|
Post by zelana on Dec 22, 2009 17:57:40 GMT 3
Nardhil nousi kyykystä ja tervehti miestä. -Kyllä, me olemme hoitelemassa niitä pois päiväjärjestyksestänne. Sinulla kai on jotakin kerrottavaa niistä, Nardhil sanoi, tarttuen heti asiaan. Mies tiesi mainiosti miksi he olivat täällä, ja voisi kai kertoa heille niistä lisää. Eihän niitä voi lähteä tappamaan, jos ei tiedä tapaa miten ne tapetaan. Sillävälin, kun isäntä näytti pohtivan ankarasti vastausta kysymykseen pisti Nardhil hänestä paljon merkille. Ensinnäkin hän ei vonut olla kovin köyhä, sen näki jo talosta ja ulkoisesta muodosta. Mies oli pullea, kuin omena. Vaatteet olivat myös melko kalliit ja tämän miehen rinnalla Lazarus olisi ollut köyhä kerjäläinen. Renkikin näytti hyvin syöneeltä, vaikka tämä ei ollut niin pullea, kuin isäntänsä. Isäntä oli ainakin käyttänyt rahansa hyvin. Nardhil muisteli, kuinka hänen oma kasvattajansa oli hyvin pihi kaiken tavaran ja vaatteiden suhteen. Lazarus näytti köyhältä, vaikka loppujen lopuksi oli aika rikas. Hänellä oli sänkynsä alla pieni kultakätkö minne hän oli saanut yhden kullan. Se oli jo melkoinen saavutus.
Pullea mies näytti aika leppoisalta. Nardhil ei epäillyt tätä niin vahvasti, kuin hänen renkiään. Mies vaikutti jollain tapaa epämiellyttävältä, Nardhil ei vain tiedä miksi. Hän koitti uskotella itselleen, että se on vain kuvitteellista ja mitä luultavammin se onkin kuvitteellista ja täysin tervettä epäluuloa. Hän aikoo silti pitää renkiä tarkasti silmällä.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 18:13:25 GMT 3
Isäntä kääntyi katsomaan Nardhilia, kun nainen puhui. Päättäväisyys äänessä sai isännän hymyilemään toispuolisesti: "Intoa piukassa, näemmä. No, intoa te tarvitsettekin. Valitettavasti minä en kuitenkaan voi sanoa enempää, kuin mitä teille on kerrottu", isäntä sanoi ja pyöritteli vähän neuvottomana käsiään: "Minä tiedän vain sen, minkä muutkin. Ne tulevat pimeällä ja... no, teille varmaankin kerrottiin, mitä nuorelle paimenpojalle kävi? Jotarko se oli?" isäntä varmisti rengiltä, joka nyökkäsi synkkänä. Isäntä pudisteli päätään ja huokaisi: "Paskempi homma. Mutta tulkaa, tulkaa sisälle. Minä olen Velan ja minä ja perheeni pidämme huolta teistä huomiseen asti. Kylänvanhin saapuu silloin. Hän tietää varmasti sanoa enemmän kuin minä. Minä olen vain maatalon isäntä", Velaniksi esittäytynyt sanoi ja viittasi Borchaa ja Nardhilia seuraamaan.
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 18:30:21 GMT 3
Nardhil lähti kävelemään maataloa kohti. Hän oletti sen olevan kovin pieni, kohtalaisen suuresta koosta huolimattaan. Yleensä niin oli. Jos odotti joltain asialta liikoja, se olikin turhan pieni. Niin oli käynyt kaikkien kysymisten kohdalla. Ne jäivtät aina vaan yhä suuremmaksi arvoitukseksi. Tuntui siltä, kun aina, jos Nardhil kysyi niistä häneltä oltaisiin otettu kaikki vanha tieto pois. Tosin se ei haitannut, koska muuta tietoa ei ole toistaiseksi tullut. Ne tulevat pimeällä, ja ne eivät luultavasti tahdo mitään hyvää. Siltä se ainakin hieman vaikuttaa. -Oletko sinä ikinä joutunut tuhoamaan mitään..noh, epäluonnollista? Nardhil kysyi pitkän tauon jälkeen Borchalta. Nainen oli jäänyt vielä katsomaan, kuinka pässi määkäisi. Hän oli pelästynyt sen ääntä, ja pelkäsi, että pian kylästä juoksisi vartija, kasvot valkeiksi valahtaneena ja kauhuissaan. Ja mitä muuta hän oli voinut tehdä, kuin kertoa niiden hyökänneen kylään. Hän vilkaisi vielä olkansa taakse, varmistaakseen, ettei sieltä juossut ketään. Vaikka naine oli varma, että hän kuuli juoksuaskelien ääniä hän oli myös varma, että mielikuvitus teki kepposia. Maatalon ovella hän oli vielä pysähtynyt tarkistamaan tilanteen, ja samalla odotti Borchalta vastausta hänen kysymykseensä. Hänen oli pakko tietää miten tämä voisi pärjätä niitä vastaan.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 19:26:17 GMT 3
Borcha seurasi Nardhilia ja mietti mielessään kuulemaansa. Hän yritti olla ajattelematta asiaa heti yliluonnollisena. Kaikelle kummallisellekin löytyi yleensä luonnollinen selitys. Ihmiset vain tapasivat lakata ajattelemasta jossain vaiheessa ja päätyivät siihen, että oli kyse noituuksista. Borcha ei ollut mikään järjen jättiläinen itsekään, mutta kokenut hän oli. Oli turha selittää kaikkea heti noituudella, kunnei noituuksiin törmännyt kuin ehkä kerran elämässään. Borcha ainakin toivoi, että näin oli. Hän oli nimittäin törmännyt sen yhden kerran ja toivoi, ettei toista kertaa ikinä tulisi.
Nardhilin kysyessä, oliko hän tuhonnut elämässään jotain epäluonnollista Borcha tuhahti: "Ei sellaisia asioita voi tuhota... kerran minä olen kohdannut jotain sellaista, mitä en osaa selittää. Tai mitä kukaan muukaan ei osaa selittää", Borcha tähdensi. Borcha ei osannut selittää montaakaan asiaa, joten sikäli ensimmäinen argumentti oli ollut vähän huono. Borcha kuitenkin tiesi, että vaikkei jotain osannutkaan selittää, ei se silti välttämättä ollut taikuutta.
"Toivo sinä, tyttö, ettei tässä ole kyse epäluonnollisuuksista. Niiden kanssa et halua tekemisiin", vanhempi mies sanoi vielä ja kääntyi sitten puhaltamaan olkapäällään istuvaa haukkaa. Se lehahti lentoon ja katosi kiljaisten hämärään yöhön. Borcha luotti siihen, että mikä tahansa ulkona olikaan, se ei osannut lentää. Lintunen ei viihtynyt sisätiloissa ja etsi yleensä itselleen jonkun mukavan puun, jossa levätä yönsä. Saalistaa se tuskin osasi, tai sitten se oli liian laiska yrittämään. Borcha ruokki sitä lihanpalasilla aina aamuisin.
Velan johdatti kaksikon pitkään taloon ja avasi oven. Sisällä tuvassa oli lämmintä. Keskellä huonetta oli iso pöytä ja toisella puolella huonetta takka. Tulen päällä kiehui iso padallinen ruokaa ja pöydän ääressä istui sangen sekalainen sakki ihmisiä. Yksi oli suhteellisen nuori, varmaankin vasta parinkymmenen kesän ikäinen nuori mies, joka istui vähän muista syrjässä ja oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Yksi oli nainen, iso ja vanhemman puoleinen nainen, jonka kasvoilla ja käsivarsissa oli vaaleita arpia. Vuosiin tätä ei ollut voinut enää kauniiksi sanoa, jos ennenkään sitä, mutta jotain karismaa naisella oli. Sitten pöydän ääressä istui oletettavasti talon omaa väkeä; nuori tyttö, joka piti silmällä vielä nuorempaa poikaa sekä talon emäntä. Tämä oli melkoisen tukeva myös ja kun vieraat tulivat, nainen napsautti sormiaan. Nuori tyttö riensi sekoittamaan soppaa tulen päällä.
"Tervetuloa. Emme ole mikään majatalo eikä meillä ole tarjota sen palveluita, mutta yritämme parhaamme, että olette tyytyväisiä. Istukaa toki pöytään, niin saatte pian ruokaa", Velan pyysi ja käveli seisomaan pöydän päähän vaimonsa rinnalle.
Borchalla ei ollut syytä vastustaakaan kutsua, joten hän istui penkille pöydän ääreen vähän kauemmaksi muista. Jostakin syystä mies ei ilmeisesti tuntenut oloaan kauhean luonnolliseksi muiden palkkamiekkojen lähellä.
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 21:25:44 GMT 3
Nardhil piti talon väestä. Lukuunottamatta renkiä, mutta sitä miestä ei laskettu. Nainen oli aina tullut toimeen lasten kanssa, ja siksi halusikin sopivan tilaisuuden tullen jututtaa tyttöä. Ehkäpä tämä voisi myös saada hänen ajatuksensa pois siitä kylästä mistä hän oli tullut.
Nardhil kävi istumaan tuolille ja haisteli hyvää tuoksua mikä tuli ilmeisesti keitoksesta. Se sai olon jotenkin kotoisaksi. Talo oli melko sievä sisältä päin. Nardhil vilkuili muita ihmisiä. Hän kummasteli myös iäkkäämmän naisen arpia. Mistäköhän hän oli ne saanut? Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysellä sellaista. Oli paljon muutakin mietittävää. Toistaiseksi Nardhil odotti innolla huomista. Jos kylänvanhin tietäisi tosiaan mitä on tekeillä he pääsisivät ehkä vartioon. Hitto soikoon se kuulosti hyvältä!
Tyttö riensi äitinsä luokse. Niin Nardhil ainakin epäili. Heissä oli hieman samaa näköä. Mutta toisaalta, jos hänelle nyt sanottaisiin, että he eivät ole mitään sukua toisilleen, eivät he näyttäisikään toisiltaan. Nainen sanoi tytölle jotakin, ja pian Nardhil tajusi tämän käskevän tyttöä kattamaan pöydät. Kiireesti lapsi jakoi puiset soppalautaset pöytiin. Niissä oli kauniita kaiverruksia. -Kiitos, Nardhil sanoi ystävällisellä äänellä. Tyttö nyökkäsi. Luultavasi tämä oli vain hieman ulo puhumaan ventovieraille ja sen nainen kyllä ymmärsi. Aika varmasti tekisi ihmeitä. Tytön poistuttua jälleen sekoittamaan soppaa Nardhil kysyi Borchalta: -Pidätkö sinä lapsista? Nainen ei oikein vuonut uteliaisuudelleen mitään. Mies vaikutti kovin jäykältä persoonalta ja hän koitti vain saada tästä kaiken irti.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 21:34:56 GMT 3
Borcha piti katseensa visusti pöydässä ja odotteli ruokaa. Palkkasoturinainen mulkoili hänet ja Nardhilin lävitse nopeasti, mutta keskittyi sen jälkeen hiljaisena istumiseen. Toinen palkkamiekka, se nuorempi, ei sanonut mitään. Mies vain istui ja tuijotti.
Nuori tyttö jakoi heille pian lautasen ja katosi sen jälkeen sekoittelemaan soppaa. Borcha huomasi sen mukanaan tulleen naisen tervehtivän mukulaa. Pian tämä kyseli häneltä, pitikö hän lapsista. Borcha hymyili taas: "No sinä ainakin näytät pitävän. Ja pidän minä. Minulla onkin itse asiassa kaksi. Tyttö ja poika", Borcha vastasi ja kuukuili sitten sopan perään. Hänen oli jo nälkä. Edellisestä lämpöisestä ateriasta oli aikaa. Vaati ruokaa pitää yllä tällaista mahaa, kuin mikä hänelläkin oli. Siitä päätellen, miten nahkapanssari vähän hölskyi päällä sitä mahaa oli joskus ollut enemmänkin.
Velon vaimoineen tyytyi seurailemaan hiljaa sivusta kestittäviään. Nämä näyttivät olevan hiljaista sakkia, lukuunottamatta sitä nuorempaa naista. Tällä oli meneillään keskustelu sen lihavan mukanaan tulleen miehen kanssa.
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 22:06:37 GMT 3
Nardhil oli kieltämättä yllättynyt siitä että hänen matkatoverillaan oli kaksi lasta. Hän ei näyttänyt isähahmolta. Eikä ensialkuun edes vaikuttanut siltä. Nardhil oli aina pitänyt lapsista. Koska, kun hän oli Lazaruksen avustajana sikäläiset kylän lapset auttoivat häntä ja leikkivät aina kahden lampaan kanssa. Silloin nälkävudet olivat jo ohi ja kylä menestyi jopa kaupan käynnissä. Kylä oli juuri sellainen onnellinen ja pieni, sellainen missä haluaisia asua. Tammipuun kyläkin oli kaunis ja upea, mutta kun kylän kaduilla käveli siellä näki, ettei kaikki ollut kunnossa. Kylälisillä oli koko sen ajan, pelon sekava katse, kun he kulkivat siellä. Ilmapiiri oli jokseenkin kolkko ja pelottava. Sellainen, kuin aavekylässä.
Nardhil odotteli soppaa. Hän oli syönyt viimeksi silloin, kun lähti kotoaan, eli joskus aamun sarastaessa. Tie mitä pitkin he olivat kulkeneet tuntui sillon rasittavan pitkältä. Etenkin, kun jännitys kipristeli mahan pohjassa. Nyt Nardhil tunsi toisin. Hän tunsi pelon raastavan hänen sisustaan, mutta peitti sen melko tehokkaasti. Aina oli mahdollisuus kuitenkin siihen, että ne olivat vain tapa pelotella lapsia. Mutta, jos olisi mihin se ihminen, ketä kaapattiin olisi siksi aikaa mennyt? Vai oliko tämä vain muuttanut kylästä kokonaan pois? Kenenkään vieläpä tietämättä? Eih, sellainen oli täysin mahdotonta. Viimeistää lammaspaimenet olisivat huomanneet muuttajan lähdön. Mitä kautta hän olisi sitten ikinä poistunutkaan.
-Joo, kyllä minä lapsista pidän. Olen aina pitänyt. Ne ovat auttaneet minua, kun olin nuorempi. Auttoivat töissä ja leikkivät lampaiden kanssa. Nekin pitivät lapsista ja tönivät niitä aina leikkisästi. Ja joskus sain vapaata isännältäni ja vein lapsia kärryajelulille, Nardhil kertoi. Ajatuksien kokoaminen vei aikaa. Se oli pitkä lausahdus.
Talon emäntä kävi hakemassa nyt padan ja otti sen kahvasta kiinni. Hänellä oli rätti kädessään, ettei hän polttaisi kättään kuuman kattilan kanssa. Hän kiersi jokaisen luona ja kaatoi annoksen yhden kauhallisen. Tämän jälkeen hän kysyi kohteliaasti halusiko joku vielä lisää. Hän tuli lopulta Nardhilin luokse. Laitettuaan soppaa naisen lautaselle tämä vielä kysyi: -Haluatko lisää? Nardhil pohti hetken ja sanoi lopulta haluavansa vielä hieman. Emäntä teki työtä käskettyä ja kauhaisi vielä pienen annoksen soppaa Nardhilin lautaselle. Naisella oli sunden nälkä joten hän alkoi kauhomaan soppaa suuhunsa puisella lusikalla. Se maistui hyvältä. Sopivan suolaiselta. Siinä oli kaiketi jotakin lihaa, herneitä, perunaa, porkkanoita sekä herkullista lientä. Oli siinä jotain, mikä teki sopasta melko vahvaa ja sakeaa, mutta se ei missään nimessä ollut pahaa.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 22:19:05 GMT 3
Emäntä tarjoili ruokaa ja Borcha alkoi syödä mielissään. Nardhilin sanat saivat hänet miettimään omia lapsiaan. Poika oli sepällä apulaisena ja tyttö autteli äitiä kotona. Aela yritti opettaa tälle ompelemista ja saada räätälin oppiin. Olisi tytölläkin jokin työ ainakin sen aikaa, kun löytyisi hyvä puoliso. Borcha pahoin pelkäsi, että Aela päättäisi sen puolisonkin. Siitä lähtien, kun he menettivät kotinsa ja joutuivat muuttamaan Aelan siskon taloon oli vaimo pitänyt huolen, ettei hän päättänyt kotona mistään. Se paska mustamaalasi häntä varmaan lapsillekin koko ajan. Tuskin edes muisti sitä, että loppujen lopuksi se oli Borcha, joka selkänahastaan kiskoi ne rahat lapsien elättämiseen. Kolmen suun ruokkiminen ei ollut mitään halpaa hommaa ja Borcha sai tehdä tosissaan työtä, että he pärjäsivät. Viime aikoina hän oli yrittänyt paiskia entistä enemmän saadakseen kokooon ensimmäisen vuokrarahan. Kaikki olisi paremmin, kun heillä olisi taas oma asunto.
"Vai niin, vai niin. Minun lapseni eivät ole enää leikki-iässä. Poika on jo aikuinen mies ja opissa sepällä. Tyttö yrittää päästä räätälin apulaiseksi. Tulisi siitäkin rahaa sitten. Se on raskasta työtä pitää perhe hengissä palkkamiekan hommilla. Epäkäytännöllistäkin se on. Joudun maksamaan kalliin rahan kuriireista, jotka vievät tienestit kotiin vaimolle. Tai eihän se meidän kotimme ole, vaan hänen siskonsa", Borcha mutisi ja kalasteli sitten yhden porkkanan keitostaan, nakertaen sitä tovin. Hän olisi maksanut melkein mitä tahansa rasvaisesta makkarasta kaalinlehden sisällä. Tai kahdesta rasvaisesta makkarasta.
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 22:55:36 GMT 3
Nyt nainen vasta toden teolla hämmästyihin. Mieshän oli vanha, kuin taivaivas. Siltä se ainakin tuntui. Ja kuinkakohan vanhoja hänen lapsensa sitten ylipäänsä olivat? Sitä hän ei enään kehdannut kysyä. -Hyvää ruokaa. Tämä on parempaa, kuin isäntäni keitot, Nardhil sanoo. Hän tahtoi tietää millaisia ruokatottumuksia mies oli saanut kokea. Tämä ei vaikuttanut kovinkaan rikkaalta ihmiseltä. Tosin ulkomuoto voi monesti pettää. Lazaruskin näyttää köyhältä kerjäläiseltä, vaikka todellisuudessa on aika rikas ihminen.
Lapsi näyttää taas kiertävän pöydästä pöytään, tälläkertaa keräten kaikki astiat. Moni on jo saanut syötyä ruokansa loppuun ja kiittää siitä. Tyttö tulee taas heidän pöytäänsä. Nardhil on saanut syötyä ruokansa, mutta nappaa vielä viimeisen perunan ja syö sen nautiskellen. -Kiitos, ruoka oli todella hyvää, nainen sanoo ja antaa lautasensa ja lusikkansa tytölle. -Mukava, että maistuu, tyttö sanoo hiljaisella ja hieman ujolla äänellä. Hän siirtyy Borchan luokse ja kysyy: -No, oliko ruoka hyvää?
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 23, 2009 21:03:54 GMT 3
Borchasta vaikutti, että nainen oli vähän hämmästynyt hänen isyydestään, mutta ei tämä mitään kommentoinut. Kehaisipa vain kotvan hiljaisuuden jälkeen, että ruoka oli hyvää. Borcha oli samaa mieltä ja kastoi pöydälle tuotua siemenleipää keittoonsa. Mies söi ruokansa hyvin nopeasti ja sai jossain välissä sitä vielä lisääkin. Kun tyttö saapui hakemaan lautasia ja kyseli, oliko hyvää, Borcha pyyhki suunsa hihaansa ja nyökkäsi. Lapsi nappasi kulhot ja vei ne ulos yhdestä ovesta. Ilmeisesti siellä piiat pesisivät ne. Borcha otti vielä palan siemenleipää ja kääntyi huitelemaan sillä kysyvästi Nardhilin puoleen: "Jottas mikäs nimi neidillä on?"
Muiltakin palkkamiekoilta ehkä pitäisi se nimi kysyä, mutta Borcha tutustui mieluummin ensin tähän. Tämä nainen ei näyttänyt rauhanhäiritsijältä, toisin kuin se nainen arpineen hänen toisella puolellaan. Kyräilikin perkele ympärilleen kuin etsien tilaisuutta pistää pystyyn kunnon rähinä. Borcha ei oikein pitänyt palkkamiekoista. Kun hän oli vielä ollut vartija, ne olivat synonyymi hankaluuksille.
|
|
|
Post by zelana on Dec 23, 2009 21:20:07 GMT 3
Nainen kohotti katseensa kuullessa kysymyksen. -Nardhil, hän vastasi ja laski päänsä takaisin pöytään. Nainen mietti asiaa kuumeisesti. Mitä ne olivat, mitä ne olivat? Sopivaa vastausta ei tullut mieleen ja lopulta Nardhil päätti olla ajattelemat- ta koko asiaa. Mitä sillä päätään vaivaamaan, kun huomenna saisi luultavasti tarvittavat vastaukset. Nainen ei halunnut tietää otuksista mitään. Paitsi joitakin pikkuseikkoja, kuten ulkonäköön viittaavia vihjeitä. Ja tietenkin sen mitä ne tekivät ja miten ne tapetaan.
-Mikäs sinun nimesi sitten on? Nardhil kysyi mieheltä joka istui häntä vastapäätä ja oli juuri esittänyt kysymyksen naisen nimeä kohden. Muilta Nardhil ei ajatellut kysyä mitään, kyllä he varmasti ymärsivät kenelle puhutaan, kunhan vaan osasi katsoa silmiin. Paitsi, jos ne kaikki olisivat tyhmiä, kuin saappaat.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 23, 2009 21:42:24 GMT 3
Vai että Nardhill. Borcha nyökkäsi ja kun nainen kysyi kotvan päästä hänen nimeään, oli Borchalla vastaus jo valmiina.
"Borcha Ovidinpoika, mutta sinä voit sanoa Borcha vain", mies esittäytyi ja tunki kättään pöydän ylitse. Hän oli tyytyväinen voidessaan tutustua johonkuhun, jolla näytti olevan mielessä muitakin asioita, kuin asioiden tuhoaminen. Borcha vihasi työtään tällaisenaan, mutta ikävä tosiasia oli, että hän osasi taistella jonkin verran. Taistella ja vartioida. Perheelle piti saada ruokaa ja jollei voinut olla kaupunginvartija, niin piti olla palkkamiekka.
"Jollet sinä ole tätä työtä ennen tehnyt, niin mikäs sai sinut tekemään sitä nyt? Et näytä sellaiselta, joka ihannoi tappamista ajatuksena", Borcha tiedusteli sitten ja ryyppäsi vähän vettä eteen tuodusta kolpakosta.
|
|
|
Post by zelana on Apr 30, 2010 23:12:01 GMT 3
Nyt olikin huomattavasti mukavampi keskustella tuon miehen kanssa, kun tiesi hänestä jo jotakin. Ainakin perusasiat olivat mielessä.
-Ei minun tänne ensin pitänytkään tulla, mutta isäntäni.. hän on hyvin erikoinen mies, sekä myös hän saa typeriä päähänpistoja ja pian minulla onkin tuo taakka. Noh, mikäs tässä, rahaa tästä varmasti kuitenkin saa. Jos nyt kumpikaan meistä tästä jutusta selviää, nainen tokaisee.
Nardhil koitti keskittyä kaikkeen muuhun, mutta sama kysymys tulvahti aina päähän yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka kuinka hän yritti ajatella mukavaa lasta, kotikyläänsä, siellä asuvia mukavia vanhuksia ja ihmisiä, joiden kanssa hän vietti aikaa.
-Taidan olla hiemaisen väsynyt.. etkö sinä yhtään mieti, mitä ne olennot voisivat olla? Nardhil kysyi. Hän ei vain voinut enään olla kysymättä tätä Borchalta, koska hänen oma päänsä oli räjähtää, kyseisen kysymyksen vuoksi.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 11, 2010 14:57:14 GMT 3
Borcha naurahti lempeästi. Hänestä oli aina yhtä huvittavaa nähdä nuoria työssä ensi kertaa, oli kyse sitten palkkamiekoista tai kaupunginvartijoista. Nämä yrittivät ratkaista asiat jo ennen kuin niistä tiedettiin yhtään mitään. Se karsiutuisi kyllä iän myötä. Lopulta tulisi eteen se tilanne, ettei suurin surminkaan haluttu tietää yhtään enempää, kuin oli pakko. Liika tieto toi vain lisää omgelmia. Parempi antaa muiden hoitaa ajattelu ja keskittyä itse huitelemaan miekalla ja näyttämään kovalta.
"Mietinhän minä, mutta eipä se miettimällä parane. Ja saadaanhan siihen selvyys jahka oikea aika koittaa", pullea mies selvitti. "Kuulostavat kyllä kummallisille, mutta en minä menisi heti puhumaan yliluonnollisuuksista. Maailmassa on paljon omituisia asioita, joille ei löydy selitystä. Kuten esimerkiksi, että miksi leipä tippuu aina voipuoli alaspäin ja kissa jaloilleen? Ja mietippäs, mitä tapahtuu jos sitoo sen leivän voipuoli yläspäin kissan selkään ja tipauttaa kissan puusta. Mitä silloin tapahtuu?"
Oikeastaan Borcha oli aina miettinyt sitä. Hän oli vain liian eläinrakas kokeillakseen.
|
|