Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 6, 2010 20:03:59 GMT 3
Catherinen nauttiessa teestään ja rotan kyräillessa hieman kauempana myrsky kohdisti nyt kaiken voimansa estääkseen erästä miestä matkaamasta juuri hidasta kävelyä lujempaa vauhtia. Mies kirosi säätä kovaan ääneen. Hän uskoi sen olevan takaa-ajettunsa aiheuttama, vain ja ainoastaan häntä varten loitsittu. Mies oli kuitenkin vielä pitkän matkan päässä luolasta, missä Catherine ja rotta viettivät päiväänsä kumpikin omalla tavallaan.
Catherine sai nopeasti juotua keittämänsä teen ja hänestä tuntui, kuin sade olisi yrittänyt ilmaista jotain; välillä sade melkein lakkasi ja hetken kuluttua satoi taas kaatamalla. Normaalioloissa hän olisi jättänyt tämän täysin huomiotta, mutta nyt kun Matvei oli alle päivämatkan päässä, Catherine kiinnitti erityistä huomiota kaikkiin mahdollisiin muutoksiin, sillä ei halunnut tulla miehen yllättämäksi
[[Mitä mieltä olet, kaipaisiko peli jotain toiminnan tapaista? ]]
|
|
|
Post by submarine on Oct 7, 2010 21:58:21 GMT 3
((Voisihan sitä kaikin mokomin. Voin itsekin heittää jotain, jos haluat. Oikeastaan, voisin mielelläni tehdä sen, niin saisin vihdoin ja viimein heivattua peliin tämänkin yhden jutun, mitä on tässä tullut puitua ja pohdiskeltua jo aivan liian pitkään.))
Nufs ei tiennyt mitään sateesta, vain että se oli ikävä, märkä ja tuppasi haittaamaan asioita. Kuten nytkin. Sade piiskasi armotta ulkona ja pieksi maasta velliä, ja rotta joutui nököttämään luolassa jonkin noidan kanssa ilman mitään sen mielenkiintoisampaa tekemistä. Narttu olisi hoitanut aseitaan, jos sitä ei olisi tullut tehtyä jo eilen, ja juuri mitään muuta tekemistä tämä ei sitten keksinytkään. Onkalon tapaisessakaan ei ollut mitään, paitsi muutama kivi ja paljon seinää. Ne eivät olleet erityisen tuijottamisen arvoisia. Aikansa Nufs yritti kasata kivistä pinoa, mikä ei ottanut kovin hyvin onnistuakseen. Sen jälkeen tämä heitteli niitä seinään, eikä sekään ollut hiukkaakaan sen kiinnostavampaa. Viimeisenä oljenkortenaan rotta yritti pureskellakin niitä, mutta siitä tulivat vain hampaat kipeäksi. Ja sen jälkeen ei ollutkaan oikein mitään järjellistä tekemistä. Odottelussa oli se ikävä, että silloin täytyi odottaa. Nufs ei ollut hyvä odottamisessa, mutta sitäkin parempi tekemisessä. Nyt vain ei ollut mitään tehtävää. Turkista ei löytynyt edes kirppuja, ei vaikka narttu tarkisti kahteen otteeseen. Ei mitään.
Oli vain tuli, kylmä kivi ja hyvin hitaasti kuluva aika - ja nainen, jota Nufsin ei suuremmin huvittanut edes vilkaista. Paitsi mitä nyt välistä tuli kyräiltyä.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 14, 2010 21:04:48 GMT 3
[[Kuulostaa hyvältä ]] Sateeseen meneminen kiinnosti Catherine hetki hetkeltä vähemmän. Samalla hän kuitenkin tiesi, että hänen olisi jossain vaiheessa pakotettava itsensä lähtemään luolasta ihan vain sen takia, ettei mies löytäisi häntä. Aina välillä Catherine ajatteli, miksi hän aina vain pakeni toista, ja miksi toinen aina vain jatkoi takaa-ajoaan. Se jos mikä oli hänestä kummallista. Tosin, Catherine ei tiennyt, mitä olisi tehnyt, jos ei eläisi näin kuten nyt: paeten epämiellyttävää perintöään. Elämä olisi ehkä liiankin rauhallista. Nuotio paloi iloisesti vielä muutaman tovin saaden varjot tanssimaan mielensä mukaisesti, minkä jälkeen se jätti jälkeensä hiljalleen sammuvat kekäleet. Catherine ei vaivautunut etsimään lisää puita, sillä pikainen vilkaisu ympäri luolaa oli kertonut kaikkien kuivien puiden olevan nyt rotalla. Ulkoa tuskin mitään kuivaa löytyisi, sitä oli turha edes kuvitella.
|
|
|
Post by submarine on Oct 14, 2010 21:55:51 GMT 3
((Tässä lähtee sitten. Luvassa paljon ikävää.))
Kukaties se johtui Nufsin yleisestä tylsyydestä tai sateesta, joka teki parhaansa peittääkseen kaiken alleen. Tai kukaties siitä, että kyseessä oli hiljaisin rotta, jonka Nufs oli koskaan nähnyt. Kukaties se oli sitä kaikkea ja vähän muutakin. Olipa miten oli, siinä vaiheessa kun narttu tajusi, mikä luolan suulla seisoi, oli tämä jo jossain aseen hapuilemisen, alleen laskemisen ja vinkaisun välimaastossa. Sen ei olisi pitänyt olla niin lähellä. Se ei saanut päästä niin lähelle näin helposti. Se ei saanut, se ei vain saanut. Loppujen lopuksi Nufs tuli päästäneeksi kovasti kirkaisua muistuttavan vinkaisun ja hapuilleeksi kädet huitoen, silmät kauhusta suurina lähintä teräasetta. Katse ei tosin missään vaiheessa jättänyt luolan suuta - syystä. Tuda Verinen Kuono...
Se, mikä luolan suulle oli äkkiä vain ilmestynyt, varoittamatta ja kuin tyhjästä, oli kukaties jossakin mielessä rotta, kuten Nufskin. Mutta se näytti rotalta, jonka joku oli kiskonut hirmuisen pitkäksi ja ohueksi. Se oli aikuista miestä pidempi, vaikka pysyikin koko ajan tuskaisan näköisessä kyyryssä. Pituudestaan huolimatta se ei näyttänyt millään tavalla heiveröiseltä, ei vaikka olisi pitänyt; se näytti jäntevältä kuin käärme. Hiemankin huonommassa valossa sitä tuskin olisi nähnyt edes niin läheltä, kuin nainen luolan suulla nyt istui, sillä se oli pikimusta, melkein kuin siluetti vasten valoa - paitsi sen silmät. Kukaties niin ei olisi voinut olla, ja moni olisi varmasti niin väittänytkin, mutta joka tapauksessa rotan silmissä tuntui kytevän raivoisa, tappava tuijotus. Kuin se olisi äkkiä vain ilmestynyt pimeydestä, ties mistä, ja jäänyt kihisten tuijottamaan. Tässä rotankaltaisessa oli paljon kaikkea hyvin, hyvin ikävää, sen näki jo pelkällä vilkaisulla. Ja Nufs tiesi hyvin, hyvin tarkkaan, että se myös halusi tehdä kaikkea ikävää. Tämä yritti parhaansa mukaan painautua mahdollisimman pieneksi ja mitättömäksi luolan takaseinään. Käteen oli jo sattunut miekka, mutta se tuntui täysin turhalta.
Hetken verran käsittämättömän epämuotoinen rotta tuijotti tiiviisti luolan perällä kiemurtelevaa Nufsia. Siinä oli samaa, kuin saalistajassa, joka oli saanut saaliinsa ansaan. Mutta sitten se käänsi tuijotuksensa naiseen. Pitkän, jäntevän kaulan päässä roikkuva, pitkulainen pää työntyi lähemmäs tätä, kuin ilman halki lipuva öljyläikkä. Kuono, joka näytti terävältä kuin nuolenpää, pysähtyi aivan naisen kasvojen eteen. Tämä rotta ei liikkunut, ei liikauttanut edes yhtä vahvaa, pitkää sormea, vaan tuijotti. Se tuijotti tiiviisti, tuimasti ja ankarasti, kuin olisi yrittänyt nähdä suoraan naisen lihan ja luun läpi tämän silmien taakse, jonnekin tämän sisuksiin, jonnekin kallon sisään. Se ei tuijotellut kiinnostuneena tai varautuneena, vaan kuten joku olisi saattanut tuijotella pahaista tuholaista. Mutta vielä se ei liikkunut. Se tuijotti.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Oct 15, 2010 19:14:56 GMT 3
Catherine tuijotti tulta kuin maailmassa ei olisi ollut mitään sen mielenkiintoisempaa, mikä sillä hetkellä oli hyvinkin totta. Hetkien kuluttua hän kuuli rotan suunnalta kirkaisun, joka oli hänestä hyvinkin outoa, ja siirsi katseensa tähän. Toinen näytti olevam pelon vallassa, minkä takia, sitä Catherine ei vielä tiennyt. Siirrettyään katseensa siihen suuntaan, mitä rotta näytti katsovan samanlainen ääni, kuin mitä rotta oli päästänyt oli hyvi lähellä päästä häneltäkin. Luolan suulla seisoi yli-inhimillisen kokoinen rotta, joka oli täysin musta ja joka tuijotti häntä. Catherine kavahti salaman nopeasti mahdollisimman kauas tästä jättimäisestä olennosta yrittäen keksiä mahdollisia puolustuskeinoja tätä vastaan samalla, kun tarkkaili tämän jokaista liikettä.
Catherine ei ollut koskaan nähnyt mitään niin suurta, kuin mitä luolan suulla oleva rotta-olento oli. Hän ei ollut varma, voisiko olennon edes luekea kuuluvan rottien sukuun, vaikka niitä se vähän muistuttikin. Aina välillä Catherine vilkaisi kysyvästi pienempää rottaa, jonka kanssa jakoi luolan. Toinen varmasti tunsi tämän jättiläisen, tai muuten vain pelkäsi hysteerisesti ja oli painautunut vasten luolan peräseinää. Catherine perääntyi hitaasti samaan suuntaan yrittäen herättää mahdollisimman vähän mielenkiintoa, vaikka tunsikin rotan katseen itsessään. Hän ei pitänyt tilanteesta yhtään. Ensimmäistä kertaa päiviin hän oli hyvillään siitä, että satoi kaatamalla. Sade oli hänen puolellaan. Suojakilven muodostava loitsu alkoi muodostumaan Catherinen mielessä ja pian se vain odotti jättiläisrotan seuraavaa liikettä.
|
|
|
Post by submarine on Oct 15, 2010 21:24:30 GMT 3
Ensin, hetken verran, valtava musta rotta näytti siltä, kuin tyytyisi vain tuijottamaan naista tuimasti, kun tämä perääntyi hitaasti kohti onkalon peräseinää. Hetken se vain seisoi paikoillaan, kuono tiukasti naista kohti pysyen. Mutta sitten se otti askeleen. Se näytti enemmänkin siltä, kuin rotta olisi liukunut eteenpäin, irtaantui hieman hämystä ja työntyi valoon. Mutta edes valossa se ei näyttänyt miltään muulta, kuin pikimustalta hahmolta. Se otti vain yhden askeleen, mutta se ei ollut kokeileva tai varovainen, vaan uhkaava. Näkipä se naisessa mitä näkikään, ei se ollut pelkoa.
Nufs ei ollut nähnyt tätä rottaa, kuin kaksi kertaa koko elämässään, mutta se riitti - tai ainakin sen olisi pitänyt riittää. Se oli vieläkin aivan yhtä ikävä, kuin mitä narttu muisti. Se aikoi tappaa, sen Nufs näki ja tiesi. Tuda Verinen Kuono, siksi sitä sanottiin. Kummallakin viime kerroista Nufs oli vain vaivoin välttynyt olemasta se, jonka veressä sen kuono oli ollut silloin, ja nyt tilanne oli huomattavasti vähemmän lupaava. Tällä kertaa narttu oli selkä seinää vasten, ja ainoa pakoreitti kulki sen lävitse. Ja tällä kertaa apua oli huomattavasti vähemmän. Se aikoi tappaa, ja tällä kertaa Nufs sai kauhukseen huomata, ettei epäillyt juurikaan, onnistuisiko se. Tuda ei ainakaan antaisi armoa. Ei ollut antanut ennen, eikä varmasti enää. Ihmeen ehjältä se taas näytti, sikäli kuin narttu mitään erotti sen mustasta hahmosta. Mutta siitä huolimattakin se tuskin oli unohtanut sitä teräskärkistä vasamaa, jonka oli saanut keuhkoonsa viimeksi. Nufs tuijotti mustaa rottaa ja odotti. Eikä Tuda epäröinyt.
Vaikka Nufsin katse ei irronnut siitä hetkeksikään, ja vaikka se olikin suuri, ja vaikka se ei voinutkaan väistää minnekään, oli se silti melkein nopeampi, kuin silmä erotti. Yhdessä hetkessä se tuijotti kyyryssä, ja seuraavassa oli melkein rotan muotoinen läikkä ilmassa jossakin luolan perän ja suun välissä. Ja kolmannessa se oli jo aivan tarpeeksi lähellä - aivan liian lähellä. Narttu päästi kauhunvinkaisun ja yritti parhaansa mukaan iskeä pitkiä sormia, joiden tiesi kiertyvän kaulansa ympärille hetkenä minä hyvänsä. Mutta samalla tämä tiedosti jollakin tasolla, ettei tulisi olemaan ensimmäinen, jonka lihan Tuda repisi luiden ympäriltä. Se tavoitteli ensin naista, joka oli myös vetäytynyt luolan perälle. Ja Nufs tiesi - muisti - että se todellakin tekisi sen. Jos se saisi otteen, se raastaisi naiselta lihan luista. Sillä oli vahvat sormet ja terävät kynnet.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Nov 5, 2010 21:18:36 GMT 3
Tämä outo, musta rotta liikkui eteenpäin kuin liukuen, sen Catherine pani merkille heti, kun oli päässyt turvallisen matkan päähän siitä. Hän oli varma, ettei jättiläismäisellä rotalla ollut hyvät aikeet mielessään. Muutenhan se ei olisi ilmestynyt noin salakavalasti ja liikkuisi noin luihunnäköisenä. Sitä paitsi, hänen seuralaisensa, joka oli aluksi tuntunut vain röyhkeältä ja pelkäämättömältä, vapisi nyt hänen vierellään luolan perällä. Kaikki nämä kertoivat jotain tästä mustasta rotasta.
Catherine ei uskaltanut pidätellä loitsuaan enää pidempään. Rotta oli aivan liian lähellä, vaikka olikin vasta puolivälissä matkaa. Samaan aikaan heikosti kuuluvan kuiskauksen aikana tytön kämmen piirsi viivan heidän eteensä. Ilma tuntui muuttuvan kylmemmäksi ja sadepisarat jäätyivät kilveksi Catherinen ja mustan rotan väliin. Tahtomattaan hän oli osittain suojannut myös pienempää rottaa. Catherine kokeili kilpeä kädellään ja tunsi sen voiman. Sade antoi hänelle paljon enemmän voimia, kuin hänellä olisi normaalina syyspäivänä ollut. Kesällä hän oli heikoimmillaan, mutta silloinkaan hän ei ollut heikko sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Nyt, kun suoja oli valmis, hänen pitäisi vain katsoa ja odottaa. Catherine toivoi, ettei ollut arvioinut toisen voimia väärin. Hän ei hetkeäkään uskonut, että toinen ei ollut voimakas, mutta kuinka voimakas, se oli ratkaiseva kysymys. Toinen suojaloitsu alkoi punoutua Catherinen mielessä, samalla, kun hän mietti puolustautumiskeinoa.
|
|
|
Post by submarine on Nov 8, 2010 22:30:00 GMT 3
Nufs odotti näkevänsä, kuinka Tuda repisi naiselta pään harteilta ja tekisi sitten saman tälle, mutta toisin kävi. Nainen oli tosiaankin taikoja, sillä yhtäkkiä tämän kädenliike loihti ilmaan jonkinlaisen kilven. Oikeastaan tämä ei edes tajunnut sitä, ennen kuin Tuda iskeytyi loitsua vasten kuin sätkivä, raivoisa käärme. Se todellakin iskeytyi, ei törmännyt, kuin olisi tiennyt jo ennalta, mitä tuleman piti - tai ainakin saanut juonen päästä kiinni hyvin nopeasti. Eikä se jäänyt vain ihmettelemään tilannetta tai empinyt hetkeäkään, vaan iski vasten.
Nufs vinkui ja luimisteli, kun Tuda päästi ensimmäisen äännähdyksensä, helvetillisen, korvia särkevän sihinän. Ja sitten, edes tutkimatta kilpeä sen paremmin, se iski sitä vasten. Se ei ollut vain pelkkä turhautunut huitaisu, vaan siinä oli todellista voimaa ja vaaraa. Eikä pelkkää ruumiillista, vaan myös jotakin, joka tehosi taikuuteen. Pahaa tahtoa, kukaties, sitä Tudalla ainakin riitti. Kaksi suurta kouraa moukaroivat suojaloitsua, kuin moukarit ovea: yksikään ei yksinään riittänyt murtamaan sitä, mutta jokainen sai aikaan säröjä. Murhaava, verenhimoinen määrätieto ajoi Tudaa, eikä se varmasti aikonut lopettaa pelkästään kilven murtamiseen. Nufs arvaili, että seuraavaksi menisivät sen haastaneen naisen sormet, jos se vain pääsisi käsiksi. Siinä oli oikein paljon hyviä syitä vinkua hieman lisää.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Dec 17, 2010 21:39:13 GMT 3
Kävi pian ilmi, että rotta oli paljon voimakkaampi, kuin hän oli luullut. Suojaloitsuun alkoi jo pienen hetken kuluessa muodostua säröjä, jotka levisivät nopeasti heikentäen suojaloitsun tehoa. Catherine antoi toisen suojaloitsun purkautua mielestään vain hetkeä ennen, kuin edellinen särkyi. Catherine sulki silmänsä tuntien suojaloitsunsa ja heidän luolaa takovan sateen. Suojaloitsu muutti muotoaan hieman periksiantavaisemmaksi. Osa rotan voimista suuntautui tätä itseään vastaan. Catherine päätti yrittää keinoa, jonka hän oli aikaisemmin hylännyt. Hänen ja vapauden välissä oli ensinnäkin rotan häntä ja etukäpälät. Ne olivat helppo tehdä toimintakyvyttömiksi. Toista tosin pitäisi myös estää näkemästä häntä.
[[Niin vähän minkäänlaista tahtoa vastata mihinkään peleihin. Pahoittelen -_- ]]
|
|
|
Post by submarine on Dec 18, 2010 2:17:05 GMT 3
((Eipä tuo mittään. Jos siltä tuntuu, niin en millään tavoin syytä, vaikka haluaisit lopettaa. Tiedän varsin hyvin miltä tuntuu pelata, kun ei millään huvittaisi ja vetää pakkopullana ajanvietettä.))
Nufsilla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Naisella oli taikuutta, jolla Tuda oli pysähtynyt ainakin hetkeksi. Ei se tosin sitä saanut epäröimään, mutta ainakin pysäytti - ainakin hetkeksi. Ei se nartun oloa suoranaisesti paremmaksi tehnyt, vain muutaman kuononmitan päässä takoi edelleen luonnonoikku ja murhanhimoinen tappajarotta, mutta ainakin tämä oli vielä kokonainen ja riekaleiksi repimätön. Se oli jo jotain.
Tudan moukaroiva nyrkki upposi äkkiä loitsuun. Se ei pirstonut sitä, vaan upposi siihen. Ja sitten loitsu jousti takaisinpäin ja antoi sysimustalle rotalle takaisin. Se sai Tudan horjahtamaan puolittaisen askeleen taaksepäin ja lopettamaan hetkeksi. Mutta se ei ollut epäröimässä tai aikeissa lopettaa. Toisen silmänräpäyksen verran se tuijotti murhaavan pistävästi suojaloitsua ja sen takana raivostuttavalla tavalla piilottelevaa, lämpimää lihaa. Ja sitten se kävi siihen kiinni eri tavalla, kuin olisi kyennyt näkemään, mitä loitsulle piti tehdä. Tuda ei enää hakannut, vaan repi. Se iski parhaansa mukaan kyntensä loitsuun kiinni ja raastoi. Se tavoitteli otetta pitkillä, veitsenterävillä hampailla. Ja jälleen siinä oli enemmän painoa ja tehoa, kuin missään tavallisessa riehumisessa. Ylikokoisessa, murhaa kihisevässä rotassa oli jotakin, joka pakotti loitsunkin suhtautumaan siihen varteenotettavana uhkana, ei vain pelkkänä lihallisena häiriönä.
Nufs pohti, olisiko sopivaa laskea alleen, kun sai nähdä Tudan hampaat. Niillä oli tehty viimeksi paljon kauheita hyvin nopeasti. Ja niin tehtäisiin kohta uudelleen...
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Feb 3, 2011 20:47:58 GMT 3
Rotan liikkeet muuttuivat entistä raivokkaammiksi kunnes ne suorastaan repivät Catherinen suojaloitsua pieniksi palasiksi. Hän ei pitänyt tunteesta, jonka rotan kynnet aiheuttivat ja pieni pakokauhu alkoi hiipiä hänen mieleensä. Ajattelematta lainkaan mitä teki Catherine kokosi kaiken voiman, minkä pystyi vain vetämään ulkona raivoavasta myrskystä ja itsestään ja teki jotain sellaista, mitä oli tähän mennessä kokeillut vain Matvein kokoisen ihmisen kanssa. Jättikokoinen rotta jähmettyi kesken ratkaisevan liikkeen. Niin teki myös Catherine tajutessaan mitä oli tehnyt, mutta vain hetkeksi. Hän ei osannut yhtään sanoa, kuinka kauan loitsu kestäisi rotan kokoisella olennolla tai kuinka vahva se oli alunperin edes ollut. Myrsky ulkona oli enää melkeinpä vain sadetta ja heikkoa tuulta ja siitä Catherine päätteli loitsun olleen tähän mennessä ehkä vahvin, minkä hän oli koskaan tehnyt.
”Nyt mennään!” Catherine tokaisi pienelle rotalle, joka seisoi edelleen seinää vasten käpertyneenä. Vaikka hän ei toisesta pitänytkään, se ei tarkoittanut sitä, että hän haluaisi tämän kuolevan. Ja hän itse halusi mahdollisimman kauas luolasta missä iso rotta mahdollisesti viettäisi vielä määrittämättömän ajan.
|
|