Post by evetys on Aug 1, 2010 13:00:25 GMT 3
*Tykkien jyly oli vaimennut, meren ja liekkien kohinan hallitessa kuollutta äänimaailmaa jossa kuulijan korvat vielä soivat räjähdysten jäljiltä. Komentosilta oli hiljainen, niin kovin hiljainen. Kuolleet olivat vaipuneet mykkään ikiuneensa, kuolemaa tekevät kuljetettu pois ja elossa olevat paenneet. Tuuli puhalsi mustaa silmissä kirvelevää savua sisään komentosillan suojan seinässä olevasta reijästä. Englantilaisen sotalaivan kranaatti oli lentänyt siitä sisälle, repinyt seinään miehen mentävän aukon ja räjähtänyt sitten repien riekaleiksi kaikki ne jotka olivat seisseet komentosillalla. Lattia lainehti verestä, veren tympeän hajun sekoittuessa kuolemaa tekevän aluksen pistävään käryyn. Bismarck oli rauniolaiva, kohti vääjäämätöntä kuolemaansa seilaava soturi jolta oli revitty aseet, kaivettu silmät päästä, riistetty raajat ja jätetty odottamaan kuolemaa suolet ulos vatsasta valuen. Itsepintaisesti, jääräpäisellä raivolla saksan lippulaiva liikkui eteenpäin. Sen potkurit seisoivat hiljaa vedessä, vain aaltojen enää liikuttaessa sitä. Moottorit jyrisivät yhä sen sisällä, muttei alusta voinut enää ohjata...eikä tämän harmaan taivaan alla ollut paikkaa jonne juggernaut olisi kyennyt silvotun vartalonsa piilottamaan. Mittarien paksut lasit olivat rikki, komentosillan suojan panssari-ikkunat sirpaleina. Lattialla makasi silvottuja sotilaita joiden hautaajana Bismarck pian toimisi, kun ei ollut enää ketään lausumaan lähtösanoja kaikkensa antaneille, henkensä uhranneille nuorille miehille. Tyhjät silmät katsoivat mitään näkemättä, kysyen oikeutusta tälle massamurhalle. Tälle sodalle joka pyyhkisi kokonaisen sukupolven miehiä unholaan. Englantilaisten tykkituli oli vaimennut, kymmenien ja taas kymmenien alusten moukaroitua Bismarckia vuorollaan. Vaan vieläkään se ei suostunut upoamaan. Tunteja se oli käynyt kuolontaisteluaan, raivolla joka oli täyttänyt vastustajankin syvällä kunnioituksella. Englantilaiset olivat räjäyttäneet taivaantuuliin Bismarckin tulejohtotornin, silpunneet amiraalin sillan ja komentosillan..silti yhä vain olivat Bismarckin päätykit kääntyneet syytämään salvojaan. Sokeinakin pitäen vihollista kauempana. Kuolemaa tekevän laivan kannen päälliset rakenteet olivat muuttaneet muotoaan niin, ettei kai sen kapteenikaan olisi enää tunnistanut alusta omakseen. Kauniin siluetin sijaan oli enää tuo vääntyneen metallin, tulen ja ruumiitten sokkelo joka ohjasi sinut umpikujaan ja poltti sitten hengiltä.
Kannen alla tilanne oli hyvin toisenlainen, uskomattoman paksujen kylkien kestettyä kaiken mitä englantilaisilla oli antaa. Bismarckia kohti oli syydetty tuhansia, _tuhansia_ salvoja ja yhä vain se sinnitteli. Kuollakseen liput liehuen, painuakseen hautaansa yhä vain uhmaten. Verinen käsi ojentui, karheiden sormepäiden kulkiessa yli mittarien, ohjausvipujen ja suuntimakompassien. Jättäen jälkeensä kelmeän kirkkaan verivanan. Autiolla komentosillalla, hautausmaaksi muuttuneella, seisova kapteeni oli täysin rauhallinen. Kalpeilla veren tahrimilla, unenpuutteen ja haavoittumisen runtelemilla kasvoilla oli tyyni ilme. Oltiin saattamassa loppuun unelmaa joka miltei kirouksen lailla oli piinannut miehen elämää. Jo 13vuotiaana oli mies sanonut ystävilleen ja veljilleen haluavansa komentaa sotalaivaa ja painua sen kanssa pohjaan liput liehuen. Tyyneys oli suloista, hyväksyminen täydellistä kapteenin kääntyessä ympäri katsomaan nuoren luutnantin kasvoihin. Hyväksyminen kietoi rajun surun ja menettämisen syleilyynsä Kapitän zur See Ernst Lindemannin sisällä. Mies olisi kenties halunnut säilyttää aluksensa pitempään, halunnut rakastaa sitä hiukan kauemmin. Tämä oli silti täyttymys, viimeinen etappi nuoren pojan mieltä vainonneessa haaveessa ja kun se nyt viimein oli käsillä..oli niin tyyntä, kapteenin sisällä oli. Saksan lippulaivan kapteeni katseli itkevää nuorta luutnanttia jonka kasvoilla kapteenin tuntema suru eli kaikessa rajuudessaan. Suru, murhe ja pelko olivat vääristäneet luutnantin kasvot, repineet niiltä kaiken eletyn elämän ja tehneet miehestä pikkupojan. Leveät olkapäät täristen uniformun alla, luutnantti itki kyyneleet poskilla juosten.
DKM Bismarckin ensimmäinen ja viimeinen kapteeni nosti komentosillan katosta mikrofonin ja napautti siihen sormellaan. Tuttu napsahdus kaikui kautta aluksen, sen kaikista kovaäänisistä loppuaan kohtaavien miesten kohottaessa katseitaan kohti niitä. Moni oli kuollut ja vielä useampi tulisi kuolemaan, elossa vielä olevien jäädessä kuuntelemaan, vaikka sisällään tiesivätkin mitä oli tulossa ja olivat kateellisia niille jotka olivat jo kuolleet.*Tämä on aluksen kapteeni.*Päät painuivat, tutun äänen lausuessa sanat vailla pelkoa, vailla surua tai kauhua. Tyyninä kuten ne olivat aina olleet, äänellä jota kuolemaa tekevät ja elämästään taistelevat yhä vieläkin rakastivat.*Jättäkää laiva.*Kovaääniset räsähtivät kun kapteeni pisti mikin takaisin paikoilleen ja sulki yhteyden. Jäänsinisten silmien rauhallinen katse palasi itkevään luutnanttiin joka vaikersi hiljaa.*Teidän tulisi etsiä itsellenne pelastusliivit.*Kapteeni astui luutnantin ohitse, pysähtyi ja painui kyykkyyn riisumaan edessään makaavalta ruumiilta pelastusliivit ojentaen ne luutnantille joka otti ne vastaan konemaisesti.*Menkäähän sitten.*Sanoissa oli kaikki maailman lempeys, hymyn kohotessa kapeille huulille kapteenin kohottaessa verisen kätensä taputtaen itkevää luutnanttia poskelle.*"Sir..teidänkin on tultava."*Luutnantti vapisi sanoissaan, katsoen kapteenia joka nyökkäsi rauhallisesti.*Tulenkin kunhan olen antanut määräykset Bismarckin upottamisesta.*Kapteeni kääntyi, yhä hymyillen ja lähti antamaan käskynsä aluksen pohjaventtiilien avaamisesta, räjähteiden ajastamisesta ja pumppujen pumppaussuunnan kääntämisestä. Oli niin hiljaista, niin kovin hiljaista. Luutnantti katseli hetken loittonevaa selkää, miestä jota pitäisi hautaansa saakka ihannekuvana siitä minkälainen upseerin tulisi olla.
Ne jotka yhä kykenivät, tulvivat kannelle sen alta ja hyppäsivät mereen. Pohjaluukut avattiin ja pumppujen pumppaussuunta käännettiin, viillettiin juggernautin kaula auki ja jäätiin odottamaan kuiviin vuotamista. Vedenpitävät ovet lukittiin auki ja merivesi syöksyi sisälle, satoja kuutioita sekunnissa. Englantilaisten alusten komentosilloilta katseltiin kuinka tuo maailmaa kauhun vallassa pitänyt jättiläinen lähti hitaasti ja arvokkaasti, oman kuolintapansa itse valinneena, vajoamaan mereen. Bismarck vajosi tasaisesti, vei kuolemaan ne jotka eivät ehtineet pois kannen alta. Kaikki ne miehet jotka makasivat sairastuvalla sängyissään. Kera vanhan lääkärin joka oli viimein riisunut pelastusliivinsä ja savuketta polttaen istui sairastilan keskellä yhden sängyn reunalla. Vanhan lääkärin lähimmät apulaiset istuivat vieressä odottaen, eikä kukaan noista karjunut kauhusta meriveden tulviessa sisään yli kynnysten kohoten nopeasti. Konemiehet jättivät asemapaikkansa, Bismarckin moottorien jyristessä vielä silloinkin kun ne peittyivät veteen. Kumeat räjähdykset kaikuivat laivan teräksissä rakenteissa ja uppoamisen tahti kiihtyi. Meren varaan ehtineet katselivat mielipuolisen surun, pelon ja kunnioituksen vallassa kuinka heidän kaikkien rakastama alus painui kohti vetistä hautaansa. Hautaa joka sijaitsisi ikuisessa pimeydessä ja hiljaisuudessa, valtameren pohjassa. Teräksiset seinät muuttuisivat mansoleumien seiniksi, kaikille niille urheille ja kaikkensa antaneille nuorille sotilaille jotka olivat ylpeydellä seilanneet maailman suurimmalla sotalaivalla.
Kiirettä pitämättä, sormepäät kaidetta pitkin viistäen kapteeni laskeutui keskustornin portaat alas ja astui kannelle. Kapteeni pysähtyi sytyttämään yhden sotilaan savukkeen, matruusin nojatessa keskustornin seinään molemmat jalkansa menettäneenä, kaivaten vain viimeistä savuketta ennen kuolemista. Matruusi nosti vapisevan kätensä kohti lippaa ja oli hetken repiä riekaleiksi kapteniin sielussaan tunteman rauhan. Kapteeni vastasi eleeseen, hymyili lämpimästi matruusille joka hymyili takaisin. Yliperämies Oels makasi kuolleena komentosillalla ja hetken kapteeni tunsi rajua surua siitä ettei voinut tehdä tätä viimeistä matkaa yliperämies rinnallaan. Oels ei olisi poistunut laivalta, ei olisi koskaan jättänyt kapteeniaan yksin, ei edes kuolemassa. Aaltojen tuoma merivesi pyyhki verta kannelta, laimensi sen kirkkaaksi ja läpikuultavaksi kapteenin kävellessä reelingistä kiinnipitäen kohti keulaa. Tykkitornit Anton ja Bruno olivat vaijenneet. Toinen Antonin tykkiputkista oli vääntynyt luonnottomaan kulmaan ja kaikki ne osoittivat ties minne vaimenneina. Tuossa asennossa ne merenpohjassa vartioisivat ikuisesti sellaisen vihollisen varalle joka ei koskaan tulisi, maailmassa jossa aamu ei koskaan toisi valoa tullessaan. Kapteeni kosketti tykkitornin kylmää terästä johon kranaattien sirpaleet olivat repineet pieniä reikiä ja naarmuja. Minkä seikkailun, voi minkälaisen taistelun he olivatkaan yhdessä käyneet! Antaen kaikkensa toistensa edestä jakaen yhteisen rakkauden mereen. Kapteeni hymyili Bismackille joka väsyneesti hiljaa oli ruvennut kallistumaan sivulleen, tykkitornin seistessä jo hiukan vinossa. Sotalaiva kehräsi herralleen, karheiden sormenpäitten alla väristen. Bismarck oli ollut todellisuuteen pakotettu unelma, melkein kuin kapteenin omasta sielusta rakennettu ja nyt, viimeisenä tekonaan teräksinen jättiläinen toteuttaisi herransa viimeisen toiveen.
Mereen ehtineet katselivat kapteeniaan jonka valkoinen hattu oli niin helppoa tunnistaa, miehen kävellessä kohti keulaa jonka terävästä muodosta jo puolet oli painunut merenpinnan alle. Väsynyt mies sulki silmänsä, kohotti kasvojaan hetkiseksi kohti harmaata taivasta, kuunteli aluksen kantta jalkojensa alla, merituulen huminaa korvissaan. Mies ei ollut tiennyt tälläistä rauhaa olevan, tälläistä täydellistä hyväksymistä. He kaksi olivat antaneet kaikkensa ja viimein tulleet kukistetuiksi, vaan millä tavalla se olikaan käynyt! DKM Bismarck ja sen kapteeni olivat pitäneet puoliaan monikymmenkertaista vihollista vastaan tuntikausia ja sitä ennen oli Bismarck yhdeksän päivää onnistuneesti paiennut vainolaisiaan. Se oli jotain jota kukaan ei voisi kannella seisovalta mieheltä viedä. Bismarckin kapteeni kääntyi reelinkiä päin, löi saappaittensa kantapäät yhteen ja kohotti hitaasti kätensä lippaan, tehden kunniaa niille miehille jotka oli itse kouluttanut ja jotka olivat viimeisellä hetkellä osoittaneet sellaista kurinalaisuutta, sellaista rohkeutta ja ammattitaitoisuutta...että se oli täyttänyt kapteenin ylpeydellä jolla ei ollut rajoja. Miehille jotka olivat osoittaneet olevansa ainutlaatuisia jopa merisotakäynnin historiassa. Kapteeni ei ollut koskaan edes nähnyt kaikkia alaisiaan, saatikka tiennyt noiden nimiä. Mutta joka ikisestä Lindemann oli välittänyt, joka ikistä rakastanut tavalla jolla vain sotalaivan kapteeni voisi alaisiaan rakastaa. Veden varassa olevat katselivat sydäntä rusentavan tunteen vallassa kuinka teräsjättiläinen lähti kaatumaan kyljelleen. Kuinka kapteeni ensin tarrasi kädellään kiinni reelingistä ja katosi sitten kaatuvan aluksen reunan taakse. Oli syntynyt tarina joka tulisi elämään sukupolvilta toisille. Tarina voittamattomasta sotalaivasta, aikansa suurimmasta ja kaikkien aikojen kauneimmasta joka oli vain yhdeksän kuukautta virallisen käyttöönottonsa jälkeen painunut merenpohjaan. Bismarckista, joka oli HMS Hoodin upottamalla tuonut Saksalle sen suurimman merivoiton ja pohjaan painumalla aiheuttanut sen suurimman menetyksen. Englannin amiraaliteetti kieltäisi royal navyn Bismarckin upottamista johtanutta amiraalia lausumasta sanojaan julkisesti. Vaan ne jäisivät silti elämään historian lehdille. "The Bismarck had put up a most gallant fight against impossible odds, worthy of the old days of the Imperial German Navy, and she went down with her colours flying"-Royal Navy admiral John Tovey.*
Kannen alla tilanne oli hyvin toisenlainen, uskomattoman paksujen kylkien kestettyä kaiken mitä englantilaisilla oli antaa. Bismarckia kohti oli syydetty tuhansia, _tuhansia_ salvoja ja yhä vain se sinnitteli. Kuollakseen liput liehuen, painuakseen hautaansa yhä vain uhmaten. Verinen käsi ojentui, karheiden sormepäiden kulkiessa yli mittarien, ohjausvipujen ja suuntimakompassien. Jättäen jälkeensä kelmeän kirkkaan verivanan. Autiolla komentosillalla, hautausmaaksi muuttuneella, seisova kapteeni oli täysin rauhallinen. Kalpeilla veren tahrimilla, unenpuutteen ja haavoittumisen runtelemilla kasvoilla oli tyyni ilme. Oltiin saattamassa loppuun unelmaa joka miltei kirouksen lailla oli piinannut miehen elämää. Jo 13vuotiaana oli mies sanonut ystävilleen ja veljilleen haluavansa komentaa sotalaivaa ja painua sen kanssa pohjaan liput liehuen. Tyyneys oli suloista, hyväksyminen täydellistä kapteenin kääntyessä ympäri katsomaan nuoren luutnantin kasvoihin. Hyväksyminen kietoi rajun surun ja menettämisen syleilyynsä Kapitän zur See Ernst Lindemannin sisällä. Mies olisi kenties halunnut säilyttää aluksensa pitempään, halunnut rakastaa sitä hiukan kauemmin. Tämä oli silti täyttymys, viimeinen etappi nuoren pojan mieltä vainonneessa haaveessa ja kun se nyt viimein oli käsillä..oli niin tyyntä, kapteenin sisällä oli. Saksan lippulaivan kapteeni katseli itkevää nuorta luutnanttia jonka kasvoilla kapteenin tuntema suru eli kaikessa rajuudessaan. Suru, murhe ja pelko olivat vääristäneet luutnantin kasvot, repineet niiltä kaiken eletyn elämän ja tehneet miehestä pikkupojan. Leveät olkapäät täristen uniformun alla, luutnantti itki kyyneleet poskilla juosten.
DKM Bismarckin ensimmäinen ja viimeinen kapteeni nosti komentosillan katosta mikrofonin ja napautti siihen sormellaan. Tuttu napsahdus kaikui kautta aluksen, sen kaikista kovaäänisistä loppuaan kohtaavien miesten kohottaessa katseitaan kohti niitä. Moni oli kuollut ja vielä useampi tulisi kuolemaan, elossa vielä olevien jäädessä kuuntelemaan, vaikka sisällään tiesivätkin mitä oli tulossa ja olivat kateellisia niille jotka olivat jo kuolleet.*Tämä on aluksen kapteeni.*Päät painuivat, tutun äänen lausuessa sanat vailla pelkoa, vailla surua tai kauhua. Tyyninä kuten ne olivat aina olleet, äänellä jota kuolemaa tekevät ja elämästään taistelevat yhä vieläkin rakastivat.*Jättäkää laiva.*Kovaääniset räsähtivät kun kapteeni pisti mikin takaisin paikoilleen ja sulki yhteyden. Jäänsinisten silmien rauhallinen katse palasi itkevään luutnanttiin joka vaikersi hiljaa.*Teidän tulisi etsiä itsellenne pelastusliivit.*Kapteeni astui luutnantin ohitse, pysähtyi ja painui kyykkyyn riisumaan edessään makaavalta ruumiilta pelastusliivit ojentaen ne luutnantille joka otti ne vastaan konemaisesti.*Menkäähän sitten.*Sanoissa oli kaikki maailman lempeys, hymyn kohotessa kapeille huulille kapteenin kohottaessa verisen kätensä taputtaen itkevää luutnanttia poskelle.*"Sir..teidänkin on tultava."*Luutnantti vapisi sanoissaan, katsoen kapteenia joka nyökkäsi rauhallisesti.*Tulenkin kunhan olen antanut määräykset Bismarckin upottamisesta.*Kapteeni kääntyi, yhä hymyillen ja lähti antamaan käskynsä aluksen pohjaventtiilien avaamisesta, räjähteiden ajastamisesta ja pumppujen pumppaussuunnan kääntämisestä. Oli niin hiljaista, niin kovin hiljaista. Luutnantti katseli hetken loittonevaa selkää, miestä jota pitäisi hautaansa saakka ihannekuvana siitä minkälainen upseerin tulisi olla.
Ne jotka yhä kykenivät, tulvivat kannelle sen alta ja hyppäsivät mereen. Pohjaluukut avattiin ja pumppujen pumppaussuunta käännettiin, viillettiin juggernautin kaula auki ja jäätiin odottamaan kuiviin vuotamista. Vedenpitävät ovet lukittiin auki ja merivesi syöksyi sisälle, satoja kuutioita sekunnissa. Englantilaisten alusten komentosilloilta katseltiin kuinka tuo maailmaa kauhun vallassa pitänyt jättiläinen lähti hitaasti ja arvokkaasti, oman kuolintapansa itse valinneena, vajoamaan mereen. Bismarck vajosi tasaisesti, vei kuolemaan ne jotka eivät ehtineet pois kannen alta. Kaikki ne miehet jotka makasivat sairastuvalla sängyissään. Kera vanhan lääkärin joka oli viimein riisunut pelastusliivinsä ja savuketta polttaen istui sairastilan keskellä yhden sängyn reunalla. Vanhan lääkärin lähimmät apulaiset istuivat vieressä odottaen, eikä kukaan noista karjunut kauhusta meriveden tulviessa sisään yli kynnysten kohoten nopeasti. Konemiehet jättivät asemapaikkansa, Bismarckin moottorien jyristessä vielä silloinkin kun ne peittyivät veteen. Kumeat räjähdykset kaikuivat laivan teräksissä rakenteissa ja uppoamisen tahti kiihtyi. Meren varaan ehtineet katselivat mielipuolisen surun, pelon ja kunnioituksen vallassa kuinka heidän kaikkien rakastama alus painui kohti vetistä hautaansa. Hautaa joka sijaitsisi ikuisessa pimeydessä ja hiljaisuudessa, valtameren pohjassa. Teräksiset seinät muuttuisivat mansoleumien seiniksi, kaikille niille urheille ja kaikkensa antaneille nuorille sotilaille jotka olivat ylpeydellä seilanneet maailman suurimmalla sotalaivalla.
Kiirettä pitämättä, sormepäät kaidetta pitkin viistäen kapteeni laskeutui keskustornin portaat alas ja astui kannelle. Kapteeni pysähtyi sytyttämään yhden sotilaan savukkeen, matruusin nojatessa keskustornin seinään molemmat jalkansa menettäneenä, kaivaten vain viimeistä savuketta ennen kuolemista. Matruusi nosti vapisevan kätensä kohti lippaa ja oli hetken repiä riekaleiksi kapteniin sielussaan tunteman rauhan. Kapteeni vastasi eleeseen, hymyili lämpimästi matruusille joka hymyili takaisin. Yliperämies Oels makasi kuolleena komentosillalla ja hetken kapteeni tunsi rajua surua siitä ettei voinut tehdä tätä viimeistä matkaa yliperämies rinnallaan. Oels ei olisi poistunut laivalta, ei olisi koskaan jättänyt kapteeniaan yksin, ei edes kuolemassa. Aaltojen tuoma merivesi pyyhki verta kannelta, laimensi sen kirkkaaksi ja läpikuultavaksi kapteenin kävellessä reelingistä kiinnipitäen kohti keulaa. Tykkitornit Anton ja Bruno olivat vaijenneet. Toinen Antonin tykkiputkista oli vääntynyt luonnottomaan kulmaan ja kaikki ne osoittivat ties minne vaimenneina. Tuossa asennossa ne merenpohjassa vartioisivat ikuisesti sellaisen vihollisen varalle joka ei koskaan tulisi, maailmassa jossa aamu ei koskaan toisi valoa tullessaan. Kapteeni kosketti tykkitornin kylmää terästä johon kranaattien sirpaleet olivat repineet pieniä reikiä ja naarmuja. Minkä seikkailun, voi minkälaisen taistelun he olivatkaan yhdessä käyneet! Antaen kaikkensa toistensa edestä jakaen yhteisen rakkauden mereen. Kapteeni hymyili Bismackille joka väsyneesti hiljaa oli ruvennut kallistumaan sivulleen, tykkitornin seistessä jo hiukan vinossa. Sotalaiva kehräsi herralleen, karheiden sormenpäitten alla väristen. Bismarck oli ollut todellisuuteen pakotettu unelma, melkein kuin kapteenin omasta sielusta rakennettu ja nyt, viimeisenä tekonaan teräksinen jättiläinen toteuttaisi herransa viimeisen toiveen.
Mereen ehtineet katselivat kapteeniaan jonka valkoinen hattu oli niin helppoa tunnistaa, miehen kävellessä kohti keulaa jonka terävästä muodosta jo puolet oli painunut merenpinnan alle. Väsynyt mies sulki silmänsä, kohotti kasvojaan hetkiseksi kohti harmaata taivasta, kuunteli aluksen kantta jalkojensa alla, merituulen huminaa korvissaan. Mies ei ollut tiennyt tälläistä rauhaa olevan, tälläistä täydellistä hyväksymistä. He kaksi olivat antaneet kaikkensa ja viimein tulleet kukistetuiksi, vaan millä tavalla se olikaan käynyt! DKM Bismarck ja sen kapteeni olivat pitäneet puoliaan monikymmenkertaista vihollista vastaan tuntikausia ja sitä ennen oli Bismarck yhdeksän päivää onnistuneesti paiennut vainolaisiaan. Se oli jotain jota kukaan ei voisi kannella seisovalta mieheltä viedä. Bismarckin kapteeni kääntyi reelinkiä päin, löi saappaittensa kantapäät yhteen ja kohotti hitaasti kätensä lippaan, tehden kunniaa niille miehille jotka oli itse kouluttanut ja jotka olivat viimeisellä hetkellä osoittaneet sellaista kurinalaisuutta, sellaista rohkeutta ja ammattitaitoisuutta...että se oli täyttänyt kapteenin ylpeydellä jolla ei ollut rajoja. Miehille jotka olivat osoittaneet olevansa ainutlaatuisia jopa merisotakäynnin historiassa. Kapteeni ei ollut koskaan edes nähnyt kaikkia alaisiaan, saatikka tiennyt noiden nimiä. Mutta joka ikisestä Lindemann oli välittänyt, joka ikistä rakastanut tavalla jolla vain sotalaivan kapteeni voisi alaisiaan rakastaa. Veden varassa olevat katselivat sydäntä rusentavan tunteen vallassa kuinka teräsjättiläinen lähti kaatumaan kyljelleen. Kuinka kapteeni ensin tarrasi kädellään kiinni reelingistä ja katosi sitten kaatuvan aluksen reunan taakse. Oli syntynyt tarina joka tulisi elämään sukupolvilta toisille. Tarina voittamattomasta sotalaivasta, aikansa suurimmasta ja kaikkien aikojen kauneimmasta joka oli vain yhdeksän kuukautta virallisen käyttöönottonsa jälkeen painunut merenpohjaan. Bismarckista, joka oli HMS Hoodin upottamalla tuonut Saksalle sen suurimman merivoiton ja pohjaan painumalla aiheuttanut sen suurimman menetyksen. Englannin amiraaliteetti kieltäisi royal navyn Bismarckin upottamista johtanutta amiraalia lausumasta sanojaan julkisesti. Vaan ne jäisivät silti elämään historian lehdille. "The Bismarck had put up a most gallant fight against impossible odds, worthy of the old days of the Imperial German Navy, and she went down with her colours flying"-Royal Navy admiral John Tovey.*