Post by submarine on Oct 17, 2009 13:09:21 GMT 3
((Voodoon kanssa))
Raadot olivat olleet raatoina jo hetken, haju paljasti sen. Oli lämmintä ja kuollut liha alkoi kyllä mädätä nopeasti, mutta Vanha Rotta oli nähnyt tarpeeksi monta ruumista tarpeeksi usein tietääkseen, että nämä olivat heittäneet henkensä ainakin pari päivää sitten. Rauhassa kuolleet eivät tosin olleet saaneet levätä, jokin oli repinyt niitä - ennen ja jälkeen kylmän pierun päästämisen, kuten juottoloissa sanottiin. Jäljistä päätellen kyseessä ei ollut ihminen, muttei mikään eläinkään. Raatoja oli revitty ja raastettu pahemmin, kuin edes vihainen karhu olisi kyennyt. Hirviö. Vanha Rotta ei suuremmin tahtonut nähdä, millainen elukka katkaisi leuoillaan luita siististi. Mutta oli miten oli, kukaan ei ollut koskenut kuolleiden omaisuuteen, josta päätellen nämä olivat kaikki olleet vähintään palkkamiekkoja ja selvästi varakkaampaa sorttia. Olisi ollut sääli antaa moisen tilaisuuden mennä ohitse, etenkin kun se, mikä joukon sitten tappoikaan, ei varmasti ollut lähimaillakaan; mitään tavallisesta poikkeavaa ei metsämaassa kuulunut.
Vanha Rotta ei oikeastaan tarkalleen tiennyt, miksi oli metsälaaksoon laskeutunut. Tieltä rotta oli poikennut paetakseen armotonta kuumuutta puiden varjoon. Mutta sitten jotenkin oli vain tehnyt mieli jatkaa matkaa syvemmälle, vaikka maasto alkoikin viettää ankarasti alas. Kaiketi vanhassa, arpisessa rotassakin oli jäljellä vielä hieman uteliaisuutta. Johtuipa se mistä tahansa, muutaman pitkän hetkisen perästä oli eteen - tai tarkemmin ottaen näköetäisyydelle, Vanha Rotta oli joutunut kuitenkin aivan oma-aloitteisesti vaihtamaan suuntaansa kohti - avatunut taistelun jälkipyykki. Miehiä makasi pitkin pientä aukeaa, revittyinä, raastettuina ja ympäriinsä viskottuina. Kaiketi nämä olivat kaikki olleet samalla puolella, ja vastustajana jokin valtava peto. Kukaan ei kaiketi ollut selvinnyt, ja irti revityt raajat, veri ja suolet ympäröivät ruumiita. Edes mikään eläin - tappajaa lukuunottamatta - ei ollut tohtinut käydä näin katettuun pöytään, ja ruumiit olivat saaneet rauhassa alkaa mätämään.
Hetken pähkäiltyään Vanha Rotta päätti olla se ensimmäinen, joka uskaltaisi uhmata raatojen tekijää, joka oli selvästi käynyt muutamankin kerran hakemassa lisää lihaa. Ei sekään ollut puolen tusinan miehen taposta haavoitta säilynyt, vaan muutamaa puuta koristivat mustat veriroiskeet. Muitakin jälkiä revittyjen ruumiiden lisäksi näkyi: maata raastoivat pitkäkyntiset, valtavat jäljet ja ainakin yksi pienempi puukin oli kaatunut. Se oli varmasti karhua suurempi, mikä ainakin tarkoitti että sen tulon kuulisi kaukaa. Hyvin kaukaa.
Vanha Rotta itsekään ei ollut ihminen. Vanha Rotta oli rial. Jotkut sanoivat rialeita rottaihmisiksi, vaikka se olikin väärin. Vanha Rotta itse ei siitä juuri välittänyt, mutta joka tapauksessa olisi ollut tarkempi sanoa, että rialit olivat melkein miehen kokoisia, kahdella jalalla seisovia rottia. Ja tällä kyseisellä, tällä jota Vanhaksi Rotaksi sanottiin, oli selvästi jo ikää. Sitä todistivat lukuisat arvet, jo hiljalleen kuihtuva, vielä kuitenkin vahva varsi, harventunut, punaisesta jo harmaanruskeaksi hiljalleen haalistuva turkki ja kumarahko, vaikea käynti. Vanha Rotta alkoi todellakin olla vanha, eikä pitänyt siitä yhtään. Mutta ainakin juuri nyt oli jotakin muuta, mitä ajatella.
Vanha Rotta nosti kantamuksensa selästään, asetti ne sivuun ja varmisti, että sekä miekka että teräspäinen nuija olivat hyvin saatavilla kyljen tuntumasta. Ja sitten katsomaan, millaista kukkarontäytettä näillä kuolleilla oikein oli.
Raadot olivat olleet raatoina jo hetken, haju paljasti sen. Oli lämmintä ja kuollut liha alkoi kyllä mädätä nopeasti, mutta Vanha Rotta oli nähnyt tarpeeksi monta ruumista tarpeeksi usein tietääkseen, että nämä olivat heittäneet henkensä ainakin pari päivää sitten. Rauhassa kuolleet eivät tosin olleet saaneet levätä, jokin oli repinyt niitä - ennen ja jälkeen kylmän pierun päästämisen, kuten juottoloissa sanottiin. Jäljistä päätellen kyseessä ei ollut ihminen, muttei mikään eläinkään. Raatoja oli revitty ja raastettu pahemmin, kuin edes vihainen karhu olisi kyennyt. Hirviö. Vanha Rotta ei suuremmin tahtonut nähdä, millainen elukka katkaisi leuoillaan luita siististi. Mutta oli miten oli, kukaan ei ollut koskenut kuolleiden omaisuuteen, josta päätellen nämä olivat kaikki olleet vähintään palkkamiekkoja ja selvästi varakkaampaa sorttia. Olisi ollut sääli antaa moisen tilaisuuden mennä ohitse, etenkin kun se, mikä joukon sitten tappoikaan, ei varmasti ollut lähimaillakaan; mitään tavallisesta poikkeavaa ei metsämaassa kuulunut.
Vanha Rotta ei oikeastaan tarkalleen tiennyt, miksi oli metsälaaksoon laskeutunut. Tieltä rotta oli poikennut paetakseen armotonta kuumuutta puiden varjoon. Mutta sitten jotenkin oli vain tehnyt mieli jatkaa matkaa syvemmälle, vaikka maasto alkoikin viettää ankarasti alas. Kaiketi vanhassa, arpisessa rotassakin oli jäljellä vielä hieman uteliaisuutta. Johtuipa se mistä tahansa, muutaman pitkän hetkisen perästä oli eteen - tai tarkemmin ottaen näköetäisyydelle, Vanha Rotta oli joutunut kuitenkin aivan oma-aloitteisesti vaihtamaan suuntaansa kohti - avatunut taistelun jälkipyykki. Miehiä makasi pitkin pientä aukeaa, revittyinä, raastettuina ja ympäriinsä viskottuina. Kaiketi nämä olivat kaikki olleet samalla puolella, ja vastustajana jokin valtava peto. Kukaan ei kaiketi ollut selvinnyt, ja irti revityt raajat, veri ja suolet ympäröivät ruumiita. Edes mikään eläin - tappajaa lukuunottamatta - ei ollut tohtinut käydä näin katettuun pöytään, ja ruumiit olivat saaneet rauhassa alkaa mätämään.
Hetken pähkäiltyään Vanha Rotta päätti olla se ensimmäinen, joka uskaltaisi uhmata raatojen tekijää, joka oli selvästi käynyt muutamankin kerran hakemassa lisää lihaa. Ei sekään ollut puolen tusinan miehen taposta haavoitta säilynyt, vaan muutamaa puuta koristivat mustat veriroiskeet. Muitakin jälkiä revittyjen ruumiiden lisäksi näkyi: maata raastoivat pitkäkyntiset, valtavat jäljet ja ainakin yksi pienempi puukin oli kaatunut. Se oli varmasti karhua suurempi, mikä ainakin tarkoitti että sen tulon kuulisi kaukaa. Hyvin kaukaa.
Vanha Rotta itsekään ei ollut ihminen. Vanha Rotta oli rial. Jotkut sanoivat rialeita rottaihmisiksi, vaikka se olikin väärin. Vanha Rotta itse ei siitä juuri välittänyt, mutta joka tapauksessa olisi ollut tarkempi sanoa, että rialit olivat melkein miehen kokoisia, kahdella jalalla seisovia rottia. Ja tällä kyseisellä, tällä jota Vanhaksi Rotaksi sanottiin, oli selvästi jo ikää. Sitä todistivat lukuisat arvet, jo hiljalleen kuihtuva, vielä kuitenkin vahva varsi, harventunut, punaisesta jo harmaanruskeaksi hiljalleen haalistuva turkki ja kumarahko, vaikea käynti. Vanha Rotta alkoi todellakin olla vanha, eikä pitänyt siitä yhtään. Mutta ainakin juuri nyt oli jotakin muuta, mitä ajatella.
Vanha Rotta nosti kantamuksensa selästään, asetti ne sivuun ja varmisti, että sekä miekka että teräspäinen nuija olivat hyvin saatavilla kyljen tuntumasta. Ja sitten katsomaan, millaista kukkarontäytettä näillä kuolleilla oikein oli.