|
Post by Qarora on Sept 23, 2009 0:02:31 GMT 3
(Tylppysen pelireviiriä :3 )
Paksun lasiseinämän edessä seisoi rivi miehiä. He olivat hiljaisia, vakavia. Kunnioitus lepäsi vahvana heidän harteillaan. "Se on... täydellinen." Huokaisi joku lopulta. Silloin muutkin puhkesivat hiljaiseen puheeseen. He eivät tohtineet puhua kuiskausta kovemmin - eivät vaikka tiesivät lasiseinän pitävän huoneen äänet sisällään. "Herra Lesure saapuu 18 minuutin kuluttua - silloin kaiken pitää olla valmista." Sanoi heistä yksi ja lisäsi: "Tohtori Curo, hän tahtoo nähdä sen ihmismuodossa."
Eläin hengitti tasaisesti. Sen anestesia oli kevyt: uni ei ollut syvää, mutta se riitti pitämään pedon silmät suljettuina. Sydän hakkasi kiihkeästi vahvojen kylkiluiden kammiossa. Tasaisin väliajoin mitatut EEG-käyrät vastasivat valvetilaa. Jopa biologisella tasolla oli siis helppo väittää, että tämä peto oli jotakin ainutlaatuista. Ulkoinen tarkastelu vahvisti tätä väittämää entisestään. Yhdennäköisyys suden kanssa oli kiistaton, mutta koossa tämä eläin oli suurempi kuin yksikään niistä. Se painoi lähes neljä kertaa normaalin susiuroksen verran ja nousi siten säkäkorkeudessaan ällistyttävään 135 senttiin. Ruumis oli vankka ja lihaksikas. Raajat olivat pitkät ja soveltuivat metsästyksessä pitkäänkin takaa-ajoon. Tarkastusta tehdessään tohtori Curo oli todennut sillä olevan sekä kissa- että koiraeläimen piirteitä: suurten tassujen piilossa kasvoivat kissapedoille ominaiset kaarevat kynnet. Suussaan pedolla oli normaali villikoiran purukalusto. Häntä oli pitkä ja tasapainotti eläimen kulkua. Ja turkki kasvoi paksuna ja runsaana koko vartalon pituudelta, mahdollistaen eläimen sopeutumisen kylmiinkin olosuhteisiin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä kuvasikin termi, joka näiden tutkimusten valossa oli saanut aivan uudenlaisen merkityksen: huippupeto.
Hänen katseensa oli sumea. Värit ja muodot olivat vääristyneitä. Hän ei tuntenut maan viileyttä tassujensa alla eikä ruoho ollut pehmeää. Hän käveli ja käveli, mutta päätyi aina saman aukean risteykseen. Sinne, missä kaikki oli loppunut. Uni vaihtui uuteen.
Hänen katseensa oli edelleen sumea, mutta hän ymmärsi. Hän ymmärsi seinän, joka erotti hänet toisesta tilasta. Tilasta, missä hän näki miehen. Ihmismiehen. Hän ei tuntenut ihmistä, mutta tämä mies herätti hänessä lämpimän tuttuuden tunteen. "Perhe." Hän mutisi sanoilla, joita tuo ihmismies ei ymmärtänyt. Mies hymyili hänelle alakuloisesti kasvoiltaan.
Hän uneksi vihasta. "Varovasti! VAROVASTI - älkää satuttako sitä!" Huudot kaikuivat hänen korvissaan. Maa ja sora pöllysi hänen ympärillään. "Vetäkää tiukasti!" Jokin hiertyi kaulan ympärille, painoi hänet vasten multaista maata. Hän haistoi ruohon ja metsän - kodin. Ja hän tiesi, että se kaikki olisi mennyttä, jos hän nyt luovuttaisi. Pistos, tuskin ampiaista ärhäkämpi puri hänen kaulaansa. Mutta tämä pistos toi mukanaan heikkouden: tunteen, joka levisi lihaksiin ja nukutti niitä. Mutta hän ei hyväksynyt sitä, hän kävi sitä vastaan. Takajalat jaksoivat vielä ponnistaa ja hampaat purivat kohteen löytäessään. Hän käytti siihen kaikki voimansa. Kova purema, jonka hän tiesi tappavan isonkin saaliin. Murina kumpusi syvältä, kurkun pohjasta asti. Ja kuinka hän nauttikaan tuon vieraan olennon tuskasta - huudosta, joka yhdistyi veren vahvaan makuun.
"H-Herra Lesure - tervetuloa."
Täsmälleen viisitoista minuuttia aikaisemmin Ostefeldin tutkimuslaitoksen kattotasolle oli laskeutunut helikopteri. Helikopterista ulos astuivat herra Lesure, mukanaan kenraaliluutnantti Refolka ja kaksi muuta herrasmiestä, jotka kuuluivat kaupungin hallitukseen. Kaksi minuuttia myöhemmin he olivat astuneet sisään tarkasti valvottuun laboratorioon, missä Operaatio Canis Lupuksen työryhmä odotti heitä.
"Herra Lesure, rouva Refolka..." Kädet kävivät puristukseen. Tervehdykset toteutettiin niille asetetussa järjestyksessä: ensin päämies ja sitten hänen luottomiehensä, joka tässä tapauksessa oli nainen. Vasta sitten kättelyvuoroon pääsivät kaksi muuta herrasmiestä. Herra Lesure oli vakava mies, jonka itsetietoisuus oli kuin tauti. Hänen lähellään saattoi tuntea niin vahvaa pienuutta, että heikkosieluinen ei sitä suurissa määrin kestänyt. Ja jopa nyt, lahjakkaiden tiedemiesten läsnäollessa, oli ilmassa havaittavissa hermostuneisuutta. Kukaan ei tahtonut ottaa vastuuta teräksenharmaan katseen alla.
"Tohtori Curo, tiedän kaiken olevan kirjattuna siisteihin raportteihinne, mutta kertokaahan - onko se yhtä ihmeellinen kuin pikkulinnut ovat antaneet ymmärtää?" Sanat osoitettiin miehelle, joka kantoi projektissa kenties suurinta taakkaa. Korkeasti koulutettu, palkittu ja kaunosanoin suositeltu lääkäri oli vastuussa eläimen terveydestä. "Luonnollisesti tahdon nähdä sen, mutta... voisitte hieman... herätellä ruokahaluani." Näin puhuttiin, kun askeleet lähtivät kulkemaan kohti kontrollihuonetta.
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 23, 2009 2:13:44 GMT 3
Hän muisti virkahuoneen. Vastaanottotiskin kuin odotusaulan, jonka lasiseinät sulkivat sisäänsä toinen toistaan arvovaltaisempia työhuoneita, mutta joissa hän ei ollut nähnyt minkään liikkuvan. Itseasiassa, noustessaan kierteisiä portaita kolmanteen kerrokseen hän ei ollut nähnyt, saati kuullut ketään. Ainoa tapaamansa henkilö oli istunut sievästi konttorituolillaan vastaanottotiskin toisella puolen. Nuori nainen, tuskin teini-ikäänsä ylittänyt istui kevyesti tuolillaan. Jeevan Curon elämää nähnyt katse sipaisi sirosti ilmassa lepäävää säärtä. Taideteosta, jota mustapäälysteinen, siro korkokenkä suojasi varpaiden päältä. Mies antoi katseensa nousta mustan hameen, ja jakkutakin peittämää vartta pitkin ylös keskittyneen oloisiin kasvoihin. Nainen oli kiinnittänyt katseensa paperityöhönsä, mutta vähän väliä tämä nosti kädessään lepäävää kynää, jonka perällä tämä sitten kohotti ja painoi silmälasiensa nenätukea tiiviimmin vasten ihoa. Kenties jonkinlainen tarkoittamatta toistuva tapa. Tarkoitukseton, mutta välttämätön sellainen.
Tohtori Curon nosti salkkunsa kevyesti pöydän reunalle, jolloin pakonomainen liikehdintä unohtui, ja nainen viimein nosti katseensa saapujaan. Mies havaitsi naisen silmät pieniksi ja hivenen vinoon kaartuviksi luomuksiksi tummien, vahvojen kulmakarvojen alla.
”Voinko auttaa?” oli korkea, huonosti vierasta aksenttia matkiva ääni kysynyt hältä. Ja jos hän olisi tuolloin vastannut toisin, hän olisi välttänyt tulevalta. Hän olisi voinut jatkaa yksityistä elämäänsä, josta hän tuohon päivään asti oli nauttinut. Hänen yksityinen praktiikkansa oli kerännyt omat kanta-asiakkaansa, ja hänen maineensa oli kasvanut eläinten rakastajien keskuudessa. Moitteettoman koulutustaustansa, ja työkokemuksensa saattelemana hän oli aikoinaan ansainnut toimivan, mutta pienenlaisen toimistonsa seinille diplomeja ja kunniakirjoja. Reef Cityn keskustassa hänen toimintansa oli ollut moiteetonta – harmitontakin jopa.
Kaiken oli kuitenkin muuttanut tarjous, joka oli herättänyt hänen mielenkiintonsa, mutta joka oli ollut myös miltein mahdoton jättää ohittamatta. Ostefeldin tutkimuslaitos oli lähestynyt häntä, pyytäen häntä saapumaan toimistopuolen konttoriin, jossa hän saisi kuulla tarjouksesta enemmän. Työstä, jonka palkkatulot olivat kirjoitettu niin suurilla summilla, ettei hän työvuodessa ollut saavuttanut sellaista summaa. Ja nyt, yli vuoden kertainen palkka oltiin tarjoamassa hänelle kerran kuukaudessa nautittavaksi. Summa oli suuri, niin suuri, että se oli pyörtää rauhallisluontoisen miehen mielen riehaantumisen ensiasteille. Mutta raha ei suinkaan ollut ainoa, tai edes hänen syistään painavin, mikä oli saanut hänet saapumaan paikalle. Tutkimuslaitos oli lupautunut tarjoamaan hänelle työtä, jollaista harva pääsisi kokemaan elämässään. Haastavuutta, uusia tulkintoja, tutkimuksia – kehitystyötä.
Hän ei ollut koskaan osannut aavistaa mihin hän joutui allekirjoitettuaan sopimuksensa. Luottamuksellisesti sinetöitävän sopimuksen mukana hän oli sinetöinyt oman elämänsä – kuin omat arvonsakin. Ja sen hän todisti itselleen istuessaan liikkuavassa ajoneuvossa, joka tärisi, hypähteli ja kolisi. Jokainen kuoppa, kivilohkare, kuin heikko, maan peittämä syvennys osui jonossa kulkevien autojen renkaisiin. Curo kuuli korvissaan, miten maastokuorma-auton kuomun suojuksissa oleva häkki tärisi ja kilisi. Matka Reef Citystä Acanthan unohdettuihin metsiin oli kestänyt heiltä ajoneuvojen kanssa neljä päivää. Neljä päivää ja neljä yötä he olivat matkanneet. Hän ei edes muistanut nimiä, sillä niitä hän oli saanut kuultavakseen paljon. Eversti Rymets oli johtanut heitä kaikkia, sen hän oli muistanut, sillä eversti oli pitänyt myös huolen hänen hyvinvoinnistaan koko matkan ajalta. Päämäärä, mitä he tavoittelivat oli selvinnyt hänelle vasta muutamaa päivää ennen heidän saapumistaan metsiin. Tuolloin oli ollut jo liian myöhäistä perääntyä, sillä se olisi tiennyt hänen päättymistään vain kuolleelle maalle, jossa selviytyminen oli miltein mahdotonta. Kenties nuorempi, ruumiin ja mielenvoimissaan oleva mies olisi selvinnyt matkasta kaupunkiin, joka jalkaisin olisi vienyt tuplasti sen mitä he kuorma-autoilla etenivät. Hänen iässään matka olisi loppuneet lyhyeen virteen hyvin nopeasti.
Ja sieltä, Acanthan unehdetuista metsistä he olivat lähteneet etsimään jotain mitä eläinkunnasta paljon tietävä tohtori Curokaan ei ollut aikaisemmin kuvitellut löytävänsä. Jäljittäjät, jotka olivat tehneet työtään tarmolla ja virheisiin erehtymättä, olivat löytäneet jäljet. Tunnusmerkilliset painaumat metsän syvyyksissä. Ja itse jälkien muodon, syyvyyden ja raskauden todistaessaan hän oli tuntenut innostuksen sisuskaluissaan. Tunteen, jollaista hän ei ollut kuvitellut pääsevänsä tuntemaan enää missä tahansa. Pedon jäljet kumosivat hetkessä epäluulot, joita ihmiskunnan pienitekijä oli kuvitellut omistavansa. He halusivat sen, pedon. Elämen, jota kansantarinat olivat jaksaneet pitää yllä heikosti vielä tuohon päivään saakka. Homo Sapiens Canis oli todellinen. Hyvin todellinen. Ja hän oli eversti Rymetsin joukkojen mukana saartamassa tätä petoa, jonka kiinni saaminen oli muodostunut varsin helpoksi tehtäväksi saavuttaa. Pedolla ei ollut olemassa ihmistuntemusta, tai minkäänlaista tietoa siitä mihin kaksiraajaiset, alastomat eläimet saattoivat kyetä.
Likemmäs kahden viikon matka oli tuottanut tulosta Ostefeldenin tutkimuslaitokselle, mutta tutkimukset olivat vasta aluillaan. Kunniasta, saati maineesta ei vielä puhuttu tai tiedetty, sillä mitään ei vielä oltu saavutettu. Ei, vaikka he niin olisivat halunneet jo ajatella.
Vihertävän ruskeat silmät seurasivat tasaisesti lipuvaa EEG-käyrää. Eläin hengitti rauhallisessa tilassa, kaikki mitä hän saattoi seurata osoittivat elintoimintojen vakauden. Tumman turkin verhoama kylki nousi ja laski. Eläin oli asetettu muutaman miehen avuin metalliselle pöydälle, jossa paksut, nahkaiset valjaat kulkivat ylitse mahtavan ruumiin. Curo ei epäillyt etteikö asettamansa unilääkityksen vahvuus olisi pitänyt eläintä aloillaan, sillä se olisi pitänyt vahvimmankin miehen syvässä unessa. Eläin oli yksin, lasiseinämällä rajatun huoneen toisella puolen, kun taasn tohtori seisoi seinustan toisella puolella. Valkoinen tutkimustakin taskuissa käsiään pidellen hän katseli vakavana petoa, ympärillään olevien miesten tuodessa hämmennystään ilmi sanoillaan. Hän pysyi vaiti. Miehet toivat ilmi juuri niitä sanoja, mitä hän oli lausunut mielessään muutamia päiviä aikaisemmin. Hän oli etuoikeutettu, tai näin hän halusi ajatella katsellessaan lasiseinän läpi suurta, ennen näkemätöntä petoa, jonka jokainen toiminto lepäsi hänen hallinnassaan. Mutta jotenkin, jossain määrin hän ei ollut voinut olla tuntematta sympatiaa, jopa murhetta tätä sielukkaan oloista eläintä kohtaan.
Hän oli nähnyt pilkahduksen eläimen silmistä. Eksyneestä katseesta, joka oli revitty irti elämästä ja tuotu tuonne ainaisten lasiseinien, ja metallikalusteiden mekkaan. Tohtori oli vaipunut ajatuksiinsa, mutta havahtui heti huoneeseen astuvien aikaansaamiin ääniin. Tutkimuslaitoksen menestyksekäs, arvovaltainan omistaja herra Lesure saapui huoneeseen avustajansa kanssa. ”Herra Lesure, rouva”, kätellessään vuorostaan saapuneita mies selvensi kurkkuaan.
”Herra Lesure, oletteko varma – näin pian muunnos voi aiheuttaa turhan suuria komplikaatioita.” ”Teinä tekisin mitä toimenkuvaltanne vaaditaan, tohtori”, toimera, armoon täysin kykenemätön ääni puhui muutaman askeleen suurmiehen takaa. Kenraaliluutnantti Refolka oli riisunut päänsä päältä sille kuuluvan sotilaslakin, jonka etumuksessa loistava kultainen paljetti antoi lyhyen aikaan muodokseen kuvastua sulkaa tavoittelevan muodon. Tumman vihreän uniformun kauluksien kauluslaatat, kuin olkapäiden, sekä rinnuksen arvomerkit olivat pelottavalla ryhdissään. Eikä naisen selkärangan voinut kuvitella suoristuvan enää nikaman vertaa. Kenraaliluutnantti oli pitkä, hoikahko nainen, jonka kermaisen vaaleat hiukset, olivat kerätty tiukalle kerälle niskaan. Ihonsa oli kalpea, erheetön, mutta tiukasta katsannosta kiristynyt sinisten silmien ympärille. Miehen kohdatessa naisen lävitse tunkevan katseen, hän tiesi, että vastaanlaittaminen oli täysin turhaa.
”Tietenkin”, Curo kuuli itsensä sanovan hetkeä ennen kuin hän poistui lasiseinän jakamasta huoneesta kulkeakseen lasiseinän toiselle puolelle mukanaan vaitonaisena seuraava apulaisensa Thomas Cil.
Tohtori kulki seinän vierustassa kiinni olevan monitorin luokse, josta hän kytki kaiuttimet yksipuolisesti kuulumaan turvallisesti lasiseinän toisella puolella odottavien korviin. ”Keskiviikkona, 26 kesäajan toisella kuulla, vuonna 3078 – aloitamme kokeet. Ensimmäisenä Canis Homo Sapiensin muunnos. Thomas..” tutkimuspöydän äärelle kulkiessaan mies antoi katseensa kulkea pitkin suden massiivista vartta. ”Lasken hermomyrkky Å92:ta täyden ruiskeen verran suonistoon” puhuessaan, hänen äänensä oli vakaa, mutta mielensä levoton. Valkean kumihanskan peittämä käsi laski eläimen karvaiselle rintakehälle, silittäen paksua turkkia hivenen. Tutkiva käsi kulki pitkin lihaksikasta eturaajaa, joka oli köytetty tutkimusalustaansa. Helposti karvan ohentuessa mies löysi paksun, vilkkaana elävän suonen, jonka hän rikkoi kevyesti terävällä neulan kärjellä. ”Å92:n oletetaan vaikuttavan miltein välittömästi ehtiessään verenkierron mukana tärkeimpiin, kontroilloiviin elimiin.”
Jännittyneen hetken ajan Curo huomasi empivänsä. Kätensä ei ollut vakaa niinkuin ennen, häntä jännitti siinä missä pelottikin, mutta nähdessään odottavat – vaativat katseet lasiseinän toisella puolella...hän huomasi painavansa ruiskun panoksen pohjaan saakka.
|
|
|
Post by Qarora on Sept 24, 2009 0:07:19 GMT 3
"Tohtori..." Henkäisi nuorukainen miehen vierellä, peilaten katseessaan samaa levottomuutta kuin mitä tohtori Curo tunsi sisällään. Thomas tiesi työkumppaninsa tavoin tarkkaan, kuinka valtaisaa riskiä he olivat ottamassa. Yhdiste, jota tuohon päivään saakka oli testattu vain simulointiohjelmien turvallisissa koeympäristöissä, oli tarpeeksi myrkyllinen aiheuttamaan vakavia komplikaatioita. Liian suurissa annoksissa sen tiedettiin jopa surmaavan kantajansa. Siispä miehet olivat aiheestakin hermostuneita tuona nimen omaisena hetkenä, joka ei tarjonnut heille vaihtoehtoja. Katseet tarkkailivat heitä pistävästi turvalasin takaa eikä herra Lesure sietänyt pettymyksiä. Nuorukainen kohtasi lyhyessä vilkaisussa opinisänsä rauhattoman katseen ja seurasi sitten henkeään pidätellen, kuinka värittömyydessään viattomalta vaikuttava neste purkautui vilkkaaseen verenkiertoon. Ja sitten hän henkäisi, nielaisten kurkustaan tuota epämiellyttävän karkeaa tunnetta ja suuntasi katseensa elintoimintoja mittaaviin monitoreihin.
"Sydämen lyöntitiheys laskee." Nuorukaisen ääni oli tasainen, mutta kasvot menettivät väriään. Tasainen piipitys, joka luonnehti olennon sydänpulssia, jätätti vaarallisen oloisesti rytmiään. "Valmistaudutaan elvyttämään - adrenaliini valmiiksi." Jykevän tutkimuspöydän äärellä seisova hoitaja nyökkäsi heille kevyesti, hermostuneisuus sai sydämen pakahtumaan. Nainen poimi käsiinsä pienellä metallitarjottimella lepäävän lääkeruiskun ja pullon, jonka pehmytmuovisen korkin läpi hoitaja annosteli ruiskun valmiiksi. "Laskee edelleen." Thomas kuuli äänensä murahtavan. Hän saattoi vain vaivoin pidätellä suuttumustaan tätä koetta kohtaan, jonka harkitsematon ajankohta näytti nyt poikivan odotettuja komplikaatioita. Nyt hän saattoi vain toivoa ja rukoilla, ettei heidän alistumisensa herra Lesuren taipumattomaan vaatimukseen maksaisi tämän upean luontokappaleen henkeä.
Kaikki tapahtui äkkiä. Yhtenä hetkenä hän oli havainnut luonnottoman nousun sydänmonitorin käyrissä ja sekuntia myöhemmin hän näki partnerinsa, joka äkillisesti tempovan ruumiin voimasta lensi vasten seinää heidän takanaan. Valkeaa kiveä vasten tärähtäessään tohtori Curo vaikersi lyhyesti ja kerran, mutta yski sitten raskaasti ilman paettua keuhkoista. Hoitaja, joka oli kulkenut lähemmäs adrenaliinipistoksineen kiljahti pelästyksestä ja pudotti lasiruiskun kädestään. Se räksähti rikki toimenpidehuoneen lattialle. Ja peto, kivuissaan ja pelästyneenä voimakkaista äänistä ympärillään, paljasti heille murinan myötä hampaansa. Thomas, joka ei aivan vielä ollut tiedostanut tapahtumia mielessään, kavahti aistiensa ajamana taaksepäin. Mahtava ruumis yritti nousta tutkimuspöydällä pystyyn, mutta sitä hallitsemaan kävivät raajojen ympärille kiristetyt nahkalenkit ja lämpösiteet, jotka kuitenkin repesivät voimakkaasti riuhtovan eläimen toimesta rikki. Irvokkaasti taipuva niska kertoi tuskasta, joka poltteli olennon kehossa. Thomas saattoi vain arvailla, kuinka hirvittävältä tuntui, kun veressä hyökyaaltona leviävä myrkky pakotti lihakset muuttamaan muotoaan. Ja kun mukaan tuli luiden täydellinen rekonstruktio...
Eläin huusi. Se huusi niin kovaa kuin keuhkot suinkin antoivat voimaa ja pöytä, joka raskasmetallisena seisoi urhoollisesti olennon alla, tärisi tempovan ruumiin voimasta. Nahkalenkit puristuivat tiukemmin jäntevien raajojen ympärille. Thomas näki vain vilaukselta monitoreihin piirtyvät kaaret, jotka kertoivat pulssin lähes kaksinkertaistuneen puolentoista minuutin aikana. Hän kiirehti opettajansa luokse, joka hitaasti näytti toipuvan iskustaan. Nuorukainen oli liian shokissa puhuakseen. Ja hoitajatar oli perääntynyt kauhuissaan huoneen kaukaisimpaan nurkkaan. "Päästäkää minut pois! Päästäkää minut pois!!" Nainen huusi taukoamatta.
Teräksenharmaiden silmien katse oli tyyni. Sitä eivät järkyttäneet tapahtumat, jotka kaiuttimista välittyvien äänien kautta värittivät toimenpidehuoneen kauhua. Kevyille uurteille painuneiden kasvojen ilme oli utelias, kiinnostunut. "Se on vahva. " Karhea ääni totesi. Oli luonnotonta, kuinka mies saattoi kommentoida tuota kaikkea niin arkisesti. Kuin mies olisi vain pysähtynyt arvioimaan taidegallerian maalausta. Hän ei myöskään osoittanut olevansa huolestunut huoneessa olevien ihmisten kohtaloista - kuin heidän henkensä säilyminen olisi ollut herra Lesurelle yhdentekevää.
"Katsokaa!" Nuorukainen parahti ja uskaltautui silkasta uteliaisuudesta astumaan lähemmäs petoa, joka pyrki yhä kiihkeämmin vapautumaan kahleistaan. Silloin he kaikki näkivät sen: turkin, joka hitaasti näytti harvenevan. Pitkät karvat vetäytyivät kohti lihaksiston suojaamaa kehoa, paljastaen lomastaan ihon valkeaa kajoa. Ilkeät naksahdukset kertoivat ihon alla uudelleen muotoutuvista luista, jänteistä ja lihaksista. Eläin vinkui, haukahteli ja murisi muutoksille, joita se ei luultavasti koskaan ollut kokenut kehossaan. Ei koskaan pakotettuna.
"Ihmeellistä..." Nuorukainen huokaisi ja katseli, kuinka pitkä häntä veti sisäänsä kaistaleita tummaa karvaa - samalla muutoksessaan tempovaa ruumista kohti vetäytyen. Raajat hakivat uomiaan kehossa, jossa jalat muotoutuivat hitaasti reisien, säärien ja jalkaterien osiksi. Eturaajoista pyrkivät esiin hauiksen lihakset ja käsivarret, joiden päässä pyrkivät tassujen anturat huolellisesti erille toisistaan. Rinta painautui likemmäs selkärankaa, piirtäen samalla rintalihasten muotoja. Selkäranka valitti kuuluvasti, kun se hankkiutui eroon ihmiskehoon sopimattomasta määrästä nikamia ja muovasi hännän lyhyeksi jatkeeksi rangan pohjamille. Ja kun pitkä kuono vetäytyi muodostamaan litteämpien kasvojen luukäytäviä, sai olennon huuto täysin uudenlaisen muodon. Äänensä oli matala ja syvä - niin lähellä suden murinaa kuin ihmisen olemuksella vain saattoi olla. Silmissään lepäsi aamuruskon kulta ja meren vihreä aalto. Katseessa eläimen valppautta ja voimaa. Mies paljasti heille uhkaavasti hampaansa, muristen ja sähisten samalla yhteenpurtujen rivien välistä. Leveitä hartioita villeinä tavoittelevat hiukset levisivät riuhtovan ruumiin mukana verhoamaan kasvoja. Keho oli säilyttänyt lihaksisuutensa eikä Thomas ollut yllättynyt huomatessaan, että olento oli jopa ihmishahmossaan valtaisa. Vartta hän arvioi miehellä olevan jopa 190 sentin verran, painoa reilusti yli sadan kilon.
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 25, 2009 0:49:01 GMT 3
Mies tunsi kättensä alla sykkeen. Ennen kuin hän ehti reagoida tai ajatella, vahva lihas kämmenensä alla nytkähti rajusti. Voimaskas, täysin hallitsematon isku jatkoi pedon liikettä saaden jopa hänenlaisensa kookkaan miehen lennähtämään tukevilta jaloiltaan. Tohtori Curo oli tuntenut tumman karvan karkeuden kämmentään vasten. Karva ei taipunut pehmeän koiraeläimen tavoin työssään voimistunutta kämmenlihaa vasten. Peto, tuo suden kaltainen oli villi – kesyttämätön löytö hänen käsissään. Hän tiesi eläimen täyttyvän voimasta, mutta ilman karatessa varoittamatta ja äkkinäisesti miehen luiden sisuksissa lepäävistä keuhkoista, hänen oli myönnettävä olevansa yllättynyt. Hetken hän jopa pelkäsi kesyttämätöntä voimaa, joka sai kauan eläneiden silmien näön hämärtymään. Valkoinen kivi seinä oli raapaissut aikanaan mustasta harmaaksi muuttuneiden hiusten peittämää takaraivoa.
Toistuvasti mies kuuli mielessään nuorukaisen sanat. Pojan ääni oli jännittynyt, kireä. Curon korvissa nuori mies toisti eläimen rinnassa hallitsemattomana vellovan sydämen sykkeen laskua. Mutta toisin kuin oppipoikansa, Curo ei ollut tuntenut hermostuksen ottavan otetta itsessään. Hän luotti omiin laskelmiinsa. Kahdesti, ellei jopa kolmesti, hän oli tarkistanut laskelmansa. Punninnut eläimen painon ja tehnyt matemaattiset laskelmansa hermoihin iskevän myrkyn vaikutusmäärästä. Hänen luottonsa itseensä ei hämärtynyt nuorukaisen, saati hoitajan pälyilevän katseen alla. Ei. Hän oli katsonut eläintä monitorien sijaan. Pidellessään käsissään luomakunnan ihmeistä suurimpiin lukeutuvaa, ei hän ollut kiirehtinyt. Kaikki oli oikein. Tarkistettu. Ja mikäli tajuntaan iskevä, voimakas lyönti ei riittänyt palkkioksi miehelle hänen itseluottamuksestaan – niin mikä sitten? Silmissä käyvä pimeys, ei sekään, ollut riittävä saamaan miestä epäilemään itseään.
Tähtitaivaiden katselemisen tuntiessa tohtorin sisimmässä pitkältä, oli aika kuitenkin hyvin lyhyt. Tuskin minuuttiakaan tavoittava tiedottomuus laukesi oppipoikansa kumartuessa esimiehensä vierelle. ”Auta minut ylös Thomas”, Curo kuuli omien sanojensa karheuden kurkussaan. Hän oli jännittynyt, täynnä silkkaa intoa, vaikkei poika, saati ketään sitä osannut hänestä lukeakaan. Nuorukaisen avustaessa puolihuolimattomasti aikuisen miehen jaloilleen tohtori tuskin hieraisi kipeää kohtaa takaraivossaan. Hänellä ei ollut aikaa, saati sitten mielenkiintoa omiin vaivoihinsa. Hänen oli nähtävä kaikki. Hän oli menettänyt jo liikaa aliarvioidessaan pöydällä vaikeroivan pedon voiman. ”Varovasti”, mies lausahti ottaessaan muutaman askelman lähemmäksi huudollaan koko tilan täyttävää eläintä. Nuorukaisen valkoisen takin peittämää käsivartta kevyesti puristaen mies jätätti Thomasin taakseen kulkien rimpuilevaa eläintä lähemmäs.
Eläimen huuto oli saada korvakäytävät kuuroutumaan, siinä missä monitorien tuhannen päiväinen piipitys sekoittui äänen sekaan – harmonia oli kaukana. Äänien vihlonta sai sekaansa vielä nuoren naisen kiihtyneen kiljunnan, mutta hämmennyksessään Curo ei vaivautunut näistä mistään. Hän katsoi, välittämättä miten sydänmonitori huusi kuolemaansa – lukemat olivat mahdottomia ymmärtää. Ja ne saattoivat vallanhyvin odottaa. ”Mahdotonta ..”
Kykenemättä hallitsemaan itseään charmantisti iän karaistama mies kulki lähelle tutkimuspöytää, jolla lepäävä eläin oli vaihtanut muotonsa alastoman miehen mittaan. Huuto ja rähinä kaikui miehen kurkusta – Curo osasi kuvitella miehen äänen matalaksi, mutta tulkitsemattomaksi. ”Hämmästyttävää. Thomas – älä kiirehdi”, mies puhui ääntään madaltaen. Hänen katseensa kävi jännityksestä halvaantuneessa nuorukaisessa, ennen kuin tohtori laski katseensa alastomaan miesvartaloon. Jokainen, täydellinen lihas vastasi ihmisanatomiaa. Muodonmuutos oli täydellinen – ihailtava suoritus, mutta myrkky poltti ja kihelmöi ruumiissa yhä. ”Rauhassa vain”, valkoisen takkinsa rintataskusta mies poimi kokoontaitetut, ohutsankaiset silmälasinsa, jotka hän nosti päähänsä. ”Rauhassa ystäväni – rauhassa.” Kajastuksen villin silmistä nähdessään mies ei kiirehtinyt tutkimaan petoa tarkemmin, sillä hän oli saanut opikseen voimankäytöstä. Ilman rauhoittavaa pistosta miestä tuskin parani lähentyä.
”Kuten näette – muunnos on täydellinen herra Lesure”, Curo nosti katseensa tutkimuspöydän eläimestä kohti lasiseinää, jonka läpi hän tavoitti kahdet muotoaan muuttamattomat kasvot. Herra Lesure seisoi aloillaan, ilmekään värähtämättä...eikä minkäänlaista muunnosta löytynyt kenraaliluutnantti Refolkankaan kasvoilta, vaikka hän lasiseinän toisella puolella lausahtikin; ”Vaikuttavaa, mutten kuitenkaan usko, että olemme nähneet kaikkea mihin tämä -olento- pystyy, sir.”
Tohtori Curo katseli hetken lasiseinämää, katseensa hyvin vakavana. Hän tunsi sen, ettei myrkkyannos jäisi ainoaksi, josta hän olisi vastuussa. ”Hyvät herrat, rouva – jos saanen pyytää, jatkaisimme tästä täydentävämpää tutkimusta.”
|
|