|
Post by Tylppy on Nov 20, 2009 0:37:15 GMT 3
”Eikö tästä asiasta voisi edes keskustella?” ihmismiehen jo sulkiessa mielestään vähäpätöisimmätkin mietteet ja pohdintansa- alkoi puoliverinen vasta herätellä omaa mielenkiintoansa...tai pikemminkin epäilyksiään ja nihkeää haluttomuuttaan osallistua sekanvan kuuloiseen selkkaukseen millään tavoin.
Avattuaan epäilyksen mittavat polut eteensä, puoliverinen huomasi, että katseet, jotka jo olivat miltein puolestaan tehnyt päätökset jo hänenkin puolestaan – nousivat nyt häneen. Vähän vähemmästäkin huomiosta jo yleensä kiusaantuen Grim katsahti kahta ”uljasta riivatun miehen mestaajaa. ”Siis minähän en millään tavalla kuulu heihin....enkä kyseisten herrojen mahdollisiin...kykyihin seivästää riivattuja ihmisiä”, joukon jonkinsortin pääpuhemiehen vastatessa ihmismiehen poukkurointiin, oli puoliverinen hyvinkin pitkälle ihmismiehen kanssa samoilla linjoilla. ”Joten kaikella kunnioituksella – sir-- tuskin kuulujen tähän katupaska-kavalkaadiin, mihin heidät luokittelette. Kuulun siihen, kerrosta alempana olevaan kelkkayhteisöön --- sir”, puoliverisen kieli oli lipevä. Ja vaikka puheensa, niin kohteliaasti äännettyä kun se ikinä olikin – oli se täytetty selkokielisellä vähättelyllä ja viilailulla. Ainoana pyrkimyksenään tietenkin päästä välttämään epätoivotut kohtaamiset magian kanssa, sillä sitä, jos mitä tuo mies vihasi miltein yli kaiken.
Magian harjoittajat, loitsurit, tai mitkä tahansa kivien tulkitsijat olivat ennustuksineen ja aikaansaannoksineen painajainen, jollaisen kanssa ei nyt välttämättä vapaaehtoisesti halunut tekemisiin päästä. Ainakaan tuo puoliverinen, joka omisti vieläkin kehossaan taian aikaansaamaan muistojäljen. Ja sen vihuliaisen tuntemuksen, joka korvensi hartilihastaan aina hänen kohdatessaan silmästä silmään jonkun, jonka taika ylitti teelehtien luvun.
Toviksi Grim ehätti elätellä toivoa päästä takaisin kapakan hikisen tunkkaiseen ilmapiiriin, sen sijaan, että olisi joutunut napittamaan viittansa paremmin ylleen.
|
|
|
Post by submarine on Nov 20, 2009 9:16:14 GMT 3
"Turhaan koetat itseäsi pelastaa, vähämielinen kurja. Sanoin jo, ettei sinun kaltaisellasi ole tässä mitään sananvaltaa, enkä aio sanoa sitä kolmatta kertaa. Vaikene tai minä vaiennan sinut", joukon johtaja totesi, kääntymättä kuitenkaan edes katsomaan. Äänensävy kertoi, ettei tämä enää keskustelisi asiasta. Mies asteli jo hyvää vauhtia kohti kylän reunaa vierellään jykevämpi, suurtapparaa selässään kantava toverinsa. Loput joukosta kulkivat juuri pakkovärvätyn kolmikon ympärillä, näyttämättä siltä että aikoisivat suhtautua suopeasti mihinkään yrityksiin. Vanhan Rotan ei tarvinnut kuin vilkaista näitä, ja jo kohosivat kädet varoittavasti aseille. Ei, nämä eivät todellakaan leikkineet.
Vanhalla Rotalla ei ollut oikeastaan hajuakaan siitä, mikä "riivattu mies" tässä oli tullut tapettua. Pariin päivään ei ollut tapettu oikeastaan mitään muita miehiä, kuin se kirveen kanssa huitonut hullu. Siitäkö tässä nyt oli kyse, jostakin haiseviin rätteihin kääriytyneestä laihasta paskiaisesta? Mutta rotta ei voinut kylläkään kieltää, että se mies tosiaan oli taistellut kuin riivattu. Kirves oli heilunut lujempaa kuin olisi niin hataralta pitänyt, eikä tämä ollut väsynyt oikein millään. Haavatkaan eivät olleet tätä saaneet rauhoittumaan, ennen kuin Varnu oli hakannut tämän melkein kirjaimellisesti pieniksi palasiksi. Vanha oli vain olettanut, että kyseessä oli jokin huume. Mutta se mies oli ainoa vaihtoehto, aivan siksi ettei muita oltu tapettu. Yhden asian rotta tiesi aivan varmasti: tästä oli saatu liian vähän palkkaa.
Heti kylän ulkopuolella, kuten oli sanottukin, odottivat kahdet kärryt. Ne eivät näyttäneet mitenkään erityisen huonotekoisilta, mutta aivan varmasti niissä tulisi ahdasta. "Minä tapan joka reekeleen riivatun, joka tulee eteen..." Varnu mutisi.
|
|
|
Post by Tylppy on Nov 25, 2009 16:33:24 GMT 3
Kaunokirjaimelliset luritukset eivät missään nimessä olleet käyneet edes puoliverisen mielessä hänen avatessa sänkisen parran peittämän suunsa. Joukon ainoa, joka tuntui osaavaan kyntää sanallisia loukkauksia puheensa sekaan ei kuitenkaan omistanut niin mahtipontista auktoriteettia mitä Grim oli olettanut. Jos hän olisi ehtinyt juomaan muutaman tuopillisen enemmän, hän olisi miltein jopa varmasti lähtenyt koettelemaan joukon vetäjän hermoja. Hänen luonteensa, niin oikukas kun se olikin, oli luotu tilanteita varten, jolloin leuhka kieli onnistui ajaamaan tilanteet erilaisiin ääripäihin. Mutta jokin maltti sai tällä kertaa puoliverisen vain virnistämään ylimielisesti, ja naurahtamaan huvittuneesti käärmeissään olevalla puhemiehelle.
Tässä sitä siis mentiin, niinkuin aina ennenkin hänen elämässään, häneltä ei juuri mitään kysytty. Ei, vaikka hän tekisi itsestään kuinka hyödyttömän ja vähätellyn tahansa. Loitsut, lankeemukset, tai kiroukset eivät olleet täysin vierasta hänelle, sillä olihan hän saanut niistä tutan useammin kuin kerran. Mutta mikäli vain oli mahdollista, hän olisi jättänyt tämän reissun väliin ikihyväksi. Sillä katsoessaan niin alas tai ylös päin hän tapasi katseellaan kohtalotoverinsa, joille kumpaisellekaan hän ei suostuisi antaa edes tyhjää oluttuoppia säilytykseen. Rotta, ja ihmismies...he olivat tovereita keskenään, ja hän oli vain onnettoman, tai no, helvetinmoisen paskanmäihän leimaama uhri.
Mitään ei kuitenkaan selitelty, saati kerrottu heille yhdellekään, vaikka Grim olisi ollut enemmän kuin hyvillään kuullessaan kaksikon kokoman kohtalon riivatun miehen kanssa. Kukaan heikkohermoinen tuskin olisi moisesta selvinnyt, ei edes hullunlaisella tuurilla. Ja pakkohan hänen oli nostaa mielikuvituksellista hattuaan rotalle ja ihmismiehelle kulkiessaan heidän joukossaan kuin kiltti lieassa roikkuva rakki.
Kulkiessaan puoliverinen oikoi viittaansa paremmin harteilleen ja kirosi viimaista ilmaa, joka tuntui ovelasti syöpyvän aina hänen sorminpäistään synkimpiin sisäelimiin saakka. Kärryjen ilmaantuessa heidän eteensä aivan kylän rajan tienoilla. Toisen kulmakarvan kohotessa ihmismiehen kommentien myötä. "Eri kärryihin siis kiitos", ja unohtamatta pientä, särmäkästä lisäystä, Grim esitti toiveensa puhemiehelle lisäämällä "Sir", joka ajoi kaikkea muuta virkaa kuin kohteliaisuutta. Ja tämän jälkeen Grim jatkoi rooliaan merkityksettömänä ja tarpeettomana roskakasana kohti kärryjä, joita kohti heitä jo malttamattomasti tuuppailtiin.
|
|
|
Post by submarine on Nov 25, 2009 20:53:09 GMT 3
Miehen toiveita ei selvästikään aiottu kuunnella, sillä kun päästiin kärryjen luokse, osoitti joukon johtaja muitta mutkitta toista vaunuista. "Värvätyt tuohon. Mukaan miehiä miten mahtuvat. Liikettä", tämä komensi, suunnaten itse toiselle vaunulle. Vanha Rotta vilkaisi ensimmäisenä sisään kärryihin, eikä voinut ainakaan toivoa matkasta tulevan mukava - korkeintaan ahdas. Jollakin ihmeen keinolla ne näyttivät sisältä pienemmiltä kuin ulkoa, niinkin pahasti että arpinen rotta joutui muodon vuoksi vilkaisemaan vielä ulkopuolellekin. Joka tapauksessa, kummallakin puolella oli laitettu laudat alkeellisiksi penkeiksi, kaiketi vain ja ainoastaan tilan lisäämikseksi. Lattialla näkyi jo olevan reppuja, joten kun ei muutakaan voinut, asetti Vanha omansakin siihen ja kipusi istumaan toisen penkkirivin päähän. Penkit olivat aina rotista ikäviä, jo aivan ja vain siksi että niissä oli rottien melkein mahdotonta istua.
Lopulta, kun kolme värvättyä oli ohjattu istumaan vieretysten perälle, ja sisään oli tunkenut ainakin kuusi lisää, ei tilaa todellakaan ollut enää liikaa. Seurakin vaikutti todella antoisalta; Vanhaa Rottaa vastapäätä istui yksisilmäinen, tuima mies, jolta oli revitty enemmän tai vähemmän puolet kasvoista pois. Silmälappu ei ollut kuin erittäin vähäinen kaunistus tässä pärstässä. Ja vaikka muiden arvet olivatkin vähäisempiä, niin aivan yhtä tuimilta nämäkin näyttivät. Näitä ei voinut sanoa edes sotilaiksi, Vanha tiesi sotilaat. Näistä ainakin suurin osa osasi olla mukavaa väkeä, mikäli ei juuri ollut tappanut jotakuta tai ollut juuri menossa tappamaan. Taisteluiden välissä otettiin ilo irti elämästä, joka voisi kohta loppua. Mutta eivät nämä. Nämä istuivat samanlaisessa tuikeassa kurissa, kuin Miekan ritarit ja muut samanlaiset uskonnolliset hullut. Tai sellaiset, jotka olivat nähneet liian ikäviä asioita voidakseen nauraa enää. Ja sammutettiinkin soihtu, jonka valossa oli vielä jotain näkynyt, ja pimeys valtasi silmät. Eipä sillä, että Vanha Rotta olisi silmillään nähnyt paljoa muutenkaan.
Lopulta kärryt kuitenkin nytkähtivät liikkeelle, kun kumpaistenkin ajajat laittoivat hevosiin vauhtia. Vanhan Rotan käsityksen mukaan liikuttiin kai itään, peräti sinne josta kaksikko tähän kylään oli ilmaantunutkin. Ei hajuakaan mitä siellä oli, pelkkää metsää lähinnä. Idässä asutus väheni. "No onpahan perhanan eläväistä väkeä", Varnu tuhahti hetken perästä. Kukaan ei vastannut mitään.
|
|
|
Post by Tylppy on Nov 26, 2009 16:12:59 GMT 3
Minkäänlaista pettymystä puoliverinen ei itsestään näyttänyt. Jollain tavalla sarkastinen mielihyvä syöpötteli miehen mielessä tämän katseen seuratessa puhemiestä tämän omiin kärryihin. Tiettävästikin oli selvää, että puhemies, saati muutkaan edes vähän tärkeämmät, tai korkeammalti arvostetut sotilaat eivät istuisi heidän kanssaan samoissa kärryissä. Näkihän se nyt naamakertoimistakin ketkä saivat ensimmäiset kärryt, ja ketkä olivat ne onnelliset, jotka päätyivät romuluisten miesten matkaan. Puoliverinen ei kuitenkaan saattanut laittaa kovin kovaäänisesti vastaan, sillä hänen turpavärkkinsä tuntui kuuluvan juurikin täydellisesti yrmyvaunujen tähtikaartiin. Kasvojensa arpi tosin ei vetänyt voittoa seuralaisten naamalukemien kanssa, mutta selvää oli, että tuon kärrykompanian asukit olivat kokeneet toinen toistaan ikävämpiä tapahtumia. Ja niinkuin muutkin, Grimkin vaikeni omistaan, vaikka kaikki suustaan päästämänsä ivailut ja korskailut olisivat olleet paremmin uskottavia jos puoliverinen olisi vielä lähtenyt korskailemaan saavutuksillaankin.
Niinkuin muutkin, mies nousi toisiin kärryihin laskien olaltaan reppunsa, sekä vyötäisillään roikkuvan, kärkeä kohti levenevän miekkansa - jota yksikään tuppi ei sopinut suojaamaan. Hyvin hoidettu, puhdas ja kiiltävä teräinen miekka oli pienistä naarmuistaan päätellen kokenut yhtä jos toistakin siinä missä kantajansakin. Lisä aikaa itselleen ja henkensä pitimiksi oli puoliverinen tehnyt hyvää työtä aseensa kanssa, vaikka kaikki muu hänessä sitten tarvitsikin hiomista suurimmissa määrin.
Puoliverinen nojautui mukavasti vasten kärryjen seinämää, pyrkien vaikuttamaan siltä, ettei tunkkainen ahtaus ja äreät mulkoilut häntä häirinneet. Eivätkä ne juuri sitä tehneetkään, pikemminkin Grim tunsi tahditonta ahdistusta siitä ettei hän, saati kukaan muukaan "värvätyistä" ollut tietoinen siitä, että mihin helvettiin he mahtoivat olla matkalla. Miksi, ja mitä kaikkea heiltä oltiin odottamassa. Ahtaassa tilassa tosin mukavuutta näytteleminen oli eritoten hankalaa, mutta puoliveriseltä se näytti sujuvan äärimmäisen hyvin. Silmänsä sulkeneena ja päänsä alituisesti kalisevaan, kolisevaan ja heiluvaan seinälautamaa vasten Grim virnisti ihmismiehen sanoille. Huvittavalla tavalla hän alkoi viihtyä vähäpuheisen, mutta silloinkin vaan asiaa sanelevan ihmisen seurassa.
|
|
|
Post by submarine on Nov 26, 2009 17:41:11 GMT 3
Soturin vaistot ja aistit olivat yhä läsnä Vanhassa Rotassa, vaikka ruumis olikin hiljalleen jäämässä niistä jälkeen. Ja niiden avulla rotta luki nytkin miehiä, jotka saattaisivat vielä jossakin vaiheessa osoittautua vastustajiksi. Montaakaan sanaa tekstiä Vanha ei osannut lukea, mutta ihmisten lukeminen oli paljon helpompaa. Ensimmäinen kerros oli ulkonäkö, kaikki arvista lihaksiin. Ne kertoivat asioita. Mutta alempi kerros, olemus, kertoi vielä enemmän jos sitä osasi vain tutkia. Käyttäytyminen, rauhallisuus, rauhattomuus, jännittyneisyys, ne ja moni muu asia kertoivat heti paljon. Aivan viimeiset varmistukset sai tietenkin vasta, kun miekka kalahti miekkaan, mutta Vanha Rotta uskoi saavansa aivan tarpeeksi tietoa tästä väestä ilmankin. Sotilaita, kurinalaisia ja valmiita. Nämä miehet olivat todennäköisesti kelpoisia yksinkin, mutta paljon parempia yhdessä. Näissä oli tiettyä yhtenäisyyttä silloinkin, kun vain istuivat. Vanha Rotta ei olisi välittänyt kokeilla ottaa yhteen turhan monen kanssa kerralla.
Matka kesti muutaman tunnin, eikä kukaan puhunut sen aikana mitään. Tiet olivat surkeat, ja viimeisen puolituntisen ajan ne olivat melkeinpä olemattomat. Heittelehtivät ja poukkoilevat kärryt kertoivat Vanhalle Rotalle, että metsään oltiin menossa. Jotakin pikkupolkua pitkin kaiketi. Mitenkään mukavaa ei matkanteko ollut ahtaissa kärryissä, ja yksi jos toinenkin löi päänsä kärryissä kuka mihinkin. Mutta, loppujen lopuksi, se oli kuitenkin ohi. Kun lopulta pysähdyttiin, alkoivat sotilaat jalkautua tottuneeseen sävyyn, ja sallivat vasta itse ulos päästyään kolmikon seurata. Kärryjä ajaneet virittelivät jo lyhtyjä, ja sotilaat ottivat asentoa kun joukon johtaja laskeutui muutaman muun kanssa reilusti vähemmän täydestä kärrystä. Oltiin hyvin niukankokoisella aukealla, josta metsä jatkui synkkänä ja tiheänä kaikkiin, paitsi tulosuuntaan. Siellä oli pieni polku. Metsänreunaa ei kuitenkaan näkynyt missään. "Toivon mukaan kukaan ei ole rentoutunut liikaa. Meillä on vielä reilu marssiminen edessä tänään. Joten ei turhia kysymyksiä, vaan kantamukset selkään ja menoksi", mies totesi ja komensi toisen lyhtyjä kantavista eteen. Oli alkanut sataa tihuttaa, eikä Vanha Rotta todellakaan kiskonut reppuaan selkään riemumielin.
Vesipisarat napsuivat puista ja aluskasvillisuudesta tippuessaan niihin. Yötaivasta ei näkynyt, synkät pilvet peittivät sen.
|
|
|
Post by Tylppy on Dec 1, 2009 17:36:53 GMT 3
Grim kuunteli äänettömyyttä. Kukaan ei edes inahtanut jos takaraivo kolahti ryskeellä vasten kärryjen laudoitettuja seiniä. Suurempia älähdyksiä ei vaihdettu edes silloin jos naapuri onnistui penkillä hytkyessään tönäisemään vierustoveria. Tällöin tarkkakuuloinen mies havaitsi vain kahinaa, mikä syntyi vierustoverin liikahtaessa yläruumistaan vain sen verran, että kykeni luomaan hyytävän mulkaisun siihen typerykseen, joka onnistui telomaan herkkää hipiää. Grim piteli kätensä visusti ristissä rinnallaan, samoin kun hän piti jalkansa tukevasti kärryjen pohjaa vasten. Reppunsa ja aseensa paikan tarkkaan tietäen mies istui vaitonaisena ja levollisena koko matkan ajan murahtamattakaan.
Huoleton, rento olemuksensa täyttyi kuitenkin mietteistä. Tottakai, eikai yksikään vähäkään järkevä mies jättänyt käymättä mielessään tuota samaa keskustelua mitä hän? Elämän suurelle kysymykselle likaisesti nauraen puoliverinen mietti maallisempia ajatuksia. Ei sellaisia kuin miksi hän? Vaan pikemminkin sitä puolta, että missä ja miten kaikki tuli tapahtumaan? Kenen jäljille vaadittiin noin mittava miesten joukko? Ensimmäinen vilkaisunsa tuohon joukkoon oli antanut hänelle hyvin teräksisen kuvan tehtävän luonteesta. He olivat yksilöinä vahvoja, ja kokeneita - tai näin hän oli ainakin muita lukenut, tiedä sitten miten hänen hento olemuksensa oli muiden raavaiden mielessä luottavana. Syötti? Niin tai näin, tuo miesten joukko oli miltein jopa ainutlaatuinen.
Viimein kuin pomppiva, tärisevä ja hyppelehtivä matka tuntui saapuvansa päätökseensä puoliverinen oli enemmän kuin tyytyväinen ihmisten lähtiessä viimein liikkeelle. Puoliverinen istui kärryjen perällä, jolloin hän myös nosti itsensä ja kamppeensa viimeisien joukossa liikkuessaan. Saappaidensa korahtaessa maankamaralle Grim venytti varttaan. Miltein varmana siitä, että nikama jos toinenkin rusahteli nahkansa alla puoliverinen nosti reppunsa selkäänsä samalla kun kohtalokkaat sanat pääsivät riittävän tärkeäksi itsensä kokevan puhemiehen suusta. Vaikka korvansa alituisesti kuuntelivatkin, ei puoliverisen pärstäkerroin käynyt tapailemassa itseään tärkeänä pitävään puhujan suuntaan laisinkaan. Miehen katse oli eksynyt tummuneelle taivaalle, josta hän ei nähnyt juuri vilaustakaan. Puut ja niiden tarkkaa työtä tekevät oksistot olivat miltein muuranneet taivaan olemattomaksi, mustaksi kanneksi. Jolloin sadistisella tavalla vehreä kasvikerros päästi lävitseen kuinkin kylmän vihuliaiset sadepisarat. Sää todellakin vihasi häntä tänään. Mutisematta mies veti hupun päähänsä peittäen arvelliset kasvonsa ja onnistuen melkein hetken näyttämään yhtä synkältä kuin vierustoverinsa.
"Olenkin aina halunnut luontoretkelle tälläisessä säässä", miltein hilpeästi murahtaessaan Grim varmisti vielä aseensa pysyvän uudelleen lantiolleen kietaistussa vyössä ennen kuin lähti talsimaan muiden vanavedessä.
|
|
|
Post by submarine on Dec 1, 2009 20:26:01 GMT 3
Jalkapatikka ei ollut mitenkään mieltäylentävää. Aivan ensiksi se johtui siitä, että ympärillä ei kuulunut muuta, kuin sateen rapina. Joku olisi voinut pitää sitä melkeinpä karmivanakin, tasaista, muuttumatonta lotinaa hiljaisuuden ja pimeyden keskellä. Vanha Rotta totesi sen johtuvan pitkälti siitä, ettei ollut mahdollista kuulla tai nähdä oikeastaan ketään tai mitään, jos jokin aikoisi yllättää. Sade vei kuulon, pimeys näön. Sitä kuljettiin melkein sokkona eteenpäin ties minne metsän uumeniin. Kaipa tämä joukko tunsi tien, koska selvästikin oli jokin suunta, vaikkei mitään polkuja näkynytkään. Märässä sammaleessa ja aluskasvillisuudessa rämpininen nyt ei ollut muutenkaan mitenkään erityisen viehättävää puuhaa.
Kun kuljettiin eteenpäin, alkoi Vanha pikkuhiljaa tuntea... jotain. Se ei ollut haju tai edes kunnollinen tuntemus, vaan eräänlainen aavistus. Jotenkin alkoi tuntua siltä, että matkaa ei olisi järkevä jatkaa. Se oli kuin pientä ahdistusta. Ihmiset sitä tuskin edes tajusivat, nämä eivät tavallisesti huomanneet mitään reilusti ilmeisempääkään, mutta rotta tunsi sen - olkoonkin, ettei kyennyt sitä mitenkään selittämään itselleenkään. Se vain oli, tunne ettei olisi hyvä jatkaa, että paikassa oli jotakin vikana. Jollei olisi ollut jotakin syytä, kuten vaikka pakotus aseilla uhaten, olisi Vanha kääntynyt mieluusti takaisin. Oli parempi olla olematta liian utelias.
Vähän ajan päästä alkoivat päät kääntyillä. Sateen ja pimeyden seassa liikkui jotain, sen kuuli jo niin selvästi, ettei se jäänyt edes Varnulta huomaamatta. Rapsahdus siellä ja toinen täällä, mutta aina se oli poissa ennen kuin kukaan ehti tuoda soihtua lähemmäs. Vanha Rotta ei elätellyt toivoa siitä, että se olisi ollut vain jokin eläin. Rapsahduksissakin tuntui olevan liikaa selvää aikomusta, että kyseessä olisi ollut vain utelias kettu tai jokin muu. Eivätkä eläimet muutenkaan seurailleet turhan läheltä näin suurta ja äänekästä joukkoa. Vanha Rotta ei edes tiennyt, oliko niitä yksi vai useampia. Ääni tuntui kuuluvan joka puolelta, muttei koskaan kerralla kuin vain yhdestä suunnasta. Sekään ei ollut normaalia, ääniä kuului vain välillä, vaikka niitä olisi pitänyt erottua useammin.
Äkkiä yksi miehistä huudahti ja horjahti sivulle katsottuaan, hapuillen ankarasti miekkaa vyöltään. Vanha Rotta seurasi esimerkkiä jäämättä ihmettelemään. Mitään ei ollut tulossa ainakaan heti järkytyksen lähteen suunnalta, mutta mies oli kuitenkin pelästynyt niin pahoin, että tuijotti huohottaen pimeyteen asettaan puristaen. Äkkiä koko seurue olikin pysähtynyt ja kaikki tuijottivat varautuneesti vuoroin toveriinsa ja vuoroin pimeyteen.
|
|