Post by Qarora on Sept 21, 2009 3:14:17 GMT 3
Aurinko oli jo laskeutunut punakallioiden taa, kun hän kuuli sen jälleen: pitkän, surumielisen huokaisun, jota keskikesän kevyt tuulenvire kantoi mukanaan. Alueen uudet tilalliset eivät paljon Luken laulusta välittäneet - toiset jopa pelkäsivät sitä. Mutta he, jotka saattoivat tunnustaa olevansa sukupolvien australialaisia, kuuntelivat tätä auringonlaskulle esiintyvää taiteilijaa hellyydellä. Benjamin muisti vielä, miltä vanha ukko Lee oli näyttänyt mummon vanhassa kiikkustuolissa istuessaan - päällään se sama ainainen villapaita, jolla koi oli monet vuodet herkutellut. Ukko oli rakastanut sitä villareuhkaa vähintään yhtä paljon kuin hän oli rakastanut Luken edesmenneen isäukko-vainaan laulua. Elvikseksi hän sitä dingon pirulaista oli kutsunut, yhtä taitavaksi laulajaksi kuin Kuningas itse. Ja vaikka sairaus oli vienyt vanhan miehen jaloista voimat, löytyi ukosta tarpeeksi voimaa siirtää kiikkustuolinsa aina verannalle asti, mistä villikoiran konserton kuuli parhaiten.
"Tahdon kuulla sen, poika." Niin oli ukko hänelle hengästyksissään virkkonut eikä hän osannut olla miehelle vihainen. Kuoleva mies halusi kuunnella yön laulajia. Jos se oli hänen isänsä viimeinen vaatimaton toive, miksi hän olisi käynyt sellaista mieheltä kieltämään? Siihen ukko Lee oli lopulta myös nukahtanut. Henki otti ja lähti enkelten ja Jumalan ja ties minkä esi-isien viitoittamille taivaanpoluille. Brandon Lee oli näyttänyt unessaan tyytyväiseltä ja raukealta: samalta kuin silloin, kun äiti Lee ruokki miehensä kunnon kimpaleella mehukasta naudanpaistia. Vihreistä ei ukko paljon välittänyt, mutta liha oli saanut tuimaksikin luonnehditun naaman hymyilemään.
Äiti, Deborah Lee, päätti lähteä ukon perään kaksi vuotta myöhemmin. Sairautta muori ei koskaan kärsinyt - sydän se vain pysähtyi. Yhtenä kauniina iltapäivänä: hups vain ja siinä se oli. Kuolema, potkaisu tyhjään, filmirulla lopussa. Kaipa nainen oli sitten ukkoaan kaivannut, kun niin pian päätti isännän perään pinkoa. Benjamin ei ollut surrut liiaksi: hän tiesi, että muori oli onnellisimmillaan siellä, missä isäkin oli. Ja niin oli tila ja karja ja kiikkustuolikin siirtynyt pojalle.
Hän laski hartialtaan ruoskan, jonka pistävää hajua jaksoivat tarkkanenäisimmät seurapiirihienostelijat ihmetellä. Sellaiset, jotka kulkivat heidän karuttomilla maillaan ja arvioivat, mitä tilaa sopi käydä isoilla rahoilla ostamaan. Mutta Benjamin, joka oli koko elämänsä seurannut kengurun nahalta haisevaa isäänsä karjanhoitotilalla, oli oppinut pitämään sen villistä hajusta. Se oli turvallinen ja kodikas tuoksu. Siinä ei elänyt länsimaisen vaurauden löyhkä. Vain erämaan kesyttämätön sielu.
Ovi valitti edelleen: sen saranat kaipasivat öljyämistä. Jostakin syystä Benjamin ei jaksanut paneutua askareisiin, jotka eivät vaatineet välittömiä toimenpiteitä. Toki tuo natina häiritsi hänen mielenrauhaansa, mutta jo pian hän oli unohtanut koko asian. Ja talossa hän osasi jo alitajuntaisesti väistellä sitä kyseistä lattialankkua, joka naukui rasittavasti askeleiden alla. Vaan toista se oli kantturoiden kanssa - karja vaati huolenpitoa. Varhainen aamu ei koskaan tarjonnut muita mahdollisuuksia: piti nousta ylös ja töihin.
Hän jätti hattunsa eteisen ruosteiseen naulaan. Hatullakin oli tarinansa: sen oli antanut valkoihoinen tyttö, jonka mekko oli puhdas ja siisti ja joka vanhempineen oli tullut kaukaa. Hänen nimensä oli Emily. Tyttö oli ollut tuolloin ehkä seitsemäntoista - tarpeeksi vanha avioituakseen. Ehkä juuri siksi hänen vanhempansa olivat päättäneet ottaa tytön mukaansa Australiaan, missä he saattoivat pitää silmällä tytärtään. Tytön vanhemmat olivat monien muiden onnenonkijoiden tapaan saapuneet kosiskelemaan tilallisia rahoillaan. Silloin karjanhoito oli ollut tuottoisaa ja eritoten muodikasta länsimaalaisen hienoston keskuudessa.
Niinpä myös ukko Lee oli vuorollaan saanut vieraakseen pariskunnan, joka kertoi tulevansa Englannista. Eastwood oli heidän nimensä, joka esiteltiin sellaisella arvokkuudella, ettei sitä ukko Leen kaltainen mies oikein ymmärtänyt. Emily oli istunut vaiti heidän keskustellessaan. Edes sumppia ei ollut englantilainen kiiltokuva suvainnut maistaa, vaikka ukko Lee oli sitä niin auliisti heille tarjonnut. Ja kun kukaan ei sitä huomannut, pujahti tyttö ulkosalle. Siellä häntä vastaan asteli Benjamin, talon nuorempi isäntä.
Hän oli silloin kahdenkymmenkuuden ja erehtymättömän kaunis. Ei kuitenkaan sillä tavalla kaunis kuin mitä länsimaalaiset miehet olivat suorissa housuissaan ja silintereissään. Benjaminissa oli sen kaltaista tyyliä yhtä paljon kuin karjassa, joka mylvi raukeasti pihamaan aitauksessa. Ja mitä todennäköisemmin hän myös tuoksui kantturalta tuona nimen omaisena hetkenä, joka sijottui helteisen työpäivän päätökseen. Pojalla oli jalassaan ruokottomat housut ja hihoistaan leikattu musta paita, joka oli suorasti ilmaistuna läpimärkä hänen hiestään. Jalat olivat tungettu isä Leen lahjoittamaan saapaspariin, joista toisessa ammotti varpaanmenevä reikä. Hattua ei pojalla ollut, sillä sellaiseen ei nuorukaisella ollut varaa eikä Leellä antaa kuin omansa. Eikä Benjamin olisi isältään hattua käynyt ottamaan.
Nuorukainen hieroi kosteaa niskaansa ja oli siten astella arvon neiti Eastwoodin ylitse, kun tämä sitten kohteliaasti selvensi kurkkuaan. Ilta-auringon valossa tytön ei tarvinnut pelätä, että nuorukainen havaitsisi sen punan, joka tahtomattakin levisi valkeille poskipäille ja lopulta koko naamalle. Viattomien silmien katse lipui pitkin kovan työn muokkaamia käsivarsia, leveitä harteita ja voimakasta rintaa. Katseensa tavoittaessa kostean niskan jäntevyyden, painoi neiti Eastwood äkillisen ujouden vallassa katseensa ja sopersi tervehdyksensä: "T-Teidän täytyy olla herra Leen poika." Silkkihanskalla verhottu käsi ojentui lievästi täristen. Sen kohtasi kämmen, joka oli hukuttaa hennon käden sisäänsä. Nuorukainen oli lämmin, hyvin lämmin. Ja hänen karski, kesyttämätön puristuksensa kuului pojalle, joka ei tuntenut länsimaista hienostuneisuutta. Emily tiesi, että hänen äitinsä olisi kuvottunut moisesta sivistymättömyydestä, mutta Emilyä nuorukaisen erilaisuus viehätti liiaksikin.
"Benjamin." Nuori mies urahti eikä hänen ilmeessään levännyt pienoistakaan häpeää hänen siivotonta olemustaan kohtaan. Miehet täällä olivat varmasti hikisiä ja likaisia yhtenään, huomasi Emily järkeilevänsä. "Emily Eastwood." Tyttö kiirehti esittäytymään. Hymy pronssinruskeiden kasvojen keskellä ylettyi kastanjanruskeisiin silmiin asti ja sai tytön sydämen hypähtämään levottomasti. "Mukava tutustua- Emily." Nuorukainen virkkoi ja kiirehti nousemaan verannalle johtavat portaat ylös. Eikä Emily Eastwood saattanut hurmokseltaan edes huomata, kuinka sopimattomasti nuorukainen oli kutsunut häntä etunimellään. Neiti Eastwood oli ihastunut.
Sen illan jälkeen arvon neiti Eastwood vieraili ukko Leen tilalla päivittäin. Alkuun tytön vierailut olivat onnekkaita sattumia: "satuin kulkemaan tässä lähettyvillä ja ajattelin, että olisi epäkohteliasta olla tervehtimättä." Isäntä Lee jaksoi ihmetellä Emily Eastwoodin käytöstä, sillä olihan tyttö ollut niin kovin välinpitämätön talon herraa kohtaan heidän ensimmäisellä tapaamisellaan. Ja nyt tyttö osoitti liikuttavaa mielenkiintoa kaikkia heidän tekemisiään kohtaan. Hän jopa seurasi kerran, kuinka talon miehet polttomerkitsivät uutta karjaa - se oli jotakin, mitä edes talon karaistunut emäntä ei välittänyt katsella. Ehkä naiset kokivat eläinten tunnemaailman läheisemmin kuin miehet. Mutta tämä tyttö, Emily, katseli silmät intoa hehkuen, kuinka miehet tekivät työtään. Kehujakin tuo mokoma kävi jakamaan - erityisesti Benjaminille. Eikä ukko Lee joutunut kauan pohdiskelemaan, mikä todellisuudessa ajoi neitokaisen yhä uudestaan farmin laitamille.
"Se tyttö - Eastwoodin tytär taitaa olla retkussa sinuun!"
Nauroi ukko Lee lopulta partaansa, kun tyttö jälleen eräänä iltana oli hyvästellyt heidät ja kulkenut koreissa helmoissaan tiehensä. Nuori isäntä Lee nyrpisti näreissään nenäänsä ja paineli siltä istumalta taloon. Mutta vanha ukko Lee nauroi tapaukselle sydämensä pohjista ja jatkoi vielä silloinkin, kun miehet kävivät emännän kattamaan pöytään. "Anna pojan olla." Käski emäntä Lee, joka vain hymyili kertomukselle sievästi huuliltaan. "Taitaa tulla pululle suru rintaan - tuskin mahtaa rikas pariskunta ottaa minun pojastani seurapiirisulhasta." Päätti isäntä ja kävi hotkimaan paistiaan.
Tyttö tuli myös seuraavina päivinä ja vaikka Benjamin nautti hänen seurastaan ja hänen kiistattomasta kauneudestaan, tiesi hän silti asioiden oikean laidan. Hän tiesi, ettei tytöstä olisi hänen emännäkseen ja toisaalta - ei Benjaminista ollut myöskään prinssiksi Emilyn valtakuntaan. Ja kun tytön vanhemmat saapuivat eräänä aamuna heidän vieraakseen, näki Benjamin heidän katseestaan sen, minkä hän oli jo alusta asti tiennyt mielessään. Hän ei ollut tervetullut Eastwoodin arvokkaaseen sukuun. Sukuun, missä suvaittiin vain äärimmäisyyksiin jalostettuja kosio-oreja. Ei hänen kaltaisiaan villivarsoja.
Siispä hän päätti puhua tytölle suoraan.
Seuraava aamu avautui yhtä kuivana ja yhtä tukahduttavana kuin aina ennenkin. Emily Eastwood oli jo nojailemassa vasten karja-aitausta, kun Benjamin asteli verannalle. Tyttö tervehti häntä hymyillen, valkeat hiukset lepäsivät vapaina hennoilla olkapäillä. Uusi mekko- jälleen uusi mekko laskeutui imartelemaan nuoren naisen muotoa. "Minulla on sinulle lahja!" Tyttö hihkaisi ennen kuin Benjamin oli saanut edes suutaan auki. Emily veti selkänsä takaa pyöreämuotoisen rasian, jonka nuorukainen tunnisti heti. Hän tunnisti sen siksi, että hän oli useasti kylillä käydessään ihaillut tällaisten rasioiden sisältämiä esineitä hyllyillä, jotka tarjosivat pelkkää laatua. Kultaiset koristeelliset kirjaimet rasian kannessa vahvistivat hänen epäilyksensä toteen: "Liam Brown's Hats"
"Emily..."
Nuorukainen huokaisi ja puisteli päätään. Mutta tyttö vain nauroi ja nosti kannen, jonka alla lepäsi stetson tarkasti kääreisiinsä peiteltynä. Hän ei jäänyt odottelemaan, että poika ottaisi hatun oma-aloitteisesti käsiinsä, vaan toimi itse. Rasia, joka jo itsessään edusti nuorukaiselle tuntematonta vaurautta, kumahti hylättynä vasten pölyistä maata. Hatun lieristä pidellen Emily vaati nuorukaista kumartumaan, jotta tyttö saattoi huolellisesti asettaa lahjansa miehen päälaelle. Ja sen tehtyään nainen otti askeleen taakse kuin ihailemaan sellaista kangasta, jonka pintaan joku sormistaan taitava saattoi maalata elävän maiseman kaikissa väreissään.
Benjamin ei osannut sanoa sanaakaan. Juuri nyt hän tiesi varmasti, että tytölle oli kerrottava totuus. Juuri nyt hänen tuli satuttaa tyttöä.
"Pidän sinusta paljon, Emily." Hän aloitti ja hymy, joka heräsi lämpimän aamuruskon tavoin tytön kasvoilla oli kuin piiskan sivallus vasten kasvoja. "...mutta." Poika tunsi kurkkuaan korventavan, rintalastalla lepäsi syyllisyyden kivinen paino. "...en tahdo sinusta enempää kuin ystävän. Enkä siis usko, että saat minusta sitä, mitä haluat."
Vielä nyt, kuusi vuotta myöhemmin, Benjamin muisti tuon hetken. Päivän, jolloin hän oli saanut hattunsa. Enää sen langettama syyllisyys ei piinannut hänen omaatuntoaan, mutta aina toisinaan hän huomasi muistelevansa. Eikä hän ihmetellyt. Emily Eastwoodin tapaus oli kenties dramaattisinta, mitä hänen tasaisessa elämässään oli tapahtunut. Eikä hän saattanut arvata, että jotakin dramaattisempaa ja kohtalokkaampaa oli tapahtumassa aivan näillä minuutein. Tuo tapahtuma tuli muuttamaan hänen elämänsä: muovaisi sen uudeksi.
Rasvainen maito tuntui virkistävän viileältä auringon lämmittämän rintakehän alla. Mies nojasi selkänsä tuoliin, huokaus kumpusi syvältä. Hän aisti raajoissaan asuvan väsymyksen ja raskauden, joka pakkautui silmäluomiin. Uni tulisi helposti tänä yönä. Benjamin antoi silmiensä sulkeutua vain hetkeksi. Mutta tuon pienenkin hetken rikkoi ääni, joka sai pelon välkähtämään tajunnassa ja adrenaliini purkautui syöksähtäen vilkkaaseen verenkiertoon. Raukeus ja unisuus olivat poissa - tummat silmät tuijottivat tyrmistyneinä keittiön seinämää. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että eläin - ja vieläpä kanttura - saattoi päästää tuollaisen äänen. Äänen, joka oli puhdasta kauhua. Hän kuuli töminän, joka lähti monikymmenpäisen karjalauman lähtiessä pelon ajamana liikkeelle. Eläinten äänet täyttivät yön hiljaisuuden, jota haastamaan kävi vain pitkä, vertahyytävä ujellus. Ääni, joka tuli läheltä ja kuului aivan toisenlaiselle eläimelle.
Mies, joka oli kiirehtinyt noutamaan olohuoneen seinällä lepäävää haulikkoa, huomasi ajattelevansa: tuo laulu ei kuulunut Lukelle. Sen lisäksi, että villikoirat harvoin uskaltautuivat näin lähelle hänen maitaan, äänessä lepäsi myös vieras sointi. Kuin se olisi kuulunut aivan eri lajille, eri rodulle. Se oli matalampi ja voimakkaampi sointi, joka sai villikoiran lauluun tottuneenkin miehen tuntemaan puistatuksen lihassaan. Kevyt naksahdus kertoi haulikon valmiudesta, kun mies kiirehti eteiseen ja verannalle. Mutta mikään, ei mikään maailmassa olisi voinut valmistaa häntä siihen näkyyn, jonka hän pihaltaan kohtasi.
Ensimmäisenä hän näki ruumiin: rivosti auki revityn ruhon, joka vielä lihasten tahattomien liikkeiden johdosta nyki paikallaan. Tuoreen veren haju iski kuin moukari iskullaan: Benjamin tunsi tajuntansa hämärtyvän. Ja kun hän katsoi laajemmin, hän näki vielä kaksi muuta. Kaksi lehmää, joiden kyljistä paistoivat sekä luut että sisäelimet irvokkaasti esiin. Kuvotus iski hallitsemattomasti. Mies nojautui vasten kaidetta - hän tunsi maidon pyrkivän ylös vatsalaukusta. Mutta hänellä ei ollut aikaa helpottaa oloaan, kuvotus saisi odottaa. Tämän hänelle kertoi tunne, joka jokaisen sekunnin kuluessa voimistui hänen sisällään. Sillä täytyi olla jotakin tekemistä saaliseläimen itsesuojeluvaiston kanssa, koska muuten Benjamin ei olisi koskaan saanut edes tilaisuutta vaikuttaa elämänsä jatkumiseen. Muutama hukattu sekunti lisää eikä hän olisi nähnyt sitä.
Se ei ollut dingo. Tuolla olennolla, joka nyt tuijotti häntä julmankeltaisilla silmillään, ei ollut mitään tekemistä lempeän australianvillikoiran kanssa. Siitä hän saattoi tuona epätodellisena hetkenä olla täysin varma. Eläin oli valtava: neljällä raajallaan varmasti lähellä kantturan kokoluokkaa. Mutta se ei tukeutunut eturaajoihinsa - se oli noussut ihmisen tavoin vahvan oloisille takaraajoilleen. Sen ruskea turkki oli tahmea verestä, johon se oli epäilemättä tahrinut itsensä murhatyötä tehdessään. Hetken katsottuaan Benjamin myös ymmärsi, että tuo olento oli tuhonnut itselleen tien aitaukseen: rikkinäisiä puupaloja lojui ympäriinsä pedon ympärillä. Tilanteen vaarallisuus selvisi näiden havaintojen kautta miehelle lopullisesti. Tyhjä nielaisu ei vienyt pois kurkkua puristavaa tunnetta. Raajat eivät suostuneet liikkumaan.
Ja sitten hän kuuli, kuinka tuo olento veti hartaasti ilmaa keuhkoihinsa. Hän arvasi, että se tapaili hänen tuoksuaan. Kuin eläin olisi tehnyt valintaa kahden ruokalajin välillä. Ja kun se laski valtaisat eturaajansa maahan ja kääntyi hänen puoleensa, mies tiesi täsmälleen millaiseen päätökseen eläin oli tullut. Juuri silloin selviytymisvaisto heräsi uniltaan.
Haulikko, joka toimintavalmiina oli levännyt hänen käsivarsillaan, nousi etsimään kohdettaan. Peto kyyristyi, se painoi pitkät korvansa vasten niskaa. Hetki, joka edelsi hetkistä kaikkein kohtalokkainta oli vain sydämen lyönnin pituinen. Sitten tapahtui paljon: haulikon murahdus sulautui yhteen eläimellisemmän karjahduksen kanssa. Benjamin ei voinut olla täysin varma, mutta hän uskoi sen kertovan tuskasta, joka syntyi lyijypanoksen tunkeutuessa pedon nahkaan. Hän itse tunsi tasapainonsa pettävän, kun lamaannuttava kasa pehmyttä ja silti raskasta massaa lensi vasten hänen kehoaan. Kuului voimakas räminä, kun ovi hänen takanaan irtosi saranoiltaan ja päästi hänet kaatumaan selälleen talon pieneen eteistilaan.
Iskusta aiheutuva kipu sai ilman pakenevaan keuhkoista ja hetkeen hän ei edes ymmärtänyt, mitä tarkalleen oli tapahtunut. Mutta kun sumentunut tajunta jälleen tavoitteli kirkkaampia uomiaan, hänet valtasi kokonaisvaltainen, suonia korventava polte. Tuska, jollaista hän ei ollut eläissään kyennyt edes kuvittelemaan. Benjamin kuuli oman äänensä - huudon, joka tuntui vieraalta hänen huulillaan. Ja kun hän avasi jälleen silmänsä, hän näki hampaat, jotka sapelien tavoin repeytyivät irti hänen omasta rikkinäisestä lihastaan. Hän ymmärsi nyt, mikä tuo kostea tunne oli vasten hänen rintaansa. Veren metallinen katku löysi muotonsa hetkellisesti kirkastuvasta tajunnasta. Ja hän kuuli myös pedon, joka valitti vammojaan - se oli kuin koiran pelokasta ujellusta. Silloin hän muisti koiratkin: pedon oli täytynyt surmata ne ennen kuin ne ehtivät edes varoittaa tunkeilijasta. Ja niinpä, kun tajuttomuus vihdoin laskeutui hänen ylleen, jäi Benjamin Leen viimeiseksi ihmistunteeksi sääli, jota hän tunsi murhattuja eläinystäviään kohtaan.
"Tahdon kuulla sen, poika." Niin oli ukko hänelle hengästyksissään virkkonut eikä hän osannut olla miehelle vihainen. Kuoleva mies halusi kuunnella yön laulajia. Jos se oli hänen isänsä viimeinen vaatimaton toive, miksi hän olisi käynyt sellaista mieheltä kieltämään? Siihen ukko Lee oli lopulta myös nukahtanut. Henki otti ja lähti enkelten ja Jumalan ja ties minkä esi-isien viitoittamille taivaanpoluille. Brandon Lee oli näyttänyt unessaan tyytyväiseltä ja raukealta: samalta kuin silloin, kun äiti Lee ruokki miehensä kunnon kimpaleella mehukasta naudanpaistia. Vihreistä ei ukko paljon välittänyt, mutta liha oli saanut tuimaksikin luonnehditun naaman hymyilemään.
Äiti, Deborah Lee, päätti lähteä ukon perään kaksi vuotta myöhemmin. Sairautta muori ei koskaan kärsinyt - sydän se vain pysähtyi. Yhtenä kauniina iltapäivänä: hups vain ja siinä se oli. Kuolema, potkaisu tyhjään, filmirulla lopussa. Kaipa nainen oli sitten ukkoaan kaivannut, kun niin pian päätti isännän perään pinkoa. Benjamin ei ollut surrut liiaksi: hän tiesi, että muori oli onnellisimmillaan siellä, missä isäkin oli. Ja niin oli tila ja karja ja kiikkustuolikin siirtynyt pojalle.
Hän laski hartialtaan ruoskan, jonka pistävää hajua jaksoivat tarkkanenäisimmät seurapiirihienostelijat ihmetellä. Sellaiset, jotka kulkivat heidän karuttomilla maillaan ja arvioivat, mitä tilaa sopi käydä isoilla rahoilla ostamaan. Mutta Benjamin, joka oli koko elämänsä seurannut kengurun nahalta haisevaa isäänsä karjanhoitotilalla, oli oppinut pitämään sen villistä hajusta. Se oli turvallinen ja kodikas tuoksu. Siinä ei elänyt länsimaisen vaurauden löyhkä. Vain erämaan kesyttämätön sielu.
Ovi valitti edelleen: sen saranat kaipasivat öljyämistä. Jostakin syystä Benjamin ei jaksanut paneutua askareisiin, jotka eivät vaatineet välittömiä toimenpiteitä. Toki tuo natina häiritsi hänen mielenrauhaansa, mutta jo pian hän oli unohtanut koko asian. Ja talossa hän osasi jo alitajuntaisesti väistellä sitä kyseistä lattialankkua, joka naukui rasittavasti askeleiden alla. Vaan toista se oli kantturoiden kanssa - karja vaati huolenpitoa. Varhainen aamu ei koskaan tarjonnut muita mahdollisuuksia: piti nousta ylös ja töihin.
Hän jätti hattunsa eteisen ruosteiseen naulaan. Hatullakin oli tarinansa: sen oli antanut valkoihoinen tyttö, jonka mekko oli puhdas ja siisti ja joka vanhempineen oli tullut kaukaa. Hänen nimensä oli Emily. Tyttö oli ollut tuolloin ehkä seitsemäntoista - tarpeeksi vanha avioituakseen. Ehkä juuri siksi hänen vanhempansa olivat päättäneet ottaa tytön mukaansa Australiaan, missä he saattoivat pitää silmällä tytärtään. Tytön vanhemmat olivat monien muiden onnenonkijoiden tapaan saapuneet kosiskelemaan tilallisia rahoillaan. Silloin karjanhoito oli ollut tuottoisaa ja eritoten muodikasta länsimaalaisen hienoston keskuudessa.
Niinpä myös ukko Lee oli vuorollaan saanut vieraakseen pariskunnan, joka kertoi tulevansa Englannista. Eastwood oli heidän nimensä, joka esiteltiin sellaisella arvokkuudella, ettei sitä ukko Leen kaltainen mies oikein ymmärtänyt. Emily oli istunut vaiti heidän keskustellessaan. Edes sumppia ei ollut englantilainen kiiltokuva suvainnut maistaa, vaikka ukko Lee oli sitä niin auliisti heille tarjonnut. Ja kun kukaan ei sitä huomannut, pujahti tyttö ulkosalle. Siellä häntä vastaan asteli Benjamin, talon nuorempi isäntä.
Hän oli silloin kahdenkymmenkuuden ja erehtymättömän kaunis. Ei kuitenkaan sillä tavalla kaunis kuin mitä länsimaalaiset miehet olivat suorissa housuissaan ja silintereissään. Benjaminissa oli sen kaltaista tyyliä yhtä paljon kuin karjassa, joka mylvi raukeasti pihamaan aitauksessa. Ja mitä todennäköisemmin hän myös tuoksui kantturalta tuona nimen omaisena hetkenä, joka sijottui helteisen työpäivän päätökseen. Pojalla oli jalassaan ruokottomat housut ja hihoistaan leikattu musta paita, joka oli suorasti ilmaistuna läpimärkä hänen hiestään. Jalat olivat tungettu isä Leen lahjoittamaan saapaspariin, joista toisessa ammotti varpaanmenevä reikä. Hattua ei pojalla ollut, sillä sellaiseen ei nuorukaisella ollut varaa eikä Leellä antaa kuin omansa. Eikä Benjamin olisi isältään hattua käynyt ottamaan.
Nuorukainen hieroi kosteaa niskaansa ja oli siten astella arvon neiti Eastwoodin ylitse, kun tämä sitten kohteliaasti selvensi kurkkuaan. Ilta-auringon valossa tytön ei tarvinnut pelätä, että nuorukainen havaitsisi sen punan, joka tahtomattakin levisi valkeille poskipäille ja lopulta koko naamalle. Viattomien silmien katse lipui pitkin kovan työn muokkaamia käsivarsia, leveitä harteita ja voimakasta rintaa. Katseensa tavoittaessa kostean niskan jäntevyyden, painoi neiti Eastwood äkillisen ujouden vallassa katseensa ja sopersi tervehdyksensä: "T-Teidän täytyy olla herra Leen poika." Silkkihanskalla verhottu käsi ojentui lievästi täristen. Sen kohtasi kämmen, joka oli hukuttaa hennon käden sisäänsä. Nuorukainen oli lämmin, hyvin lämmin. Ja hänen karski, kesyttämätön puristuksensa kuului pojalle, joka ei tuntenut länsimaista hienostuneisuutta. Emily tiesi, että hänen äitinsä olisi kuvottunut moisesta sivistymättömyydestä, mutta Emilyä nuorukaisen erilaisuus viehätti liiaksikin.
"Benjamin." Nuori mies urahti eikä hänen ilmeessään levännyt pienoistakaan häpeää hänen siivotonta olemustaan kohtaan. Miehet täällä olivat varmasti hikisiä ja likaisia yhtenään, huomasi Emily järkeilevänsä. "Emily Eastwood." Tyttö kiirehti esittäytymään. Hymy pronssinruskeiden kasvojen keskellä ylettyi kastanjanruskeisiin silmiin asti ja sai tytön sydämen hypähtämään levottomasti. "Mukava tutustua- Emily." Nuorukainen virkkoi ja kiirehti nousemaan verannalle johtavat portaat ylös. Eikä Emily Eastwood saattanut hurmokseltaan edes huomata, kuinka sopimattomasti nuorukainen oli kutsunut häntä etunimellään. Neiti Eastwood oli ihastunut.
Sen illan jälkeen arvon neiti Eastwood vieraili ukko Leen tilalla päivittäin. Alkuun tytön vierailut olivat onnekkaita sattumia: "satuin kulkemaan tässä lähettyvillä ja ajattelin, että olisi epäkohteliasta olla tervehtimättä." Isäntä Lee jaksoi ihmetellä Emily Eastwoodin käytöstä, sillä olihan tyttö ollut niin kovin välinpitämätön talon herraa kohtaan heidän ensimmäisellä tapaamisellaan. Ja nyt tyttö osoitti liikuttavaa mielenkiintoa kaikkia heidän tekemisiään kohtaan. Hän jopa seurasi kerran, kuinka talon miehet polttomerkitsivät uutta karjaa - se oli jotakin, mitä edes talon karaistunut emäntä ei välittänyt katsella. Ehkä naiset kokivat eläinten tunnemaailman läheisemmin kuin miehet. Mutta tämä tyttö, Emily, katseli silmät intoa hehkuen, kuinka miehet tekivät työtään. Kehujakin tuo mokoma kävi jakamaan - erityisesti Benjaminille. Eikä ukko Lee joutunut kauan pohdiskelemaan, mikä todellisuudessa ajoi neitokaisen yhä uudestaan farmin laitamille.
"Se tyttö - Eastwoodin tytär taitaa olla retkussa sinuun!"
Nauroi ukko Lee lopulta partaansa, kun tyttö jälleen eräänä iltana oli hyvästellyt heidät ja kulkenut koreissa helmoissaan tiehensä. Nuori isäntä Lee nyrpisti näreissään nenäänsä ja paineli siltä istumalta taloon. Mutta vanha ukko Lee nauroi tapaukselle sydämensä pohjista ja jatkoi vielä silloinkin, kun miehet kävivät emännän kattamaan pöytään. "Anna pojan olla." Käski emäntä Lee, joka vain hymyili kertomukselle sievästi huuliltaan. "Taitaa tulla pululle suru rintaan - tuskin mahtaa rikas pariskunta ottaa minun pojastani seurapiirisulhasta." Päätti isäntä ja kävi hotkimaan paistiaan.
Tyttö tuli myös seuraavina päivinä ja vaikka Benjamin nautti hänen seurastaan ja hänen kiistattomasta kauneudestaan, tiesi hän silti asioiden oikean laidan. Hän tiesi, ettei tytöstä olisi hänen emännäkseen ja toisaalta - ei Benjaminista ollut myöskään prinssiksi Emilyn valtakuntaan. Ja kun tytön vanhemmat saapuivat eräänä aamuna heidän vieraakseen, näki Benjamin heidän katseestaan sen, minkä hän oli jo alusta asti tiennyt mielessään. Hän ei ollut tervetullut Eastwoodin arvokkaaseen sukuun. Sukuun, missä suvaittiin vain äärimmäisyyksiin jalostettuja kosio-oreja. Ei hänen kaltaisiaan villivarsoja.
Siispä hän päätti puhua tytölle suoraan.
Seuraava aamu avautui yhtä kuivana ja yhtä tukahduttavana kuin aina ennenkin. Emily Eastwood oli jo nojailemassa vasten karja-aitausta, kun Benjamin asteli verannalle. Tyttö tervehti häntä hymyillen, valkeat hiukset lepäsivät vapaina hennoilla olkapäillä. Uusi mekko- jälleen uusi mekko laskeutui imartelemaan nuoren naisen muotoa. "Minulla on sinulle lahja!" Tyttö hihkaisi ennen kuin Benjamin oli saanut edes suutaan auki. Emily veti selkänsä takaa pyöreämuotoisen rasian, jonka nuorukainen tunnisti heti. Hän tunnisti sen siksi, että hän oli useasti kylillä käydessään ihaillut tällaisten rasioiden sisältämiä esineitä hyllyillä, jotka tarjosivat pelkkää laatua. Kultaiset koristeelliset kirjaimet rasian kannessa vahvistivat hänen epäilyksensä toteen: "Liam Brown's Hats"
"Emily..."
Nuorukainen huokaisi ja puisteli päätään. Mutta tyttö vain nauroi ja nosti kannen, jonka alla lepäsi stetson tarkasti kääreisiinsä peiteltynä. Hän ei jäänyt odottelemaan, että poika ottaisi hatun oma-aloitteisesti käsiinsä, vaan toimi itse. Rasia, joka jo itsessään edusti nuorukaiselle tuntematonta vaurautta, kumahti hylättynä vasten pölyistä maata. Hatun lieristä pidellen Emily vaati nuorukaista kumartumaan, jotta tyttö saattoi huolellisesti asettaa lahjansa miehen päälaelle. Ja sen tehtyään nainen otti askeleen taakse kuin ihailemaan sellaista kangasta, jonka pintaan joku sormistaan taitava saattoi maalata elävän maiseman kaikissa väreissään.
Benjamin ei osannut sanoa sanaakaan. Juuri nyt hän tiesi varmasti, että tytölle oli kerrottava totuus. Juuri nyt hänen tuli satuttaa tyttöä.
"Pidän sinusta paljon, Emily." Hän aloitti ja hymy, joka heräsi lämpimän aamuruskon tavoin tytön kasvoilla oli kuin piiskan sivallus vasten kasvoja. "...mutta." Poika tunsi kurkkuaan korventavan, rintalastalla lepäsi syyllisyyden kivinen paino. "...en tahdo sinusta enempää kuin ystävän. Enkä siis usko, että saat minusta sitä, mitä haluat."
Vielä nyt, kuusi vuotta myöhemmin, Benjamin muisti tuon hetken. Päivän, jolloin hän oli saanut hattunsa. Enää sen langettama syyllisyys ei piinannut hänen omaatuntoaan, mutta aina toisinaan hän huomasi muistelevansa. Eikä hän ihmetellyt. Emily Eastwoodin tapaus oli kenties dramaattisinta, mitä hänen tasaisessa elämässään oli tapahtunut. Eikä hän saattanut arvata, että jotakin dramaattisempaa ja kohtalokkaampaa oli tapahtumassa aivan näillä minuutein. Tuo tapahtuma tuli muuttamaan hänen elämänsä: muovaisi sen uudeksi.
Rasvainen maito tuntui virkistävän viileältä auringon lämmittämän rintakehän alla. Mies nojasi selkänsä tuoliin, huokaus kumpusi syvältä. Hän aisti raajoissaan asuvan väsymyksen ja raskauden, joka pakkautui silmäluomiin. Uni tulisi helposti tänä yönä. Benjamin antoi silmiensä sulkeutua vain hetkeksi. Mutta tuon pienenkin hetken rikkoi ääni, joka sai pelon välkähtämään tajunnassa ja adrenaliini purkautui syöksähtäen vilkkaaseen verenkiertoon. Raukeus ja unisuus olivat poissa - tummat silmät tuijottivat tyrmistyneinä keittiön seinämää. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että eläin - ja vieläpä kanttura - saattoi päästää tuollaisen äänen. Äänen, joka oli puhdasta kauhua. Hän kuuli töminän, joka lähti monikymmenpäisen karjalauman lähtiessä pelon ajamana liikkeelle. Eläinten äänet täyttivät yön hiljaisuuden, jota haastamaan kävi vain pitkä, vertahyytävä ujellus. Ääni, joka tuli läheltä ja kuului aivan toisenlaiselle eläimelle.
Mies, joka oli kiirehtinyt noutamaan olohuoneen seinällä lepäävää haulikkoa, huomasi ajattelevansa: tuo laulu ei kuulunut Lukelle. Sen lisäksi, että villikoirat harvoin uskaltautuivat näin lähelle hänen maitaan, äänessä lepäsi myös vieras sointi. Kuin se olisi kuulunut aivan eri lajille, eri rodulle. Se oli matalampi ja voimakkaampi sointi, joka sai villikoiran lauluun tottuneenkin miehen tuntemaan puistatuksen lihassaan. Kevyt naksahdus kertoi haulikon valmiudesta, kun mies kiirehti eteiseen ja verannalle. Mutta mikään, ei mikään maailmassa olisi voinut valmistaa häntä siihen näkyyn, jonka hän pihaltaan kohtasi.
Ensimmäisenä hän näki ruumiin: rivosti auki revityn ruhon, joka vielä lihasten tahattomien liikkeiden johdosta nyki paikallaan. Tuoreen veren haju iski kuin moukari iskullaan: Benjamin tunsi tajuntansa hämärtyvän. Ja kun hän katsoi laajemmin, hän näki vielä kaksi muuta. Kaksi lehmää, joiden kyljistä paistoivat sekä luut että sisäelimet irvokkaasti esiin. Kuvotus iski hallitsemattomasti. Mies nojautui vasten kaidetta - hän tunsi maidon pyrkivän ylös vatsalaukusta. Mutta hänellä ei ollut aikaa helpottaa oloaan, kuvotus saisi odottaa. Tämän hänelle kertoi tunne, joka jokaisen sekunnin kuluessa voimistui hänen sisällään. Sillä täytyi olla jotakin tekemistä saaliseläimen itsesuojeluvaiston kanssa, koska muuten Benjamin ei olisi koskaan saanut edes tilaisuutta vaikuttaa elämänsä jatkumiseen. Muutama hukattu sekunti lisää eikä hän olisi nähnyt sitä.
Se ei ollut dingo. Tuolla olennolla, joka nyt tuijotti häntä julmankeltaisilla silmillään, ei ollut mitään tekemistä lempeän australianvillikoiran kanssa. Siitä hän saattoi tuona epätodellisena hetkenä olla täysin varma. Eläin oli valtava: neljällä raajallaan varmasti lähellä kantturan kokoluokkaa. Mutta se ei tukeutunut eturaajoihinsa - se oli noussut ihmisen tavoin vahvan oloisille takaraajoilleen. Sen ruskea turkki oli tahmea verestä, johon se oli epäilemättä tahrinut itsensä murhatyötä tehdessään. Hetken katsottuaan Benjamin myös ymmärsi, että tuo olento oli tuhonnut itselleen tien aitaukseen: rikkinäisiä puupaloja lojui ympäriinsä pedon ympärillä. Tilanteen vaarallisuus selvisi näiden havaintojen kautta miehelle lopullisesti. Tyhjä nielaisu ei vienyt pois kurkkua puristavaa tunnetta. Raajat eivät suostuneet liikkumaan.
Ja sitten hän kuuli, kuinka tuo olento veti hartaasti ilmaa keuhkoihinsa. Hän arvasi, että se tapaili hänen tuoksuaan. Kuin eläin olisi tehnyt valintaa kahden ruokalajin välillä. Ja kun se laski valtaisat eturaajansa maahan ja kääntyi hänen puoleensa, mies tiesi täsmälleen millaiseen päätökseen eläin oli tullut. Juuri silloin selviytymisvaisto heräsi uniltaan.
Haulikko, joka toimintavalmiina oli levännyt hänen käsivarsillaan, nousi etsimään kohdettaan. Peto kyyristyi, se painoi pitkät korvansa vasten niskaa. Hetki, joka edelsi hetkistä kaikkein kohtalokkainta oli vain sydämen lyönnin pituinen. Sitten tapahtui paljon: haulikon murahdus sulautui yhteen eläimellisemmän karjahduksen kanssa. Benjamin ei voinut olla täysin varma, mutta hän uskoi sen kertovan tuskasta, joka syntyi lyijypanoksen tunkeutuessa pedon nahkaan. Hän itse tunsi tasapainonsa pettävän, kun lamaannuttava kasa pehmyttä ja silti raskasta massaa lensi vasten hänen kehoaan. Kuului voimakas räminä, kun ovi hänen takanaan irtosi saranoiltaan ja päästi hänet kaatumaan selälleen talon pieneen eteistilaan.
Iskusta aiheutuva kipu sai ilman pakenevaan keuhkoista ja hetkeen hän ei edes ymmärtänyt, mitä tarkalleen oli tapahtunut. Mutta kun sumentunut tajunta jälleen tavoitteli kirkkaampia uomiaan, hänet valtasi kokonaisvaltainen, suonia korventava polte. Tuska, jollaista hän ei ollut eläissään kyennyt edes kuvittelemaan. Benjamin kuuli oman äänensä - huudon, joka tuntui vieraalta hänen huulillaan. Ja kun hän avasi jälleen silmänsä, hän näki hampaat, jotka sapelien tavoin repeytyivät irti hänen omasta rikkinäisestä lihastaan. Hän ymmärsi nyt, mikä tuo kostea tunne oli vasten hänen rintaansa. Veren metallinen katku löysi muotonsa hetkellisesti kirkastuvasta tajunnasta. Ja hän kuuli myös pedon, joka valitti vammojaan - se oli kuin koiran pelokasta ujellusta. Silloin hän muisti koiratkin: pedon oli täytynyt surmata ne ennen kuin ne ehtivät edes varoittaa tunkeilijasta. Ja niinpä, kun tajuttomuus vihdoin laskeutui hänen ylleen, jäi Benjamin Leen viimeiseksi ihmistunteeksi sääli, jota hän tunsi murhattuja eläinystäviään kohtaan.