Post by submarine on Oct 20, 2009 1:27:27 GMT 3
Nimi: Vanha Rotta
Sukupuoli: Uros
Ikä: Vanha Rotta ei itsekään tiedä tarkalleen, mutta uskoo näkemiensä talvien lähentelevän pariakymmentä. Se on rialille paljon.
Rotu:
Rial, rotta, rottiainen, miksi ikinä haluaakaan nimittää. Joku tavallisen typerä on rottaihmiseksikin haukkunut, mutta harva voisi todella sanoa yhdessäkään rottiaisessa olevan mitään kovinkaan ihmismäistä. Enemmänkin ne ovat valtavia - melkeinpä miehen mittaisia ja toisinaan suurempiakin - rottia, jotka näyttävät siltä kuin joku olisi silkkaa ikävyyttään vääntänyt ne takajaloillaan seisoviksi ja antanut peukalot. Ja tarpeeksi aivoja raapia ainakin kepillä selkää, jos ei muuten yletä - vaikka erityisen uhmakkaat ja uskaliaat tapaukset kehtaavatkin kiipiä älynlahjoissa korkeammallekin. Rialeita voi nähdä missä tahansa, aina kaupunkien kujilta ja viemäreistä sankkoihin metsiin. Ne ovat monilukuisia, neuvokkaita ja hyvin sopeutuvaisia eläjiä, jotka useasti nyhtävät elon irti sieltäkin, missä se olisi ihmiselle mahdotonta. Rialeita pidetään yleisesti ottaen saastana ja petoina, eikä valtaosa rotista anna minkäänlaista syytä epäillä yleistä kantaa. Rottaa, joka ei veisi lanttia sokean kupista tai ruokaa vanhalta koiralta, tai söisi paremman puutteessa koiraakin, on vaikeampi löytää kuin neulaa heinäsuovasta. Rottiaisia suvaitaan, pitkälti koska ovat liian sitkeitä ja sikiävät liian nopeasti kuollakseen poiskaan, mutta mikään laki taikka vartija ei niitä suojaa. Rotat nähdään loisina ja kavalina, älykkäinä elukoina, joista on mahdotonta päästä eroon, ja jotka syövät heti tilaisuuden tullen lapset sängyistä ja murhaavat ne, joita eivät jaksa. Eikä todellakaan syyttä. Olipa miten oli, on rottiaisia mahdotonta sanoa sen enempää pahoiksi kuin hyviksikään. Niiden elämä on lyhyttä ja rajua, eivätkä ne tajua moraalia samalla tavalla kuin ihmiset - kukaan ei ole turhan kärkäs opettamaankaan. Rotat ovat kiinnostuneimpia omista nahoistaan, suojaavathan ne niiden sisuskaluja. Ja omat sisuskalut tapaavat olla muiden omia tärkeämmät. Rotat tapaavat olla kiinnostuneita selviytymisestä ja suvunjatkosta, eivät sinänsä tappamisesta tai hirmuteoista. Vaikka mikäpä olisi sellainen olento, joka ei vallasta olisi kiinnostunut?
Mitään erityisen yliluonnollista ei rialeissa ole. Rottien tapaan niillä on erittäin tarkka kuulo ja haju, mutta näöstä on vaikea sanoa mitään kovinkaan hyvää. Rialeiden silmiin maailma on samea ja vähävärinen. Läheltä rotta kyllä erottaa yksityiskohtiakin, mutta pitkän matkan päästä on silmillä vaikea huomata edes paikoillaan seisovaa miestä metsässä. Haju ja etenkin kuulo kuitenkin korvaavat tätä.
Rialit elävät, kuten sanottua, vain hyvin rajallisen ajan. Muutaman vuoden vanha rotta on täysin valmis hoippumaan itse elämäänsä, ja kaksikymmenvuotias jo vanha. Viimeistään kolmikymmenkesäisenä vie vanhuus hengen, mutta suurimman osan ajasta kuolinsyynä on jo aikaisemmin lajitoveri, joka näkee heikkenevässä rotassa helpon saaliin - niin ruuan kuin omaisuudenkin puolesta. Taikka sitten se on kaupunginvartijan keihäs.
Millaista naamaa pitää muiden tuijottaa:
Vanha Rotta näyttää nimensä mukaisesti vanhalta. Vaikka varsi onkin vielä vahva, on se jo selvästi painumassa hiljalleen kasaan ja kuihtumassa parhaista päivistä. Punainen turkki on harventunut, karhistunut ja harmaantunut ruskeansävyiseksi. Heiveröinen Vanha Rotta ei missään tapauksessa kuitenkaan ole, vaan yhä pitkä ja ainakin suurimmaksi osaksi lihaksikas. Kääriytyy välillä ilman käydessä ankaraksi suuntaan tai toiseen käden ulottuville sattuviin huopiin tai mihin tahansa, jolla pitää kylmä poissa luita kalvamasta.
Iän lisäksi Vanhan Rotan koko elämä on jättänyt tähän jälkensä. Koko ikänsä miekkoja kalistaneella rotalla on monen monta arpea, niin vanhoja kuin uusiakin. Toisesta korvasta ei ole jäljellä kuin pelkkiä riekaleita, eikä päästä katkennut häntäkään turhan mukavalta näytä. Harventunut karva ei enää peitä arvista suurimpia, etenkään pään tienoilla, joten rottaa katsomalla voi lukea pitkän pätkän tämän elämää - ainakin siis sikäli, mikäli arpeutumisen lyhyt oppimäärä kiinnostaa. On mahdotonta edes arvailla, mikä arvista mahtaa olla tuorein.
Millaiset tuulet puhkuvat korvien välissä:
Kasvava ikä, vähenevät vuodet ja hupenevat voimat ovat pakottaneet Vanhan Rotan ajattelemaan uudelleen suhtautumistaan asioihin. Rotasta on tullut kärsivällisempi, laskeskelevampi ja yksinkertaisesti rauhallisempi. Pitkälti tämä johtuu siitä, ettei kaikkea vastaantulevaa voi enää takoa turpaankaan, kunnes se on paremmanmuotoinen. Jos mielii pysyä hengissä vielä jatkossakin, pitää ajatella asioita enemmän. Jos täytyy tarttua miekkaan, ei Vanha Rotta tee mitään turhaa, vaan pyrkii lopettamaan kahakan mahdollisimman nopeasti, jättäen mukahienot huitomiset ja puheet niille, joilta löytyy ylimääräisiä voimia sellaiseen. Pakenijoitakaan tämä ei viitsi jahdata, ellei näiden kuolemalla ole jotakin todellista merkitystä. Vanha Rotta mieluummin tarkkailee vaiti ja koettaa saada hyvän käsityksen tilanteesta, ennen kuin sanoo tai tekee mitään. Surkea kielitaito toki vielä auttaa hiljaa pysymisessä.
Vanha Rotta ei pidä vanhuudestaan. Sitä ei voi sanoa sen yksinkertaisemmin. Vanhuus on tuonut mukanaan rotan mielestä vain vaivaa, niin kylmänarkuutta, heikkenevää kuntoa, huononevaa muistia, kyvyttömyyttä juoda viinaa kuin orastavaa pidätyskyvyttömyyttäkin. Samaan aikaan se myös vie ikävästi lähemmäs kuolemaa ja muistuttaa häämöttävästä lopusta. Ei, Vanha Rotta ei pidä vanhenemisestaan, ja on osin siitä katkerakin. Suurimman osan ajasta tämä tosin koettaa olla ajattelematta asiaa erityisemmin ja elää kitkuttaa päivästä toiseen.
Mistään tarunhohtoisesta “vanhasta mestarista” on siis turha puhua, tämä rotta ei ole vanhentuessaan alkanut ajatella maailmaa mitenkään erityisen syvällisesti. Kunhan haluaa pysyä hengissä vielä loputkin vuotensa.
Mitenkä Vanhasta Rotasta tuli Vanha Rotta:
Niitä ihmiselle lyhyitä, mutta rotalle pitkiä menneitä elinvuosia, joiden läpi Vanha Rotta on kahlannut, tuskin lienee erityisen tärkeää eritellä. Vanha Rotta itsekään ei näe niissä enää juuri yksittäisiä hetkiä, vaan ne ovat vain heikentyneen muistin varaista tapahtumaketjua. Rotta syntyi jossakin sivukujilla, varttui suureksi ja vahvaksi ja oli juuri niin itsetuhoinen, kuin voimiensa tunnossa rellestävä, raskaan esineen löytänyt rotta vain voi olla. Siitä oli johdonmukaista ryhtyä palkkamiekaksi, sai rahaa paikkojen rikkomisesta. Vanha Rotta näki kaikenlaista, hakkasi suurinta osaa kalloon ja ryyppäsi loput. Se oli elämää, jossa ei tarvinnut miettiä suurempia. Siinä oppi kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi tarvitsi vain antaa mennä. Mutta jossakin vaiheessa, kun haavat kerta toisensa jälkeen kasvoivat umpeen, henkeä uhkaavat vastustajat kuolivat ja arpi arven jälkeen kirjailtiin taisteluiden tiimellyksessä nahkaan, alkoi Vanha Rotta hiljalleen tajuta jotakin. Kuolema ei ollut tulossa aivan pian hakemaan. Kukaties se oli tuuria, kukaties taitoa, mutta keihäät pysyivät poissa suolista ja miekat rinnasta.
Seuraavaksi Vanha Rotta tajusikin, että kun kuolema ei tullut, ei lihakaan jaksanut elämän painoa väsymättä. Kylmät aamut alkoivat käydä kylmemmiksi, haavat parantua hitaammin, muisti pelata huonommin ja kahakatkin tuntuivat raskaammilta. Se järkytti rottaa, se että sai tajuta kuoleman jossakin vaiheessa tulevan, ja vielä että ennen sitä elämästä katoaisi hohtokin. Vanhenemista ei voinut hakata hengiltä, se tuli kaikesta raivosta ja riehumisesta huolimatta, hitaasti mutta varmasti. Ja sitten viinakin alkoi jo iskeä vatsan kuralle.
Vanha Rotta ei ollut tehnyt elämässään muuta, kuin ollut palkkamiekka. Vanhana oli vaikea alkaa harkita uranvaihtoakaan, eikä rahaa todellakaan ollut hiljaiseen ja rauhalliseen eloon - puhumattakaan siitä, että se kuvotti. Pakko oli siis yhä vain vyöttää miekka ja nuija ja jahdata päitä palkkion perässä ja survoa miekanterää liian typeriksi alkaviin. Tätä se nyt vain on, halusipa eli ei. Kaiketi loppuun asti.
Mitä muuta Vanhasta Rotasta voi sanoa:
Vaikka ikä jo painaa ja hidastaakin, on Vanha Rotta siitä huolimatta oikein kelvollinen aseenheiluttaja. Kaikkea kaulaan puremisesta keihäällä survomiseen rotta on kokeillut jossakin vaiheessa elämäänsä, mutta parhaimmillaan tämä on miekan tai raskaan lyömäaseen kanssa. Kumpikin kelpaa oikein hyvin, ja Vanha Rotta on varteenotettava vastus niillä. Ikä tosin painaa päälle, jos taistelu kestää pidempään, ja taidoilla ei juuri tee jos keuhkot eivät pysy perässä. Siksi, jos aseisiin tartutaan, ei rotta juuri anna armoa vaan pitää huolen, että kaikki on ohi mahdollisimman nopeasti.
Vaikkei suuria omistakaan, on Vanhalla Rotalla silti vuosien varrella kertynyt muutama arvokas esine. Ensimmäinen on rengaspanssaripaita, jota varten rotta joutui käyttämään melkoisen määrän vähiä rahojaan. Ihmisten panssarit eivät oikein rotille sovi, eivätkä rotat sellaisia tee, saati sitten osta. Siksi se jouduttiin tekemään mittatilaustyönä, ja rahaahan siihen meni. Siitä huolimattakaan Vanha Rotta ei mielellään pidä raskasta panssaria päällään kylmällä, tai kun ei aivan varmasti sitä tarvitse.
Vanhan rotan miekkavyöllä roikkuu peräti kaksi miekkaa. Toisessa ei ole mitään erityistä, se on ajan kalvama, lovinen ja melko lyhyt. Mutta toinen on hyvin upeannäköinen, pitkä, taidokkaasti tehty ase, jonka omistaakseen moni olisi varmasti valmis tappamaan. Ja hieno se onkin, kunnes se täytyy vetää esiin. “Kahden miehen miekaksi” nimetty miekka nimittäin ei suostu huotrastaan irtoamaan, kiskoipa sitä sitten heikko tai vahva. Huotraa koristavat köynnöskaiverrukset kiertyvät yliluonnollisella voimalla kahvan ja väistin ympärille ja estävät kenen tahansa yksittäisen ihmisen yritykset vetää terän esiin. Se, jonka omistuksessa miekka on, ei sitä koskaan voi vetää, mutta jos joku muu sitä yrittää, irtoaa huotran ote välittömästi. Siksi nimi, vetämiseen tarvitaan aina kaksi miestä. Itsessään miekka on erittäin hyvä ase, se liikkuu nopeasti ja vaivattomasti ja puree ankarasti. Mihinkään varsinaisesti ylimaalliseen se ei kykene, se on vain erittäin hyvä pala terästä, varmasti lumottu mutta silti yhä miekka. Siltikin se antaa Vanhalle Rotallekin terää, jota ikä on jo vienyt. Ja tämäkös pitkälti yksin liikkuvaa rottaa riipoo, asetta käyttääkseen tämän pitäisi etsiä käsiinsä joku, johon voisi jopa luottaa tarpeeksi antaakseen tämä tarrata miekankahvaan - tai joku, joka ei ryntäisi pakoon jos tälle annettaisiin kiinni pidettäväksi näin hieno ase. Ei liene kovinkaan suuri ihme, että vanhallekin miekalle löytyy käyttöä.
Vanhan Rotan mukana riippuu myös vanha, kolhiintunut ja paljon nähnyt moukari. Se ei ole mitenkään erikoinen, mutta rotta ei edes muista mistä sen sai, ja käyttikö mitään asetta ennen sitä. Kuten iästä voi päätellä, kestoa siitä ainakin löytyy, ja onpa sillä hitunen tunnearvoakin. Ainakin se on kohdannut valtavan määrän päitä.
Sukupuoli: Uros
Ikä: Vanha Rotta ei itsekään tiedä tarkalleen, mutta uskoo näkemiensä talvien lähentelevän pariakymmentä. Se on rialille paljon.
Rotu:
Rial, rotta, rottiainen, miksi ikinä haluaakaan nimittää. Joku tavallisen typerä on rottaihmiseksikin haukkunut, mutta harva voisi todella sanoa yhdessäkään rottiaisessa olevan mitään kovinkaan ihmismäistä. Enemmänkin ne ovat valtavia - melkeinpä miehen mittaisia ja toisinaan suurempiakin - rottia, jotka näyttävät siltä kuin joku olisi silkkaa ikävyyttään vääntänyt ne takajaloillaan seisoviksi ja antanut peukalot. Ja tarpeeksi aivoja raapia ainakin kepillä selkää, jos ei muuten yletä - vaikka erityisen uhmakkaat ja uskaliaat tapaukset kehtaavatkin kiipiä älynlahjoissa korkeammallekin. Rialeita voi nähdä missä tahansa, aina kaupunkien kujilta ja viemäreistä sankkoihin metsiin. Ne ovat monilukuisia, neuvokkaita ja hyvin sopeutuvaisia eläjiä, jotka useasti nyhtävät elon irti sieltäkin, missä se olisi ihmiselle mahdotonta. Rialeita pidetään yleisesti ottaen saastana ja petoina, eikä valtaosa rotista anna minkäänlaista syytä epäillä yleistä kantaa. Rottaa, joka ei veisi lanttia sokean kupista tai ruokaa vanhalta koiralta, tai söisi paremman puutteessa koiraakin, on vaikeampi löytää kuin neulaa heinäsuovasta. Rottiaisia suvaitaan, pitkälti koska ovat liian sitkeitä ja sikiävät liian nopeasti kuollakseen poiskaan, mutta mikään laki taikka vartija ei niitä suojaa. Rotat nähdään loisina ja kavalina, älykkäinä elukoina, joista on mahdotonta päästä eroon, ja jotka syövät heti tilaisuuden tullen lapset sängyistä ja murhaavat ne, joita eivät jaksa. Eikä todellakaan syyttä. Olipa miten oli, on rottiaisia mahdotonta sanoa sen enempää pahoiksi kuin hyviksikään. Niiden elämä on lyhyttä ja rajua, eivätkä ne tajua moraalia samalla tavalla kuin ihmiset - kukaan ei ole turhan kärkäs opettamaankaan. Rotat ovat kiinnostuneimpia omista nahoistaan, suojaavathan ne niiden sisuskaluja. Ja omat sisuskalut tapaavat olla muiden omia tärkeämmät. Rotat tapaavat olla kiinnostuneita selviytymisestä ja suvunjatkosta, eivät sinänsä tappamisesta tai hirmuteoista. Vaikka mikäpä olisi sellainen olento, joka ei vallasta olisi kiinnostunut?
Mitään erityisen yliluonnollista ei rialeissa ole. Rottien tapaan niillä on erittäin tarkka kuulo ja haju, mutta näöstä on vaikea sanoa mitään kovinkaan hyvää. Rialeiden silmiin maailma on samea ja vähävärinen. Läheltä rotta kyllä erottaa yksityiskohtiakin, mutta pitkän matkan päästä on silmillä vaikea huomata edes paikoillaan seisovaa miestä metsässä. Haju ja etenkin kuulo kuitenkin korvaavat tätä.
Rialit elävät, kuten sanottua, vain hyvin rajallisen ajan. Muutaman vuoden vanha rotta on täysin valmis hoippumaan itse elämäänsä, ja kaksikymmenvuotias jo vanha. Viimeistään kolmikymmenkesäisenä vie vanhuus hengen, mutta suurimman osan ajasta kuolinsyynä on jo aikaisemmin lajitoveri, joka näkee heikkenevässä rotassa helpon saaliin - niin ruuan kuin omaisuudenkin puolesta. Taikka sitten se on kaupunginvartijan keihäs.
Millaista naamaa pitää muiden tuijottaa:
Vanha Rotta näyttää nimensä mukaisesti vanhalta. Vaikka varsi onkin vielä vahva, on se jo selvästi painumassa hiljalleen kasaan ja kuihtumassa parhaista päivistä. Punainen turkki on harventunut, karhistunut ja harmaantunut ruskeansävyiseksi. Heiveröinen Vanha Rotta ei missään tapauksessa kuitenkaan ole, vaan yhä pitkä ja ainakin suurimmaksi osaksi lihaksikas. Kääriytyy välillä ilman käydessä ankaraksi suuntaan tai toiseen käden ulottuville sattuviin huopiin tai mihin tahansa, jolla pitää kylmä poissa luita kalvamasta.
Iän lisäksi Vanhan Rotan koko elämä on jättänyt tähän jälkensä. Koko ikänsä miekkoja kalistaneella rotalla on monen monta arpea, niin vanhoja kuin uusiakin. Toisesta korvasta ei ole jäljellä kuin pelkkiä riekaleita, eikä päästä katkennut häntäkään turhan mukavalta näytä. Harventunut karva ei enää peitä arvista suurimpia, etenkään pään tienoilla, joten rottaa katsomalla voi lukea pitkän pätkän tämän elämää - ainakin siis sikäli, mikäli arpeutumisen lyhyt oppimäärä kiinnostaa. On mahdotonta edes arvailla, mikä arvista mahtaa olla tuorein.
Millaiset tuulet puhkuvat korvien välissä:
Kasvava ikä, vähenevät vuodet ja hupenevat voimat ovat pakottaneet Vanhan Rotan ajattelemaan uudelleen suhtautumistaan asioihin. Rotasta on tullut kärsivällisempi, laskeskelevampi ja yksinkertaisesti rauhallisempi. Pitkälti tämä johtuu siitä, ettei kaikkea vastaantulevaa voi enää takoa turpaankaan, kunnes se on paremmanmuotoinen. Jos mielii pysyä hengissä vielä jatkossakin, pitää ajatella asioita enemmän. Jos täytyy tarttua miekkaan, ei Vanha Rotta tee mitään turhaa, vaan pyrkii lopettamaan kahakan mahdollisimman nopeasti, jättäen mukahienot huitomiset ja puheet niille, joilta löytyy ylimääräisiä voimia sellaiseen. Pakenijoitakaan tämä ei viitsi jahdata, ellei näiden kuolemalla ole jotakin todellista merkitystä. Vanha Rotta mieluummin tarkkailee vaiti ja koettaa saada hyvän käsityksen tilanteesta, ennen kuin sanoo tai tekee mitään. Surkea kielitaito toki vielä auttaa hiljaa pysymisessä.
Vanha Rotta ei pidä vanhuudestaan. Sitä ei voi sanoa sen yksinkertaisemmin. Vanhuus on tuonut mukanaan rotan mielestä vain vaivaa, niin kylmänarkuutta, heikkenevää kuntoa, huononevaa muistia, kyvyttömyyttä juoda viinaa kuin orastavaa pidätyskyvyttömyyttäkin. Samaan aikaan se myös vie ikävästi lähemmäs kuolemaa ja muistuttaa häämöttävästä lopusta. Ei, Vanha Rotta ei pidä vanhenemisestaan, ja on osin siitä katkerakin. Suurimman osan ajasta tämä tosin koettaa olla ajattelematta asiaa erityisemmin ja elää kitkuttaa päivästä toiseen.
Mistään tarunhohtoisesta “vanhasta mestarista” on siis turha puhua, tämä rotta ei ole vanhentuessaan alkanut ajatella maailmaa mitenkään erityisen syvällisesti. Kunhan haluaa pysyä hengissä vielä loputkin vuotensa.
Mitenkä Vanhasta Rotasta tuli Vanha Rotta:
Niitä ihmiselle lyhyitä, mutta rotalle pitkiä menneitä elinvuosia, joiden läpi Vanha Rotta on kahlannut, tuskin lienee erityisen tärkeää eritellä. Vanha Rotta itsekään ei näe niissä enää juuri yksittäisiä hetkiä, vaan ne ovat vain heikentyneen muistin varaista tapahtumaketjua. Rotta syntyi jossakin sivukujilla, varttui suureksi ja vahvaksi ja oli juuri niin itsetuhoinen, kuin voimiensa tunnossa rellestävä, raskaan esineen löytänyt rotta vain voi olla. Siitä oli johdonmukaista ryhtyä palkkamiekaksi, sai rahaa paikkojen rikkomisesta. Vanha Rotta näki kaikenlaista, hakkasi suurinta osaa kalloon ja ryyppäsi loput. Se oli elämää, jossa ei tarvinnut miettiä suurempia. Siinä oppi kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi tarvitsi vain antaa mennä. Mutta jossakin vaiheessa, kun haavat kerta toisensa jälkeen kasvoivat umpeen, henkeä uhkaavat vastustajat kuolivat ja arpi arven jälkeen kirjailtiin taisteluiden tiimellyksessä nahkaan, alkoi Vanha Rotta hiljalleen tajuta jotakin. Kuolema ei ollut tulossa aivan pian hakemaan. Kukaties se oli tuuria, kukaties taitoa, mutta keihäät pysyivät poissa suolista ja miekat rinnasta.
Seuraavaksi Vanha Rotta tajusikin, että kun kuolema ei tullut, ei lihakaan jaksanut elämän painoa väsymättä. Kylmät aamut alkoivat käydä kylmemmiksi, haavat parantua hitaammin, muisti pelata huonommin ja kahakatkin tuntuivat raskaammilta. Se järkytti rottaa, se että sai tajuta kuoleman jossakin vaiheessa tulevan, ja vielä että ennen sitä elämästä katoaisi hohtokin. Vanhenemista ei voinut hakata hengiltä, se tuli kaikesta raivosta ja riehumisesta huolimatta, hitaasti mutta varmasti. Ja sitten viinakin alkoi jo iskeä vatsan kuralle.
Vanha Rotta ei ollut tehnyt elämässään muuta, kuin ollut palkkamiekka. Vanhana oli vaikea alkaa harkita uranvaihtoakaan, eikä rahaa todellakaan ollut hiljaiseen ja rauhalliseen eloon - puhumattakaan siitä, että se kuvotti. Pakko oli siis yhä vain vyöttää miekka ja nuija ja jahdata päitä palkkion perässä ja survoa miekanterää liian typeriksi alkaviin. Tätä se nyt vain on, halusipa eli ei. Kaiketi loppuun asti.
Mitä muuta Vanhasta Rotasta voi sanoa:
Vaikka ikä jo painaa ja hidastaakin, on Vanha Rotta siitä huolimatta oikein kelvollinen aseenheiluttaja. Kaikkea kaulaan puremisesta keihäällä survomiseen rotta on kokeillut jossakin vaiheessa elämäänsä, mutta parhaimmillaan tämä on miekan tai raskaan lyömäaseen kanssa. Kumpikin kelpaa oikein hyvin, ja Vanha Rotta on varteenotettava vastus niillä. Ikä tosin painaa päälle, jos taistelu kestää pidempään, ja taidoilla ei juuri tee jos keuhkot eivät pysy perässä. Siksi, jos aseisiin tartutaan, ei rotta juuri anna armoa vaan pitää huolen, että kaikki on ohi mahdollisimman nopeasti.
Vaikkei suuria omistakaan, on Vanhalla Rotalla silti vuosien varrella kertynyt muutama arvokas esine. Ensimmäinen on rengaspanssaripaita, jota varten rotta joutui käyttämään melkoisen määrän vähiä rahojaan. Ihmisten panssarit eivät oikein rotille sovi, eivätkä rotat sellaisia tee, saati sitten osta. Siksi se jouduttiin tekemään mittatilaustyönä, ja rahaahan siihen meni. Siitä huolimattakaan Vanha Rotta ei mielellään pidä raskasta panssaria päällään kylmällä, tai kun ei aivan varmasti sitä tarvitse.
Vanhan rotan miekkavyöllä roikkuu peräti kaksi miekkaa. Toisessa ei ole mitään erityistä, se on ajan kalvama, lovinen ja melko lyhyt. Mutta toinen on hyvin upeannäköinen, pitkä, taidokkaasti tehty ase, jonka omistaakseen moni olisi varmasti valmis tappamaan. Ja hieno se onkin, kunnes se täytyy vetää esiin. “Kahden miehen miekaksi” nimetty miekka nimittäin ei suostu huotrastaan irtoamaan, kiskoipa sitä sitten heikko tai vahva. Huotraa koristavat köynnöskaiverrukset kiertyvät yliluonnollisella voimalla kahvan ja väistin ympärille ja estävät kenen tahansa yksittäisen ihmisen yritykset vetää terän esiin. Se, jonka omistuksessa miekka on, ei sitä koskaan voi vetää, mutta jos joku muu sitä yrittää, irtoaa huotran ote välittömästi. Siksi nimi, vetämiseen tarvitaan aina kaksi miestä. Itsessään miekka on erittäin hyvä ase, se liikkuu nopeasti ja vaivattomasti ja puree ankarasti. Mihinkään varsinaisesti ylimaalliseen se ei kykene, se on vain erittäin hyvä pala terästä, varmasti lumottu mutta silti yhä miekka. Siltikin se antaa Vanhalle Rotallekin terää, jota ikä on jo vienyt. Ja tämäkös pitkälti yksin liikkuvaa rottaa riipoo, asetta käyttääkseen tämän pitäisi etsiä käsiinsä joku, johon voisi jopa luottaa tarpeeksi antaakseen tämä tarrata miekankahvaan - tai joku, joka ei ryntäisi pakoon jos tälle annettaisiin kiinni pidettäväksi näin hieno ase. Ei liene kovinkaan suuri ihme, että vanhallekin miekalle löytyy käyttöä.
Vanhan Rotan mukana riippuu myös vanha, kolhiintunut ja paljon nähnyt moukari. Se ei ole mitenkään erikoinen, mutta rotta ei edes muista mistä sen sai, ja käyttikö mitään asetta ennen sitä. Kuten iästä voi päätellä, kestoa siitä ainakin löytyy, ja onpa sillä hitunen tunnearvoakin. Ainakin se on kohdannut valtavan määrän päitä.