Post by Tylppy on Sept 18, 2009 21:10:11 GMT 3
Ilta oli hiljainen. Kapakan valot tuskin jaksoivat valaista täyteen tuolia ja pöytiä sullottua tilaa. Takka, jossa pihisi turhan kostea halko poikineen piti yllä onnettoman kokoista liekkiä, joka ei edes valaissut riittävästi – saati että olisi millään tavalla lämmittänyt suurta tilaa. Ne harvat, jotka olivat raahautuneet tuohon kalankatkuiseen kapakkapaholaiseen istuivat likellä vanhaa, jo halkeilevaa takkavanhusta. Valatut, kuhmuraiset kynttilät valaisivat tukiparrujen kylkiä. Vuosikausien aikana kertyneet steariini kerrokset valuivat pitkin takorautaisia kynttilän pidikkeitä. Vähän väliä latialle ropisevat steariinirypähdykset saivat talon nurkassa nukkuvan koiran kohottelemaan kulmiaan kuin odottaen jotain jännittävää tapahtuvan. Kerta toisensa jälkeen pettyvä elukka laski päänsä tomuista lattiaa vasten ja sulki silmänsä viimeinkin. Kunnes tohinan kera se avasi silmänsä jälleen, kun jotain viimein tapahtui.
Öljyämätön ulko-ovi narisi ilkeästi jokakerta, kuin joku kulki ovesta. Tuolla kertaa heräilevän oven ääniin sekoittui jälleen kerran tutuksi tullut kopina. Alkukevään sateiden kastelema varjo kulki sisälle kapakan katkuun. Pitkä viitta oli laahuksiltaan kurapisaroiden täyttämä, vaikka se istuikin hyvin leveille hartioille, jotka sitä kannattelivat. Viitta oli kevyesti sutaistu kiinni kauluksesta, mutta se avautui miltein apposelleen jokaisella askeleella minkä rampa mies otti. Puiset, miltein koko vartensa mittaiset kainalosauvat olivat peittyneet kerroksina kasvavan savikerroksen alle. Kepit iskivät tasaiseen tahtiin kivistä lattiaa vasten miehen ainokaisen jalan ottaessa tasaiseen tahtiin kosketuksen lattian kanssa. Rampa mies ei herättänyt juurikaan huomiota, hän oli täällä tuttu näky, vaikkei kukaan häntä juurikaan tuntenut. Tummaan viittaan sonnustautunut mies oli ilmaantunut muutama kuukausi takaperin tuohon kalastajakylään, jonne juuri lainkaan eivät ulkopuoliset eksyneet. Kylä eli omaa, köyhää, hiljaista, ja tavanomaista elämää. Muutokset olivat harvinaisia uomiinsa juurtuneissa, arkipäiväisissä asioissa – ramman saapuminen oli puhuttanut kyläläisiä päivän pari, mutta sen enempää mies ei ollut saanut huomiota. Ryysyläinen ei ollut tehnyt tuttavuutta juuri kenenkään kanssa, eikä kukaan juurikaan ollut innoissaan ajatuksesta tutustua ramman kanssa.
Harmittomaksi laskettu vieras oli saanut olla rauhassa, sillä kyläläiset olivat olettaneet hänen lähtevän yhtä huomaamattomalla tavalla kun oli tuonne eksynytkin. Ihmetyksekseen he olivat erehtyneet. Rampa oli viettänyt aikaansa kylässä jo toistakuukautta. Tämä oli saanut yösijansa halvasta, huonokuntoisesta majatalosta, jossa hänen oleskelunsa ei häirinnyt ketään. Ainoastaan nuo kovasti maahan iskeytyvät äänet kertoivat miehen liikkeistä. Ja tuo sama ääni, kova ja ontto kulki läpi kapakan ramman kulkiessa kohti tiskiä.
”Taasko tulit karkoittamaan asiakkaitani rampa?” tiskin takana nojaileva, pönäkkä, ja iholtaan punertavan laikukas mies kysähti. Joskus vaalea essu lepäsi löysästi sidottuna vasten kuperaa vatsaa. Pälvikaljun loistaessa harvojen, mutta tummien hiusten lomasta mies hieraisi nenäänsä katsoessaan kuinka asiakas istuutui.
”Onko täällä sellaisiakin? Kuvittelin että täällä on vain umpijuoppo omistaja – niinkuin aina ennenkin” istuutuessaan rampa puheli. Sateesta kastuneen lierihattunsa mies nosti päästään ja laski vierelleen. Miehellä oli punaisen oranssit hiukset, jotka tämä oli sitonut niskastaan kiinni. Sama väri toistui miehen kasvoilla. Käkkäräksi taipuva parta sojoitti siistimättömänä pitkin miehen poskia, kaulaa ja leukaa. Mies katsahti harmaan vihreillä silmillään tiskin takana nojailevaa miestä joka suoristi ruhonsa römelöisesti naurahtaen.
”Sinut sietäisi heittää ulos.”
”Ja jäisit vallan ilman asiakkaita?” punaparta kysähti kaivaen tummien housujensa taskusta kolikon pöydälle. ”Surullista – olen tähän asti ollut varma, että olen ainoa maksava asiakas täällä”, ympärilleen katsahtaessaan mies vilkaisi takan läheisyydessä istuskelijoita ”Nuokin näyttäisivät ennemmänkin kuuluvan paikan kalusteisiin.”
”Onko näin? Itsekin tunnut koettavan samaistua kalusteeksi. Tuolla naamalla et juuri eroaisi joukosta”, tiskin takana olija puheli laskiessaan tuopin kolahtaen tiskille. Kaljupäinen omistaja asettui takaisin nojaamaan tiskiin, kokematta sen suuremmin tarkemmaksi ottaa pahasti ramman riehoja. Eihän hänenkään riekkumisensa tuntunut vaikuttavan leveä harteiseen kulkijaankaa, joten miksipä pahastua tuosta molemmin puoleisesta keskustelusta.
”Olet juoppo, mutta siis samalla myös pehmo? Se selittääkin monta asiaa.”
”Rammaksi olet kyllä aika epeli suustasi.”
”Juopoksi isket kyllä hyvin takaisin.”
Warren ei ollut huolitellut itseään. Miksi olisikaan? Hän oli kulkuri, maailman kulun yksi rujoimmista irtokappaleista. Hänellä ei ollut velvoitteita, odotuksia, saati tavoitteita. Sillä millaisia olisivat rujon ja vieläpä ramman ihmisen tavoitteet voineet edes olla? Mies, joka ei kyennyt kulkemaan jaloilleen oli yhtä kuin yhteiskunnan jätettä. Hänen sopi olla kiitollinen, ettei hänellä ollut elätettäviä, saati ketään, joka olisi kärsinyt hänen vuoksensa. Ja siihen hän lopetti ajattelunsa. Hän ei halunnut muistella mitä hänen elämässään olisi voinut olla, jos kaikki olisi onnistunut kulumaan toisin. Warren Schades ei halunnut muistella puolentoista vuoden mittaisia tapahtumia, aikaa, jolloin hän oli hetken tuntenut perhesiteiden lämmön. Turvan, siinä missä hauraudenkin.
Terävästi kaartuvat, vihreä silmät tarkastelivat oluttuopin vaahtovaa pintaa. Hän ei halunnut muistella aikaansa Koillistuulessa. Majatalo kuului hänen menetettyyn elämäänsä, ainoaan osaan elämäänsä joka oli hänelle ollut mitä mieluisin, mutta myös surullisinta aikaa. Mies ei tiennyt, pitikö hänen ajatella paikasta näkemänsä unet painajaisina, vai rintaansa lämmittävinä muistoina. Niin tai näin – rampa mies unohti tuoppinsa katselemisen. Sen sijaan suurehko, lapiomainen koura puristui peittämään miltein kauttaaltaan tuopin reunaa miehen kohottaessa lasin ahavoittuneille huulilleen. Juoman maltainen maku oli omiaan tuottamaan mielihyvää huurretta haluavalle mielelle. Ajatus samaistumisesta kapakan pitäjään oli houkutellut miehen mieltä jo tovin tai kaksi. Puodin pitäjä oli lähes hänen tulevaisuutensa kuva: rähjäinen umpijuoppo. Sellaiseen hänestä vielä sentään saattoi olla. Miekkansa, tuppeineen myytyään ei edesmenneelle palkkamiekalle ollut jäänyt muutamaa tikaria, ja köyhää rahapussia kummempaa.
Kapakan pitäjä hytisi paikoillaan tuntiessaan elämänlaatuaan muisuttavan, limaisen röyhtäisyn riepottelevan elimistiöön. Tiskin toisella puolelle istuva rampa tuskin liikahti, tai ainakaan tämän maailmaa nähnyt katsanto ei antanut ajatuksen tynkääkään ilmi miehen paksun kallon sisäpuolelta.
”Oletko alkanut pitämään vartijakoirana kurjaa piskiä ulkosalla? Ja vielä pentua? Laatikossa? Onko omassasi jotain vikaa?” muutaman olutpisaran suupieliltään pyyhkäisevä rampa kysäisi nyökäten suuntaan, josta hän oli juuri astellut.
”Mikälie ruton kalvama piru. Silmäpuoli hurtta...Sopisi sinulle”, kapakan omistaja murahti raapien karvaista, sängen peittämää leukaansa.
”Niinkö?” paksun kulmakarvan noustessa kysyvästi miehen kasvolla rampa tuumaili, äänessään hapan maku tekaistua ihmetystä.
”No niin – olisi ainakin muutama yhdistävä tekijä. Kaksi rampaa ja pirun rumaa yhdessä”, räjähdysmäisesti nauruun remahtava mies täytti äänellään koko kapakan, saaden jopa punapartaisen asiakkaansa nauramaan ääneen.
Remuluinen nauru täytti koko pienen, kalanlöyhkäisen sopen tuona tummana, kurjakelisenä iltana.
”Talo tarjoaa seuraavat” nyrkkiään tiskin puiseen pintaan lyöden kapakan pitäjä lähti laskemaan olutta odottaviin tuoppeihin, jolloin takan tulessakin värjöttelevät kykenivät nousemaan paikoiltaan ilmaisen juoman ajamana.
Öljyämätön ulko-ovi narisi ilkeästi jokakerta, kuin joku kulki ovesta. Tuolla kertaa heräilevän oven ääniin sekoittui jälleen kerran tutuksi tullut kopina. Alkukevään sateiden kastelema varjo kulki sisälle kapakan katkuun. Pitkä viitta oli laahuksiltaan kurapisaroiden täyttämä, vaikka se istuikin hyvin leveille hartioille, jotka sitä kannattelivat. Viitta oli kevyesti sutaistu kiinni kauluksesta, mutta se avautui miltein apposelleen jokaisella askeleella minkä rampa mies otti. Puiset, miltein koko vartensa mittaiset kainalosauvat olivat peittyneet kerroksina kasvavan savikerroksen alle. Kepit iskivät tasaiseen tahtiin kivistä lattiaa vasten miehen ainokaisen jalan ottaessa tasaiseen tahtiin kosketuksen lattian kanssa. Rampa mies ei herättänyt juurikaan huomiota, hän oli täällä tuttu näky, vaikkei kukaan häntä juurikaan tuntenut. Tummaan viittaan sonnustautunut mies oli ilmaantunut muutama kuukausi takaperin tuohon kalastajakylään, jonne juuri lainkaan eivät ulkopuoliset eksyneet. Kylä eli omaa, köyhää, hiljaista, ja tavanomaista elämää. Muutokset olivat harvinaisia uomiinsa juurtuneissa, arkipäiväisissä asioissa – ramman saapuminen oli puhuttanut kyläläisiä päivän pari, mutta sen enempää mies ei ollut saanut huomiota. Ryysyläinen ei ollut tehnyt tuttavuutta juuri kenenkään kanssa, eikä kukaan juurikaan ollut innoissaan ajatuksesta tutustua ramman kanssa.
Harmittomaksi laskettu vieras oli saanut olla rauhassa, sillä kyläläiset olivat olettaneet hänen lähtevän yhtä huomaamattomalla tavalla kun oli tuonne eksynytkin. Ihmetyksekseen he olivat erehtyneet. Rampa oli viettänyt aikaansa kylässä jo toistakuukautta. Tämä oli saanut yösijansa halvasta, huonokuntoisesta majatalosta, jossa hänen oleskelunsa ei häirinnyt ketään. Ainoastaan nuo kovasti maahan iskeytyvät äänet kertoivat miehen liikkeistä. Ja tuo sama ääni, kova ja ontto kulki läpi kapakan ramman kulkiessa kohti tiskiä.
”Taasko tulit karkoittamaan asiakkaitani rampa?” tiskin takana nojaileva, pönäkkä, ja iholtaan punertavan laikukas mies kysähti. Joskus vaalea essu lepäsi löysästi sidottuna vasten kuperaa vatsaa. Pälvikaljun loistaessa harvojen, mutta tummien hiusten lomasta mies hieraisi nenäänsä katsoessaan kuinka asiakas istuutui.
”Onko täällä sellaisiakin? Kuvittelin että täällä on vain umpijuoppo omistaja – niinkuin aina ennenkin” istuutuessaan rampa puheli. Sateesta kastuneen lierihattunsa mies nosti päästään ja laski vierelleen. Miehellä oli punaisen oranssit hiukset, jotka tämä oli sitonut niskastaan kiinni. Sama väri toistui miehen kasvoilla. Käkkäräksi taipuva parta sojoitti siistimättömänä pitkin miehen poskia, kaulaa ja leukaa. Mies katsahti harmaan vihreillä silmillään tiskin takana nojailevaa miestä joka suoristi ruhonsa römelöisesti naurahtaen.
”Sinut sietäisi heittää ulos.”
”Ja jäisit vallan ilman asiakkaita?” punaparta kysähti kaivaen tummien housujensa taskusta kolikon pöydälle. ”Surullista – olen tähän asti ollut varma, että olen ainoa maksava asiakas täällä”, ympärilleen katsahtaessaan mies vilkaisi takan läheisyydessä istuskelijoita ”Nuokin näyttäisivät ennemmänkin kuuluvan paikan kalusteisiin.”
”Onko näin? Itsekin tunnut koettavan samaistua kalusteeksi. Tuolla naamalla et juuri eroaisi joukosta”, tiskin takana olija puheli laskiessaan tuopin kolahtaen tiskille. Kaljupäinen omistaja asettui takaisin nojaamaan tiskiin, kokematta sen suuremmin tarkemmaksi ottaa pahasti ramman riehoja. Eihän hänenkään riekkumisensa tuntunut vaikuttavan leveä harteiseen kulkijaankaa, joten miksipä pahastua tuosta molemmin puoleisesta keskustelusta.
”Olet juoppo, mutta siis samalla myös pehmo? Se selittääkin monta asiaa.”
”Rammaksi olet kyllä aika epeli suustasi.”
”Juopoksi isket kyllä hyvin takaisin.”
Warren ei ollut huolitellut itseään. Miksi olisikaan? Hän oli kulkuri, maailman kulun yksi rujoimmista irtokappaleista. Hänellä ei ollut velvoitteita, odotuksia, saati tavoitteita. Sillä millaisia olisivat rujon ja vieläpä ramman ihmisen tavoitteet voineet edes olla? Mies, joka ei kyennyt kulkemaan jaloilleen oli yhtä kuin yhteiskunnan jätettä. Hänen sopi olla kiitollinen, ettei hänellä ollut elätettäviä, saati ketään, joka olisi kärsinyt hänen vuoksensa. Ja siihen hän lopetti ajattelunsa. Hän ei halunnut muistella mitä hänen elämässään olisi voinut olla, jos kaikki olisi onnistunut kulumaan toisin. Warren Schades ei halunnut muistella puolentoista vuoden mittaisia tapahtumia, aikaa, jolloin hän oli hetken tuntenut perhesiteiden lämmön. Turvan, siinä missä hauraudenkin.
Terävästi kaartuvat, vihreä silmät tarkastelivat oluttuopin vaahtovaa pintaa. Hän ei halunnut muistella aikaansa Koillistuulessa. Majatalo kuului hänen menetettyyn elämäänsä, ainoaan osaan elämäänsä joka oli hänelle ollut mitä mieluisin, mutta myös surullisinta aikaa. Mies ei tiennyt, pitikö hänen ajatella paikasta näkemänsä unet painajaisina, vai rintaansa lämmittävinä muistoina. Niin tai näin – rampa mies unohti tuoppinsa katselemisen. Sen sijaan suurehko, lapiomainen koura puristui peittämään miltein kauttaaltaan tuopin reunaa miehen kohottaessa lasin ahavoittuneille huulilleen. Juoman maltainen maku oli omiaan tuottamaan mielihyvää huurretta haluavalle mielelle. Ajatus samaistumisesta kapakan pitäjään oli houkutellut miehen mieltä jo tovin tai kaksi. Puodin pitäjä oli lähes hänen tulevaisuutensa kuva: rähjäinen umpijuoppo. Sellaiseen hänestä vielä sentään saattoi olla. Miekkansa, tuppeineen myytyään ei edesmenneelle palkkamiekalle ollut jäänyt muutamaa tikaria, ja köyhää rahapussia kummempaa.
Kapakan pitäjä hytisi paikoillaan tuntiessaan elämänlaatuaan muisuttavan, limaisen röyhtäisyn riepottelevan elimistiöön. Tiskin toisella puolelle istuva rampa tuskin liikahti, tai ainakaan tämän maailmaa nähnyt katsanto ei antanut ajatuksen tynkääkään ilmi miehen paksun kallon sisäpuolelta.
”Oletko alkanut pitämään vartijakoirana kurjaa piskiä ulkosalla? Ja vielä pentua? Laatikossa? Onko omassasi jotain vikaa?” muutaman olutpisaran suupieliltään pyyhkäisevä rampa kysäisi nyökäten suuntaan, josta hän oli juuri astellut.
”Mikälie ruton kalvama piru. Silmäpuoli hurtta...Sopisi sinulle”, kapakan omistaja murahti raapien karvaista, sängen peittämää leukaansa.
”Niinkö?” paksun kulmakarvan noustessa kysyvästi miehen kasvolla rampa tuumaili, äänessään hapan maku tekaistua ihmetystä.
”No niin – olisi ainakin muutama yhdistävä tekijä. Kaksi rampaa ja pirun rumaa yhdessä”, räjähdysmäisesti nauruun remahtava mies täytti äänellään koko kapakan, saaden jopa punapartaisen asiakkaansa nauramaan ääneen.
Remuluinen nauru täytti koko pienen, kalanlöyhkäisen sopen tuona tummana, kurjakelisenä iltana.
”Talo tarjoaa seuraavat” nyrkkiään tiskin puiseen pintaan lyöden kapakan pitäjä lähti laskemaan olutta odottaviin tuoppeihin, jolloin takan tulessakin värjöttelevät kykenivät nousemaan paikoiltaan ilmaisen juoman ajamana.