Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 12, 2010 0:34:48 GMT 3
((Kirjoittelen tätä omaksi ilokseni, kenenkään ei siis tarvitse liittyä.)
Kaikki he neljä palelivat kuin maailma ympärillä olisi ollut pelkkää jäätä ja viimaa. Pieni tulisija ei pahemmin lämmittänyt. Siinä oli juuri ja juuri saanut ruoan sulatettua ikijäästä ja veden siihen kuntoon, että sen saattoi nauttia liki nestemäisenä, mutta surkea valkea tarjosi tuskin valoa, lämmöstä nyt puhumattakaan. Sen sijaan seinät ympärillä olivat kuin lahja joltain suojelevalta voimalta. Eivät ne enää olleet kokonaiset seinät ja kauttaaltaan mustuneetkin ne olivat, mutta suojasivat pääosin tuulelta, vaikka eivät pientä torppaa ehkä tiiviinä pitäneetkään. Alkuperäinen tulisija oli sortunut sen saman voiman ansiosta kuin koko lähiympäristökin oli tuhoutunut, joten ne harvat puunpalat mitkä oli löydettävissä nuotiossa poltettaviksi, oli pitänyt koota yhteen tuvan nurkista, mutta tällä ei oikeastaan ollut enää mitään merkitystä, sillä rakennus oli täysin asuinkelvoton, eikä pieni valkea yhdessä nurkassa enää mitään haittaisi. Varsinkin kun koko tienoo näkyi palaneen poroksi jo aikaa sitten. Tämä ilmiö oli osoittautunut varsin yleiseksi koko mantereen pohjoisosassa. Kylä toisensa jälkeen oli maannut kiviröykkiöinä, surkeina yksittäisinä rakennuksina, jotka suojasivat luonnon voimilta niitä harvoja asukkaita, joita tienoille oli jäänyt. Ilmeisesti he olivat niitä harvoja henkiin jääneitä ylipäänsä ja niitä, jotka eivät olleet kokeneet polttavaa tarvetta kostaa. Acantha ei enää itkenyt. Itku oli loppunut jo muutamaa päivää aikaisemmin, sillä jopa pienokainen ymmärsi kaiken voiman ja energian olevan nyt elintärkeää keskittää lämpimänä pysymiseen. Nälkäisenä tai väsyneenä puolivuotias vain vikisi hiljaa ja antoi kyynelten juosta pitkin pieniä poskiaan. Mukaan huolittu nuori narttu oli vasta joutunut luopumaan omista pennuistaan ja koki selvästi suuria sydänsuruja kuullessaan lapsen vikinän tehden aina parhaansa yrittäessään ottaa selvää mikä milloinkin oli hätänä. Eläimestä oli ollut paljon hyötyä niin vahtina kuin lämpimänä olentona kylmien öiden aikanakin. Vain yhdeksi yöksi oli löytynyt tupaa, jonka nurkkaan ja talliin oli voinut majoittua. Kaksi yötä oli pitänyt viettää kärryissä nukkuen ja se oli ollut kammottava kokemus heille kaikille. Oli ihmeellistä, että hevonen jaksoi enää ylipäänsä kiskoa vaunuja perässään, mutta itse ajoneuvo oli kevyt, eikä siihen ollut pakattu itse matkalaisten lisäksi muuta kuin muutama peitto, ruokaa, juomaa, kynttilöitä ja pari polttopuuta. Jälkimmäisiä oli ymmärretty ottaa mukaan aivan liian vähän, näin käy helposti kun matkaan lähtee henkilö, joka ei täysin hahmota edessä odottavia vastuksia. Viimeinen polttopuu paloi jo. Onneksi matkasta oli yli puolet takana, mutta useampi päivä kuluisi vielä ennen kuin lopullinen määränpää olisi saavutettu. Edessä olisi vielä kylmiä öitä, jotka olisi ehkä pakko viettää kärryissä palellen. Toivottavasti enää ei tarvitsisi ohjastaa hevosta hurjaan laukkaan, jotta sitä himoitsevilta, kovia kokeneilta ihmisiltä pääsisi karkuun. Hevosen liha ei, kuuleman mukaan, suinkaan olisi tänä talvena se epätoivoisin ateriamuoto, mitä köyhtynyt kansa olisi valmis nauttimaan hengissä pysyäkseen. Oikeastaan nauttiminen olisi varmasti kaukana puusta jauhettua leipää nieleskellessä. Se lohdullinen tekijä julmassa todellisuudessa oli, että eniten ravintoa tarvitsevat, aikuiset miehet, olivat valtaosa voiman ja raivon tunnossaan marssineet koilliseen. Luultavasti yksi syistä tähän epätoivoiseen tekoon, oli juuri kuluvan talven karu todellisuus. Sotiminen itsessään ei koskaan tappanut yhtä paljon väkeä, kuin sen seuraukset. Vuoden pimeimpänä vuodenaikana oli vaikeaa arvioida oliko ilta jo taipunut yöksi, sillä pimeää oli kokoajan. Acantha oli nukkunut jo tunnin, samoin oli sisälle rakennukseen talutettu hevonenkin, jonka Daliah oli lähes kietonut peitteisiin, joita oli ottanut mukaansa. Iso eläin olisi pidettävä elossa keinolla millä hyvänsä, jos ei muuta saisi se vaikka vaatteet nuoren naisen päältä pysyäkseen lämpimänä. Onneksi tähän ei ollut vielä tullut tarvetta ja he kaikki olivat välttyneet pahimmilta kylmettymisiltä. Vaikka olikin sydäntalvi ja lunta oli runsaasti, ei pakkanen ollut laskenut alimpiin mahdollisiin lukuihinsa ja matkaa saattoi taittaa ilman, että silmäripset olisivat huurtuneet valkeiksi. Koira näytti sekin nukahtaneen, mutta pienikin ääni tai liikahdus johti oitis luomien värähtämiseen ja ruskeiden silmien tarkkaavaiseen katseeseen, vaikka eläin ei muuten liikkunutkaan. Daliah oli kiitollinen turvallisenoloisesta yösuojasta, vaikka se ei ehkä kaikkia toiveita täyttänytkään. Joka tapauksessa pieni mökki tarjosi näkösuojaa ja piti pahimman viiman loitolla. Väsymys painoi luomia ja pian ympärillä oleva lohduton torppa hämärtyi ja hän vajosi yhtä syvään uneen kuin pieni tyttärensäkin. Neljäs yö lähdön jälkeen ei luultavasti tulisi tarjoamaan sen enempää lepoa kuin edellisetkään. Painajaiset olivat alituiseen läsnä, sillä päivät kuluivat jatkuvassa pelkotilassa ja hädässä. Koskaan ei tiennyt kuka tai mikä odottaisi mutkan takana tai ehkä kokematon silmä lukisi karttaa väärin ja he matkaisivatkin täysin väärään suuntaan. Sama painajainen saapumisesta meren rantaan toistui yhä uudestaan ja uudestaan. Oli selvää, että heidän matkansa tarkoitus sijaitsi aivan keskellä mannerta, joten meren näkeminen olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. Matkanteon kannalta siis. Paljon pahempiakin asioita oli varsin helppo kuvitella. Kaikista huiveista, viitoista ja kaavuista huolimatta päällimmäinen asia, joka erottui nuoren neidon kaulalla, oli kääty, jonka kiemuraiset kuviot muistuttivat kukkia. Matkaan lähtenyt neito omisti kaksi häikäisevän kaunista kaulakorua, joiden kaltaisista aatelisnaiset saattoivat vain unelmoida. Molemmat olivat lahjoja ja molempiin liittyi suloisen katkera tarina. Tummemman korun Daliah oli hylännyt käytöstään, sillä sen käyttäminen sai hänen sydämensä itkemään. Tätä toista hän piti kaulallaan lähinnä sen omaaman varsin käytännöllisen loitsun vuoksi. Onnekkaasti kauniin esineen koristeiksi upotetuista kivistä yksikään ei ollut nähnyt tarpeelliseksi alkaa hehkua koko pitkän matkan aikana. Tämä oli luultavasti nuoren äidin peloista suurin ja hän heräsi useita kertoja yössä vain tarkistaakseen, ettei mikään korun olemuksessa ollut muuttunut.
Tänä yönä unissa eivät liikkuneet tummat varjot tai lihanhimoiset ryövärit. Tällä kertaa uniin palasi ensimmäinen pitkä ja valkoinen päivä, jonka hevonen oli joutunut vetämään perässään kärryjä. Matkanteko oli käynyt varsin hyvällä vauhdilla, kunnes kovaksi tallautunut pakkaslumi oli vaihtunut pöllyävään ja upottavaan hankeen ja Daliah ymmärsi tehneensä virheen ottaessaan alleen pyörät eikä jalaksia. Kelkkaa eläin olisi voinut vetää perässään paljon joutuisammin, mutta kääntyminen ei enää tullut kyseeseen ja hidas matkanteko oli vain myönnettävä. Ajoittain oli ollut pakko hypätä pois kuskin paikalta ja auttaa hevosta eteenpäin hangessa, joka ajoittain ylsi neitoa liki polviin asti. Tien kiemurteleva olemassaolo oli silti havaittavissa varsin helposti, sillä ympärillä nousi pelkää metsää ja vain kulkuväylä katkaisi sen synkän muurin. Unessa lumi tunki kaikkialle vaatteiden sisälle, pieni lapsi huusi surkeana vaunuissa, minne peitoista ja muista tarpeista oli tehty sille mahdollisimman tukeva leposija, ja pimeä hiipi kavalasti kuin paholainen tekemään ympärillä vallitsevasta todellisuudesta yhä vain vihamielisempää. Epätoivo oli jo tuolloin jähmettänyt sydämen, mutta takaisinkaan ei voinut kääntyä. Tie oli paikka, mistä kukaan ei osaisi etsiä. Tiellä he olivat tuntemattomia ja matkalla vähäpätöiseen paikkaan. Määränpäänä mielessä häämöttävä pieni kylä tuntui nyt tarujen paratiisilta, paikalta, jonne ei mikään paha yltäisi. Tuo kylä olisi varmasti jäänyt sodastakin osattomaksi ja odottaisi matkalaisia lämpimänä ja valmiina tarjoamaan suojaansa. Lopulta matkanteko ensimmäisen päivän lopulla taukosi, kun hangen peittämä tie kulki läpi yhdestä niistä monista kylistä, joita se halkoi. Tästä kylästä ei ollut jäljellä edes raunioita. Yhtä ainutta seinää ei seissyt pystyssä suojaamassa kivikasoja lumelta ja tuulelta. Unessaan Daliah tunsi saman pettymyksen ja hyökyaaltona etenevän väsymyksen, joka tuolloin oli hänet vallannut. Toivo lämpimästä yösijasta oli ollut se ainoa asia, joka oli antanut voimia hangessa tarpomiseen, mutta todellisuus pyyhki sen mukanaan samalla tavoin, kuin puiden välistä puhaltava puhuri pyyhki kärryn, hevosen ja yksinäisen naisen jäljet tieltä. Viimeiset voimanrippeet kuluivat muutaman kivilohkareen nostamiseen toisen päälle, jotta kärryjen ja tämän kasan avulla saatiin aikaan jonkinlainen tuulensuoja, jotta pieni nuotio oli ollut mahdollista sytyttää vaatimatonta illallista ajatellen. Uni katkesi täysin samaan kuin unet tuonkin yön aikana. Jostain kaukaa kuului suden ulvontaa, mihin vastasi joukko samanlaisia ääniä. Ensimmäisen yönsä aikana ei unta ehtinyt karttua muutamaa silmäntäyttä enempää, sillä jatkuva pelko ja epävarmuus kaihersivat mieltä. Tällä kertaa ulvova ääni kuului vain uneksijan mielensopukoista, mutta se tuntui niin todelliselta, niin samalta kuin tuona surkeana yönä, että Daliah havahtui hereille henkeään haukkoen ja ajattelematta asiaa yhtään vilkaisi jälleen kaulalleen. Koru oli pysynyt yhtä kuolleena kuin koko maailmakin näkyi olevan, joten oli mahdollista vähän vaihtaa asentoa ja painaa luomet kiinni jälleen kerran. Sama painajaismainen yö jatkui yhä unessa. Kymmenet yritykset saada tuli syttymään jatkuvassa tuulessa ja kylmä joka hiipi kaikkialle, eivät olleet omiaan saamaan mielialaa nousuun. Koskaan ei liikkuminen ollut tuntunut yhtä kankealta, eikä sorminäppäryydestä ollut tietoakaan. Vaatteita oli ympärillä niin paljon, että jo pelkästään niiden paino sai kantajansa huohottamaan ja tottahan ne hankaloittivat liikkumista enemmän kuin olisi saattanut kuvitella. Päinvastoin kuin todellisuudessa oli käynyt, unessa yritykset saada tuli syttymään eivät onnistuneet ja vaikka tuluksia hakattiin siihen asti, että rakot käsistä aukenivat vuotaviksi haavoiksi ja lapsi povella vaikutti jo kuolleen kylmäänsä, ei valkea syttynyt ja voimat alkoivat hiipua. Tämä lohduton uni muuttui pikkuhiljaa toiseksi. Uudessa unessa vaaleakutrinen neitokainen istui nurmikolla keskellä kesää ja lauloi ääneen. Jossain kauempana nousi suuren, linnamaisen rakennuksen muurit ja hän tiesi, että noiden muurien toisella puolella olisi kaikki voima ja turva mitä hän tarvitsi, joten nyt oli helppo istua ja laulaa ja nauttia lämmöstä, jota taivaalla kiehuva aurinko säteili. Ihana olo kesti kotvan. Oli lämmintä ja rauhallista, Acantha nukkui viltillä kaiken valon ja vapauden keskellä. Sitten, kuten odottaa saattaa, alkoivat pilvet kerääntyä ja sataa lunta ja sitten sitä valkoista kuolemaa oli taas joka puolella. Jälleen kerran nukkuminen katkesi äkkinäiseen havahtumiseen, jota seurasi täysin samat toimet kuin edeltävääkin ja jälleen vaipuminen uuteen, ohueen lepoon oli mahdollista. Näin kului koko yö. Lyhyt pätkä levotonta, sekavaa unenkaltaisuutta ja sitten taas havahtuminen. Mutta täysin samalla tavalla hän oli nukkunut edellisetkin yönsä. Eikä jatkuva väsymys ja univelka enää painanut päivisin. Tarve selviytyä oli suurempi kuin väsymys. Ensimmäisenä yönä Daliah ei ollut nukkunut kuin muutaman epämääräisen hetken, mutta seuraavan raskaan päivän vero veti hänet toisena yönä lähes tiedottomaan tilaan siihen asti, kunnes hän saattoi taas olla valppaampi.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 12, 2010 20:58:02 GMT 3
Tämä neljäs yö tarjosi lepoa ja rentoutusta enemmän kuin edellinen. Syy täytyi olla ympärillä kohoavissa seinissä, jotka tarjosivat tuulensuojaa ja näköestettä. Olisi voinut kuvitella, että kylmään tottuisi, mutta näin ei tietenkään ollut, siihen sen sijaan turtui. Daliah ei enää vain huomannut jatkuva palelemista, siitä oli tullut osa jokaista hengenvetoa, joten miksi haaskata jatkuvasti ajatuksia asiaan. Koko ajan oli niin kylmä, että se hankaloitti elämää, mutta ei niin kylmä, että se olisi johtanut hengiltä paleltumiseen seuraavassa hetkessä, joten oli helpompi vain hyväksyä asia ja antaa sen olla. Totta kai joka toinen hetki kului lämpimästä vuoteesta unelmoimiseen, mutta näitä mielikuvia tarvittiin ihan jo toivoa antamaan. Mikäli varmuus määränpään olemassaolosta ja sen saavuttamisesta ei olisi ollut selkeä, olisi näin epätoivoista matkaa ollut liki mahdoton taittaa. Ja yön viimeiset unet liikkuivatkin enemmän lämpimien tulisijojen ja tuttujen ystävällisten kasvojen ympärillä, kuin kylmässä hangessa. Jo puolen vuoden ajan herätyksenä toiminut lapsen itku ei tälläkään kertaa jäänyt kuulematta ja tyydytettyään tyttärensä tarpeet Daliah nousi vaatimattomalta makuusijaltaan. Haukotteluun ja venyttelyyn kului pitkä tovi, sillä selän lihakset tuntuivat kivettyneen kylmällä ja kovalla nukkumisesta. ”Kuvitella miten minut on pilalle hemmoteltu pehmeillä patjoilla ja paksuilla untuvatyynyillä.” Nuori nainen naurahti ääneen tyttärelleen nostaessaan tämän syliinsä. Käsivarret ja selkäranka tuntui natisevan kuin vanhalla akalla ja kaukana tuntui tosiaan olevan sen 17-kesäisen seikkailunhaluisen tytön vetreä varsi. Toisaalta tiedossa kyllä oli monta suuntaa joita syyttää ja kiittää siitä, että maalaispiialle kuuluva karkea heinäpatja oli vaihtunut varsin ylhäisiin elinolosuhteisiin. Nyt kun paluu kotiin ja noihin vaatimattomiin oloihin oli niinkin todellista mitä oli, alkoivat muistikuvat paremmista saleista ja komeista huonekaluista jo hämärtyä. ”Nyt etsitään vähän puita, niin sadaan pikku tuli. Ja sitten äitikin saa vähän syötävää. Voi älä nyt rakas itke. Kohta on taas vähän lämpimämpi olla.” Puheääni oli hiljaista kuiskailua, matalaa ja varovaista, mutta neito teki kaikkensa saadakseen ääneensä hymyä ja energiaa ja varsin onnistuneesti hän taikoi kasvoilleenkin valoisamman ilmeen. Leperrellen kaikenlaisia hupsutuksia tyttärelleen hän alkoi keräillä tuvasta kaikkea, mikä saattaisi palaa. Oli helppo päätellä, missä kohtaa oli ollut pöytä ja missä vuoteensijaa tehnyt lavitsa. Kaikki huonekalut olivat romahtaneita ja hiiltyneitä, eikä niistä paljoa ollut jäljellä, mutta sen verran kumminkin, että pieni valkea oli mahdollista sytyttää. Nopeaa ruoan valmistaminen ei ollut. Eikä siinä oikeastaan ollut muuta laitettavaa kuin sulattaminen. Koira sai eteensä puoliksi sulaneen palan naudanlihaa ja siistimättömän luun. Kokki itse sulatti palan leipää jonka päälle palan juustoa. Ateria ei oikeastaan ollut hullumpi, vaikka se pitikin huuhdella alas hyytävällä kupillisella vettä, jonka juoja sulatti sisälle sataneesta lumesta. Tällä ruoalla pitäisi nyt pärjätä pitkälle päivään. Hän varmaan pysähtyisi jossain vaiheessa syömään lisää leipää, mutta se saisi sitten kelvata jäisenä. Illalla voisi jälleen yrittää keittää pari palaa lihaa vedessä, jolloin sisuskalut vähän lämpenisivät. Ylös noustessaan Daliah kiskaisi peitteensä alle levittelemänsä heinät ja vei ne hevoselle, joka seisoi aivan ulko-oven vieressä, kohdassa, joka ehkä joskus oli palvellut tuvan keittiönä, ainakin näin saattoi päätellä tulisijan läheisyydestä ja muutamista hiiltyneistä kaapeista ja tasosta. Kaappien sisältö oli ensimmäisiä asioita, mitä surkeassa rakennuksessa oli tarkastettu, mutta mitään hiiltynyttä puulusikkaa kummempaa ei löytynyt. Iso eläin vaikutti varsin virkeältä ja sen suuret korvat heilahtelivat uteliaasti. He olivat kaikki saaneet jonkin verran unta yön aikana, tämä yhdistettynä ulkoa tulvivaan auringonvaloon virkisti mieltä kuin kupillinen teetä. Hevosen hoidettuaan nuori nainen astui oviaukkoon, jota peitti se, mitä itse ovesta oli jäljellä. Kun estettä yritettiin työntää sivuun, petti viimeinenkin sarana ja ovi rämähti suoraan kadulle. Daliah astui sen yli kirkkaassa valossa kylpevään maisemaan ja suoraan tielle, joka kiersi köyhempää asuinaluetta kohti kaupungin porttia, joka puhkaisi paksun muurin. Oli ollut pimeää kun he olivat saapuneet ja kaupungista kajastaneet valot olivat olleet ainoa suunnistuskeino. Valon määrä oli tosin naurettava verrattuna entiseen; Perion oli pommitettu ja poltettu vain varjoksi entisestään. Daliah tiesi, että maja, jonka suojissa he olivat viettäneet yön, oli lähellä sitä, jonka suojissa hän oli leikittänyt Karrin lapsia useampana iltana joskus kauan sitten. Olisi ollut täysin mahdoton yrittää tunnistaa tuo tupa kaikkien näiden kivikasojen joukosta. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt missään ja ainoa asia, jonka ilmassa saattoi haistaa, oli pieni aavistus savua. Se saattoi olla peräisin omasta tulesta, mutta kaupungin muurien sisältä nousi yhtälailla ujoja vanoja ilmaan todisteena elämästä. Nyt kaikki oli valkoista ja hiljaista, kerrassaan kuollutta. Viimeksi oli ollut syksy ja kaikki paljon voimakkaammin koettavissa, lumi oli omiaan tukahduttamaan kaikki mahdolliset aistiärsykkeet. Vihreä katse lähti kiertämään tien mukana kohti suuntaa, jolla portti itse kaupunkiin sijaitsi. Silloin aikaa sitten hän oli kävellyt juurikin tuossa. Matkalla pieneen ullakkohuoneeseen, jota tuskin oli enää olemassa. Se toinen Daliah, joka eli sitä elämää liki puolitoista vuotta sitten, oli kadonnut mutkan taa ja astellut kaupunkiin ja sitten kääntynyt. Olikohan se ollut hänen elämänsä suurin virhe? Kääntyminen tuona yönä. Acantha tuhahti ja haukotteli äitinsä vaatteiden alla kuin muistuttaakseen olemassaolostaan. Onhan se totta, että asioilla oli monta puolta. Suloinen enkelilapsi neidon povella oli todiste siitä, ettei maailmassa mikään ollut mustavalkoista. Oli ollut virhe kääntyä tuolloin ja astella metsään, mutta virheestä oli poikinut jotain hyvääkin. Kirkkaat sielunpeilit lakaisivat lumista maisemaa kohtaan, jossa polku luultavasti halkaisisi metsän muodostaman synkän muurin. Olisikohan se kori tuolla vielä? Koko astian olemassaolo oli unohtunut kokonaan, mutta nyt vaalea pää kallistui vähän oikeaa hartiaa kohti ja huulet mutristuivat vastustamaan kiusausta lähteä tarkistamaan asiaa. Jostain kaukaa kuuluva koiran haukunta palautti ajatukset tähän hetkeen ja järkeville uomilleen. Mitä mokomasta kopasta… Nanna-niminen nuori narttu, jonka Daliah oli ottanut mukaan, päästi hiljaisen vuhahduksen vastauksena hiljaisen aamun rikkoneeseen ääneen. Se oli tunkenut oviaukosta emäntänsä viereen haistelemaan aikaista aamua. Eläin varmaan saisi tuulettomasta ajankohdasta enemmän tietoa kuin tympeä ihminen, jonka aistit eivät olleet kehittyneet niin pitkälle. ”Älä innostu liikaa. Kyllä minäkin haluaisin mennä katsomaan, mutta meillä on vähän eri suunta.” Kintaan peittämä käsi laskeutui pörröttämään karvaa koiran päälaelta ennen kuin yksinäinen hahmo kääntyi kohti rakennuksen nurkkaa, jonka taakse kärryt oli piilotettu. Kukaan ei ollut niitä ilmeisesti löytänyt, tosin mitään varastettavaa ei olisi itse kulkuneuvon lisäksi ollut, sillä kaiken tavaran Daliah oli kantanut mökkiin sisälle. Lauhkea hevonen astui pää kumarassa ulos rakennuksesta ja se talutettiin vankkurin eteen kiinnisidottavaksi. Tämän jälkeen haettiin kaikki maallinen omaisuus, mitä matkaajalla oli mukanaan ja he olivatkin sitten valmiita lähtöön. Koira ei tarvinnut apua päästäkseen kyytiin, sen sijaan perässä kiipeävällä, lastaan kannattelevalla ihmisellä oli hieman vaikeuksia. Lopulta he kaikki neljät olivat tiellä ja liikkuivat eteenpäin. Viimeisenä vaunuun heitetyt hiiltyneet pöydän ja lavitsan palat kolisivat ja muodostivat pyörien natinan kanssa äänen joka rikkoi talviaamun hiljaisuutta kuin joku olisi kirkunut. Ohittaessaan, tosin etäisyyden päästä, kaupungin porttia, Daliah yritti kaulaa kurottaen vilkuilla sisälle. Kiusaus mennä katsomaan läheltä oli suuri. Hän oli ehtinyt asua täällä monta kuukautta ja tunsi aluetta jonkin verran. Mitkäköhän taloista olisivat vielä pystyssä? Ainakin avonaisen portin läpi oli nähtävissä paljon yksinään seisovia seiniä ja katottomina ammottavia taloja. Muurissa itsessään näkyi murtumakohtia ja vanha linnake, joka sijaitsi uuden muurin ulkopuolella, oli romahtanut vain kasaksi irtolohkareita. Vaikka kyseessä olikin ollut varsin likainen ja paheellinen paikka, ei tuollaista kestettävää soisi kellekään. Päätään puistaen neito käänsi huomionsa edessä olevaan pitkään ja neulasuoraan tiehen. Hän oli tarkastanut, että edessä olisi nyt tie, joka kulkisi suoraan etelään ja jossain kohtaa pitäisi pystyä kääntymään kaakkoon, mutta ilmeisesti vaihtoehtoja tähän ei olisi seuraavan parin päivän matkan päässä kuin muutama, mikäli kartanosta mukaan napatut kartat olisivat ajan tasalla. Monta mahdollisuutta muutenkaan kääntyä vikaan ei olisi, sillä tien varrelle ei osuisi montaakaan kylää ja luultavasti niistäkin valtaosa olisi tuhottu. Kaukana etelässä tämä valtaväylä veisi seuraavan suuren kaupungin luo, mutta niin kauas ei tarvinnut matkata. Nyt vain piti pitää huolta, että oikea risteys tunnistettaisiin. Ja toisaalta, ainahan hän voisi palata Perioniin, jos alkaisi epäillä itseään. Siellä näkyi yhä olevan elämää ja kun säät olisivat lämpimämmät, olisi mahdollista yrittää uudestaan. Mutta näitä ajatuksia Daliah ei kauaa elätellyt. Olihan aivan selvää, että hän oli pääsemässä kotiin ja vielä muutaman yön kuluttua, jos tie olisi hyvä kulkea, saattaisi yksikin yö riittää. Edessä oleva tie näytti nyt niin erilaiselta, kuin mitä se oli ollut kauan aikaa sitten, kun sitä oli edellisen kerran kuljettu. Suuressa mittakaavassa ei edellisestä kerrasta niin pitkä aika ollut, mutta Karrin vaunuissa istunut vertavuotava tyttö oli ollut aivan eri henkilö kuin tämä nuori äiti, joka ei enää kaivannut elämäänsä yhtä ainutta seikkailua. Entinen Daliah oli ollut levoton kokemaan ja näkemään kaikkea mahdollista, hänen silmissään seikkailut olivat aarteenetsintää ja huikentelevan romanttisia sankaritaruja. Todelliset seikkailut olivat hengissä pysyttelyä, väkivaltaa ja pettymyksiä. Oikeassa maailmassa ei ollut urheita ritareita ja onnellisia loppuja. Neitoja hädässä kyllä. Neitoja lohikäärmeiden vankina ilmeisesti enemmän kuin tarut jaksoivat kertoakaan. Neitoja hyväksikäytettävänä ja tapettavana senkin edestä. Kyllä nuori-Daliah oli saanut kuulla varoituksiakin, mutta eihän lapsi usko varoitusta ennen kuin sormet jo palavat. Katkeruus ja itsesääli hiipi synkentämään kaunista talviaamua samalla kun katse lakaisi kerran aiemmin kuljettua tietä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 14, 2010 21:05:45 GMT 3
Tie, joka johti Perionista etelään, oli niin suora, että itse kaupungin saattoi erottaa takana, vaikka matkaa oli taitettu liki puoli tuntia. Siinä vaiheessa kun aurinko oli ehtinyt kipuamaan niin korkealle, että varjot kävivät hyvin lyhyiksi, oli ensimmäiset mutkat ohitettu ja yksi pohjoisen manteren suurimmista kaupungeista jätetty taakse. Tai mistä sitä tiesi, oliko tuo nykyään suurin vai yksi surkeimmista asutuskeskittymistä. Huonosti oli monelle käynyt, siitä ei ollut tietoa, oliko kohtalo aivan kaikkialla yhtä surkea. Hevonen löntysteli tiellä eteenpäin hyvin verkkaista tahtia. Rivakasti harppova herrasmies olisi ohittanut sen hetkessä, mutta hanki hankaloitti kärryjen etenemistä. Lumipeite ei tässä ollut enää ollenkaan niin syvä kuin mitä se idemmässä oli ollut, johtui sitten mistälie. Ohjastajalla ei kuitenkaan ollut sydäntä hoputtaa raskaan matkan kärsinyttä eläintä. Suora, vähäluminen tie oli mukavan helppo kulkea ja kävi varmaan jonkinlaisesta levosta heille kaikille. Kenenkään ei tarvinnut nähdä kummempaa vaivaa vaan ylimääräisen energian saattoi hyvin käyttää lämpimänä pysymiseen. Niin omien aatosten keräilemiseen selkeäksi asiakokonaisuudeksi. Tämä oli ensimmäinen hetki koko surkean matkantekonsa aikana, kun Daliah tunsi olonsa niin turvalliseksi, että saattoi upota omiin ajatuksiinsa. Hänen katseensa lasittui sen unohtuessa kauas kohtaan, jossa tie ja taivaanranta kohtasivat, sillä sielunsa silmin hän näki edessään uudestaan ja uudestaan kasvoja, kuuli korvissaan sanoja ja kintaiden peittämät sormensa tunsivat sivelevänsä jotain muuta kuin parkittua nahkaa. Pieni hymy vääristi neidon suun, sillä valkeat hampaat olivat pureutuneet alahuuleen, joka oli pakkasäästä kuivunut ja halkeillut. Näinköhän hän lämmittäisi koko loppuikänsä sieluaan näillä samoilla mielikuvilla? Olikohan hänen elämänsä oikeastaan nyt tässä? Oli täysin mahdollista, että kotiinpaluu tarkoitti pysähtymistä ja vakiintumista. Totta kai se olikin juuri mitä tässä haluttiin. Ja mitään muuta ei oikeastaan tarvittu. Viimeiset pari vuotta Daliah oli elänyt elämää, jollaista vain harva pääsi kokeilemaan. Levotonta ja kokeilunhaluista elämää, joka oli johtanut hänen näkemään ja kokemaan niin ihmeellisiä asioita, etteivät nuo muistikuvat varmasti koskaan harmaantuisi. Mutta heräisiköhän hänessä vielä uudestaan sama levottomuus? Ehkä muutaman vuoden päästä hän ei enää olisikaan tyytyväinen hiljaiseen, turvalliseen elämään ympärillään. Pelon kylmä käsi kohosi kuristamaan kurkkua ja vihreät silmät terävöityivät tähän hetkeen. Ei hätää. Vilkaisu alaspäin riitti selvittämään elämän realiteetit. Maailmassa oli nyt joku, jonka vuoksi ei itsekäs ja kuluttava elämäntapa käynyt laatuun. Voisihan mennyttä elää uudestaan kertomalla siitä valittuja osia eteenpäin. Acantha saisi kuulla äitinsä menneestä elämästä varoittavana esimerkkinä. Onneksi pikku prinsessa oli perinyt niin paljon äitinsä ulkonäköä, että oli mahdollista, ettei tyttö koskaan haluaisikaan ottaa selvää verenperimästään. Kunhan hän ei vain olisi perinyt äitinsä luontoa. Eikä varsinkaan isänsä. Hurja puistatus juoksi pitkin nuoren naisen rankaa ja odottamaton liike sai lapsen silmät rävähtämään auki, tosin vain hetkeksi. Toki oli aivan selvää, että tämä pieni ihanuus oli heti enkeleistä jälkimmäinen, jokainen nuori äiti tiesi asian todeksi omansa kohdalla, mutta mitä jos kumminkin… Mitä jos jossain syvällä tuossa sydäntä särkevän kauniin kuoren alla uinui sama petollisuus, joka lapsen oli aikaansaanut? Ajatukset vaaleiden, lyhyiden kutrien alla kulkivat yhä vain synkemmille raiteille. Eipähän hän ollut aiemmin sitä noin ilmaissutkaan. Acanthahan oli saanut alkunsa petoksesta. Lapsen lähtökohdat tähän maailmaan olivat niin huonot ja niin paljon pahaa hän li jo ehtinyt kokea, että oli vaikeaa uskoa elämän tästä lähin pysyvän pelkkänä ihanuutena ja autuutena. Siinä vaiheessa kun vihreä katse oli sumentunut liki mustaksi ja neidon iho kalvennut lähes harmaaksi, ilmaantui kauas loivan mäen juurelle hahmo. Se oli niin kaukana, ettei juuri muuta näkynyt kuin aavistus poikkeavaa väriä kokovalkoisessa maisemassa, mutta sen verran silmiinpistävä ilmiö oli, että Daliah ryhdistäytyi ja yritti tarkentaa katsettaan. Oli varsin pian pääteltävissä, että tumma kasa oli yksinäinen ja eteni kärryjä vastaan. Ripeästi oli varmistettu, että helman alla, polven päällä makaava iso veitsi, oli nopeasti napattavissa ja että rintaa vasten sidottu lapsi pysyisi varmasti paikoillaan, jos ripeille liikkeille tulisi tarvetta. Kauaa ei tarvinnut edetä, jota likinäköisempikin hahmotti olennon ihmiseksi ja kävelytyylistä mitä ilmeisimmin mieheksi. Yksinäisen kulkijan selkä oli niin kumara, että kyseessä ei voinut olla kovin nuori herra. Tämä tieto tuli helpotuksena, sillä vanha mies ei olisi niin suuri uhka heille, kuin nuorempi olisi ollut. Oli ollut selvää, ettei kärry olisi pystynyt kääntymään kapealla tiellä ja karkuun peruuttaminen olisi ollut turhaa. Oli vain kuljettava eteenpäin ja toivottava parasta. Pian he olivat jo huutoetäisyydellä toisistaan ja muutamassa hetkessä Daliah jo pysähtyi yksinäisen äijän kohdalla. Kyseessä tosiaan nähtävästi hyvin pitkän elämän nähnyt mies, joka kuulemma asui läheisessä muutaman torpan käsittävässä kylässä. Kylä itse sijaitsi järjen rannalla, jonka jään alta hänen vaimonsa ja muiden asukkaiden kanssa oli onnistunut nostamaan niin paljon kalaa, että ukkopaha oli päättänyt lähteä koettamaan onneaan Perionissa. Josko osan kaloista saisi vaihdettua muihin elintarvikkeisiin. Oli selvää, ettei ukon tarvinnut vaeltaa kauemmas. Daliah vaihtoi mielellään lihansa kalaa ja antoi osan leivästäänkin. Lisäksi neito tarjoutui viemään ukon siihen risteykseen, jonka kohdalta hän oli suuremmalle tielle ilmaantunut. Vaikka molemmat osapuolet olivat selvästi varuillaan ja epäluuloisia toistensa suhteen, alkoi keskustelu soljua varsin helposti, sillä molemmat olivat myös erittäin uteliaita siitä, mitä toinen tiesi valloitusten aikana ja jälkeen tapahtuneen. Keskustelun nuorempi osapuoli oli hyvin tarkka sanoissaan, mutta kertoi kaikesta näkemästään ja joistaan kokemuksistaankin matkan varrella ja mitä kaikkea kuului kylään, jonka vierestä hän oli matkansa aloittanut. Olisipas ollut hurmaavaa, jos äijä olisi jostain saanut selville tämän tyttöpahan heilastelleen varsin läheisissä väleissä sen paholaisen kanssa, joka oli koko sodan ja kurimuksen syypää. ”Joo Perion on ihan säpäleinä!” Vanhan miehen ääni oli käheä ja hän maiskautti suutaan muutaman sanan välein. Toinen silmä näkyi turvonneen melkein umpeen ja samanpuoleinen korva puuttui kokonaan. Muutenkaan kyseessä ei selvästikään ollut yksi elämän arpapelin voittajista. Meihellä oli päällään tuskin puolet siitä, mihin kärryn ohjastaja oli kietoutunut, muttei näyttänyt pahemmin palelevan. ”Kuinkas et ite tiedä missä kunnossa se on kun sieltä kerran tulet? No toisaalta en minäkään siellä kävis enää jos ei olisi pakko.” Puhetulva oli muutaman kysymyksen jälkeen kannustettu soljumaan niin innokkaana, että Daliah saattoi vain istua hiljaa ja kuunnella, mitä hänelle kerrottiin. ”On siellä jokunen niistä isommista rakennuksista pystyssä. Juu ja on osa pienemmistä, niistä jotka on muurin sisällä, mutta montaa kattoa siellä ei kyllä enää ole. Eikä siellä ole paljon ovia tai pöytiä tai verhojakaan. Katos ne osat mitkä ehkä katapulteilta selvis, ei sitten tulesta paljon tykänneetkään.” Äijä hieraisi nenäänsä kasvoillaan ilme kuin yrittäen muistella joitain yksityiskohtia. ”Joo eikä siellä le väkeä tuskin kymmenystä entisestä. Jos sitäkään. En itse asiassa ees tiedä. Niin nekin vähät äijät mitä hengissä oli vielä syksyllä, on kaikki lähteneet koilliseen. Et muuten sattus tietään joko siellä on alettu laittaan suippokorvia kylmäksi?” ”En oikeastaan tiedä mitään. Eikä minua pahemmin kiinnostakaan…” Daliah hymähti katse tympeänä, mutta huomasi sanojensa vastaanoton kummastuneeksi ja korjasi vähän lakonisuuttaan: ”Kunhan vain niistä mustista paholaisista kuolee ja kituu mahdollisimman moni, niin muu ei kiinnostakaan.” ”Nii just!” Innostui edellinen puhuja ja jatkoi monologiaan. ”No kato Perion han oli aika silleen rauhanomaisesti otettu haltuun, mutta sitten ne paskiaiset alko nostaa veroja ja lopulta väellä meni hermo siihen. Ja yhtenä yönä sitten ne ajo kaikki ne mustat lierot pois ja paiskas portit kiinni. Ja väki oli, että sehän oli helppoa ja sillä selvä ja nyt saadaan olla rauhassa. Eihän se nyt tietenkään silleen käynyt ja kohta ne mustat pirut tuli takas ja olivat hakeneet kaverit mukaansa. Tuolloin pistettiin matalaksi kaikki asujaimisto muurin ulkopuolella ja sit aika nopeesti oli kaupunkikin uudestaan niiden tummien kavereiden alla.” Vuoroin ukko puisteli päätään ja vuoroin nauroi katkonaista, käheää naurua. Minkäänlaista iloa tai aitoa nautintoa hänen tarinastaan ei voinut kuulla, pikemminkin ironiaa ja elämänkokemuksen tuomaa halveksuntaa. ”No eihän tuo riittänyt mihinkään vaan sitten kun valloittajat tuli takaisin ja käyttäytyivät kuin mitkäkin jumalat sai väki taas tarpeekseen. Sitten kellareissa taottiin miekkoja ja lastenhuoneissa sidottiin nuolia ja tottahan ne sit nousi taas kapinaan ja ehkä se oli, koska idea nousta toiseen kapinaan oli niin järjetön, että ne sai kaupungin taas itelleen. Et kuule usko miten se harmitti niitä mustia käärmeitä!” Tällä kertaa äijän naurussa kuului aitoa iloa, tosin kyseessä taisi olla vahingonilo. Nauru tosin loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja seuraavat sanat hän lausuikin sitten haudanvakavalla äänellä. ”Kun ne mustat suippokorvat sitten palasivat, toivat ne mukanaan katapultit ja niin ison joukon väkeä, että kaupungista jäi tuskin mitään jälkeen. Valtaosa väestä vaan kuoli, ne jotka pakeni ja palas myöhemmin oli äidittömiä, lapsettomia ja veljettömiä raukkoja täynnä raivoa. Nuorimmat jotka sinne koilliseen on lähteneet on olleet tuskin kymmenkesäisiä. Kaikki haluu tappaa ne pirulaiset pois!” Äijä sylkäisi ääneen ja hörähti sitten. ”Tässä hyppään kyydistä. Meillä olisi tuvassa kyllä tilaa, jos haluisit nukkua siellä yösi?” Daliah kiskaisi suitsista saadakseen hevosensa pysähtymään, vaikkakin tahti oli niin verkkainen, että raihnaisempikin oli päässyt kyydistä ilman turhia pysäyksiä. ”E-enpä taida tarvita yösijaa. Mutta kiitos tarjouksesta.” Oli varsin selvää, että vanhan miehen silmissä välkkyi jotain ketkua. Ei ollut vaikeaa käsittää, miksi nämä matkalaiset olisi niin mukava saada omaan kylään vieraisille ja syy ei suinkaan ollut nuoressa naisessa. Hevonen taisi itsekin aistia epävarman tilanteen ja sille vihamielisen olennon, sillä se tömisteli jalkojaan levottomasti ja nakkeli niskojaan. Eläimen aiheuttamat kiskaisut ja tärähdykset herättivät äitinsä vaatteiden alla uinuneen pienokaisen, joka ei ollut tilanteeseen ollenkaan tyytyväinen. ”No, nyt pitää mennä. Hauskaa talvea!” Daliah huikkasi ehkä hieman sopimattomat hyvästit ja kannusti kärryt tavallista nopeampaan etenemiseen, ennen kuin visusti piilossa pidetty lapsi antaisi itsensä ilmi. Acantha alkoikin nyyhkiä ja pienin käsin haroa valoa esiin huivin alla, joka hänen ylleen oli kietaistu. Muutama lohdullinen sana, raitis ilma ja kirkkaan talvipäivän valo saivat pienen nopeasti rauhoittumaan ja uteliain silmin hän alkoi tutkailla äitiään. ”Penni ajatuksistasi?” Vaaleakutrinen neito hymyili pienille kasvoille, jotka kurkkivat povelle sidotun pitkän huivin turvista.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 23, 2010 21:39:43 GMT 3
Daliah kiskoi väsynyttä hevosta suitsista. Eläin jaksoi tuskin vikuroida saatikka liikkua, se tahtoi selvästi vain jäädä paikalleen ja levätä. Ja täysin saman halusi tehdä polviin asti ulottuvassa hangessa kahlaava ihminenkin, mutta pakko työnsi eteenpäin. Ilta oli jo pitkällä ja pakkanen selvästi kiristymään päin. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä päämäärä oli löytynyt, mutta sen tarjoama lohtu oli hyvin vähäinen. Kahdesti vankkurit oli käännetty ympäri ja sama matka oli kuljettu edestakaisin, kunnes tieosuus, joka etäisesti näytti tutulta kiinnitti väsyneen katseen puoleensa. Puiden muutenkin harvassa rivissä näkyi kyllä leveämpi tyhjä kohta, mutta mitään muuta vihjettä siinä mahdollisesti kulkevasta reitistä ei ollut näkynyt. Mikäli kaiken tuon lumen alla todella oli tie, ei sitä ollut käytetty päiviin, ehkä viikkoihin. Lopulta oli valjennut todellisuus, ettei tietä oltu luultavasti käytetty kuukausiin. Mutta tehdäkseen tämän päätelmän, joutui surkea ja matkan ryvettämä seurue pinnistämään viimeiset voimanrippeensä äärirajoilleen. Acantha oli nukahtanut peitteidensä syvyyksiin itkettyään itsensä niin voipuneeksi, ettei enää muuta jaksanut. Koiran Daliah oli nostanut jaloilleen useita kertoja, sillä käskyistä huolimatta ihmisen paras ystävä ei suostunut vain tyytymään yhdeksi kyydittäväksi. Sekin oli väsynyt, he kaikki olivat, mutta auttoi sen minkä yksinkertaisilta aivoiltaan pystyi: rikkoi lumivaippaa emäntänsä edellä ja höristeli korviaan jokaiselle pienellekin rasahdukselle ja tietenkin nuuski kuivaa ja ritisevää ilmaa. Onneksi tuuli ei jaksanut puhaltaa puiden välissä, se olisi tehnyt yhä kiristyvämmästä pakkasesta mahdottoman kestää. Tieto siitä, että matka päätieltä kylään oli lyhyt, ei auttanut yhtään. Totta kai se oli tuntunut lyhyeltä kauniina kesäpäivänä, kun huoli ei painanut mieltä ja olit isäsi kanssa matkalla markkinoille. Ja sait istua kärryjen kyydissä, etkä joutunut itse tekemään tietä kärryille. Kylmä oli jo tovin aikaisemmin lakannut polttamassa kurkussa, eikä varpaitakaan pistellyt enää. Viimeiset metrit harjanteen laidalle olivat pitkät, mutta näköhavainto puurajan saavuttamisesta ja aukean alueen alkamisesta antoi tarvittavan adrenaliiniryöpyn. ”Tule nyt vielä…” Ääni pihisi kurkusta kummallisen kuivana ja onttona. Sanoista ei olisi ottanut selvää, jos joku ymmärrykseen kykeneväinen olisi ollut yrittämässä. Hätä painoi niin mieltä kuin kehoakin. Lapsi tulisi olemaan kuoleman sairas tämän koettelemuksen jälkeen, mutta niin tulisi olemaan äitikin. Hevonen kuolisi mitä luultavimmin tulevan yön aikana. Koiralla oli parhaat mahdollisuudet selvitä, mutta tuskin sekään kauaa kestäisi ilman ruokaa. Eihän heistä kukaan. Sekavassa mielentilassa Daliah pohti mitä he voisivat yrittää syödä, jos tämä tie ei päättyisikään odotettuun paikkaan. Voiko väsymykseen kuolleen eläimen syödä? Kaikesta väsymyksestä huolimatta kuvotus puisteli laihtunutta vartaloa. Kuka voisi syödä eläimen, joka oli pyyteettömästi antanut kaikkensa. Epätoivoiset ajatukset jäivät epätoivoisen yrityksen jalkoihin. Pian näkyisi jo valoja. Kyllä he olivat oikealla tiellä, pian kaikki olisi hyvin. Kohta näkyy valoja… Kylä, joka oli liki kaksi vuotta aiemmin jätetty taakse, oli rakennettu pieneen laaksoon, jonka toinen rinne oli loivaa laidunmaata ja toinen oli jyrkempää harjua. Jälkimmäiseltä suunnalta paikkaa useimmiten lähestyttiin, sillä loivemmalla puolella ei ollut teitä, eikä liioin muuta asutusta. Vain peltotilkkuja ja tilaa kotieläimille. Asutuksen näki siis vasta, kun saapui aivan jyrkänteen reunalle, sieltä oli ajansaatossa muotoutunut tasainen, loiva, mutta pitkä liuska alas laakson pohjalle, joka myötäili harjun reunaa. Tätä viimeistä näköestettä Daliah pyrki selättämään viimeisillä voimillaan. Raivo ja vahva tahto vaihtuivat ensin silmien siristelyyn ja sitten kulmien kurtisteluun. Oli jo melko hämärää, eikä hän tosiaan ollut niitä tarkkasilmäisimpiä, mutta juuri sen vuoksi, hämärän, oli oletettu, että talot laakson pohjalla olisi ollut helppo erottaa. Tottahan valo ikkunoista, vaikkei harjanteen päälle valaisisikaan, erottuisi pitkienkin matkojen päähän kavaltaen asumisen merkit. Vaan mitään ei näkynyt. Lumesta oli helppo erottaa tuvat lumisina kumpareina, joiden seinät erottuivat aavistuksena tummaa väriä, mutta muuten olisi ollut helppo kuvitella tämän olevan väärän laakson. Sydän hakkasi rinnassa. Ilo onnistumisesta oli yhtä pakahduttava kuin epäilys jonkin olevan pahemman kerran väärin. Lyhyen hetken kohmeiset aivot mittailivat vaihtoehtoja. Luiska alas laaksoon oli melko vähäluminen, tuuli oli selvästi pöllyttänyt puuterilumen pois ja tilalla oli vain kova, tiiviisti pakkautunut kulkuväylä. Hevonen oli lyyhistymispisteessä, sitä ei enää saisi kiskomaan mitään. Valjun vihreät silmät mittailivat liuskaa, kärryjä ja vielä hengissä huohottavia matkakumppaneita. Päätös oli nopeasti tehty. Daliah repi valjaat irti ja talutti kulahtaneen koninsa niiden edestä pois. Sitten hän nosti pienen, ihmeen lämpimän tyttärensä syliinsä, hetken ehtien pelätä lapsen jo kuumeilevan ja varmisti vielä, että koira seisoi hevosen rinnalla. Sitten, kannatellen toisella käsivarrella lastaan hän upotti jalkansa tukevasti hankeen ja painoi selkänsä vankkureiden takaseinää vasten. Koira alkoi ulvoa ja lapsikin avasi hetkeksi silmänsä. Nämä olisivat hänen viimeiset voimanrippeensä tämän jälkeen olisi sisua ehkä alas kierimiseen. Mutta hetken yrittämisen jälkeen vaunut liikahtivat, narahtivat ja lähtivät vyörymään liuskasta luiskaa alas. Ne pääsivät miltei alas asti ennen kuin suistuivat suunnaltaan ja kierähtivät kangaskatolleen alas, aivan kylän ulommaisen rakennuksen viereen. Lumi vaimensi kaikki äänet niin hyvin, ettei ylös kuulunut kuin pieni räsähdys ja sitten surullista kalketta yhden pyörän jäädessä ilmaan ja pyörimään. Nämäkään äänet eivät herättäneet elämää ympäristössä. Hitaasti Daliah lähti astumaan kärryjensä perässä, varoen liukastumassa ja kurkkuaan karaisten. Hän yritti alkaa huhuilla, mutta äänet, jotka hän sai aikaan tuskin olisivat kuuluneet mökkien paksujen seinien läpi. ”Onko siellä ketään? Hee-ei?! Missä kaikki ovat?” Koira yhtyi epätoivoisiksi käyviin inahduksiin vinkumalla sekin. ”Missä kaikki ovat…?” Daliah kysyi enemmänkin itseltään, kuin kylän asukkailta. Askel askeleelta, näkyvyyden parantuessa ja laakson pohjan käydessä lähemmäksi, alkoi todellisuus näyttää yhä vain ironisemmalta. Jo kuukausia hän oli punninnut mielessään mahdollisuutta palata kotiin, turvaan, sillä jos jokin paikka maailmassa olisi varmasti turvallinen oli tämä. Kun kaikki muut mannut tuntuivat uhkaavilta, ja tähän mennessä aika moni turvalliselta tuntunut paikka oli osoittautunut perikadoksi, oli varmasti yksi paikka, mihin saattoi palata tai oikeammin palata ja sieltä olisi varmasti löytynyt turva. Ja se oli tämä paikka. Kaikkien toiveiden loppupiste, kun jokainen muu tähänastinen oli murskattu. Ja kun jalat lopulta saavuttivat tasaisen maan Daliah itki, ilman kyyneleitä, mutta voihkien. Hän tunsi pohjattoman katkeruuden leviävän sydämestään lamauttavana joka puolelle vartaloonsa. Ei polkuja, ei valoja, ei ääniä, ei tuoksuja, ei mitään todistetta mistään elollisesta ja jo nyt oli helppo huomata, että yksi pienen kylän rakennuksista oli palanut karrelle. Hänen kotinsa oli ollut yksi suurimmista rakennuksista tässä laaksossa, ja nyt siitä näkyi seisovan pystyssä kaksi päätyseinää ja pätkä savupiippua kylän halkovan päätien päässä. Kaiken tämä likinäköinen neitokin saattoi nähdä, sillä etäisyydet, eivät pienen asutusmäärän keskuudessa olleet suuria. ”Äiti…” Hän kuiskasi tukahtuneella äänellään ja ojensi vapaata kättään kohti olematonta rakennusta asettaessaan huteria jalkojaan toistensa eteen. Koira jaloissa vikisi ja ulisi kuin ymmärtäen jonkin olevan vielä huonommin kuin hetkeä aiemmin. Aika tuntui pysähtyneen. Tuuli sai yksinäisen monet vaatekerrokset lepattamaan ja paukkumaan, pitkä loiva rinne oli aina antanut sille ideaalin radan kerätä voimia. Kankaan pauke oli korvia huumaava, todellisuudessa se oli hiljaista hulmunaa, mutta kaiken tämän lumen ja kuoleman keskellä pienikin ääni kaikua korvat särkevänä raikuna. Kuolemasta tosin ei ollut mitään todisteita. Jos olisi ollut yö ja rakennusten välillä olisi ollut polkuja, ei näyssä olisi mitään muuta vikaa, kuin yksi pahoin kärsinyt rakennus. Jos olisi yö, ei näkyisi valoja tai kuuluisi ääniä, mutta aurinko oli laskenut tuskin tovi sitten, eikä missään näkynyt mitään merkkiä elämästä. Ainoat jäljet lumessa olivat edellä raahautuneen koiran. Daliah tunsi polviensa pettävän. Hän ei olisi jaksanut enää pinnistellä minkään vuoksi. Väsymys oli nyt liikaa, jokainen lihas hänen kehossaan huusi lepoa ja ravintoa. Sen sijaan pienokainen äitinsä sylissä ei arvostanut tärähdystä, jonka joutui kokemaan kantajansa jalkojen viimein pettäessä ja kaksikon pudotessa kohti valkoista, tosin pehmeää maata. Ja lapsensa voipunut itku, olikin ainoa ääni maailmassa, joka vielä saattoi saada eloa loppuu asti piiskattuun naiseen. Hän otti tukea maasta, käsi upposi syvälle lumeen, mutta tapasi jotain kiinteämpää avukseen, ja kampensa itsensä ylös. Hän ei ollut ehtinyt kävellä kauas, tuskin kylän ensimmäisen rakennuksen, jonka seinää vasten vankkurit makasivat, ohi. Se oli pieni, lähinnä varastotarkoitukseen käytetty mökki. Seuraava talo oli kylän mittapuussa keskikokoinen, puolitoistakerroksinen tupa, jonka katon suojissa oli vielä jokunen vuosi sitten pitänyt majaansa kylän toinen kauppias. Heillä oli aina ollut kauniita tavaroita ja mausteita ruoissaan. Ovi oli hautautunut polvenkorkuiseen kinokseen, Daliah yritti kyllä kaivaa sitä auki, mutta turhaan, sillä jos hän olisikin saanut uksen esiin, olisi hänelle selvinnyt, että se oli jäätynyt kiinni. Sen sijaan epätoivo saneli toimien lait ja verenmakua suustaan niellen nuori nainen kääntyi ympäri ja kahlasi takaisin laaksoon työnnetyn vankkurin luo. Sen läheltä hän löysi liuskaa alas raahautuneen hevosensakin, joka oli sittemmin kaatunut hankeen, eikä enää haukkonut henkeä tai korskunut niin kuin vielä harjanteen reunalla. Eläimen kuolemaa tuskin tiedostaen neito riuhtaisi vankkurin rikkonaisista pyöristä irti suuren, metallilla kovitetun, kaarevan puupätkän, vai olisiko sen pitänyt olla lankku. Ajatukset sekavina päässä pyörien hän palasi omia jälkiään ja asettui valitun tuvan matalan ikkunan ääreen. Nopeasti hän käsitti, ettei yhden käden voima riittäisi rikkomaan lasia. Anteeksipyytäen hän laski tyttärensä lumelle, nostaen yhden peitteen kulman tytön kasvojen suojaksi. Hän upotti jalkansa tukevasti hankeen ja nosti aseensa päänsä yläpuolelle. Ensimmäinen isku osui ikkunanpuitteeseen, eikä saanut minkäänlaista tuhoa aikaan. Toista iskua seurasi epätoivoinen kirkaisu ja käsissä tuntui edellistä vahvempi tärähdys, tämäkin yritys oli tosin mennyt ohi. Nuori nainen antoi ryhtinsä lysähtää. Hän kohotti kasvonsa kohti tähtikirkasta taivasta ja veti syvään henkeä. Ihmeellisesti sitä voimaa löytyi aina jostain, vaikka jo tunti sitten oli tuntunut levontarpeen voittavan kaikki muut alkeelliset vietit. Mutta nyt oli selvää, että kädet jaksaisivat nousta vain tämän yhden kerran enää kohottamaan lyömäaseen ylös. Jos tämä ei tällä kertaa onnistuisi, seuraisivat he loput edeltä mennyttä hevosta manan majoille. Tämän oli pakko onnistua. Jalkojen asentoa oli pakko vähän vaihtaa ja käsien liikerataa suunnitella muutaman silmänräpäys. Sitten tuskin vihreä katse vilkaisi hangesta kirkkain silmin vakavasti tuijottavaa lasta. Ainoa asia mistä enää voimia voisi hakea. Ja kädet kohosivat pään yläpuolelle. Kiroten mielessään kaikki ja kaiken maailmankaikkeudessa ja oman syntymänsä niistä eniten Daliah antoi aseen pudota. Lasi helähti ja räsähti ja putosi suurina paloina sisälle tupaan. Ehkä jossain oli vielä jokin voima, jota kiinnosti ja joka halusi auttaa yksinäisiä ja mahdollisti tämänkin ihmeen. Ennen kuin neito teki mitään muuta, hän hakkasi törröttävät lasinpalat sivuun ja kääntyi sitten nostamaan tyttärensä lumesta. Lapsi kaiketi nukkui tai oli pahimmillaan menettänyt tajuntansa, sitä ei kummemmin enää käsitetty analysoida. Koira oli hypännyt edeltä hämärään tupaan. Ikkuna-aukko oli pieni, mutta sisälle oli mahdollista pakottautua, ilman, että pudotti kantamuksiaan. Tuli olisi tehtävä ja ikkunaluukut vedettävä rikotun lasin tilalle tuulta pitämään, mutta uni veti puoleensa kuin valo pimeyden jälkeen. Jos tupaan olisi kiinnittänyt huomiota, olisivat kumollaan retkottavat huonekalut ja rikkonaiset esineet saattaneet herättää kummastusta. Oikeastaan, jos tulija olisi ulkona jaksanut katsellaan yhtään tarkemmin ympärilleen, olisi hän huomannut useammasta tuvasta rikotut ikkunat ja jokusenkin auki retkottavan oven, joka oli mahdollistanut kinosten kerääntymisen sisälle rakennuksiin. Valittu tupa oli niitä harvoja, joista olivat niin ovi kuin ikkunatkin täysin koskemattomat, sisustus vain järkkynyt. Hyvää onnea siis oli matkassa, vaikka se nyt ei ollutkaan ensimmäinen ajatus pahoin paleltuneen joukkion mielessä. Tupa oli sisältä tavallista paikallista asumusta koristeellisempi, tämä tosin näkyi enää ainoastaan puuleikkauksina, mutta Daliah muisti yhä, että seinillä oli ollut kauniita kuteita ja jokunen eläimentaljakin. Nyt ne saattoivat olla siinä tai eivät, tuollaiseen ei kiinnitetty huomiota. Sen sijaan kapeat tikapuut, jotka veivät nukkumiseen tarkoitetulle parvelle kiinnittivät heti huomion. Tuolta löytyisi vuoteet heille, mutta ensin tupa pitäisi saada lämpenemään niin, että hengitys ei enää höyryäisi. Tämä yö olisi luultavasti nukuttava pitkän pirtinpöydän vieressä sijaitsevan avoimen tulisijan edessä. Poltettavaa löytyi lumen tukkiman ulko-oven vierestä monta sylillistä. Itse tulisija oli niin suuri, että Daliah olisi voinut itse ryömiä sen sisälle ja sen paksu muuri lämmittyään pitäisi rakennuksen siedettävän lämpöisenä pitkään, mutta siihen menisi aikaa ja paljon polttopuita. Tuli syttyi kuiviin puihin helposti ja jo muutamassa hetkessä oli mahdollista heittää liekkeihin useita halkoja lisää. Hetkessä tuvan täytti lämmin valo ja kolmikko nukahti yläkerrasta raahattujen peitteiden suojaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 24, 2010 18:48:26 GMT 3
Tulisijassa ei enää hehkunut kuin pieni hiillos kun heistä ensimmäinen avasi silmänsä. Se oli pieni Acantha, jolla oli huutava nälkä, eikä mitään ruokaa ollut. Nuori äiti havahtui tyttärensä hätään ja tiesi heti, mitä oli tehtävä. Hän vilkaisi ulos lähimmästä ikkunasta ja päätteli, että aamun valkenemiseen olisi vielä hetki, mutta ulkona oli jo valoisampaa ja hanki näytti valkoisemmalta kuin aiemmin. Vieressä istuva koira katsoi emäntäänsä kysyvästi. Nälkä ja jano taisi heikentää heitä kaikkia, tähtiä näkyi silmissä heti kun piti nousta ylös. Ensitöikseen Daliah heitti puolentusinaa uutta halkoa tulisijan kekäleiden päälle ja jätti viritelmän sitten oman onnensa nojaan. Seuraavaksi hän tunnusteli vyötäröltään veitsensä ja nieleskellen paksua palaa kurkussaan hän nappasi keittonurkkauksesta korin käsivarrelleen. Pikku-prinsessa sai jäädä kääreissään lämpimän takan muurin tuntumaan, kun äiti ja koira pakottautuivat rikotusta ikkunasta ulos ja löivät luukut kiinni jälkeensä. Valtava kuu oli yön aikana ilmaantunut kirkkaalle taivaalle ja oli nyt jälleen painumassa metsän rajan taakse. Se näytti kuin katselevan maailmaa alapuolellaan. Daliah tunsi inhottavan vihlaisun rintakehällään ja painoi katseensa alas, kohti määränpäätä. Mielessään hän pyöritteli katkeroitumisen helppoutta ja hengissä säilymisen vietin pakottavuutta. Tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun hän oli aivan yksin vastassaan ilmeisesti koko maailma. Kaikissa tähänastisissa vastoin käymisissä oli ollut joku, joka oli seissyt rinnalla ja taistellut puolesta, vaikka neito itse ei ehkä aina ollut esitaistelijoidensa arvoa tunnustanut. Voi miten helppoa olisi, jos nytkin jokin vahva pari käsivarsia kantaisi hänet suojaan ja hoivaisi heidät kaikki kuntoon. Helppo elämä oli ollut niin lähellä. Todella olisi helppo katkeroitua ihan koko maailmalle, ei pelkästään muutamalle mädälle yksilölle. Hevosparan ruho makasi jäykkänä kaiken valkoisen keskellä. Tämän uskomattoman eläimen muistolle pitäisi sytyttää vielä monta kynttilää. Daliah oli viimeisten kuukausien aikana alkanut tuntea aukkoa sielussaan, jonka täytteeksi kelpaisi hyvin jokin sopiva uskonto. Hän kaipasi johdatusta ja sisältöä ajatuksilleen. Sen hän tiedosti, että oli olemassa jokunenkin paikka, mihin sielu saattoi kuoleman jälkeen liukua ja jos hän eläisi loppuelämänsä hyvin hän tapaisi tämän kaikkena antaneen eläimen vielä uudestaan ja voisi tuolloin kiittää sydämestään nelikavioista pelastajaansa. Nyt hän vain tyytyi hiljaa rukoilemaan anteeksiantoa samalla, kun polvistui ruhon viereen. Oli taitoja, jotka hän oli lapsuudessaan oppinut haluamattaankin ja tässäpä nyt yksi niistä. Isähän on… tai oli ollut… tai ehkä vielä olikin teurastajan töitä tehnyt, rankkaakaan hommaa pelkäämätön mies. Hän oli opettanut niin pojalleen kuin vastentahtoiselle tyttärelleenkin eri elikoiden tappamisesta ja paloiksi laittamisesta jokusenkin asian. ”Olen… niin pahoillani…” Daliah vielä kuiskasi ennen kuin iski terävän veitsensä läpi ruskeasta karvasta. Palatessaan takaisin valitun tuvan uudelle kulkuaukolle nuori teurastajanalku huomasi, ettei ollut ollenkaan tutkinut tuvan keittonurkkauksen kaappeja. Siellähän olisi saattanut olla jotain syötävää. Toivo ja katumus taistelivat tärkeimmän tunteen sijasta ikkunaluukkujen paiskautuessa takaisin kiinni, jahka koirakin oli hypännyt sisälle. Acantha näkyi katselevan kiinnostuneena tuvan kattoa samalla kun hänen äitinsä pyyhälsi penkomaan rakennuksen mahdollisia antimia. Mitään jauhoja ja suolaa kummempaa ei löytynyt, mutta nekin olivat jo jotain. Uudelleen syttyneeseen ja yhä useammalla puuklapilla ruokittuun tuleen työnnettiin roikkumaan suurin löytynyt metallipata, joka oli täytetty koriin kerätyllä lumella. Tärisevät kädet alkoivat pilkkoa suurta ja huolimattomasti leikattua lihakimpaletta pienempiin paloihin. Neljäsosa lihasta lensi erikokoisina siivuina lattialle, missä kuolaava koira otti ne innokkaasti vastaan saaden vatsansa täyteen ensimmäisen kerran päiviin. Loput palat kaadettiin pataan ja perään heitettiin liki kolme hyppysellistä suolaa. ”Saat nyt elämäsi epämääräisimmän aterian, pikku-prinsessa.” Daliah hymähti nostaessaan tyttärensä syliinsä. ”Mutta hyvällä onnella pystyn jo päivemmällä tarjoamaan sinulle tutumpaa apetta. Minun vain täytyy itse saada ensin syödäkseni… ja paljon.” Epätoivoinen suunnitelma oli, että he söisivät nyt tuon liemen lihoineen ihan vain henkensä pitimiksi ja jahka aurinko nousisi lapsi sidottaisiin tutulle paikalleen vasten äitinsä rintaa ja ensimmäinen tutkimusmatka voisi alkaa. Nyt tarvittaisiin niin löytöjä kuin vastauksiakin.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 25, 2010 18:22:43 GMT 3
Uni vei mukanaan pian puolivastenmielisen, mutta lämmittävän aterian jälkeen ja herätessä aurinko oli kivunnut jo korkealle valaisemaan valkeaa maisemaa. Ei kumpikaan kaksijalkainen, eikä koirakaan tuntenut itseään vielä hilpeäksi tai energiseksi, mutta voimia oli palautunut sellainen määrä, etteivät päät enää roikkuneet tai silmät näyttäneet samentuneilta. Ajatuskin kulki ihan eritavalla. Tupa oli lämmennyt jo niin mukavasti, ettei sisällä olisi enää voinut pitää yllä kaikkia niitä vaatekerroksia, mitkä tähän asti olivat pitäneet heidät hengissä. Vielä niistä ei tosin voinut luopua, sillä ensin oli tehtävä ensimmäinen tutkimusmatka lähirakennuksiin. Toisaalta Daliah paloi halusta päästä tutkimaan entisen kotitalonsa raunioita, toisaalta jo pelkkä ajatus palaneiden hirsien näkemisestä sai itkun painamaan kurkussa. Hän päätti jättää tuon myöhemmälle, ehkä siihen kun olisi fyysisesti vahvempi ja jaksaisi eritavalla käsitellä näkemäänsä. Pää tulisi olemaan sekava ja heikko vielä pitkään, eikä hän luottanut nyt muuhun kuin selviytymisvaistoonsa. Ehkä vastausten ajan olisi hyvä tulla myöhemmin, kun ei hän kerran osannut edes asettaa muita kysymyksiä kuin: mitä ihmettä? Toisaalta takaraivossa oli jo saapumisesta asti tykyttänyt yksi ja luultavasti oikea vastaus, mutta sille ei annettu vielä mahdollisuutta sekoittaa muita tekemisiä. Olihan melko selvää, että tämänkin takana oli sama syy kuin kaikkien muidenkin outouksien ja kurjuuksien hänen elämässään ja tässä maailmassa viime aikoina. Mutta nämä olivat tosiaan päätelmiä, jotka pakotettiin yhä pysymään taka-alalla. Ensimmäiseen kahteen tupaan he pääsivät auki retkottavista ovista. Toinen oli selvästi lyöty sisään ja toisen salpapuoli murrettu rikki niin, että ovi oli haljennut keskeltä kahtia. Kummastakaan ei löytynyt kummempaa ruokaa kuin muutama mädäntynyt ja sittemmin jäätynyt nauris ja itänyt peruna, kaikki täysin syömäkelvottomia. Pussillinen sokeria, joka löytyi ensimmäisen rakennuksen kaapeista, oli vilissyt sittemmin kuolleita sokeritoukkia, mutta oli luultavasti mahdollista käyttää, jos ötökänraadot nyppisi pois. Polttopuita löytyi lisää siinä missä peitteitäkin ja kaikki ne työnnettiin tukikohdaksi valikoituneen mökin rikkonaisesta ikkunasta sisään. Ylimääräisiksi jäävillä peitoilla voisi peittää ikkunoita, jotka hohkasivat kylmää ja vain viskoa lattialle, joka oli yhtä hyytävä kuin ulkoseinät. Molempien tarkastettujen tupien lattiat olivat paksun lumen peitossa ja niissä näkyi kaikenlaisia jalanjälkiä. Yksikään ei kuulunut ihmiselle, mutta ainakin jäniksiä ja lintuja oli nähtävissä. Ja ilmeisesti jokin yksinäinen isompikin eläin oli käynyt nuuhkimassa sisällä. Tämä löytö sai tutkijan silmät siristymään. Jäljet muistuttivat niin paljon jaloissa pyörivän koiran jälkiä, että kyseessä saattoi hyvinkin olla susi ja jos alueella oli susia, ne haistaisivat hevosen raadon pian. Daliah päätti vielä saman päivän aikana ottaa kuolleesta eläimestä irti kaiken sen minkä pystyi ja mitä kuvitteli tarvitsevansa. Tuskin pedot näin valoisalla vielä uskaltautuisivat haaskalle, vaikka varmasti olisivatkin nälkäisiä. Aurinko oli jo ehtinyt saavuttaa lakipisteensä ja lähteä matkaamaan kohti taivaanrantaa kun kolmas tupa oli pengottu ja kaikki siellä hyödylliseksi nähty kannettu ’uuteen kotiin’. Tämä rakennus oli säästynyt ilman rikkonaisia ovia ja ikkunoita tähän hetkeen asti. Ensimmäisestä tutkitusta rakennuksesta oli löytynyt kirves ja nyt kun voimat olivat osin palautuneet ja käytössä oli tehokkaampi ase, ei pienen majan ainoan ikkunalasin rikkomiseen edes tarvittu suurta ponnistusta. Tämä rakennus oli kuulut äidin siskolle, pihille vanhalle piialle, joka ei kuulemma eläissään ollut jättänyt mahdollisuuksia hyödyntämättä. Mökki olikin yhä täynnä mitä moninaisinta roinaa; mattoja, puukkoja, purkkeja, kankaita, luunpaloja, rikkinäisiä ja korjattuja jakkaroita, lisää purkkeja, koreja, koruja, kärrynpyöriä erilaisissa käyttötarkoituksissa ja yhdessä nurkassa oli valtava pino eri eläinten nahkoja, jotka vanha nainen oli metsästä löytänyt, nylkenyt ja parkinnut. Ennen Daliah oli pitänyt vanhaa tätiä vähän omituisena, mutta nyt hän kiitteli mielessään pitkäjänteisen vanhan naisen viitselijäisyyttä. Tästä huoneesta kannettiin sylitolkulla tavaraa. Monesta purnukasta ja pussista löytyi hyödyllisiäkin asioita, kuten valtavat määrät kuivattuja marjoja, osa oli tietenkin mennyt pilalle, mutta varsinkin karpaloita ja puolukoita oli purkkitolkulla säilynyt täysin käytettävinä. Ja vanha akka oli jaksanut kuivata käyttöönsä suorastaan pienen armeijan tarpeisiin kaikkia mahdollisia syötäviä ja jollain tavalla käytettäviä kasveja, mitä lähimetsistä löytyi. Näistäkin moni oli täysin mahdollista käyttää. Kovin laajaa ruokalistaa näistäkään tarpeista ei taikoisi, mutta ainakin vahvan hevosenlihan makuun saisi jotain rinnalle ja kyllähän kuivatuista marjoista ja edellisestä tuvasta löytyneestä sokerista saisi jo jonkinlaista mehukeittoa aikaiseksi. Täältä Daliah ei enää viitsinyt ottaa mukaan peittoja, mutta ison nipun nahkoja hän kantoi mukanaan. Eihän hän ollut käsityöihmisiä, mutta jos jostain löytyisi neulaa ja lankaa, voisi nahoista taiteilla jonkinlaiset uudet jalkineet, tai ainakin suojat nykyisille. Nälkä alkoi jo huimata päässä, mutta vielä ei voisi pysähtyä. Pieni Acantha sai jälleen ravinnokseen kulhollisen lihalientä, josta hän ei selvästikään pitänyt, mutta hurja nälkä sai pienokaisenkin nielemään miltei mitä vain. Äiti otti padasta pikapalaksi lihaa, jotta jaksaisi käyttää viimeiset valoisat tunnit hyödykseen. Aseinaan veitsi ja kirves ja käsivarrellaan kaksi syvää koria hän katosi jälleen. Ja seuraavat kolme tuntia hän ravasi nyt jo täysin jäätyneen hevosen ja rikkonaisen ikkunan. Nämä kolme tuntia sisälsivät niin kyyneleitä, yökkimistä, voihketta ja luovutuksia kuin toivoa ja rohkaisuakin. Oli pakko, muuten ei koskaan, mutta nyt oli pakko. Mitään parempaa ravintoa ei ollut löytynyt ja tässä tilanteessa melkein mikä vain olisi ollut parempaa. Lopulta eläimen jäänteiden päälle kasattiin korikaupalla lunta piilottamaan hajut ja mut vihjeet. Onneksi verta ei lumelle ollut pahemmin valunut, se oli jäätynyt kuolleen suoniin. Daliah palasi mökkiin parahiksi lisäämään puita hiipuvaan tuleen juuri kun aurinko oli laskenut ja ulkona alkanut hämärtyä.
Yö oli nukuttu vielä pitkän matkan jäljiltä lähes unettomassa, horteisessa tilassa, mutta tällä kertaa aamu valkeni kaikin puolin kirkkaampana ja selkeämpänä. Daliah tiedosti saaneensa nuhan, mutta vaikutti siltä, ettei kuume olisi nousemassa ja riesana olisi vain karhea kurkku ja vuotava nenä. Acantha sai ensimmäisen ansaitsemansa kunnon aterian muutamaan päivään ja tuntui virkoavan tästä yhtä pirteäksi kuin oli ollut ennen rankan matkan alkua. Tietenkin nuori, kokematon äiti oli salaa pelännyt hätäisen matkansa pahimmillaan päätyvän pienen tyttärensä turmioksi, mutta toisin oli käynyt. Pienokainen oli lähinnä käynyt vain hiljaiseksi ja uniseksi, muttei tuntunut muuten edes huomanneen matkan rasituksia. Herättäessään äitinsä hänen silmänsä olivat kirkkaat ja kasvoilla paistoi iloisin hymy pitkiin aikoihin ja tupa täyttyi oitis innokkaasta kikatuksesta, kun lihaisista aterioistaan entisen energiseksi palautunut koira tunki nuolemaan lapsen kasvoja. Lattialla istuva, vielä unenpöpperöinen nainen vuoroin hymyili, vuoroin kurtisteli kulmiaan. Hän oli vielä hieman päästään pyörällä, eikä millään tavoin pyrkinyt hallitsemaan ajatustulvaa mielessään. Hän katseli kuinka tyttärensä kädet hapuillen pyrki pyristelemään itsensä ylös puolesta tusinasta huivista ja peitteestä ympärillään ja vuoteenaan, jotta hän pääsisi tutkimaan uutta, karua ympäristöään. Oli kovin ristiriitaista ajatella, että pikku-prinsessa olisi tosiaan saattanut elää tähän asti mitä yltäkylläisimmässä ympäristössä ja tuossa hän nyt kikatteli, varsin karkeasti rakennetun pirttipöydän alla ja heilutteli synnyinlahjakseen saamaansa kaunista helistintä, ainoaa lelua, jonka oli mukaan matkalle saanut. Seuraavaksi hän konttasi äitinsä yön aikana pikku hiljaa yltään riisumien vaatteiden tykö ja alkoi heilutella ja maistella karkeaa kangasta. Daliah oli niin ajatuksissaan ja vielä ehkä vähän unissaankin, ettei estänyt jännittäviä leikkejä vaan tyytyi vain katselemaan. Tässä he nyt olivat kahdestaan, niin kuin ehkä oli tarkoitettukin. Hän ja tuo lapsi, jonka todellinen luonne ja potentiaali alkaisi ehkä lähikuukausien aikana selvitä. Kolmen kuukauden kuluttua lapsi täyttäisi vuoden. Harmi, ettei tarkkaa syntymäpäivää ollut tiedossa. Eihän oikeastaan ollut varmuutta siitäkään mikä kuukausi nyt oli, päivän pituudesta ja lumen määrästä saattoi tehdä muutaman arvauksen, jotka luultavasti osuivat lähelle oikeaa. Elettiin luultavasti hetkiä jälkeen sydäntalven, eli vaikka nyt tuntui kylmältä ja surkealta, tilanne alkaisi toivottavasti pian helpottaa. Saatuaan lepoa ja ravintoa, kykeni Daliah taas itselleen ominaiseen ajatuksen lentoon. Nyt kun uni alkoi karista hänen silmistään ja pakolliset perustarpeet oli tyydytetty oli mahdollista arvioida tilannetta ja vaihtoehtoja. Noustessaan ylös tulta kohentamaan ja ruokkimaan koiran hän mietti lähipäivien vaihtoehtoja. Valtaosa kylän rakennuksista oli vielä tutkimatta ja siellä saattoi olla vaikka millaisia resursseja tarjoamassa hengenpitimiä. Lisäksi yhä enenevissä määrin alkoi kiinnostaa kylän kohtalo ja syy siihen, miksi täällä ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä pitkältä ajalta. Ja siinä lihaa leikatessaan hän ymmärsi, että kaikki tämä oli vietävä johonkin toiseen majaan, jotta se pysyisi jäässä ja mahdollisesti syömäkelpoisena niin pitkään kuin mahdollista. Se täytyisi olla rakennus, jonka pystyisi telkeämään mahdollisilta petoeläimiltä, joita ennen pitkää joka tapauksessa ilmaantuisi aiheuttamaan hankaluuksia. Viimeisin talvi, jonka hän oli täällä viettänyt oli ollut hyvin tiukka ja rankka. Mitä kaikkia temppuja oli silloin harjoitettu hengenpitimiksi? Maasta voisi kaivaa juuria ja keittää niitä, jokin ravintoarvo niissä ainakin piili, jos nyt ei makua ollutkaan. Samoin voisi etsiä varpuja ja heittää pataan lihan kanssa. Vaikka hevonen ei ollutkaan ollut iso, oli siitä saatu irti niin paljon, että oli mahdollista selvitä pitkälle kevääseen, kunhan kulutus olisi säänneltyä. Olisikohan mahdollistaa virittä jotain ansoja jänisten varalle? Kyllä Daliah oli joskus tuollaisia viritelmiä nähnyt, mutta ajatus tuntui aika mahdottomalta. Ei hän osaisi tehdä oikeanlaisia solmuja tai laittaa mitään elikoita houkuttelevaa syötiksi. Ja ajatukselle itse metsästämisestä hän jo naurahti ääneen. Se olisi luultavasti yhtä menestyksekästä kuin, jos hän yrittäisi lähteä kalaan. Lähimmälle lammelle oli kesän helppokulkuisilla poluillakin puolen päivän matka. Mitä muuta lumen alta saattoi kaivaa? Olikohan edellisen syksyn sato korjattu pelloilta? Ihan sama vaikka olisikin, tottahan kaikki maahan jäänyt olisi syksyn aikana mädäntynyt sijoilleen. Oliko joku joskus puhunut jotain neulaskeitosta? Tietysti sitä epätoivoisina hetkinä söisi ihan mitä vain, mutta ehkei vielä tarvinnut niin pitkälle mennä. Sen sijaan havupuiden kaarnaa oli viimeksikin kerätty ja kuivattu jauhojen jatkeeksi. Sen Daliah päätti tehdä mitä pikimmin. Jos tänään puolet päivästä taas tutkittaisiin tupia ja sitten auringon laskuun asti hän raapisi laakson yläpuolella kasvavista puista irti sen, minkä pystyi, jolloin jo ensi yönä voisi kuivattaa ensimmäisen annoksen lisäravintoa. ”Tästä tulee pitkä talvi. Onneksi ei ole vaihtoehtoja.” Hän hymähti tyttärelleen, joka kuolaten imi vilttinsä kulmaa. Heidän ei todella tarvinnut harkita mitään muuta kuin kylään jäämistä, sillä ilman hevosta ja toimivia kärryjä ei kauaksi olisi ollut mahdollista kulkea näissä pakkasissa. Kesällä ehkä, jos voisi turvallisesti nukkua metsässä. Mutta mitään poislähtöä oli turha suunnitellakaan, ennen kuin ruoho olisi vihreää ja yöt leppeitä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 26, 2010 10:13:52 GMT 3
Ei voinut sanoa elämän asettuneen raiteilleen surkeassa ympäristössä, mutta ehkä rutiinien asettuneen jotenkuten raiteilleen jo pelkästään elossapysymisen toivon vahvistuttua. Yhdestäkään tuvasta ei tietenkään ollut löytynyt mitään ruoaksi kelpaavaa, jos sitä ei oltu kuivattu tai muuten säilötty todella hyvin. Oli ollut varsin helppo päätellä, ettei edellisenä kesänä oltu tehty kylvöä tai liioin kerätty minkäänlaisia ruokavarantoja talven varalle. Jos jotain oli mahdollisesti varastoitu oli se kaikki viety tai muuten rosvottu pois. Peltotilkkujen kaivaminen esiin hangesta oli osoittautunut turhaksi. Hangen alta oli paljastunut kuivia, märäntyneitä heiniä ja muita rikkaruohoja. Edelliskevään kylvö oli siis jäänyt tekemättä. Täällä ei ollut kukaan elänyt ainakaan liki vuoteen. Se oli helppo päätellä pölystäkin, joka useaan tupaan oli kerääntynyt. Ja hiirien määrästä nurkissa. Useasta tuvasta oli kyllä löytynyt kuivattuja yrttejä ja useita eri marjoja, joista saisi kyllä hyvin lisämakua yksitoikkoiseen ruokaan. Osa kuivatuista kasveista oli lääkeyrttejä, joista noin puolet Daliah tunnisti oitis, loput hän oppi tunnistamaan ruokaa laittaessaan; kitkerät ja pahanmakuiset varvut tuskin oli tarkoitus nauttia aterian lisukkeena. Ja luultavasti he päivittäin söivät jonkin rohdoksi tarkoitetun kasvin, jota ei voinut niin helposti tunnistaa, mutta ehkä ne pitäisivät terveenä ja virkeänä. Ainakaan tähän asti kumpikaan äiti tai tytär ei ollut sairastunut ja koira tuntui vironneen täysin entiselleen käyttäen nyt aikansa hiirien pyyntiin ja vahdinpitoon. Vanha kauppiaan mökki oli tätä nykyä täynnä tavaraa. Jostain mökistä oli löytynyt vasara ja nassakallinen nauloja. Niiden avulla seinät oli hakattu täyteen vilttejä ja muita vaatteita. Rikottu ikkuna oli tilkitty jahka ovi oli muutaman päivän ponnistuksen jälkeen saatu ensin kaivettua esiin ja lopulta saatu aukeamaan. Se oli ollut täysin jäätynyt sijoilleen ja avaamiseen Daliah käytti kiehuvaa vettä höyryineen ja siinä lämmitettyä lapiota. Viikossa lähimpien rakennusten väliin oli tallautunut polkuverkosto ja pian se ylsi pitkän matkaa metsän rajassa ja pelloillakin. Lähimmät paksukaarnaiset männyt ja koivutkin oli jo revitty paljaiksi siltä alueelta mille nainen ylsi. Hän suhtautui varsin epäilevästi niiden mahdolliseen ravintoarvoon, mutta ei kai tuota kummempia vaihtoehtojakaan ollut. Päivät, jotka oli vietetty pellolla tonkien, olivat osoittautuneet erityisen rankoiksi, sillä lunta piti siirrellä edes takaisin, eikä yksinään ja yhden lapion kanssa ihmeisiin pystytty. Jos olisi voinut käyttää jonkinlaista auraa, olisi työ saattanut käydä tehokkaammin. Eikä työnteko käynyt tehokkaasti pienen onnistumisprosentinkaan vuoksi. Muutama hajanainen rehottavaksi kasvanut ja sittemmin pilaantunut porkkana oli löytynyt, mutta koska maa oli jäässä, eikä sitä saanut rikki, ei ollut toivoa vaikkapa perunoiden löytämisestä. Muutama päivä tonkimista jaksettiin yrittää ennen luovuttamista. Parempaa onnea hänellä saattaisi olla rakennusten uudelleen tutkimisen kanssa. Muttei kummemmin ollut. Jokunen, selvästi pahan päivän varalle piilotettu, kätkö kyllä löytyi ja niiden sisältö antoi toivoa kevääseen asti jaksamiseen, mutta varsin yksipuolista ravintoa olisi tiedossa. Jauhoja oli löytynyt monesta rakennuksesta ja vain muutamat näistä löydöksistä olivat pilalla, joten jonkinlaista leipää tai ainakin jotain leivän ja letun väliltä oli tiedossa joka päivä. Yhdestä tuvasta, jossa oli asunut oikea suurperhe, oli löytynyt valtava säkki ohranjyviä, jotka olivat säilyneet hiiriltä turvassa suuressa kannellisessa soikossa. Tämä tarkoitti, että seuraavat viikot olisi jokia aamu ruokana ohrapuuroa. Tosin ensin jyvät pitäisi erotella ja liottaa, mutta se nyt ei ollut kuin yksi askare muiden joukossa. Jos jotain oli liki jokaisesta tuvasta löytynyt oli se pala saippuaa. He olivat aina olleet siistiä väkeä ja vastentahtoisinkin oli joutunut pesulle vähintään kerran viikossa, hikisinä työviikkoina useammin, joten saippuaa kuluikin paljon. Ensimmäisen kuuman kylvyn Daliah lämmitti toisen päivän päätteeksi ja sen jälkeen hän peseytyikin liki joka ilta. Kylän kauppiaan tuvassa oli ennestään iso peseytymiseen tarkoitettu vati, jota kokonsa puolesta olisi jo voinut kutsua ammeeksi, jos se olisi ollut jotain muuta kuin symmetrisen pyöreä. Sen täyttämiseen piti sulattaa monta padallista vettä, eikä tätä vaivaa viitsitty nähdä usein, mutta jo muutamakin saavillinen riitti avuksi riittävän puhtauden aikaansaamiseen. Kolme viikkoa kylään saapumisen jälkeen eräänä iltana Daliah istui jälleen tuossa suureessa saavissa. Vettä hän oli jaksanut lämmittää niin, että se ylsi hänen napaansa asti. Jo kylvetetty Acantha työnteli naapurimökistä löytynyttä nahasta ommeltua palloa pitkin tuvan lattiaa ja hihkui aina kun koira säntäsi sen perään kilpaa lapsen kanssa. Kaksikko nujusi tuttuun tapaan tönien toisiaan ja päästellen hämmentävän samanlaisia ääniä. Ei menisi kauaa kun kumpikin nukahtaisi niille sijoilleen, sama näytelmä joka ilta. Illat olivatkin parasta aikaa, sillä enää ei voinut tehdä mitään, saattoi vain istua ja antaa kehon levätä. Nyt Daliah laskeskeli kuinka monta pannussa paistettua leipää hän saisi aikaan yhdestä keskikokoisesta pussillisesta jauhoja ja kuinka monen pussin edestä hänellä ylipäänsä jauhoja oli ja tarvitsiko ehkä sittenkin kuivata lisää puujauhoa jatkeeksi. Päivät olivat jo pidentyneet ja pakkasenkin pahin piikki tylsynyt, mutta eihän lumen sulaminen vielä tarkoittanut valtavaa ruokajuhlaa. Mitkähän olivat ensimmäisiä kasveja, jotka alkaisivat tehdä silmuja. Jotkin kukat nyt ainakin? Koivut? Milloinkahan olisi mahdollista saada ensimmäinen kunnon ateria? Jotain joka ei maistuisi tympeältä, pääosin puisevalta tai tunkkaiselta. Jotain todella ruoaksi tarkoitettua. Vaikka neito olikin luvannut itselleen, ettei kiusaisi itseään antamalla ajatuksensa lentää muihin maisemiin, hän nyt upposi muistelemaan ja haaveilemaan. Jos nyt voisi saada jonkin niistä ihanan makeista hedelmistä tai tilkan viiniä tai edes tuoretta, hiivalla kohotettua, uunissa paistettua leipää. Olihan tuossakin tuo leivinuuni, mutta turha sinne oli työntää leipää, joka oli leivottu pelkästä vedestä. Yksi yritys oli riittänyt todisteeksi, että kiinni se paloi. Tai voita leivän päälle. Tai juustoa! Milloinkohan oli ollut mahdollisuus syödä juustoa? Tai juoda ylipäänsä mitä tahansa muuta kuin lumesta sulatettua vettä? No nyt kun kerran päästiin katkeransuloisen muistelemisen makuun. Daliah vilkaisi kylpypaljunsa viereen viikkaamiaan vaatteita. Tottahan hän oli löytänyt vaihtovaatteita tutkimusretkillään, mutta ne olivat kaikki samasta puusta kuin tuokin asu: karkeaa, vaatimatonta ja käytännöllistä. Hän oli jo ensimmäisen viikon jälkeen luopunut mekoista ja alushameista, tilalla oli vyötärölle tiukasta sidotut miesten housut ja niiden alla vähintäänkin kahdet samanlaiset. Eikä hän viittaakaan enää käyttänyt, vaan pienestä tuvasta löytynyttä susiturkkia. Joskus oli ollut mahdollisuus pukeutua silkkeihin ja sametteihin ja kietoa itsensä vaikka millaisiin koruihin ja muihin ylellisyyksiin. Nyt mukana oli kaksi ylellisyydeksi ehkä laskettavaa esinettä. Molemmat roikkuivat oven yläpuolelle tarkoitusta varten hakatuissa nauloissa. Hopeinen vasemmalla ja kultainen oikealla. Syvän vihreäksi käynyt katse mittaili arvokkaita käätyjä, jotka erottuivat lähinnä kimalluksena oven yllä. Molemmista oli uskallettu luopua, sillä vaikka olo täällä ei ollutkaan turvallinen, ei se ollut myöskään uhattu. Päivittäin puhaltanut tuuli ja muutamana päivänä iskenyt lumipyry olisivat varmasti jo peittäneet heidän jälkensä, jotka poikkesivat päätieltä sivuun, eikä tänne kukaan osaisi, ellei hoksaisi heidän tulisijastaan nousevaa savua. Eikä sekään kovin kauas voinut näkyä. Ainoastaan, jos joku lentäen haravoisi maisemaa, mutta mikä nyt todistaisi, että se olivat juuri he, jotka asuttivat autiota kylää. Jos kukaan nyt enää edes etsisi heitä. Ainoa uhka täällä keskellä korpea olivat villieläimet, eikä mitään jänistä ja varista suurempaa ollut vielä tullut vastaan. Joten kultaisemmastakin, siitä käytännöllisemmästä, oli uskallettu luopua. Hopeisen heittäminen liekkeihin oli käynyt mielessä, mutta tuskin se olisi mennyt miksikään. Ja olihan se jonkinlainen muistoesine, ei sitä voinut pois heittää. Ehkä joskus sitten, kun Acantha kävisi uteliaaksi taustoistaan hän voisi saada tuon korun. Oli toisaalta onni onnettomuudessa, että vaaleat kutrit oli ehkä hieman hätiköidysti katkaistu vajaa vuosi sitten. Nytpä ei ollut valtavia takkuja auottavana vaan hiusten hoito oli varsin helppoa. Karkealla saippualla pesu toi mieleen lapsuuden ja äidin kädet kuuraamassa riuskin ottein vaaleaa hiuspehkoa. Daliah tunsi sormiensa välissä, miten päänahka tuntui kovalta ja kuinka hartioille ulottuvat kutrit olivat jo käyneet karkeiksi ja menettäneet luonnollista taipuisuuttaan. Ja kädet, eivät ne toki olleet kuukausiin enää olleet pehmeät ja kynnet kauniin mantelin muotoiset, sillä työ majatalolla oli ollut yhtälailla fyysistä, mutta nyt kynsien ympärillä oli haavaumia kämmenet olivat muutamasta kohdasta jo kovettuneet. Kylpyhetkinään hän yritti raapia veitsellä noita kovettumia pois, mutta se vaikutti turhalta vaivalta. Pestessään itseään pienellä pyyhkeellä Daliah havaitsi kantapäätkin jo liki valkoisiksi ja ihoa saattoi pistää veitsen terällä, ilman että se edes tuntui. Sentään kaula ja vatsa ja reidet olivat vielä pehmeät, iho siis oli, lihaksia hänelle oli viimeisen vuoden aikana kasvanut enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta nyt ensi kertaa hän saattoi ihonsa läpi erottaa hauiksensa joka jännittyi ja rentoutui liikkeiden mukana. Vatsakin oli painunut kuopalle ja sen läpi erottui muhkuroina muutama lihas. Reidet ja pohkeet olivat käyneet jänteviksi. Jos vielä pari vuotta sitten hän olikin ollut vielä vähän nuoruuden pyöreä ja ”söpö”, oli tuo kaikki nyt tiessään ja tilalla oli kovaan työhön tottunut taistelija. Helppo elämä oli todellakin vain kuvitelma tässä vaiheessa. Onneksi Acantha oli yhä pyöreä heidän molempien edestä, vaikka oli pienikin selvästi laihtunut, kun ei enää voinut saada ruokaa joka kerta kun halusi.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 5, 2010 19:09:53 GMT 3
((Ja tämä tarinahan jatkuu sitten pelissä 'Ulkopuolinen'.))
|
|