|
Post by reianmei on Mar 1, 2010 21:07:16 GMT 3
Cassie nojasi kyynärpäitään vasten puista tiskiä ja puhalteli vaaleita hiussuortuvia silmiltään, vilkuillen vastakkaisella seinällä oven yläpuolella roikkuvaa kelloa, jonka viisarit tuntuivat tikittävän tavallistakin hitaammin sinä iltana. Aurinko oli jo miltei laskenut, mutta ilma oli yhä edelleen tukahduttavan kuuma, eikä pienen tilan paikallaan seisovaa ilmaa viilentänyt hitustakaan nurkassa puhalta vanha tuuletin. Kirjakaupan seinustojen kattoon ulottuvat hyllyt, keskellä oleva suuri pöytä ja ikkunan äärellä olevat matalammat hyllyköt olivat täynnä vanhoja, pölyisiä kirjoja, jotka vain pahensivat tunkkaisuutta. Cassie oli uhannut mielessään jo lukusia kertoja, että lopettaisi työt kyseisessä puljussa, jossa harvoin edes kävi kukaan, mutta missä muualla hän työskentelisi tässä julmetussa paikassa?
Californian rannikolla sijaitseva Woodacre oli alle 1500 asukkaan pikkukaupunki, jossa ei koskaan tapahtunut mitään uutta. Se oli paikka, johon kukaan ei koskaan tullut jäädäkseen ja ne onnettomat, jotka sinne syntyivät, pyrkivät koko elämänsä ajan pääsemään sieltä pois. Kaupunki oli juuri siinä rajalla kuihtua olemattomiin, sillä se sijaitsi kaukana San Fransiscoon johtavalta valtatieltä. Cassie aina sanoikin, että jos sanakirjasta etsisi kohdan jumalan selän takana olevista paikoista, Woodacre olisi listan kärjessä.
Ainoa syy, miksi Cassie oikeastaan piti työpaikkansa (sen lisäksi, että kipeästi tarvitsi rahaa) oli, että kirjakaupan hiljaisuus antoi hänelle illat aikaa käyttää opiskeluun. Jos hän ei valmistuisi pian, hän ei pääsisi ikinä pois täältä ja joutuisi vielä naimaan jonkun paikallisista ja perustaa perheen, jääden tänne jumiin loppuelämäkseen. Pelkkä ajatuskin sai 23-vuotiaan vaaleaverikön värähtämään vilunväreistä. Kello oli puoli kahdeksan, eikä tuntunut muuttuvan siitä miksikään, ja Cassie oli niin nuutunut, että voisi lysähtää vasten tiskiä jo nyt. Hän sujautti vuoron perään toisen varvassandaalin jalastaan ja pyöritteli jäykistyineitä nilkkojaan, jotka eivät pitäneet koko päivän seisoskelusta. Vielä puoli tuntia, sitten hän pääsisi kotiin, vaikka ei sielläkään odottanut kuin ruokaa vaativa kissa ja kasa tiskejä.
(Ensimmäinen vuoro tuppaa olemaan aina aika tapahtumaköyhä, toivottavasti ei haittaa.)
|
|
|
Post by khiiroo on Mar 1, 2010 22:23:40 GMT 3
Luopuminen. Ajatus siitä oli aina päälimmäisenä. Se oli läsnä syyllisyyden kanssa, yhtä pinttyneenä kuin vanhan viinan tuoksu miehen vaatteissa. Vietetty yö asunnon tuulikaapissa ja termi "kaatui saappaitaan riisumatta" elivät omaa elämäänsä. Hänessä. Kolmenkymmenen kuuden neliön asunto ja nämä muutamat hassut neliöt olivat hänen varsinainen kotinsa. Jos tilanne niin salli.
Mies pyyhkäisi ruhonsa alta vapauttamallaan kädellä valkeaa, siiliksi kynittyä päätään, pyyhki tuskanhikeä huokuvalta otsaltaan ja paksuilta kulmakarvoiltaan noron kämmenselkäänsä. Vieressä lojuvat tyhjät kiljupullot kilisivät miehen ojentaessa ajattoman, valkean posliiniveistoksen kaltaisen vartalonsa täyteen mittaansa, vapauttaen kipeytyneet lihakset jännityksestä. Käsi kohosi tuulikaapin ovelle silti aivan liian vaivattomasti, liike oli mekaaninen, aivan liian luonnollinen krapulasta kärsivän ihmisen tekemäksi. Siinä ei ollut vapinaa, ei hetkenkään epäilystä. Jokin oli herättänyt hänet hetkeä aiemmin. Näkö palautui hiljalleen entiselleen ja askeleet löysivät oman uransa tässä kolmenkymmenen kuuden neliön asunnossa hetkessä oikeille raiteille.
Asunto oli hämärä ja tunkkainen ja siellä leijuva ominaistuoksu ei ollut oksennus eivätkä virtsa, siinä oli vivahde näitäkin mutta heikossa tuoksussa kuolema oli päälimmäisenä. Hidas, odottava, maatumisen tuoksu. Kapean käytävän varrella olevassa kylpyhuoneessa kasvoi laiton tupakkaviljelmä ja keittiön erotti muusta asunnosta vain tyhjä jääkaappi, joka ei toimimattomuuttaan hurissut. Olohuoneen virkaa toimittavan pienen tilan täyttävällä sohvalla lojuivat viikkoja vanhat pyykit ja lattialla lojuivat vuosia vanhat sanomalehdet joiden otsikoissa vilisi "Se tapahtui taas! Jo kolmas murha Woodacressa" ja alla lausuntoja paikallisilta virkamiehiltä. Asunto oli kaikin puolin muutoin tyhjä. Seinillä lepäävät tyhjät neliöt olivat merkkejä niillä sijoilla levänneistä tauluista, vain yhdellä seinustalla roikkuii yhä muotokuva naisesta, kallellaan. Se oli ainoa jota hän ei ollut kyennyt riisumaan. Muistojen mahti oli musertava. Ruokailutila oli pieni alue olohuoneessa seisovan jäykästi kyhätyn ja halvan vuodesohvan takana. Sen ympärillä ei ollut ainoatakaan tuolia, ja se notkui ruuista kuin parhaimmissakin pidoissa. Pöydällä kananpojan ja mahdollisesti aikoinaan hyvin tarjoillun kalan sisältö liikahteli satunnaisesti pöydälle levinneiden toukkien toimesta, omenat olivat jo kauan sitten kuivuneet ja tulleet ontoiksi.
Hajun vuoksi kukaan ei kysellyt, ei tässä neljän asunnon hökkelissä, ei tässä betonihelvetissä. Tätä kaikkea mies seurasi katseellaan, vain hetken ja tunsi seuraavansa sitä kaikkea ulkopuolisena, täysin tähän kokonaisuuteen kuulumattomana. Aurinko oli kuitenkin laskemaisillaan. Ei ollut syytä pysähtyä nyt. Ei ollut syytä pyrkiä etsimään syitä. Tätä hän oli, täyttymys luopumalla.
Ovi narahti hänen takanaan kiinni, miehen astuessa ulos asunnostaan. Vaatteet hänen yllään eivät olleet hänen omiaan. Olisi syytä hankkia uusia.
|
|
|
Post by reianmei on Mar 1, 2010 23:06:29 GMT 3
25 minuuttia vaille kahdeksan Cassie veti vaaleat taipuisat hiuksensa ponihännältä, pörrötti niitä ja sitoi ne uudestaan kiinni. 20 minuuttia vaille hän kaivoi puuterirasian käsilaukustaan ja peilin avulla taputteli puuteria poskilleen ja nenänpäähänsä, jotka helle sai kiiltämään. 15 minuuttia vaille hän kävi keräämässä takahuoneen pöydiltä vanhat pikaruoka-annosten kuoret ja tunki ne roskapussiin. 10 vaille hän naputteli pitkillä siisteillä kynsillään tiskiä vasten ja tuijotti kiinteästi ulko-ovea, vannoen kiroavansa sen onnettoman sielun, joka eksyisi sisälle. Ketään ei onneksi tullut, ja 5 vaille hän avasi kassakoneen ja laski kassan, piilotti rahat takahuoneessa kirjapinon takana olevaan lukolliseen lippaaseen, ja muutamaa sekuntia yli kahdeksan, Cassie oli jo napannut käsilaukkunsa ja rynnännyt ulos lukiten oven perässään.
Ilma oli jo viilentynyt sen verran, että vietettyään tuntitolkulla tunkkaisessa kirjakaupassa, Cassie tunsi virkistyvänsä vetäessään syvään henkeä ja täyttäessään keuhkonsa ilmalla. Pitkät ripset loivat tummat varjot korkeille poskipäille Cassien sulkiessa silmänsä hetkeksi ja nautti siitä, kuinka käveleminen venytti hänen puutuneita lihaksiaan. Ulkona oli lämmin ja lyhyet farkkushortsit ja valkoinen naruolkaiminen toppi tuntuivat nekin liian runsaalta vaatetukselta. Cassie oikaisi kylän keskustan huolto-aseman takaa alkavan metsän poikki kulkevan hiekkatien poikki, puiden varjojen tarjotessa hieman lisää viileyttä. Valottomalla tiellä oli pimeää, eikä himmeänä loistava pimennyt tähtitaivas valaissut sitä kummemmin, mutta tie oli Cassielle tuttu, eikä hän osannut pelätä vaikka kaikki vannottivatkin nuorta naista pysyttelemään poissa ulkoa pimeän jälkeen. Cassie ei osannut selittää miksi, mutta hän ei osannut pelätä ulkona pimeässä kulkemista, se tunne ei vain koskaan vallannut häntä, vaikka hämäryys piirsi pitkiä varjoja puiden lomaan, oksat rasahtelivat yön eläinten askelluksen alla ja nyt kylässä vaani vielä murhaaja. Jos totta puhutaan, jollain tapaa Cassie oli jopa helpottunut siitä, että viimein täällä tapahtui jotain, mikä herätti ihmiset.
Tietenkään Cassie ei koskaan sanoisi sitä ääneen, eikä hän ollut hyvillään ihmisten kuolemasta. Mutta jokin oli muuttunut, ja vaikka sen taustalla olikin pelko, ihmiset eivät olleet enää uneliaita ja arkisiin rutiineihinsa hukuttautuneita. Käydessään Benin pubissa lounaalla, loossit eivät olleet enää täynnä hiljaisia eteensä tuijottavia ihmisiä. Ihmiset etsiytyivät enemmän toistensa pariin, puhuivat nyt jatkuvasti tapahtumista, spekuloivat ja etsivät syyllisiä, tukeutuivat toisiinsa ja etsivät lohtua naapureistaan ja työtovereistaan. Cassie, joka oli jäänyt melkeinpä täysin yksin neljä vuotta sitten äitinsä kuoltua – hänen isänsä oli huidellut matkoihinsa jo Cassien ollessa 4-vuotias – tunsi yhtäkkiä olevansa taas osa ihmisten elämää.
Sorainen hiekka rahisi varvassandaalien alla, Cassie tunki kätensä shortsiensa taskuihin, eikä pitänyt kiirettä. Metsästä puhalta vieno, kostea tuuli hyväili hänen vaaleaa ihoaan ja jostain vaimeasti huhuileva pöllö rauhoitti hänen mieltään.
|
|
|
Post by khiiroo on Mar 2, 2010 0:08:12 GMT 3
Vain toinen heistä vaikutti eksyneeltä. Sieraimet tavoittivat etäältä kantautuvan kevyen parfyymin tuoksun, kuin tuulessa leijailevan kuuman pesuveden lehahduksen joka kätki sisäänsä aavistuksen sitruunaa. Nainen seisoi tiellä hänen edessään tummahipiäisen miehen käsi ranteensa ympärillä. Miehen käsi oli kohotettu vain hetkeä aiemmin naisen kasvojen koholle, vielä hetki sitten valloillaan olleet vihaiset sanat hukkuivat ynähdekseen ja naisen ruumis nytkähti. Nyt sieraimissa tuntui uusi tuoksu, jokin mikä kutkutti syvemmältä kuin mikään aiemmista tuoksuista. Nainen palasi uudelleen ääneen. Kasvot asfalttiin, miehen jaloissa, luotuna hän esitti pyynnön: "Päästä irti, päästä irti, ole kiltti." Mies ei kohottanut kättään, mutta ärähti ja sai naisen vaikenemaan, lukuunottamatta illassa leijailevaa itkua. Hän haistoi miehen hengityksessä lepäävän alkoholin. "Menet seuraavaksi sinne minne se surkea ihmisperse ennen sinua! Kukaan ei petä minua, ei kukaan. Ja nyt opit miksi."
Uusi isku, naisen hoikkana siluettina iltaan piirtyvä keho värähti tahtomattaan ja aiemmin ilmoille tullut tuoksu voimistui. Samat pyynnöt, sama vastaus. Mies kohotti uudelleen kätensä, lyödäkseen vielä uudelleen, mutta kohtasi katseellaan heidän hiljaisen kanssakatselijansa. Iltaan piirtyi uusi hahmo, uusi sankari tarinan päätösluvussa, jonka numeroa tai kahta liian suuri flanellipaita oli survottu kuluneiden farkkujen sisään, jotka päättyivät ruskeisiin, nahkaisiin kävelykenkiin. Teräväpiirteisten kasvoja koristavat kynityt hiukset ja paksut kulmat olivat koruttomat eivätkä tahtoneet tehdä oikeutta näille kasvoille, joiden selvä keskipiste olivat kirkkaan siniset silmät ja niiden intensiivinen tuijotus. Harvat niihin katsoneet olivat myöntäneet omaavansa taipumusta ekshibitionismiin, mutta ne eivät riisuneet komeiden saippuasarja tähtien katseen lailla, ei. Ne tekivät sinusta täysin alastoman vailla salaisuuksia, vailla ihmisrutolle ominaisia teennäisiä, hedonistisia taipumuksia.
Mies kehotti kulkijaa kääntymään, tavattoman epäkohteliaasti, ja unohtamaan mitä oli juuri nähnyt. Nainen kääntyi hänen puoleensa ja kyynelten täyttämät silmät pyysivät jäämään, auttamaan. Auttamaan. Hän jatkoi kulkuaan, asteli miehen viereen ja hymyili. Hymy oli lämmin ja täynnä ymmärrystä, mutta samalla etäinen ja välinpitämätön. Hän irroitti miehen käden naisen kädestä. "Mies, josta puhuit aiemmin tietää sen jo. Kohta sinäkin. Seuraavaksi, kuten sanoit, miten lopulliselta se kuulostaakaan?" Paikalle saapunut valkea ritari, uljas ja komea, tarttui naista pidelleen miehen kasvoihin. Kevyt liike, vaimea naksahdus ja miehen ruumis kaatui asfalttiin. Hän oli kuollut jo kauan ennen kaatumistaan.
Nainen makasi hänen edessään, käsi suunsa edessä. Valkea ritari, mikäli häntä sellaiseksi tahtoi kutsua, ei piitannut siitä. Hän ei piitannut siitä miltä tämä näytti, ei siitä kuinka tämä toimisi, ei hänen ylä- tai alamäistään. Hänen sieraimissaan tuntui väkevänä teräksen tuoksu. Hän näki ainoastaan ohuen kaulan alle piiloutuneet suonet, niiden väkevissä virroissa uivat solut. Hän nosti naisen pystyyn, joka ei vieläkään kyennyt toimimaan. Nuorten naisten oltiin kuultu kertovan siitä kuinka ensimmäinen suudelma kertoi miehestä paljon. Tässä tapauksessa se piti paikkansa. Juovuttava, mielelle turmiollinen tunne toi pintaan petollisen hymyn, se sai naamion murtumaan. Paholainen.
Täällä kukaan ei ollut kuullut heidän huutojaan, kenties kukaan muu ei välittänyt. Pikkuteiden ihanuuksia. Kaunis miljöö, siitä hekin olivat varmasti tulleet nauttimaan. Ja hetkeä myöhemmin ritari katosi illan kajoon vailla valkeaa ratsua. Lähellä oleva metsä piilotti hänen kättensä työn.
(Pahoittelen tätä pakollista ruokailuhetkeä vailla mitään muuta merkitystä kuin kylälle uuden puheenaiheen luonti)
|
|
|
Post by reianmei on Mar 3, 2010 2:22:10 GMT 3
Cassie ei järkyttynyt aivan pienestä, se oli varmaa. Hän oli jo perusluonteeltaankin voimakastahtoinen ja vahvamielinen nuori nainen, ja näinkin umpimielisessä pikkukylässä sitä oppi ja näki vaikka mitä. Naapurin lapset tykkäsivät kovasti kiduttaa pieneläimiä kissoista oraviin – milloin ne heittelivät eläinparkoja kivillä, tunkivat jätesäkkeihin ja heittelivät pitkin metsikköä tai ammuskelivat ilmakivääreillä, ja Cassie oli usein törmännyt näihin ilkivaltaisten leikkien jälkeen jäämiin raatoihin. Jos viikonloppuisin eksyi paikalliseen pubiin, ei voinut välttyä näkemästä vähintään yhtä veristä kahakkaa, kun kaksi puupäistä junttia sattuivat liian lähelle toisiaan ja päätyivät ottamaan yhteen. Cassie todellakin piti itseään suhteellisen kylmäpäisenä naisena, mutta asteltuaan hiekkatietä pitkin katse jossain puiden latvoissa ja kompuroituaan johonkin velttoon ja raskaaseen, ei ollut ideaalisin tilanne olla yhtäkkiä kasvotusten tyhjyyteen tuijottavien silmien kanssa.
Terävä, särähtävä ja kirkas kiljaisu halkoi yön hiljaisuutta, kun Cassie kompuroi ylös ruumiin päältä, siitä vuotavan veren tarttuessa hänen käsiinsä ja paitaansa. Sydän tuntui hakkaavan korvissa asti, se puski verta liian lujaa kiertoonsa ja Cassie ehti juuri ja juuri kontata tien penkalle, kun kitkerä oksennus purkaantui hänen kurkustaan heinikkoon. Cassie kakoi pitkään ja sappinesteinen kirpeä haju sai veden nousemaan hänen silmiinsä, ja selvitessään istuma-asentoon, Cassie pyyhkäisi suupieliään ja keskittyi hengittämään tasaisesti kyetäkseen katsomaan uudestaan tien suuntaan.
Ruumiita oli kaksi. Ne makasivat velttoina, liikumattomina kasoina keskellä tietä. Toisen ruumiin iholla ja vaatteilla oli verta, mutta sitä oli hyvin vähän. Cassie ei ollut koskaan nähnyt kuollutta ihmistä tätä ennen, ja vaikka näky ei ollutkaan siitä groteskeimmasta päästä, sitä oli hirvittävä katsella. Näky oli kauhistuttava, kun sitä alkoi ajatella enemmän. Kuinka elämä oli karannut noista ruumiista, kuinka niiden suonet alkoivat kuivua ja kiristyä veren hyytyessä, kuinka kosteus, joka teki ihosta kimmoisan ja terveen näköisen, haihtui ilmaan. Pahinta oli katsoa ruumiiden silmiin, jotka molemmat tuijottotivat tähtitaivasta ammollaan. Ne olivat niin avonaiset, kylmät ja tyhjät, kaikki elinvoima oli paennut viimeiseksi jääneestä katseesta.
Kädet täristen Cassie kaivoi käsilaukustaan kännykkänsä, tarkisti kentän saatavuuden ja valitsi luettelosta Woodacren sheriffin numeron, ja nosti kuulokkeen korvalleen odottaen sydän yhä hakaten ikkuisuudeltan tuntuvien tuuttausäänien jatkumista.
|
|
|
Post by khiiroo on Mar 3, 2010 17:42:50 GMT 3
Räkälän, kahvila-ravintolaksi omistaja, kokoon painunut ja hiuksista harveneva italialaissyntyisen mies sitä kutsui, tilaan oli kokoontunut joukko paikallisia surkimuksia jotka joivat paljon, polttivat ketjussa ja näyttivät lähes poikkeuksetta asuvan täällä. Luigi's luki oven yläpuolella. Striptease olisi pitänyt lukea sen perässä, mutta konkurssiin ajautuneen baarin aggressiiviset supistukset olivat vieneet tyttöjen ja tankojen lisäksi mennessään myös osan puuttuvaa valomainosta. "Herrasmiesten klubi", omistaja oli hänelle väittänyt. Räkälä, väittivät silmät. Kirkuvan punainen karvamatto oli kulunut ja pöyhyttynyt pesun puutteesta ja lian määrästä. Pöydät olivat likaisia ja osa notkui yhä edellsiten asiakkaiden jäljiltä, ja seinillä oleva tapetti oli kärsinyt savuvahinkoja ystävämielisten välienselvittelyjen vuoksi kahden paikallisen jengin välillä. Se, että kaupunki oli takamailla ei ilmeisesti vähentänyt idiootteihin törmäämisen riskiä, ja jos lukuinen joukko näitä sankareita kokoontui yhteen oli kyseessä joko paikallinen kuoroyhdistys tai Woodacren moottoripyöräjengi. Nimestä hän ei tiennyt mitään.
Luigi, jolta uupuivat yhtä varmasti työlupa kuin viisumi, seisoi itse ovella vastassa, ja vinosti hymyillen nyökkäili jos joku uuno sattui ovesta sisään tulemaan. Ei hänen paikkaansa todellisuudessa oltukaan lapsiperheille tarkoitettu, mutta se oli onnistuntu ajamaan lähes poikkeuksetta kaikki kokemuksenhaluiset ja seikkailijat pois luotaan. Jäljelle olivat jääneet ainoastaan nämä eksyneet lampaat, joiden korvien välissä ei liiemmin mitään ollut kun naapurin poika oli rikkonut kolme vuotiaana heidän kolmipyöränsä. Hän istui sopivasti tähän joukkoon. Täällä kukaan ei kysellyt.
"Se tavallinen?" omistaja kysyi jo ennen kuin ovi oli ehtinyt kokonaan aukeamaan. Vastausta ei tarvittu. Riitti, että istui alas tiskille ja vältti katsekontaktia paikallaolijoihin. Taustalta kuului joukko erinäisiä tervehdyksiä uuden tulokkaan astuessa sisään, loput eivät vain yksinkertaisesti välittäneet. Mattapintainen tiski oli täynnä olutta ja savukkeiden savuverhon seassa leijui vahva etanolin tuoksu. Täällä ei korva tavoittanut jukeboksin hiljaisena rämisevää rock-rallatusta tai metallilaariin sylkevien kolikoiden ääntä. Aikoinaan nekin olivat löytyneet täältä. Nyt ne olivat yhtä varmasti menneitä asioita kuin omistajan kadonnut libido. Hän maistoi oluesta, käytti sitä tekosyynä olla vastaamatta perinteisiin kysymyksiin töistä, perheestä ja asuntolainasta. Puheensorina palasi ja savuverho kävi synkemmäksi nyt kun ovesta puhaltanut tuulenvire oli kadonnut.
Ilta oli alkamaisillaan. Olisi kehitettävä seuraava askel.
|
|