Post by silvara on Jun 6, 2010 23:51:10 GMT 3
Pitkästä aikaa ajattelin laittaa tänne erään tarinan alun ihan vain uteliaana kuulemaan kommentteja. Kokonainen tarina on vielä kirjoitettuna vain paperille, mutta tarkoituksena olisi siirtää tarina kokonaisuudessaan koneelle.
Noidan tarina
”En pystynyt pelastamaan tytärtäni, mutta saatoin pelastaa sinut. Tiedät viimeisen toiveeni ja pyydän, ja toivon, sen toteutuvan. Rakastan sinua. M”
Tämä on ainut aineellinen muisto kasvattajastani, Isoäidistäni. Häntä tai minua ei kirkonkirjoista löydy. Isoäiti ja olimme noitien, suurten shamaanien ja parantajien sukua. Jokainen ennen minua elänyt sukuni nainen on ollut noita ja parantaja, yrttien ja loitsujen tuntija. Isoäitini äiti ehti kuolla ennen suurten noitavainojen alkamista, mutta oma äitini ei ollut yhtä onnekas. Hänet poltettiin noitana vain muutama kuukausi syntymäni jälkeen. Isoäiti joutui pakenemaan kirkkoa pieneen kylän kupeeseen, pieneen mökkiin jossa olen varttunut. Kirkko oli yrittänyt saada äidiltäni tietoja Isoäidistä ja kiduttaneet tätä. Nyt äitini saa vaeltaa laakeilla aroilla Tuonelan neitojen kanssa.
Isästäni ei ole tietoa. Olen äpärä aivan kuten äitinikin oli. Isäni oli ehkä kiertävä kauppamies tai sotilas, ken tietää. Elämäni oli onnellista, mutta yksinäistä kunnes Isoäiti sai viestin kaupungista muutama vuosi sitten. Hänen ystävänsä tarvitsi häntä ja pääsin näkemään syntymäkaupunkini. Kaupunki ei ollut yhtä suuri kuin etelän suuret kaupungit, näin olen kuullut kerrottavan. Kaupunki haisi lialta, jätteiltä joita lojui pitkin katuja. Isoäiti vei minut erityisen rähjäiseen majataloon ja varasi minulle huoneen. Täällä minun siis pitäisi odottaa kun Isoäiti kävisi tervehtimässä ystäväänsä. Täällä Isoäiti myös kertoi minulle toiveensa ja käskynsä minulle. Oikeastaan se oli tehtävä, joka ei voisi odottaa enää kauaa. Tehtävä joka vain minun olisi mahdollista toteuttaa.
”Margare, olet sukumme viimeinen mahdollisuus, kaikki lepää nyt sinun harteillasi. Kohtalo ei suonut äitini elävän pidempään, mutta se antoi suvullemme viimeisen mahdollisuuden säilyä. Se on säästänyt sinut elämään pitkän elämän. Sinun harteillasi on varmistaa ettei sukumme sammu minun ja myöhemmin myös sinun siirryttyä Manan maille, Tuonen alaville aroille.” Isoäiti halasi minut hyvästiksi ja poistui huoneesta.
Kävelin ikkunan luo ja katselin eteeni avautuvaa kaupunkia. Olisiko kohtaloni tuolla jossain? Ajatuksia tuntui olevan liikaa ja pieni huone alkoi ahdistaa. Olisin halunnut pois koko kaupungista. Kuinka kukaan pystyi asumaan tällaisessa paikassa?
Ei ollut mukava jäädä rähjäiseen majataloon odottamaan Isoäidin paluuta. Päätin kuitenkin kerrankin totella Isoäitiä ja laskeuduin huoneestani majatalon saliin. Pukuni oli kuten kaikilla tämän ajan maaseudun tytöillä, en siis erottunut mitenkään muista nuorista tytöistä maaseudulla, mutta kaupungissa puvut ovat ja olivat ikäväkseni jo tuolloin erilaiset. Vaikken kotikylässäni erottunut muista, olin täällä selvästi muukalainen. Maalaistyttö joka on tyhmä kuin kaatunut puu. Ulkonäköni puolesta olisin toisenlaisessa puvussa kelvannut vaikka minkämoiseen herraskartanoon. Punainen tukka ja kalpeat kasvot, joiden kaunistuksena loistivat kirkkaan vihreät silmät. Ulkonäköni oli niin poikkeava, että Isoäiti oli viisaasti antanut neuvon liata hiukseni mutapölyllä, jolloin se ei näyttänyt aivan niin punaiselta. ”Älä katso silmiin ketään, et tunne ketään.” Isoäidin neuvo, jota ilmankin olisin pärjännyt. Syrjäänvetäytyvänä ihmisenä en muutoinkaan katsellut ihmisiä silmiin. Huomaan kylläkin usein tarkkailevani ihmisiä salaa, ilmat että he huomaavat sitä. Se on ainut paheeni ja myönnän sen ilman kuulusteluja.
Mutta kuten olin kertomassa, laskeuduin huoneestani rähjäisen majatalon rähjäiseen saliin. Ihmeeksi huomasin siellä olevan vain muutamia ihmisiä. Pukuni herätti kuitenkin noiden muutamien ihmisten huomion. Eräs ikäiseni tyttö sanoi, että voisi kertoa mistä saisin paremmin sopivan puvun. Kerroin oman pukuni kelpaavan aivan hyvin. Tyttö näytti todella närkästyneeltä ja poistui majatalosta. Ostin isännältä palan leipää ja kannullisen vettä. Leipä oli jo hieman homeista, joten kuorin homeen pois ja vilkuilin samalla majatalon salin ihmisiä. Isäntä oli puhdistavinaan tuoppeja erittäin sottaisella rätillä. Hän ei tuntunut lainkaan kiinnittävän huomiota kehenkään. Salissa istui myös muutama vanhempi nainen, luultavasti melko köyhiä, päättelin heidän ulkoasua katsellessani. Eräs salissa olija vangitsi kuitenkin huomioni. Vanha, jo harmaantunut mies istui salin pimeimmässä nurkassa nuhruinen kaapu yllään ja valkoinen side silmillä. Sokea, ajattelin.
Noidan tarina
”En pystynyt pelastamaan tytärtäni, mutta saatoin pelastaa sinut. Tiedät viimeisen toiveeni ja pyydän, ja toivon, sen toteutuvan. Rakastan sinua. M”
Tämä on ainut aineellinen muisto kasvattajastani, Isoäidistäni. Häntä tai minua ei kirkonkirjoista löydy. Isoäiti ja olimme noitien, suurten shamaanien ja parantajien sukua. Jokainen ennen minua elänyt sukuni nainen on ollut noita ja parantaja, yrttien ja loitsujen tuntija. Isoäitini äiti ehti kuolla ennen suurten noitavainojen alkamista, mutta oma äitini ei ollut yhtä onnekas. Hänet poltettiin noitana vain muutama kuukausi syntymäni jälkeen. Isoäiti joutui pakenemaan kirkkoa pieneen kylän kupeeseen, pieneen mökkiin jossa olen varttunut. Kirkko oli yrittänyt saada äidiltäni tietoja Isoäidistä ja kiduttaneet tätä. Nyt äitini saa vaeltaa laakeilla aroilla Tuonelan neitojen kanssa.
Isästäni ei ole tietoa. Olen äpärä aivan kuten äitinikin oli. Isäni oli ehkä kiertävä kauppamies tai sotilas, ken tietää. Elämäni oli onnellista, mutta yksinäistä kunnes Isoäiti sai viestin kaupungista muutama vuosi sitten. Hänen ystävänsä tarvitsi häntä ja pääsin näkemään syntymäkaupunkini. Kaupunki ei ollut yhtä suuri kuin etelän suuret kaupungit, näin olen kuullut kerrottavan. Kaupunki haisi lialta, jätteiltä joita lojui pitkin katuja. Isoäiti vei minut erityisen rähjäiseen majataloon ja varasi minulle huoneen. Täällä minun siis pitäisi odottaa kun Isoäiti kävisi tervehtimässä ystäväänsä. Täällä Isoäiti myös kertoi minulle toiveensa ja käskynsä minulle. Oikeastaan se oli tehtävä, joka ei voisi odottaa enää kauaa. Tehtävä joka vain minun olisi mahdollista toteuttaa.
”Margare, olet sukumme viimeinen mahdollisuus, kaikki lepää nyt sinun harteillasi. Kohtalo ei suonut äitini elävän pidempään, mutta se antoi suvullemme viimeisen mahdollisuuden säilyä. Se on säästänyt sinut elämään pitkän elämän. Sinun harteillasi on varmistaa ettei sukumme sammu minun ja myöhemmin myös sinun siirryttyä Manan maille, Tuonen alaville aroille.” Isoäiti halasi minut hyvästiksi ja poistui huoneesta.
Kävelin ikkunan luo ja katselin eteeni avautuvaa kaupunkia. Olisiko kohtaloni tuolla jossain? Ajatuksia tuntui olevan liikaa ja pieni huone alkoi ahdistaa. Olisin halunnut pois koko kaupungista. Kuinka kukaan pystyi asumaan tällaisessa paikassa?
Ei ollut mukava jäädä rähjäiseen majataloon odottamaan Isoäidin paluuta. Päätin kuitenkin kerrankin totella Isoäitiä ja laskeuduin huoneestani majatalon saliin. Pukuni oli kuten kaikilla tämän ajan maaseudun tytöillä, en siis erottunut mitenkään muista nuorista tytöistä maaseudulla, mutta kaupungissa puvut ovat ja olivat ikäväkseni jo tuolloin erilaiset. Vaikken kotikylässäni erottunut muista, olin täällä selvästi muukalainen. Maalaistyttö joka on tyhmä kuin kaatunut puu. Ulkonäköni puolesta olisin toisenlaisessa puvussa kelvannut vaikka minkämoiseen herraskartanoon. Punainen tukka ja kalpeat kasvot, joiden kaunistuksena loistivat kirkkaan vihreät silmät. Ulkonäköni oli niin poikkeava, että Isoäiti oli viisaasti antanut neuvon liata hiukseni mutapölyllä, jolloin se ei näyttänyt aivan niin punaiselta. ”Älä katso silmiin ketään, et tunne ketään.” Isoäidin neuvo, jota ilmankin olisin pärjännyt. Syrjäänvetäytyvänä ihmisenä en muutoinkaan katsellut ihmisiä silmiin. Huomaan kylläkin usein tarkkailevani ihmisiä salaa, ilmat että he huomaavat sitä. Se on ainut paheeni ja myönnän sen ilman kuulusteluja.
Mutta kuten olin kertomassa, laskeuduin huoneestani rähjäisen majatalon rähjäiseen saliin. Ihmeeksi huomasin siellä olevan vain muutamia ihmisiä. Pukuni herätti kuitenkin noiden muutamien ihmisten huomion. Eräs ikäiseni tyttö sanoi, että voisi kertoa mistä saisin paremmin sopivan puvun. Kerroin oman pukuni kelpaavan aivan hyvin. Tyttö näytti todella närkästyneeltä ja poistui majatalosta. Ostin isännältä palan leipää ja kannullisen vettä. Leipä oli jo hieman homeista, joten kuorin homeen pois ja vilkuilin samalla majatalon salin ihmisiä. Isäntä oli puhdistavinaan tuoppeja erittäin sottaisella rätillä. Hän ei tuntunut lainkaan kiinnittävän huomiota kehenkään. Salissa istui myös muutama vanhempi nainen, luultavasti melko köyhiä, päättelin heidän ulkoasua katsellessani. Eräs salissa olija vangitsi kuitenkin huomioni. Vanha, jo harmaantunut mies istui salin pimeimmässä nurkassa nuhruinen kaapu yllään ja valkoinen side silmillä. Sokea, ajattelin.