rakkaus, joka oli osoittaunut hyvin petolliseksi mieheksi. Jälkikäteen korviin oli kantautunut vaikka millaisia tarinoita, mutta vain kouralliseen oli uskottu. Valtaosa oli luultavasti vain omaa mielenterveyttä suojellen suljettu ulkopuolelle. Mutta lapsesta näki nopeasti, ettei hän ollut pelkkä ihminen. Isä oli ollut haltia ja paljon muuta senkin lisäksi, mahtava mies, täynnä valtaa ja vallanhimoa ja myyttisiä voimia. Kuinkahan kauan menisi kunnes lapsessa alkaisi esiintyä muunkinlaisia todisteita kuin pelkkiä ulkonäköseikkoja? Päivittäin Daliah rukoili, ettei mitään piirteitä koskaan ilmaantuisi. Hän oli muutenkin alkanut rukoilla yhä enemmän. Samalla kun työskenteli pitkä päivät ulkosalla tai laittoi ruokaa. Sen sijaan, että olisi antanut levottomien ajatusten vallata pään, hän rukoili, tosin vielä tietämättä kenelle toiveensa suunnaten. Joku päivä hän aikoi löytää itselleen uuden jumalan. Nanna nosti raukeasti päätään ja vilkaisi oven suuntaan. Välillä koira halusi vielä käydä illalla tarpeillaan, mutta emäntä oli vasta istahtanut alas pitkän päivän päätteeksi ja päätti nauttia liekkien lämmöstä vielä hetken, vetäen lattialla lojuneen viltin ympärilleen. ”Pääset kohta. Lämmitellään hetki ja sitten pääset ja sitten nukkumaan molemmat.”
|
|
|
Post by D. on Sept 16, 2010 12:49:41 GMT 3
Askeleensa olivat rauhalliset – muttei niinkuin osalla suvustaan tapana oli kulkea äänettä. Heidän askelluksensa ei jättänyt juuri minkäänlaisia helistimiä ilmaan kuultavaksi. Kulkivat nämä sitten jäällä, hiekalla, ruohikossa tai lumessa. Toisin kuin he, Amos oli painava, vaikkakin usemman kilon normaalista painostaan puoliverinen olikin kadottanut. Miehen askeleet olivat raskaat, eivät kevyet kuin linnun jalat, jotka eivät koskaan painuneet muutamaa milliä syvemmälle hankiin. Lumen väistäessä saappaiden tieltä Amos koetti etsiä katseellaan polkua, tai omia askeleitaan, joita pitkin kulkea. Kävelysauva jätti tasaisen painallusrivin askelien viereen, eikä mies jättänyt millään tavalla käyttämättä puisen apurinsa turvaa. Raskaasti kävelykeppiinsä nojaten Amos kulki syvemmälle pieneen kyläpahaseen, jossa kulkunsakin helpottui. Nainen, ja kenties tämän seurassa asuva pieni yhteisö olivat tallanneet kylän tuossa osassa poluista jo miltein kivikovat. Ei ollut vaikea erehtyä siitä, että polut veivät osa enemmän tai vähemmän käytettyinä melko monen asumuksen kautta aina vain kohti yhtä rakennusta. Pidemmälle katseensa oikaistessaan Amos erottikin pienen punertavan kajon. Ja juuri tuolloin iski miehen ajatuksiin mahdollisuutensa erehtyä pahan päiväisesti näistä ihmisistä – tai tästä yhdestä ihmisestä.
Hän ei ollut millään tavoin tervetullut tähän kylään, eikä se tilanne juurikaan kävisi muuttumaan minkäänlaisesta ystävällisyydestä huolimatta. Ja mikäli hän oli erehtynyt, kylän ihmisten määrästä, oli hänen tuonne kantamansa pieni lihanyytti naurettava maksu hetken unesta. Tai sitten häneltä juuri odotettiinkin tuota – kulkemista suoraan vihollisen syliin. Mutta eiköhän ollut jo tehnyt loogisen päätelmän, ettei kylässä montaa asukasta voinut olla? Hänhän oli nähnyt rauniot? Pitikö hänen nyt vielä todistaa itselleen ettei ollut sekaisin, vaan vain tavallista typerämpi? Aivoitustensa harhaillessa ajatuksiaan nopeammin laidasta laitaan, ja välillä unohtaen mielikuvituksen ja todellisuuden rajat – Amos viimein pysähtyi.
Punertava kajo oli tullut muutaman metrin lähemmäksi. Eikä tämän pidemmälle hän kulkisikaan. Polun vierellä oleva koskematon lumi oli kasaantunut suurehkolle nietokselle, johon Amos iski kävelysauvansa. Sauva pysyi syvässä, tiiviissä lumessa vaivatta pystyssä, ja tähän mies oli tyytyväinen. Paleltumassa olevien sormiensa yltä puoliverinen repi hanskansa, tarttuen sitten päättyväisin mielin kantamaansa lihanyyttiin. Nyytin ympärille Amos oli jo aikaisemmin kietonut pienen narunpätkän, minkä hän oli tuvasta löytänyt. Riittävän korkealle kävelysauvansa päähän Amos sitoi nyytin. Hän koetti sen pitäväisyyttä heiluttamalla muutamaan otteeseen sauvaansa. Lihat olivat turvassa ja tallessa, kutakuinkin myös riittävän näkösällä odottamassa sitä hetkeä jolloin punertavan valon asukit joutaisivat liikkeelle. Kenties lihat saivat odottaa jopa aamuun asti, mutta tuskin kukaan noissa olosuhteissa norkoili, mikäli liha hieman jäistä olisikin. Kaikenkaikkiaan se oli tuoretta, eikä mitä tahansa kauan säilöttyä ja vartioitua, matoutunutta kuivalihaa. Söisi nainen, ja tämän ystävät lihaa tai ei, niin ainakaan Amos ei kärsisi itse huonosta omatunnosta. Oli harvinaista, että yksikään ihminen jakeli tämän neidon tavoin armoa ventovieraille kulkijoille. Jopa hänen kaltaiselleen. Kenties hänen kurja ruumiinkuntonsa valoi naiseen toivoa, että sai olla turvassa, sillä kankea, ryysyläisen ruumis oli helposti jopa terveen naisen voitettavissa. Naisen tylyt sanat eivät olleet olleet tylyjä. Pelokkaita, ja sen hän ymmärsi paremmin kuin. Neito ei halunnut kohdata hänen laistaan, niinkuin ei kukaan muukaan tässä maailmassa. Eikä Amos todellakaan ilahtunut ihmisten tapaamisesta, oli niitä sitten vain yksikin kohdattavana. Mutta piti hän siitä tai ei, hän halusi korvata pienen palan huomaavaisuutta omallaan. Neito saisi täydet valtuudet päättää mitä tekisi Amoksen tarjoamalla eleellä. Heittäisikö tämä ne menemään, vai käyttäisikö hän lihan niinkuin mies toivoi. Amoksella oli ollut tuuria saaliidensa kanssa. Toista jalkaansa haudassa pidellen oli hän maannut miltein puolivuorokautta lumikuopassa odottamassa. Hiljaa ja miltein lumesta sokeutuneena hän oli kuin ihmeenkaupalla onnistunut todistamaan itselleen taitojensa oleva vielä melkolailla ruostumattomat. Kykenemättä kuitenkaan riemuitsemaan onnistumisestaan kenenkään kanssa, oli mies vain naureskellut itsekseen. Hän oli ollut pitkästä aikaa riemuissaan, mutta jo nyt – pari päivää tuon riemun jälkeen, hänelle tuotti tuskaa muistella millaiselta oli sellainen määrä riemua tuntunut.
Nyyttiä, ja tupaa vilkaisten Amos horjahti, mutta säilytti tasapainonsa kuin ihmeen kaupalla. Tukensa hankeen jättäen mies lähti kulkemaan takaisin siihen suuntaan mistä oli tullutkin. Hän ei jäisi odottamaan ihmistä, se ei ollut millään tavalla tarkoituksensa. Kulkekoon neiti omia reittejään siinä missä hänkin. Paremmalla onnella ja menestyksellä.
Pienen, hankisen polun mutkan ohi kuljettuaan miehen tasapaino kuitenkin petti. Horjahdus, kompurointi, ja pian lumi pöllähti iloisesti maahan kaatuvan kehon tieltä. Ilmavirtojen hetkeksi kadotessa Amos haukkoi henkeään, pakottaen itsensä kääntymään selälleen. Selän taipuessa muhkuraista lunta vasten melkolailla suoraksi Amos sai uudemman syyn kiskoa ilmaa keuhkoihinsa. Kipu kävi miltein sietämättömäksi, mutta samalla tunne toi mukanaan pienen määrän hyvän olon tunnetta. Kauan kaivattu naksahdus selkänivelissä toimi rutisevin voimin. Lumen sotkemien kasvojen keskeltä sinertävät silmät löysivät tähtitaivaan. Kylmästä pakkasesta johtuen, taivas oli kirkas. Ja miltein katselijansa silmiä kihelmöitsi katsoa niin kirkasta tähtitaivasta. Amos oli ollut aikeissa nousta, ja jatkaa matkaansa, mutta sen sijaan hän jäi vielä toviksi aloilleen. Ihmisillä, kuin kaikilla muillakin tuon luomakunnan väellä, hänet mukaanlukien ei tuntunut enää olevan aikaa katsoa tähtiä. Kohtalonsa itselleen jo siunanneena Amos katseli kirkkaita tähtiä, nähden samalla miten oma hengityksensä huurusi paksuna pilvenä vasten taivasta.
Kauan sitten menneisyydessä, hänen äitinsä oli kertonut hänelle tarinaa tähdistä. Niiden täydellisestä elämästä. Hän oli näyttänyt pojalleen missä tanssivat kauriit, missä kulkivat paimenten jäljet. Missä oli karhu ja tämän emo. Missä tuulenkantaja, vedenlaskija, tulenlaulaja – kaukaa unohdetuista muistoista Amos muisti haltiasukuisen äitinsä tarinat. Tähtimerkkejä taivaalta etsiessään Amos taipui unohtamaan missä oli, ja mitä oli juuri tehnyt. Hän voisi viettää viellä vallan hyvin tovin tuossa. Tuulenkantajaa etsien.
|
|