trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 1:03:05 GMT 3
(Zelana hahmoineen tänne siis)
Tammipuun kylä oli yleensä kovin mukava paikka vierailla. Se sijaitsi pienessä notkossa metsän reunalla ja sen maat olivat reheviä ja alavia. Kaukaa vuoristosta sen ohitse virtasi leveä joki, joka keväisin lumien sulamisaikaan tulvi pelloille tehden niistä ravinteikkaita ja tuottavia. Kylän itäpuolella ennen metsiä oli niittyjä, joilla kylän siat ja lampaat laidunsivat.
Olisi voinut siis luulla, että Tammipuun kylässä oli kaikki hyvin. Tavallaa sitä olikin oikeassa, jos oletti sillä tavalla. Tammupuun kylässä nimittäin oli YLEENSÄ ollut kaikki hyvin, mutta viimeisen vuoden ajan se oli kokenut kaikkea vähemmän mukavaa. Kyläläiset eivät enää niittäneet viljaa pelloiltaan myöhään yöhön, vaan pakenivat taloihinsa heti, kun pimeä laskeutui. Paimenten pillit eivät enää soineet kesätuulen mukana niityillä, vaan paimenet seisoivat aseet kourissa ja tuijottivat tiheää sekametsää kasvot kalpeina ja suu tiukaksi viivaksi puristuneena. Ei, Tammipuun kylällä ei mennyt enää ollenkaan hyvin, ja kylänvanhin oli viimein päättänyt tehdä asialle jotakin. Hieman ennen sadonkorjuuta hän oli laittanut sanan liikkeelle viereisiin kyliin. Kylänvanhin olisi valmis maksamaan kelle tahansa, joka katsoi olevansa kyllin rohkea, kyllin pätevä ja kyllin hullu auttaakseen.
Sana kiersi suusta suuhun ja jossain vaiheessa niittoaikaa se sattui kuulumaan myös Borchan korviin. Hiukan jo vanhemman puoleinen palkkamiekka arveli kyseessä olevan jonkin pienen kärhämän kahden kylän välillä ja hän ajatteli käydä katsastamassa tilanteen. Niinpä entisistä ajoistaan laihtunut mutta edelleen melkoisen tukeva mies oli lähtenyt talsimaan pitkää tietä kohti Tammipuun kylää. Hänellä oli mukanaan kauhtunut reppu, lanteillaan lyhyt miekka ja suojanaan vanha, kulahtanut nahkahaarniska. Sen rinnassa oli merkki, joka oli joskus kertonut miehen kuuluvan vartiostoon. Nykyään Borcha oli oman (epä)onnensa seppä, eikä takuulla omasta valinnastaan. Elämä oli vain kohdellut Borchaa vähemmän ystävällisesti ja siksi Borcha teki nykyään työtä, jota ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan tekevänsä. Jossain takaraivonsa perukoilla mies kuitenkin toivoi, että aika toisi asiaan muutoksen. Jonakin päivänä Borcha olisi taas kaupunginvartija. Se aika ei vain ollut vielä.
Oli iltapäivä, kun Borcha saapui kylään. Pelloilla oli vielä talonpoikia töissä ja pehmeässä auringonpaisteessa paistatteleva kylä sai hymyn miehen parrakkaille kasvoille. Toinen kulmakarva mieheltä puuttui ja sen paikalla oli vain pitkä, rumasti arpeutunut vanha haava. Mies pysöhtyi kohentelemaan reppua olkapäällään ja vilkaisi taivaalle. Korkealla hänen yläpuolellaan lensi Lintunen. Se oli Borchan vanha, yksijalkainen muuttohaukka, jonka mies oli pelastanut poikasena vesisangosta. Lintunen oli ilkeä lintu, joka nokki mielellään ja kiskoi hiuksista. Borcha kuitenkin piti siitä kovasti. Jalkansa lintunen oli menettänyt vuosia sitten niihin samoihin aikoihin, kun Borcha oli menettänyt työnsä, talonsa ja melkein kaiken muunkin elämästään.
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 11:20:01 GMT 3
(pahoittelen kirjoitusvirheitä)
Se sama sana, joka oli kiirinyt melko pitkälle tuli myös vanhan ja kohtalaisen rikkaan paimenen Lazaruksen kuuliaisiin korviin. Työ houkutteli häntäkin ja mies oli valmis aloittamaan pitkän matkan pois omasta kylästään. Vanhuus kuitenkin painoi, eikä Lazarus selviäisi, jos hänellä ei olisi mukanaan uskollista avustajaansa.
Nainen kantoi nimeä Nardhil. Mies oli aina ollut sitä mieltä, että nimessä voisi hyvinkin olla jotakin joka pistää sitä palvomaan. Nardhil oli aina torjunut sen kaiken. Omasta mielestään hän oli täysin normaali ihminen, joka vain oli nuoruutensa vemänä tullut siihen kylänpahaseen. Niin asian piti olla. Mitä sitä muuttelemaan.
Ukko oli tehnyt lähtöä jo pitkään ja alkoi väsyä. Nardhilin tehtäväksi jäi siis valjastaa hevonen, ja pistää se vauhtiin. Vaikka ohjaaminen oli ensin vaikeaa tottui hän siihen pian. Aurinko helli kaunista maisemaa ja sai sen näyttämään upealta. Puiden lehtien läpi näkyi säteiden kulta ja se valaisi vanhaa kärrytietä. Ilma oli lämmin, ja jokunen lintunenkin uskalsi visertää.
Pimeä oli miltein laskeutunut, kun vanhat puiset kärryt, vanhan hevosen vetäminä saapuivat kylään. Muutama talonpoika katsoi ensin tulijaa kauhistuneena, mutta vanha ja tuttu naama katsoi heihin tavaroiden joukosta. Lazarus oli aikoinaan ollut kovakin matkustamaan ja kävi Tammikylässä usein. Tosin ilman Nardhilia. Jonkun piti aina jäädä vahtimaan karjaa. Tai niitä kahta lammasta, mitkä nytkin oltiin tungettu tavaratilaan itse Lazaruksen kanssa.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 11:45:43 GMT 3
Pienissä kylänpahasissa oli se huono puoli, ettei niissä tavannut olla majataloa, jossa yöpyä. Tammipuun kylä ei ollut mikään poikkeus. Borcha vaelteli kaduilla, joilla kyläläiset myivät milloin mitäkin, yleensä juureksia ja ruokaa, ja yritti etsiä paikkaa jossa viettää yönsä. Sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla ja lopulta Borcha löysi itsensä torilta. Ihmiset kinastelivat hinnoista, pakkasivat ruokaa kärryihinsä, kiljuivat lapsiaan pysymään yhdessä paikassa ja yrittivät olla jäämättä jalkoihin. Tähän aikaan vuodesta, sadonkorjuun ollessa käynnissä kuumimmillaan, oli paljon väkeä liikkeellä.
Torin laitamilla Borcha näki pari keihäin varustautunutta miestä. Nämä olivat varmaankin kylän vartijoita. Mielissään matkalainen lähti linkuttamaan näitä kohti ja käski olkapäälleen tovi sitten laskeutuneen Lintusen käyttäytyä kunnolla. "Ei me voida täällä riehua", mies mutisi lemmikilleen ja silitteli sitä nokan alta: "Isin kulta on siinä nätisti, niin isi voi... anteeksi? Anteeksi, poika?"
Nuorempi kahdesta vartijasta kääntyi ja kurtisti kulmiaan. Oli jokseenkin huvittavaa kutsua pojaksi jo aikuisen ikään ehtinyttä miestä. "No?" "Minä kuulin, että teillä kaivattiin apua täällä ja..." "Aah, tulet työn perässä?" vartija vilkaisi toista ja kalpeni silminnähden: "Onnea vaan yritykselle... mutta juu, Velan majoittaa teidät mielellään. Meillä ei täällä ole majataloa eikä kievarissa voi yöpyä. Jos odotatte siinä, niin minä kyselen, onko paikalla muitakin", vartiomies selvitti ja Borcha astui kuuliaisesti sivummalle. Vartija käveli muutaman askelen eteenpäin, kohotti toisen kätensä ja huusi kovaan ääneen: "Toriaika on ohitse! Pillit pussiin ja matkaan, ennen kuin tulee pimeää! Jokainen, joka vastustaa määräyksiä, vastaa siitä kyläneuvostolle! Matkalaiset ilmoittautukoot minulle!"
Toriväki alkoi nurista kovaan ääneen, mutta tavarat pakattiin silti melkoista haipakkaa kärryihin. Ilmeisesti kukaan ei valituksesta huolimatta olisi halunnut jäädä myymään yhtään pidemmäksi aikaa. Piti ehtiä kotiin ennen, kuin pimeä laskeutui. Pimeä oli vaarallista näinä päivinä.
Borcha silmäili tapahtumia vaiti siinä, mihin hänet oli osoitettu seisomaan. Mies pani merkille sen, miten nopeasti tori alkoi tyhjentyä, ja häntä alkoi vähäsen epäilyttää. Toivottavasti hän ei ollut sotkeutumassa mihinkään kovin vakavaan.
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 12:28:27 GMT 3
Nardhil oli jättänyt kärrynsä jonkin matkan päähän torista, kuullessaan miehen karjaisun. Hän joutui nyt vain taapertamaan sitä samaista hidasta vauhtia, kuin isäntänsä. Se vei aikaa. Muutamisen minuutin päästä he kuitenkin saapuivat jo melkein autiolle toriaukealle. Muutama ihminen pakkasi vielä viimeisiä tavaroitaan ja lähti sitten kiireesti pois. Lukuunottamatta muutamaa miestä torin laitamilla se olisi ollut täysin autio. Nardhil taapersi ukon kanssa hetken matkaa, kunnes puolivälissä torin laitamaa mies pysäytti tämän. -Enhän minä voi tuonne mennä, katso nyt kuinka nuoria ihmisiä tuolla on, Lazarus kähisi ja osoitti muita ihmisiä. Nardhil oli hetken vaiti. Yksikään miehistä ei näyttänyt kovin nuorelta. Hän silmäili jokaista yksitellen, ja vastasi pian isännälleen: -Eihän yksikaan noista ukoista ole kamalan nuori. Sovit tehtävään mainiosti. Toinen vartijoista käänsi päänsä ja katsoi heitä hieman äkäisesti. -Kuule sinä olet nuori nainen, ja varmasti hyvä tuohon hommaan, ukko sanoi tauon jälkeen. Nardhin pihisi kiukusta. Ensinnäkin, hän ei ollut enään mikään kovin nuori nainen. Yli kolmissakymmenissä hänkin oli siitä ei nyt päästäisi yli mitenkään. -Olet vallan mainio tuohon hommaan, nainen sanoi, mutta huomasi puhuvansa ilmalle. Lazarus oli lähtenyt vaapottamaan kovaa vauhtia kohti kärryjä ja sai naisen hämmästymään toden teolla. Miten vanha äijänkässy pääsisi noi terhakkaa vauhtia menemään, kun oli tottunut vain tapittamaan paikallaan ja kuuntelemaan tuulen lauluja. Naedhil huokaisi syvään ja käveli rauhallisella olemuksella kohti isäntäänsä. Miestä kuka oli hänen kasvattanut, ruokkinut ja antanut hänelle vaatteet. -Nyt sinä menet sinne ja minä lähden kotiin, Lazarus narisi ja kaivoi tavaratilasta jotakin. Hän heitti maahan kuluneen nahkahaarniskan, miekan, kilven, reisisuojat, ja nahkaiset saappaat. -Tuossa, hän sanoi lopulta puuskuttaen. Kärryihin noustessaan hän katsoi hämmentynyttä naista ja sanoi vielä rohkaisten: - Laita ne heti päällesi, annat paremman kuvan. Nardhilia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän puki kaiken ylleen painoi miekan huotraan ja asteli takaisin vartijoiden luokse. Hänellä oli perin varma ilme, vaikka alussa hän vilkuili taakseen aivan kuin odottaen vielä Lazaruksen taapertavan hänen peräänsä ja sanovan tulevansa sittenkin itse. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut ja nainen lopetti olkansa yli kurkkkimisen. Se oli kuitenkin turhaa. -Täällä on kaiketi niitä ihmisiä, jotka rahan perässä tulevat? Nardhil kysyy ja katsoo miehiin päin.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 12:48:47 GMT 3
Borcha oli kiinnittänyt katseensa kummalliseen parivaljakkoon, joka saapui toriaukealle vasta siinä vaiheessa, kun suurin osa muista ihmisistä oli jo lähtenyt. Toinen oli vanha mies, oletettavasti jo niin vanha että pienikin tuuppaisu olisi riittänyt katkaisemaan pari luuta ja toinen oli nainen. Borcha ei ollut hyvä arvoimaan ikää, mutta ei nainen enää mikään kauhean nuori ollut. Kaksikko näytti tahivan keskenään ja tulevan tähän suuntaan. Keskenään jutustelevat vartijatkin huomasivat sen ja toinen mulkoili äkäisesti lähestyvää parivaljakkoa. Ilmeisesti mies luuli, että nuo olivat tulossa niskuroimaan. Eihän kumpikaan vielä tässä välissä näyttänyt millaan tasolla palkkamiekalta.
ennen ehtimistään vartijoiden luokse kaksikko kuitenkin pysähtyi ja muutti ilmeisesti mieltään. Borcha lakkasi toljottamasta ja keskittyi rapsuttelemaan Lintusta. Iästä huolimatta linnulla oli vielä kirkkaan silmät. Terävä nokkakin sillä oli ja Borcha löysi sen nokan pian kiinni omasta peukalostaan. Mies kirosi hiljaa ja ravisteli linnun irti, toruen sitä sitten kuin pikkulasta. Hän ei huomannut, miten nainen lähestyi nyt uudestaan joukkoa, mutta tällä kertaa kaikkea muuta, kuin talonpojan näköisenä.
"Hmmh?" toinen vartijoista ynisi kääntyessään katsomaan. Mies vähän hämmästyi huomatessaan, että kyseessä oli se äskeinen nainen, mutta se oli saanut jostakin niskaansa nahkahaarniskan ja kupeilleen miekan. Palkkamiekkojen joukossa oli kyllä naisiakin, mutta tällä ei ollut sellaista karmaa kuin niillä yleensä. Naamakin näytti vielä naamalta, eikä arpien viidakolta ja siitä tavasta, millä nainen kantoi aseitaan ja haarniskaansa saattoi päätellä, ettei se ollut vielä tuttua puuhaa. Kyseessä oli siis selkeästi aloitteleva miekkasankari.
"Mmmmmjaaaa'a", vartija vastasi venytellen ja vilkaisi sitten toista vartijaa ja Borchaa. Ei parennut alkaa nirsoilla. Velanin luoja majaili vain kaksi palkkamiekkaa tällä hetkellä, vanhempi nainen nimeltä Ita ja nuori mies, joka totteli nimeö Bjor. Aloittelija tai ei, he tarvitsivat nyt kaikkien apua. Ehkä tästä naikkosesta olisi joku hyöty. Ellei muuna, niin syöttinä vaikka.
"Täälläpä täällä", vartija vastasi ja kun muita ei enää aukealla näkynyt, mies viittasi Nardhilia ja Borchaa mukaansa: "Minä vien teidät maanviljelijä Velanin talolle. Kylänvanhin tulee tapaamaan teitä huomenna. Tämän illan saatte tutustua toisiinsa ja sen sellaista kivaa", vartija selitti kyllästyneellä äänellä. Hän passitti vartiotoverinsa kertomaan kylänvanhimmalle uusista tulokkaista ja lähti sitten itse saatiksi. Velanin talo sijaitsi vähän matkan päässä kylästä.
"Näillä teillä ei nykyään kannata liikkua yksin", vartiomies selvitti ja vilkaisi olkansa yli: "Parempi liikkua porukassa tai ainakin aseistautuneena."
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 13:10:19 GMT 3
Nardhil mulkoili vierellään kävelevää miestä ja tämän lintua epäilevästi. Lazarus oli aikoinaan opettanut Nardhilista itsenäisen ihmisen. Hän oli myös opettanut puhumaan vain kaikki tärkein, ja turha rupatteleminen ei kuulunut asiaan. Kysyä sai aina, jos oli kysyttävää, mutta kysymys täytyi aina rakentaa ensin pään sisällä, eikä takellella sitä kysyessä. Vaikea uskoa sen vaativan jonkinlaista harjoittelua.
Nardhil oli kiinnostunut silti miksi teillä ei enään kannattanut liikuskella yksin. Joskus hänen mielessään kävi ajatus kääntyä takaisin ja sanoa, että ei voikkaan tulla. Kun katsoi vierellä kävelevää miestä näki, että tämä oli kokenut. Jo itse lintu oli kokeneempi kuin Nardhil. Se näytti melko hupaisalta, vain yhden jalan kanssa. Ennen ei nainen ollut sellaistakaan nähnyt.
Nardhil ei ollut koskaan ennen myöskään ollut tässä kylässä joka nyt olikin suuri arvoitus. Kaikki mitä vartija sanoi oli hänelle kuin hepreaa. Miksi kaduilla ei olisi eään saanut liikkua yksin? Ja kuka senkin asian ihmisiltä kielsi? -Miksi kaikka täällä pelkäävät kovasti pimeää? Nardhil kysyy lopulta, kun hän ei enään vain kestänyt sitä hiljaisuutta mikä alkoi hiipimään heidän kävellessään paimenen taloa kohti. Silmäillessään taloja hän pisti merkille, että jokainen ikkuna oli lyöty visusti kiinni ja taloista ei tuntunut kuuluvan pihaustakaan. Se oli kuin jokin pahamainenen aavekylä, kammottavine tarinoineen. Joskus oli huojentavaa kuulla jokunen oven kolahdus tai jonkun koiran haukahdus. Ainakaan kylä ei ollut täysin autioitunut. Nardhil odotti vastausta vartijalta joka käveli heidän edellään. Tuntui, kuin tämä ei olisi edes kuullut nasen kysymystä.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 13:34:04 GMT 3
Borchakin oli oikeastaan kiinnostunut siitä, mikä kyläläisiä vaivasi. Hän olisi ehkä kysynytkin sitä pian, ellei nainen olisi ehtinyt kysyä ensin. Mies vilkaisi ensin Nardhiliin ja sitten marssivat vartijan takaraivoon. Vartiomies näytti selvästi pohtivan, ennen kuin sai lopulta vastatuksi: "_Ne_ tulevat pimeällä."
Borcha kurtisti kulmiaan. Vartija pälyili ympärilleen hämärän hiipiessä hiljaa lähemmäksi ja kääntyi sitten taas kurkkimaan olkansa yli. Vaikka mies oli aikuinen, niin tämän silmissä näkyi sanatonta kauhua. Aihe oli selvästikin enemmän kuin epämiellyttävä. "Ne tulevat öisin. Joskus niitä tulee joelta päin, mutta useimmiten metsästä. Paimenet sanovat, että niiden tulon tuntee. Iho nousee kananlihalle ja eläimet menevät sekaisin. Yksi kertoi lampaidensa pelästyneen niin, että ne kaikki kaatuivat äkkiä suorilta jaloilta maahan ja jähmettyivät niille sijoilleen, silmät pelosta lasittuneina", vartija selitti ja pudisteli päätään katsoen taas eteenpäin: "Sen jälkeen, kun nuori Jotar katosi, kukaan ei ole uskaltautunut ulos pimeän jälkeen. Pelkäävät, että ne vievät heidätkin."
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 13:54:57 GMT 3
Nardhil ei selvästikkään tyytynyt vastaukseen. Mitä ne olivat, ja mitä ne tekivät. Sana NE oli aivan liian laaja. Hän ei koskaan ollut suostunut uskomaan mitään mitä ei itse nähnyt, mutta outo tunne hänen sisällään sanoi, että miehen sanat olivat totta. Sen näki hänen silmistään, jotka hohtivat pelkoa. Aina, kun hän oli kuullut Lazaruksen puhuvan Tammipuun kylästä mies oli puhunut pelkkää hyvää, Ei sanaakaan mistään, mikä vaanisi metsän pimennoissa ja hyökkäisi ihmisten kimppuun. Ei, ei sanaakaan sellaisesta. Ja pelkkä kuvailu tästä kylästä ennen pahoja aikoja sai naisen mielen paremmaksi. Joku kuitenkin oli metsässä, jokin hirvittävä julmuus. Nyt naista alkoi kaduttamaan. Miksi hän ensimmäiseksi tehtäväkseen valitsi tällaisen. Tässähän tulee täysin hulluksi. Niin Nardhil ainakin vahvasti epäili, ja oli täysin varma, että hänen epäilynsä olisivat osuneet oikeaan. Nyt enään yksikään koira ei tuntunut haukkuvan pihassa, ja talot näyttivät autioilta. Olisi mielenkiintoista saada tietää miltä ne näyttivät. -Osaat kuvailla niiden tekosia aika hyvin. Osaisitko kertoa myös hieman tarkemmin mitä ne ovat ja missö niitä on? Nardhil napautti taas hiljaisuudessa. Hiljaisuus inhotti naista. Hän oletti, että jos kylässä olisi kaikki hyvin hän kuulisi varmasti vielä jotakin supinaa ihmisten kesken, han kuulisi kuinka lampaan määkivät, kuulisi kuinka tuuli kertoisi samoja tarinoita, kuin hänen omassa kotikylässään. Tai siis siellä missä hän varttui. Vanhemmistaan Nardhil ei tiedä mitään. Kauan hän kulki talosta taloon, kunnes naisesta tuli kulkuri ja Lazarus otti hänet itselleen. Hän ei kovin vanha silloin ollut. Elämä hymyili hänelle silloin. Pian kuitenkin kylä köyhtyi, ja asiat menivät huonompaan. Tuli nälkävuosia, ja Lazarus joutui pistämään kaiken muun karansa lihaksi, jota jakoi silloin kansalle. Jos mies ei olisi tehnyt niin, suurin osa olisi menehtynyt. Ei siitä silti paljoa tullut, ei rahaa, mutta jotenkin kyläläiset pääsivät taas jaloilleen. Vaikka nälkävuosi oli hyvin pitkä. Pitkä ja raskas. Nardhil sai taas odottaa vartijalta vastausta. Samalla hän koitti jälleen terästää kuuloaan, ja kuunnella kuuluisiko yhdestäkään mökkeröstä pienintäkään inahdusta.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 14:07:11 GMT 3
Vartija ymmärsi kyllä naisen utelun, mutta ikäväkseen hän ei voinut siihen vastata naisen toivomalla tavalla: "valitettavasti en tiedä niistä sen enempää. Kovinkaan moni ei ole nähnyt niitä. Ei kukaan ole jäänyt katsomaan. Mutta etteköhän te kohtaa niitä", vartija sanoi lopuksi. "Sitähän varten te olette täällä, että hankkiudutte eroon ongelmasta."
Borcha oli kalventunut. Hän oli siis tullut tänne tappelemaan jotain noituuksia vastaan? Ei helvetissä! Tämän oli tarkoitus olla helppo keikka! Joskus nuorempana hän olisi varmasti ollut innoissaan, nuorena ja typeränä. Hän oli halunnut kaupunginvartijaksikin vain, koska se oli jännittävin työ, minkä hän keksi. Nyt vanhempana ja kokeneempana hän tiesi, että oli asioita, joista oli vain paras pysyä kaukana. Oli paljon kannattavampaa elää rauhallista ja tylsää kuin jännittävää ja vaarallista elämää. Ainakin, mikäli halusi selvitä hengissä pitkään.
Hän oli kuitenkin lupautunut auttamaan, eikä Borcha ollut mies joka perääntyisi. Sanoi kuka häntä miksi tahansa, niin pelkuri hän ei ollut. Vaikka kauhu jäytikin jossain selkärangassa, niin Borcha peitti sen taitavasti. Rohkeus ei suinkaan ollut sitä, ettei pelottanut. Se oli sitä, että toimi pelosta huolimatta. Karkuun juokseminenkin oli joskus rohkeutta. Tai ainakin se oli viisasta. Oli eri asia olla rohkea, kuin tyhmänrohkea.
"Kylänvanhin selittää teille enemmän huomenna", vartija puhui vielä Nardhilille ja osoitti sitten kauempana jo loistavia lyhtyjä: "Velan asuu tuolla. Sinne ei ole enää pitkä matka. Voitte varmaan jatkaa matkaa tästä kahden, minä palailen kylään. Ilmoittakaa, että Raol lähetti teidät, niin pääsette sisään. Onnea matkaan", vartiomies toivotti ja kääntyi sitten takaisin kylään. Mikäli olisi nopea, voisi ehtiä vielä kysymään jotain. Mies näytti kuitenkin kertoneen kaiken, mitä tiesi, joten Borchalla ei ainakaan ollut enää mitään tentattavaa.
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 14:21:11 GMT 3
Nardhil arvasi vastauksen olevan epämääräinen, mutta oli silti hyvinkin pettynyt siihen. Nainnen katsoi vartijan osoittamaan suuntaan ja toivoi sen olevan silti lähempänä. Nardhil piti pelkoa terveenä. Ja, jos pelko tosiaan olisi tervettä, niin nainen olisi terve kuin pukki. Ensimmäinen keikka, ja pitöisi taistella jotakin epäluonnollista vastaan. Se ei kuulostanut kovin houkuttelevatla, mutta silti jokin hänen sisässään oli innoissaan siitä. Seikkauluhalu, se se oli! Nardhil oli aina halunnut seikkalla, löytää uusia haasteita, tappaa vihollisia. Hän halusi olla vapaa. Noh, olisihan Lazarus päästänyt tämän nuorempana menemään, kun ei ollut vielä kunnolla ihmiseen kiintynyt, mutta Nardhil ei ollut koskaan vain älynnyt pyytää. Ei häntä nuorempana seikkaileminen kiinnostanut. Ja, kun hän jo yli kahdenkymmenen iässä sitä ukolta kysyi vastasi tämä aina ankarasti ja hyvin jyrkästi ei. No, mutta tässä sitä oltiin. Oliko Lazarus tosiaan odottanut kokoajan tätä tilaisuutta? Tiesikö hän, että Nardhil jossain vaiheessa saisi mahdollisuuden aloittaa elämänsä suurin seikkailu? Miljoonat kysymykset täyttivät Nardhilin yhä uudelleen ja uudelleen ja vaikka hän kuinka yritti ei hän saanut niihin vastausta. Ja pian satoi lisää kysymyksiä mitkä koskivat hänen vieressään kulkevaa miestä, joka selvästi näytti kokeneelta seikkailijalta. -Miksi linnullasi ei ole toista jalkaa? Nardhil kysyi kimalalla äänellä. Hän paloi halusta saada tietää miksi lintu oli yksijalkainen. Se oli ensimmäinen mitä hän aikoisi kysyä.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 14:43:12 GMT 3
Kun vartija oli jo puolimatkassa takaisin kylää, päätti Borcha jatkaa matkaa Velonin taloa kohti. Se näytti ihan tavalliselta, joskin hyvätuloiselta maatalolta, jonka pihapiirissä oli pitkän talon lisäksi suuli ja navetta. Pienessä aitauksessa pihalla oli suurisarvinen pukki. Mahdettiinkohan tuolla tarjota olutta? Borcha toivoi samaan aikaan sekö myönteistä että kielteistä vastausta. Hän piti oluesta, piti itse asiassa vähän liikaakin. Siksi hän yritti olla ihan kokonaan juomatta. Valitettavasti aina se ei oikein onnistunut ja Borchalta saattoi mennä vahingossa kaikki tienestit alas kurkusta. Tyhjätaskuna ei kuitenkaan ollut kotiin menemistä.
Mies havahtui ja käänsi katseensa, kun nainen hänen vierellään ryhtyi äkkiä puheliaaksi. Ja kyselipä vielä suoraan jotain niinkin merkittävää, kuin että miksi linnulta puuttui jalka. Hassua, että vieras ihminen edes kiinnitti huomiota siihen.
"Sen toinen jalka katkesi", Borcha vastasi, ihan kuin se nyt ei olisi jo ensikatsomalta ollut päivän selvä asia. Mies silitti taas vähäsen muuttohaukan päätä ja hymyili sitten ystävällisesti: "Sen nimi on Lintunen. Se on ollut minulla jo pitkään. Mutta mistäs päin sinä tulet ja mikä ihme sai sinut sekaantumaan tähän?" Borcha kyseli sitten puolestaan pitääkseeni keskustelua yllä. Olisi mukava tuntea päällisin puolin edes yksi niistä, joiden kanssa oli tuleva tekemään töitä. Sitä paitsi, puhuminen vei ajatukset siitä, mistä vartija oli äsken puhunut. Borcha, kuten suurin osa muistakin ihmisistä, suhtautui kaiken maailman noituuksiin ja omituisuuksiin mahdollisimman sokeasti. Kun teeskenteli, ettei mitään kummaa ollut olemassa, oli paljon onnellisempi ihminen.
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 15:05:55 GMT 3
Nardhil alkoi kokoamaan sanoja päänsä sisällä. Niinkuin Lazarus oli opettanut. Hän toivoi, että ukko olisi vielä hoitamassa vähäistä karjaansa, kun hän palaa takaisin, takaisin kotiin. -En tiedä missä synnyin, mutta päädyin joskus nuoruusvuosillani kylään, joka tuolloin sai nimen Korpikylä. Lazarus otti minut jo hyvin nuorena itselleen ja kasvatti minut. Tehtävä kuului ensin isännälleni, mutta hän oli mielestään jo liian vanha. Minä tulin hänen tilalleen, Nardhil sanoi napakasti. Nainen oli tyytyväinen, että sai muuta ajattelemisen aihetta. Ne eivät olleet hyvää ajateltavaa. Etenkään iltaisin. Nardhil oli varma, että juttu oli totta. Pieni epäilys eli vielä, mutta luultavasti se kuolisi, kun he pääsisivät sen paimenen luokse.
Tie alkoi olemaan lopuillaan ja paimenen piha alkoi lähestymään. Se näytti melko kotoisalta. Navetta sai taas Nardhilin ajatukset kohti Korpikylää, joka oli jäänyt taakse, eikä nainen ehkä enään koskaan näkisi sitä. Hän ei näkisi sen kauniita auringonlaskuja, eikä upeita syyspäiviä. Ei, Nardhil ei suostuisi luovuttamaan. Hän aikoi tehdä tämän keikan kunnolla. Mikään ei menisi pieleen, siitä hän varmistui. -Miksi sinä olet sitten tullut tänne? Ja mistä? Nardhil kysyi taas, yrittäen saada ajatuksensa pois kotikylästään.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 15:31:20 GMT 3
"Njaa'a", Borcha kohautti harteitaan. Hänestä oli mukava kuulla toisen menneestä, mutta omastaan hän pysyi mieluummin hiljaa. "Minä kiertelen töiden perässä. Pitää saada rahaa perheelle", Borcha selvitti ja mietti sitten, millä tavalla vastaisi siihen toiseen kysymykseen. Siihen, mistä oli tullut.
"Kaupungista minä olen alun perin kotoisin."
Kaupunki oli varsin mainio vastaus. Se selitti tarpeeksi, mutta ei liian laajasti. Eihän tässä nyt kuitenkaan vielä tunnettu oikein nimeksikään. Nyt, kun oltiin perillä, ei sitä paitsi ollut aikaa alkaa käymään läpi historiaa sen kummemmin. Maatalon pihamaalla heitä jo odotettiin. Isoa pukkia hakemaan tullut renki oli pysähtynyt keskelle pihaa huomatessaan, että tulijat olivat tänne päin matkalla. Borcha nosti kättä ja roteva nuorukainen heilautti omaansa, vaikka selvästi hitaammin. Täällä ei taidettu näihin aikoihin olla kauhean vieraanvaraisia.
"Me tulemme tuolta kylästä. Ra... Rol... öh, se vartiomies lähetti meidät", Borcha ilmoitti kuuluvasti, jotta aikeet tulisivat selviksi. Hän viittasi vielä Nardhiliin ja itseensä kuin varmuuden vuoksi ja jatkoi: "Olemme sitä... juttua hoitelemaan tulossa." "Aah, sitä", renki vastasi ja näytti vähän rentoutuvan. "No odottakaa siinä. Minä haen isännän."
Renki viiletti tiehensö hakemaan isänsää ja Borcha jäi taas paikalleen seisomaan. Häntä ei käskyttely näyttänyt paljoa häiritsevän. "Oletkos sinä ennen hoidellut tällaisia töitä?" Borcha uteli sitten odotellessa. Sekin olisi hyvä selvittää heti alkuun. Jos vaikka tyttö tarvitsi apua jossain.
|
|
|
Post by zelana on Dec 22, 2009 15:53:15 GMT 3
Nardhil katsoi rengin perään. Omituisen tuntoinen ihminen. Hänellä oli aina ollut jotakin ennakkoluuloja joitain ihmisiä kohtaan. Nainen kuitenkin havahtui Borchan kysymykseen ja vastasi napakasti: -En ole. Tämä on ensimmäinen kerta. Hah, tällaisesta olen aina haaveillut. Aina oli kuitenkin väärä sana. Nuorena häntä ei ollut kiinnostanut ollenkaan matkustaa ja seikkail- la. Tosin mitä mies silläkään tiedolla tekisi. Ei mitään, se oli vastaus. Jostain kummallisesta syystä Nardhilin mielessä kummittelivat sanat "ne tulevat silloin". Mitä ne olivat? Ja mitä ne tekivät? Sen hän todellakin halusi tietää. Ehkäpä tämän maatalon isäntä voisi tietää jotakin. Tai se renki. Renki vaikutti kovin epäilyttävältä ihmiseltä. Häneltä voisi mennä utelemaan, heti kun on hyvä hetki siihen. Sen hän tekisi. Kylmä tuulahdus tulvi jostakin. Se ei laulanut, se ei sisältänyt tuttua tarinaa, miknkä se yleensä sisälsi. Nyt se oli jäykkä ja kylmä tuulahdus täynnä pelkoa ja epätoivoa.
Korpikylä koitti tulvahtaa taas Nardhilin mieleen, mutta nyt hän esti sen tehokkaasti. -Missä olet menettänyt toisen kulmakarvasi? nainen kysyi taas kimakasti. Uteliaisuus oli periaatteessa hyvä asia, se ainakin sai ajatukset jälleen tulevaisuuteen ja pois Korpikylästä, ja niistä, mitkä jäävät varmasti loppuiäksi vain mysteeriksi. Niihin ei ollut mitään selitystä. Ne vaan olivat, ja tappoivat, niin ainakin oletetaan.
Nardhil meni pukin luokse. Hän kyykistyi sen tarhauksen viereen ja katseli kuinka se kävi makaamaan. Nainen ei halunnut houkutella pukkia luokseen. Oli hauskempaa vain katsella sen puuhia aitauksessa.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 22, 2009 16:04:21 GMT 3
Jaahas. Nainen oli ihan uusi näissä puuhissa. Borcha hymyili isällisesti, kun nainen julisti aina haaveilleensa tällaisesta. Noin hänkin oli ajatellut, kun hänestä tuli vartija. Kymmenen vuotta myöhemmin hän olisi maksanut mitä tahansa, jos olisi päättänyt nuorena ryhtyä vaikka savenvalajaksi tai puusepäksi. Veistellä ja nikkaroida hän oli aina osannut. Isoisä oli ainakaan opettanut ja toivonut varmaan, että Borcha tekisi sillä tiedolla jotain. No, olihan hän tehnyt; hän oli tehnyt tuoleja ruokapöydän ympärille ja pöytäänkin uudet jalat. Sääli, että kaikki oli poissa.
Uusi kysymys sai Borchan taas palaamaan tähän hetkeen. Hitonmoinen utelija nainen kyllä oli. Luulisi, että uteliaisuus olisi iän myötä kulunut pois, mutta ilmeisesti se pinttyi joihinkuihin kuin hiki.
"Ystäväni löi minua ruukulla päähän. Siitä on jo pitkä aika", Borcha vastasi kumminkin. Mikäpä vastaillessa. Ehkä nainen oli vähän hermostunut ja kyseli pitääkseen ajatuksensa muualla. Borchaakin hermostutti, vaikka hän sen kätkikin.
Renki palasi kotvan kuluttua ja tällä kertaa mukana tuli pullea, pitkä mies. Isänsä näytti juuri siltä, miltä maatalon isännän saattoi kuvitella näyttävät. Vatsaa oli merkkinä hyvästä toimeentulosta, parta oli kammattu ja saksittu nätisti ja hiuksetkin oli siistitty. Miehellä oli yllään puhtaat vaatteet ja toiseen olkapäähän oli kiinnitetty kuparisella soljella punaisella kirjailtu harmaa villaviitta. Kyseessä ei siis todellakaan ollut ihan kaikista köyhin maalainen.
"Renki täällä sanoo, että Raol lähetti teidät", isäntä jylisi. Ääni ei millään tasolla ollut häpeäksi isolle miehelle; se kumisi kuin vaskirumpu. "Jos näin on asia, niin olette tervetulleita."
|
|